Chemistry The Central Science 14th

Edition Brown Test Bank

Go to download the full and correct content document:
https://testbankmall.com/product/chemistry-the-central-science-14th-edition-brown-te
st-bank/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Chemistry The Central Science Brown 13th Edition Test

Bank

https://testbankmall.com/product/chemistry-the-central-science-
brown-13th-edition-test-bank/

Chemistry The Central Science Brown 11th Edition Test

Bank

https://testbankmall.com/product/chemistry-the-central-science-
brown-11th-edition-test-bank/

Test Bank for Chemistry The Central Science, 10th

Edition: Brown

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-chemistry-the-
central-science-10th-edition-brown/

Chemistry The Central Science Brown LeMay Bursten 12th

Edition Test Bank

https://testbankmall.com/product/chemistry-the-central-science-
brown-lemay-bursten-12th-edition-test-bank/
Solution manual for Chemistry: The Central Science 12/E
Brown, LeMay, Bursten, Murphy, woodward

https://testbankmall.com/product/solution-manual-for-chemistry-
the-central-science-12-e-brown-lemay-bursten-murphy-woodward/

Solution Manual for Chemistry: The Central Science,

13/E 13th Edition

https://testbankmall.com/product/solution-manual-for-chemistry-
the-central-science-13-e-13th-edition/

Organic Chemistry 8th Edition Brown Test Bank

https://testbankmall.com/product/organic-chemistry-8th-edition-
brown-test-bank/

Organic Chemistry Brown 7th Edition Test Bank

https://testbankmall.com/product/organic-chemistry-brown-7th-
edition-test-bank/

Test Bank for Organic Chemistry, 6th Edition: Brown

https://testbankmall.com/product/test-bank-for-organic-
chemistry-6th-edition-brown/
Another random document with
no related content on Scribd:
The Project Gutenberg eBook of Takamaan
torpparit
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Takamaan torpparit

Author: Nestor Niemelä

Release date: December 4, 2023 [eBook #72309]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström, 1889

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAKAMAAN

TORPPARIT ***
TAKAMAAN TORPPARIT

Kirj.

N. Niemelä

Porvoossa, Werner Söderström, 1889.

Oli ihana kesäinen päivä. Ruuhkajärven tyyntä pintaa kulki vene

aimo vauhtia; koskena kohisten sulkeutui vesi sen jäljessä, asettuen
taas entiseen rauhalliseen asemaansa. Tuossa kiiti vene pienen
saaren ohitse, parvi sorsia ryöpähti lentoon rannan kaislikosta,
suuttuneena rääkkyen, kun heidän rauhallisia pulikoimistansa niin
häirittiin; pian he kuitenkin palasivat vanhoille paikoilleen; häiritsijät
olivat ehtineet ohitse.

Soutajina veneessä oli kaksi puoli-ikäistä miestä. Toinen oli pitkä,

vahvaraajainen; muuten sorea ja muhkea vartalo oli, ehkäpä
raskaan työn vaikutuksesta, painunut hieman köyryksi; kasvot olivat
ahvettuneet, mutta sittenkin oli hän kaunis, vankka mies. Voimaa,
kestävyyttä todisti hänen soutamisessa, jokaisella aironvedolla
hypähti vene melkein ylös vedestä. Hän istui äänetönnä, silmät
luotuina veneen pohjaan; selvästi näkyi, että hän oli mietteissään.

Toinen oli lyhyenläntä, heikonnäköinen mies; kasvot, jotka olivat

vielä enemmän ahvettuneet kuin kumppanin, näyttivät iloisilta ja
tyytyväisiltä; hän katseli elämää sen valoisalta puolelta.

Veneen pohjalla, pienellä laudalla istui rinnakkain kaksi iloista,

punaposkista lasta, vilkkaasti keskustellen keskenänsä; ijältään
olivat he noin kymmenen paikoilla, mutta siksensä hyvin varttuneet.

