Test Bank for Human Nutrition: Science

for Healthy Living, 1st Edition, Tammy

Stephenson Wendy Schiff
Go to download the full and correct content document:
https://testbankmall.com/product/test-bank-for-human-nutrition-science-for-healthy-livi
ng-1st-edition-tammy-stephenson-wendy-schiff/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Test Bank for Human Nutrition: Science for Healthy

Living, 2nd Edition, Tammy Stephenson Wendy Schiff

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-human-nutrition-
science-for-healthy-living-2nd-edition-tammy-stephenson-wendy-
schiff/

Test Bank for Human Nutrition: Science for Healthy

Living, 2nd Edition, Tammy Stephenson, Wendy Schiff,
ISBN10: 1259709957, ISBN13: 9781259709951

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-human-nutrition-
science-for-healthy-living-2nd-edition-tammy-stephenson-wendy-
schiff-isbn10-1259709957-isbn13-9781259709951/

Test Bank for Human Nutrition: Science for Healthy

Living, 3rd Edition Tammy Stephenson

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-human-nutrition-
science-for-healthy-living-3rd-edition-tammy-stephenson/

Human Nutrition Science for Healthy Living 1st Edition

Stephenson Test Bank

https://testbankmall.com/product/human-nutrition-science-for-
healthy-living-1st-edition-stephenson-test-bank/
Test Bank for Nutrition for Healthy Living 1st Edition
2011

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-nutrition-for-
healthy-living-1st-edition-2011/

Test Bank for Nutrition Essentials: A Personal

Approach, 3rd Edition Wendy Schiff

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-nutrition-
essentials-a-personal-approach-3rd-edition-wendy-schiff/

Test Bank for Williams’ Nutrition for Health, Fitness

and Sport, 12th Edition, Eric Rawson, David Branch,
Tammy Stephenson

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-williams-
nutrition-for-health-fitness-and-sport-12th-edition-eric-rawson-
david-branch-tammy-stephenson/

Test Bank for Nutrition Your Life Science, 1st Edition

: Turley

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-nutrition-your-
life-science-1st-edition-turley/

Test Bank for Nutrition Your Life Science, 1st Edition,

Jennifer Turley Joan Thompson

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-nutrition-your-
life-science-1st-edition-jennifer-turley-joan-thompson/
Description
Human Nutrition: Science for Healthy Living is an interesting, engaging, reliable,
and evidence-based introductory textbook with a wide variety of features to
promote active learning. A clinical emphasis appeals to all, but is of particular
relevance to those studying nutrition, dietetics, or health science professions,
including nursing. Real-life and clinical examples, statistics, and evidence from
professional sources address current and controversial topics and support the key
concepts of the science of nutrition.
Human Nutrition provides the framework for students to not just memorize facts,
but to truly learn and apply the science of nutrition. The knowledge gained can be
applied not only to a future profession, but, just as importantly, to everyday life.
Our hope is that readers share the practical advice and key concepts learned in
the textbook with family and friends to promote optimal health and wellness.

Table of Contents
Chapter 1 Introduction to Nutrition
Chapter 2 Evaluating Nutrition Information
Chapter 3 Basis of a Healthy Diet
Chapter 4 Human Digestion, Absorption, and Transport
Chapter 5 Carbohydrates: Sugars, Starches, and Fiber
Chapter 6 Lipids: Triglycerides, Phospholipids, and Sterols
Chapter 7 Proteins: Amino Acids
Chapter 8 Metabolism: Energy from Food
Chapter 9 Introduction to Vitamins: Fat- Soluble Vitamins
Chapter 10 Water-Soluble Vitamins
Chapter 11 Water and the Major Minerals
Chapter 12 Trace Minerals
Chapter 13 Energy Balance, Obesity, and Weight Management
Chapter 14 Eating Disorders and Disordered Eating
Chapter 15 Nutrition for Fitness and Sport
Chapter 16 Nutrition for Pregnancy and Lactation
Chapter 17 Nutrition for Infants, Children, and Adolescents
Chapter 18 Nutrition for Older Adults
Chapter 19 Food and Water Safety
Chapter 20 Global Nutrition
Another random document with
no related content on Scribd:
RISTIN VOIMA.

5. Paaston aik. sunnuntai. — Joh. 11, 47—57.

Poikasena lukiessani Robinson Crusoeta ihmettelin, miksi

espanjalainen, jonka Robinson pelasti villien käsistä, tämän
tiedusteluun, mitä kansallisuutta hän oli, vastasi latinankielellä:
kristitty. Ajattelin, miksi hän ei voinut sanoa kotimaansa nimeä. Mutta
— sitten jälkeenpäin minulle kirkastui, että jos espanjalainen olisi
sanonut kotimaansa nimen, se ehkä ei olisi häntä niinkään auttanut.
Sen vuoksi hän sanoi olevansa kristitty, ettei mitään väärinkäsitystä
voisi syntyä. Sillä eihän hän tiennyt minkä maan miehiä hänen
pelastajansa oli. Sen vuoksi hän vetosi korkeampaan
kansalaisuuteen kuin tämä maallinen.

