Professional Documents
Culture Documents
Dơnload Chemistry Biological Activities and Therapeutic Applications of Medicinal Plants in Ayurveda 1st Edition Augustine Amalraj Full Chapter
Dơnload Chemistry Biological Activities and Therapeutic Applications of Medicinal Plants in Ayurveda 1st Edition Augustine Amalraj Full Chapter
https://ebookmeta.com/product/exploring-poisonous-plants-
medicinal-values-toxicity-responses-and-therapeutic-uses-azamal-
husen/
https://ebookmeta.com/product/healing-plants-of-nigeria-
ethnomedicine-and-therapeutic-applications-1st-edition-anselm-
adodo/
https://ebookmeta.com/product/edible-medicinal-and-non-medicinal-
plants-12-volumes-1st-edition-t-k-lim/
https://ebookmeta.com/product/physical-chemistry-principles-and-
applications-in-biological-sciences-5th-edition-tinoco-i/
Medicinal Plants and Antimicrobial Therapies 1st
Edition Vinay Kumar
https://ebookmeta.com/product/medicinal-plants-and-antimicrobial-
therapies-1st-edition-vinay-kumar/
https://ebookmeta.com/product/antidiabetic-medicinal-plants-and-
herbal-treatments-1st-edition-azamal-husen/
https://ebookmeta.com/product/synthesis-of-medicinal-agents-from-
plants-1st-edition-ashish-tewari-editor/
https://ebookmeta.com/product/semisynthesis-of-bioactive-
compounds-and-their-biological-activities-sasadhar-majhi/
Another random document with
no related content on Scribd:
mutta tämä oli hiipinyt pois. Sitten hän silmäsi — tutkivasti
seurakuntalaisiaan, mutta hän ei saanut siitäkään taholta mitään
johdatusta. Hän oli varma siitä, että joka ainoa tiesi, oliko Lars
rikollinen vai ei, mutta kun pappi kääntyi heidän puoleensa,
sulkeutuivat heidän kasvonsa, niin etteivät ne ilmaisseet yhtään
mitään. Katrina oli astunut esille ja tarttunut Jannea käsivarteen
kiinni. He olivat menossa ovelle, eikä pappi tahtonut ruveta
mielenvikaista kuulustelemaan.
Oli niin kylmä, että leipä jäätyi ja juusto jäätyi, niin, yksinpä voikin
muuttui jääkimpaleeksi. Kun pakkanen oli kaikkein kovimmillaan, niin
tuntui siltä, kuin ei tulikaan olisi enää kyennyt pysymään niin
lämpimänä kuin muulloin. Vaikka olisi virittänyt takkaan miten suuren
tulen tahansa, niin ei lämpö ottanut sittenkään levitäkseen lieden
reunaa edemmäksi.
»Kyllä kai!» sanoi Katrina. »Mitä tehtävää sinulla voi olla? Miksikä
sinä et voisi panna maata yhtä hyvin kuin minäkin?»
Ei, Janne oli varmaan sanonut tai tehnyt jotain, joka oli herättänyt
Klara Gullan tyytymättömyyttä. Siksi rangaistus oli kohdannut häntä.
Nyt oli joka tapauksessa tullut niin pimeä, ettei Janne voinut nähdä
veräjää kauemmaksi, eikä siis tältä päivältä voinut enää mitään
toivoa. Janne ei vastustellutkaan enää makuulle menoa. Katrina pani
puuron kiehumaan, illallinen tuli syödyksi, ja ennenkuin kello oli
neljänneksen yli kuuden olivat he jo levolla.
Hän yritti liikkua niin hiljaa kuin suinkin, mutta Katrina heräsi
sittenkin. Hän nousi istualleen vuoteessaan ja kysyi oliko jo aamu.
Ei, aamu ei vielä ollut. Mutta pikku tyttö oli puhunut Jannelle
unessa ja käskenyt hänen heti paikalla mennä metsään.
Katrina oli pelännyt, että Janne estelisi, mutta sitä hän ei tehnyt,
vaan odotti ovella kunnes Katrina oli valmis. Hänellä näytti tosin
olevan kovin kiire, mutta samalla hän oli selvempi ja rauhallisempi
kuin päivemmällä.
Olipa tämäkin ilta ulos menoa varten! Pakkanen oli kuin repivistä
ja pistelevistä lasisiruista kokoonkyhätty muuri, joka kynnyksellä
nousi heitä vastaan. Se pisteli ihoa, se oli riistää nenän kasvoista, se
kirveli sormenpäissä, ja varpaat olivat kuin poishakatut; niiden
olemassaoloa ei voinut lainkaan huomata.
