Test Bank for Kinns The Medical

Assistant, 11th Edition : Adams

Go to download the full and correct content document:
https://testbankmall.com/product/test-bank-for-kinns-the-medical-assistant-11th-editio
n-adams/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Test Bank for Kinns Medical Assisting Fundamentals 1st

Edition by Niedzwiecki

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-kinns-medical-
assisting-fundamentals-1st-edition-by-niedzwiecki/

Test Bank for Nursing Assistant A Nursing Process

Approach, 11th Edition

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-nursing-assistant-
a-nursing-process-approach-11th-edition/

Test Bank for Nursing Assistant: A Nursing Process

Approach, 11th Edition Barbara Acello

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-nursing-assistant-
a-nursing-process-approach-11th-edition-barbara-acello/

Test Bank for Pathology for the Physical Therapist

Assistant 1st Edition by Goodman

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-pathology-for-the-
physical-therapist-assistant-1st-edition-by-goodman/
Test Bank for Fundamental Orthopedic Management for the
Physical Therapist Assistant, 3rd Edition: Shankman

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-fundamental-
orthopedic-management-for-the-physical-therapist-assistant-3rd-
edition-shankman/

Test Bank for Fundamental Orthopedic Management for the

Physical Therapist Assistant 4th Edition by Manske

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-fundamental-
orthopedic-management-for-the-physical-therapist-assistant-4th-
edition-by-manske/

Test Bank for Physical Dysfunction Practice Skills for

the Occupational Therapy Assistant 3rd Edition Mary
Beth Early

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-physical-
dysfunction-practice-skills-for-the-occupational-therapy-
assistant-3rd-edition-mary-beth-early/

Introductory Medical Surgical Nursing Timby 11th

Edition Test Bank

https://testbankmall.com/product/introductory-medical-surgical-
nursing-timby-11th-edition-test-bank/

Test Bank for Textbook of Medical Physiology, 11th

Edition: Arthur C. Guyton

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-textbook-of-
medical-physiology-11th-edition-arthur-c-guyton/
 Test Bank 1-2

ANS:
preferences
Learning preferences determine individual learning methods.

PTS: 1

5. Problem solving and __________ management techniques are keys to your success.

ANS:
conflict
Conflict management involves attempting to resolve an issue in a private place, clearly
stating your feelings about the situation, and working together to reach a solution.

PTS: 1

6. The first step to reaching a solution to a problem or conflict is to identify the __________.

ANS:
problem
central issue
The cause of the conflict must be identified before solutions can be researched.

PTS: 1

7. Methods for determining possible solutions to a conflict are to brainstorm or to make a(n)
__________ list.

ANS:
pros and cons
Developing a pros and cons list helps the individual identify possible solutions.

PTS: 1

8. Once you have decided on a solution to the problem, it is essential to __________ the
outcomes of your solution and decide whether it solved the problem or whether another
approach should be tried.

ANS:
evaluate
Evaluating the outcome of the attempted solution helps determine whether it is the correct
one or whether an alternate solution should be tried.

PTS: 1

Copyright © 2011 by Saunders, an affiliate of Elsevier Inc.

 Test Bank 1-3

9. __________ allows you to express your thoughts and feelings honestly and enables you to
stand up for yourself in a reasonable and rational manner without an emotional scene.

ANS:
Assertive communication
Assertive communication enables us to be honest and direct with others while at the same
time being emotionally honest with ourselves. The goal of assertive behavior is to treat
others with respect while acknowledging our own feelings about the problem.

PTS: 1
REF: Cog: IV. 15. Discuss the role of assertiveness in effective professional
communication

10. Creating a(n) __________ can be an effective way to represent the main idea of the topic
and its important details with a figure or picture.

ANS:
mind map
Mind maps help learners organize and visualize more complex material.

PTS: 1

MATCHING

Match each term with the correct definition.

a. Learning style e. Empathy
b. Reflection f. Perceiving
c. Professional behaviors g. Critical thinking
d. Processing
1. The constant practice of considering all aspects of a situation in deciding what to believe or
what to do
2. Those actions that identify the medical assistant as a member of a healthcare profession,
including dependability, respectful patient care, initiative, positive attitude, and teamwork
3. The way an individual looks at information and sees it as real
4. The way an individual perceives and processes information to learn new material
5. The way individuals internalize new information and make it their own
6. The process of considering new information and internalizing it to create new ways of
examining information
7. Sensitivity to the individual needs and reactions of patients

1. ANS: G PTS: 1
REF: Affect: I. 1. Apply critical thinking skills in performing patient assessment and care
| Affect: IV. 1. Demonstrate empathy in communicating with patients, family and staff
2. ANS: C PTS: 1
3. ANS: F PTS: 1

Copyright © 2011 by Saunders, an affiliate of Elsevier Inc.

 Test Bank 1-4

4. ANS: A PTS: 1
5. ANS: D PTS: 1
6. ANS: B PTS: 1
7. ANS: E PTS: 1

SHORT ANSWER

1. Summarize three time-management strategies that can help you put time on your side.

ANS:
Any of the following: determine your purpose, identify your main concern, plan time, use
downtime, guard time, discover time, assign time, be organized, record time, optimize time,
stop procrastinating, remember you.