Nämät olivat kaksi torpparia Ruuhkajärven takaa, Hamaan Mikko

ja Mäen Pekka; lapset heidän ainoat lapsensa. He palasivat kirkosta,
sillä nyt oli Juhannuksen päivä. Lapset olivat käyneet ensimmäisellä
kirkkomatkallansa ja paljon erinomaista nähneet tällä retkellään: niin
paljon ihmisiä, niin komeaa huonetta he tuskin ennen uskoivat
löytyneenkään. Tosin olivat vanhempansa niistä heille joskus
kertoneet, mutta nyt he olivat kaiken tuon nähneet omin silmin. Ja
pappi sitten tuolla muhkeassa tönössään: hän puhui niin kauniisti
Jumalasta ja Vapahtajasta. Tosin ei tämä heille outoa ollut,
vanhempansa olivat heitä pienestä pitäin opettaneet Jumalaa
rakastamaan; mutta pappi puhui niin mahtavasti, niin… ja Pekkakin,
Miinan isä, istui siellä kirkossa niin vakavana, eikä ollenkaan
puhunut.

Pekka antoi aironsa levähtää ja alkoi jutella: "Souda sinä, Mikko,

vaan, niinkuin soudatkin, en minä enää jaksa, jää sinulle vielä
sittenkin enemmän voimia kuin minulle huomiseksi, kun kartanoon
menemme. Mutta enempi sinä tarvitsetkin voimia: sinä teet aina
työtä semmoisella vauhdilla, jotta luulisi sinun itsellesi tuota kartanoa
rakentavan. Mutta minun ei auta, jos tekisin päivänkään työtä sinun
tavallasi, niin saisin viikon maata sängyn pohjilla; senpätähden minä
vaan juttelen, lavertelen, teen työtä niin ja näin, mutta miehen
päivästä se aina kuitenkin menee, vai mitä luulet, Mikko?"

"Minä luulen, että sinun työsi hyvin ansaitsee käydä täydestä!"

"Mitäs hullua tämmöinen miehen krapa… Multa katsoppas Kallea,

johan se aikoo ruveta soutamaan! No soudappas nyt isän kanssa,
mutta älä kastele vaatteitasi! Kas noin se vetää kuin aika mies; siitä
pojasta tulee pian aika karhu!"

Kesäkuun aurinko ja raskas työ nostivat pian hikihelmet rotevan

pojan poskille, mutta vähät siitä; lakkaamaan hän ei myöntynyt,
ennenkuin oltiin kotorannassa.

Nyt vedettiin vene maalle, pyyhittiin hikikarpalot otsilta ja lähdettiin

astumaan pientä polkua kotia kohden.

"Tänä vuonna", alkoi Pekka käveltäessä, "meidänkin kylästä

ajetaan nälkä sen pituinen pitkä tie. Menköön nyt tuonne uljaisiin
herraskartanoihin, niissä ei juuri muuta puhutakaan!… Mutta mitähän
sanoisivat, jos saisivat tuommoisen odottamattoman vieraan?"

"Millä nyt luulet nälälle ja puutteelle semmoisen kyydin antavasi?"

sanoi Mikko.

"Milläkö minä nälälle kyydin? Katsoppas vaan tuota lainehtivaa

ruisvainiota, miten se kauniissa ilmassa tuoksuu ja suitsee kuin
palava kytö! Totta kai siitä kerran jyvääkin hellii, vai kuinka? Ja nuo
lehtevät suvilaihon omat sitten! Ei semmoisia nähdä joka vuosi, vai
kuinka luulet?"

"Kyllähän sitä toivoa on", vastasi Mikko, "mutta olemmehan

tottuneet näkemään, että toiveet voivat pettää. Yksi yö voi muuttaa
kaikki."

"Hiiteen kaikki hallayöt, pysykööt nyt yhden vuoden poissakin!

Mutta olisit kuullut, mitä Suonpään Vilppu sanoi, kun kysyin: tuleekos
nyt halloja? Olisit nähnyt, miten hänen kasvonsa kävivät
ilkkuvaisiksi, kun hän sanoi: etkö sitten tuon vertaa tiedä? — En
minä tiedä, vastasin minä! — Hallaa ei tule ennen Mikkoa; vielä olis
aikaa, vaikka ohria kylvää, niin hän sanoi. — Semmoinen minusta oli
kelpo miehen puhetta, ja senpätähden olenkin nyt niin varma, että
meillä tulevana vuonna on kaikkea muuta kuin köyhyyttä."

