Wardlaw’s Contemporary Nutrition: A

Functional Approach - eBook PDF

Go to download the full and correct content document:
https://ebooksecure.com/download/wardlaws-contemporary-nutrition-a-functional-app
roach-ebook-pdf/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Wardlaw’s Contemporary Nutrition: A Functional Approach

- eBook PDF

https://ebooksecure.com/download/wardlaws-contemporary-nutrition-
a-functional-approach-ebook-pdf/

(eBook PDF) Contemporary Nutrition: A Functional

Approach 4th Edition

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-contemporary-nutrition-
a-functional-approach-4th-edition/

(eBook PDF) Wardlaw's Contemporary Nutrition: A

Functional Approach 6th Edition

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-wardlaws-contemporary-
nutrition-a-functional-approach-6th-edition/

(eBook PDF) Contemporary Nutrition 7th Edition by

Gordon Wardlaw

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-contemporary-
nutrition-7th-edition-by-gordon-wardlaw/
Wardlaw's contemporary nutrition. Tenth Edition Gordon
M. Wardlaw - eBook PDF

https://ebooksecure.com/download/wardlaws-contemporary-nutrition-
ebook-pdf/

Wardlaw’s Perspectives in Nutrition: A Functional

Approach 2nd Edition Carol Byrd-Bredbenner - eBook PDF

https://ebooksecure.com/download/wardlaws-perspectives-in-
nutrition-a-functional-approach-ebook-pdf/

(eBook PDF) Neurobiology: A Functional Approach

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-neurobiology-a-
functional-approach/

Wardlaw’s Contemporary Nutrition - eBook PDF

https://ebooksecure.com/download/wardlaws-contemporary-nutrition-
ebook-pdf-2/

(eBook PDF) Nutrition Essentials: A Personal Approach

3rd Edition

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-nutrition-essentials-a-
personal-approach-3rd-edition/
Another random document with
no related content on Scribd:
 — Jaa, myönteli Ville hypistellen nenäliinaansa ja kolistellen
veitsiään. Hän ei ollut ennen syönyt samassa pöydässä
vakuutusherrojen kanssa, ja nyt kävi se siitä syystä hieman
kömpelösti, Siitä huolimatta tunsi hän olevansa onnellinen
osoitetusta luottamuksesta ja päätti mielessään tehdä kaiken
voitavansa vakuutusaatteen levittämiseksi synkälle saloseudulleen.

— Kyllä täältä Pörjönen lähtee miehineen, kunhan tässä päästään

alkuun, lupasi Ville innostuneena.

— Antakaa niille selkäsauna, jos ette muuten selviä, kehoitteli

Kantele. Teette siinä kansallisen työn, sillä suomalaisessa yhtiössä
pitää vakuuttaa suomalainen kansa, Ja sitten kun Ville tekee hyvästi
vakuutuksia, pääsee asiamieskokouksiin ja saa nähdä suuria
kaupunkeja ja siellä kaikenlaista lystiä, lupaili Kantele.

Villen kasvot hehkuivat, ja hän lupasi jo samana päivänä käydä

muutamassa talossa tekemässä valmistavaa työtä.

— Vieläköhän sitä koettaisi pehmittää tämän talon isäntää? kysyi

hän
Kanteleelta.

— Antaa ruojan maata. Ville käy sitten muina päivinä sitä

kopistelemassa. Meidän pitää joutua toisiin taloihin. Ville saa nyt
ehdottaa mihin mennään.

Ville mietti hetkisen ja virkkoi:

— Hameahon talossa minä luulisin poikien ottavan vakuutuksia.

Ne on semmoisia hiljaisia ja siivoja miehiä.

— Onko tästä sinne pitkältä?

 — Taitaa tulla vain neljä kilometriä,

— Täytyy pyytää talosta kyyti sinne. Minä menen sanomaan, että

valjastavat.

Hetken perästä palasi Kantele tukka pystyssä ja kasvoiltaan

turkinpunaisena.

— Ukko makaa kuin tukki, ja hiiteenkö lienee mennyt emäntäkin.

Miehet ovat lantakasaa ajamassa eivätkä lupaa lähteä kyytiin, jos ei
isäntä käske. Parhaaseen taloon me nyt satuimmekin.

— Päästäänhän tästä sinne jalkaisinkin. Minä kannan herran

laukkua, lupasi Ville.