PTS: 1 REF: Cog: V. 13. Identify time management principles

2. Identify and explain four study skills that can help you become a successful student.

ANS:
Any of the following explanations: organize information into recognizable groups so that
your brain can remember it more easily; be physically active while studying; create
pictures of the material or rewrite notes; overlearn material you find anxiety producing;
create songs, word associations, or dances; teach the material to someone else; read
assignments more than once; take effective notes; ask questions about material you do not
understand; review your notes shortly after class; create mind maps; adopt a positive
attitude about your success.

PTS: 1

3. Describe three strategies that can help you become successful at taking tests.

ANS:
Prepare adequately, control negative thoughts during test time, and understand how to
manage different types of questions.

PTS: 1

4. Summarize the characteristics of nonassertive communication.

ANS:
Keeping the eyes downcast, shifting one’s weight when talking, slumping the shoulders or
wringing the hands, whining or using a hesitant tone of voice. Also, using terminology
such as “maybe,” or “I guess,” “I wonder if you could,” “Would you mind very much if,”
or “It’s not really important.”

PTS: 1

Copyright © 2011 by Saunders, an affiliate of Elsevier Inc.

 Test Bank 1-5

REF: Cog: IV. 15. Discuss the role of assertiveness in effective professional
communication

5. Summarize the characteristics of aggressive communication.

ANS:
Leaning forward and pointing a finger when talking, raising the voice or sounding arrogant,
using terminology such as, “You’d better,” “If you don’t watch out,” “Do it or else,” or
“You should do it this way.”

PTS: 1
REF: Cog: IV. 15. Discuss the role of assertiveness in effective professional
communication

6. You are facing a situation in which you must act assertively to solve a problem. Summarize
below the steps you should use in delivering an assertive message.

ANS:
Choose a feeling word that describes how you feel about the situation; think about the
specific situation that must be described; form an “I” sentence with the appropriate feeling
word and specific description of the circumstances. Then, establish eye contact, raise one’s
voice slightly, if necessary, to get the individual’s attention, and deliver the “I” sentence.

PTS: 1
REF: Cog: IV. 15. Discuss the role of assertiveness in effective professional
communication

Copyright © 2011 by Saunders, an affiliate of Elsevier Inc.

Another random document with
no related content on Scribd:
vastustanutkin ja oli antaa ampua itsensä tuon vastustuksensa
tähden. »Mutta noin paha henki tahtoo kiertää omaatuntoani»,
ajatteli hän ja sanoi ääneen:

»Ei, en voi lähteä Roomasta nyt. Minulla on velvollisuuteni

parlamentinjäsenenä ja minun täytyy olla istunnossa ylihuomenna.»

Aputoimittaja tuli Koiton toimistosta tuoden kirjeen sanomalehden

omistajilta. He olivat hämmästyksissään siitä, että Rossi niin muitta
mutkitta oli kieltäytynyt tapaamasta heitä sen johdosta, että painos
oli otettu takavarikkoon kaksi päivää sitten, ja vakavan harkinnan
jälkeen he olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että Rossin
velvollisuudet parlamentinjäsenenä joutuivat ristiriitaan sen
vastuunalaisuuden kanssa, joka kuului hänelle
sanomalehdentoimittajana, ja siitä syystä he pyysivät häntä
eroamaan parlamentista.

»Toinen paholaisen kiusaus», ajatteli hän ja istuutui heti

kirjoittamaan eroanomustaan sanomalehden toimituksesta. »Olen
valmis luopumaan toimituksesta heti kun minulle määrätään
seuraaja», kirjoitti hän, ja aputoimittaja vei kumarrellen ja hymyillen
hänen kirjeensä mukanaan.

Hänen mielensä oli täynnä erilaisia tunteita, eikä hän voinut

asettua työhön. Hän lähetti siitä syystä hakemaan pikku Giuseppea
yläkerrasta ja leikki suuren osan päivästä pikku pojan kanssa.
Giuseppe oli tapansa mukaan ovenvartijana, puettuna isänsä
suurimpaan hattuun ja nurin käännettyyn takkiin. Ja kun Davido
Rossi tuli nelinkontan ja kysyi koiran tapaan Donna Roman
villakoiraa, tuo suurenmoinen ovenvartija ajoi hänet pois sauvallaan.
 »Pyhä Neitsyt! Kuka uskoisi, että hänellä on parlamentti ja suuri
sanomalehti niskoillaan!» huudahti vanha Francesca nauraen niin
että kyyneleet tippuivat.

Ilta tuli eikä mitään tapahtunut ennen seuraavaa aamua. Rossi

auttoi Elenaa viemään Giuseppea levolle ja sitten hän palasi
huoneeseensa kävelemään ja ajattelemaan. Mitä hänen oli tehtävä?
Seisoa vieressä ja antaa ministerin joutua hyvin ansaitun kuoleman
uhriksi? Vai mennä viranomaisten luo ja varoittaa heitä? Noihin
kysymyksiin hän ei löytänyt mitään vastausta.

Toisella puolella olivat kansan oikeudet ja vapaus, tohtori Rosellin

kärsimysten muisto, hän itse ja ennen kaikkia Roma. Toisella puolen
oli omatunto — ankarana, julmana, taipumattomana.

Tärkein asia oli hänen oma vihansa ministeriä kohtaan ja toivonsa,

että hän kuolisi. Paroni Bonelli oli hänen pahin vihollisensa tässä
maailmassa. Juuri hän oli suurimpana esteenä hänen ja Roman
välillä, tuo musta pilvi, joka teki heidän yhtymisensä mahdottomaksi.

