Environmental Systems and Societies

Course Companion 2nd Edition Jill

Rutherford
Visit to download the full and correct content document:
https://textbookfull.com/product/environmental-systems-and-societies-course-compan
ion-2nd-edition-jill-rutherford/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

IB Environmental Systems and Societies Skills and

Practice Jill Rutherford

https://textbookfull.com/product/ib-environmental-systems-and-
societies-skills-and-practice-jill-rutherford/

Environmental Health and Housing 2nd Edition Jill

Stewart

https://textbookfull.com/product/environmental-health-and-
housing-2nd-edition-jill-stewart/

English B Course Companion 2nd Edition Kawther Saa’D

Aldin

https://textbookfull.com/product/english-b-course-companion-2nd-
edition-kawther-saad-aldin/

IB English A: Literature Course Companion 2nd Edition

Anna Androulaki

https://textbookfull.com/product/ib-english-a-literature-course-
companion-2nd-edition-anna-androulaki/
Preconception Health and Care A Life Course Approach
Jill Shawe

https://textbookfull.com/product/preconception-health-and-care-a-
life-course-approach-jill-shawe/

Extended Essay - Course Companion 1st Edition Kosta

Lekanides

https://textbookfull.com/product/extended-essay-course-
companion-1st-edition-kosta-lekanides/

A First Course in Systems Biology 2nd Edition Eberhard

O. Voit

https://textbookfull.com/product/a-first-course-in-systems-
biology-2nd-edition-eberhard-o-voit/

A First Course in Systems Biology 2nd Edition Eberhard

Voit (Author)

https://textbookfull.com/product/a-first-course-in-systems-
biology-2nd-edition-eberhard-voit-author/

Non Medical Prescribing A Course Companion 1st Edition

Alison Pooler

https://textbookfull.com/product/non-medical-prescribing-a-
course-companion-1st-edition-alison-pooler/
Another random document with
no related content on Scribd:
The Project Gutenberg eBook of Vedenpaisumus
II
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Vedenpaisumus II
Historiallinen romaani

Author: Henryk Sienkiewicz

Translator: V. K. Trast

Release date: January 29, 2024 [eBook #72821]

Language: Finnish

Original publication: Otava, 1926

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK

VEDENPAISUMUS II ***
VEDENPAISUMUS II

Historiallinen romaani

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Puolankielestä suomentanut

K. V. Trast

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926.

KOLMAS KIRJA.
ENSIMMÄINEN LUKU.

Uskollinen Soroka kuljetti everstiänsä läpi sankkain metsien

tietämättä itsekään minne ajaisi, mitä tekisi, mihin ryhtyisi.

Kmicic ei ollut ainoastaan haavoittunut, vaan laukaus oli myös

saattanut hänet tainnoksiin. Soroka kostutti tavan takaa riepua
satulassa riippuvassa vesileilissä ja pyyhki hänen kasvojaan; väliin
hän pysähtyi purojen ja lammikoiden kohdalle ottamaan raikasta
vettä, mutta ei vesi, eivät pysähdykset eivätkä hevosen liikkeet
kyenneet palauttamaan Andrzejta tajuunsa. Hän makasi kuin kuollut,
ja mukana kulkevat sotamiehet, jotka olivat kokemattomampia
tällaisissa asioissa kuin Soroka, alkoivat levottomina arvella, että hän
ei ollut hengissä.

— Elää, - vastasi Soroka. — Kolmen päivän kuluttua hän istuu

ratsun selässä niinkuin paras meistä.

Noin tunnin kuluttua Kmicic aukaisikin silmänsä, ja hänen

suustaan lähti vain yksi sana:

— Juotavaa!
 Soroka vei hänen huulilleen läkkiastian, jossa oli raikasta vettä,
mutta suun avaaminen näytti tuottavan Andrzejlle sietämätöntä
tuskaa. Hän ei voinut juoda. Hän ei enää mennyt tainnoksiin, mutta
hän ei kysynyt mitään, vaan oli kuin olisi unhottanut kaikki. Hänen
silmänsä olivat selkoselällään, ja hän katseli tylsästi metsää, sinistä
taivaan kaistaletta, joka näkyi hänen yläpuolellaan oksien välistä, ja
tovereitaan — katseli kuin ihminen, joka juuri on herännyt unesta tahi
selvinnyt päihtymyksestä, ja antoi sanaakaan sanomatta Sorokan
tarkastella häntä eikä valittanut, kun kääreitä muutettiin. Näyttipä
kylmä vesi, jolla vääpeli pesi haavan, tuntuvan hänestä hyvältäkin,
sillä väliin hänen silmänsä nauroivat.

