Introduction to Child Development 3rd

Edition Keenan Test Bank

Go to download the full and correct content document:
https://testbankmall.com/product/introduction-to-child-development-3rd-edition-keena
n-test-bank/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Child Development: An Introduction, 14th Edition

https://testbankmall.com/product/child-development-an-
introduction-14th-edition/

Child Development An Introduction Santrock 14th Edition

Test Bank

https://testbankmall.com/product/child-development-an-
introduction-santrock-14th-edition-test-bank/

Introduction to Abnormal Child and Adolescent

Psychology 3rd Edition Weis Test Bank

https://testbankmall.com/product/introduction-to-abnormal-child-
and-adolescent-psychology-3rd-edition-weis-test-bank/

Test Bank for Child Development, 6th Edition : Feldman

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-child-
development-6th-edition-feldman/
Test Bank for Child Development, 9th Edition : Berk

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-child-
development-9th-edition-berk/

Child Development 9th Edition Berk Solutions Manual

https://testbankmall.com/product/child-development-9th-edition-
berk-solutions-manual/

Test Bank for Child Development An Active Learning

Approach, 3rd Edition Laura E. Levine Joyce Munsch

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-child-development-
an-active-learning-approach-3rd-edition-laura-e-levine-joyce-
munsch/

Test Bank for Child Development: A Cultural Approach,

3rd Edition, Jeffery Jensen Arnett, Lene Arnett Jensen

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-child-development-
a-cultural-approach-3rd-edition-jeffery-jensen-arnett-lene-
arnett-jensen/

Test Bank for Child Maltreatment: An Introduction, 3rd

Edition : Cindy L. Miller-Perrin

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-child-
maltreatment-an-introduction-3rd-edition-cindy-l-miller-perrin/
5. The stage of Crisis relates to which of the following
theorist(s)?

*Erikson

Klahr and MacWhinney

 Piaget

Bronfenbrenner

6. In Life Course theory, the period effect occurs:

When people from different cultures are impacted by an historical event

*When an historical event exerts a uniform influence across all birth cohorts

When people react to changes in relationships

When decision making changes an individuals life

7. Natural selection relates to:

Being chosen to demonstrate certain behaviours

*Passing on changes to physical structure or behaviour as part of survival advantage

through generations via genes

The acquisition of ‘following behaviour’

The interactions of genes and

environments

8. An exosystem is best described as which of the following?

The immediate surroundings in which an individual lives

The social environment by which an individual is influenced

*Broad social settings providing support for the developing child and adult

The interaction of the child with other more skilled members of the culture

9. The concept of ethology is determined as that of:

*Understanding the adaptive value of behaviour and its evolutionary history

Behaviour according to cultural and environmental influences

The emphasis of aspects of the environment impacting a child’s development

Moulding behaviour through stimulus-response association

10. What role do information processing theories play in the study of cognitive development?

They assist in the understanding of the interaction between genetics and the environment
They emphasize the importance of environmental influences

*They require the researcher to map out the steps which are believed to best describe the
flow of information through the human mind

They assist the understanding of why the child reorganizes a behaviour pattern such that
any part of their integrated and complex system can adjust
Another random document with
no related content on Scribd:
 — Ovatko siis kaikki herrat samaa mieltä kuin edellinen puhuja,
kysyi puheenjohtaja.

— Olemme, olemme, kuului kuin yhdestä suusta.

— Perustetaan yhtiö ja näytetään niille… Hallintoneuvosto uudelle

yhtiölle valittiin ja alettiin keskustella sen nimestä.

— Mikähän olisi iskevin? lausui eräs.

— Minulla olisi sopiva nimi tiedossa, virkkoi Kekäle.

— Mikä se on? kysyttiin uteliaana.

— Tähti. Meillä on Honkayhtiö, Riento ja Leimaus. Mutta kaikkien

niiden ylitse tämä tähtenä loistaisi. Ajatus ei ole hullumpi, vai mitä
hyvät herrat?

Katseltiin maahan. Yhtiön suurin osakas oli tehnyt hieman

yksinkertaisen nimiehdotuksen.