Tämän päivän tekstissä Johannes huomauttaa eräästä seikasta,

jonka Vapahtajan kuolema on aiheuttanut. Hän on tahtonut sen
kautta »koota yhdeksi hajalla asuvat Jumalan lapset», — siis tehdä
rististä kaikkia kansoja yhdistävän tunnusmerkin.

Onko Vapahtajan toive täyttynyt?

On ja ei.
 Toisin sanoen: on aloja, joilla eri maiden kristityt kohtaavat
toisensa veljinä, antamatta kansallisuusrajojen eroittaa heitä. Mutta
on toisia aloja, joilla ei yhteisymmärrystä synny, vaikka kaikki
kunnioittavat ristiä.

Edelliseen ryhmään kuuluu esim. N.M.K.Y. ja N.N.K.Y., nuorten

miesten ja naisten kristillinen yhdistys. Se on kansainvälinen liike,
jonka tarkoituksena on koota kaikkien maitten nuoret miehet ja
naiset ristin ympärille toteuttamaan Vapahtajan aatetta, rakkauden
käskyä, josta hän ylimmäispapillisessa rukouksessaan puhuu.

Ne ovat suuria ja valtavia liikkeitä ja meillä kaikilla, jotka

tahdomme olla Jumalan ystäviä, on täysi syy kiinnittää niihin mitä
vakavinta huomiota. Niissä on jo osaltaan toteutunut Vapahtajan
sana »Että he kaikki yhtä olisivat.»

Meihin tekee valtavan vaikutuksen kuullessamme, että jossakin

N.M.K.Y:n maailmankonferenssissa on kahdellakymmenelläviidellä
kielellä veisattu Lutherin mahtava taisteluvirsi: »Jumala ompi
linnamme.» Me näemme siinä ristin voiman, joka kerran on oleva
tunnustettu kaikessa maailmassa, ja tekevä maailman kansat veljiksi
keskenään.

Niin — on oleva, mutta ei vielä ole. Se on surullista. Vielä eivät

maailman kansat kohtaa veljinä toisiaan kaikilla elämän aloilla. Vielä
on olemassa sotia ja taisteluita. Parastaikaa riehuu maailmassa
suuri sota ja kaikki sotaakäyvät valtiot ovat kristityitä — niin, melkein
kaikki.

Kuinka se on ymmärrettävä?
 Risti ei ole tullut vielä voimaksi yhteisymmärrykseen ja veljelliseen
rakkauteen. Siinä on syy.

Mutta — ilahduttavia merkkejä rupeaa jo näkymään. Itse

taistelutantereillekin tunkeutuu risti, sovintokuoleman ja jumalallisen
rakkauden merkki.

Luin äskettäin jostakin lehdestä kuvauksen Saksan itärintamalta.

Siellä makaavat venäläiset ja saksalaiset vastakkain
juoksuhaudoissaan ja kuoleman enkeli kulkee rintamain välillä,
niittäen saalistaan. Mutta — tuli jouluaatto. Koko edellinen päivä oli
ankarasti taisteltu. Ja kaiken todennäköisyyden mukaan taisteltaisiin
seuraavanakin päivänä, jouluaattona. Niin tapahtuikin. Koko päivän
riehui taistelu mitä kiihkeimpänä, kunnes se illan hämärtyessä
vähitellen lakkasi. Ihmeteltiin aluksi tuota outoa hiljaisuutta, —
kunnes yhden ja toisen sotilaan mieleen molemmilla puolin hiipi
ajatus: nythän on jouluaatto! Jo kipuaa saksalainen sotilas
juoksuhaudan reunan yli, kädessään pieni kuusi, jossa lepattaa
muutamia kynttilöitä, ja lähtee hiipimään venäläisten linjoja kohti.
Sykkivin sydämin hän kulkee, odottaen eikö laukausta kuulu. Ei
kuulu. Koko seutu, missä äsken taistelu riehui, on aivan äänetön.
Saksalainen saapuu vihollisten juoksuhaudalle. Hänen takanaan
virittävät toverit jouluvirren. Ja ihme: vihollisten juoksuhaudasta
ojentuu saksalaista vastaan ystävällisiä käsiä ja kyyneleisiä kasvoja.
On jouluaatto, Jeesuslapsen pyhä syntymäjuhla. Nyt ei taistella, nyt
annetaan aseiden levätä. Nyt vallitsee rauha maassa ja ihmisten
kesken mielisuosio.

