The Devil Aspect 1st Edition Craig

Russell
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/the-devil-aspect-1st-edition-craig-russell/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Unity 3D Game Development Anthony Davis & Travis

Baptiste & Russell Craig & Ryan Stunkel

https://ebookmeta.com/product/unity-3d-game-development-anthony-
davis-travis-baptiste-russell-craig-ryan-stunkel/

Aspect Oriented Programming evaluated A Study on the

Impact that Aspect Oriented Programming can have on
Software Development Productivity A Study on the Impact
that Aspect Oriented Programming can have on Software
Development Productivity 1st Edition Sebastian
https://ebookmeta.com/product/aspect-oriented-programming-
evaluated-a-study-on-the-impact-that-aspect-oriented-programming-
Kleinschmager
can-have-on-software-development-productivity-a-study-on-the-
impact-that-aspect-oriented-programming-can-ha/

Devil s Escape The Devil s Demons Book One Rachel

Callahan

https://ebookmeta.com/product/devil-s-escape-the-devil-s-demons-
book-one-rachel-callahan/

Multi-aspect Learning: Methods and Applications Richi

Nayak

https://ebookmeta.com/product/multi-aspect-learning-methods-and-
applications-richi-nayak/
The Tower 1st Edition Craig Martelle

https://ebookmeta.com/product/the-tower-1st-edition-craig-
martelle/

Devil s Dream Shade of Devil 1 1st Edition Shayne

Silvers

https://ebookmeta.com/product/devil-s-dream-shade-of-devil-1-1st-
edition-shayne-silvers/

Devil s Cry Shade of Devil 2 1st Edition Shayne Silvers

https://ebookmeta.com/product/devil-s-cry-shade-of-devil-2-1st-
edition-shayne-silvers/

The Duchess and the Devil 1st Edition Mongsu■■

https://ebookmeta.com/product/the-duchess-and-the-devil-1st-
edition-mongsu%eb%aa%bd%ec%8a%88/

The Devil s Obsession 1st Edition Emma Bray

https://ebookmeta.com/product/the-devil-s-obsession-1st-edition-
emma-bray-2/
Another random document with
no related content on Scribd:
 Martti läksi.

Päivä oli jo noussut korkealle, lämmitti hankea ja veti lumen

pinnan pehmeämmäksi, mutta jalkamiehen kantoi vielä rennosti.
Martti ei seurannut talvipolkua, joka yhdisti Jäkälärovan ja pappilan,
vaan nousi korkeammalle harjun laitaan, palatakseen Haltiain kiven
kautta kotiin.

Haltiain kivi oli kymmenen sylen pituinen ja levyinen kalliokappale,

joka oli kuin heitetty etempää Takaharjun kylkeen; siinä ei muita
kallioita ollut lähelläkään. Se oli parin sylen korkuinen muilta kulmilta
ja tasapintainen, mutta harjunpuolinen sivu oli kuin porrastettu, jotta
sen päälle pääsi vähillä vaivoilla.

Martti ei malttanut olla nousematta kiven päälle, jossa lapsena niin

monta leikkiä oli leikitty. Siitä oli kaunis näköala kesäisin joelle ja
pohjoisille ilmoille; koskikin sopi näkymään, ja sen kohina kuului
kesäilloin kivelle asti. Siihen näkyi kirkon kattoa ja tapulin ylikerta
kokonaan, ja kun kelloja soitettiin, tuntui kivellä seisojasta, että ääni
helähti yhtä paljon kivestä kuin kirkolta päinkin.

Mutta nyt oli arkiaamu. Kirkonkellot eivät soineet eikä näköalakaan

ollut niin viehättävää kuin kesäöinä. Kosken kohinaa tuskin kuuli, kun
se kapeana juopana vaahtosi jäälohkareista uraansa myöten. Tästä
kivestä oli olemassa vanha tarina, jonka Jäkälärovan Erkki tiesi,
mutta Martti ei koskaan itse ollut tarinaa kuullut. Anna oli heille muille
lapsille leikkiessä selittänyt, että kivessä vieläkin elivät haltiat, jotka
näyttäytyivät syysiltoina. Kiven laidassa oleva sammalreunainen,
oven muotoinen kuvio oli haltiain ovi, josta kiveen kulkivat.