Ristalli pyysi puheenvuoroa.

Hyvät herrat. Kun tuo meidän uusi yhtiömme tulee heti kiivaan
kilpailun tuleen, pitäisi yhtiön nimenkin jo olla jonkunmoinen
kestävyyden symbooli. Ehdotan nimeksi Närettä, sillä se on suonien
puulajeista sitkein. Se taipuu, mutta ei taitu.

Nimiehdotus hyväksyttiin ja päätettiin hankintakoneisto panna

käyntiin heti, kun asiat saadaan vähän valmiimmiksi. Herrat hieroivat
tyytyväisinä käsiään. Uusi sampo oli keksitty, ja se tulisi jauhamaan
kultaa perustajiensa taskuihin.
XIII

Nakkilan kaupunkiin on järjestetty Riennon asiamieskokous, ja

kenttämiehet ovat mieslukuisina saapuneet tekemään selkoa
työstään sekä samalla saamaan uusia ohjeita entisten kilpailijoiden
ja vasta perustetun Näreen varalta. Yhtiön tarkastaja Kaljanheimo on
pitänyt pitkän puheen joka loppuu seuraaviin ponsiin:

1) Riennon herrat matka-asiamiehet älkööt kolmen kuukauden

aikana nukkuko muuta kuin neljä tuntia vuorokaudessa. Lopusta
ajasta on käytettävä kymmenen tuntia hartiavoimaiseen
hankintatyöhön, kolme tuntia syömiseen ja juomiseen, kaksi tuntia
tarvittaessa nyrkkeilyyn toisten yhtiöitten miesten, varsinkin
Djefvulsund'in herrojen kanssa, ja loppuaika sydänmailla
kinttupolkujen tavaamiseen.

2) Näreen, uuden yhtiön matka-asiamiehiä ja tarkastajia on

kohdeltava kovakouraisesti.

3) Paikallisasiamiehet täytyy saada, jos ei muuten niin patukan

avulla
liikkeelle.
 Puheessa oli totta toinen puoli, vaikka ponsien tekijä koettikin
hieman hermostuneesti hymyillä.

Kokouksessa vaihdetut mielipiteet olivat ylimalkaan hyvin

kiihkoisia. Näre oli jo aloittanut hankintansa ja, kun kaikki uusi aina
ihmisiä viehättää, päässyt myös hyvään alkuun. Tämän lisäksi oli
Djefvulsund kenttäarmeijaansa yhä vain laajentanut, niin että miehiä
oli yksi joka kyläkunnassa. Honkayhtiöllä ja Leimauksella oli omat
salaiset keinonsa, jotka näyttivät hyvin tehoavan. Ei siis ihme, jos
Riennon herrat pyyhkivät hikeä otsaltaan ja katselivat permantoon
miettien, mikä auttaisi.

*****

Nakkilaan oli sattunut samaan aikaan Leimauksen tarkastajien ja

matka-asiamiesten kokous. Siellä pohdittiin väliajoilla, miten
saataisiin Riennon kokouksessa tehdyistä suunnitelmista urkituksi
tietoja. Riennon miehet olivat joskus onnistuneet saamaan tietoja
Leimauksen kokouksista, ja nyt sopisi maksaa samalla mitalla.
Varsala neuvotteli Tuhkasen kanssa joka oli muuttanut
Leimaukseen, ja kaikkien riemuksi lupasi Tuhkanen lähteä
vakoilemaan.

— Jos kukaan, niin sinä onnistut, virkkoi Varsala ja taputteli miestä

olalle.

Tuhkanen oli päättänyt uhrata tuuhean leuka- ja poskipartansa

asian hyväksi. Hän meni parturiin, ja sieltä aivan tuntemattomaksi
muuttuneena Nakkilan seurahuoneelle, jossa Riennon kokousta
pidettiin. Täällä hän pyysi saada puhutella Keikausta.
 — Mitä teillä olisi asiaa, kysyi Keikaus Tuhkaselta, jota hän ei
voinut aavistaakaan entiseksi hankintatoveriksi.