Ihmeellinen kertomus. Siinä ilmenee risti voimassaan. On, kuin

näkisivät molemmat taistelevat kansat korkean ristinpuun ja
Vapahtajan siinä riippuvan. On, kuin kuuluisi ääni yli hämärään
kääriytyvän maan: »… vaan myös kootakseen yhdeksi hajallaolevat
Jumalan lapset.» Sellaista saa risti aikaan.

Risti, pyhä ristinmerkki! Jospa se tulisi voimaksi kaikkien maailman

kansojen elämässä yhdistämään kansat rakkauden siteillä toisiinsa.
Amen.
ÄITI.

Marian Ilmestyspäivä. — Luukk. 1, 39—45.

I.

Ymmärrämme hyvin roomalaiskatolilaisia, jotka ovat Neitsyt Mariasta

tehneet taivaan kuningattaren. Sellainen pyhä nainen, äiti, ei heidän
mielestään voinut kuolla, vaan astui suoraan taivaaseen.

Me, luterilaiset, emme voi uskoa Neitsyt Marian synnittömään

sikiämiseen paremmin kuin hänen taivaaseen astumiseensakaan.
Meistä on luonnollista, että hän kuoli luonnollisella tavalla ja
kuolemansa jälkeen kannettiin johonkin Juudanmaan kalmistoon
monien onnellisten ja monien murheellisten päivien jälkeen. Mutta
meidän, luterilaistenkin, täytyy syvästi kunnioittaa tätä pyhää naista,
sillä hän on ollut jaloimman ihmislapsen äiti. Me emme jumaloi
häntä, emme rukoile häntä, vaan rakastamme häntä, niinkuin
rakastamme jaloja ihmisiä.

Neitsyt Maria on kokenut kaikki äidin ilot ja surut. Hänen sielunsa

on käynyt läpi tuon inhimillisen asteikon, jossa muutamat kielet
väräjävät onnea, toiset syvintä surua.
 Siihen aikaan, josta tekstimme puhuu, hän eli vielä onnensa
alkukautta. Pyhät, suloiset aavistukset täyttivät hänen povensa: hän
odotti poikansa syntymää. Ihanat tulevaisuuden toiveet liittyivät
tähän odotettuun lapseen: hänestä oli tuleva suuri kansansa seassa.

Pyhä Raamattu ei ole meille säilyttänyt tietoja Jeesuksen

varhaisimmasta lapsuudesta. Mutta me voimme sen hyvin kuvitella.
Onnellinen perhe eleli hiljaisessa Natsaretissa puuseppä Joosefin
huoneessa ja onnellisista onnellisin oli varmaankin perheen äiti,
Neitsyt Maria.

Ja hänellä oli täysi syy siihen, sillä hänen poikasensa, tuo

odotettu, luvattu, oli kaunis. Sellaisia syviä, miettiviä silmiä ei ollut
kellään toisella. Hän saattoi iltahetkinä takkavalkean ääressä vaipua
syviin mietteisiin, kuunnellessaan kertomuksia Vanhasta
Testamentista. Isä Joosef osasi niitä ja äiti Maria myös. Sellaisten
hetkien jälkeen saattoi poikanen juosta äitinsä luo, painaa päänsä
tämän syliin ja huudahtaa: »Oi, äiti! Minäkin tahdon tulla
profeetaksi!»

Mitähän mahtoi Neitsyt Maria sellaisina hetkinä tuntea?

Äidin onnea, äidin levottomuutta.

Varmaankin hän silitti poikasensa päätä ja hymyili hellästi. Niin,

hänen pojastaan oli kerran tuleva profeetta. Hän astuisi kansansa
eteen saarnaamaan. Ja sitä auringon paistetta, sitä valoa, joka silloin
tulvahtaisi yli maan! Silloin toteutuisi tuo ihana sana: »Sinun
valkeutesi puhkeaa kuin aamurusko!» Mutta samalla hänen
sydäntään vavahdutti pelko: profeetan kutsumus oli vaarojen
alainen.
 Neitsyt Maria sai nähdä poikansa profeettana. Hän sai kuulla
tämän puhuvan. Hän sai nähdä, kuinka köyhä kansa kiitti ja jumaloi
häntä, — mutta myös, kuinka hän joutui riitaan johtomiesten kanssa.
Hänen äidinsydämensä kärsi.