Martti päätti joskus Erkiltä kysyä, minkälainen se tarina Haltiain

kivestä oli.
 Ja kevein mielin, ajatuksissaan hautoen alkavaa työtänsä hän
reippaasti läksi läpi metsän pappilaa kohden. Hän kulki sitä kujaa,
josta kesäpolku toi metsän läpi Jäkälärovaan. Puissa polun varrella
näkyi kaikenlaisia kirjaimia, joita he lapsena olivat veistäneet, mutta
nyt ne olivat pihkoittuneet ja pullistuneet niin, että niitä tuskin tunsi…

Tuossa paksutyvisessä petäjässä olivat kirjaimet säilyneet

selkeämpinä.
Siinä näkyi karkeasti tehty M ja sen vieressä A. Martti ja Anna!

Martti muisti nyt selvästi päivän, jona hän ja Anna nuo kirjaimet
piirsivät mäntyyn. He olivat vieneet jotakin ruustinnan lähettämää
herkkua Jäkälärovan vanhuksille ja saaneet sieltä Erkin terävän
puukon, jolla sitten palatessa kaiversivat nuo kirjaimet.

Ja Martin mieleen muistui nyt Anna niin kumman selvästi. Ei

muistunut semmoisena pienenä tyttönä, silloin kun leikkivät, vaan
sellaisena kuin oli Annan nähnyt, kun tämä kuistin edessä ruustinnan
takaa häneen katsoi hänen palatessaan kotiin…

Silloin hän näki jo olevansa aivan pappilan peltojen laidassa ja

lähti rientämään nopein askelin taloon.

5.

Ruokasalissa oli aamiaispöytä katettu, mutta rovasti ja ruustinna

vartoivat Marttia, joka oli aikonut joutua takaisin aamiaiselle.

Ruustinna silmäili vähä väliä mäkikujalle metsänrantaan päin, ja

odotellessaan oli hän ottanut sukankudelmansa aikansa kuluksi.
Rovasti jutteli jonkun talollisen kanssa kamarissaan, ja Anna oli
noussut ullakolle siistimään.

Näinä päivinä oli Anna ollut niin kovin iloinen. Martti ei ollut isosti
muuttunut entisestään. Viikset tosin tekivät hänet vanhemman
näköiseksi, mutta silmien syvä katse oli sama, ja sama oli äänen
sointukin. Annan mielestä hän oli komistunut ja tullut enemmän
täyden miehen näköiseksi. Nyt, kun hän ei käyttänyt korkeaa
kaulusta, joka tullessa oli tehnyt hänet oudon ja kankean näköiseksi,
hän tuntui Annan mielestä olevan aivan sama kuin ennenkin.

Anna oli ollut hereillä, kun Martti yöllä läksi Kontiovaaraan. Keittiön
ikkunasta oli hän verhojen takaa salaa katsellut. Martti oli ollut aivan
entisensä näköinen, paulakengissä ja vanhassa metsästystakissaan,
johon Anna oli neulonut uudet napit.

Huonetta siistiessään Anna katseli kaikenlaisia kummallisia

esineitä, joita Martti oli ulkomaanmatkaltaan tuonut kotia, ja
maalausvehkeitä, joita oli siellä täällä piikin pöytiä ja lipastollakin.

Mutta kun hän alkoi kirjoituspöydältä pyyhkiä tomua, havaitsi hän

koreassa kehyksessä nuoren naisen muotokuvan, jota ei ennen ollut
siinä näkynyt. Hän otti kehyksen käteensä ja katseli kuvaa pitkän
aikaa ja tarkkaan.

Se oli nuoren, keimailevan näköisen naisen muotokuva. Hiukset

olivat kammatut kummallisiksi töyhdöiksi ja näyttivät olevan mustat ja
kiharaiset. Suu oli hymyssä, mutta silmissä ja suupielissä oli Annan
mielestä jotakin kovaa ja ikäänkuin vierasta muulle osalle kasvoja,
jotka olivat pyöreät ja suloisen näköiset.

Kukahan hän saattoi olla?