— Otetaanko Rientoon uusia asiamiehiä? kysyi Tuhkanen

koettaen tekeytyä hieman typerän näköiseksi.

— Mistä te olette?

— Kuivalan kylästä. Olen siellä nähnyt joskus herran ja olen

aikonut pyrkiä jo ennemmin asiamieheksi, minä kun siihen toimeen
voisin olla sopiva.

— Mikä teidän nimenne on? kyseli yhä Keikaus.

Tuhkasen nenä kävi punaiseksi.

— Jokohan tuo ottaa kohta rokinmitat minusta, ajatteli hän, mutta

selviytyi kumminkin pian pulasta.

— Romppanen, Aapeli Romppanen on minun nimeni, virkkoi

Tuhkanen tekeytyen juhlallisen näköiseksi.

— Vai Aapeli… minunkin nimeni on Aapeli. Me olemmekin

kaimakset,
Kyllä me otamme teidät asiamieheksi. Käykää sisään.

Tuhkanen tunsi hieman tukalaksi olonsa, vaikka selviytyikin

hyvästi Keikauksesta. Voisiko ehkä joku toinen tuntea hänen
alkuperäisen persoonansa. Silloin olisi hän auttamattomasti
kiipelissä. Uutta asiamiestä kestittiin ja hänelle toivoteltiin hyvää
menestystä, eikä kukaan entisistä tuttavista aavistanut, että
Romppasen housuissa kävi vanha Tuhkanen. Keikaus tuli uudelleen
hänen kanssaan juttelemaan.
 — Saatte nyt vain heti aloittaa hankintatyön siellä kotikylässänne.
Siellä on muuan Tuhkanen, joka oli meillä ennen matka-
asiamiehenä, vaan joka oli niin kavala, että lyöttäytyi Leimauksen
mieheksi. Hän on semmoinen mies, joka nuuskii joka nurkan ja on
aina siellä, missä häntä vähimmän tarvittaisiin. Mies teki meille
aikoinaan paljon vakuutuksia, ja nyt hän kuuluu niitä peruuttelevan ja
vakuuttavan uudelleen Leimauksessa.

— Kyllä tunnen miehen, virkkoi Tuhkanen.

— Eikö olekin hävytön mies, kun kehtaa semmoista peliä

harjoittaa.

— On kylläkin, myönsi Tuhkanen ja mietti. — Mitähän tuo sanoisi,

jos tietäisi tämän kepposen. Voisi tästä pian löytää itsensä pahasti
rusikoituna kadulta. Kutti parahiksi! Muille matka-asiamiehille
nostivat palkkaa ja luulivat minun muka juoksevan entisestä. Tuo
mies tuossa on aina kehunut, ettei kukaan uskalla tehdä hänelle
mitään kolttosia, vaan tässä on nyt poika, joka uskaltaa. Kun tämä
tulee tiedoksi, on selkäsauna hyvin mahdollinen, vaan sen kuurin
hän on tottunut vakuutusmiehenä hymyillen läpäisemään.

Riennon kokousta jatkettiin ja Tuhkanen tunsi jo olevansa kuin

kotonaan. Kuivalan kulmakunnan asiamiehet esittelivät ystävyyttä ja
lupasivat auttaa miestä pääsemään hyvään alkuun hankinnassa.

Kokouksen loputtua palasi Tuhkanen omiensa joukkoon, jotka

eivät häntä kuitenkaan tunteneet.

— Kukas te olette? kyseli Varsala ja mittaili miestä kiukkuisilla

katseillaan kiireestä kantapäähän.
 — Olenpahan vain maankiertäjä, joka haluaisin tulla Leimauksen
asiamieheksi, virkkoi Tuhkanen naureksien.

— Meillä ei oteta maankiertäjiä asiamiehiksi, sanoi Varsala

jyrkästi. —
Menkää matkoihinne.

— Enpä minä, pahuus vie, niin lähdekään, virkkoi Tuhkanen ja

kävi istumaan sytytellen savuketta. Vai niin te vakoojianne kohtelette.