»Jos hän kuolee, voimme me elää», ajatteli hän. »Mutta juuri siitä
syystä tuo mies ei saanut kuolla. Jos hän suostuu ministerin
kuolemaan, jos hän seisoo syrjässä ja sallii sen tapahtua, niin joka
tunti hänen tulevassa elämässään olisi tuon tiedon myrkyttämä, että
hän oli antanut yksityisten etujensa pettää omantunnon äänen.

»Mutta pitikö hänen sen sijaan pettää toverinsa? He olivat hänen

ystäviään, hänen liittolaisiaan. Hän oli sen asian alkuunpanija, jota
he nyt koettivat ajaa. Pitikö hänen toimittaa heidät vankilaan siksi,
ettei hän enää voinut johtaa heitä?»
 Hän ei nukkunut paljon sinä yönä, ja kun hän heräsi seuraavana
aamuna, ei asia ollut entistä selvempi hänelle. Heikkona,
avuttomana, murtuneella mielellä ja hyvin nöyränä hän käänsi
ajatuksensa Jumalaan. Sieltä hän tahtoi hakea apua.

Siitä saakka kun hän oli elänyt tohtori Rosellin kanssa Lontoossa,
hän ei ollut käynyt kirkossa juuri ollenkaan, mutta tänään hän tahtoi
mennä kirkkoon. Varmaan kirkolla, vanhalla emäkirkolla, joka oli
nähnyt niin paljon suruja, oli joku vastaus annettavana hänen
kiusatulle mielelleen.

Hän käyskenteli pitkin Tiberin rantaa, kulki sillan yli ja saapui

suurelle torille Pietarin-kirkon edustalle. Se oli hyvin hiljainen ja
melkein tyhjä. Suihkulähteet kimmeltelivät aikaisen aamun
auringonpaisteessa, kirkonkello kajahteli ja sveitsiläinen kaarti
kirjavissa univormuissaan kuljeskeli sinne tänne pyssyt olalla
Vatikaanin pronssiportin edustalla.

Kujan loppu, joka oli erotettu elämän ja maailman virrasta ja joka

ei johtanut muuanne kuin omaan loppupäähänsä ja jossa ei
kajahdellut muuta kuin aseilla varustettujen vahtien askeleet,
sellainen oli tie tuohon kirkon suureen muistomerkkiin ja sen
voidellun päämiehen asuntoon.

»Hyvä Jumala! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?» ajatteli

Rossi, ja kunnioituksen ja nöyryyden tuntein hän astui suureen
kirkkoon.

Kirkko oli tavallisessa aamuasussaan — marmorinen lattia,

kullattu katto, punaiset verhot ja kyyhkys-ikkuna alttarin yläpuolelta
kimmeltäen auringonpaisteessa.
 Kuoron läheistössä oli muutamia rukoilijoita polvillaan, ja papit
lauloivat messuaan väsyneellä ja yksitoikkoisella äänellä. Kun se oli
lopussa, ottivat he kirjansa ja poistuivat nopeasti, aivan kuin
työmiehet päästessään vapaiksi päivällistunnilleen, ja puhelivat
iloisesti mennessään sakaristoon.

Pyhän sakramentin kappeli oli suljettu, mutta sen rautaisen oven

edessä polvistui joukko ihmisiä, väsyneet kasvot alttariin päin. Yksi
heistä luki rukouksen ja toiset toistivat vastaukset. He olivat
toivioretkeläisiä, jotka olivat saapuneet saamaan pyhän vuoden
anteeksiantoja.

Pyhän Pietarin mustan kuvapatsaan edessä oli toinen joukko

viheliäisesti puettuja toivioretkeläisiä, jotka kulkivat yksitellen
patsaan ohi painaen huulensa ja otsansa sen kulunutta kiiltävää
jalkaa vasten. Heidän poskensa olivat laihat ja kuihtuneet, heidän
silmänsä himmeät ja elottomat, mutta heidän hartautensa oli syvä ja
tosi.

Kolmas joukko toivioretkeläisiä paremmin puettuna kuin edelliset,

miehet lammasnahkatakeissa, naiset mustissa pitsiliinoissa, polvistui
apostolin haudan ympärillä. Ne olivat talonpoikia etäisistä
maakunnista, ja heitä johtamassa oli pappi, itse talonpoika, joka vei
heitä kirkosta kirkkoon ja toisen pyhimysarkun luota toisen luo, jotta
he saisivat hiukan lievennystä kiirastulen vaivasta, joka odotti
kaikkia.

Kirkon arkkipiispa kulki sakaristoon. Paavin valtiosihteerinä hän oli

puettu punaiseen kardinaalin kauhtanaan, ja hänen jäljessään astui
eräs monsignor. Toivioretkeläisraukat kurjissa puvuissaan, kasvot
väsyneinä ja ilman ilmettä, tunkeutuivat hänen ympärilleen ja
suutelivat hänen sormustaan. Hän salli heidän tehdä niin, katsahti
muutamiin, mutta ei puhunut kenellekään.

»Hyvä Jumala! Jumalani! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?»

Kirkko ei antanut vastausta tuohon kysymykseen, joka kaikui

Rossin sydämessä. Hartaus, usko, lämpö — kaikki oli siellä. Mutta
mikä oli kirkon sanoma ihmissielulle? Pelko!

Jumalan pelko! Kristuksen pelko! Tulevaisen elämän pelko!

Tuntemattoman pelko!

