Test Bank for Fundamentals of Mental

Health Nursing, 3rd Edition: Kathryn C.

Neeb
Go to download the full and correct content document:
https://testbankmall.com/product/test-bank-for-fundamentals-of-mental-health-nursing
-3rd-edition-kathryn-c-neeb/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Essentials of Psychiatric Mental Health Nursing 3rd

Edition Varcarolis Test Bank

https://testbankmall.com/product/essentials-of-psychiatric-
mental-health-nursing-3rd-edition-varcarolis-test-bank/

Test Bank for Essentials of Psychiatric Mental Health

Nursing, 7th Edition Mary C. Townsend

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-essentials-of-
psychiatric-mental-health-nursing-7th-edition-mary-c-townsend/

Test Bank Neebs Fundamentals Mental Health Nursing 4th

Edition Gorman Anwar

https://testbankmall.com/product/test-bank-neebs-fundamentals-
mental-health-nursing-4th-edition-gorman-anwar/

Essentials of Psychiatric Mental Health Nursing 7th

Edition Test Bank

https://testbankmall.com/product/essentials-of-psychiatric-
mental-health-nursing-7th-edition-test-bank/
Mental Health Nursing, 6 Ed Test Bank

https://testbankmall.com/product/mental-health-nursing-6-ed-test-
bank/

Test Bank for Contemporary Psychiatric-Mental Health

Nursing, 3rd Edition: Carol R. Kneisl

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-contemporary-
psychiatric-mental-health-nursing-3rd-edition-carol-r-kneisl/

Test Bank For Essentials of Psychiatric Mental Health

Nursing: Concepts of Care in Evidence-Based Practice, 5
edition: Mary C. T

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-essentials-of-
psychiatric-mental-health-nursing-concepts-of-care-in-evidence-
based-practice-5-edition-mary-c-t/

Foundations of Psychiatric Mental Health Nursing: A

Clinical Approach Test Bank

https://testbankmall.com/product/foundations-of-psychiatric-
mental-health-nursing-a-clinical-approach-test-bank/

Test Bank for Foundations of Mental Health Care, 3rd

Edition: Morrison-Valfre

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-foundations-of-
mental-health-care-3rd-edition-morrison-valfre/
5. Persons termed “vulnerable” include the following: (SELECT ALL ANSWERS THAT
APPLY)
A) Very young
B) Very old
C) Those with certain physical characteristics such as skin color
D) Those who have certain intellectual or communication difficulties
E) Those without medical insurance
F) The poor

Page 2
Answer Key
1. C
2. A
3. B
4. A, B, D
5. A, B, D

Page 3
1. The most appropriate technique a nurse can demonstrate to help a patient form more
healthy relationships is:
A) Instruct the patient to speak only to the nurse about concerns.
B) Show the patient that s/he is accepted as an individual, but certain behaviors may be
unacceptable.
C) Discourage the patient from forming hospital relationships.
D) Require the patient to speak only to the other individual involved in any concerns or
issues.

2. The best way to identify how the LPN/LVN functions in the community mental health
setting is:
A) Primary nurse therapist.
B) Not well defined.
C) Variable according to location, laws, and customs.
D) Nurses at the LPN/LVN level of practice do not work in community mental health
settings.

3. On rounds, you note Sarah in her room crying. The most appropriate first response to her
is:
A) “You seem sad, Sarah.”
B) “Why are you crying, Sarah?”
C) “You are crying again, Sarah. What is the matter with you?”
D) “Hi, Sarah. It's time for your therapy group.”

4. Francine, in tears, shares with you that her boyfriend wrote her a break-up letter. Your
most appropriate response would be:
A) “Oh, Francine, you're young and attractive. There are a million men who would be
lucky to have you!”
B) “He is pretty cowardly to break up with you while you are in the hospital.”
C) “Better to have it happen now before you get married.”
D) “You are crying, but tell me how you feel about that, Francine.”

5. To practice effectively in the area of mental health, the nurse should be able to:
A) Accept all people, understand him/herself and how s/he affects others
B) Solve his/her own personal problems without assistance from others
C) Comfortably point out the patient's shortcomings and provide advice on how to
improve
D) Bring patients and co-workers into compliance with societal rules and norms

Page 4
6. You are speaking quietly during your assigned time with Patient A. Patient B, who has
developed a friendship with patient A, interrupts you and demands to talk with you at this
moment. The best choice to respond to Patient B is:
A) “ Please join us. We are almost finished anyway.”
B) “ Patient A and I have 10 more minutes together. When our time is over, I will
gladly meet with you.”
C) “Patient B, Can't you see I am busy right now?”
D) “If it's OK with Patient A, is OK with me.”

7. To enhance the nurse-patient relationship, the nurse uses the following therapeutic
techniques:
A) Understanding, value judgments
B) Rephrasing, agreeing
C) Empathy, sympathy
D) Acceptance, empathy

8. One of the tenets of neurolinguistic programming is that:

A) Communication requires a sender, a message, and a receiver.
B) Nonverbal communication is 70 percent of the message that is sent.
C) Humans cannot fail to communicate.
D) People of different cultures communicate differently.

9. When the nurse uses the technique of reflecting, what is its most important therapeutic
value?
A) It discourages “yes” or “no” answers.
B) It encourages the patient to explore the meaning of his/her statement.
C) It enhances the patient's trust in the nurse.
D) It increases the patient's interest in the nurse's advice.