Näin kulkivat he läpi vihertävän niitun, jossa kasvoi pitkää, uhkeaa

heinää; joku tulen korventama kanto, joku risuläjä pilkistä sieltä
täältä heinän seasta, osoittain, että niittu oli äsken raivattua. Sieltä
saapuivat ruispellolle, jossa hiljainen tuuli liikutteli kukkivia kasveja.
Lapset juoksivat sinne tänne, hakien yhä kauniimpia kukkia, ja pian
oli niitä heillä koottuna melkoiset kimput. Miehet kulkivat hiljakseen,
äänetöinnä katsellen kaunista viljapeltoaan, jonka suurella vaivalla
olivat raivanneet epätasaiseen, kylmään maahan. Hauskahan oli
heidän tuota katsella, mutta samassa ei voinut olla mieleen
tunkeumatta ajatus: kaikki tämä voi vielä mennä pois käsistämme.
Tuota ajatusta ei voinut itsestään kokonaan poistaa ilomielinen
Pekkakaan, liian usein olivat he saaneet tuntea luonnon kovuutta.

Näin saapuivat he Mikon torpalle, joka oli rakennettu metsäisen

vuoren ja järvenrannan väliseen alankomaahan; siitäpä nimikin
Alamaa.

Maa oli luonnon puolesta epätasaista, toisin paikoin kivistä mäkeä,

toisin paikoin vetelää noromaata, niinkuin tuommoiset järvien lähellä
olevat kallioiset maat ainakin. Paikoittain oli täytynyt kaivaa suuria,
sylen syvyisiä ojia, ennenkuin voi maata saada jotenkin kuivaksi;
siellä täällä ojien vierissä näkyi suuria, tulen korventamia
tervasjuurikoita, todisteena, etteivät nuot pellontilkut suinkaan olleet
vaivatta syntyneet.

Vaan palatkaamme tuttaviemme luo! Mikko jo avaa pihaveräjää,

kehoittani
Pekkaakin poikkeamaan hetkiseksi levähtämään.

"En minä sentään vielä ole niin tyyni väsynyt, ett'en jaksaisi tuota
sataa askelta käydä", vastaa Pekka, "mutta eihän tuosta sen vuoksi
mitään erinomaista kiirettäkään ole, eivät lapset kotona itke eikä
taida akkakaan vielä pahoin ikävöidä."

Pihassa kasvaa kaksi suurta riippakoivua. Ne ovat jäännöksiä

metsästä, joka tällä paikalla ennen niin mahtavana seisoi. Vienosti
suhisee hiljainen kesätuuli koivuin lehtevissä oksissa. Tavan mukaan
on nyt Juhannuksena pystytetty pihaan nuoria koivunvesoja, joten
koko pieni piha on yhtenä lehtimajana.

Ison koivun alla istui kaksi naisia keskustellen. Heti pihaan

tultuaan juoksivat lapset suoraan heidän syliinsä, ja olipa heillä
kertomista! Toinen naisista oli pitkä, hoikkavartaloinen,
vaaleaverinen; nuoruuden sulous oli jo hänen kasvoistaan
lakastunut, mutta se tyyneys, joka näkyi niiden joka piirteestä, todisti
sisällistä rauhaa ja antoi niille niin kauniin miellyttävän muodon.
Hänen sinisistä silmistään näkyi viehkeä lempeys ja luottamus
Jumalaan; siitä koko hänen olentonsa sai iloisen vakavuuden.
Lempeästi katseli hän polvellaan istuvaa nuorta poikaansa, joka
lapsellisella tavallaan kertoili, mitä erinomaista oli nähnyt ja kuullut
tällä merkillisellä retkellä.
 Toinen oli tuommoinen tavallinen, lyhyenläntä, vahvantykevä
nainen. Häneen ei aika ollut tehnyt suurta vaikutusta; nuoruuden
lystimäiset hymyt eivät vielä olleet kokonaan hänen kasvoiltansa
kadonneet. Hän näytti olevan ikäänkuin luotu kestämään raskasta
työtä, ja työn jälkiä näkyikin hänen ahvettuneissa, tukevissa
käsissään. Hän ei ollut kaunis, niinkuin kumppaninsa, mutta
kuitenkin näki mielellään noita leikillisiä, hymyileviä kasvoja, jotka
suuttuneenakin hymyilivät.

"Kas, täälläpä meidän akkakin on, kelpo akka, kun on tullut tänne
jo minua vastaan", laverteli Pekka pihaan päästyään.

"Sinuako vastaan? Kyllä, kun mokomaa miestä! Mutta mitäs

uutisia kirkkoon kuuluu?"