Se oli katolisen kirkon sanoman alku ja loppu, sen sanoman, jonka

tuo kirkko ilmoitti ihmissielulle. Rossi näki ja ymmärsi sen sillä
hetkellä. Eikä pelko voinut antaa mitään vastausta sydämelle, joka
ikävöi rohkeutta ja voimaa.

Davido Rossi palasi kotiin ja haki taas pojan luokseen. He antoivat

ruokaa katolla oleville oraville, ja kun he astuivat suureen häkkiin,
lensivät kaikki kanarialinnut heidän olkapäilleen, kunnes he näyttivät
siltä kuin olisivat leikkineet omenatarhassa, jossa kukat olivat
varisseet heidän päälleen.

Mutta kun päivä oli lopussa ja Rossi oli saattanut pikku Giuseppen
levolle ja lopettanut kirjoituksensa seuraavan päivän lehteen, palasi
sama epävarmuus taas.

Hän läksi kävelemään pimeille kaduille. Eikö tuo vanha kaupunki,

joka oli nähnyt niin monta taistelua, voinut antaa hänelle mitään
vastausta?

Kulkiessaan Rooman Forumille päin hän käveli pitkin murtuneita

etuvarustuksia, kunnes hän tuli Colosseumin vanhojen muurien luo.
Amfiteatteri oli tyhjä ja äänetön. Ei kuulunut lintujen, ei eläinten eikä
ihmisten ääntä noiden äärettömien, hirveiden raunioiden seassa.
Ainoastaan pyörien etäinen ratina kaduilla ja sähkövaunujen kellojen
kilinä sekä etäinen hyminä häiritsi hiljaisuutta. Pimeä, autio, aikoja
sitten kuollut, aivan kuin pääkallo hampaattomine leukoineen ja
silmittömine silmäkuoppineen, tai niinkuin kuu katsottuna teleskoopin
kautta, hiiltyneenä ja elotonna, tai niinkuin tulivuori, jonka tuli on
sammunut — sellainen oli tuo vanhan pakana-äidin suuri
muistopatsas.

Pelko ei ollut ihmisen uskontona niinä päivinä. Ihmiset eivät

pelänneet kuolemaa silloin! Tämä vanha amfiteatteri oli kerran
kuullut torvien toitotuksia keisarien astuessa sisään ja keisarin
seuralaisten huutoja, ja se oli nähnyt julman lemmen huumausta,
kun roomalaiset naiset peukalollaan osoittivat langenneita ja
kadotettuja.

Mutta mikä oli pakanallisen maailman sanoma ihmissielulle?

Kuolema!
Ainoastaan kuolema!

Odota! Eikö tuolla menneiden vuosisatojen vanhalla

muistomerkillä ole muita muistoja kuin veristen gladiaattorien
taistelut?

Davido Rossi rupesi ajattelemaan marttyyrejä, jotka olivat kuolleet

tällä paikalla, ja samalla vanha Colosseum alkoi täyttyä hengillä.
Mikä voima marttyriudella oli! Rooman keisarit, Rooman naiset,
keisarin väki — mitä ne nyt olivat? Tuhkaa ja tomua vain. Mutta
marttyyrit elivät!
 Neron kultainen talo oli kukistunut, mutta puuristi, jolla Vapahtaja
ojensi kätensä ja kuoli, se hallitsi vieläkin maailmaa! Kuolema — ei
ainoastaan ystävien, vaan myöskin vihollisten tähden — siinä oli tuo
suuri salaisuus! Ja elämä — elämä marttyriuden kautta — se oli
Kristuksen sanoma!

Kun Rossi ajatteli tuota, luuli hän kuulevansa äänen sisässään,

ensin heikosti, ja hän näki kuin salaman valossa, mitä hänen tuli
tehdä parlamentissa seuraavana päivänä. Hän saattoi nähdä itsensä
sitä tekemässä, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.
XIV.

Ennenkuin meni levolle Rossi kirjoitti vastauksen Romalle:

»Rakkain! — Bruno tuo tämän kirjeen, ja minä otan häneltä

pyhän lupauksen, että hän vie sen varmasti Teidän käsiinne. Kun
Te olette lukenut sen, hävittäkää se heti sekä itsenne että minun
tähteni.

Tästä hetkestä alkaen heitän pois kaiken peittelemisen. Lemmen

teeskentely on suloista ja liikuttavaa, mutta minä en voi leikkiä
piilosilla-oloa Teidän kanssanne enää.

Te olette oikeassa — Teitä minä rakastan, ja vaikka en käsitä

enkä ansaitse sitä, ymmärrän, että Te myös rakastatte minua koko
sielunne voimalla. En voi olla kirjoittamatta sitä tähän, vaikka
tiedän, että se on mieletöntä, sillä meidän yhtymisemme esteet
ovat aivan yhtä voittamattomia nyt kuin ennenkin.

Meitä ei erota ainoastaan minun antautumiseni työhön, vaikka

sekin on vakava este. Eikä myöskään ole kysymys erotuksesta
syntyperässämme ja yhteiskunnallisessa asemassamme, vaikka
sekin on suuri vaikeus. Meidän välillämme oleva este ei ole
ainoastaan ihmisen luoma, se on Jumalan luoma — se on
kuolema.