 Annan rinnassa läikähti outo tunne, joka oli hänelle vieras ja tuntui
pahalta. Mutta se katosi pian, ja sijaan tuli lämmin laine, joka loiski
hiljaa, melkein äänettä, mutta jossa soi hiljainen surun sävel…

Martin morsian se oli!

Kuinka onnellinen täytyikään olla hänen, joka oli voittanut Martin

sydämen! Epäilemättä hän oli kaunis, rakastettava ja ylhäinen.

Anna otti uudelleen kuvan käteensä ja katseli…

Silloin hän kuuli ruustinnan häntä huutavan. Hän laski kuvan

paikalleen ja riensi juoksujalassa alas ruokasaliin.

Martti oli sillävälin saapunut ja selitti parhaillaan rovastille

näkemiään. Rovasti istui tavallisella paikallaan keinutuolissa ja
kuunteli kirkkain kasvoin poikansa innostunutta puhetta.

Anna ehti juuri kuulemaan, kun Martti kertoi käynnistään

Jäkälärovassa. Martin silmissä loimusi innostuksen tuli, ja kun Anna
katsoi häneen, ei hän tohtinut suoraan silmiin katsoa, peläten
punastuvansa. Hän oli reippaalla mielellä ja niin tutun näköinen nyt,
kun ei kaulaa ahdistanut korkea kaulus ja jalassa olivat paulakengät.
Hän oli jo päivettynytkin, niin että valkoinen suora otsa ikäänkuin
välkkyi mustan tukan ja punoittavien poskien välissä…

»Sinne maksaisi vaivan kiivetä kaikkien!» puheli Martti. »Mutta ei

teistä ole yksikään käynyt?»

»Olen minä viime keväänä näin hangen aikana», virkkoi Anna,

tuodessaan keittiöstä ruokia pöytään.

»Todellakin? Oletko käynyt Kontiovaaran laella?»

 Martin äänessä oli ystävällinen kaiku, ja hän katsoi Annaan
pitkään.

Anna kertoi, että he olivat viime keväänä siellä käyneet. Silloin oli
täällä ollut nuori metsäherra, joka oli saanut kaikki kirkonkylän nuoret
innostumaan, ja niin oli tehty onnistunut ja hauska hankiretki
Kontiovaaralle, eväät matkassa. Anna oli seurannut mukana, kun
pappilassa silloin vieraili sukulaisylioppilas, Kristo Öhman.

»Tiedänhän», sanoi Martti, »äitihän kirjoitti siitä. Vai olit sinäkin!

No miltä näytti?»

»Kaunista siellä on. Pohjoiseen päin on minusta kaikkein laajin

näköala!»

Anna sanoi sen posket hehkuen.

Martti huomasi nyt, että Anna oli hänen poissaolonsa vuosina

kaunistunut ja käynyt täyteen kukoistukseen. Poskien puna oli
hienostunut ja silmien ilme tullut syvemmäksi, varsi varttunut
entisestä hentoudestaan. Ja samalla kun hän sen havainnon teki ja
Annaan katsahti, ymmärsi hän, että Annakin jo oli täysi nainen eikä
enää sama pikku tyttö, jonka kanssa hän oli lapsena leikkinyt.

Eikä hän tiennyt, tekikö se havainto hänet iloisemmaksi vaiko

vakavammaksi. Mutta sen hän tunsi, ettei hänen enää sopinut
Annaa kohdella kuin pikkuista, ajattelematonta lasta.

*****

Päivällisen jälkeen oli rovasti vetäytynyt ruokalevolle. Anna jäi

siistimään keittiöön, ja ruustinna nousi ullakolle Martin pakinoille.
 Nyt tahtoi ruustinna tiedustella Martin morsiamesta, jonka
muotokuva oli pöydällä ja josta Martti jo oli kertonutkin.

Martti puuhaili paitahihasillaan, jalassaan pehmeät poronnahkaiset

siepakat, joita ei ollut pauloilla kiinnittänyt nilkan ympäri. Hän oli
pannut alkuun suuren maalauksensa ja oli iloisella mielellä.
Ruustinna istuutui keinutuoliin pöydän luo ja otti kuvan pöydältä.

»Missä sinä sanoit tutustuneesi Elliisi?» hän kysyi, tutkijan silmällä

kuvaa katsellen.