"Yhtä ja toista, kaikellaista", vastaili Pekka. "Sanottiin vanhan

Jumalan vielä elävän; ukot puhuivat sonnan vedosta,
kertauskynnöstä ja muista arvollisista asioista: akat, sen mitä minä
kuulin, arvostelivat ihmisten käyt…"

"Piisaa! lopeta nyt jo hullut laverruksesi", keskeytti häntä

vaimonsa.

"Mitäs kyselit, totta kai kerroin, mitä näin ja kuulin; mutta

kyseleppäs Miinalta, kyllä se tietää paremmin!"

Hetkisen keskusteltua läksi Pekka vaimoineen ja tyttärineen

kotiansa, joka oli noin sadan askeleen päässä Mikon asunnolta
ylempänä mäellä; Mikko perheineen kävi huoneesen puoliselle.
Tupaa ei koristanut mitkään komeat huonekalut: pari seinäkaappia,
arkku, sänky ja pöytä sekä muutamia tuoleja, siinä kaikki. Mutta
sittenkin näytti se kylläkin sievältä: lattia oli pesty valkeaksi ja siihen
tiputettu tuoreita kuusen havuja, jotka huoneesen levittivät
miellyttävän lemun; seinät olivat koristetut haavan ja pihlajan oksilla,
akkunoille oli kukkia aseteltu vesipulloihin.

Luettuaan rukouksen kävivät kirkonkävijät halvalle, mutta hyvin

laitetulle päivälliselle; tyytyväisyys loisti kaikkien kasvoista.

"Laitappas nyt, Maija, oikein kelpo päivällinen minulle ja tyttärelle",

haasteli Pekka. "Me kyllä tarvitsemme, kun olemme pitkän matkan
kulkeneet."

"No, vartoo nyt nälkäinen, jos jotakin löytäisin", vastasi Maija ja

toimi nopeasti askareissaan.

Pekka oli tyytyväinen, nauroi ja laski leikkiä. Hän ei ikänä

toivoisikaan itselleen parempaa kotia eikä parempaa vaimoa, sen on
hän monesti vakuuttanut.

Jo lähestyi ilta kertomastamme Juhannuksen päivästä.

Pekka ja Mikko palasivat järveltä kalanpyydyksiään katsomasta.

Mukana olivat Kaarlo ja Miinakin, he kävivät miesten edellä
käsikädessä ja kauniit kukkakiehkurat koristivat heidän viattomia
otsiansa. Niin, tässä oli kaksi ihmiskasvia, kaksi erämaan vienoa
kukkaa. Niihin ei koskaan vielä ollut päässyt myrkylliset tuulet
puhaltamaan, niiltä he olivat suojattuna. Tällaisia olennolla saat
melkein turhaan hakea kylän suuresta lapsilaumasta, ainahan heissä
näkyy riehuvan mailman huonoja vaikutuksia.

Iltasella istuu Mikko vaimonsa Kertun kanssa huoneensa

edustalla, Kalle loikoilee pihassa koivun juurella, katsellen
vanhempiaan. Pekan iloinen vihellys kuuluu peltotieltä, kun hän
tyttönsä kanssa kävelee kotiaan kohden, laskeva aurinko kuvastaa
viimeisillä säteillään puitten latvoja, käen ihana kukunta ja rastaan
moniääninen viserrys kuuluu metsästä, luonnossa on suloinen rauha
ja hiljaisuus.

Tarttuen vaimonsa käteen, sanoi Mikko hiljaa kuiskaten:

"Kerttu, oletko nyt onnellinen?"

Kerttu nojasi päätään vanhan miehensä jaloa rintaa vastaan,

sanoen: "kun sinä olet minulla, olen onnellinen, vaikka ei minulla
olisikaan mitänä muuta!"

Käki metsässä kukkui entistäkin kauneemmin. "Onnellinen!" kuului

sen yksiääninen laulu. Ja rastas läheisen aidan seipäässä lauloi:
"Onnellinen!"

*****

Ennenkuin rupeemme pitemmältä kertomaan näiden

metsätorpparien elämänvaiheita, on meidän luotava lyhyt silmäys
heidän entisiin elämänvaiheisiinsa.

