Test Bank for Pathophysiology 6th

Edition By Banasik
Go to download the full and correct content document:
https://testbankmall.com/product/test-bank-for-pathophysiology-6th-edition-by-banasi
k/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Test Bank for Pathophysiology, 6th Edition Jacquelyn L.

Banasik

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-
pathophysiology-6th-edition-jacquelyn-l-banasik/

Test Bank for Understanding Pathophysiology 6th Edition

by Huether

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-understanding-
pathophysiology-6th-edition-by-huether/

Test Bank for Goulds Pathophysiology for the Health

Professions 6th Edition By Hubert

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-goulds-
pathophysiology-for-the-health-professions-6th-edition-by-hubert/

Test Bank for Pathophysiology 7th Edition by McCance

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-
pathophysiology-7th-edition-by-mccance/
Test Bank for Pathophysiology 8th Edition by McCance

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-
pathophysiology-8th-edition-by-mccance/

Test Bank for Understanding Pathophysiology 1st

Canadian Edition By Huether

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-understanding-
pathophysiology-1st-canadian-edition-by-huether/

Test Bank for Understanding Pathophysiology 3rd

Australian Edition by Craft

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-understanding-
pathophysiology-3rd-australian-edition-by-craft/

Pathophysiology for the Health Professions 4th Edition

by Gould Test Bank

https://testbankmall.com/product/pathophysiology-for-the-health-
professions-4th-edition-by-gould-test-bank/

Evolve Resources for Goulds Pathophysiology for the

Health Professions 6th Edition Hubert Test Bank

https://testbankmall.com/product/evolve-resources-for-goulds-
pathophysiology-for-the-health-professions-6th-edition-hubert-
test-bank/
a. primary prevention.
b. secondary prevention.
c. tertiary prevention.
d. disease treatment.
ANS: B
Secondary prevention is the early detection, screening, and management of the disease such as
prescribing diet and exercise for
an individual who has already developed obesity. Primary prevention is prevention of disease by
altering susceptibility or
reducing exposure for susceptible individuals. Tertiary prevention includes rehabilitative and
supportive care and attempts to
alleviate disability and restore effective functioning. Disease treatment involves management of
the disease once it has
developed.
4. A patient with high blood pressure who is otherwise healthy is counseled to restrict sodium
intake. This is an example of
a. primary prevention.
b. secondary prevention.
c. tertiary prevention.
d. disease treatment.
ANS: B
Secondary prevention is the early detection, screening, and management of the disease, such as
by prescribing sodium restriction
for high blood pressure. Primary prevention is prevention of disease by altering susceptibility or
reducing exposure for
susceptible individuals. Tertiary prevention includes rehabilitative and supportive care and
attempts to alleviate disability and
restore effective functioning. Disease treatment involves management of the disease once it has
developed.
5. After suffering a heart attack, a middle-aged man is counseled to take a cholesterol-lowering
medication. This is an example of
a. primary prevention.
b. secondary prevention.
c. tertiary prevention.
d. disease treatment.
ANS: C
Tertiary prevention includes rehabilitative and supportive care and attempts to alleviate disability
and restore effective
functioning such as prescribing a cholesterol-lowering medication following a heart attack.
Primary prevention is prevention of
disease by altering susceptibility or reducing exposure for susceptible individuals. Secondary
prevention is the early detection,
screening, and management of the disease. Disease treatment involves management of the
disease once it has developed.
Copyright © 2019, Elsevier Inc. All Rights Reserved. 2
6. A patient has been exposed to meningococcal meningitis, but is not yet demonstrating signs of
this disease. This stage of illness is
called the _____ stage.
a. prodromal
b. latent
c. sequela
d. convalescence
ANS: B
Incubation refers to the interval between exposure of a tissue to an injurious agent and the first
appearance of signs and
symptoms. In infectious diseases, this period is often called the incubation (latent) period.
Prodromal refers to the appearance of
the first signs and symptoms indicating the onset of a disease. These are often nonspecific, such
as headache, malaise, anorexia,
and nausea, which are associated with a number of different diseases. Sequela refers to
subsequent pathologic condition resulting
from a disease. Convalescence is the stage of recovery after a disease, injury, or surgical
operation.
7. A disease that is native to a particular region is called
a. epidemic.
b. endemic.
c. pandemic.
d. ethnographic.
ANS: B
A disease that is native to a particular region is called endemic. An epidemic is a disease that
spreads to many individuals at the
same time. Pandemics are epidemics that affect large geographic regions, perhaps spreading
worldwide.
8. In general, with aging, organ size and function
a. increase.
b. decrease.
c. remain the same.
d. are unknown.
ANS: B
In general, with aging, organ size and function decrease.
9. The stage during which the patient functions normally, although the disease processes are well
established, is referred to as
a. latent.
b. subclinical.
c. prodromal.
d. convalescence.
ANS: B
The stage during which the patient functions normally, although the disease processes are well
established, is called the
subclinical stage. The interval between exposure of a tissue to an injurious agent and the first
appearance of signs and symptoms
may be called a latent period or, in the case of infectious diseases, an incubation period. The
prodromal period, or prodrome,
refers to the appearance of the first signs and symptoms indicating the onset of a disease.
Convalescence is the stage of recovery
after a disease, injury, or surgical operation.
MULTIPLE RESPONSE
1. Your patient’s red blood cell is slightly elevated today. This might be explained by (Select all
that apply.)
a. gender difference.
b. situational factors.
c. normal variation.
d. cultural variation.
e. illness.
ANS: A, B, C, E
Gender, situations (e.g., altitude), normal variations, and illness may all determine red blood cell
count. Culture affects how
manifestations are perceived (normal versus abnormal).
2. Socioeconomic factors influence disease development because of (Select all that apply.)
a. genetics.
b. environmental toxins.
c. overcrowding.
d. nutrition.
e. hygiene.
ANS: B, C, D, E
Socioeconomic factors influence disease development via exposure to environmental toxins
(occupational) and overcrowding,
nutrition (over- or undernutrition), and hygiene (e.g., in developing countries). Genetics is not
influenced by socioeconomic
factors.
TRUE/FALSE
1. When the cause is unknown, a condition is said to be idiopathic
ANS: T
Many diseases are idiopathic in nature.
Copyright © 2019, Elsevier Inc. All Rights Reserved. 3
2. The nurse is swabbing a patient’s throat to test for streptococcal pharyngitis. The nurse must
understand that tests such as this
differ in the probability that they will be positive for a condition when applied to a person with
the condition; this probability is
termed sensitivity.
ANS: T
The sensitivity of any test refers to the probability that the test will be positive when applied to a
person with the condition and
will not provide a false negative result. In contrast, specificity is the probability that a test will be
negative when applied to a
person who does not have a given condition.
Another random document with
no related content on Scribd:
 Jääkäri H. samosi kiivaasti eteenpäin ja joutui jo edelle muista.
Jouko huusi hänen jälkeensä varoittaen.