Ja vielä: toisinaan muuttui hänen rakas poikansa niin omituiseksi,

melkeinpä vieraaksi. Erikoisesti painui yksi tapaus lähtemättömästi
Neitsyt Marian mieleen. Hän oli kerran poikaansa hakemassa.
Sanottiin tämän oleskelevan jossakin Juudean puolessa. Ei
milloinkaan aikaisemmin ollut Maria tuntenut sellaista levottomuutta
kuin tällä matkalla. Yhtäältä hän ihaili poikaansa, tämän rohkeutta,
tämän intomielisyyttä, mutta toisaalta hän taas pelkäsi hänen
puolestaan. Miten kävisi tuon rakkaan pojan, jos hän suututtaisi
ylhäiset fariseukset ja kirjanoppineet?

He pääsivät vihdoin perille. Talon edusta oli täynnä kansaa ja

sisältä huoneesta kuului Jeesuksen ääni. Hän oli parastaikaa
puhumassa. Maria lähetti jonkun sanomaan, että omaiset odottivat
ulkona. Mutta mikä kylmä vastaanotto, mikä jäätävä vastaus! »Kuka
on minun äitini? Jokainen, joka tekee taivaallisen isäni tahdon, on
minun veljeni, sisareni ja äitini!»

Sinä hetkenä Neitsyt Maria harhaili pimeässä: hänen rakas

poikansa häpesi häntä, ei tahtonut tunnustaa häntä omakseen.

Mutta — korkeimmilleen hänen tuskansa kohosi sinä hetkenä,

jolloin tämä poika riippui ristillä. Silloin kävi miekka hänen sielunsa
läpi.

Oi, hän oli ollutkin niin kiivas toisinaan… tämä poika, tämä iäkäs,
tämä murheen ja ilon lapsi. Mutta hän tarkoitti sittenkin vain hyvää.
Jos johtomiehet olisivat tunteneet hänet niinkuin hän, Maria, tunsi,
eivät he olisi voineet noin julmasti häntä kohdella.

Vasta jälkeenpäin kirkastui Marialle, minkävuoksi hänen poikansa

piti kärsiä ja kuolla.

II.

Mihin kehoittaa meitä Marianpäivä?

Se kehoittaa meitä iloitsemaan Neitsyt Marian kanssa, iloitsemaan

siitä, että Vapahtaja on niin suuri ja ihmeellinen, niin ymmärtäväinen
ja laupias, niin altis iloitsemaan iloitsevien kanssa ja kärsimään
kärsivien kanssa.

Mutta tämä päivä kehoittaa meitä myös murehtimaan Marian

kanssa, murehtimaan sitä, että tämä mies, tämä ihmiskunnan ihanin
ja paras, naulittiin ristille, ja että tämä tapahtui meidän tähtemme.

Kun näin suremme ja iloitsemme Marian kanssa, asetamme hänet

sille paikalle, joka hänelle kuuluu: ensimmäiseksi naisten joukossa,
mutta samalla vertaiseksemme. Meidän ilomme ja surumme on se
Pyhä savu, jota hänelle suitsutamme. Ja tähän suitsutukseen
sisältyy yhtäältä syvän kunnioituksen ja toisaalta yhteisen surun ja
katumuksen tunne: ihminen suree itseään, omaa huonouttaan ja
kelvottomuuttaan Ihmisen pojan edessä.

Nyt paaston aikana Neitsyt Maria kulkee mustiin puettuna.

Pukeutukaamme mekin mustiin, ei ulkonaisesti, vaan sisällisesti.
Sillä kristikunnan suuri muistopäivä, Pitkäperjantai, lähestyy. Amen.
VANHA MUISTOLAHJA.

Palmusunnuntai. — Luukk. 22, 14—22.

Pyhä Ehtoollinen on muistolahja, jonka Vapahtaja on jättänyt

opetuslapsilleen näkyväiseksi korvaukseksi poissa-olostaan. Ja
sellaisena sillä on suuri ja pysyväinen arvo.

Joka kerta kun pappina valmistaudun p. Ehtoollista jakamaan, kun

kirkonpalvelija ottaa sakariston kaapista esille pyhät astiat, kalkin ja
ehtoollisleipälautasen, ja asettaa ne sakariston pöydälle pienine,
hopealla kirjailtuine samettipeitteineen, valtaa minut juhlallinen
tunne: jälleen otetaan esille muistolahja, joka on säilynyt
muuttumattomana parisen tuhatta vuotta. Mieleeni muistuu
ensimmäinen ehtoollisenvietto, kun »Jeesus asettui pöytään ja
apostolit hänen kanssaan», ja kun Vapahtaja sanoi: »Minä olen
halajamalla halannut syödä tämän pääsiäislampaan teidän
kanssanne, ennenkuin kärsin.»