Mutta Soroka lohdutteli häntä:

— Huomenna, herra eversti, on paha ohitse. Jumalan avulla

selviydymme.

Illemmalla alkoi tylsyys todellakin hävitä. Ennen auringon laskua

Kmicic oli virkeämmän näköinen ja kysyi:

— Mitä huminaa se on?

— Mikä? Ei täällä mikään humise, — vastasi Soroka.

Ilmeisesti oli vain Andrzejn päässä huminaa, sillä ilta oli tyyni,
laskevan auringon säteet lankesivat viistoon, tunkeutuivat tiheikköön
ja valaisivat kultaisin kimmellyksin synkkää saloa punaten honkien
rungot. Ei käynyt tuulen henkäystäkään. Vain siellä täällä varisi
pähkinäpuista, koivuista ja pyökeistä lehtiä maahan tahi jokin arka
eläin sai aikaan kahinaa painuessaan ratsastajia pakoon
syvemmälle metsään.
 Vaikka ilta oli kylmä, alkoi kuume nähtävästi nousta Andrzejn
ruumiissa. Hän mutisi useaan kertaan:

— Teidän ylhäisyytenne! Välillämme on kysymys elämästä ja

kuolemasta!

Lopulta tuli aivan pimeä, ja Soroka ajatteli jo yöpymistä, mutta

koska he olivat tulleet kosteaan, soiseen paikkaan, jatkoivat he
matkaansa päästäkseen ylävämpiin ja kuivempiin osiin metsää.

He matkasivat tunnin ja vielä toisenkin, mutta suosta ei tullut

loppua.
Alkoi olla valoisampaa, sillä täysikuu oli noussut taivaalle. Äkkiä
Soroka, joka ratsasti ensimmäisenä, hyppäsi satulasta ja alkoi
tarkasti
tutkia maata.

— Tästä on mennyt hevosia, — sanoi hän. — Jäljet näkyvät.

— Kukapa tästä on voinut ajaa, kun tässä ei ole mitään tietäkään?

— sanoi yksi sotamiehistä, jotka tukivat Kmiciciä.

— Mutta jälkiä on, vieläpä melkoinen määrä! Kas, tuolla honkien

välissä ne näkyvät kuin kämmenellä.

— Kenties on karja kulkenut siitä.

— Mahdotonta. Ei karja enää ole ulkona metsässä. Sitäpaitsi nuo

ovat aivan selvästi kavion jälkiä. Tästä on kulkenut ihmisiä. Olisipa
hyvä löytää vaikkapa metsänvartijan mökki.

— Seuratkaamme siis jälkiä.

 — Tehdään niin!

Soroka hyppäsi taas hevosen selkään, ja lähdettiin liikkeelle.

Kavioitten jäljet näkyivät selvästi sammaleisessa maassa, ja eräät
niistä, mikäli kuutamossa saattoi erottaa, näyttivät aivan tuoreilta.
Mutta hevoset vajosivat kulkiessaan yhä syvemmälle. Sotamiehet
alkoivat jo pelätä joutuvansa vielä pahemmin upottaviin paikkoihin.
Mutta noin puolen tunnin kuluttua tuntui heidän nenäänsä savun ja
tervan hajua.

— Täällä on varmaankin tervahauta, — sanoi Soroka.

— Kas tuolla! Tuolla näkyy kipunoita! — sanoi sotamies.

Ja tosiaankin näkyi kaukaa punertavana juovana savua, jonka

keskeltä kuulsi tuli ja jonka ympärille maan alla palava liekki heitteli
kipinöitä.

Tultuaan lähemmäksi sotamiehet näkivät majan, kaivon ja

honkahirsistä rakennetun suuren vajan. Uupuneet hevoset alkoivat
hirnua. Vajasta kuului vastaukseksi useita hirnahduksia, ja samassa
ilmestyi matkamiesten näkyviin olento, jonka yllä oli
lammasnahkaturkki, villat päälläpäin.

— Onko paljon hevosia? — tiedusteli turkkiin puettu mies.