— Turhaa, ei ne ota — tuli vastaus, mutta tuskin ehti hän saada

sen sanotuksi, kun kuului voihkaisu:

— Oi, jo sattui!

Jouko kiiruhti hänen luokseen äskeisen urhean sisaren

seuraamana.

Kuula oli lävistänyt vartalon, mennen kyljestä sisälle toisesta ulos.

Kuolema lähestyi huomattavasti, kumminkin sitoivat he haavan ja
kuljettivat hänet rauhallisempaan paikkaan.

Jouko Toivonen oli jo miehittänyt hänelle kuuluvan alueen ja

saanut vaivoin kovasta kuulasateesta säikähtäneet ensikertalaiset
järjestymään paikoilleen ketjussa, Jukan hoidellessa
reservikomppaniaa, jonka päällikköä ei kuulunut palaavaksi
patruunanhakumatkaltaan.

Nyt oli Joukon käännyttävä tarkastamaan oikeaa sivustaa ja

lähtiessään varoitti hän miehiä ankarasti liikahtamasta kohdaltaan,
selittäen heille, miten vaarallistakin oli lähteä paikaltaan tällaisessa
kuulasateessa. Mutta usean kasvoilla näkyi pelon painama tolkuton
ilme, eikä hänellä heidän suhteensa suuriakaan toiveita ollut.
Kumminkin uskoi hän heidän pysyvän paikallaan kunnes ehtisi
takaisin.

Palatessaan luuli hän ensin silmiensä pimeässä pettävän, kun

mäeltä, johon vasta vedettiin ketju, kolmessa rivissä, kiiti nyt alas
tummia varjoja, jotka katosivat läheiseen hiekkakuoppaan. Mutta
likemmäksi tultuaan hän huomasi miten harvat hänen asettamistaan
olivat alallaan pysyneet. Suurin osa oli päällikön poistuttua jättänyt
paikkansa ja etsinyt turvaa hiekkakuopan pohjalta jossa nyt
makasivat pehmeään lumeen puoleksi hautautuneina.

Saatuaan vaivoin säikähtäneet miehet takaisin paikoillensa ja

tutkittuaan syytä tähän aiheettomaan pakenemiseen, osoittivat he
erään joka oli huutanut: — Punaiset ovat aivan edessämme,
ampuvat muutaman metrin päästä!

Päällikkö otti nyt syyllisen ja vaati hänen tilille sanoistaan, mutta

tämä väitti yhä, kuulleensa ampumista aivan läheltä edestäpäin ja
kun Jouko pani hänet näyttämään paikan jossa hän oli maannut,
selvisi asia.

Lumessa olevaa tilaa tutkittaessa huomattiin miehen paikoillaan

moneen kertaan kääntyilleen, joten hänellä viimeksi olivat jalat
sinnepäin, minne muilla pää, jolloin omien miesten takimmaiset rivit
ampuivat vastaan. Siis siinä edessä oleva vihollinen.

*****

Yö kului. Ankarasta ammunnasta huolimatta ei kaatuneitten luku

ollut kovinkaan suuri. Kumminkin oli K:n reippaalle sisarelle kaiken
aikaa riittävästi työtä.

Vihdoin selkeni kirkkaana keväinen aamu, vartiovuorot vaihtuvat ja

väsyneet miehet saivat muutaman tunnin levon.
XI.

Raskas päivä oli maaliskuun 28:s valkoiselle armeijalle ollut ja ylen

paljon oli se uhreja kysynyt. Heti aamulla oli hyökkäys alotettu ja niin
olivat valkoisten valiojoukot painaltaneet sakeassa kuulasateessa yli
aukean kentän kohti kaupunkia aikoen ottaa sen hinnalla millä
tahansa.

Mutta kalliiksi se oli tullut, sillä vastaan tuleva tulituisku oli

hirmuinen. Toinen toisensa jälkeen tupertui tantereelle, mutta
eteenpäin oli päätetty mennä, maksoi mitä maksoi!

