Theorem 1st Edition Pier Paolo Pasolini

Visit to download the full and correct content document:

https://ebookmeta.com/product/theorem-1st-edition-pier-paolo-pasolini/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Cervical Spine: Minimally Invasive And Open Surgery 2nd

Edition Pier Paolo Maria Menchetti (Editor)

https://ebookmeta.com/product/cervical-spine-minimally-invasive-
and-open-surgery-2nd-edition-pier-paolo-maria-menchetti-editor/

Assault on the Gothic Line 1944: The Allied Attempted

Breakthrough into Northern Italy Pier Paolo Battistelli

https://ebookmeta.com/product/assault-on-the-gothic-
line-1944-the-allied-attempted-breakthrough-into-northern-italy-
pier-paolo-battistelli/

The Llandudno Pier Killings 1st Edition Simon Mccleave

https://ebookmeta.com/product/the-llandudno-pier-killings-1st-
edition-simon-mccleave/

Variations on a Theorem of Tate 1st Edition Stefan

Patrikis

https://ebookmeta.com/product/variations-on-a-theorem-of-
tate-1st-edition-stefan-patrikis/
Windup Girl Paolo Bacigalupi

https://ebookmeta.com/product/windup-girl-paolo-bacigalupi/

The Pier Falls And Other Stories First Edition Haddon

Mark

https://ebookmeta.com/product/the-pier-falls-and-other-stories-
first-edition-haddon-mark/

Evolutionary Equations: Picard's Theorem for Partial

Differential Equations, and Applications 1st Edition
Christian Seifert

https://ebookmeta.com/product/evolutionary-equations-picards-
theorem-for-partial-differential-equations-and-applications-1st-
edition-christian-seifert/

Paolo Emperor of Rome Barnett

https://ebookmeta.com/product/paolo-emperor-of-rome-barnett/

Pearls of Algorithm Engineering 1st Edition Paolo

Ferragina

https://ebookmeta.com/product/pearls-of-algorithm-
engineering-1st-edition-paolo-ferragina/
Another random document with
no related content on Scribd:
 Bruno kirjoitti nimensä. Sitten hänet vietiin sellaiseen koppiin,
jossa maksavia vankeja säilytetään. Astuessaan koridorin läpi hän
kulki kuin sokea, ja toisen vartijan täytyi taluttaa häntä.
XVIII.

Tuoreita munia ja vihanneksia tuotiin Brunolle aamiaiseksi

seuraavana aamuna, mutta hän ei voinut syödä. Oli lauantai.
Sunnuntaina kello yksitoista pappi tuli pitämään messua ja
kuulemaan tunnustuksia. Alttari vedettiin esiin seinän luota
kappelissa ja asetettiin keskelle pyöriötä, niin että sen saattoi nähdä
jokaisesta koridorista tuossa pyörän muotoisessa vankilassa. Sitten
koppien ovet avattiin noin kuusi tuumaa ja lujitettiin rautahaalla. Siten
vangit kopeistaan saattoivat nähdä papin.

Se oli liikuttava näky. Kuinka säälien Jumalan silmä lieneekään

tuota katsonut. Raollaan olevien ovien läpi näkyi polvistuvia olentoja,
päät kumarassa. Kaksitoistasataa ihmishylkyä elämän mereltä,
ihmisiä, jotka eivät voineet nähdä toisiaan, vaan jotka kaikki loivat
katseensa valaistua alttaria kohti. Aurinko paistoi ulkomaailmaan ja
katto-ikkunan läpi eksynyt säde valaisi pyhän savun pilviä, jotka
kohosivat ylöspäin.

Bruno nojautui oveen ja koetti seurata messua. Ensin se oli

hänelle mahdotonta. Hän näki, että siunattiin, mutta ei voinut
kumartaa päätään. Hän oli aivan kuin ihminen, joka on kadottanut
jotain eikä tiedä mitä. Hän oli kadottanut sielunsa.
 Evankeliumin jälkeen seurasivat rukoukset, jotka pappi lukee
yhdessä seurakunnan kanssa. Vankien äänet hymisivät Brunon
korvissa kuin etäisen aallon kohina rannalla, ja hänen sisässään
alkoi liikkua jotain, mikä ennen on nukkunut. Nuo samat sanat, jotka
hän oli lausunut niin usein, mutta joita hän ei ollut sen enempää
ajatellut ennen tätä hetkeä, nuo ylevät sanat, joilla hänen
näkymättömät toveri-raukkansa anoivat taivaan armoa, kaikuivat nyt
hänelle vallan uusina sisällöltään.