Martti kävi äitinsä luo ja katseli hänkin äidin olkapään yli kuvaan,
jota äiti piteli vasemmassa kädessään.

»Tunsin hänet jo nimeltä Helsingissä, mutta vasta

ulkomaanmatkalla häneen tutustuin, ja siellä syttyi
rakkautemmekin… Eikö hänellä ole äärettömän kauniit silmät?»

Ruustinna ei vastannut, joko ei kuullut tai oli niin muissa

mietteissä.

»Sanoitko hänen aloittaneen näyttelijättärenä?»

»Kyllä hän pari vuotta on ollut teatterissa, mutta sittemmin

harjoittanut lauluopintoja kotimaassa ja ulkomailla… Jospa kuulisitte
hänen laulavan, äiti! Väinön kannel ei ole koskaan helkkynyt
lumoavammin kuin hänen laulunsa…»

»Ja hän aikoo tulla käymään täällä Pohjolassa?»

»Niin, juhannukseksi saamme häntä odottaa. Varmaan hän

ihastuu meidän köyhään Pohjolaamme…»
 Ruustinna näytti miettivän muuta.

»Kyllähän hänellä on sievät kasvot, mutta hän näyttää niin

keimailevalta. Sanoitko hänen olevan Helsingin syntyä?»

»Helsingissä asuvat nykyään hänen vanhempansa. Isä on rikas

porvari…
Äiti saa nähdä, että Elli on niin rakastettava, että…»

»Onko hänellä luonnostaan kiharat hiukset, vai koristeleeko hän

ne muuten…?»

»Kaikkia äiti kyseleekin! Totta kai hänen hiuksensa ovat

luonnostaan kiharat.»

Hetken olivat ääneti, molemmin kuvaa katsellen.

»Hän taitaa olla niin äärettömän hieno ja vaativainen», sanoi

ruustinna sitten.

»Eeeih! Päinvastoin. Hän on niin vaatimaton kuin ajatella voi, kiltti

ja sydämellinen… Ei hän ole korea puvussaankaan… Olisipa äiti
kuullut, mitä hän sanoi, kun minä puhuin hänelle kaukaisesta
kodistani, joka oli valoisassa Pohjolassa, Lapin raukoilla rajoilla… ja
siitä, että aion koko elämäni uhrata tämän kaukaisen kolkan
hyväksi…! Hän on lämminsydäminen taiteilija, joka rakastaa
maatansa ja taidettaan niinkuin kaikki rehelliset taiteilijat… Kaksin
verroin tunnen voimieni kasvavan, kun häntä muistelen… ja varmasti
hän ihastuu saavutuksiin!…»

Ruustinna laski varoen kuvan pöydälle ja sanoi:

 »Taiteilijat ovat niin kummallista väkeä, etten heitä ymmärrä, ja
nykyaikanahan naiset ovat kaikin puolin miehen veroisia… Oo, tämä
uusi aika on niin erilainen entisestä…! Kun olet onnellinen ja
tyytyväinen ja rakastat häntä vilpittömästi ja puhtaasti, olen minäkin
onnellinen… Sinä arvaat, kuinka rakas olet sekä isällesi että minulle,
ja sinun parastasi tahtoisimme…»

Ruustinna peitti kasvonsa nenäliinaan ja pyyhki kyyneliänsä.

Hänellä oli sydämellään paljon, jonka oli aikonut sanoa pojalleen,
mutta nyt ei voinutkaan. Eikä saattanut sanoa rovastillekaan, joka
kuitenkin pitäisi Martin puolta, niinkuin oli aina pitänyt. Niinkuin
silloinkin, kun ei vaatinut Marttia lukujansa jatkamaan, vaan antoi
pojan valita kiittämättömän taidemaalaajan alan…

»Meille tulee verrattoman hauska juhannus ja kesä», lohdutteli

Martti. »Ja kun saan tämän tauluni valmiiksi ja se kaikessa
loistossaan on tuhansien ihmisten nähtävänä, silloin… Pohjola ei
enää olekkaan karu, susien asuma erämaa, vaan ihana revontulien
ja valon maa…»

Ruustinna pyyhki silmänsä ja katseli hymyillen poikaansa.