Nuoruutensa ajan olivat Mikko ja Pekka palvelleet isonlaisessa

herraskartanossa, siinä samassa kartanossa, jonka maalla heidän
torppansa nyt olivat. Ollessaan kartanossa renkipoikana, sai Mikko
nuoruudessaan lukea vähän kirjallisuutta, johon hänellä oli taipumus.
Ahkera työmies kun oli, sekä sen lisäksi vakava ja järkevä, saavutti
hän pian luottamusta, ja muutaman vuoden palveltuaan sai hän
voudin viran. Näin oli hänellä hyvä asema, hyvä palkka ja häntä
kohdeltiin vakavan, rehellisen luonteensa vuoksi kunnioituksella.
 Pekka palveli tallirenkinä, ahkera hän oli ja tarkka toimissaan,
mutta muuten aika hulivili; leikit, laulut ja tanssit, nepäs hänen oikeita
mielitemppujaan. Koko elämäkin näytti hänestä olevan vaan pelkkää
tanssia ja laulua.

Vaikka Mikko ja Pekka olivat näin eriluontoiset, olivat he kuitenkin

mitä paraimmassa ystävyydessä, joka tuli kai siitä, että kumpikin
tunsi toverinsa rehelliseksi ja luotettavaksi.

Vaikka Mikolla kartanossa oli verrattain hyvät päivät, ei hän

kuitenkaan ollut täydesti tyytyväinen: hän halusi omaa vaikutusalaa,
omaa kotia, jossa voisi vapaasti elää ja toimia oman mielensä
mukaan. Hän oli mieltynyt kartanon vanhan muonamiehen tyttäreen,
kauniisen, lempeään Kerttuun, joka useasti kävi kartanossa työssä.

Pian tuli heille selväksi, että rakastivat toisiansa, ja samassa tuli

myöskin oman kodin tarve tuntuvammaksi, muuttuipa se kohta
vakavaksi päätökseksikin. Mikko meni nyt kartanon herralta
pyytämään jotakin metsänkulmaa, jonne voisi perustaa itsellensä
asunnon.

Tuotakos herra kummastelemaan: mikä hätä Mikolla nyt muka

täällä oli, kun teki mieli metsiin korpeen, karhuin sekaan?

Vaan Mikko selitti asiansa niin järjellisesti ja perinjuurin, että

herrakin lopulla myöntyi ja kysyi, minne Mikko aikoisi asuntonsa
perustaa?

"Jos saan olla määrääjänä", sanoi Mikko, "valitsen minä

Ruuhkajärven takamaan!"

"Mitäs hulluja?" sanoi herra. "Onhan toki maata likempänäkin!"

 "On, mutta jos saan valita, niin valitsen sen."

Päätettiin sitten asia niin, että Mikko perustaisi Ruuhkajärven

takamaalle torpan ja saisi siellä vapaasti isännöidä; viiden vuoden
päästä piti hänen tehdä kartanoon työtä kaksi päivää viikossa.

Iloisena meni Mikko tuota asiaa kertomaan ystävällensä

Pekallekin, joka ei näistä tuumista ennen mitään tiennyt; vaan
Pekkapa ei nyt tapansa mukaan nauranut eikä leikkiä laskenut,
virkkoi vaan hiljakseen: "Niin sinä sait paikan, mutta minnekkä minä
joutunen?" Pekka kertoili, että hänelläkin oli morsian ja hänkin
tarvitsisi kodin, missä eleleisi. "Ja kun vielä sinustakin täytyy erota",
sanoi Pekka, "ei minulla ole yhtään uskollista ystävää!"

"Jos niin on", sanoi Mikko, "niin onhan siellä tilaa meille
molemmillekin. Jos haluttaa, niin käydään yhdessä kartanon herran
puheille!"

Hetkisen kuluttua palasivat he, ja Pekka hyppeli ilosta — "nyt

hänestäkin jo pian tulee isäntä, ja oivallinen!" niin Pekka tuumi.
Muutaman vuoden kuluttua piti Ruuhkajärven takana oleman kaksi
kartanoa, joissa sopi elää ja herrastella kelpo tavalla! Mikko selitteli,
ett'ei tämä askel suinkaan ollut mikään keveä, vaan että he näin
tavoin olivat antauneet hyvinkin kovaan taisteluun. Mutta Pekka ei
sitä ollut ymmärtävittään, rakenteli vaan omia loistavia tuulentupiaan;
hänestä kävi kaikki niin ihan itsestään.

Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin Mikko ja Pekka avioliittoon;

Mikko muonamiehen tyttären Kertun ja Pekka kartanon karjapiian
Maijan kanssa, ja kun keväällä lumet alkoivat sulaa, viettivät he
häitänsä.
 Kymmenisen vuotta takaperin siitä ajasta, josta kertomuksemme
alkoi, kajahteli ensi kerran uutisasukkaan kirves Ruuhkajärven
takamailla, joka silloin oli vahvaa metsää, jossa metsän elävät
viihtyivät.