— Hoi, mies! Onko tämä tervahauta? — kysyi Soroka.

— Mitä miehiä te olette? Miten olette tänne joutuneet? — kysyi

tervanpolttaja uudelleen äänellä, joka ilmaisi pelkoa ja ihmettelyä.

— Älä pelkää! — vastasi Soroka. — Ei olla rosvoja!

 — Menkää tiehenne! Ei teillä ole täällä mitään tekemistä!

— Pidä kitasi kiinni ja opasta meidät sisälle, kun vielä pyydämme.

Etkö näe, tolvana, että me kuljetamme haavoittunutta?

— Keitä te sitten olette?

— Katso vain, ettet saa vastausta pyssystäni! Pidä varasi,

moukka! Vie meidät majaan, muuten keitämme sinut omassa
tervassasi!

— Yksin en voi pitää puoliani teitä vastaan, mutta tänne tulee

lisäväkeä. Päänne te täällä menetätte.

— Lisää meitäkin tulee. Näytä tietä!

— Tulkaa vain, asia ei liikuta minua!

— Annapa syötävää, kaikkea mitä sinulla on — ja viinaa myös! Me

kuljetamme herraa, joka maksaa.

— Jos hän täältä hengissä selviää.

Näin puhellen he menivät sisälle majaan. Uunissa paloi tuli, ja

liedelle asetetuista padoista levisi patapaistin tuoksu. Huone oli
verraten tilava. Soroka huomasi heti sisään astuessaan, että seinien
vieressä oli kuusi makuulavitsaa, joita peittivät lammasnahkakasat.

— Täällä! asustaa jokin joukkio, — kuiskasi hän tovereilleen. —

Pankaa ruutia pyssyihin ja olkaa varuillanne! Tuota miestä on
pidettävä silmällä, ettei hän poistu. Nukkukoot majan asukkaat ensi
yön ulkona, me emme luovuta heille tätä asuntoa.

— Herrat eivät tule tänään, — sanoi tervanpolttaja.

 — Sitä parempi, niin ei tule riitaa asunnosta. Huomenna me
lähdemme, — vastasi Soroka. — No, panehan lihat vatiin, sillä
meidän on nälkä, äläkä kitsastele antaessasi kauroja hevosille.

— Mistä minä kaurat otan tervahaudassa, jalosukuinen herra

sotilas?

— Kuulimme hevosten hirnuntaa vajan tienoilta. Siispä on

kaurojakin — ethän sinä niitä tervalla ruoki.

— Ne eivät ole minun hevosiani.

— Olivatpa sinun tahi muiden, niin syödähän niiden pitää kuten

meidänkin hevosten. Pian, mies, pian, jos sinusta nahkasi on jonkin
arvoinen!

Tervanpolttaja ei vastannut mitään. Sotamiehet laskivat nukkuvan

Andrzejn vuoteelle ja istuutuivat itse syömään illallista. Paisti ja
bigos, jota oli iso kattilallinen liedellä, maistuivat heistä varsin
hyvältä. Oli myös hirssipuuroa, ja ruokasäiliöstä Soroka löysi
melkoisen nassakan viinaa.

Hän maisteli kuitenkin viinaa vain vähän eikä antanut sitä

sotamiehille, sillä hän oli päättänyt olla valpas koko yön. Tämä tyhjä
maja kuudelle hengelle varattuine vuoteineen ja vajoineen, jossa
hirnui hevosia, näytti hänestä omituiselta ja epäilyttävältä. Hän arveli
paikkaa yksinkertaisesti rosvopesäksi sitäkin suuremmalla syyllä,
kun hän samassa ruokasäiliössä, mistä hän oli löytänyt viinaa, näki
seinillä riippumassa joukon aseita ja lisäksi vielä tynnyrin ruutia ynnä
kaikenlaisia varuksia, jotka ilmeisesti oli ryöstetty aatelisten taloista.
Siinä tapauksessa, että majasta poistuneet asukkaat palaisivat,
saattoi tuskin odottaa heidän puoleltaan vieraanvaraisuutta taikka
edes sääliä. Siksipä Soroka päättikin vallata majan ja pitää sitä
hallussaan joko asevoimin tahi neuvottelemalla.