»Pyhä Kuningatar, Armias Äiti, elämämme, onnemme, toivomme.

Sinun edessäsi itkemme me Eevan eksyneet lapset, sinulle
huokaamme, sinulle vaikeroimme tässä kyynelten laaksossa… Oi
armollinen, oi rakastava, oi suloinen Neitsyt Maria. Amen.»

Bruno vaipui polvilleen peittäen kasvonsa ja puhjeten itkuun.

Kello kaksitoista ruoanjakaja toi hänelle lammaspaistia ja

munakastiketta liemen asemesta, mutta hän ei voinut nytkään
syödä. Kello puoli kolme kuului taas paljon askeleita koridorista. Nyt
oli se päivä kuussa, jolloin vieraita sai tulla vankilaan ja vangit vietiin
tapaamaan omaisiaan. Brunon hämmästykseksi vartija tuli
sanomaan, että eräs ystävä tahtoi puhutella häntä. Viivytellen ja
muristen vastaan Bruno läksi vastaanottohuoneeseen.

Regina Cœlin vastaanottohuone on rakennettu rottaloukun

tapaan. Se on soikea huone, jaettu kolmeen osaan rautaristikoilla,
jotka tekevät ne häkkien näköisiksi. Keskiosassa päivystää aseilla
varustettu päävartija, joka kulkee siinä edestakaisin. Vankilan
puoleinen osasto on jaettu moneen kapeaan kopukkaan, joissa
jokaisessa oli yksi vanki, ja maailman puoleinen osasto oli jaettu yhtä
moneen kopukkaan, kussakin yksi vieras.
 Kun Bruno astui tähän huoneeseen, menivät hänen korvansa
lukkoon tuosta melusta. Kolmekymmentä vankia ja yhtä monta
heidän tuttavaansa koetti puhua yhtaikaa keskiosasten poikki, missä
vartija kulki edestakaisin. Kukin vanki- ja tuttavapari sai keskustella
viisitoista minuuttia, ja kukin huusi minkä jaksoi saadakseen
äänensä kuulumaan muiden yli.

Päästyään kopukkaansa Bruno näki kasvot vastaavassa

kopukassa kahden rautaristikon toisella puolella. Hetken kuluttua
hän tunsi vieraansa. Se oli Donna Roma. Bruno ei virkkanut mitään
hänelle eikä Donna Romakaan yrittänyt puhua. Sitten Bruno näki,
että neiti sanoi jotain vartijalle, joka teki kunniaa ja poistui.

Henkinen ja ruumiillinen tympeytyminen oli vallannut Roman, kun

hänet tuotiin tähän paikkaan. Kestettyään muutamia minuutteja tuota
helvetillistä melua hän oli pyytänyt saada tavata tirehtööriä. Sana oli
viety yläkertaan, ja tirehtööri tuli alas puhumaan hänen kanssaan.

»Pitäisikö minun puhua ystäväni kanssa tässä paikassa ja

tällaisissa oloissa?» kysyi Donna Roma.

»Tämä on tavallinen paikka ja olosuhteet ovat myös tavalliset»,

vastasi tirehtööri.

»Ellei teillä ole valtaa antaa minun puhua hänen kanssaan

toisessa paikassa ja toisenlaisissa oloissa, täytyy minun kääntyä
sisäasiainministerin puoleen.»

Tirehtööri kumarsi. »Se on tarpeetonta», sanoi hän. »Täällä on

huone, jota erikoistapauksissa saadaan käyttää», ja kutsuttuaan
luokseen vartijan tirehtööri antoi hänelle tarvittavat ohjeet. Tirehtööri
oli hyvä mies, mutta huonon järjestelmän kietoma.
 Pari minuuttia myöhemmin Roma oli Brunon kanssa pienessä
huoneessa kahden kesken, vain kaksi vartijaa seisoi oven edessä.
Romaa kauhistutti Brunossa tapahtunut muutos. Hänen poskensa,
jotka ennen olivat olleet pulleat ja punakat, olivat nyt kalpeat ja
kuopalla. Lyhyt harmahtava parta peitti hänen leukansa, ja ennen
niin avomieliset ja iloiset silmät olivat tuikeat ja hapuilevat. Kuusi
vankilassa vietettyä viikkoa oli tehnyt Brunosta toisen miehen, ja
kuten koira, jonka sairaus ja huono hoito on muuttanut, hän tunsi sen
ja murisi.