Mikko oli tavallista vakaammalla mielellä, mutta entistä

raskaammin putoili hänen kirveensä ja metsä kaikuili tuimista
iskuista. Hänellä oli nyt työpaikka ja tarkoitusperä, jota kohden tuli
pyrkiä täysin voimin; hän näki edessään monta vastusta, joita oli
vaikea voittaa, mutta vastuksien takana haamoitti itsenäisen miehen
vapaa asema ja hyvä toimeentulo. Ja rymisten kaatui
naavapartainen kuusi ja soleva honka sammaleiseen maahan ja
oudoksuen tuota pakeni metsän peto ikuisilta asuinsijoiltaan,
ihmetellen uusia tulokkaita, jotka toimivat niin kopeasti ja lupaa
kysymättä.

Pekka oli iloinen ja laski leikkiä, kaikki kävi hänestä niin ihmeen
hyvästi ja keveästi; hän huusi ja lauloi, kolisteli kirveellään hongan
kylkeen, jutellen: "Nyt saat sinäkin, vanhus vähän kallistaa päätäsi;
siinä olet jo varmaankin Aatamin ajoista asti seisonut; sepäs on oikia
jättiläinen! Kuules, Mikko! tästä saamme vähällä vaivaa hyviä
sahtitynnyreitä, pohjat päihin vaan, niin on tynnyri valmis, tämä näet
on sisästä onttoa hotteloa!"

Ajan kuluessa ilmestyi peltotilkkukin pienelle avonaiselle paikalle;

risuläjäin ja tervaskantoin palaneille sijoille kylvettiin nauriin
siemeniä. Sekös Pekasta hauskaa: täällä ei pellosta suuria vaivaa:
valkea kantoon vaan ja taas oli valmisna oivallinen pelto. Yönsä
lepäsivät he havumajassa, jota Pekka nimitteli milloin hoviksi, milloin
karhun pesäksi.
 Syksypuoleen nousi kallioiselle aholle rakennus ja toinenkin;
vähitellen ilmaantui savupiippu katolle ja Syyskuun aurinko loisti
ikkunaruutuja vastaan. Silloinkos Pekka oli iloinen kuin
uutisrakennuksen savutornista ensi kerran savu tuprusi taivasta
kohden: nythän hänellä oli talo, johon saattoi noutaa vaimonsa ja
sitten asuskella kuin herrat vaan.

Syyskuun lopulla uutisasukkaat vasta varsinaisesti kaluineen

kampsuineen muuttivat Ruuhkajärven taa, ja se päivä oli heille oikea
juhlapäivä. Ensi talven saattoivat he huoletta elää vanhoista
säästöistään, vieläpä hankkia lehmänkin hätävaraksi kyhättyihin
navettoihin.

Toipa Pekka hevosenkin Hämeenlinnan markkinoilta. Se oli tosin

niin huonossa kunnossa, että tuskin jaksoi kävellä, mutta Pekka
vaan nauroi ja ihmetteli, kun sai hevosen niin halvalla. Ja kun
vaimonsa kysyi, mihinkä oli tamman liha joutunut, vakuutti Pekka
kyllä lihaa hankkivansa, hän, vanha tallirenki. Kyllähän oli tamma nyt
vähän laiha mutta luut oli vielä hyvät ja kaikki oikealla paikallaan,
vaikka jäsenet olivat huonossa rasvassa eivätkä sen tähden voineet
liikkua oikein sukkelaan. Näin tuumaili Pekka, vaan toisin kävi; sillä
eräänä aamuna, hänen mennessään tammaansa ruokkimaan,
makasi se hengetöinnä. Pekka nyt Mikolle valittamaan, että tarvitsis
ajoon lähteä, mutta ei saa hevoistansa ylös. "Sitten se lienee
kuollut", sanoi Mikko. "Ei maar', ei suinkaan se kuollut ole, mitä
vielä!" jutteli Pekka.

Yhdessä lähtivät he katsomaan, mikä nyt oli tamman vikana, ja

Pekka kirkaisi korvaan, tömisti jaloillaan, mutta ei se mitään auttanut.
"Ei sen lurjuksen kanssa mikään auta", sanoi Pekka, "pitää mennä
hakemaan Ojanteen Jussia maalaamaan se toisen väriseksi ja viedä
metsän petojen uhriksi koko klona."