Jääkärit näyttivät unohtaneen kaiken vaaran, he riehuivat pystyssä

kaiken aikaa muiden välillä maasta suojaa ja hetken lepoa etsien. He
tiesivät, miten paljon heistä riippui hyökkäyksen onnistuminen,
heidän oli joukkoja innostettava, rohkaistava. Mutta usein katkesi
kesken sana ja paikalleen pidättyi urho "näyttäen kuin miehen kuolla
käy".

Niin oli loppuun kulunut koettelemuksen päivä, jonka iltaan

mennessä oli tuoni runsaan sadon niittänyt, kaataen armotta suuren
osan valkoisen armeijan parhaita poikia.
 Mutta ei saanut masentua mieli, uudelleen oli yritettävä! Iltaan
hämärtyy päivä, huhtikuun 3:s — huomenna on se tapahtuva!

Jouko Toivonen tunsi nyt niin palavaa odotusta, että se teki hänen
olonsa milt'ei sietämättömäksi. Kuin kuumeisena hän valmisteli
yöllistä matkaa, joka oli määräävä tämän taistelun tuloksen.

Ja hän tunsi, kuinka entistä suurempi velvollisuuden kuorma oli

laskettu heidän, jälkeenjääneitten hartioille, heidän oli nyt vastattava
poistuneidenkin paikasta ja jatkettava työtä, joka kaatuneilta
tovereilta keskeytyi. Siksi paloi tulena nuori mieli, kaksinkertaisin
voimin, innoin kolminkertaisin hän nyt tapella tahtoi, kunnes
saavutettiin valkoinen voitto — — niin, tai ellei hän itse siihen asti
ehtisi, toki oman osansa sen hinnasta maksaisi.

Vihdoin viimeinkin alkoi odotettu hetki lähestyä. Jouko Toivonen on

valmiina jaellen miehilleen viimeisiä määräyksiä, kun paikka, missä
he seisovat, äkkiä leimahtaa valoisaksi kuin keskellä päivää.
Venäläisen kirkon torniin sijoitettu valonheittäjä on kiinnittänyt
vaanivan katseensa heihin. Vastenmieliselle tuntuu miehistä tämä
silmäily. Mutta samassa kuuluu kolme peräkkäistä tykinlaukausta ja
ryssänkirkontornissa väijyvän pedon silmä oli ainaiseksi sammunut.

Jo alkavat valkoisten tykit paukahdella ja alkaa armoton pommitus

valtakadun varsilla olevia taloja vastaan, joista punaiset ovat
karkoitettavat ennen etujoukkojen tuloa.

Pauke kasvaa valtavaksi ryskeeksi. On kuin maa perustuksiaan

myöten järkkyisi ja ilman pielet säikkyen vavahtelisivat.

Halki pimeyden liitelevät punaiset liekit, kuin tuliset turman linnut.

—
 Jouko ei enää kuule, hän vaan tuntee tykkien ainaisen jymähtelyn
ja rakeina satavat kuulat, jotka viuhuen heidän päittensä ylitse
lentelevät, tai pudota ropsahtelevat pehmoiseen lumeen.

Pimeän peitossa, paljastetuin pistimin, suljetuin rivein ryntäävät

valkoisten etujoukot vasten vihollisen tulista lyijyryöppyä. He eivät
ammu ainuttakaan laukausta vaan syöksyvät eteenpäin
äänettömästi kohti öistä pimeyttä, jonka tummasta hämärästä
punaiset salamat välähtelevät.

Jouko Toivosen mielestä ei kulku käy kyllin nopeaan, nuolena hän

tahtoisi kiidättää, hänen sisässään hehkuu kuin tuli, hänen
aavistuksensa kummia asioita kuiskaa, on kuin sielussa kirkastuisi
sisäinen näkö ja selviytyisi tärkeitten hetkien lyhyys. Hän tietää
aikansa jo lähestyvän — — — on kiire, on mahdollisimman pitkälle
ennätettävä. — —

Kiire hänen on, kuin riippuisi hetkistä kaikki, kuin koko maan
kohtalo olisi myöhästymällä menetetty. Hänen kulkunsa vauhti
kasvaa muiden vaivalloisesti mukana pysytellessä.

Yhä ankarampi on vastaantuleva tulituisku, kuta likemmäksi

kaupunkia saavutaan, kentällä makaa kaatuneita kahden puolen,
toiset liikuttelevat vielä jäseniään, toiset ovat taas jäykkinä,
liikkumattomina paikoilleen tupertuneet.

Tuossa sanitääri sitomassa haavoittunutta, kun tulee kuula,

lävistää mieheltä pään. Siihen paikkaan hän putosi, ratkahti
raskaasti potilaansa päälle, levitetyin käsivarsin, sulkien hänet
kylmenevään syliinsä. — —
 Yhä tungettelevammaksi käyvät ilmassa surisevat ampiaiset.
Joukoakin kovin lähentelevät. Yksi sipasi lakista mennessään, toinen
repi manttelinliepeet, oli kuin olisivat tänä yönä häntä tavoitelleet.

Mutta yhä kiivaammaksi hän kiristi kulkua, oltiinhan perillä kohta.

—
Kunhan vaan perille asti ehtisi, käyköön sitte kuinka käy.