10. Which of the following statements is an example of the nurse showing empathy?
A) “I'm sorry to hear that your mother passed away. My own mother died last year and
I still remember how bad I felt.”
B) “Having your boyfriend dump you is hard, but into each life a little rain must fall.”
C) “I'll bet that moving far away from home has really been difficult. You must feel
pretty disoriented, right?”
D) “Losing a job you loved must be a painful experience. I'd like to know what your
feelings are right now.”

11. Mrs. Alioto expresses concern about the impact that her hospitalization is having on her
son, who must travel a long way each night after work to come to see her. Which response from
the nurse is the best example of therapeutic communication?
A) “I'm sure your son wouldn't take on more of a burden than he can handle.”
B) “Why are you worrying about your son?”
C) “What is it about your son's situation that concerns you the most?”
D) “Are you afraid he'll fall asleep at the wheel and have an accident?”

Page 5
12. When caring for patients who have mental illnesses, a nurse's communication is:
(SELECT ALL ANSWERS THAT APPLY)
A) Actively participating in listening and speaking
B) A complex activity
C) Exchanging information
D) Verbal and nonverbal
E) Aggressive
F) Advising

13. Which of the following are characteristics of assertive communication

A) Statements begin with the word “you.”
B) Statements deal with thoughts and feelings.
C) It is a form of blaming.
D) It puts responsibility for the interaction on the other person.
E) It is a technique of personal empowerment.
F) It is self-responsible.

14. Why is the nurse's advising the patient seen as a block to therapeutic communication?
(SELECT ALL ANSWERS THAT APPLY)
A) It tells the patient that his/her concerns are not valid.
B) It gives the idea that the nurse's values are the correct ones.
C) It puts words into the patient's mouth.
D) It hurts the nurse's credibility if the advice doesn't help the patient.
E) It discourages “yes” or “no” answers.
F) It changes the subject from what the patient wants to talk about.

15. Which of the following types of patients would require adaptive communication
techniques? (SELECT ALL ANSWERS THAT APPLY)
A) A patient who is blind
B) A patient who has dystonia
C) A patient who has dysphasia
D) A patient who has presbycusis
E) A patient who is schizophrenic
F) A patient who is elderly

Page 6
Answer Key
1. B
2. C
3. A
4. D
5. A
6. B
7. C
8. C
9. B
10. D
11. C
12. A, B, C, D
13. B, E, F
14. B, D
15. A, C, D

Page 7
Another random document with
no related content on Scribd:
 »On eräs, minkä voisitte tehdä, mutta se on vaikeata.»

»Vähätpä siitä! Sanokaa, mitä se on.»

»Ajattelin tullessani tänne… mutta ei siitä tule mitään.»

»Sanokaa, minä pyydän!»

Hän koetti katsoa Roman silmiin taas, ja tämä vältti hänen

katsettaan kuten ennen, mutta nyt paljon viehättävämmästä syystä.

»Ajattelin että — että jos tahtoisitte tulla luokseni, kun ystäväni

ovat koolla siellä, niin teidän läsnäolonne minun vieraanani kaikkien
noiden parissa, joiden silmissä olette minua solvaissut, riittäisi jo
puhdistamaan kaiken. Mutta —»

Hän odotti sykkivin sydämin Davido Rossin vastausta, mutta tämä

ei ensin sanonut mitään, ja ollen luopuvinaan koko tuumasta jatkoi
Roma:

»Mutta se on mahdotonta. En voi pyytää sitä. Tiedän mitä se

merkitsisi.
Sellaiset ihmiset ovat säälimättömiä — armottomia.»

»Onko siinä kaikki?» sanoi Davido Rossi.

»Ettekö siis pelkää?»

»Pelkää!»

Hetkisen he katsoivat toisiinsa, ja heidän silmänsä loistivat. Roma

oli ylpeä hänen rohkeudestaan. Tuo ei ollutkaan lapsi, vaan mies,
mies, joka naisen tähden saattaa asettua koko maailmaa vastaan.
 »Olen ajatellut muutakin», virkkoi Roma.

»Sanokaa.»

»Olette ehkä kuullut, että olen kuvanveistäjä. Valmistan

suihkukaivoa kaupungille, ja jos saisin veistää teidän kasvonne —.»

»Se kokoaisi hehkuvia hiiliä pääni päälle.»

»Teidän täytyisi silloin istua mallina luonani.»

»Koska saan alkaa?»

»Huomis-aamuna, ellei se ole liian aikaista.»

»Siihen tuntuu olevan vuosia», vastasi Davido Rossi.

Roma painoi päänsä alas ja punastui. Davido Rossi koetti taas

katsoa hänen loistaviin silmiinsä ja hehkuviin poskiinsa, ja pelkästä
ilosta käänsi tyttö päänsä pois.

»Anteeksi, jos olen viipynyt liian kauan», sanoi hän yrittäen

heikosti avata ovea.

»Olisin valittanut joka hetkeä, jos olisitte mennyt ennen», vastasi

Davido Rossi.

»Tahdoin ainoastaan, ettette ajattelisi minua vihaisin ja katkerin

mielin.»

»Jos minulla on ollut semmoinen tunne, on se nyt täydellisesti

kadonnut.»
 »Minun on myöskin kadonnut», sanoi Roma vienosti ja rupesi taas
tekemään lähtöä.