Kantele tuhkasi sieraimiinsa, maksoi tyttärelle ruuan ja läksi

motkottaen astumaan kylätietä Villen jälessä.
III

Kuivalan kylälle oli samana päivänä sattunut muitakin

henkivakuutusherroja. Djefvulsundyhtiön miehet olivat jo
viikkokauden majailleet kylällä ja onnistuneet saamaan vakuutuksia
yhdestä ja toisesta talosta sekä päättäneet jo muuttaa toiselle
paikkakunnalle, vaan saatuaan tietää, että Leimauksen ja
Honkayhtiön miehiä oli tulossa Kuivalan kylälle, pyörsivät he takaisin
peläten toisten peruuttavan heidän vaivalla saamansa vakuutukset.

Seppä Kovalaisen eukko tuli Kana-ahon majataloon maitoa

hakemaan, ja hän tiesi kertoa, että Kuivalassa oli uusia herroja
tulossa kyläkunnalle.

— Ukko kävi päivällä viikatteita viemässä Kuivalaan, ja siellä olivat

olleet sekä Hameahoon lähteneet. Iso ja komea herra kuuluu
olevankin ja niitä vakuutuksia vain tahtomassa ihmisiltä. Sanoin
ukolle, että ihmeellistä se on nyt, kun herrat rupeavat niin hyvää
huolta pitämään tästä talonpoikaisesta väestä, että hengetkin pitää
vakuuttaa. Pitäisi niitä herroja minunkin nähdäkseni.

— Tässä nuo ovat meillä jo melkein viikon päivät rötkyilleet. Eikä

heistä näy eroon pääsevän. Ja jos siihen lappaa niitä vielä lisää, niin
hukka perii, pauhasi emäntä räiskytellen ovia vihansa vimmassa.

— Eikös ne herrat maksa hyvästi olostaan? kysyi Kovalaisen

muija.
Kaksimarkkasen oli heittänyt ruuastaan se herra siellä
Kuivalassakin.

— Nämä Jehvelsuntin herrat tuntuvatkin olevan semmoisia

kitupiikkiä. On ne piioille tarjoilleet juomarahoja, vaan ei nuo
minulle… Ja väkeviä niillä on laukussaan, koskapa ovat yhtämittaa
nenä punaisena. Lähtivät tästä jo pois, ja luulin rauhaan pääseväni,
vaan pahuusko heidät lienee takaisin lennättänyt. Jos vielä sieltäkin
Hameahosta tulee yksi lisää, niin pulassa tässä ollaan.

— Onhan se elämä majatalossa semmoista retuamista, kun on

aina kaiken maailman kulkijoita. On toki tässä sattunut kievari taloon,
jossa emännällä riittää sitä kärsivällisyyden lahjaa, totesi Kovalaisen
eukko odotellen emäntää maitoa mittaamaan.

— Kyllä se kärsivällisyys nyt jo loppuu minulta, paapatti emäntä.

Päivä paistoi lämpimästi talon pihamaalle, jossa Pörjönen makaili

selällään kädet pään alla ja katseli miten pääskyset pesäpuuhissaan
lentelivät sekä kuunteli toisella korvallaan emännän paapattelua,
joka hänen mielestään oli varsin lievää siihen verrattuna, mitä hän oli
muutamissa muissa taloissa saanut kuulla.

Emäntä tuli Kovalaisen muijan kanssa porstuan ovelle

mennäkseen maitohuoneeseen ja huomasi siinä vasta, että
Pörjönen loikoi pihamaalla ja kuunteli hänen torailuaan.

— Herra siunatkoon, kun se on tuossa… enkä yhtään huomannut.

 — Jospa se ei kuullutkaan, lohdutteli Kovalaisen muija.

Samassa ajoi kyyti pihaan täyttä karkua, niin että rattaitten pyörät
hipoivat Pörjösen koipia, ja rattailta laskeutui hymyilevä herrasmies,
joka esitteli itsensä Varsalaksi emännälle ja pyysi huonetta kolmeksi
päiväksi.

— No nyt niitä tuli taas yksi lisää, mutisi emäntä mennessään

maitohuoneeseen. Mikähän lienee tuokin miehiään vai lieneekö
samoja vakuutusherroja kuin entisetkin.

Varsala laski käsilaukkunsa portaille ja huomattuaan Pörjösen

virkahti:

— Kas, täällähän se tuokin Djefvulsund'in korpraali on.