Ajatelkaa mitä merkitsee jo tavallisissa oloissa taudin aiheuttama

kuolema. Mies on tuomittu kuolemaan esim. keuhkotautiin, ja juuri
kun hän taistelee tuon kaikkein voimallisimman ja
säälimättömimmän vihollisen kanssa, tulee lempi ja antaa hänen
uneksia elämästä ja onnesta. Entä sitten? Jokainen ilon hetki on
siitä lähtien myrkytetty, sillä hän näkee aina lopun edessään,
jokaisessa syleilyssä hän tuntee kuoleman käsivarsien puserruksen
ja jokaisessa suudelmassa kalmiston henkäyksen.

Kamala murhenäytelmä! Mutta se ei ole kumminkaan lohduton.

Luonto on lempeä. Sen ihmetöillä ei ole loppua. Toivo elää
viimeiseen asti. Jumalan parantavan käden balsami voi tulla
taivaasta ja muuttaa kaikki asiat hyväksi. Mutta niin ei ole sen
kuoleman laita, josta minä puhun. Se on säälimätön eikä sitä voi
välttää, se ei anna toivoa eikä unelmia.

Muistakaa mitä kerroin Teille tässä samassa huoneessa, kun

ensi kerran kävitte täällä. Oletteko unohtanut sen? Isänne,
syytettynä kuningasmurhan yrityksestä, mikä kuului osaltaan
poliisin huostaan joutuneissa kirjeissä esitettyyn suunnitelmaan,
lähetettiin ilman tuomiota maanpakoon, ja minut, joka hyväksyin
samat mielipiteet ja olin lausunut ne kirjeissä, jotka samoin
varastettiin, tuomittiin kuolemaan, vaikka en ollut tuomioistuimen
ulottuvilla.

Siitä huolimatta olen palannut Italiaan toisella nimellä, äitini

nimellä, joka on minunkin nimeni, isänmaassani voimassaolevan
armottoman avioliittolain vuoksi. Mielipiteeni ja tarkoitukseni ovat
nyt toiset, mutta minä en ole hetkeäkään pettänyt itseäni. Sama
tuomio on voimassa vieläkin, ja vaikka minua tuomitseva
tuomioistuin oli sotaoikeus ja sen tuomiot lievennettäisiin toisessa
tuomioistuimessa, ei ymmärtääkseni ole suuri ero siinä kuoleeko
hirsipuussa vai viidessä, kymmenessä, parissakymmenessä
vuodessa vankilan kopissa.

Mitä minun tulee tehdä? Minä rakastan Teitä ja Te rakastatte

minua. Pitääkö minun kurjan keuhkotautisen tavoin, jolle onnen
säde on tullut liian myöhään, peittää kaikki ja pettää itseni toiveilla,
nukuttaa itseni unelmiin? Se olisi anteeksiantamatonta, se olisi
julmaa, se olisi väärin ja pahoin.

Ei, se on mahdotonta. Teidän täytyy ymmärtää, että elämäni

vapaudessa on vaarallista leikkiä ja että paikkani parlamentissa ja
julkisessa elämässä on joka hetki vaarassa. Jokainen kirje, jonka
olette minulle kirjoittanut, osoittaa selvästi, että tiedätte sen. Ja kun
Te sanotte, että sydänverenne jähmettyy ajatellessanne, mitä voi
tapahtua, kun Minghelli palaa Englannista, osoitatte luonnollista
heikkoutta, hellää, naisellista heikkoutta, joka antaa minulle
oikeuden sanoa, että niin kauan kuin me rakastamme toisiamme, ei
meidän tule koskaan tavata toisiamme enää.

Älkää luulko minua pelkuriksi, joka pelkää uhkaavaa kuolemaa.

En pelkää tulevaisuutta enkä kadu menneisyyttä. Jokainen oikea
asia vaatii marttyyrinsa. Oikean ja ihmiskunnan puolesta
kuoleminen, kaiken rakkaimman uhraaminen köyhien, heikkojen ja
sorrettujen vuoksi ja Jumalan pyhän oikeuden puolesta — eikö se
ole jalo velvollisuus ja onni! Ja minä olen valmis. Jos minun
kuolemani riittää, niin sallittakoon minun antaa viimeinen
veripisarani, ja annettakoon minun kärsiä kaikki kauhun asteet.
Mutta minä en saa vetää toista mukanani enkä saa panna
vaaranalaiseksi henkeä, joka on minulle tuhat kertaa rakkaampi
kuin omani.

Mikä minä olen? Minä olen ihminen Jumalan käden alla kehdosta
alkaen, enkä minä valita, sillä se, joka on Jumalan käden alla,
hänellä on Jumala oikealla puolellaan. Hän vaatii minua antamaan
oman itseni. Hän kutsui minua kuin tulikasteella työhöni, ja
auttaakseen minua sitä toimittamaan Hän otti pois minulta perheen
ja suvun ja ystävät ja kodin. Onko rakkaus nyt viimeisellä hetkellä
tuleva minua pidättämään?

Rakkaus varmaan pidättäisi työni — se tekisi paljon

enemmänkin. Minä kaipaan Teitä, armas, kaipaan Teitä koko
sielullani, mutta kohtaloni on varma. Se odottaa minua jossakin,
ehkä täällä, ehkä tuolla, se voi tulla huomenna tai ylihuomenna tai
ensi vuonna, mutta se tulee varmaan, minä tunnen sen enkä aio
paeta sitä. Mutta jos minä jatkan, kunnes armaani on morsiameni ja
minun nimeni on hänen nimensä ja hän on omistanut minun
kohtaloni ja me olemme yksi eikä maailma tiedä eroa meidän
välillämme, kuinka silloin käy? Silloin kuolema tulee meidät
erottamaan, ja kun se on vienyt minut, seuraa vaara, häpeä ja
kurjuus armaalleni, ja hän saa kärsiä kaikki ne rangaistukset, joita
naiselle voi tuottaa rakkaus poljettuun ja masennettuun mieheen.