Hänen viittansa hakanen oli tarttunut olkapään kohdalta

silkkimusliiniin, ja koettaessaan irroittaa sitä hän katsahti Davido
Rossiin ja hänen katseensa näytti sanovan: »Tahdotteko?» ja Davido
Rossin katse vastasi: »Saanko?» ja ruumiillisessa kosketuksessa
omituinen, näkymätön silta yhdisti heidät silmänräpäyksessä.

»Sallikaa minun saattaa teidät ulos», sanoi Davido Rossi, ja tytön

silmät vastasivat avomielisesti:

»Tahdotteko?»

He astuivat alas portaita vieretysten, melkein koskettaen toisiaan.

»Unohdin antaa teille osoitteeni. — Trinità dei Monti», sanoi

Roma.

»Kahdeksantoista Trinità Dei Monti», toisti Davido Rossi.

He olivat saapuneet toisen kerroksen kohdalle. »Koetan muistaa»,

sanoi
Roma. »Luulen nähneeni teidät ennen jossakin.»

»Ehkä unessa», vastasi Davido Rossi.

»Niin», sanoi tyttö, »ehkä siinä unessa, josta puhuin.»

He saapuivat kadulle, ja Roman vaunut, vuokrattu coupé, olivat

odottamassa parin askeleen päässä ovelta.

He puristivat toistensa kättä, ja tuon sähkökosketuksen aikana

Roma kohotti päänsä ja loi pimeässä Davido Rossiin sen katseen,
jota tämä turhaan oli hakenut valossa.

»Huomiseen asti siis», sanoi Roma.

»Huomis-aamuun», vastasi Davido Rossi.

»Huomis-aamuun», toisti tyttö, ja taas hänen silmänsä näyttivät

sanovan: »Tulkaa aikaisin, tulettehan? — On niin paljon vielä
sanottavaa.»

Davido Rossi katsoi Romaan loistavilla silmillään, ja jotain melkein

poikamaista tuli hänen kuluneisiin kasvoihinsa, kun hän sulki
vaunujen oven.

»Hyvästi!»

»Hyvästi!»

Roma avasi vaunujen ikkunan ja kumarsi hymyillen ikkunasta

vaunujen poistuessa.

Davido Rossi seisoi hetkisen paikoillaan paljaspäin piazzalla

tähtien valossa, ja hänestä tuntui kuin aurinko olisi lakannut
paistamasta. Sitten hän palasi sisään. Bruno kahvilassa lauloi
hallitusta vastaan sepitetyn laulun, ja madonnan kuvan alla palavan
öljylampun alla nuori mies ja tyttö lukivat unikirjaansa. Vanha
garibaldilainen kuorsasi sohvalla portinvartijan kojussa, portaissa oli
hiljaista, ruokasali oli tyhjä, ja Elena liikkui yläkerroksessa.

Davido Rossi astui katolle taas. Hänen oli kirjoitettava

kirjoituksensa huomispäivän lehteen, ja hänen täytyi koettaa koota
ajatuksiaan. Kaupunki humisi alhaalla. Sähkövalot ilmaisivat missä
Corso oli ja levittivät kuutamomaista valoa piazzan kumpaankin
päähän, aivan kuin kaupunki olisi valaistu tanssiaisia varten ja sitten
äkkiä jätetty autioksi. Pehmeitä varjoja väikkyi alempana, ja jostakin
näkymättömästä paikasta kuului mandoliinin väriseviä ääniä, ja
tenoriääni lauloi lemmenlaulun värähdellen kuin laulurastaan sävel.

Noiden kirkkaiden, tyynien tähtien alla hän ei voinut ajatella mitään

muuta kuin Roman kirkkaita silmiä ja lumoavaa hymyä. Hän meni
sisään, ja astuessaan sisähuoneeseen hän tunsi hienoa tuoksua.
Ilma oli täynnä tunnelmaa, ja se kertoi jostakin suloisesta olennosta,
joka oli mennyt, mutta kuitenkin oli läsnä.

Jotain valkoista oli lattialla. Se oli pieni pitsinenäliina. Onnensa

huumaamana Davido Rossi nosti sen huulilleen, ja sitten jokin
äkillinen ajatus pani hänet säpsähtämään.

Hän sanoi itselleen: »Hän on minun sisareni. Hän oli kuollut ja on

jälleen elossa, hän oli kadonnut ja on jäilleen löydetty.» Samassa
joku koputti ovelle.

Se oli kirjapainon poika, joka pyysi kirjoitusta huomiseen lehteen.

»Sano faktorille, että tässä on kaikki, mitä minulla on tänä iltana»,

sanoi hän ottaen kirjekotelon, johon hän sulki allekirjoituksilla
varustetun paperin, jonka otsakkeena oli »Uskomme ja
tunnustuksemme».
KOLMAS OSA.
ROMA.
I.

Trinità dei Montin piazza on saanut nimensä Pincion kukkulan

reunalla olevasta kirkosta ja luostarista. Kuljemme sen läpi luostarin
puutarhan pitkän muurin vieritse mennessämme Pincion puistoon,
jossa kaupungin soittokunta soittaa talvisin iltapäivällä. Piazzan
kirkon takana ovat Borghesen laajat puistot marjakuusineen ja
sypresseineen, ja piazzan edessä leviää koko kaupunki Monte
Marion vihreistä rinteistä saakka, jossa pinjat kohoavat taivasta
kohti, tasankojen rajalla olevaan vanhaan Rooman linnoitukseen
asti. Palatseja, majoja, torneja, huippuja ja kirkkoja väikkyi kuin
taulun puitteisiin suljettuna alhaalla Juniculum-vuoren pitkän rinteen
sisäpuolella.