»Mitä te tahdotte minusta?» sanoi hän vihaisesti, kun Roma katsoi

häneen ääneti.

Roma punastui ja pyysi anteeksi, ja silloin Brunon leuka vavahti ja

hän käänsi päänsä pois.

»Toivon että sait kirjeeni, jonka lähetin sinulle, Bruno?»

»Milloin? Minkä kirjeen?»

»Päivää jälkeen vangitsemisesi. Siinä sanoin, että sinun omistasi

ja rakkaistasi pidetään huolta.»

»Ja pidettiinkö heistä huolta?»

»Pidettiin. Siis sinä et saanut sitä?»

»Minä jouduin rangaistuskoppiin heti.»

»Minä maksoin myöskin erityisestä kopista sekä ruoasta ja

valosta. Etkö ole saanut niitäkään?»

»En. Olen ollut vedellä ja leivällä melkein koko ajan.»

 Brunon jäykkyys alkoi sulaa, ja hän näytti alkavan kiihtyä. Roma
loi suuret, tummat silmänsä häneen sanoen lempeällä äänellä:

»Bruno-raukka! Ei ole kumma, että he ovat saaneet sinut

sanomaan jos jotakin.»

Brunon leuka vapisi entistä enemmän. »Siitä ei maksa vaivaa

puhua», sanoi hän.

»Herra Rossi tuntee ensimmäisenä myötätuntoa sinua kohtaan.»

»En tahdo puhua siitä, kuulkaa.»

»Ah, Bruno, älä petä itseäsi.»

Hän käänsi päätään ja katsoi säälien Romaan. »Hän ei tiedä

mitään», ajatteli hän. »Miksi minä kertoisin hänelle. Hän on
oikeastaan samassa asemassa kuin minäkin. Sama suru koskee
häntäkin. Hän on ollut hyvä minulle. Minä tuottaisin hänelle
kärsimystä?»

»Jos he ovat kertoneet sinulle valheita kiihoittaakseen

mustasukkaisuuttasi ja herättääkseen kostonhimoa…»

»Missä on herra Rossi?» keskeytti hänet Bruno jyrkästi.

»Englannissa.»

»Entä Elena?»

Bruno pudisti pää-parkaansa ikäänkuin osoittaakseen, että hän

kyllä tiesi, ja hetken verran hänen tympeytyneet aivonsa tunsivat
ylpeyttä viisaudestaan.
 »Oli väärin, että Elena pakeni ilmoittamatta minne hän menee, ja
herra
Rossi on hyvin levoton hänen kohtalostaan.»

»Te uskotte niin?»

»Tietysti uskon.»

Nuo sanat saattoivat Brunon horjumaan, ja hän tunsi itsensä

pikkumaiseksi ja vähäpätöiseksi tuon naisen rinnalla. »Jos hän voi
luottaa heihin, miksi minä en voi?» ajatteli hän. Mutta hetken perästä
hän hymyili säälivää hymyään ja sanoi varmasti »Te ette tiedä,
Donna Roma. Mutta minä tiedän, ja minua he eivät petä. Eräs
toveriparka täällä — vanki — hän tekee työtä virallisessa lehdessä ja
tietää kaikki — hän kertoi minulle kaikki.»

»Mikä hänen nimensä on?»

»N:o 333, rangaistusvanki. Hän asui viereisessä kopissa.»

»Etkö koskaan nähnyt hänen kasvojaan?»

»En, mutta hänen äänensä kuulin, ja olen aivan varma, että olen
sen kuullut jossakin ennen.»

»Oliko se Charles Minghellin ääni?»

»Charles Mingh…»

»Aika on lopussa», sanoi toinen ovella olleista vartijoista.

»Bruno», sanoi Roma nousten, »minä tiedän, että Charles

Minghelli, joka nyt on poliisilaitoksen palveluksessa, on ollut tässä
vankilassa vangiksi puettuna. Minä tiedän myöskin, että sen jälkeen
kun hänet erotettiin Lontoon lähetystöstä, hän pyysi herra Rossin
apua surmatakseen pääministerin.»