Hänestä tuntui nyt paremmalta kuin äsken, ja hän katseli mielihyvin
Martin taulun valmistusta.

»Mikä tuon taulun nimeksi tulee?» kysyi hän.

»Kaiketi 'Kevätaamu Kontiovaaralla' tai joku sellainen…»

»Pappa puhui kerran kesäyöstä… Sellainen taulu olisi äärettömän

ihana, sanoi hän, jos kankaalle voisi kesäyön pehmeät värit
kiinnittää… Anna on tehnyt runonkin kesäyöstä…»
 »Tekeekö Anna runoja?» kysyi Martti kummissaan.

Ruustinna selitti:

»Hän on kummallinen haaveksija, tyttöparka! Oikeastaan oli

tarpeetonta päästää häntä kansanopistoon. Kansakoulutiedot olisivat
vallan hyvin riittäneet. Nyt hänen päänsä on täynnä kaikenlaisia
kummallisia tuumailuja…»

»Minkälaisia esimerkiksi?»

Martti kysyi sen niinkuin ei olisi ajatellut sitä, vaan jotakin aivan
muuta.

Ruustinna jatkoi:

»No, senkin on saanut päähänsä, että sittenkun Jäkälärovan

vanhukset kuolevat, muuttaa hän torppaan ja elelee siinä yksin…
Talvella oli hänellä, kuuleman mukaan, ollut hyvä kosijakin, mutta ei
aio koskaan mennä miehelään… Kaikki nuo on hän saanut
päähänsä sittenkun kansanopistosta palasi…»

Ja ruustinna kertoi vielä paljon muuta Annasta. Martti näytti

kuuntelevan tarkkaan, mutta kun ruustinna oli lopettanut, virkkoi hän:

»Vai sepittää Anna runoja!»

»Ne nyt tietysti ovat semmoisia lapsenhaaveita», arveli ruustinna.

Ja sitten hän yhdessä Martin kanssa meni alas ruokasaliin, jonne

Anna oli jo valmiiksi kattanut kahvipöydän.

Martti katsoi nyt Annaan kuin eri ihmiseen ja huomasi Annan

syvien silmien loistossa omituisia, lämmintä ilmettä, jota ei ennen
ollut havainnut.

6.

Martin toivo oli toteutunut.

Haukisia, kirkkaita aamuja oli riittänyt viikon päivät, ja Martti oli

kaikki hyväkseen käyttänyt, joka aamu yksin retkillään kulkien.

Mutta eräänä yönä ei enää kylmännytkään. Aamulla oli taivas

pehmeässä pilvessä, ja etelästä puhalteli raskas suvinen tuuli. Äkkiä
alkoivat tiet ja hanget upottaa, eikä metsille enää ollut kenelläkään
asiaa. Suvilintuja saapui joka päivä, yöt loppuivat, ja kylmän sinervä
pohjoisen taivaskin alkoi vaaleta vaalenemistaan.

Silloin tietävät Pohjolan asukkaat, että kesä on lähellä. Sillä kesä

tulee Pohjolaan repäisevän rutosti, välisti niin voimakkaan väkevänä,
ettei alta ehdi pois. Näyttää olevan vielä täysi talvi, sillä korkeat ovat
kinokset vielä vainioillakin ja metsissä liikkumaton lumi. Yöt kyllä
ovat jo loppuneet, ja illan tullen laskee päivä saman kukkulan taakse,
josta aamulla liikkeelle lähtee. Mutta silloin nousee etelästä musta
pilvi, pohjoinen hätäilee, länsi lientää, ja äärettömät kiveliöt
huokailevat raskaasti ikäänkuin talvisia kylmiä jäisistä rinnoistaan
tyhjentäen, öisin sataa vettä, päivin lämmittää aurinko niin, että
paksut nietokset ovat tuossa tuokiossa juoksevana hyhmänä…

Silloin alkaa erämaan suuri sydän sykkiä. Ensin hiljaa ja

äänettömästi niinkuin valekuolleen ainakin. Mutta tykintä käy joka
hetki nopeammaksi, kiveliön suonet täyttyvät kevätkirkkaista
kirsivesistä, valtimo lyö niin että vaaroissa vastaa ja kuolleet haltiat
heräävät.