Ihmisiä tulvaili piazzalle illalla kuulemaan, kun pyhän Sydämen

nunnat ja lapset lauloivat rukouksiaan, ja katsomaan auringon
loistavaa laskua suuren Pietarin-kirkon taakse, josta se loi kapeita
punaisia säteitä pitkin kapeita katuja ympäröiden ne taivaallisella
hohteella. Kiviportaat, jotka kulkevat jos jonkinlaisissa mutkissa
peittääkseen jyrkkyyttään, vievät alas kirkolta soikealle Piazza di
Spagnalle, joka on aina koristettu ruusuilla, joita kukkakauppiaat
myyvät kojuissa suihkulähteen ympärillä.
 Näitten portaitten yläpäässä on neliskulmainen talo, josta on
näköala joka taholle Roomaan. Auringon nousu ja auringon lasku
kultaa sen, kukkien tuoksu piazzalta kohoaa sinne, ja Pinciolta
kuuluu sinne soittokunnan soitto. Donna Roman hallussa oli kaksi
kerrosta tuossa talossa. Alempaa kerrosta, joka oli rakennettu
holvikattoiseksi ja jonne päästiin kaupungin puolelta, hän käytti
atelieena, toista kerrosta yksityisasuntona.

Donna Roman kodissa oli kymmenen tai kaksitoista huonetta

toisessa kerroksessa, keskellä punaisella ja keltaisella silkillä
kalustettu sali, jonka seinät olivat verhotut sametilla ja valaistut
ruusun- ja violetinvärisillä, liljanmuotoisilla, venetsialaisesta lasista
tehdyillä lampuilla. Hänen makuuhuoneensa, jonka ikkunat olivat
Kvirinaalille päin, oli kuin linnunpesä vaaleansinisine
huonekaluineen, vuoteen ympärillä sininen silkkiverho ja vuoteella
koruompelulla koristetut tyynyt. Hänen päiväkammionsa, jonka
ikkunat olivat Vatikaanille päin, oli täynnä malakiittivaaseja ja
petoeläinten nahkoja, uunilla pronssinen kello ja Mefistofelesta
esittävä veistokuva. Paitsi Donna Romaa ja hänen palvelijoitaan
tässä huoneistossa asui ainoastaan eräs tytön etäinen sukulainen,
jota hän sanoi tädiksi ja joka tavallisesti tunnettiin nimellä kreivitär
Betsy. Mutta atelieessa alhaalla, jonne kiertoportaat johtivat
asuinhuoneistosta ja jossa riippui seinillä maskeja, veistoksia ja
kallisarvoisia aseita, oli Bruno Rocco, Donna Roman marmorin
veistäjä, Davido Rossin asuintoveri ja ystävä.

Ovenvartija katsoi Donna Romaan tapansa mukaan tämän

saapuessa vuokratuissa vaunuissa Piazza Navonalta, mutta tulija ei
ollut sillä mielellä, että kohtelias huomio olisi häntä huvittanut, ja kun
hänen palvelustyttönsä juostessaan ylös portaita sanoi jotain
emäntänsä tädistä, kreivittärestä, ei Donna Roma kuullut sitä. Hän
meni suoraan makuuhuoneeseensa, lähetti heti pois palvelijansa, ja
kun koira työnsi kylmän kuononsa hänen käteensä, ajoi hän sen pois
hyväilyttä.

Siitä huolimatta hän ei mennyt levolle heti, vaan istui kauan

puettuna, leikkien peilipöydällä olevilla pikkuesineillä. Sitten hän
harjasi hyvälle tuoksuavan tukkansa, kääri kokoon päälaelleen ja
päästi irti taas. Kolme valoa paavin loggialla, jotka sammutetaan
kello kymmenen, olivat aikoja sammuneet, raitiovaunujen lyhdyt
olivat lakanneet tuikkimasta, ja hiljaisuus oli levinnyt kaupungin yli,
kun Roma katsoi pientä kelloaan ja huomasi istuneensa kokonaista
kaksi tuntia ajatuksissaan.

Sisäinen nainen hänessä oli saanut aika kolahduksen sinä iltana.

Hän oli lähtenyt ulos ylpeänä, iloisena, uhkaavana, ja hän oli
palannut kotiin nöyryytettynä, hämillään ja hiukan häpeissään. Mutta
yli kaikkien muiden tunteiden oli omituinen suloinen tunne, hellyys,
lämpimän veren tykintä, vastustamaton viehätys, jota hän turhaan
koetti vastustaa.

Hän nukkui huonosti ja näki kiusallista unta, että hänen isänsä

taivaasta vartioi maan päällä olevaa tytärtään tietäen kaikki hänen
ajatuksensa, kaikki hänen työnsä. Tämä oli peloittavaa, ja hänestä
tuntui aivan kuin hän olisi suuri rikoksellinen ja syntinen. Koko yön
häntä vainosivat nuo suuret syvämietteiset silmät, jotka tuntuivat
olevan hänen isänsä silmät, mutta jotka sitten olivatkin Davido
Rossin silmät. Ne saattoivat hänet tuntemaan aivan kuin jotain
halveksittavaa olisi hänen ympärillään ja aivan kuin hän olisi ollut
alasti. Mutta herätessään aamulla, kun aurinko paistoi huoneeseen
ja ääniä kuului piazzalta, hän saattoi vapautua tuosta
epämiellyttävästä tunnelmasta. Hän hymyili muistellessaan unta
alastomuudestaan ja hän ajatteli eilisen illan tapahtumia aivan kuin
teatterinäytäntöä, joka oli hetkeksi lumonnut hänet.