Päästäkseen selvyyteen, miten oli meneteltävä, Soroka asetti

sotamiehet vartioimaan ovea ja ikkunoita ja sanoi tervanpolttajalle:

— Ota lyhty ja tule mukaani!

— Jalosukuinen herra sallinee minun valaista päreellä, sillä lyhtyä

ei ole.

— Näytä sitten tulta päreellä. Jos poltat vajan ja hevoset, niin ei se

minua liikuta.

Nämä vakuuttavat sanat saivat aikaan, että lyhty samassa

löytyikin. Soroka käski miehen astua edellä ja kulki itse hänen
jäljessään pistoli kädessä.

— Kuka tässä majassa asuu? — kysyi hän heidän kulkiessaan.

— Herrat asuvat.

— Minkä nimiset?

— Sitä ei minulla ole lupaa ilmaista.

— Minusta tuntuu, mies, että haluat luodin ruumiiseesi!

— Armollinen herra, — vastasi tervanpolttaja, — jos valehtelisin

jonkin nimen, niin teidän olisi siihen tyytyminen.

— Olet oikeassa! Paljonko noita herroja on?

— Vanha herra ja kaksi nuorta herraa ja kaksi palvelijaa.

 — Aatelisiako?

— Tiettävästi.

— Ja täälläkö he asuvat?

— Vähin täällä, vähin herra ties missä.

— Entä mistä nuo hevoset?

— Herrat tuovat niitä, mutta en tiedä mistä.

— Puhu totta! Ryöstelevätkö herrasi maantiellä?

— Mistäpä minä tiedän, jalo herra! Minusta näyttää, kuin he

ryöstäisivät hevosia, mutta mistä, se ei kuulu minuun.

Näin puhellen he saapuivat vajan luo, josta kuului hevosten

hirnuntaa, ja menivät sisälle keskustaan asti.

— Valaise! — sanoi Soroka.

Mies nosti lyhdyn korkealle ja valaisi hevosten riviä. Soroka

tarkasteli niitä jokaista tuntijan katsein, käänteli päätään, maiskutteli
suutaan ja mutisi:

— Herra Zend vainaja olisi tyytyväinen… On puolalaisia,

moskovalaisia… tuo ori on saksalainen… ja tuo varsa myös…
Oivallisia hevosia. Mitä te niille annatte?

— Totta puhuakseni, jalo herra, kylvin niitä varten jo keväällä kaksi

sarkaa kauroja.

— Hyvä on! — sanoi Soroka.

 Hän käski miehen lähteä ja palasi majalle. Matkalla hän mietti,
mitä olisi tehtävä, ja epäröi pääsemättä tulokseen. Äkkiä hän löi
kädellään otsaansa.

— Hölmöhän minä olen! — mutisi hän. — Mies on sidottava

köyteen ja pakotettava opastamaan meidät maantielle.

Mutta samassa hän vaipui mietteisiin: — Maantielle? Mutta siellä

on ruhtinas joukkoineen… Ei ole muuta neuvoa kuin istua majassa
joko asujain suostumuksella tahi vastoin heidän tahtoaan, kunnes
herra Kmicic tervehtyy. Mitä sitten seuraa, se on everstin asia.

Näin ajatellen hän jo astui majaan. Valppaat sotamiehet seisoivat

ovella, ja vaikka olivatkin nähneet lyhdyn vilkkuvan pimeässä ja
Sorokan sekä tervanpolttajan tulevan, niin he kuitenkin ottivat selon
tulijoista, ennenkuin päästivät heidät sisälle. Soroka määräsi vahdin
vaihdoksen tapahtuvaksi puolen yön aikaan ja heittäytyi itse
vuoteelle Kmicicin vuoteen viereen.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Vain sirkat soittelivat tavallista

säveltään. Sairas heräsi silloin tällöin ja oli ilmeisesti kuumeen
houreissa, sillä Sorokan korviin kuuluivat hänen sekavat sanansa:

— Armollinen kuningas, antakaa anteeksi… He ovat pettureita…

Ilmaisen kaikki heidän salaisuutensa… Valtakunta on punainen
verka…
Hyvä, nyt olet kynsissäni, ruhtinas… Maltahan!… Armollinen
kuningas!… Tänne, sillä siellä on petosta!

Soroka kohottautui istumaan vuoteellaan ja kuunteli. Sairas

huudahti pari kertaa ja vaipui uneen, mutta heräsi sitten taas ja
huusi:
 — Oleńka, Oleńka, älä ole vihainen!