Bruno puristi päätään käsillään ajatellen pelkurimaisuuttaan ja

alhaista käytöstään.

»Oikealle!» huusi vartija, ja vanki läksi astumaan vallan

ymmällään. Roma seurasi häntä pihan poikki, mutta Bruno ei
kohottanut päätään, ennenkuin he olivat ennättäneet rautaportille.
Sitten hän katsoi Romaan, pyöreät silmät täynnä kyyneliä, mutta
myöskin täynnä tulta, ja kohottaen käsivarttaan hän huusi
päättävästi:

»Hyvä on, sisar! Jättäkää se minun asiakseni! Kyllä minä sen

hoidan!»

»Veljeni», vastasi Roma, »kerro kaikki».

Yksityisellä vastaanottohuoneella oli eräs paha puoli. Jokainen

sana, joka siellä lausuttiin, kerrottiin heti tirehtöörille. Myöhemmin
samana päivänä tirehtööri kirjoitti kuninkaalliselle komissaarille:

»Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, että Rocco on koettanut tehdä

tyhjäksi koko todistuksensa. Sanoin, ettei se käy laatuun, ja hän
raivosi päävartijaa vastaan. Mutta oikeudentunnon pakosta on
velvollisuuteni sanoa teille, että pelkään olleeni harhaluulossa ja että
minun käskyjäni on väärin tulkittu, enkä voi pitää itseäni
vastuunalaisena siitä asiapaperista, jonka lähetin teille.»

Komissaari lähetti tämän kirjeen sisäasiainministerille, joka heti

kutsutti poliisipäällikön luokseen.
 »Commendatore», sanoi paroni, »mistä syystä nuori Charles
Minghelli erotettiin Lontoon lähetystöstä?»

»Häntä epäiltiin kavalluksesta, teidän ylhäisyytenne.»

»Hänen vangitsemisensa päätettiin, mutta sitä ei koskaan pantu

toimeen.»

»Niin on. Meillä on vielä vangitsemiskäsky virastossamme…»

»Commendatore!»

»Teidän ylhäisyytenne?»

»Ne paperit, jotka otettiin takavarikkoon kotitarkastuksessa

parlamentinjäsen Rossin ja hänen palvelijansa Brunon luona, ovat
uudestaan läpikäytävät — toimittakoon Charles Minghelli sen.
Ymmärrättekö?»

»Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»

»Antakaa hänen tarkastaa, eikö sieltä löytyisi kirjettä Rossilta

Brunon vaimolle — ymmärrättekö?»

»Ymmärrän.»

»Jos semmoinen kirje löytyy, on se huomenna lähetettävä

aliprefektille lisätodistukseksi huomispäivän tutkintoa varten, jolloin
pääsyyttäjän tulee lukea se ääneen vangille.»

»Se toimitetaan, teidän ylhäisyytenne.»

XIX.

Kello kahdeksan seuraavana aamuna Roma oli menossa St.

Angelon linnan pihalle, kun pääministeri vaunuissaan tuli häntä
vastaan. Ajuri seisahtui käskystä ja paroni astui ulos.

»Sinä näytät väsyneeltä, lapseni», sanoi hän.

»Minä olenkin väsynyt», vastasi Roma.

»Tuskin on kuukauttakaan kulunut ja niin paljon on tapahtunut!»

»Niin — se ei merkitse mitään.»

»Miksi sinun pitää kestää kaikki nuo kärsimykset? Roma, kun

minä sallin noiden onnettomuuksien kohdata sinua, tapahtui se
ainoastaan siksi, että oppisit ymmärtämään, mitä muut saattavat
tehdä hyväksesi. Mutta minä olen sama nyt kuin ennen, eikä sinun
tarvitse muuta kuin ojentaa kätesi, niin kiirehdin keventämään
kohtaloasi.»

»Se on kaikki nyt myöhäistä. Ei maksa vaivaa puhua minulle

samaan tapaan kuin ennen puhuitte. Te puhutte nyt toiselle
naiselle.»
 »Omituinen salaisuus on naisen lempi! Nainen lähti kostamaan
miehelle tämän ilkeää panettelua, mutta rupesi itse saman miehen
orjaksi! Jospa tuo mies edes ansaitsisi tuon!»