Silloin tunsi hän olkapäissään kuin kovan sysäyksen, joka lennätti

hänet nurin ja silmänräpäykseksi hävisi tietoisuus hänen aivoistaan.

Kun hän jälleen havahtui, tuntui ruumiissa suuri raukeus, jotakin

lämmintä valui pitkin povea — hän tiesi, että se oli veri, joka virtasi
haavasta, mutta hän antoi sen tulla sillä se tuntu oli suloinen.

— — Voi, kuinka nukutti! — Oli niin pehmyt ja lämmin siinä maata

ja antaa raukean ruumiinsa levähtää… levähtää vain hetken… kohta
hän nousee…

Äskeinen hirvittävä rätinä ja räiske hiljenee vähitellen… tykkien

jyske kuuluu enää vain kaukaa… uni tuntuu tulevan… suloinen,
pehmyt unonen!

Voimakkaat kädet tarttuvat häneen ja repivät rivakasti vaatteita

auki, tukkivat vertavuotavaa haavaa, sitovat ja peittävät… Voi,
ett'eivät anna rauhassa nukahtaa!…

*****

Hänet herättää horteestaan puistattava vilu, joka lämpöisen

veritulvan seisahduttua alkaa ankarasti ahdistella. Samassa
palautuu mieleen äskeinen tilanne ja johtajatta jäänyt joukkonsa.
Hän aukaisee silmänsä, kohottautuu kyynärpäänsä varaan eikä ole
tuntea äsken pimeätä kenttää, jota nyt kaupungissa syttyneet
tulipalot veripunaisella valollaan kaameasti valaisevat.

Silloin hän koko tahtonsa voiman kooten ponnistautuu ylös ja

kiiruhtaa etenevien jälkeen. — Päätä huimasee, jalat kompastelevat
ja silmiä pahoin häikäisee tulipalojen punainen loimu. Mutta hän
hoipertelee eteenpäin itselleen vakuutellen.

— Täytyy, täytyy jaksaa vain hetkinen vielä, ja sitten…

Hän löysi hidastuneen ja hajaantumassa olevan joukkonsa ja

jatkoi yhä vaikeammaksi käyvää etenemistä.

*****

Valkoiset olivat vallanneet rautatienaseman ja alkoivat

etenemisensä valtakatua pitkin kaupunkiin, kohti kosken rantaa.

Mutta se oli kuin kulkua maanalaisessa syvyydessä, ikuisen

tuskan majoissa. — Viheltäen, suristen, vonkuen lentelivät kuulat,
pienet ja suuret kuin ihmissielua ahdistelevat kiusanhenget.
Helvetillinen pauke ja räiske taukoamaton teki kuuroiksi korvat ja
musta sakea savu pöllähteli paksuna pilvenä kulkijoita vastaan
kahden puolen palavista rakennuksista. Se soensi silmät, tunkeutui
kitkeränä kurkkuun ja salpasi hengitystä. — Taistelu oli muuttunut
julman raivoisaksi, välkkyivät sapelit, ja kiiltäviksi hiotut pistimenkäret
verta valuivat. Milloin ratkaisi revolveri, milloin käsikähmässä
sattunut sopiva ote teki kahden kamppailusta lopun ja voittajan täytyi
usein jatkaa kulkuaan voitettunsa ruumiin ylitse. — — — Siinä,
mustuneella, niljakkaalla katuvierustalla harmaatakkinen, suuren
Venäjän mies vieraaseen maahan verensä vuodatti, siinä iloinen
aronpoika sammuvin silmin Suomen sinitaivaalle katsahti ja
matruusi, mustatukka, oli tuntevinaan aavojen selkien raikkaat
tuulahdukset, ikuisen hämärän hänen ympärilleen hiipiessä. — — —

Siinä päättyi tie Ruotsin nuorukaisen, jonka syttyvän mielen

naapurikansan hätä oli innoittanut, salaa kotoaan lähti, apuun riensi
— jo päättyi matka, kesken katkesi alkava elämä — muille sen
uhrasi. Nyt yö ylitse laskeutuu, mutta sielussa on suuri, syvä rauha.
——

Tuossa veli veljensä vihan syleilyyn sulki, vastakkain kaksi

Suomen miestä iski — valkoinen ja punainen. — "Aatteen puolesta!"
— punanen hurjalla raivolla omansa kimppuun karkaa — "eestä
isänmaan ja kansan kunnian" — taas valkoinen — — jo yhteen
vuotaa veljesveri, viha vaimenee, sammuu ja maa, emo kummankin,
taas takaisin kutsuu luoksensa lapset. — — Ja kuin ihmislasten
verileikistä hurmaantuneet raivottaret, syöksyvät palavista
rakennuksista punaiset liekit kohti korkeutta iloisesti hulmuten ja
palavia kipinöitä sinkoillen, päättyen hurjaan hurmaavaan tanssiin —
ja ilma vinkuu ja tuuli hurmanhenkisesti viheltää — — tuntuu kuin
olisi kaikkialla näkymättömiä olioita, jotka riemastuneina
hekkumoivat hornan työstä.

*****

Jääkäri Toivosen joukko oli ylen pieneksi huvennut, mutta hän oli
päättänyt mennä kosken yli. Siinä sillan korvalla Jukka hänen
rinnalleen ehätti ja tutkivasti Joukon kuolonkalpeita kasvoja katseli:

— Kuinka on laitasi veli?