— Niin näyttää, että missä haaska on, sinne korpit kokoontuvat,

virkkoi
Pörjönen samaan äänilajiin.

Vaihdettiin kylmän puoleinen tervehdys.

— Myöhällä tuli nyt Leimauksen kenraali. Täällä on jo kaikki

puhdasta.
Meillä on hyvin varustetut asemat ja minä olen kenttävartiona, kehui
Pörjönen.

— Kyllä teidän varustuksenne nyt muserretaan, ilkkui Varsala.

Minulla on ripeä kenttätykistö toiminnassa. Ja te saatte odottaa
hyökkäystä myöskin sivultapäin. Täällä kuuluu olevan Kantele, ja
hän on uutuuttaan hyvissä voimissa.
 — Kyllä niitä saa olla semmoisia Kanteleita useampiakin, ennen
kuin meidän rivit horjuvat.

— Sepähän nähdään, ilkkui Varsala ja kiipesi laukkuineen

vierashuoneisiin, ja Pörjönen käveli kädet housujen taskussa
pihamaalla pitkään syljeksien ja murahdellen.

— Puoluepukari… joka nurkan nuuskija. Vai piti sinun tänne tulla.

Jokohan tuo pahuus lähtee heti hankintaan?

Emäntä kysyi kyytipojalta tuvassa.

— Minkä kutjakkeen sinä nyt meille toit?

— Eipä olekkaan kutjake. Se on iso herra. Kuului olevan

Leimausyhtiön herroja. Antoi markan juomarahaa, puolusteli poika.

— Millä asialla se liikkuu? Kysyi emäntä.

— Henkivakuutuksiapa tuo kuuluu tekevän ja kulkevan

tarkastamassa, tekeekö sen miehet mitään vai makaavatko.

— Arvasinhan sen jo, että niitä se on samoja kutjakkeita, joita

tässä on makaillut kokonaisen viikon, aloitteli emäntä.

Mutta poika korotti äänensä ja melkein huusi emännälle.

— Se on vale, että se on samoja kutjakkeita. Se on paljon isompi

herra kuin se tukkirenkaan kasööri. Ja tämä teki meillä vakuutuksen,
vaikka kaikki muut herrat ovat saaneet tyhjin nokin lähteä siitä
talosta. Antaa se teillekin juomarahaa, jos vain oikein palvelette.
Meillä se syötti lapsille karamellia ja antoi tytöille markan jokaiselle.
 — Vai antoi. On se tämäkin Pörjönen meidän likoille tuhrutellut
rahojaan, vaan korvilleen se oli piika Iidalta saanut, kertoi emäntä.

Isäntä tuli tupaan, ja Pörjönen kohta hänen perässään. Tarjottuaan

hopeahelaisen sikaarin isännälle virkkoi hän:

— No mitenkä se on, isäntä, sen emännän vakuutuksen kanssa?

Eiköhän me nyt jo sitä päätetä. Tuommoiset lihavat emännät ne
saattaa kaatua kuin kanto, ja hauska olisi silloin vetää rahoja yhtiöltä.

— Älä hyvä mies puhu niin kovaa, että se kuulee, sohitti isäntä.
Ajaa vielä minutkin tästä ulos. On se semmoinen eukko.

— Vakuutetaan salaa, ehdotti Pörjönen.

— Ja sitten, kun se tulee sen tietämään, perii minut hukka. Minä

olen jo vanha mies sen kanssa käsirysyyn käymään, kuiskutteli
isäntä, ja virkkoi hetken perästä:

— Sinne taisi tulla vielä yksi lisää niitä henkiherroja.

— Tulihan sinne Leimauksen mies. Vaan kyllä se jo täällä saa

nuolla näppiään.

— Kyllä niitä nyt on herroja Kuivalan kylällä, kun kuuluu

Hameahossakin yksi olevan, ja kyllä ne nyt jo vakuuttavat
väkipakolla, kun niitä näin paljon yhteen laumaan kiertyy. Vaan eikö
siinä tule riitaa, kuka saa vakuuttaa, kun sattuu näin monta herraa
yksiin paikkoihin, uteli isäntä.

— Tuleehan sitä joskus kahnausta, kun sattuu tiukka paikka.

 — Taitavat välistä tapellakin noin vaan hissuksiin keskenään,
naurahteli isäntä.