— Mitä? sehän on totta tosiaan Tuhkanen, ja minä en tuntenut,

ällistyi
Varsala.

— Sinä olet ajanut partasi, virkkoi yksi.

— No voi tuhannen tervat, ihmetteli toinen.

— Täytyyhän hyvän asian eteen uhrata vaikka ainoat housunsa.

Tällä kertaa minä uhrasin partani, ja eipä itse Keikaus tuntenut
minua.

— Sinä jutkautit sitä?

— Jutkautin aika tavalla. Voihan siitä olla vielä jälkiseurauksia,

mutta mitäpä siitä.

— Ähä kutti, iloitsi Varsala. Häntä riemastutti, että Keikausta oli

kerrankin saatu jutkauttaa. Saanpa sitä hieman nolata, kun ensi
kerran tavataan.

— Miten pääsit kokoukseen?

— Pyysin asiamieheksi.
 — Lupasivat ottaa?

— Ottivat.

— Et kai nimeäsi mihinkään kirjoittanut?

— Silloinhan minä olisinkin jo ollut vialla päästäni.

— Hyvä juttu.

Ja Tuhkanen sai kiertää miesten hartioilla riemukulussa ympäri

kokoushuonetta.
XIV

Seppälän talonväki oli mennyt aamiaisten jälkeen niitylle, ja kotiin

olivat jääneet vain emäntä ja talon tytär Maija. Oli helteisin
keskipäivän hetki Emäntä oli nukahtanut tupaan kuivamaan
kannetuille heinille ja Maija oli mennyt ompeluksineen puutarhaan,
syreenipensaan varjoon, jossa oli vähän viileämpää. Kohta heitti
Maija kuitenkin ompeluksensa nurmelle ja otti »Laulun tulipunaisesta
kukasta esille. Ompelu väsytti mutta »Laulua» saattoi lukea
väsymättä polttavimmalla helteelläkin.

Kauempaa niityltä kuului viikatteen lippausta ja niittokoneen

surinaa.
Pihamaalla lenteli visertelevä pääsky.

Hugo Verner Ansgarius Kerä, Näreen tarkastaja, pyöräili hikisenä

ja pölyisenä kylän läpi luikertavaa maantietä, ja päästyään Seppälän
pihaan nosti hän ratsunsa seinää vasten varjoon ja istahti väsyneenä
tuvan portaille.

Tämä nuori mies oli vasta muutamia kuukausia vaeltanut

henkivakuutusmiehen okaista polkua ja huomannut olonsa muuten
mukavaksi, kun ei vain olisi tarvinnut paksupäisten kansanmiesten ja
naisten kanssa olla missään tekemisissä. Ne olivat jo kohta häneltä
hänen uudelle uralle antautuessaan myrkyttäneet elämän. Mutta siitä
huolimatta oli parempi kantaa tarkastajan titteliä kuin hoikkakoipisen
konttoristin, jona hän oli ollut Nakkilan kaupungissa. Virka toi
mukanaan hyviäkin puolia hänen elämäänsä. Nakkilassa oli tuuli
häntä heilutellut, pitkä ja hoikka kun hän oli. Mutta nyt oli hänen
painonsa noussut kuukaudessa neljä kiloa, ja ankarinkaan myrsky ei
saanut häntä enää kaatumaan. Kerän ulkomuoto oli huomiota
herättävä. Hoikassa ruumiissa oli pää, jossa sangen tuuheat hiukset,
jotka olivat herättäneet ansaittua huomiota Nakkilan
naismaailmassa, ja teerenpilkkuiset kasvot sekä ohut, luiseva nenä,
jota muutamat väittivät hirvittävän pitkäksi, vaan josta omistajallaan
oli päinvastainen mielipide. Mutta kasvoille antoivat jonkun verran
miellyttäväisyyttä harmaat, eloisat silmät, jotka vilkuivat yhtämittaa,
milloin mitäkin.

Kerä istui portailla ja kopisteli pölyttyneitä housujaan ja virkahti

itsekseen.