— Siteet pääsivät auki, se vuotaa taas… ei hätää sentään… minä

jaksan vielä tuonne — hän toista rantaa tarkoittaen lausui.
 Hänen puheensa kävi katkonaisesti, poskilla paloi puna kuin
kuumeisen, mutta silmissä liekehti suuren innostuksen hehku. Eikä
Jukka häntä enää jättää tohtinut, vierellä seurasi, ja kun he kosken
toiselle rannalle tulivat, oli heidän vaikeata uskoa hengissä olevansa.
Sillä suuri ihme oli, että yksikään sielu siitä matkasta elävänä selvisi.

Mutta kuulia satoi nyt heidän ylitsensä joka suunnalta. Niitä tuli
portti-käytävistä, kellarinluukuista, asuntojen ja ullakkojen ikkunoista.
Pahimmassa vaarassa aina olivat jääkärit, koska heihin piiloutunut
punanen, oli hän sitte mies tahi nainen, aina ensiksi tähtäsi.

Pitkälle ei ehtinyt myöskään Jouko Toivonen, ennenkuin sala-

ampujan kuula sattui päälakeen ja hän menetti tietoisuutensa
samassa silmänräpäyksessä.

*****

Raskain mielin korjasi Jukka ja muut L:n kylän miehet ihaillun

johtajansa ja rakastetun toverinsa luutnantti Toivosen kuolleeksi
luullun ruumiin. Mutta tarkemmin tutkittaessa huomattiin hänessä
vielä heikkoa elon heijastusta. Silloin kuljettivat he hänet mukana
seuranneeseen paljon pidettyyn kenttäsairaalaan.

Mutta hänen tilansa tuntui toivottomalta, ja raskain mielin jättivät

he päällikkönsä, palaten takaisin palavaan, käryävään kauhujen
kaupunkiin, jonka käytäviä verilätäköt punasivat ja katuvierustoilla
kuolleitten ruumiit viruivat.

*****

Ja hämärtyvänä huhtikuun iltana seisoi Näsilinnanmäellä Kokkolan

Jukka, aina iloinen, leikkiä laskeva, vanha veikko. Mutta hymy oli nyt
hänen huuliltaan hävinnyt, kenties ensikerran elämässä. — Ei ollut
L:n kylän miehistä enää ainuttakaan päätä pystyssä, hän vaan,
Jukka yksin. — Miksi hänkään? — miksi ei ole hän siellä, missä
muutkin, — olisi ottanut minut, Toivosen säästänyt, — Jukka
kohtaloa vastaan kapinoi.

Ja hänen edessään levittyy koko kurjuuden kaupunki, jonka

kärsimysten ja kyynelten paljoutta ei tällä hetkellä yksikään ihminen
tajuta tainnut.

— — Missä ovat asukkaat noiden hiiltyvien kotien, joiden

mustuneet savupiiput aavemaisina törröttävät, missä ovat
pienokaiset, jotka noiden seinien sisällä iloaan pitivät — missä
ovatkaan nyt, ja mitä kärsivät?

Yhtämittaisia tykinlaukauksia kuului. Pyynikinmäelle vetäytyneet

punaiset sieltä tervehdyksiään lähettelivät. Salamoina leimahtelivat
taivaanrannalla kanuunain tulet ja siellä täällä kautta kaupungin
loimottivat tulipalojen punaiset liekit — palojen, joiden
sammuttamiseen ei kenelläkään ollut aikaa.

Kolkko tunne täytti Jukan mielen ja tuntui, kuin olisi hän näinä
päivinä kamalasti vanhentunut.

Taas kuvastui niin selvästi hänen edessään, kun he tätä mäkeä

valloittaen nousivat, kun panssarijuna Porintietä läheni, tuhoisan
tulituiskun lähetti, jolloin miestä kaatui kuin heinää niittomiehen
edeltä. Ruumiiden yli oli eteenpäin kuljettava, eikä aina tiennyt,
kuolleen päällekö astui, vai elävän. Siinä ne kaatuivat ympärillä
ystävät, ei jäänyt kotikylän miehistä ketään, — hän yksin, vanha
Jukka, miksi ne kuulat eivät häntä huolineet?
 Ja kiväriinsä nojaten katseli mies yli surujen kaupungin ja hänen
kasvoillaan oli väsähtänyt ilme, kuin kaukainen kuoleman kaiho.

*****

Samaan aikaan olisi Pyynikin mäellä kohdannut katsojaa

surullinen näky, jos kenenkään huomio olisi joutanut toiseen
kiintymään, kun kullakin kylliksi oli omastaan.

Maassa makasi kuolleena kaunis Ivana Ivanovitsh ja suuren surun

murtama, tummahapsi tyttö, polvillaan ruumiin vieressä, hyväillen
noita sysimustia pehmeitä kiharoita. Omat toverit olivat hänet
surmanneet, petturiksi väittivät, kun Vanjushka pakoa yritti. Olipa hän
mikä oli, hänelle kumminkin kallis ja rakas, hänen omansa,
kaikkensa se Vanjushka oli, vaikkakin viimeaikoina kyllä kylmentynyt,
kumminkin hänen kurjan elämänsä ainoa ilo ja onni. Siksi hänen
surunsa oli niin suuri, niin syvä ja lohtua vailla. — Mitä merkitsi
hänelle enää toverien tappio, eivätkö Vanjushkan surmaajat olleet
hänen pahimpia vihollisiaan? — Tulkoot vaan "lahtarit" Tampereelle,
hän ei vihaa heitä enempää kuin punaisia tovereitaankaan, koko
mailma on hänen vihollisensa!