Minä ajattelen niitä pitkiä vuosisatoja, jotka ovat kuluneet tuosta

ensimmäisestä ehtoollisenvietosta nykypäiviin saakka. Kuinka
lukemattoman monta kertaa on nämä pyhät astiat otettu esille ja
lausuttu nuo sanat: »Tämä on minun ruumiini, tämä on minun
vereni.» Eikä minua yhtään häiritse se ajatus, että näitä sanoja on
aikojen kuluessa eri tavoin tulkittu, vaan minä näen p. Ehtoollisen
vietossa merkin jumalallisesta ihmeestä, joka säilyy kautta aikojen,
sukupolvesta toiseen, niinkauan kuin Kristuksen seurakuntaa on
olemassa tämän maan päällä.

Sillä se on ihme, että jotakin on säilynyt muuttumattomana niinkin

kauan kuin parisentuhatta vuotta — maailmassa, jossa kuitenkin
kaikki muuttuu ja häviää.

Kaksituhatta vuotta — se on pitkä aika. Siinä on ennättänyt paljon

tapahtua. Suuria valtakuntia on syntynyt ja jäljettömiin kadonnut.
Kokonaiset kansakunnat ovat siirtyneet varjojen maahan ja uudet
ihmiset, jotka puhuvat eri kieltä, ovat ottaneet haltuunsa heidän
asuinpaikkansa. Suuret sodat ovat hävittäneet maailmaa. Satoja
kaupunkeja ja kyliä on ollut yhtä aikaa tuhkana. On näyttänyt joskus
siltä, että elämä on loppunut. Mutta — joidenkin vuosien jälkeen
kohosi raunioitten keskelle pieni temppeli ja kellot kutsuivat kansaa
kokoon. »Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni…» Nuo
sanat lausuttiin jälleen kuin hiljaisena kuiskauksena siitä, että Jumala
pysyy, hänen armonsa kestää. Ja ihmiset, nääntyneet ja
epätoivoiset, notkistivat polvensa alttarin ääressä ja ottivat vastaan
pyhän sakramentin.

Eikä meidän tarvitse mennä näin kauaksi taaksepäin ajassa

todetaksemme elämän muuttelevaisuuden. Jos sinä, vanhempi
kuulijani, ajattelet omaa elämääsi… lapsuutesi aikaa ja nykypäiviä,
huomaat, kuinka paljon elämä muuttuu jo yhden ihmisiän kuluessa.
Sinun lapsuutesi aikana poltettiin pärettä ja matkustettiin hevosella ja
jalkaisin. Ei silloin ollut sanomalehtiä eikä puhelimia. Kaikki oli
yksinkertaista ja vaatimatonta. Mutta — miten onkaan kaikki siitä
ajasta muuttunut.

Nyt käytetään sähkövaloa, öljylamputkin, joita lapsena ihmeenä

ihailit, alkavat jo hävitä syrjäseuduiltakin. On saatu rautatiet ja
puhelimet — puhumattakaan sellaisista kuin lentokoneista. Ihminen,
joka nykyisin on siinä 70—80 vuoden korvilla, ihmettelee maailman
kehitystä ja toteaa samalla, kuinka kaikki muuttuu. Tavat muuttuvat,
vaateparsi muuttuu, kieli muuttuu. Sillä tavalla kuin sinun
lapsuudessasi puhuttiin, ei puhuta enää nyt. Aika on tuonut niin
paljon uusia käsitteitä, että kielikin on muuttanut muotoaan.

Jos yhden ihmispolven aikana voi näin paljon muuttua, kuinka

paljon voikaan sitten muuttua kymmenen ja kahdenkymmenen
sukupolven aikana. Luulen, että nyt ymmärrät asian: ihmiselämä on
tavattomien muutosten alainen.

Eikö ole kaiken tämän muuttuvaisuuden keskellä turvallista panna

merkille, että p. Ehtoollinen on säilynyt muuttumattomana niin
kauan? Totta kai. Jos meillä on vähääkään kunnioitusta vanhuutta
kohtaan, niin tässä on meillä pyhä toimitus, joka jo vanhuutensa
puolesta ansaitsee kunnioituksemme.

Tavallisestihan me pidämme arvossa vanhoja esineitä — jos

yleensä olemme ajattelevia ihmisiä; emme esim. halua myydä
vanhoja, esivanhemmiltamme perityltä huonekaluja. Niitä ei meidän
mielestämme voida rahassa arvostella.

Tässä on meillä muistolahja vanhoilta ajoilta, Herran pyhä

Ehtoollinen. Se asetettiin sangen vakavana ajankohtana. Sen
asettajan piti muutaman tunnin kuluttua kuolla. Jos millään, niin sillä
on testamentin pyhyys, kalliin perinnön arvo. Ja sellaisena me
kristityt sitä säilytämme.