— Onhan sitä joskus tapeltukin, virkkoi Pörjönen mietteissään.

— Näitä vakuutusherroja taitaa olla paljon, koskapa niitä näin

runsaasti siunautuu yhdelle paikkakunnalle? kyseli isäntä.

— Onhan niitä pahuuksia, murahti Pörjönen. Ja minun jälissäni ne

ovat aina pyörimässä.

Isäntä vetäysi sänkyyn lepäämään ja Pörjönen läksi

sisähuoneisiin.
Kyytipoika käänsi pihasta hevosen maantielle ja läksi hoilaten
ajamaan.
Tuvan avonaisesta ovesta hulmahteli sisään voimakas auenneiden
lehtisilmujen tuoksu.
IV

Kantele pyöränteli kiukkuisesti Hameahon pihamaalla

käsilaukkuineen.

— Eikö sitten tästäkään talosta saa hevoskyytiä? Onko kaikki

Kuivalan kylän pahat henget liittoutuneet minua vastaan?

— Meidän hevosilla on jo ajettu liiaksi tänään, ja herra voi päästä

mukavammin Kana-ahon majataloon, kun ottaa venekyydin tästä
tuon järven poikki, selitti isäntä rauhallisesti.

— Ottaa, mistä sen ottaa? Vai pitäisikö minun lähteä vielä

soutajaa hakemaan pitkin kyläkuntaa? kivahteli Kantele.

— Nuo suutari Jortikaisen pojat saavat mennä viemään vierasta

järven yli, neuvoi emäntä. — Siitä räätäli Kinnusen rannasta ei ole
kuin puoli kilometriä Kana-ahoon.

Jortikaisen pojat hyppelivät pihamaalla valmiina lähtemään.

— Onko teillä ehjä venhe? kysyi Kantele.

— Vuotaa se vähän, mutta tuo Iska saa heittää vettä pois ja minä
soudan.
 — No mennään, virkkoi Kantele, ja läksi poikien perässä
astumaan.

Rannassa oli Jortikaisten veneruho, äsken paikkailtu ja vahvasti

tervattu. Kantele ei joutanut katselemaan tarkemmin venettä vaan
heittäytyi perään istumaan, niin että läheiset laidat rusahtivat.

— Nyt herra taitaa tarttua tervaan. Olisi laitettu lehdeksiä siihen

tuhdolle hätäilivät pojat.

Kantele koetti nousta, vaan housun takapuolet olivat jo tarttuneet

tervaan ja takin helma takertunut perästä esiin pistävään naulaan.
Ja, kun Kantele nyt kovasti ponnistaen sai takapuolensa irti
tuhdosta, repesi samassa takin helma. Mies käytti kaiken karkean
sanavarastonsa, johon oli ennen hevospoikana oppinut, sisunsa
purkamiseen uhkaillen poikia käteensä kopaisemallaan seipään
kappaleella, vaan pojat katsoivatkin edullisemmaksi livistää tiehensä
ja jättää herra inspehtoorin itsenäisesti harkitsemaan järven yli
pääsyä.

Kun Kantele oli aikansa turhaan huudellut poikia palaamaan

takaisin luvaten heille kaikenmoista hyvää, tarttui hän viimein
venheeseen ja sysäsi sen vesille. Airot olivat raskaat ja hankavitsat
aivan katkeamassa. Vuosikymmeniä vanha haaksi osottautui hyvin
hauraaksi, niin että Kantele sai ammentaa siitä vettä rikkonaisella
tuohisella ja vuoroin soutaa. Järvimatka ei ollut pitkä. Lähellä toista
rantaa katkesi kuitenkin hankavitsa, ja vaikean taipaleen vaeltajalla
ei ollut muuta neuvoa kuin köytellä hankavitsaksi
housunkannattimensa. Mutta tämä neuvokas keksintö vei siksi
paljon aikaa, että venhe täyttyi puolilleen vedestä. Kantele sitä
tyhjentämään samalla katseellaan mittaillen välimatkaa rantaan ja
miettien, voisiko hän uimalla päästä maihin, jos venherasa sattuisi
uppoamaan. Matka näytti liian pitkältä, ja hänen selkäpiitään karmi
omituisesti ajatellessa pakollista uimanäytöstä keväisessä, kylmässä
vedessä. Siinä vettä ammentaessaan huomasi hän kuitenkin, että
järven pohja näkyi, ja niin häneltä pääsi helpotuksen huokaus.
Pääsisihän kahlaten rannalle, jos viimeinen hätä, tulisi. Hän koetti
vielä saada muutamilla epätoivoisen ankarilla vedoilla venhettä
likemmä rantaa, mutta vesi nousi istuinlaudalle saakka, ja silloin
Kanteleen hätäinen liike sai venheen kaatumaan.