— Tokkohan lienee yhtä elävätä sielua koko talossa.

Kukko pistäytyi nurkan takaa pihamaalle, kurotti kaulaansa ja

parkaisi huikean sävelen.

— Jopahan yksi esitteli itsensä, mutisi Kerä ja läksi kävelemään

kartanolle.

Maija oli puutarhassa vähäistä ennen laskenut kirjan kädestään ja

jäänyt kaukaista poutapilveä katsellen haaveilemaan. Rinnasta nousi
huokaus — Oi, milloin tulisi minun Olavini! Vai eikö tule koskaan.
 Samassa oli Keräkin piharakennuksen nurkalla ja huomasi tytön,
joka kauneudellaan sai hänen sydämensä hetkeksi seisahtamaan.
Hän aukaisi suunsa, sanoakseen päivää, mutta sulki sen jälleen ja
jäi katselemaan tyttöä joka ei huomannut hänen tuloaan. Vihdoin
tyttö siirsi silmänsä poutapilvistä ja huomasi vieraan puutarhan
nurkalla, ja puna lehahti hänen pyöreille poskilleen. Heidän
katseensa yhtyivät hetkiseksi, ja Kerä sanoi ääni värähtäen.

— Päivää.

— Päivää, kuului kuiskaus Maijan punaisilta huulilta; hän nousi

suoristaen vaatteitaan ja tuli tervehtimään vierasta.

— Kerä, esitteli vieras

— Heiskanen, kuului taas kuiskaus Maijan punaisesta suusta.

— Minä kun luulin, että talo on aivan autio, sai Kerä sanoneeksi
katsellen tyttöä, joka hämillään seisoi siinä rakennuksen nurkalla.

— Meidän muu väki on niityllä. Minä olen vain äidin kanssa kotona
selitti Maija.

— Niitylläkö isäntäkin on? kysyi Kerä.

— Se meni kirkonkylään ja viipyy siellä huomiseen,

— Saisinkohan minä talosta päivällistä, pyysi Kerä, koettaen

saada ääneensä herttaisimman sävyn.

Maija vei vieraan istumaan ja meni laittamaan päivällistä.

Kerä käveli pihanpääkamarissa, löi näppiä ja vihelteli ja väliin

puheli itsekseen.
 — Satuinpas kerrankin kylään, jossa on tyttö kuin enkeli. Ja sen
minä kierrän itselleni, vaikkapa minun pitäisi vuoret repiä kappaleiksi.
Nakkilassa ei toki ollutkaan yhtään noin nättiä tyttöä, vaikka kyllä
osasivat olla ylpeitä. Mutta nyt minä näytän niille.

Maija tunsi olevansa hieman pökerönä laittaessaan ruokaa

vieraalle, — Mikähän se on tuo herra? Olisiko joku tukkiyhtiön mies
tai joku kauppamatkustaja. Hieno ja kaunis poika se vaan on, ja se
katsoi niin kummasti silmiin, että veri karahti poskiin. Jos se nyt olisi
tullut, jota olen niin kauan odottanut. Jos se ottaisi ensin kädestä…
Laskisi sitten kätensä vyötäisille ja sitten… Sitä ajatellessa tunsi
Maija uudelleen punastuvansa ja tuntui niin somalta.

Kerä meni tupaan, sillä heräävät lemmen tunteet eivät antaneet

hänelle hetkeksikään rauhaa. Tuvassa liikehti emäntä hiljaisin
askelin, ja Maija puuhaili ruuanlaittohommissa posket palavina. Kerä
kävi juttuamaan emännän kanssa, joka pian kävi hyvälle tuulelle ja
virkkoi.

— Tokko lienee vieras saanut kahviakaan, kun tässä minäkin

nukahdin.

— Ehdimmehän vielä kahvitkin juoda, jos minä saan talossa

vähän viivähtää.

— Kyllähän sitä nyt toki saa, lupasi emäntä ja istui penkille

kyselemään yhtä ja toista vieraan matkoista ja persoonasta.
Saatuaan tiedot meni emäntä sanomaan Maijalle.