Mitä Herran Ehtoollisella käynti vaikuttaa, mikä merkitys sillä on —

siitä puhun toisella kertaa. Olen tänään vain tahtonut kiinnittää
huomiosi p. Ehtoollisen korkeaan ikään, sen kunnianarvoisaan
vanhuuteen. Se on nim. meille hyvänä tukena silloin, kun emme
muita puolia sen arvosta ymmärrä. Sellaisellekin kohdalle ihminen
toisinaan joutuu, — kylmäksi, penseäksi, välinpitämättömäksi. Silloin
on hyvä muistaa, minkälaisen muistolahjan kanssa olemme
tekemisissä. Se vaikuttaa ainakin sen, että kunnioituksesta
paljastamme päämme. Sillä siinä, missä jotakin kunnioitetaan,
voidaan myös kunnioituksen esineeseen syventyä. Amen.
SE ON TÄYTETTY!

Pitkäperjantai. — 5:des ahti.

Tänä päivänä kokoontuu kristikunta hengessä erään kukkulan

ympärille, jolla 1900 vuotta sitten näyteltiin suurenmoinen, järkyttävä
näytelmä. Kukkulalle pystytettiin kolme ristiä, joihin kuhunkin
ripustettiin mies, kärsivä, kuoleva mies. Keskimmäinen noista
kuolevista on käynyt meille erikoisen rakkaaksi, koska hän kuoli
viatonna. Hänen nimensä on Jeesus Kristus ja kukkulan nimi on —
Golgata.

Mutta — kysyt sinä — mitä liikuttaa meitä, nykyajan ihmisiä,

Jeesuksen kärsimys ja kuolema? Eikö sillä ole yksinomaan vain
muistoarvo, korkeintaan historiallisen tapahtuman arvo?

Me, nykyajan ihmiset, olemme sellaisia. Me kysymme aina: mitä

varten?
Se on meillä ikäänkuin verissä.

Eikä se suinkaan ole väärin. Me saamme kysyä niin. Jumala sen

kyllä hyvin ymmärtää.
 Vastaan kysymykseesi.

Jeesuksen Kristuksen kuolema tarjoaa meille,

kahdennenkymmenennen vuosisadankin ihmisille, korkeimman
todistuksen Jumalan rakkaudesta.

Jos tämä on totta, niin se on hyvinkin huomioonotettava asia. Jos

kerran tässä maailmassa voi järkähtämättömästi uskoa johonkin
hyvään asiaan, tekee se jo tämän vaivanalaisen elämän
helpommaksi. Ja nyt toivon voivani sinulle vakuuttaa, että Jumalan
rakkauteen kannattaa aina luottaa.

Kuinka se tulee näkyviin Vapahtajan kuolemassa? Eikö se

pikemminkin osoita, että tämän luottamuksen laita oli niin ja näin?
Siltä saattaa näyttää, mutta asia muuttuu, kun sitä lähemmin
tarkastelemme.

Vapahtajan elämä jos kenenkään oli ollut Jumalalle pyhitettyä.

Voimme sanoa, että Jumala oli hänelle kaikki kaikessa. Olisi luullut
Jumalan osoittavan hänelle mielisuosiotaan toisella tavalla.

Mutta ei — Vapahtaja joutui ristille riippumaan. Hänen tuskansa oli

niin suuri, että hän tuntee itsensä Jumalan hylkäämäksi. Tuo
epätoivon huuto: »Eli, Eli, lamma sabaktani?» on todistuksena siitä.

Kuinka olisi nyt voinut käydä?

Esim. siten, että Vapahtaja olisi huutanut ristiltä: »Ei kannata

luottaa Jumalaan eikä hänen rakkauteensa! Katsokaa, minä olen
koko elämäni ajan palvellut häntä. Minun ruokani ja juomani on ollut
saada tehdä hänen tahtonsa. Ja tässä minä nyt riipun sanoin
kuvaamattomien tuskien runtelemana!»
 Mikä seuraus siitä olisi ollut?

Päivä olisi laskenut viimeisen kerran ihmiskunnalle. Olisi tullut

ikuinen yö. Elämä olisi silloin mitä, voimallisimmin todistettu
mielettömyydeksi. Ei kannata elää, koska elämä kerran johtaa
kärsimyksiin sellaisen miehen kuin Jeesuksen Kristuksen. Parempi
itse päättää päivänsä kuin jäädä laahautumaan elämän kilpa-
ajovaunujen jäljessä.