»Hän ansaitsee sen!»

»Jos saisit kuulla, että hän ei ansaitse sitä — että hän on ollut
uskoton sinulle.

»Niin sanoisin, että se on valetta, kurjaa panettelua.»

»Mutta jos sinulla olisi todistus — hänen oman kätensä kirjoittama

todistus?»

»Hyvästi! Minun täytyy mennä.»

»Lapseni, mitä olen aina sinulle sanonut? Sinä luovut lopulta siitä
miehestä ja täytät ensimmäisen aikomuksesi.»

Syvästi kumartaen ja tuskin huomattavasti hymyillen paroni

kääntyi avonaista vaununovea kohti. Roma punastui suuttuneena ja
läksi pois, mutta myrkytetty nuoli oli sattunut hänen sydämeensä.

Sotaoikeus oli aloittanut istuntonsa. Piletti, jota Roma näytti ovella,

antoi hänelle oikeuden astua siihen osaan salia, jossa asianajajat
istuivat. Asianajaja Fuselli teki tilaa hänelle vieressään. Oli hetken
äänettömyys, ja hänen tulonsa herätti huomiota. Tuomarit
nojatuoleissaan vihreällä vaatteella peitetyn, hevoskengän
muotoisen pöydän ympärillä nostivat katseensa asiakirjoistaan, ja
puuaitauksen takaa, missä yleisö istui, kuului kuiskauksia. Eräät
kasvot olivat koko ajan kääntyneet Romaan, mutta hän ei uskaltanut
ensin luoda katsettaan sinne päin. Siellä oli vanki puettuna vangin
pukuun ja istuen kahden karabinieerin välissä.
 Sihteeri luki syytöksen. Brunoa ei syytetty ainoastaan osanotosta
helmikuun ensimmäisen päivän meteleihin, vaan myöskin siitä, että
hän kuului seuraan, jonka tarkoituksena oli hallituksen väkivaltainen
kukistaminen. Se oli pitkä asiakirja, ja sihteeri luki sen hitaasti eikä
aivan selvään. Tuomioistuimen juhlallisessa hiljaisuudessa toiset
äänet tunkeutuivat tämän synkän huoneen paksujen
hiekkakiviseinien läpi. Silloin tällöin kuului sotamieskomppanian
yksitoikkoinen astunta, kun se marssi pihamaalla, sekä upseerin
kovaääniset komentosanat. Ilmassa oli selvä sotilastunnelma. Paitsi
asianajaja Fusellia oli jokainen virkamies täällä univormussa.
Muutamilla oli olkalaput, toisilla oli kunniamerkkejä. Erilaiset
hihanauhat, punaiset, kultaiset, siniset, osoittivat eri arvoasteita ja eri
rykmenttejä.

Kun syytös oli loppuun luettu, nousi yleinen syyttäjä esittämään

syytöstä ja mainitsemaan ne lakipykälät, joiden nojalla syytetyn rikos
oli tuomittava. Hän oli nuori ratsuväen kapteeni, jolla oli levottomat
silmät ja ylöspäin kierretyt viikset. Hänen pitkä viittansa riippui tuolin
selkämyksellä, hänen valkoiset hansikkaansa olivat pöydällä hänen
vieressään, ja hänen miekkansa kilahti, kun hän teki siroja liikkeitä
käsillään. Hän oli hyvä puhuja, joka mielellään käytti kauniita sanoja
ja nähtävästi koetti kaikin voimin voittaa tuomarit puolelleen.

»Kunnioitettavat herrat tuomarit», aloitti hän ja jatkoi sitten lausuen

imarruslauseen kuninkaalle, muutamia kauniita sanoja
pääministerille, kiitoksen armeijalle ja lopuksi ivallisen kuvauksen
siitä suunnitelmasta, joka tahdottiin asettaa olevien olojen sijaan.
Mitä masentavimpana syytöksenä tuota hurjaa aatetta vastaan, joka
oli aiheuttanut nuo onnettomat metelit, oli juuri sen mieletön
päämaali. Yleinen tasavalta, perustettuna isämeidän-rukouksessa
lausutuille periaatteille! Valtaistuimet, armeijat, laivastot, valtakuntain
rajat, kansallisrajat, kaikki hävitettävät! Miten helppoa! Miten
viatonta! Mutta voi, kuinka mieletöntä! On täydellisesti unohdettu
kaikki valtiotalouden ja kansainvälisten lakien periaatteet ja kaikki
vaistot ja taipumukset, jotka ikipäiviksi ovat syöpyneet
ihmissydämiin!