— Uih uh… uuih huh, kuului kylmästä kylvystä. Ja riiputtaen

toisessa kädessään käsilaukkuaan, sekä toisessa päällystakkia ja
hattua, kahlaili Kantele onnellisesti rannalle. Vettä valuvin vaattein oli
hänen nyt ratkaistava, missä oli räätäli Kinnusen ranta, josta tie
löytyisi Kana-ahoon. Mutta mitään asutuksen merkkiä ei näkynyt
rannalla. Vihdoin huomasi hän jonkun matkan päässä naisihmisen
huuhtomassa vaatteita ja päätti lähteä häneltä neuvoa kysymään.

— Vieras menee vain tätä rantaa vielä yhden kilometrin eteenpäin.

Sieltä tulee kinttupolku, joka vie räätälin mökin ohi Kana-ahoon,
neuvoi eukko.

Kantele läksi astumaan kengät vettä pursuten ja sadatellen

mielessään Kuivalan kylän kulkuneuvoja, päätellen ettei koskaan
tulisi moiselle paikkakunnalle.

Kana-ahon emäntä puuhaili herroille illallista, kun Kantele saapui

tupaan ja istahti väsyneenä penkille pyytäen yövuodetta ja illallista ja
jos mahdollista kuumaa saunaa.

— Mistä se nyt tämä vieras tulee? kysyi emäntä

— Hameahosta, virkahti Kantele yksitoikkoisesti.

 — Ei suinkaan tämä nyt ole se herra, joka siellä kuului päivällä
olleen aikeissa tulla tänne?

— Eikö liene sama, jurahti Kantele. Nuo suutari Jortikaisen pojat

saivat minut venheeseensä ja olin vähällä henkeni menettää.

— Missä pyykissä se herra sitten on ollut? kysyi emäntä

tarkastellen
Kanteleen vettä valuvia vaatteita.

— Johan minä sanoin, että Jortikaisen pojat peijoonit saivat minut

vuotavalla venheellä lähtemään tuon järven yli, kun Hameahosta ei
annettu hevoskyytiä. Onko talossa sauna lämmitetty?

— Ei ole. Herra vain menee sinne vieraspuolelle. On siellä

ruokaakin jo pöydässä, toimitti emäntä.

Kantele meni vierashuoneisiin. Siellä istuivat Varsala sekä

Pörjönen ja Naukkunen ruokapöydässä ankarasti kiistellen, kumpi
heidän edustamistaan yhtiöistä tulisi ensin keskinäiseksi. Varsala
kiehui kasvoiltaan tulipunaisena. Hänen oli vaikea puolustautua
kahta vastaan, varsinkin näitä Djefvulsund'in miehiä, jotka olivat
tunnettuja suunsoittajia.

— Kantele ällistyi nähdessään kiistatoverit pöydän ääressä. Hän

oli luullut saavansa rauhassa viettää tulevan yönsä, mutta siinä
istuivat kilpailijat, jotka nähtävästi heti iskisivät hänen hieman oudolta
näyttävään persoonaansa.

— Pahuusko teidät on tänne tuonut? kysyi Kantele harkiten,

istuisiko märillä housuillaan vai jäisikö seisomaan.

— Eipä kuin hevoskyyti, totesi Varsala.

 — Mistä se hevonen teille on tullut, ja minun on pitänyt kömpiä
jalkasin kaikki tämän kirotun kyläkunnan rapakoiset tiet ja vieläpä
järvetkin.

Varsala tarkasteli leveästi hymyillen Kanteletta.

— Johan se poika on käynnyt uimassa. Olet luultavasti jollekin

äijälle liiaksi tupannut vakuutusta ja hän on päättänyt sinua uittaa
päästäkseen pikemmin rauhaan, hämmästeli hän.

— Pidähän suutasi, kivahti Kantele ja kertoi voimasanoilla

höystellen suorittamansa seikkailun Jortikaisen poikain venheellä.