Kun palvelustyttö toi hänen teensä, oli hän täydellisesti oma

herransa, ja kaikki mitä sen jälkeen tapahtui, auttoi häntä jälleen
muuttumaan samaksi olennoksi kuin eilisaamuna.

»Eteisessä on henkilö, joka toi tämän kirjeen hänen

ylhäisyydeltään», sanoi palvelustyttö.

Se oli kirje paronilta, joka lähetti lupauksensa mukaan Felicen

Donna Roman palvelukseen. »Kuten sanoin, hän on aarre eikä näe
mitään», kirjoitti paroni. »Älä lue sanomalehtiä tänä aamuna, lapseni,
ja jos sinulle lähetetään niitä, älä virka mitään.»

Roma oli tuskin lopettanut aamiaisensa, kun ilmoitettiin, että eräs

sanomalehtinainen tahtoi tavata häntä. Se oli Lena, Olgan kilpailija
sekä kirjallisuudessa että rakkaudessa.

»Minä olen 'Penelope'», sanoi hän, »tiedättehän Aurinko-lehden

'Penelope'. Tulin kysymään, ettekö tahtoisi vastata herra Rossin
eiliseen puheeseen. Toimittajamme suo mielellään teille tilaisuuden
siihen. Ja jos tahtoisitte minun kauttani vastata Olgan häpeällisiin
syytöksiin… Olgako? Hän on 'Fiori', tiedättehän. Ettekö ole lukenut
hänen kirjoitustaan? Tässä se on. Häpeällisiä viittauksia! Ei kukaan
nainen voi jättää niitä vastaamatta.»

»Kaikesta huolimatta aion juuri niin tehdä», sanoi Roma.

»Hyvästi!»

Lena oli tuskin mennyt kynnyksen yli, kun paljon tärkeämpi henkilö
astui Roman luo. Se oli senaattori Palomba, Rooman pormestari,
kohtelias, liukas mies, jolla oli pienet vilkuilevat silmät.

»Otan osaa kärsimäänne ikävään, hyvä neiti! Hävytöntä parjausta!

Semmoista se on se painovapaus! Häpeällistä! Se on kaikki
sanomalehdissä — olen ottanut ne mukaani. Eräässä lehdessä on
suoraan viitattu teihin. Katsokaa — kuvanveistäjätär, joka on
äskettäin saanut tilauksen kaupungilta mahtavan miehen välityksellä
—. Eikös se ole kiusallista? Ja vaalit ovat lähellä! Meidän täytyy
panna julkinen vastalause. Oh, älkää säikähtäkö! Se on vain pakotie
ampiaispesästä. Ei mitään viekkautta, ei. Tietysti kaupunginhallitus
ostaa suihkulähteenne kumminkin, mutta arvelin, että on parasta
tulla tänne neuvottelemaan, ennenkuin julkaisen mitään.»

Roma ei sanonut mitään, ja mahtava mies vetäytyi kauemmas, ja

hänen kasvojensa ilme sanoi, että hän oli osoittanut suurta suosiota,
mutta hänen tuli nyt myöskin saada suosionosoitus palkakseen.

»Huhu kertoo, että hallitus aikoo järjestää uuden

salapoliisilaitoksen — ja siinä se tekee vallan oikein. Muistattehan
sisarenpoikani Charles Minghellin? Minä toin hänet tänne, kun hän
tuli Pariisista. Niin, Charles rupeaisi mielellään tuon poliisilaitoksen
johtajaksi. Ja sopivampaa miestä ei voi löytää! Hän saa selville
kaikki asiat neulan putoamisesta vallankumoushankkeisiin asti. Ja
jos Donna Roma tahtoisi kuiskata sanasen hänen puolestaan…
Lupaatte ajatella sitä? Kiitos!… Mikä ihana veistos! Teidän tietysti?
Mestariteos! Voi kilpailla vanhan Rooman mestariteosten kanssa. —
Istunto tänään, ystäväni — hyvästi!»

Pormestari ei ollut vielä ulkona, kun kolmas vieras tuli eteiseen. Se

oli Madame Sella, kuuluisa muotiompelija, joka katsoi kuuluvansa
tavallaan seuraelämään ja käyttäytyi tuttavallisesti ruhtinaallisia
asiakkaitaan kohtaan.
 »En suinkaan nyt mahtane tulla de trop? Tiesin ettette pahastuisi,
vaikka tulin näin aamusella. Minkä häpeämättömän puheen se
kansankiihoittaja piti eilen! Jokainen puhuu siitä. Ihmiset sanovat,
että te aiotte lähteä pois. Mutta ei suinkaan se liene totta? Eikö?
Sepä hauskaa! Olen niin iloinen!… Ohimennen sanoen, älkää
välittäkö noista minun pikku laskuistani, rakas ystävä, mutta… ensi
viikolla aion pitää pienet kutsut, ja jos paroni suostuisi tulemaan… Te
mainitsette siitä hänelle? Tuhat kiitosta! Hyvästi! Kuinka suloiselta te
näytätte tuossa yksinkertaisessa puvussa! Atelieehame tietysti. Kuka
uskoisi, että yksinkertaisessa alpakkahameessa voi näyttää noin
ihanalta!»