Muutamien pienten sivuhyppäysten jälkeen, joilla saatiin toiset

upseerit nauramaan ja jotka kohottivat hymyn tuomarien huulille,
tämä suurenmoinen henkilö pyyhki komeita viiksiään silkkisellä
nenäliinalla ja siirtyi Brunon asiaan. Tuo onneton mies ei ollut niitä
suurimpia rikoksellisia, jotka älykkyydellään ovat johtaneet
tietämättömiä joukkoja. Hän oli ymmärtämätön ja ehkä hiukan
alkoholiin menevä raukka, joka kaukana viinipuodista ja univormuun
puettuna varmaan olisi oivallinen soturi. Hän oli noita ihmiskoiria,
jotka ovat tyypillisiä meille. Hänen poliittinen oppinsa sisälsi yhden
ainoan sanan — Rossi. Nuori soturi ei tahtonut vaatia ankaraa
rangaistusta sellaiselle harhaan johdetulle olennolle, mutta hän pyysi
tuomioistuinta pitämään tätä sellaisena asiana, jonka avulla voitaisiin
hankkia todistuksia noita kamalia, ehkäpä mielisairaita (Lombroson
tutkimukselle sopivia) henkilöitä vastaan, jotka aina kiihoittavat
kansaa vastustamaan kuningasta, hallitusta ja valtakunnan johtavia
miehiä.

Miekka kilahti taas, kun nuori soturi istui. Silloin Roma

ensimmäisen kerran katsahti Brunoon. Brunon suuret, karkeat
kasvot osoittivat ylenkatsetta, ja oli miten oli, tuo »ihmiskoira» vangin
vaatteissa sotamiesten keskellä saattoi komean upseerin
näyttämään pieneltä sylirakilta vain.

»Bruno Rocco, nouse ylös», sanoi presidentti. »Sinä olet

roomalainen, eikö niin?»
 »Niin olen — Rooman roomalainen», vastasi Bruno.

Todistajat kutsuttiin esiin. Ensin tuli eräs karabinieeri todistamaan,

että Bruno oli ollut hurjan väkivaltainen. Sitten tuli toinen karabinieeri
ja vielä kolmas ja neljäs todistamaan samaa asiaa. Kun kaikki
karabinieerit olivat sanoneet sanottavansa, kysyi presidentti, oliko
vangilla mitään kysyttävää todistajilta.

»Ei mitään. Heidän kertomuksensa on tosi. Minä myönnän sen»,

vastasi
Bruno.

Vihdoin hän kävi kärsimättömäksi ja huusi: »Minä myönnän sen,

kuuletteko? Mitä te sitä asiaa enää jauhatte?»

Seuraava todistaja oli poliisipäällikkö. Commendatore Angelelli oli

kutsuttu todistamaan, että syy meteleihin ei ollut leivän kalleudessa,
vaan siinä, että oli muodostettu kapinallisia yhdistyksiä, joista
»Ihmisten tasavalta» epäilemättä oli voimakkain ja myrkyllisin. Tämä
vanki ei kuitenkaan kuulunut johtaviin henkilöihin, ja poliisi tunsi
hänet ainoastaan parlamentinjäsen Rossin uskollisena koirana.

»Tuo mies on hullu. Miksi ette jatka oikeusjuttua?» huusi Bruno.

»Vaiti!» huusi järjestyksen valvoja, mutta vanki nauroi vain

ääneen.

Roma katsoi taas Brunoon. Brunossa oli jotain omituista, ennen

tuntematonta, ei ainoastaan vastustamishalua, vaan jotain kamalaa,
hirveätä.

»Francesca Maria Mariotti», huusi järjestyksen valvoja, ja Brunon

vaimon vanha, kuuro äiti tuotiin esille. Hänen päässään oli kirjava
huivi, kuten tavallisesti, ja kaksi huivia hartioilla. Koska hän oli vangin
sukulainen, ei hänen tarvinnut vannoa.

»Nimenne ja isänne nimi?» sanoi presidentti.

»Francesca Maria Mariotti», vastasi eukko.

»Minä kysyin isänne nimeä.»