Suuri, ihana elämä on alkanut erämaassa, valoisa unelma lyhyen

kesän ajaksi.

Talviset lumet valuvat vaahtoisina, vinkeinä pikkupuroina pitkin

vaarojen jyrkkiä kupeita, kuusikkoharjujen ja rinteiden halki
laaksonpohjia pitkin. Suureen valtasuoneen, joka halkaisee
siintävää, keväisiä voimia uhkuvaa kiveliötä, kokoaa erämaa kaikki
talviset vihansa ja puskee voimallisesti sen syvään uomaan.
Valtasuoni alkaa paisua, sen tykintä kovenee päivä päivältä. Kosket
ulvovat ja pauhaavat, ja vaahtona kiertävät suvantojenkin porevedet.
Ei ehdi kovan talven kova jää lahoa ja riutua, vaan halkeilee suurina
kirkkaan kiiltävinä ja kalliokovina neliöinä, jotka nousevat tulvan
matkassa talvisilta teloiltaan ja uhkaavasti liikuskelevat uomassaan.

Mutta tulva paisuu paisumistaan. Jyrkkien rantatörmien päällitse jo

virtaa vesi, alangot ovat järvinä, ja silloin alkaa luonnon raju leikki.

Jääteleillä on sijaa liikkua, ja virran voimat yltyvät joka hetki. Jo

iskee jääteli saaren nenään niin, että maanpinta kuorena pakenee
sen alta niinkuin puun parkki nilottaessa. Toisia telejä tulee perässä,
ne kiipeilevät toistensa hartioille ja latautuvat limittäin pohjasta asti.
Silloin on jääpato valmis…

*****

Martti oli maalausvehkeineen muuttanut etelänpuolisesta

ullakkokamarista pohjoispäähän, josta näköala oli suurempi ja
mahtavampi. Sinne sopi näkymään koski, joka jyrkkänä juopana
pauhasi vuorien välistä, mutta sen hyrskyt päättyivät pappilan
niemen luo, josta alkoi suvanto. Maisemat olivat pohjoiseen päin
vaihtelevammat, vaarojen huiput korkeammat, ja öisin läikehtivät
pohjoisella taivaankannella omituiset säkenöivät värit, jotka
muuttuivat sitä kirkkaammiksi, kuta pitemmältä valoisa yö kului.

Martti istui joskus öisin ja katseli pohjoiseen ja koetti määritellä

taivaan kummallisia värejä, jotka lakkaamatta muuttuivat.

Mutta eräänä päivänä nouseva tulva tasoitti kosken, laajensi

suvannon, ja jäävuoria alkoi ilmestyä saarien neniin ja niemien
kärkiin. Silloin oli jäänlähtö parhaillaan.

Päivä oli herttaisen lämmin, ja jäänlähtö tapahtui nyt niin varhain,

ettei ollut kuin kerran ennen Vapunpäivänä tämän rovastin aikana
tapahtunut.

Pappilan puutarhaan oli tänä kesän ensimmäisenä päivänä katettu

kahvipöytä. Rovasti rakasti katsella jäänlähtöä, joka nyt oli rajua ja
mahtavaa. Puutarhan nuorten puiden välitse oli avara näköala
tulvivalle joelle. Siitä näki suurien jäälauttojen tulvan matkassa
rientävän alas koskea, joutuvan suvannolle ja keräytyvän jääpatojen
kylkiin, joita oli kokoontunut alempana olevien saarien neniin…

Ja jääpatojen laajetessa alkoi vesi nousta kuin laukkahevonen.

Rovastin istuessa puutarhan penkillä tyynessä päiväpaisteessa oli
Martti mennyt rantaan, likempää nähdäkseen luonnon
majesteetillista työtä. Pappilan rantaniitty, joka oli puutarhan ja joen
välissä, oli tulvan vallassa, ja suuret jääneliöt soluivat ohi
rantalatojen, jotka jo olivat puolikyljestä vedessä.

Martti seisoi ajatuksiinsa vaipuneena. Hän näki suvannon selällä,

jäiden keskellä, ajelehtimassa niittylatoja ja särkyneitä veneitä, joita
tulva oli ylempää ottanut matkaansa.