En voisi kestää sitä. Jo pelkkä ajatus veisi minulta miehuuden.

Se muuttaisi taivaan helvetiksi. Se häiritsisi itse haudankin levon.

Eikö tehtäväni ole kyllin vaikea muutenkin, ilman noiden

ajatusten tuottamaa tuskaa? Totta on, että minullakin, kuten muilla
miehillä, oli unelmani — unelmani naisesta, jonka taivas antaisi
avukseni — ankkurista, johon sieluni saisi turvautua myrskyissä ja
vielä kuolonkin hetkellä. Mutta mikä nainen voisi tuollaiseen
kohtaloon suostua? Marttyrius kuuluu miehille. Jumala varjelkoon
kaikkia naisia siitä!

Olenko sanonut kylliksi? Jos tämä kirje tuottaa Teille puoliakaan

siitä tuskasta, jota olen tuntenut sitä kirjoittaessani, niin käsitätte,
että meitä erottavat esteet ovat ikuisia ja voittamattomia. Aika on
tullut, jolloin minun on pakko kertoa Teille ne salaisuudet, joita en
koskaan ennen ole kenellekään uskonut. Te tiedätte ne nyt. Ne
ovat Teidän tallessanne, siinä kyllin.

En lähetä Teille lippua parlamenttiin, koska erityisestä syystä en

soisi Teidän tulevan — en ainakaan huomenna.

Taivas Teitä siunatkoon! Ja kun olette tyytynyt eroomme ja me

molemmat olemme vahvoja taas, niin muistakaa, että jos minua
tarvitsette, olen valmis tulemaan ja että niin kauan kuin elän, niin
kauan kuin olen vapaana, olen aina valmis ja lähellä ja odotan aina.
Jumala siunatkoon Teitä, armaani! Hyvästi!

Davido Leone.»
XV.

Aikoja ennen kello kymmentä seuraavana aamuna pienet kadut

parlamentin talon ympärillä olivat täynnä kiihkeitä ihmisparvia.
Sotamiehet pitivät piazzaa talon edustalla tyhjänä, ja rivi
karabinieerejä teki tietä parlamentinjäsenille pääkaduilla.

Kokoussalissa oli jännitys vielä kiihkeämpi. Jo puoli kymmenen

aikaan jäsenet olivat alkaneet kokoontua koridoreihin. Tuo pieni
viidenkymmenen miehen joukkio, joka muodosti äärimmäisen
vasemmiston, käveli, useimmat miehistä paljain päin, pihamaalla
pääkäytävän edessä. Davido Rossi ei vielä ollut heidän joukossaan,
ja he katsoivat vuoroin kelloonsa ja vuoroin ovelle, joka johti
eteiseen. Kaksi minuuttia vailla kymmenen ei heidän johtajaansa
vielä näkynyt, ja he rupesivat katsomaan toisiinsa tyytyväisinä ja
toivoen.

»Hän ei tule nyt», sanoi joku. »Jumalan kiitos!» sanoi toinen, ja

sitten he kääntyivät mennäkseen paikoilleen.

Sillävälin suurempi parvi, joka kannatti hallitusta, oli kokoontunut

yhteen ja puheli kiihkeästi, vaikka hiljaa. Sen jäsenet sanoivat, että
pääministeri, jolla oli silmät kaikkialla, oli keksinyt jotain. Siitä syystä
hän oli mennyt Kvirinaaliin aikaisin tänä aamuna ja neuvotellut
kuninkaan kanssa. Sitten hän oli tullut parlamenttiin, lähettänyt
hakemaan puhemiestä ja ilmoittanut hänelle jonkun hänen
majesteettinsa käskyn. Sitten hän oli lähettänyt hakemaan
sotaministeriä, ja heti sen jälkeen kaksi komppaniaa jalkaväkeä oli
komennettu sinne. He olivat nyt parlamenttitalossa.

Kun kello löi kymmenen, astui ministerin puolue saliin, ja hetken

perästä kaikki koridorit olivat tyhjät.

Paroni Bonelli oli silloin puhemiehen huoneessa suurien portaitten

päässä. Hän oli aivan tyyni ja rauhallinen, ja napinlävessä hänellä oli
kukka kuten tavallista. Questore (parlamentin järjestyksen valvoja)
oli tullut sanomaan, että puhemies oli juuri asettumaisillaan
paikalleen. Samalla yksi vahtimestareista, kolmivärinen nauha
käsivarressa, tuli sisään tuoden nimikortin, johon oli jotain kirjoitettu.

»Tuokaa neiti tänne heti», sanoi paroni.

Neiti oli Roma, ja paroni meni häntä vastaan ovelle.

»Tämähän on kuin entisaikoina», sanoi hän, »mutta miksi tulit

tänne tänään, lapseni?»

»Miksi en olisi tullut tänään?» kysyi Roma.

»Siksi että… totta puhuen, täällä saattaa syntyä rauhattomuutta.

Ystäväsi, Piazza Navonan Pontifex Maximus koettaa luultavasti
saada aikaan häiriötä. Joka tapauksessa istunto arvattavasti tulee
olemaan ikävä, ja minä neuvoisin sinua menemään kotiin.»