»Seitsemänkymmentä viisi, teidän armonne.»

»Minä kysyin isänne nimeä.»

»Ei yhtään ainoata, teidän armonne.»

Eräs karabinieeri selitti, että vaimo on melkein kuuro, minkä

jälkeen presidentti, hiukan hermostuneena kysymyksiensä
synnyttämästä naurusta, käski viedä hänet pois.

»Tommaso Mariotti», huusi järjestyksen valvoja, ja garibaldilainen

astui esiin, puettuna tavalliseen punaiseen paitaansa.

»Tommaso Mariotti», sanoi presidentti alustavien kysymysten

jälkeen, »te olette ovenvartijana Piazza Navonalla ja voitte sanoa,
ovatko poliittiset yhdistykset pitäneet kokouksia siellä, onko tämä
syytetty ottanut osaa niihin ja kutka olivat noiden kokousten johtajia.
Vastatkaa siis ensin, pidettiinkö koskaan kokouksia siinä talossa?»

Vanha mies käänsi hattua kädessään eikä vastannut.

»Vastatkaa. Me emme voi istua tässä koko päivää tyhjin toimin.»

»Tämä on ikuinen kaupunki, teidän armonne — kyllä aikaa riittää»,

sanoi vanha mies.
 »Vastatkaa heti presidentille», sanoi järjestyksen valvoja. »Ettekö
tiedä, että hän voi rangaista teitä, ellette vastaa?»

Silloin garibaldilaisen silmät kostuivat ja hän katsoi tuomareihin.

»Kenraalit», sanoi hän, »minä olen vanha mies, joka en kelpaa enää
paljoon, mutta kerran olin soturi minäkin. Olin yksi 'tuhatmiehisen
joukon tuhannesta urhoollisesta', kuten meitä sanottiin, ja vuodatin
vertani maani tähden. Nyt olen jo ikäloppu, ja päiväni ovat luetut.
Älkää pyytäkö minua pilaamaan niitä toverini pettämisellä.»

»Seuraava todistaja», sanoi presidentti, ja samassa puoleksi

tukahdutettu ääni syytetyn penkiltä huusi:

»Miksi per — te ette jatka syytöstä?»

»Vanki», sanoi presidentti, »jos yhä jatkat näitä keskeytyksiä,

lopetan tutkinnon ja lähetän sinut piiskattavaksi.»

Bruno vastasi nauramalla. Presidentti, joka oli kalju päinen,

paksuleukainen mies, katsoi häneen tarkasti hetken ja sanoi sitten
apulaisineen:

»Jatkakaa.»

Seuraava todistaja oli Regina Cœlin tirehtööri. Hän kertoi, että

vanki oli tehnyt tunnustuksen, joka oli kirjoitettu muistiin. Siinä
tunnustuksessa sanottiin, että parlamentinjäsen Davido Rossi oli
varsinaisena syynä siihen rikokseen, josta muita syytettiin.

Kun tunnustus oli luettu, kysyi presidentti vangilta, oliko hänellä

mitään kysyttävää todistajalta, mihin Bruno vastasi kovalla äänellä:
 »Tietysti minulla on. Sitähän minä olen tässä odottanut koko
ajan.»

Hän oli noussut seisomaan, potkaissut kumoon tuolin, joka oli

hänen edessään, ja pannut käsivarret ristiin rinnalleen.

»Kysykää häneltä», sanoi Bruno, »lähettikö hän minua hakemaan

myöhään illalla luvaten minulle anteeksiannon, jos pettäisin Davido
Rossin.»

»Se ei ollut niin», sanoi tirehtööri. »Minä ainoastaan neuvoin häntä

lopettamaan turhan vaitiolonsa, josta ei olisi muuta hyötyä kuin
vankeuden pidennys hänelle, kun hän taasen puhumalla totta voisi
pelastaa itsensä ja palvella oikeutta.»

»Kysykää häneltä», sanoi Bruno, »eikö se tunnustus, josta hän

puhuu, ollut hänen oma sanelemansa».

»Vanki», sanoi tirehtööri, »teki tunnustuksensa vapaaehtoisesti, ja

minä nousin leposijaltani kuullakseni hänen kiireellistä asiaansa».

»Kysykää häneltä, sanoinko sanaakaan Rossia vastaan.»