»Kreivi Mario», ilmoitti Felice, ja naisekas vanha keikari tulla

tepsutteli huoneeseen. Hän oli Roman talonisäntä ja Italian lähettiläs
Pietarissa.

»Kuinka ystävällistä, että otitte minut vastaan, Donna Roma. Ja

näin tavattomaan aikaan. Mutta minä toivon vakavasti, että paronin
ei tarvitse luopua toimestaan noiden ilkeiden panettelujen tähden.
Vai ette usko? Sepä hauskaa. Tietysti ministeri on arka, kun hänen
yksityiselämäänsä kosketaan. Anarkistit tietävät sen, ja maassa,
jossa yleinen mielipide on niin oikullinen kuin täällä, se on vanhin
poliittinen temppu. Entäs meidän vapaamieliset laitoksemme! Ne
auttavat aina kiihoittajia, jotka ajavat kansaa hyökkäysasentoon.»

Sitten hän lisäsi astuen ikkunan luo: »Mikä ihana näköala!

Kaunein koko Roomassa, se on koko Euroopassa! Minä sanon aina,
että ellei minulla olisi vuokralaisena Donna Roma, ajaisin hänet pois
ja asettuisin itse tänne asumaan… Tästä johtuu mieleeni eräs
seikka. Olen… hm… olen hyvin kyllästynyt Pietariin, ja olen
kirjoittanut ministerille pyytäen, että hän siirtäisi minut Pariisiin, ja jos
joku kuiskaisi sanan puolestani… Kuinka suloinen te olette!
Hyvästi!»

Roma oli sairaana tuosta valheellisuudesta, ja hän tunsi

katkeruutta sitä henkilöä kohtaan, joka oli sen herättänyt. Samassa
avasi näkymätön käsi oven Pincion puolisessa seinässä, ja hänen
tätinsä ärtyisä ääni kutsui häntä toisesta huoneesta.

Vanha kreivitär, joka juuri oli lopettanut pukeutumisensa ja tuoksui

hyvänhajuiselle saippualle, makasi valkoisessa aamupuvussa
sohvalla, jonka toisella puolella oli kultapuitteinen peili, toisella pieni
pyhimysarkku. Hänen kasvonsa näyttivät tuhatvuotisilta. Ne olivat
kuin valtansa menettäneen roomalaisen keisarin kasvot, ja harmaa
tukka oli vielä keikailevissa kiharoissa hänen hienon päänsä
ympärillä. Hänen luiset sormensa olivat täynnä liian väljiä sormuksia,
ja helminauha riippui hänen ranteessaan. Kissa istui hänen
jaloissaan leikkien kultaristillä, joka oli lähtenyt irti nauhastaan.

»Oh — tuossako sinä viimeinkin olet? Joskus sinä kumminkin tulet

luokseni. Kiitos!» kuiskasi hän vaikeroiden. »Otaksuin sinun
eilisiltana tulevan minua katsomaan ja olin valveilla yli puoliyön.»

»Minun päätäni kivisti, ja siksi menin levolle», sanoi Roma.

»Minulla on aina päänkivistystä, rakkaani, mutta, ei kukaan

ajattele minua», sanoi vanha nainen, ja Roma astui ikkunan luo.

»Nyt sinun pääsi varmaan on yhtä jäykkä kuin ennenkin, ja sinä

yhä vielä aiot kutsua tänne tuon miehen huolimatta minun
kiellostani?»
 »Hän tulee istumaan mallinani tänä aamuna ja on jo ehkä
saapunut», vastasi Roma.

»Juuri niin! Ei maksa vaivaa puhua. En ymmärrä tämän ajan

tyttöjä. Taivas tietää, että maailma ei ole niin hirveän vaativainen. Se
pyytää vain ihmisiä hiukan hallitsemaan itseään ja säilyttämään
hyvän varjon. Minun nuoruudessani ei ikinä olisi sallittu tuollaisen
miehen astua ainoankaan kunniallisen kodin kynnyksen yli
Roomassa. Hänet olisi suljettu vankilaan, sen sijaan että hän nyt
istuu pääministerin hoidokin mallina.»

»Betsy-täti», sanoi Roma, »tahtoisin kysyä sinulta jotain.»

»Joudu sitten. Päänkivistykseni alkaa. Nattalina! Missä on

Nattalina?»

»Oliko riitaa isäni ja hänen omaistensa välillä, ennenkuin hän läksi

kodistaan ja meni maanpakoon?»

»Ei toki! Kuka semmoista kertoi? Vai riitaa! Hänen isänsä sydän oli
murtunut, ja hänen äitinsä sulki linnan portit, eikä niitä avattu
ennenkuin hänen kuolinpäivänään. Paavi koetti rakentaa rauhaa,
mutta isäsi oli samanlainen kuin sinäkin — liian jäykkäniskainen.
Nattalina, anna hajusuolani. Miksi et ole tuonut tyynyä kissalle?»

»Mutta täytyyhän miehen elää omaa elämäänsä, ja jos isäni arveli

oikeaksi — —.»

»Oikeaksi? Sanotko sinä oikeaksi sitä, että hän rikkoi välit

omaistensa kanssa ja ollen ainoa poika antoi arvonimen mennä
hukkaan ja maatilansa joutua koirille?»

»Minä luulin, että ne joutuivat paronille, tätikulta.»