Vasta keskiyön aikaan hän lopullisesti rauhoittui ja nukkui

kunnollisesti. Soroka myös vaipui uneen, mutta äkkiä hänet herätti
majan ovelta kuuluva hiljainen koputus.

Hän avasi heti silmänsä, hyppäsi jaloilleen ja meni ulos majasta.

— Mitä siellä? — kysyi hän.

— Herra vääpeli, tervanpolttaja karkasi.

— Tuhat tulimmaista! Nyt hän tuo tänne nuo rosvot. Kuka häntä
vartioi?

— Bilous.

— Menin hänen kanssaan juottamaan hevosiamme, — puolusteli

Bilous itseään. — Käskin hänen kiskoa ämpäriä ja itse pitelin
hevosia.

— No, ei kai hän kaivoon hypännyt?

— Ei, herra vääpeli, vaan puikahti kantojen väliin ja kuoppiin, joita

on paljon kaivon luona. Jätin hevoset, sillä jos ne olisivat karanneet,
niin onhan täällä toisia, ja läksin juoksemaan hänen jälkeensä, mutta
kaaduin kuoppaan. On pimeä yö, lurjus tuntee paikat ja pääsi
senvuoksi livistämään… Peijakas hänet periköön!

— Kyllä se tuo tänne ne pirut, tuopi se… Hiisi hänet vieköön!

Vääpeli vaikeni, mutta lausui hetken kuluttua:

 — Emme käy nukkumaan, täytyy olla valppaina aamuun asti.
Joukko voi tulla millä hetkellä tahansa.

Hän istuutui musketti kädessä majan kynnykselle. Sotamiehet

istuutuivat hänen ympärilleen, puhelivat hiljaa keskenään, hyräilivät
puoliääneen ja kuuntelivat, kuuluisiko metsästä lähestyvien hevosten
kavioitten kapsetta tahi hirnuntaa.

Yö oli tyyni ja kuutamoinen, mutta ei hiljainen. Metsän syvyydessä

oli elämää. Ylt'ympäri kuului hirvien karjuntaa, sillä oli niiden kiima-
aika. Tuo lyhyt, käheä, vihaa ja raivoa ilmaiseva ääni kuului joka
puolelta metsää, milloin kauempaa, milloin lähempää, melkeinpä
sadan askelen päässä majasta.

— Jos he tulevat, niin hekin karjuvat erehdyttääkseen meidät, —

sanoi
Bilous.

— Eivät he ennätä tänä yönä. Aamu valkenee ennenkuin mies

saapuu heidän luokseen, — sanoi toinen sotamies.

— Päivällä, herra vääpeli, pitäisi penkoa koko talo ja kaivaa

seinien alta, sillä jos täällä asuu rosvoja, niin on aarteitakin.

— Parhaat aarteet ovat tuolla tallissa, — sanoi Soroka osoittaen

kädellään vajaan päin.

— Otammeko ne?

— Hölmö! Eihän täältä ole ulospääsyä, suot vain joka puolella.

— Mutta mehän pääsimme tänne.

 — Jumala meitä varjeli. Ei tänne tule eikä täältä pääse yksikään
elävä sielu, jos ei tunne tietä. Ei olisi pitänyt päästää miestä karkuun.

— Maantie on päivänmatkan päässä, tuolla suunnalla, — sanoi

Bilous.

— Luuletko sinä olevasi silloin jo herra, kun olet valtatiellä?

Parempi on täällä rosvon luoti kuin siellä hirttosilmukka.

— Kuinka niin, isäkulta? — kysyi Bilous.

— Siellä jo varmasti meitä etsitään.

— Kuka etsii?

— Ruhtinas.

Soroka vaikeni äkkiä, ja muut vaikenivat silloin myös kuin

pelästyneinä.

— Hiljaa! — sanoi Soroka. — Tuolla kahisevat lehdet.

Sotamiehet kuuntelivat tarkasti. Lähellä kuului todellakin raskaita

askelia, joiden alla maahan varisseet lehdet selvästi kahisivat.

— Hevosia on tulossa, — kuiskasi Soroka. Mutta askelet etenivät

majalta, ja kohta sen jälkeen kuului hirven villi karjunta.