Mutta — Vapahtaja ei kapinoi. Vaikka hänen sielussaan on pimeä

kuin yöllä, hän ei puhkea herjauksiin. Vaikka hän ei kykene
selittämään, minkä vuoksi tällainen kohtalo on hänen osakseen
sallittu, hän kärsii äänettömästi. Jos hän jotakin ajattelee — ja
varmasti täytyi hänen kuumeisessa päässään ajatusten toisinaan
risteillä salamoiden tavoin hän keskittää ajatuksensa yhteen ainoaan
asiaan: Jumalaan. Jos koettaisimme jollakin tavoin tulkita hänen
sielunsa liikkeitä, niin ne olisivat tämänkaltaisia, »Jumala, Isäni! Olet
peittänyt kasvosi minulta, joka kärsin, kärsin niin tavattomasti.
Ojennan kätesi sinun puoleesi, mutta en saa otetta. En tunne, että
pidät minusta kiinni. Minä kuolen nyt, mutta sittenkin tahdon turvata
sinuun. Koko elämäni on ollut sinulle pyhitettyä, olkoon siis
kuolemanikin. Olkoon, että se on ollut vain kaunista unta, en
kuitenkaan tahdo herätä siitä unesta kuolemankaan hetkellä. Isä,
Isä, älä hylkää, vaan auta minua!»

Silloin, rakkaat ystävät, silloin aukeni taivas. Vapahtaja näki

Jumalan kasvot jälleen, näki murheellisina, mutta niin sanomattoman
lempeinä ja rakkaina. Hänestä tuntui, kuin ottaisi Isä hänen päänsä
käsiensä väliin ja puristaisi sitä hellästi, sanomattoman hellästi, ja
kuin kuiskailisi hän hänen korvaansa lohdutuksen sanoja: »Poikani,
rakas poikani! Hetkinen vielä, katso minä olen tässä. Tartu käteeni ja
minä autan sinut rannalle tuskan merestä, joka on ollut
upottamaisillaan sinut. Hetkinen vielä, poikani! Etkö kuule, kuinka
enkelit laulavat? Ne laulavat sinulle, rakas poikani, sinulle,
sankarille!»

Sinä hetkenä virtasi Vapahtajan sydämeen rauha, suloinen, syvä

rauha. Hän oli päässyt perille. Niin … todellakin hänen korviinsa
kantautui ihana laulu. Se muistutti hänen armaan äitinsä, Neitsyt
Marian, laulua, jota tämä hänen pienenä ollessaan hyräili hänen
kehtonsa ääressä. Mutta tämä oli vielä kauniimpaa, vielä
suloisempaa. Ja ennenkaikkea: se oli paljon voimakkaampaa. Hän
huokasi helpotuksesta ja lausui: »Isä, sinun käsiisi minä annan
henkeni!»

Ja hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.

Suunnilleen sillä tavalla se tapahtui — sikäli kuin ihmiskieli

kykenee sitä kuvaamaan. Mutta silloin olikin voitto jo saavutettu:
ihmiskunta oli lunastettu.

Jeesus Kristus oli osoittanut, osoittanut voimallisesti, että Jumalan

rakkauteen kannatti luottaa, kävipä tässä elämässä kuinka tahansa.
Jokainen tuskan karpalo hänen pyhällä otsallaan oli todistuksena
siitä. Jokainen veripisara hänen lävistetyistä käsistään ja jaloistaan
todisti siitä. Ja ennen kaikkea — siitä todisti se rauha, joka levisi
hänen kasvoilleen. Hän oli kuollut, mutta hän ei ollut yhtään
kärsineen näköinen.

Totisesti: en pidä yhtään ihmeellisenä, että sellaisen

vanhurskauden edessä maa rupeaa vapisemaan niin, että haudatkin
aukenevat.
 Näin siis meidät lunastettiin. Näin meidät siis ostettiin vapaiksi
kaikesta kärsimyksestä ja tuskasta — niin… miksen sanoisi:
synnistä. Sillä synnin vuoksihan on kärsimys ja tuska maailmaan
tullut.

Ystäväni! Se on täytetty! Anna näiden sanojen soida povessasi,

kun menet jumalanpalveluksen jälkeen kotiisi. Se on täytetty!
Kärsimyksen ja tuskan kuorma on täytetty. Sinusta vain tuntuu
toisinaan siltä, kuin olisi taakka laskettu sinun hartioillesi. Sinä
erehdyt: se on täytetty! Amen.
MINÄ USKON IANKAIKKISEEN
ELÄMÄÄN.

Pääsiäispäivä. — Joh. 20, 1—10.

Kolmannessa uskonkappaleessa tunnustamme: Minä uskon

iankaikkiseen elämään.

Maailmassa on monta kertaa koetettu kieltää elämän jatkuminen

kuoleman jälkeen. On sanottu ja vieläkin sanotaan: »Ei ole mitään
elämää kuoleman jälkeen». »Mihin puu kaatuu, siihen se jää.»
Kuoleman jälkeen tulee ikuinen yö ja pimeys.

Tyydyttääkö tämä meitä?

Seisot rakkaan omaisesi kuolinvuoteen ääressä.