 »Roma! Etkö sinä häpeä pilkata minua tuolla lailla? Sinä pilkkaat
paroniakin huolimatta hänen hyvyydestään! Minä en jaksa kuulla
isästäsi enää. Hän menetti rikkautensa ja nimensä, jätti oman
lihansa ja verensä toisten armoille — ja minkä tähden?»

»Arvattavasti isänmaansa tähden.»

»Tyhjän tähden! Itserakkauden, turhamielisyyden ja valekunnian

tähden. Mene pois! Pääni on haljeta. Nattalina, miksi et ole tuonut
minun hajusuolaani? Ja miksi sinä aina unohdat — —»

Roma läksi huoneesta, mutta hänen tätinsä ääni, kun tämä torui
palvelijaa, seurasi häntä atelieehen asti.

Hänen koiransa oli alhaalla ja tuo musta villakoira vastaanotti

hänet meluavan suosiollisesti, mutta iloista ääntä, joka tavallisesti
huusi hänelle hyvää huomenta, hän ei kuullut. Bruno oli kyllä siellä,
mutta hän oli vaiti ja totinen ja nyrpeän näköisenä työnsä ääreen
kumartunut.

Donna Roma ymmärsi helposti tuon muutoksen katsellessaan

omaa työtään. Se seisoi telineellä siinä osassa atelieeta, jossa hän
itse työskenteli ja joka oli lasiseinällä erotettu toisesta osasta. Se oli
Davido Rossin pää, jonka hän eilen oli karkeasti muovaillut. Hän ei
vielä ollut päättänyt ketä kahdestatoista lähteen ympärillä olevasta
apostolista Rossin tuli esittää, hän päätti tehdä kokeita itse
patsaassa. Tuo oli luonnos vain, mutta siinä oli jälkiä siitä
mielenliikutuksesta, joka oli kiusannut häntä, ja se osoitti, että hän oli
tietämättään jo tehnyt valintansa. Se esitti Juudasta.

Eilisiltana hän oli nauranut katsellessaan sitä, ja hän oli nauranut

ajatellessaan, kuinka koko kaupunki nauraisi, jos tuo mies rupeaisi
istumaan mallina omalle irvikuvalleen. Mutta tänä aamuna hän
huomasi, että tuo kuva oli julma ja mahdoton ja väärä. Se ei
soveltunut Davido Rossin luonteeseen, kuten Roma hänet nyt käsitti,
ja hän antoi anteeksi Brunon pahan tuulen, jos hänen valintansa oli
siihen syynä. Mutta koska Bruno oli vakoillut häntä ja puhunut
hänestä ystävälleen ja koska oli mahdollista, että hän edelleenkin
kertoisi emäntänsä töistä, päätti Roma vastedes lukita oven omaan
atelieehensä ja siten estää häntä kielimästä.

Pari kosketusta saveen poisti synkän ilmeen patsaasta, ja koska

Roma ei kuitenkaan voinut tehdä sen enempää ennen Davido
Rossin tuloa, istui hän kirjoittamaan kirjettä.

»Rakas paroni! — Kiitos kardinaali Felicestä. Hänestä tulee

olemaan suuri apu tässä talossa, jos hän vain voi elää sovussa
Monsignor Brunon kanssa ja ystävyydessä arkkipiispa
portinvartijan kanssa. Senaattori Tyhmelin? on käynyt täällä
puhumassa jotain minun suihkukaivoani koskevista merkillisistä
suunnitelmista. Hän pyysi minua mainitsemaan, kuinka sopiva
hänen sisarenpoikansa Charles Minghelli olisi uuden
salapoliisilaitoksen johtajaksi. Madame de Trop ja kreivi Signorina
ovat myöskin olleet täällä, mutta heidän vaatimattomista
toivomuksistaan kerron toiste.

Mitä D.R:iin tulee, on ilmapuntari korkealla, mutta luultavasti

kumminkin tulee myrskyisemmät säät kuin odotin. Eilisiltana
pukeuduin parhaaseen puserooni ja vastoin kaikkia hyviä tapoja
läksin hänen kotiinsa! Mutta omituisinta oli se, että vaikka minä olin
lähtenyt ottamaan selkoa kaikesta mikä koski häntä, en ollut
kymmentä minuuttiakaan hänen luonaan, ennenkuin hän kertoi
tarkoin minusta, ainakin minun isästäni ja hänen elämästään
Lontoossa. Luulen, että hän tunsi minut siinä yhteydessä ja tahtoi
vaikuttaa tyttären tunteisiini. Ja hän vaikuttikin, niin voimakas on
luonnon ääni. Ja sitten ja sen jälkeen ja vielä koko illan. Minusta
tuntui aivan kuin olisin ollut maanjäristyksessä ja tahdoin itkeä ja
tunnustaa. Vasta sitten, kun muistin, mitä isäni oli ollut — tai
oikeastaan, mitä hän ei ollut — ja ettei hän ollut minulle mitään
muuta kuin nimi ja että hän oli jättänyt minut julmimman kohtalon
valtaan, mihin nainen koskaan voi joutua, silloin vasta virkosin
D.R:n dynamiitin vaikutuksista.

Hän lupasi istua minun mallinani ja tulee tänä aamuna tänne!

Onneksi Roma on oma itsensä jälleen. Älkää siis tulko hänen
luokseen nyt, vaan antakaa hänen yksin hoitaa Piazza Navonan
Pontifex Maximusta.

Teidän Romanne.