Se kuuluu olevan tarkastaja. Sille pitäisi laittaa nyt vähän

paremmin se ruoka.
 — Mutta jos sillä on miten nälkä, arveli Maija.

— No laita sitten illallinen.

— Kyllä minä.

*****

Päivällisen syötyään ehdotti Kerä, että mentäisiin puutarhaan

istumaan, johon Maija suostui ilolla. Kerä otti mukavan asennon ja
Maija istui häntä vastapäätä, tarpeellisen välimatkan päähän ja kutoi
sukkaa. Äsken oli hän pukeutunut pyhähameeseensa ja ripustanut
eteensä koreimman esiliinansa. Ja niin oli Maija nyt siinä kuin
kypsynyt mansikka vieraansa ihailtavana.

Tuntui vähän kankealta keskustelun alkuun pääsy. Kerä nyppi

puutarhan nurmea ja Maija punasteli, kun ei ollut muistanut vaihtaa
rumia kenkiään kauniimpiin, äsken kaupungista tuotuihin. Kerä koetti
miettiä mistä alottaisi keskustelun, vaan kiusallinen äänettömyys
jatkui hänen harmikseen.

Vihdoin hän kysyi.

— Joko neitillä on henkivakuutusta?

— Ei ole.

— Nythän me sen teemmekin, kunhan isäntä tulee kotiin, lupasi

Kerä, ilostuen keksimästään keskustelun aiheesta.

— Ei se isä ota vakuutuksia. Se on semmoinen häränaisa, puheli

Maija.
 — Vai on se semmoinen. Mutta jospa me saamme hänen
mielipiteensä muuttumaan, kun yhdessä yritämme.

— Ei se muuta. Se on semmoinen tervaskanto, arveli tyttö

koettaen saada äänensä niin vienoksi kuin mahdollista.

Kerä kertoi muutamia hankintakaskuja ja molemmat nauroivat

niillä, jolloin Maijan valkoinen hammasrivi esiintyi erittäin edullisesti
omistajalleen.

— Voi pahuus miten herttaisesti tuo tyttö nauraa, ajatteli Kerä. Kun
saisi sen tuosta kopata noin vain omakseen muitta mutkitta.

— Eikö täällä ole vähän yksinäistä näin nuorella ja kauniilla tytöllä,

varsikin talvella? kysyi Kerä.

— Onhan se. Mutta minä en väiltäkään muusta kuin lehmistä ja

lampaista, virkkoi tyttö ja punastui samalla sanojaan. Välittihän hän
toki tuommoisista nätistä pojista kuin tuokin tuossa. Mitähän tuo nyt
ajattelee minusta?

— Kyllähän sitä vähän sentään kaipaisi muutoksia, korjasi hän

edellistä lausettaan.

— Kyllä sitä kaipaa, virkkoi Kerä pureksien lastun kappaletta,

jonka oli nurmelta löytänyt. Minäkin kaipaan niin kovin semmoista…
mitenkä tuon nyt sanoisin…

— Ystävää? opasti Maija.

— Niin juuri, ystävää. Vaan enpä ole mieleistäni tähän saakka

löytänyt, mutta nyt…
 Lopettaen sopivalle kohdalle lauseensa katsahti hän Maijaan ja sai
tältä mitä viehkeimmän vastasilmäyksen.

— Voi herran pojat. Tuo tyttö on minun aivan tuossa paikassa,

ajatteli
Kerä.

— Kyllä kai niitä toki on montakin, sanoi Maija koettaen suutaan

supistaa makeaan hymyyn.

— Mitä niin? kysyi toinen

— Niitäpä ystäviä.

— Jokohan olisivat kertoneet niistä Nakkilan puotitytöistä, ajatteli

Kerä.

— Ei ole toki yhtään. Ei ole ollutkaan, virkkoi. Mutta teillä lienee

ehkä?

— Mistä niitä nyt minulla, nyrpisti Maija pientä nenäänsä. Kukapa

tämmöisestä välittäisi.

Ja uuden, entistä viehkeämmän silmäyksen sai Kerä Maijalta.