Katselet hänen riutuvia kasvojaan, joilla kuoleman varjot jo

häilähtelevät. Muistat, minkä näköinen hän oli ennen, — tarvitsi vain
luoda silmäys häneen, niin tuntui jo hyvältä ja turvalliselta. Ja hänen
naurunsa: — siinä soi hänen kultaisen sydämensä koko ihmeellinen
rikkaus. Nyt hän ei ole enää viikkoihin voinut edes hymyillä: —
hänen kärsimyksensä ovat liian suuret.
 Mitä ajattelet hänen tulevaisuudestaan? Saatatko kuvitella, ettei
häntä ole enää sen jälkeen, kun laskette hänen kylmenneen
ruumiinsa hautaan? Lakkasiko tuo ennen niin reipas ja
elämänhaluinen ihminen olemasta, — tuo rikas, henkevä sielu, jonka
seurassa olet monta onnellista hetkeä viettänyt?

Ei — se on mahdotonta. Sinun täytyy läpi tuskan ja kyyneleidenkin

ajatella: Minä uskon iankaikkiseen elämään.

Jollemme saa tarttua tähän sanaan, muuttuu ihmiselämä meille

kokonaan tarkoituksettomaksi. Mitä järkeä olisi siinä, että ihminen
elää ja kamppailee täällä 60—70 vuotta ja sitten kuoleman jälkeen
vaipuu olemattomiin? Nykyajan epäuskoinen ihminen vastaa:
Elämän tarkoitus on elämä itse. Se kuulostaa kyllä peräti viisaalta,
mutta se ei tyydytä meitä.

Kuinka moni kuolee kesken ikänsä. Elämä oli vasta alussa. Tuo
nuori ihminen ehti suunnitella tulevaisuutensa. Hänellä oli paljon
toiveita, monta ajatusta, jotka hän halusi toteuttaa. Mutta keuhkotauti
katkaisi hänen toivorikkaan elämänsä.

Pitäisikö meidän ajatella, että niin olikin oikein — että tuo kaikki
kuuluu tämän elämän kulkuun, yrittämättä lohduttautua sen
paremmin? Ei — nuo puheet »kohtalosta» ja »elämän ankarista
laeista», joita usein kuulemme haudoilla, voivat kyllä olla tosia, —
mutta sydäntämme ne eivät tyydytä. Ne jättävät sen kokonaan
kylmäksi. Ei — me tahdomme jotakin kestävämpää, jotakin, joka voi
lohduttaa — jotakin, joka saa sydämemme jälleen toivosta
sykkimään. Ja se on tämä sana: Minä uskon iankaikkiseen elämään.

Tämän uskon lahjoittaa meille pääsiäispäivä.

 Opetuslapset elivät Vapahtajan kuoleman jälkeen juuri tuollaisessa
turtuneessa, toivottomassa mielentilassa, jonka synnyttää elämän
ihanimpien kuvitelmien äkillinen luhistuminen ja sitä seurannut
pimeys. He harhailivat kuin eksyksissä. Joka puolelta ympäröi heitä
vain kuoleman hiljaisuus. He tunsivat, ettei sellaista saattanut ajan
mittaan kestää: — heistä muodostuisi varjoja ihmisten keskellä, —
olentoja, joilla ei tässä maailmassa enää olisi mitään tekemistä.

Tuota mielentilaa ei onneksi kestänyt kauan, — vain kaksi yötä ja

yhden päivän. Mutta — kuinka toivottoman synkkiä ne olivatkaan.
Sellaisia hetkiä ei ihminen voi elää kuin kerran elämässään. Toista
kertaa ei niitä jaksaisi kestää. Oli siis hyvä, että aurinko jälleen nousi.
Ja se nousi pääsiäisaamuna.

Jeesus, heidän Mestarinsa, eli; hän ei ollutkaan kuollut.

Pääsiäispäivän evankeliumiin sisältyy sanoma iankaikkisesta

elämästä. Tämä päivä julistaa meille, että löytyy kuoleman jälkeinen
elämä ihmisiä, Jumalan kuviksi luotuja olentoja varten. Ja siinä
elämässä kehittyy kaikki todellinen ja oikea ihmisyys
täydellisyyteensä.

Sitä elämää elää nyt Jeesus Kristus, Vapahtajamme. Hän on

kaikkein ensimmäisenä päässyt siitä osalliseksi, koska hän on sen
täydellisesti ansainnut. Mutta — hän ei ole sitä voittanut ainoastaan
itselleen, vaan myös jokaiselle, joka häneen uskoo.

Nyt ei meidän siis tarvitse peljätä enää. Me uskomme elämän

jatkuvan kuoleman jälkeen. Nyt voimme turvallisin mielin painaa
kiinni kuolleiden omaistemme silmät. Nyt voimme itsekin turvallisin
mielin odottaa omaa kuolemaamme.