— Nyt se nähdään miten tarpeen on työkyvyttömyysvakuutus

tavallisen henkivakuutuksen yhteydessä, sanoi Pörjönen. Arvoisalle
virkaveljelle voi kylmästä kylvystä koitua vaikeakin sairaus, ja nyt
hän ei saa siitä mitään korvausta, kun ei ole meidän yhtiössä
vakuutettu. Ja mikä suunnaton tappio, jos hän kauniimman kilpailun
aikana sairastuisi!

Kantele heitti kilpailijaansa murhaavan silmäyksen mennessään

sisähuoneisiin vaihtamaan kuivia vaatteita. Hänen palatessaan sieltä
virkkoi Varsala naureksien.

— Semmoisia kuuria niitä vakuutusmies saa useinkin suorittaa.

Pahimmasta, nimittäin selkäsaunasta, olet vielä varmaankin säilynyt,
mutta minä olen jo kerran senkin saanut kiitollisuuden osoitukseksi
kundeiltani.

— Toivon että olisit saanut vielä useammin semmoiset kiitokset,

vieläpä oikein lujasta kädestä, murahti Kantele istuen ruokapöytään.
 — Hyvinkös virkaveljeä ovat asiat onnistaneet? kysyi Naukkunen,
joka sikaaria poltellen makaili ryntäillään toisella puolen pöytää.

— Minulla ei liene vielä kunnia tuntea virkaveljeä, virkkoi Kantele

ynseästi.

Naukkunen naurahti.

— Kyllähän me kerran heitimme pois liiat nimet Nakkilan

kaupungin seurahuoneella, vaan veli on taitanut käydä
huonomuistiseksi päästyään palvelemaan Honka-yhtiötä.

— Kyllä minä tuon tilaisuuden muistan, sanoi Pörjönen. Mutta

Kantele olikin jo silloin pöydän alla. Mainittu tilaisuus siis ei ole
jaksanut hänen muistiinsa syöpyä.

— Olkoon sitten niin, myönsi Kantele, suu täynnä ruokaa. Uinti oli
vaikuttanut parantavasti hänen ruokahaluunsa.

— Tästä nähtävästi tulee huomiseksi kuuma päivä Kuivalan

kyläläisille, kun me kaikki lähdemme liikkeelle, naurahti Varsala.

— Kuuma tulee, myönsi Pörjönen.

Kohta, kun Kantele oli korjannut kostean olemuksensa

sisähuoneisiin alkoi majatalon emäntä murista.

— Nyt niitä kutjakkeita on siellä jo kokonainen lauma. Se

viimeinen oli kuin takkuinen kulkukoira. On ne Jortikaisen pojat
viisaita poikia; narraappas nyt herran kehveli vuotavaan
venheeseen. Saa nyt nähdä, kuinka monta päivää siinä rötkyilevät.
Mikä heille jaksanee ruokaa kantaa, pahuuksille.
V

Petäjä, Honka-yhtiön toimitusjohtaja istui muutamassa Pörssin

ruokasalin rauhallisessa nurkkauksessa illallisella. Hän oli suorittanut
päivän kuluessa ankaroita aivoponnistuksia ja näytti vieläkin tiukasti
miettivän. Petäjä oli saanut parina päivänä yhtiönsä kenttämiehiltä
hätyyttäviä tietoja ankarasta kilpailusta, joka oli alkanut maaseudulla
eri yhtiöitten välillä. Varsinkin Djefvulsundyhtiö oli tehnyt laajoja
valloituksia, ja mainitun yhtiön hankinta oli viime viikkoina noussut
puolella. Sen lisäksi Leimaus oli lisännyt tuntuvasti miehistöään, ja
Riento oli yhä edelleen vakava kilpailija, vaikka mainitun yhtiön
hankinta ei näyttänytkään erikoisempata nousua. Maaseudun,
varsinkin synkkien sydänmaitten yleisöä voi hyvin vetää nenästä, ja
Djefulsundyhtiön miehet tekivät sen suurella taituruudella. Hänen
täytyisi keksiä tähän sekasortoon joku mojova keino yhtiönsä
edesauttamiseksi, mutta hänen vaikeitakin probleemeja
ratkaisemaan tottuneet aivonsa eivät tällä kertaa näyttäneet
päästävän häntä pulasta. Vielä yksi uneton yö oli hänen asian takia
vietettävä. Sitä varten oli hän tullut tavallista aikaisemmin illalliselle
saadakseen miettiä rauhassa.