— Ne ovat hirviä! Joko se kutsuu luokseen naarasta tahi

peloittelee toista sarvipäätä.

He vaikenivat taas ja alkoivat torkkua. Vain vääpeli nosti väliin

päätään ja kuunteli hetkisen, mutta sitten pää painui rintaa vastaan.
Näin kului tunti ja toinen, kunnes lähinnä olevat mustat hongat
alkoivat näyttää harmailta ja niiden latvat hohtaa valkoisilta, aivan
kuin joku olisi sulattanut hopeaa niiden päälle. Hirvien karjunta
vaikeni, ja metsän syvyydessä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin
valkeni päivä ja valaisi majan edustalla sikeässä unessa makaavien
sotamiesten väsyneet kasvot.

Majan ovi aukeni, Kmicic ilmestyi kynnykselle ja huusi:

— Soroka, hoi!

Sotamiehet hyppäsivät pystyyn.

— Hyväinen aika, teidän armonne on jalkeilla, — sanoi Soroka.

— Mutta te nukuitte kuin härät; olisi voinut hakata teiltä pään pois
ja viskata sen laipion yli, ennenkuin kukaan olisi herännyt.

— Me vartioitsimme aamun koittoon asti, herra eversti.

Nukahdimme vasta, kun oli jo täysi päivä.

Kmicic katseli ympärilleen.

— Missä me olemme?

— Metsässä, herra eversti.

— Sen näen. Mutta mikä tölli tämä on?

— Sitä me emme itsekään tiedä.

— Tule mukanani! — sanoi Andrzej. Hän meni majaan. Soroka

seurasi häntä.
 — Kuule, — sanoi Kmicic istuutuen vuoteen reunalle, — ruhtinas
siis ampui minua?

— Niin.

— Miten hänelle kävi?

— Hän pääsi tiehensä Syntyi hetken äänettömyys.

— Se on huono juttu! — sanoi Kmicic. — Hyvin huono! Parempi

olisi ollut surmata hänet siihen paikkaan kuin päästää hengissä.

— Niin aioimmekin, mutta…

— Mutta mitä?

Soroka kertoi lyhyesti, miten asia oli. Kmicic kuunteli

hämmästyttävän tyynesti, vain hänen silmänsä alkoivat palaa.
Viimein hän sanoi:

— Nyt hän sai yliotteen, mutta me tapaamme vielä. Miksi poikkesit

maantieltä?

— Pelkäsin takaa-ajoa.

— Niin olikin parasta. Liian vähän on meitä nyt Boguslawin voimia

vastaan… pirullisen vähän! Sitäpaitsi hän on mennyt Preussiin,
emmekä siis voi häntä ajaa takaa. Täytyy odottaa…

Soroka huoahti helpotuksesta. Kmicic ei siis näyttänyt pelkäävän

niin kovin ruhtinas Boguslawia, koska puhui takaa-ajosta. Tämä
varmuus siirtyi heti vanhaan sotilaaseenkin, joka oli tottunut
ajattelemaan ja tuntemaan samalla tavoin kuin everstinsäkin.
 Andrzej vaipui syviin mietteisiin, havahtui äkkiä ja alkoi kopeloida
jotakin ympäriltään.

— Missä ovat kirjeeni? — hän kysyi.

— Mitkä kirjeet?

— Jotka olivat mukanani… Ne oli piilotettu vyöhön. Missä on vyö?

— kysyi Andrzej kuumeisesti.

— Riisuin itse teidän armoltanne vyön, että teidän olisi helpompi

hengittää. Tässä se on.

Soroka antoi nahkavyön, jossa oli nauhoilla kiinni kurottavat

taskut.
Kmicic avasi ne ja otti niistä kiireesti papereita.

— Nämä ovat ruotsalaisille päälliköille osoitettuja turvakirjoja,

mutta missä ovat kirjeet? — sanoi hän levottomuutta ilmaisevalla
äänellä.

— Mitkä kirjeet? — kysyi uudelleen Soroka.

— Tuhannen sarvipäätä! Hetmanin kirjeet Ruotsin kuninkaalle,

herra
Lubomirskille ja kaikki ne, mitä minulla oli…

— Jos niitä ei ole vyössä, niin niitä ei ole missään. Lienevät

kadonneet matkalla.

— Ratsujen selkään ja etsimään! — huusi Kmicic peloittavalla

äänellä.