»Vanki oli kertonut asiasta eräälle toiselle vangille, ja samat asiat

kirjoitettiin paperille ja allekirjoitettiin.»

Asianajaja Fuselli pyysi sanavuoroa. »Onko siis ymmärrettävä,

että tirehtööri, joka saneli tämän tunnustuksen, ei ole kuullut mitään
syytetyltä itseltään?»

Tirehtööri epäröi, änkytti ja vihdoin myönsi, että asia oli niin.

»Oikeudenharrastus johti minua», sanoi hän, »minä toimin
velvollisuudentunnosta».
 »Tuo mies piti minua vedellä ja leivällä», huusi Bruno, »hän sulki
minut rangaistuskoppiin ja kidutti minua pakkopaidassa, kunnes
kärsimyksen! olivat kuin Kristuksen kärsimykset, ja kun hän oli
heikontanut ruumiini ja turmellut sieluni, hän saneli tuon syytöksen
rakkainta ystävääni kohtaan, ja tiedottomat sormeni kirjoittivat sen
alle».

»Älä huuda niin kovaa», sanoi presidentti.

»Minä huudan niin kovaa kuin tahdon», sanoi Bruno, ja jokainen

kääntyi katsomaan häneen. Oli turha vastustaa häntä. Salainen ääni
tuntui sanovan, ettei mikään voima maan päällä voi järkyttää tuossa
mielialassa olevaa miestä.

Seuraava todistaja oli päävartija. Hän todisti olleensa läsnä, kun

tunnustus tehtiin, kertoi, että se tehtiin vapaaehtoisesti ja että
syytettyä ei millään lailla pakotettu.

»Kysykää häneltä», huusi Bruno, »eikö hän sunnuntaina, kun

menin hänen luokseen peruuttaakseni tunnustuksen, kieltänyt
minulta oikeutta siihen».

»Se ei ole totta», sanoi todistaja.

»Sinä valehtelija!» huusi Bruno. »Sinä tiedät, että se on totta, ja

kun sanoin, että sinä pakotat minua saattamaan viattoman miehen
hirsipuuhun, iskin sinua samalla nyrkilläni, ja siitä on merkki
otsassasi vielä nytkin. Tuossa se on nyrkkini jälki punaisena kuin
kardinaali, vaikka muu osa kasvoista on valkoinen kuin paavi.»

Presidentti ei enää yrittänytkään hillitä Brunoa. Miehen kasvoissa

oli jotain, jota ei voinut epäillä. Se oli oikeuden raivoisa ilme.
 Päävartija jatkoi kuulleensa, että Rocco oli ilmoittanut tärkeitä
asioita eräälle toiselle vangille.

»Missä tämä toinen vanki on? Onko hän oikeuden saatavissa?»

kysyi presidentti.

»Pelkään, että hänet on jo päästetty vapaaksi», sanoi todistaja,

jolloin Bruno nauroi ääneen ja osoittaen erästä yleisön seassa
istuvaa henkilöä huusi:

»Tuossa hän on — tuossa! Tuo keikari, jolla on mansetit ja kaulus

kaulassa. Hänen nimensä on Minghelli.»

»Kutsukaa hänet esiin», sanoi presidentti, ja Minghelli sai vannoa

valansa ja tulla todistamaan.

»Te olitte vielä äskettäin vankina Regina Geelissä ja olette nyt

vapautettu toimittamienne yleisten palvelusten tähden?»

»Se on totta, teidän ylhäisyytenne.»

»Se on valetta!» huusi Bruno.

Minghelli nojautui todistajain penkkiin, siveli pieniä viiksiään ja

kertoi kertomuksensa. Hän oli asunut viereisessä kopissa ja puhunut
vangin kanssa vankien tavalliseen tapaan. Syytetty oli puhunut
eräästä suuresta miehestä ja eräästä suuresta puuhasta, jota tuo
suuri mies oli mennyt valmistamaan Englantiin. Hän oli ymmärtänyt,
että tuo suuri mies oli parlamentinjäsen Rossi ja tuo suuri puuha
tarkoitti vallankumousta ja kuninkaan surmaamista.

»Mokoma papin poika», huusi Bruno, »sinä valehtelet!»

 »Bruno Rocco», sanoi presidentti, »älä kiihdy. Olet lain
suojeluksessa.
Tyynny ja kerro meille itse sanottavasi.»