Samassa tarkoituksessa nähtävästi tuli myöskin Riennon

toimitusjohtaja Kurkivuori ja teki hieman hajamielisenä tilauksensa.
Raskaat mietteet painoivat nähtävästi häntäkin, koskapa oli
ilmestynyt syvät mieterypyt hänen otsalleen ja silmät näyttivät
punehtuneilta, joka seikka oli ennen osoittanut hänen olevan
ankaroissa aivoponnistuksissa. Huomatessaan Petäjän nauttimassa
verkkaan illallistaan, näytti Kurkivuori melkein ilostuvan.

— Kas päivää, häiritsenkö?

— Et millään muotoa, virkkoi Petäjä, vaikka mielessään olikin

hieman nyrpeissään ajatustensa katkeamisesta. Vaikea probleemi oli
alkanut selvetä jo hänelle.

— Saanko ehkä tulla samaan pöytään? virkkoi Kurkivuori.

— Kyllä sopii, samalla saan kai kuulla, mihin toimenpiteisiin sinä

olet ryhtynyt tuon Djefvulsund-yhtiön suhteen, jonka sinäkin tietänet
aloittaneen ankaran kilpailun maaseudulla.

— Tiedän, tiedän ja sitä olen miettinyt kokonaisen vuorokauden

yhtämittaa, mitä olisi tehtävä. Mainitun yhtiön miehet ovat sangen
taitavia valheen tekijöitä, ja valhe käy kaupaksi tässä maassa
paremmin kuin totuus.

Kurkivuoren tilaus tuli, ja hän aloitti hieman hajamielisenä

illallisensa.

Hetken äänettömyyden perästä virkkoi hän.

— Nähtävästi tulee kärsimään koko vakuutusaate Djefvulsund'in

herrojen puuhista. Sen lisäksi että he keksivät toisista yhtiöistä
loukkaavia valheita, vakuuttavat he sairaita ja kuolevia. Olen sen
saanut tietää yksityisraporteista.
 — Silloinpa pian sairastaa yhtiökin kuoleman tautia, arveli Petäjä.

— Mutta sanos, veli, miten tästä pyykistä selvitään kunnialla?

kiukkuili Kurkivuori. — Onko sinulla ehkä jo keino keksittynä?

Petäjä hymähti.

Hän tietysti ei tulisi keinojaan ilmaisemaan tuolle toiselle, vaikka

ne olisi jo keksittykin. Rientokin oli kilpailijoita, ja herroilla oli
yhtämittaa toisilleen jotain hapanta hampaan kolossa, vaikka
sivistyneinä miehinä eivät sitä ilmituoneet, varsinkaan samassa
ruokapöydässä istuessaan.

— En ole vielä päättänyt mitään erikoisempaa. Johonkin

voimakeinoon tässä on nähtävästi ryhdyttävä.

— Samaa mieltä olen minäkin, arveli Kurkivuori. Suurta ja iskevää

sen pitää olla, muutoin se ei mitään vaikuta. — Henkilökuntaa on
lisättävä, — mietti hän itsekseen ilmaisematta toiselle
alkusuunnitelmiaan asian ratkaisussa — ja palkattava maaseudulle
uusia miehiä peruuttamaan Djefvulsund'in vakuutuksia. Viimeksi
mainittu ajatus kumminkin teki jonkunverran kipeää. Peruutustyöstä
hyötyisi myöskin osaltaan Honkayhtiö ja Leimauskin, joka
nuoruudestaan huolimatta tuntui entistä elinvoimaisemmalta.

Petäjä ei ajatellut peruutustyötä lainkaan, Hän aikoi panna

yhtiönsä koneiston entistä ripeämpään käyntiin ja lisätä siihen uutta
voimaa kansan parhaista aineksista. Petäjän kasvot kirkastuivat Hän
oli, ainakin suurimmalta osalta asian ratkaissut. Se välähti yhtäkkiä
hänen aivoissaan. Maaseudulla oli vielä paljon kansakoulunopettajia,
kunnallislautakuntien esimiehiä ja muita kunnallisia virkailijoita, jotka
eivät olleet vielä Honkayhtiön juoksupoikina. Heidät oli saatava
kenttämiehiksi ja määrättävä heille päiväraha, joka sai heidät asiaan
innostumaan. Se oli nyt selvä siltä kohdalta.