»Janne!» huusi hän, eikä Janne ollut kuullut hänen puhuvan niin
pelästyneellä äänellä siitä saakka, kun Lars oli käynyt heillä
vaatimassa heidän tupaansa. »Etkö näe, että tuossa istuu joku?»
Se, joka ensimäiseksi tointui sen verran, että käsitti mikä otus tuo
oli, ei ollut Katrina, vaan Janne.
*****
Pari viikkoa myöhemmin, juuri kun Janne oli menossa kotiin
työstään, kohtasi hän Agrippa Prästbergin.
»Nyt minä olen terve kuin pukki», sanoi Greppa, »mutta jollet te
sinä ja Katrina olisi auttaneet minua, niin ei ymmärtääkseni Johan
Utter Agrippa Prästbergistä näihin aikoihin olisi paljoakaan jäljellä, ja
siksi olen tuuminut, että tahtoisin tehdä teille jonkun
vastapalveluksen.»
»Sen miehen, joka antoi tytölle leningin ja joka sitten oli syynä
siihen, että hänen kävi niin huonosti Tukholmassa. Minä annoin
hänelle ensin niin lujasti selkään teidän puolestanne, kuin vain hän
saattoi sietää, ja sitten sanoin hänelle, että jos hän milloin vielä
näyttää naamaansa tässä pitäjässä, niin saa hän yhtä paljon lisää.»
Pojan ollessa isänsä luona vieraisilla oli tapana, että heti kahvin
jälkeen he ottivat kumpikin onkivapansa ja menivät rantaan ongelle.
Ukko oli silloin enimmäkseen ääneti, jotta ei pelottelisi kaloja
pakosalle, mutta tällä kertaa hän teki poikkeuksen.
Hän alkoi jutella poikansa kanssa kerran toisensa jälkeen.
Kankeasti se kävi, niinkuin tavallisestikin, ja lyhyin lausein, mutta
selvästi saattoi huomata, että hänessä tällä kertaa oli enemmän eloa
kuin muina vuosina.
Tuntuipa miltei siltä, kuin hän olisi tahtonut saada sanotuksi jotain
erikoista, tai pikemmin, että hän olisi halunnut pojaltansa vastausta
johonkin. Hän seisoi ikäänkuin tyhjän talon edessä huutaen ja
kutsuen, voimatta millään luopua siitä toiveestaan, että joku
vihdoinkin tulisi ovea avaamaan.
Poika antoi hänelle myöten siinä, että Lars ehkei ollut aivan
syytön.
Ja jos hän oli ruvennut juomaan, niin oli sekin huono merkki.
Kala nyki samassa pojan onkea, niin ettei hänen tarvinnut vastata.
Eihän koko tässä jutussa ollut mitään, joka olisi muistuttanut heidän
välisiä suhteitaan, mutta hän ei voinut sittenkään olla huomaamatta,
että ukko tarkoitti jotain erityistä sanoillaan.
Ukko hätkähti. Hän irroitti kalan koukusta, mutta hän käyttäytyi niin
kömpelösti, että se pulskahti takaisin järveen.
»Hän, näes, tuli sairaaksi siksi, että hän kaipasi niin kovasti
tytärtään, joka läksi täältä kaksi vuotta sitten eikä ole lähettänyt
mitään tietoja.»
»Vai niin, vai muistat sinä sen asian. Mutta isä suree sen vuoksi
itsensä aivan hengiltä. Hän ei jaksa kestää tytön rakkauden
puutetta.»
Pöytä oli katettu tuvan edustalle, ja kun isä istahti syömään, yritti
hän heittää kaikki huolet ja surut hartioiltaan. Ollessaan isäntänä
kesteissä oli hänessä jälleen niin paljon entistä Ol'Bengtsaa, että
saattoi hyvin kuvailla mielessään, millainen hän ennen vanhaan oli
ollut.
»Mutta rakas isä!» sanoi hän. »Enhän minä ole koskaan sanonut
enkä ajatellut ‒ ‒ ‒»
»Ei, se on aivan totta,» keskeytti ukko hänen puheensa ja kääntyi
nyt vieraitten puoleen. »Minä tiedän, että teidän on vaikea uskoa,
mitä minä nyt sanon. Mutta totta se on, ettei tämä minun poikani ole
koskaan sanonut ainoatakaan pahaa sanaa minulle, yhtä vähän kuin
hänen vaimonsakaan.»