Talvikauden valmistelivat torpparit kaikenlaisia kaluja, ja koska

taas kevät tuli ja jäät sulivat, alkoi ankara maan myllääminen; silloin
taas sai moni juurakko siirtyä sijoiltaan ja joutua tulen uhriksi.

Suven kululla lisääntyi molempain torppain perhe kolmilukuiseksi,

Mikon pojalla ja Pekan tyttärellä. Lapset olivat terveet ja täyteläiset,
ja vanhemmat iloitsivat heistä, vaikka tunsivatkin nyt itsellään olevan
uusia velvollisuuksia.

Ja oli uutisasukkailla vähän viljaa uusissa kytömaissaan ja syksyn

tultua korjasivat he pienistä tilkuistaan verrattain runsaan sadon.
Kaikki näytti heille hyvin käyvän.

Nyt kylvivät he ruistakin jo jommoisenkin joukon ja kevääksi oli

suvilaiho-maata kunnossa.

Tuli taasen kesä, uutisasukkaitten vähäiset viljat menestyivät

erinomaisen hyvin. Ilolla katselivat he peltojaan ja työtä tehtiin
enenevällä innolla.

Rupesi silloin, eräänä heinäkuun päivänä, kylmä tuuli

puhaltamaan pohjasesta, taivas selkeni ja kävi vaalean väriseksi.
Levottomaksi kävi uudisasukkaan sydän: mitäs jos nyt halla hävittäisi
kaikki? Pokka kävi iltapäivällä Mikon luo: "Näyttää vähän siltä, kuin
tulisi halla", sanoi hän.

Mikko yskähti tukehuttavasti. "Se näyttää melkein varmalta", sanoi

hän.

"Luuletko", kysäsi Pekka "meidän maiden olevan hallan arkoja."

 "Melkeinpä kyllä, sillä tässä on veteliä noroja" vastasi Mikko.

Torpissa ei yöllä nukuttu, rauhatonna kävelivät miehet ulos ja

sisälle, he virittelivät suuria valkeita lähelle sarkojaan; mutta suoraan
nousi savu taivasta kohden, ei pienintäkään tuulen henkäystä
tuntunut ilmassa. Joskus heräsi Pekassa entinen leikillisyytensä; hän
otti suuren seipään olallensa ja kävi pellon pientareelle seisomaan,
sillä muka ajaakseen hallan pois. Mutta hallapa olikin jo tullut hiljaa,
näkymättömänä, ankarana. Pekka heitti seipäänsä pois ja kouri
jäätyneitä tähkiä, joista hieno jäähilse hellisi.

Auringon jo korkealta paistaessa rupesi jää tähistä sulamaan ja

muuttui vesipisaroiksi, jotka välkkyen loistivat kirkkaassa valossa; ne
olivat ikäänkuin kyyneleitä, jotka itkivät uutisasukkaitten huonoa
palkkiota. Kastehelmien kansa putosi tähistä elinmehu maahan ja
auringon ylettyä korkeimmilleen töröttivät tähät, tyhjinä, jyvättöminä,
vaaleina, suoraan taivasta kohden.

Halla oli vähin muuallakin tehnyt tuhojaan, mutta ei niin suuria kuin
Ruuhkajärven takana, sillä märät norot nostivat hallan kahta
ankarammaksi. Uutisasukkailla oli pula edessä, sillä edellisinä
vuosina olivat he kuluttaneet vanhat säästönsä, ja nyt, kun toivoivat
viljaa omistavansa, se toivo petti; rukiit olivat aivan jyvättömät ja
suvilaihon oraat tyyni turmeltuneet.

Vähän apealla mielellä ryhtyivät miehet taas työhönsä. Mikko

rupesi kaivamaan suuria ojia saadakseen maata kuivaksi, Pekka sitä
vastoin hakkaamaan metsää pois ja uutta peltoa raivaamaan, sillä,
sanoi hän: "ojista ei minun ole hyötyä, koska peltoni on
mäkirinteessä, taitaa olla paras, jos laitan vanhatkin tukkoon!"
 Kovat ajat alkoivat nyt uutisasukkaille; piti laittaa ruokaa ja
siementä huonona aikana, ja sen ohessa miten mahdollista raivata
peltoa ja niittua kylmään, kovaan maahan, jos koskaan mieli toimeen
tulla. Sen lisäksi raatelivat pedot pientä karjaa, eikä kannattanut
pitää paimenta kaitsemassa.