Kurkivuori huomasi Petäjän kasvoista, että hänen aivonsa olivat

tehneet suuren palveluksen omistajalleen, ja lausui.

— Sinä taisit jo keksiä asialle ratkaisun?

— Sinäpä sen sanoit, iloitsi Petäjä jatkaen syöntihän parantuneella

ruokahalulla. Hänen oli vain käytävä konttorissa antamassa
määräykset kiertokirjeitten laatimisesta ja painatuksesta, että ne
joutuisivat lähtemään jo huomisessa postissa maaseudulle. Sitten
sopisi vähän itseään tuuletella pitkän aivoponnistuksen jälkeen.

Kurkivuori näytti hieman tyytymättömältä.

Siinä istui vastapäätä Petäjä loistaen kuin keväinen aurinko ja

heitteli häneen nähtävästi vahingoniloisia silmäyksiä, ja hänen
aivoissaan ei kysymys saanut ratkaisua, vaikka hän ponnisteli niin,
että hiki nousi kaljulle päälaelle.

— Mahdollisesti joku voimanäytös, joka vaatii johtajaltaan entistä

enemmän tunnettua kekseliäisyyttä, koetti Kurkivuori hieman
pisteliäästi arvaella kilpailijansa keksintöä.

— Ei erikoisempaa, virkahti Petäjiä rauhallisesti — Honkayhtiö ei

tarvitse enää erikoisempia voimanäytöksiä.

Pörssin sali alkoi täyttyä nälkäisistä vieraista, joiden mukana tuli

myöskin Leimausyhtiön toimitusjohtaja Sammalkontio, ja otti pöydän
aivan heidän läheltään.
 — Herrojen ei tarvitse antaa itseään häiritä, virkkoi Sammalkontio
pöydästään, ja jatkoi myrkyllisesti; Ehkä saan sentään sivumennen
kertoa uutisen, joka kenties auttaa herrojen ruuansulatusta, varsinkin
näin kriitillisenä aikana. Me saamme pian uuden
henkivakuutusyhtiön. Osakkeita kuuluu olevan riittävästi merkittynä
ja perustava kokous pidetään täällä näinä päivinä.

Tämän sanottuaan kääntyi Sammalkontio rauhallisesti tekemään

tilaustaan. Hän oli jo uutisen johdosta, saatuaan sen kuulla,
suorittanut yksityiskonttorissaan intiaanitanssinsa ja höystellyt sitä
muutamin tilaisuuteen sopivin voimalausein. Nyt hän suhtautui jo
uutiseen täysin rauhallisesti.

Hänen virkaveljissään toisessa pöydässä vaikutti uutinen

sensijaan sähköttävästi. Kurkivuoren kädestä putosi veitsi kilahtaen
permannolle ja Petäjältä, joka oli rauhallisena kaivellut hampaitaan,
katkesi tikku hampaan koloon.

— Sepä nyt vielä puuttui, kivahti Kurkivuori unhottaen kokonaan

probleeminsa ratkaisun.

— Kuka tuon puuhan on pannut alkuun, kysyttiin Sammalkontiolta.

Tämä mainitsi erään tunnetun juristin ja muutamia muitakin nimiä.

— Herrat siis eivät ole asiasta kuulleet? virkkoi Sammalkontio

käyttäen äskeistä äänilajia.

— Emme.

— Olipa onni, että minä sain sen herroille ilmoittaa.

 — Mitähän tuossa nyt noin, sanoi Kurkivuon Sammalkontiolle.
Olisit tullut samaan pöytään.

— Kiitos kunniasta.

Sammalkontio täytti Kurkivuoren ystävällisen pyynnön. Muulloin

olisi hetken mieliala tuntunut heistä jokaisesta hieman naurettavalta,
mutta nyt he olivat kaikin kuin yhteisiä onnettomuustovereita, joita
painoi Djefvulsundyhtiön raivokas hankinta ja uuden yhtiön
perustaminen.

Sammalkontio jatkoi syöntiään, ja pöydässä jatkui painavana

äänettömyys, kun siihen sijaan muualla salissa äänten sorina
kohoamistaan kohosi.

Vihdoin nousi Petäjä pöydästä ja kumarsi pyytäen anteeksi

poistumistaan, samalla mennen jo ovessa.

— Nyt raudat ahjoon ja koko kenttäarmeija puhaltamaan, mutisi

hän laskeutuessaan kadulle.