— Ja kurjan naisen sydäntä saartoi synkkä, viiltävä tuska.

XII

Kun Jouko Toivosen ajatus taintumuksen tilasta valveutui, oli

ensimmäinen kysymys, joka aivoissa virkosi: Vieläköhän minä elän?

Hän koetti avata silmiään, mutta luomet olivat raskaat kuin

lyijypainoissa. Hän yritti liikuttaa jalkojaan, ensin toista, sitten toista,
mutta ne lepäsivät jäykkinä, kuin kuolleet, eivätkä totelleet aivoista
lähtevää heikkoa käskyä.

Vielä ponnisti hän kerran, saadakseen tietää, vieläkö kätensä

häntä tottelisivat. — Oikea oli ainakin kuollut. — Mitä, liikahtiko
vasen? Aivan varmaan, vielä kerran! Todellakin! — Etusormi liikkui ja
peukalo.

Ihmeellinen lämmin virtaus syöksähti kautta olemuksen. Eli, eli siis

vielä ja saattoi liikuttaa sormiaan. Miten tuo tietoisuus, tuntui ihanalle
ensihetkessä!

Mutta kuta selkeämmäksi kehkeytyi aatos, sitä myöten mielikin

pimeni ja synkistyi. — Onko iloa elämästä näin ollen? Elää puoleksi
kuolleena, enemmän kuin puoleksi, kitua jossain — Jumala ties,
missä minä oikeastaan olen.
 Entä se punaisten pesä? Mitenkähän kävi, onkohan se jo
puhdistettu?
Kuinkahan kauvan olen mahtanut nukkua?

Ja väsynyt ajatus lysähti tuokioksi kokoon, mutta alkoi hetken

kuluttua uudelleen haparoida, niinkuin pimeään eksynyt, joka etsii
yhtä ainoata valonsädettä.

Mutta mitään vastausta ei hänen kysymyksiinsä tullut ja

lannistuneena vaipui etsivä aatos jälleen omaan raukeuteensa.

— Näinkö pitää minun tähän hiljaa hipua? Tähänkö se sitte

päättyi?

Ja oli kuin olisi hän pienen pienenä harhaillut mustan, loputtoman

tyhjyyden rannalla, joka katseli häntä, oudoin silmin. Siinä tunsi hän
kutistuvansa yhä pienemmäksi ja suuren, avuttoman yksinäisyyden
tunto pusersi sydäntä, kuin ahdistava painajainen. — Joku raskas,
kylmä painaa rintaa. — Mikä se on? — Kuolema, se tulee, tulee nyt.
Pimeys laskeutuu yhä tiiviimmästi ympärille. Koskaan elämässä en
nähnyt näin mustaa yötä ja niin kylmää. — Kuinka kauvan minun
pitää se tuntea?

Mitä se oli? Jokin pehmeä lämmin kosketus poskellani, kuin

hienoisen käden hyväily. Olisiko luonani joku? — — On varmasti,
sillä tuntuu kuin katselisivat tutut, lempeät silmät. — Ken mahtaa hän
olla? Kunpa saattaisin katsoa.

Hän teki ankaran ponnistuksen raottaakseen silmiään hiukan, —

se onnistui vihdoin, — vilahdukselta näki hän hienon, ruskehtavan
hipiän ja silmät joiden säteily oli tuttu, mistä, milloin? — — muisti
petti, aatos väsähti ja hän vaipui taas unentapaiseen horrokseen.
 *****

Mutta ilo ailahti sydämmessä sisaren. — Hän toipuu! — Ihan

varmaan raotti hän silmiään ja katse oli kuin kysyvä, — hän on
tajuissaan!

Alina sisar oli istunut potilaansa vieressä kaksi yötä ja kolme

päivää, tehden voitavansa yhdellä kädellään. Oikeassa kädessä
hänellä oli paksut siteet, verenmyrkytys siihen oli tullut, joten toinen
sisar hoiti hänen tehtäviään osastolla ja hän itse sai omistaa kaiken
aikansa tälle, elämän ja kuoleman rajamailla harhailevalle soturille.

Kuinka tuota siteessä olevaa kättä pakotti toisinaan! Mutta hän

puristi huulensa tiukasti yhteen kärsien kivun ja vaikka kyynel
tuskasta silmään kiertyi, ei hän paikkaansa jättänyt, sillä tuntui kuin
kuolema toisella puolen seisten olisi vaaninut sopivaa hetkeä
katkaistakseen ohuen elämänlangan. — Mutta se ei saanut sitä
tehdä.

Sairaan hengitys hiljeni taas huomaamattomaksi, ruumiin lämpö

tuntui laskeutuvan, valtimon lyöntiä tuskin eroitti enää. — Kylmä
vieras vuoteen toiselta puolen yritti kerran taas lähentyä.

Mutta valvova sisar asetti suloisen lämpimän kätensä jäähtyvälle

rinnalle, josta sydämmen heikkoa tykintää vielä tuntui ja hänen
silmänsä loistivat haltioituneesti, kun hän näkymättömälle
ystävälleen puheli:

— Sinä suuri Auttaja! — älä anna sen tulla. Auta minua nyt, kuten
ennenkin, jolloin olen apuasi pyytänyt. Minä tiedän, että sen teet,
tunnen, että lähettyvillämme olet. — Puhalla eloa seisahtuvaan
sydämmeen, suo, että käteni kautta voisin johtaa elämänvirtauksen
oman ruumiini elinvoimasta — häneen. — Pelasta hänet elämälle! —
——

Niin, nyt lyö se jo vähän voimakkaammin — yhä vahvistuu — —

minä tiesin, että minua autat, minä uskoin sen ja uskon yhä.