Toisenakin vuonna tuli viljakato, ei ainoastaan näille

uutistorppareille, vaan yleisesti koko maahan. Silloin nousi viljan
hinta kalliiksi ja työpalkat alenivat; usein ei ollutkaan mitään työn
ansiota saatavissa. Silloin ponnistivat miehet parhaita voimiansa,
ansaitakseen jotakin; mutta raskas työ ja huono ravinto koskivat
kovasti Pekan muutenkin heikkoon ruumiisen, niin että hän vaipui
tautivuoteelle.

Tähän asti oli Pekka tehnyt työtä voimalla, jota ei olisi uskonut
löytyvän tuossa heikossa ruumiissa, mutta häntä elähytti oma
leikkisä, surematon luonteensa, sillä vaikka heidän leipänsä oli
tuskin puoliksi viljasta, söi Pekka aina hyvällä ruokahalulla ja laskien
leikkiä.

"Ei niin kauan hätää, kuin kuorta puussa piisaa", oli Pekalla tapana
sanoa. Multa nyt makasi hän taudin omana, tuskin voiden kättänsä
liikuttaa. Kova koetus oli käsissä.

Mutta vielä käveli Mikko terveenä ja voimakkaana, vaikka vähän

kalpein kasvoin. Ei mikään näyttänyt voivan koskea hänen väkevään
ruumiisensa ja lujaan mieleensä, ei hänen huulillaan koskaan
kuulunut yhtään valituksen sanaa, hänen mielensä terästyi elämän
vaivoissa.

Nyt oli Mikolla kahdenkertaiset huolet; hänen ystävänsä makasi

sairaana, tälle piti hänen hankkia jotakin parempaa ravintoa, mikäli
tämä sitä kulutti; pitipä hän huolta vielä Pekan vaimostakin ja
pienestä Miinasta, sillä vaimoihminen näillä syrjäisillä seuduilla ei
voinut mitään hankkia, varsinkaan kuin oli sairas mies hoidettavana.
Rakkauden voima piti Mikkoa pystyssä, rakkaus omaisiinsa ja
ystäviinsä. Hän tiesi olevansa näille ihmisille kaikki kaikessa, ja kuin
hän myöhään yöllä palasi vaivaloisilta retkiltään, oli aina häntä
vastassa, häntä palvelemassa kaunis hymyilevä olento, joka näytti
olevan niin iloinen ja tyytyväinen. Ja hyvin oli aina laitettu hänen
halpa karu illallisensa ja hän nautti sen hyvällä ruokahalulla.

Talvi oli kylinä ja lunta paljo, työn ansiota ei mistään saatavissa.

Mikolla oli kesällä luistamiansa parkkia, ne päätti hän nyt viedä
kaupunkiin, toivoen niistä saavansa jotakin. Kylästä vuokrasi hän
hevosen ja ajoi kaupunkiin, mutta semmoinen tavara ei silloin juuri
paljon mitään maksanut. Kun hevosen vuokra oli pois luettu ja hän
vielä hankki rohtoja sairaalle ystävällensä, ei paljon jäänyt jauhoin
ostoon.

Jätettyään hevosen kylään ja maksettuaan vuokran, lähti hän kotia

päin astumaan, vähäinen jauhopussi selässä. Hiljainen huokaus
kuului hänen rinnastaan. Kuu kumoitti talvisella taivaalla, tähdet
tuikkivat ja lumi kiilsi tuhansista kirkkaista hilseistä. Pakkanen yltyi ja
lumi narisi astuessa, pohjasen palo soihtuili keskitaivaalle.

Tuolloin tällöin kuului suden kammottava ulvonta, mutta Mikko ei

tuota peljännyt. Hän oli teroittanut seipään kävelykepikseen; sillä ja
vankoilla käsivarsillaan tiesi hän torjuvansa pedot päältään. Kotia
omaistensa luokse paloi hänen mielensä. Hän tiesi siellä löytyvän
kipua ja köyhyyttä, vaikka tosin ei hänelläkään ollut suuria tuomisia;
mutta siellä löytyi sentään niin paljo lempeä ja lämpöä, niin paljo
hyvää ja rakasta.