P.S. — Sillä herralla on hyvä ulkomuoto, kauniit silmät ja

ihmeellinen ääni, ja vaikka minä luulen, että hän vapisee
nähdessään naisen eikä koskaan ole ollut rakastunut, on hänellä
hämmästyttävä vaikutusvoima. Mutta minua naurattaa
ajatellessani, kuinka vähän hänen hyökkäyksensä tähän suuntaan
vaikuttivat.»

»Parlamentin jäsen Rossi», kuului Felicen haudantakainen ääni

Donna
Roman takana, ja samassa Davido Rossi astui atelieehen.
II.

Huolimatta vakuutuksistaan Donna Roma oli hermostunut ja

hämillään ja puhui ensin mitä sattui. Asettaen Davido Rossin
istumaan nojatuoliin ylempänä olevalle siltamalle hän laverteli jos
jotakin — savestaan, työaseistaan, sienestään ja vedestä, joka oli
jäänyt muuttamatta. Herra Rossin ei tullut välittää siitä, vaikka hän,
Roma, tuijotti häneen — se ei ollut kohteliasta, mutta se oli
välttämätöntä — ja herra Rossin täytyi luvata olla katsomatta työhön
niin kauan kuin se vielä oli puolivalmis — lapsille ja narreille — —
tunnettehan tuon mehevän sananparren.

Ja puhuessaan Roma sanoi itselleen, että Tuomas oli se apostoli,

jota Davido Rossi tuli esittämään. Nuo anarkistit ovat kaikki
epäilijöitä, ja kaikkien epäilijäin päämies oli edustava heitä.

Davido Rossi ei puhunut paljoa ensin eikä ottanut osaa Roman

hermostuneeseen nauruun. Joskus hän katsoi Romaan vakavalla
katseellaan, joka olisi ollut häiritsevä, ellei se olisi ollut niin vilpitön ja
lapsellinen. Sitten hänen tummat silmänsä kääntyivät pois anteeksi
pyytävin ilmein, ja hän istui kauan aikaa vaiti hyväillen pörhöpäistä
koiraa, joka oli äkkiä mieltynyt häneen ja hieroi kuonoaan hänen
kylkeensä. Vihdoin hän katsahti ulos ikkunasta auringon valaiseman
kaupungin yli, missä lintuset lentelivät kohti kirkasta, sinistä
taivaankantta, ja alkoi puhua vakavista asioista.

»Kuinka kaunista tuolla on», sanoi hän. »Eipä ihme, että

englantilaiset ja amerikkalaiset, jotka tulevat Italiaan hakemaan
terveyttä ja taidenautintoa, pitävät tätä paratiisina, jossa jokaisen
tulisi olla onnellinen. Ja kumminkin…»

»Mitä?»

»Tässä hymyilevässä, Jumalan siunaamassa maassa on sellaista

kärsimystä, jota tuskin löytää mistään muualta maan päältä.»

»Onko? Todellako?»

»Taivas tietää, etten luota väkivaltaan, mutta en ihmettele, että

syntyy kapinoita, kun näen tuon poliisien rasittaman valtion
kurjuuden.»

»Niin — tietysti verot…»

»Verot työmiehen palkasta, hänen leivästään, hänen suolastaan,

siitä ilmastakin, jota hän hengittää. Valtion panttilaitokset imevät
häneltä viimeisen veripisaran, valtion arpajaiset vievät häneltä
viimeisen itsenäisyyden hiukkasen! Ei ole kumma, jos hän vaipuu
kaikkiin paheisiin ja muuttuu raakalaiseksi. Minä en milloinkaan kulje
puistokäytävien tungoksessa, jossa on humalaisia miehiä ja naiset
tappelevat ja lapset huutavat äitiensä liepeissä, tuntematta halua
paljastaa pääni noiden ihmiskunnan marttyyrien edessä. Joskus
tuntuu kuin en jaksaisi kestää sitä, vaan täytyisi mennä pois kuten
muutkin ovat tehneet.»
 »Pää hiukan ylemmäksi, olkaa hyvä. Kiitos! Parantaako se asioita,
että menee pois?»

»Parantaa, sillä maanpakolaisten enkeli kulkee heidän kanssaan.

Ja sillä aikaa kuin heidän toverinsa, jotka keksivät maailmaa
mullistavia suunnitelmia, luopuvat kauniista teorioistaan toinen
toisensa jälkeen tai kääntävät vaippansa taskujensa tähden, sillä
aikaa he kylvävät siemeniä vieraissa maissa — herättävät
kansakuntien myötätuntoisuutta paljastamalla oman maansa
haavat.»

»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos! Se ei auta

heitä paljoa, vai mitä?»

»Heitäkö? Ei! Jumala suojelkoon maanpakolaisraukkoja — heidän

tiensä on huokauksien silta! Niin sanoi aina vanha ystäväni. Köyhinä,
ilman ystäviä, kokoon sullottuina jonkun vieraan kaupungin
likaisessa osassa, yksi musiikin opettajana, toinen kielen opettajana,
kolmas teatterin avustajana, neljäs posetiivinsoittajana tai
kerjäläisenäkin kaduilla, he ovat kumminkin aseita Jumalan kädessä
ja tulevat kerran järkyttämään maailman valtaistuimia!»

»Te olette itse nähnyt tuota, eikö niin?»

»Olen.»

»Lontoossako.»

»Niin. Siellä on vanha kaupunginosa komean osan laidassa. Sen

nimi on Soho. Se on tiheään asuttu, täynnä pahetta, koko kaupungin
lokaviemäri, mutta siitä huolimatta se on vapauden kehto. Euroopan