Mutta hänen oma ruumiinsa raukeni väsymyksestä ja hän vaipui

jakkaralle vuoteen viereen, johon nojasi väsyneesti päätään. Viimein
tuli lääkäri, joka tutkittuaan sairaan vakuutti käänteen elämään päin
tapahtuneen ja vaatimalla vaati sisarta vuoteeseen.

Ei kumminkaan kulunut kauvaa ennenkuin hän taas uskollisesti

istui vartiopaikallaan, vaalien epävakaisesti lepattavaa elämän
liekkiä.

Jouko Toivonen oli aukaissut silmänsä useampaan kertaan ja aina

kohtasi häntä sama, suloisesti vaaliva katse. Sen hän vaan näki, se
oli hänen maailmansa, eikä hän mistään muusta jaksanut
valittaakaan, ja joka kerta kun hän tuon suuren ponnistuksen teki,
jonka vaati väsyneiden luomien aukaseminen, teki hän sen vaan
nähdäkseen, vieläkö se oli siinä vierellä — ja se oli siinä yhä.

Kerran yöllä, kun hän taas oli katsonut ja kun raukeat luomet olivat
painuneet takaisin laajenneitten silmäterien päälle, kuuli sisar hänen
kuin jotain lausuvan. Hän painoi päänsä lähemmäksi kuullakseen ja
eroitti sanat:

Milloin — te — lepäätte?

Ne olivat ne ensimmäiset sanat, hän siis saattoi puhua, vaikka oli

jo peljätty hänen sen taidon kadottaneen.

Suuri oli sinä iltana sisaren ilo.

XIII

Lehtisiä Alina sisaren päiväkirjasta.

"Sinä suurena juhlapäivänä keskellä kevään kevättä."

Minun on nyt pakko purkaa kylläisen sydämmeni tunteet, ja kun ei

ole ketään, jolle niitä kertoilisin, niin piirtelen paperille tunnelmat
tämän onnen päivän. Kun olen ne kirjoittanut, on minun helpompi ja
sitte saa tämä lehtinen kadota tuleen, hävitä hiipuvaan hiillokseen
kuten tunnekin, se suuri ja pyhä, joka leimahti hetkessä, syttyi
sielussani sammuakseen ja minulla on silloin siitä jälellä vaan
muisto, kuin kaukaisen, kadonneen keväimen.

Et aavistanut, ystävä, miten suuri oli iloni, kun sain Sinut

ensikerran ylös vuoteestasi, niiden monien, pitkien viikkojen jälkeen.
Et tiedä, mille minusta tuntui, kun Sinä minuun nojaten astelit lattian
poikki. — Olin istunut vierelläsi ne monet päivät ja yöt. Olin torjunut
koko sieluni voimalla kuoleman jo lähenevää haamua ja silloinkin,
kun hetkeksi luotasi poistuin, antaakseni väsyneen ruumiini levähtää,
vartioi henkeni vuodettasi, enkä minä Sinua unessakaan unohtanut.
 Niin Sinua vaalin, tunteella semmoisella kuin vaalii ainoastaan äiti,
armasta lastaan, joka on hänen sielunsa aarre.

Ei siihen silloin sekoittunut mitään itsekästä, ei mitään intohimoa,

ei mitään vastarakkauden toivoa.

Mutta tänään, kun Sinun käsivartesi oli kainalossani ja minä tunsin

Sinun siinä vierelläni kävelevän, näin kauniin vartalosi suoristuneena
ja kasvoillasi tervehtyneen värin, — silloin hiipi sydämmeeni outo
tunne, mikä se oli, en tiedä. —

— — Sitte Sinä taas lepäsit vuoteellasi ja Sinun kasvoillesi oli

äskeinen ponnistus nostanut hohtavan punerruksen. — Kasvojani
kuumensi. Istuin vierelläsi ja annoin katseeni harhailla ulos
ikkunasta, kun äkkiä tunsin kädelläni sinun lämpöisen, hyvätuntuisen
kätesi ja puserruksen niin heikon ja aran, kuin kesäisen tuulen
hyväily. — Mutta se vavahutti minun olemustani, sykähytti sieluani
niinkuin keväisen auringon ensi säde sykähdyttää routaisen maan
sydäntä. Uusi, outo virtaus valahti ylitseni ja minun oli vaikeata
katsoa kasvoihisi, ja kun minä viimein katsahdin, loistivat vastaani
Sinun silmäsi niin keväisen kirkkaasti ja minua peljätti Sinun sielusi
syvyys, sillä vaikka minä kuinka katsoin, en ääriä nähnyt, en pohjaa,
vaan oli se kuin laaja lakeus, jonka ääret siniseen hämäryyteen
sulavat.