— Voi herran pieksut, mitä te nyt sanottekaan. Kuka ei enkelistä

välittäisi.

— Nyt te pilkkaatte minua, ja minä lähden paikalla pois, virkkoi

Maija tekeytyen koppavaksi ja aikoen nousta.

— Älkää menkö, minä pyydän.

— Jos ette enää sano niin.

 — Minä sanoinkin sen aivan sydämestäni, vakuutti Kerä.

Maija jäi istumaan ja hänen sydämensä pamppaili niin, että hän

pelkäsi vieraan kuulevan sen hätäiset lyönnit.

Maijalta vierähti lankakerä ja Kerä ojensi sen, jolloin heidän

kätensä koskettivat toisiaan. Valtava tärähdys kävi Kerän ruumiin
läpi, ja hän jäi tuijottamaan onnensa huumeissa Maijan kengän
kärkeen. Maija huomasi sen ja veti punastuen kenkänsä piiloon.

— Minä tulenkin täällä päin usein liikkumaan, ilmoitti Kerä ja silloin

saanen teilläkin pistäytyä.

— Niinkö? ilostui Maija.

Samassa huomasi Kerä maassa kovakuoriaisen ja pyysi Maijaa

sitä katsomaan. Maija kurottautui ja hänen kiharansa koskettivat
Kerän poskea.

— Missä?

— Tuossa.

— Sittiäinenhän tuo on, totesi Maija.

— Niinpä taisi olla, virkkoi Kerä hyvin nolona ja jäi tuijottamaan

uuden sähköiskun vaikutuksesta nurmeen.

— Sitä sittisistäkö te niin katsotte, ilakoi Maija.

— En minä, kun… muuta tässä vain ajattelin.

— Mutta minun täytyykin lähteä lehmiä hakemaan, virkkoi Maija ja

heitti sukankutimensa pensaaseen.
 — Eihän nyt vielä.

— Kyllä minun nyt on mentävä.

— Enkö minä saa tulla mukaan? pyysi Kerä.

— Eihän nyt toki lehmien hakuun.

— Kyllä minä hyvin mielelläni.

Mutta Maija juoksi jo pois, ilakoiden mennessään. Keräkin meni

kamariin ja teki suurenmoisia liikkeitä käsillään ja jaloillaan. Haukkoi
väliin ilmaa keuhkoihinsa ja mutisi.

— Tyttö on minun. Ja tässä on rikas talo. Jo potkaisi onni taaskin

miestä. Ja minä nain tuon tytön ihan paikalla.

*****

Sulo Armas Kevättoivo, Näreen matkatarkastaja, ponnisteli

myöskin pyöräillen Seppälään, jonne oli Kuivalan kylällä kerrottu
Kerän matkanneen. Kun Kerä asettui kamarissa mukavaan asentoon
miettiäkseen suurta onneaan, melusi kohta Kevättoivo kamarin
ovella emännän saattamana.

— Jopahan minä sinut löysin, virkkoi hän virkatoverilleen.

Kerän muoto musteni. Tulipahan nyt häiritsemään parhaiksi.

— Mutta sinähän näytät kuin sinappia syöneeltä. Onko sattunut

yhteenotto Honkayhtiön miesten kanssa? Kuuluivat täällä päin
olevan.

— Vieläkö nekin, murahti Kerä.

 — Sinä olet nähtävästi huonolla tuulella. Mikä sinua oikein vaivaa?
uteli Kevättoivo.

— Ei minua mikään vaivaa. Minua vain kohtasi suuri onni.

— Nyt minä ymmärrän. Sinä poloinen olet rakastunut, nauroi

Kevättoivo.
Ja varmasti tämän talon tyttäreen.

— Mistä helkkarista sinä sen tiedät, ihmetteli toinen.

— Näin hänet tuossa karjasalolla tullessani ja arvasin nyt, että

tyttö on pannut sinun pääsi kuumaksi.

— Niin on, veli hyvä, asiat, huokasi Kerä.

— Mutta voin nyt salaisuutena uskoa sinulle, että tyttö on minun.