»Mutta te herätätte uteliaisuuteni mitä suurimmassa määrässä,

enkä mitenkään nyt tahtoisi mennä kotiin», sanoi Roma.
 »Kuten tahdot», sanoi paroni johtaen hänet lehterin ovelle ja
puhuen muista asioista. Kuinka suloinen Roma oli sinä aamuna!
Eikö hän, paroni, koskaan enää saisi tavata häntä kahden kesken?
Hän on todellakin odottanut jo kylliksi? Oli tärkeä asia, josta he eivät
olleet vielä kylliksi keskustelleet. Milloinka hän saisi tulla?

»Minulla on huomenna iltapäivällä vastaanotto, jolloin näytän

suihkukaivoni ja muut luonnokseni», sanoi Roma.

»Minä tulen sinne», sanoi paroni suudellen Roman kättä ja jätti

hänet.

Lehterin ovi oli sulkeutunut ja ministeri oli kääntynyt mennäkseen

saliin, kun hän äkkiä joutui Davido Rossia vastaan, joka kiiruhti
istuntosaliin. Äkillisen mielijohteen vaikutuksesta paroni seisahtui ja
puhutteli häntä.

»Herra Rossi», sanoi hän tyynellä, terävällä tavallaan, »jos

suvaitsette kuulla vastustajan neuvoa, niin olkaa varovainen tänään.
Sallikaa minun sanoa, että seisotte äkkijyrkänteen reunalla, ja ellette
väiltäkään omasta vapaudestanne, niin voisitte hiukan koettaa
säilyttää parlamenttianne arvoa Euroopan silmissä.»

Molemmat miehet olivat yksin eteisessä, ja ministeri odotti

hetkisen vastausta. Mutta Davido Rossi kumarsi vain ja jatkoi
matkaansa.

Roma tunsi valkoisen hansikkaansa läpi paronin suudelman piston

ja hän punastui häpeästä ja tunsi oman valheellisuutensa, kun
vahtimestari avasi hänelle oven hovilehterille. Pikku prinsessa oli jo
siellä Don Camillon ja erään muukalaisen tutun kanssa. Kaikki
lehterit olivat täynnä väkeä, ja melkein joka paikka alhaalla oli otettu.
Aurinko paistoi lasikatosta, ja kuumuus oli jo nyt kova.

Vaikka sali oli täynnä, oli siellä omituinen hiljaisuus. Ei kuulunut

naurua eikä puhetta eikä leikinlaskua eikä naisien tervehtimistä
lehtereillä. Vähän väliä käännyttiin rauhattomasti suureen
sanomalehtimiestenlehterin alla olevaan kelloon päin, ja pöydillä
kahisivat suuren neliskulmaisen kirjan lehdet, joka oli asetettu
jokaisen jäsenen eteen ja jossa oli otsakkeena »Parlamentille.
Lakiehdotus, jonka sisäasiain ministeri (Bonelli) yhdessä sota-asiain
ministerin (Morran) kanssa on laatinut yleisön turvallisuuden
lisäämiseksi.»

Don Camillo osoitti parlamentinjäseniä vieraalle ystävälleen.

»Nyt ovat ministerit tuolla puhemiehen istuimen edessä —

'syyllisten penkki', kuten vasemmisto sitä nimittää. Juhlallisenko
näköisiä? Niin, he ovat juhlallisia kuin tarhapöllöt. Kun ihmisestä
tulee ministeri, ovat naurun päivät ohi. Pääministerikö? Ei ole tullut
vielä. Ah, tuolla hän on. Bonelli astuu nyt sisään. Voimakkaat kasvot,
sanotte? Ne ovat kuin raudasta valetut ja sitten väännetyt vääriksi.
Minusta näyttää kuin ne ennustaisivat pahaa tänä aamuna.»

»Lainaatteko minulle kiikarinne, Gi-Gi?» sanoi Roma.

Davido Rossikin oli astunut sisään, ja Roma katseli tarkasti hänen

kasvojaan. Ne olivat kuolonkalpeat.

»Minä pakotan hänet katsomaan tänne», ajatteli Roma ja katsoi

värähtämättä häneen. Äkkiä Davido Rossin silmät kääntyivät
hetkeksi hovilehterille. Roma tiesi, että Rossi oli huomannut hänet,
sillä hänen huulensa värähtivät ja kellonvitjoilla leikkivä käsi vapisi.
Kiikari melkein putosi Roman kädestä. Hän oli kiihkosta kuumeinen.

Viisi minuuttia yli kymmenen presidentti astui saliin kirjuriensa

seuraamana. Hän istuutui ääneti ja soitti kelloaan.

»Istunto on alkanut», sanoi hän.

Päivän tehtävät luettiin kovalla, kirkkaalla äänellä, mutta ei kukaan

kuunnellut. Sitten pääministeri nousi toimittamaan sen
lakiehdotuksen ensimmäisen lukemisen, joka tarkoitti yleisen
turvallisuuden lujittamista, ja silloin syntyi kuin jäätikön hiljaisuus.
Koputtaen joka sanan jälkeen pöytään kädellään hän sanoi, että
asianhaarat vaativat kiireellisyyttä, ja siitä syystä on kuninkaan tahto
ja hallituksen toivo, että äänestettäisiin ilman keskustelua.