Ja silloin muistin minä kotiseutusi avarat tasangot, niityt

silmänkantamattomat, joilla harmajat ladot kyyhöttävät, kuin
yksinäiset ihmissielut loputtoman ikuisuuden partaalla. Ei ole mitään
minne lymytä, piiloutua. Siinä seisoo ihminen semmoisena, kuin on,
kaikki verhot ovat poistetut ja hän seisoo siinä suuressa
yksinäisyydessään tehden tiliä oman itsensä kanssa. — Siksi häviää
siellä kaikki, mikä on heikkoa, haurasta, ja jälelle jää vaan todellinen,
kestävä. — Siksi olet sinä, Ystävä, semmoinen kuin olet!

*****

— Minä kuljen yksin metsässä aikaisena kevätkesän aamuna ja

kannan hellien povellani suurta onneani. Minä käyskelen koivikossa,
jossa lehti on puhkeamassa, ja kuulen aukeavien silmukoiden
kuiskailevan kevään salaisuutta. Se soi hiljaa kaikkialla ympärilläni ja
minä kuuntelen sitä, — sielussani hartaus.

— Tuossa kohottaa päänsä sinivuokko, kohti aamuista aurinkoa ja

sen puoliau'enneessa terässä kimaltelee kastepisara kuin kirkas
kyynel, ilonkyynel, — kenties myöskin surun, — sillä ne kaksi sulavat
yhdeksi; painuvat poskitusten, kuten kaksi sisarusta. Toinen on
tumma, toinen vaalea ja yhdessä hulmuavat kutrit, ne sysimustat, ja
ne kullan kellervät. — Eikä tiedä inehmo, kumman heistä kahdesta
kauniimmaksi valitsee.

Taittaisinko sinivuokon, mukanani veisin. Hänen povelleen panisin.

— Oi, en! En henno elämääsi tuhota, kukka rukka. Keskellä kevään
kevättäkö kukkasen kuolla, juuri silloin, kun on ihaninta elää. —

Nyt vasta minä ensikerran Elämän ihanuuden tunnen ja minä olen

kuin se, joka ikänsä hämäryydessä kulkenut, äkkiä saa nähdä
taivaan valkeuden ja ihanan, avaran maailman. Hän katsoo ja
katsoo. Päätä huimasee, rintaa ahdistaa suuren onnen kylläisyys ja
hän pelkää kadottavansa sen vasta saavutetun, pelkää
pakahtuvansa sen valtaiseen riemuun.

Minä kiipeilen kallioilla, minä nousen mäkiä ja samoilen pitkin

vihertäviä niittyjä. Kevyet ovat jalkani ja minä kiidän kuin jonkun
näkymättömän voiman kannattamana. Mielessäni läikehtii rajaton ilo
ja minä tahtoisin antaa siitä muillekin, jakaa kaikille niille, joiden
elämä on kuin raskas kuorma, jonka painon alla he huokailevat,
ett'eivät he sitä kantaa jaksa. — Ja minä jakaisin ja jakaisin ja yhä
runsaammin se virtailisi minun sieluuni, jota enemmän minä sitä
muille antaisin.

*****

Niin ajattelin minä koittavan kevätaamun kirkkaudessa ja itsekseni

ihmettelin, mikä ihmisten on, kun eivät näe, eivät tunne elämän
ihanuutta. Enhän minä itsekään ole sen riemua tuntenut, korkeintaan
sen onnen, minkä velvollisuuden täyttämys tuotti — se oli työn
palkka, mutta tämä on lahja. — Miksi minulle sen annoit, millä minä
tämmöisen onnen olen ansainnut?

Niin kuljen minä, kuin unteni mailla käyskeleisin ja ihmiset

ihmetellen kyselevät, miksi silmäni niin loistavat ja huuleni hymyävät
niin "keväisesti" kuten he sanovat.

— Niin se on kevät, minun suuri sisäinen keväimeni, joka äkkiä,

odottamatta saapui, ja vaikka minä sen tiedän, että kukat kerran
kuihtuvat, että syksykin ajallansa saapuu, en sitä murehdi, sillä
Kuolema sulkee syliinsä Elämän ja ne sulavat yhdeksi kuten kaksi
sielua, jotka pitkän eron jälkeen väristen vaipuvat toistensa helmaan.
XIV.

On ihanaisen kevätsateen yö.

Sisar Alina on taas valvontavuorollaan osastolla. Hän kulkee hiljaa

huoneissa, auttelee ja järjestelee.

Rauhattomia tahtovat olla, on kuin ilman muutos olisi vaikuttanut.

— Tuossa tuntui päänside epämukavalle, — siellä särkee poistettua
silmää, härmänpoika kaipaa murskaantunutta vasenta kättään ja
lapualaisen jalka tyynyn tuessa väsyy.

Siellä muuan heittelehtii levottomana vuoteellaan ja puhuu

kiivaasti kuin jollekin kertoillen… oli päätetty se sinä päivänä saada,
olimme aikoneet sen ottaa vaikka mistä hinnasta… tai kuolla… mutta
kumpaakaan ei tullut… meidän poikia ei jäänyt pystyyn ainuttakaan
siitä joukosta… minäkin tunsin, että se otti, mutta en aikonut
perustaa… aijoin vielä eteenpäin, kun kuolevani kumminkin luulin,
mutta maailma musteni silmissäni… olin yhä juoksevinani, vaikka
toisessa hetkessä tajusin hangella makaavani…

Hoitajatar huomasi, että kuume taas oli nousemassa. Se oli vaikea

haava, räjähtävä kuula lävistänyt selän, repinyt ulostullessaan rinnan
ja ainoastaan suunnattomalla elinvoimallaan saattoi mies pysyä