— Ja kun minäkin sitä jo katselin sillä silmällä, naljaili Kevättoivo.

— Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa, kivahti Kerä.

*****

Mutta illallisen jälkeen tuli kinaa Näreen herroille Seppälän

tyttärestä. Kevättoivokin tunsi Maijaan rakastuvansa
auttamattomasti.

— Mitäpäs, jos minä sen tytön kieppaankin itselleni, virkkoi hän

toverilleen.

— Älä puhu joutavia, koetti Kerä heti kumota kilpailijaansa.

 — Onko siihen tyttöön sinulla sen parempi oikeus kuin
minullakaan, kivahti Kevättoivo.

— Onpa tietenkin. Minä tulin ensimäisenä taloon. Ja tyttö on jo

pihkassa minuun.

— Mutta jospa hän mieltyykin minuun, arveli toinen. Et tässä nyt

sinä ole Pekkaa parempi.

— Koetahan nyt ruveta konstailemaan, tenäsi Kerä. Sinä olet

yhtiössä minun alaiseni mies, ja kun minä lähetän raportin sinusta
pääkonttoriin, niin olet heti tästä yhtiöstä erilläsi.

Se auttoi.

Kevättoivo painui pää käsien varassa miettimään, mutta Kerä

käveli pitkin askelin ja syljeskeli. Hänellä oli voiman oikeus.

Myöhään, ohi puolen yön huokailivat herrat vuoteissaan. Kerä

koetti tehdä sovintoa, vaan Kevättoivo käänsi hänelle selkänsä.
XV

Seuraavana päivänä oli Kerä jo aikaisin liikkeellä. Maijakin oli

lähdössä niitylle ruokaa viemään heinämiehille.

— Lähtekää niitylle, pyysi Maija,

— Kovin mielelläni, lupasi Kerä.

Kevättoivo ei aavistanut mitään niittyretkestä ja jäi nukkumaan.

Herättyään kysyi hän emännältä.

— Mihin Kerä on mennyt?

— Taisivat mennä Maijan kanssa niitylle.

Emännän mentyä kamarista, hari Kevättoivo kaksin käsin päätään

ja teki indiaanitanssia muistuttavia liikkeitä.

— Minä menen myöskin niitylle ja revin Ansgariukselta silmät

päästä, mietti hän ja meni tupaan kysymään emännältä, mistä tie
menee niitylle.

Mutta Kerä vaelteli Maijan kanssa metsätietä. Maija oli pukeutunut

uuteen musliinimekkoonsa ja laittanut kaupungista ostetut kengät
jalkaansa. Hän oli entistä ihastuttavampi. Silmätkin säteilivät vielä
kirkkaammin kuin eilisiltana.

Kerä ehdotti, että istuttaisi lepäämään, kun sattui tien vieressä

olemaan mukava sammalpeitteinen kivi.

Istuttiin. Maija kaiveli kenkänsä kärellä sammalta.

— Minä näin koko yön unta teistä, virkkoi Kerä.

— Ja minä teistä. Olimme soutelemassa ja venhe rupesi

uppoamaan, mutta… jaa en minä kerrokaan.

— Kertokaa nyt!

— … te otitte minut syliinne ja kannoitte rannalle, kertoi Maija ja

tunsi hieman punastuvansa.

— Ja kun minä näin aivan samanlaista unta sanoi Kerä.

— Niinkö?

— Niin.

Tuli hetkisen äänettömyys. Kerä siirsihe lyhemmäksi Maijaa ja

laski hiljaa kätensä Maijan kädelle. Juovuttavana aalto kulki hänen
ruumiissaan. Tyttö oli siinä hänen vierellään, valmiina syliin
siepattavaksi. Ja Kerä päätti tehdä heti valloituksen.

Seurasi sisältörikkaita lauseita ja helliä nimityksiä, paljon puhuvia

lauseita, Maija istua kekotti Kerän polvella, ja niittymiehet odottivat
eväitä niityllä.

— Oletko sinä sitten ihan aina minun? kysyi Kerä.