Heti kaksi tai kolme vasemmiston jäsentä nousi huutaen: »Minä

pyydän puheenvuoroa.» Mutta puhemies ei ollut kuulevinaan eikä
näkevinään heitä, vaan soitti kelloaan ja lausui kysymyksensä.

»Minä pyydän puhua», huusi tusina kimeätä ääntä vasemmistosta,

mutta samalla satakunta ääntä oikeistosta kirkui »äänestetään!»

»Ne, jotka tahtovat äänestystä, sanokoot 'jaa'», sanoi presidentti.

»Jaa», huusi kaksisataa viisikymmentä ääntä yhtäaikaa.

»Minä tahdon puhua!» kuului taas hermostunut ääni

vasemmistosta.

»Ne, jotka ovat äänestystä vastaan, sanokoot 'ei'», sanoi

presidentti.
 »Minä pyydän puheenvuoroa! Minä pyydän puheenvuoroa!»

»Minä luulen, että 'jaa' on voitolla», sanoi presidentti, ja sitten

syntyi hirveä melu. Vasemmisto seisoi yhtenä miehenä ja huusi
protestejaan puhemiestä vastaan.

»Se on laitonta!» »Se ei merkitse mitään!» »Se on asetuksia

vastaan!»

Pääministeri nousi taas, ja heti kääntyivät solvaukset häntä

kohtaan.

»Petturi!» »Konna!» »Kirottu!»

Kesken tuota meteliä Roma näki selvään lehteriltään viuhtovien

käsivarsien ja puhuen nyrkkien seassa revolvereita välähtävän.
Kaksi vasemmiston miestä oli vetänyt esiin aseensa ja he olivat
valmiit ampumaan paronia. Hänet murhattaisiin. Eikö kukaan estäisi
heitä? Eikö kukaan muu kuin hän nähnyt sitä?

Roma oli noussut seisomaan ja koetti huutaa, mutta ei voinut, ja

samassa jotain muuta tapahtui. Davido Rossi astui paikaltaan ja
asettui suoraan paronin ja revolverimiesten väliin.

Roma huusi ja tunsi kaatuvansa. Melu tuntui hälvenevän, hänen

silmänsä himmenivät, kaikki oli pimeätä ja hiljaa, hän kuuli omaa
nimeänsä mainittavan ja sitten seurasi äänettömyys.

Kun Davido Rossi keskellä kiihkeintä melua astui ministerien

penkin ja ensimmäisen istumarivin väliin suojaten paronia
kookkaammalla ruumiillaan, ymmärsivät hänen omat puoluelaisensa
heti hänen tekonsa tarkoituksen. Tätä he eivät olleet laisinkaan
ottaneet laskuihinsa — että hän estäisi pääministerin surmaamisen
pakottamalla surmaamaan ensin hänet itsensä, jos salaliittolaiset
tahtoivat aikeensa täyttää.

Hämmästyksissään he eivät ensin saaneet sanaakaan suustaan,

ja nyt syntyi hetkeksi täydellinen hiljaisuus. Mutta suurin osa
oikeistoa käsitti väärin tuon Rossin tempun ja sen vaikutuksen hänen
puoluelaisiinsa ja nähdessään miehen seisovan aivan lähellä
ministeriä ja selin häneen, vaikka ministeri juuri tahtoi alkaa puhua,
he otaksuivat heti, että tuo oli tarkoitettu, raaka loukkaus, ja yhtenä
miehenä he nousivat ja huusivat loukkaajalle.

Vasemmisto tointui hämmästyksestään nähdessään oikeiston

erehdyksen ja vastasi huutoihin ulvoen ja kirkuen ylenkatseellisesti.
Tämä näytelmä olisi sopinut mihin hulluinhuoneeseen tahansa.

»Hirtehinen!» »Roisto!» »Köyhäinkodin hylky!» huusi oikeisto.

»Hullut!» »Aasit!» huusi vasemmisto.

Sillä välin Rossi yhä vielä seisoi paronin edessä, kasvot omaan
puolueeseensa päin, jonka jäsenet yksitellen astuivat ulos salista.

»Kauan eläköön tasavalta!» huusivat he mennessään.

»Eläköön kuningas!», vastasi vastapuolue.

Kun vasemmiston istuimet olivat aivan tyhjät, hiljeni melu

oikeistossa ja presidentin kello kilahti. Kun Rossi sitten oli aikeessa
seurata puoluettaan, kosketti paroni hänen olkapäätään ja sanoi
punastuen ja katkerasti:

»Hyvä herra, kun vasta aiotte solvaista minua, niin olkaa hyvä ja
valitkaa toinen keino kuin seisominen minun ja parlamenttini välillä!»
XVI.

Koridorissa kiirehti vahtimestari vesilasi ja viinipullo kädessä

eteenpäin.

»Mikä on hätänä?» kysyi joku.

»Eräs neiti on sairastunut», vastasi vahtimestari. »Hänet kannettiin

presidentin vastaanottohuoneeseen.»

»Kuka se on?»

»Donna Roma.»

Sama mies, joka äsken oli ollut valmis antamaan ampua itsensä,
kävi kalman kalpeaksi ja vapisi ilmeisesti. Hän juoksi yläkertaan
vahtimestarin edellä harpaten kolme askelmaa kerrallaan.

Oven edessä portaitten päässä oli joukko palvelijoita. Rossi tahtoi

kulkea läpi, mutta he seisahduttivat hänet.

»Ikävää, mutta meillä on käsky estää pääsy kaikilta», sanoi

ovenvartija.