Silloin alkoi vesi nousta, ja yhtäkkiä se oli jo Martin jalkain

juuressa, kiiveten yhä ylemmäs puutarhaan päin nousevaa
vastaletta pitkin. Martti näki suuren jäätelin juhlallisesti lähestyvän
uutta niittylatoa, joka oli vuosi sitten salvettu rantatörmälle. Se hipaisi
mennessään ladon nurkkaa, ja lato kellahti kulkemaan…

Rovastikin oli saapunut katsomaan, mutta kukaan ei uskaltanut

lähteä pelastushommiin, kun jäätelejä samalla alkoi sakeassa vyöryä
koko suvannon leveydeltä.

Raju on luonnon voimakas käsi, kun se kevään tullen karkaa

talven valtojen kimppuun. Luonto Pohjolassa, ikäänkuin katuu
talvellista kovuuttaan ja kokee kevään tullen hyvittää poloisen
kansan kärsimää kylmyyttä. Ja pian lämpenevätkin ihmisrinnat,
valoisien öiden ja lämpimän tullen unohtuvat pimeän talven
pakkaspäivät, ja riemurinnoin sykkii luonnon suuri sydän, ilomielin
tervehtii ihminen ensimmäistä pääskyä, ja virtojen vedet läikkyvät
öisten valojen vallassa.

*****

Martti ja Anna viipyivät vielä puutarhassa, jonka rantalaitaan tulva

oli noussut. Päivä oli ollut tavattoman lämmin, koivun urpa jo oli
hiirenkorvalla ja näytti tänäpäivänä auenneen puolet eilisestä.

Annalla oli yllään kesäpuku, ja hän oli avopäin. Vankka, vaalea

palmikko riippui rentona ja vapaana ja keikahti somasti vaalean
röijyn selällä, kun hän liikutti päätään. Mutta hän oli ollut tänään
vakavampi entistään, ja hänen silmissään oli kuin kaihoa.
 Martti oli paitahihasillaan, matalat pieksulipposet jalassaan.

He istuivat hetken äänettöminä sen jälkeen kun ruustinna ja

rovasti olivat poistuneet.

Anna sanoi:

»Muistatko, kun rippikoulusta päästyämme istutimme tuonne

puutarhan nurkkaan koivun kumpainenkin? Oletko nähnyt, kuinka ne
jo ovat suuriksi kasvaneet?»

Nyt vasta Martti sen muisti, ja he menivät niitä katsomaan.

Pienestä puusta olivat ne jo kohonneet korkeiksi, ja niiden silloin
vesanvärinen tumma kuori oli tyven puolelta vaalennut. Annan koivu
oli pitempi kuin Martin, mutta Martin oli vähän vahvempi. Urpa oli
niissäkin jo hiirenkorvalla, vaikka ne olivatkin toisten puiden varjossa.

He seisoivat aivan vierekkäin, ja kun Anna omasta puustaan taittoi

pienen oksan, jossa urpa jo oli lehdeksi tulemassa, tuli Martti
katsoneeksi Annan käsiin. Ne olivat sievät, ja sormet niin sirot…
Ranteet paljastuivat puoliväliin kyynärvarsia, jotka näyttivät soman
pyöreiltä ja pehmeiltä. Martin teki mieli tarttua ranteeseen kiinni,
mutta kun hän samassa katsoi Annan silmun, joissa kuvastui kaiho,
ei hän sitä tehnytkään.

»Nyt tulee kesä pian», sanoi hän.

»Kesä ja kesäyöt», virkkoi siihen Anna.

»Luulen, että jos näin menee, niin Urpona jo lehmät viedään

kesäkartanoille.»

»Niin todellakin!»
 Ja Martin mieleen muistuivat monet kesäyöt siellä karjakartanolla
Airijyppyrän päiväpaisteisella rinteellä. Usein olivat sinne kahden
Annan kanssa menneet ja kahden palanneet.

»Niin todellakin», jatkoi Martti. »Kesäyöt! Kuinka täällä on ihanaa,

täällä Pohjolassa… Mutta harva tätä luontoa rakastaa ja
ymmärtää…»

Annan silmiin ilmausi iloisempi ilme. Kasvoille levisi kuin

kirkastettu hohde, ja niistä sädehti semmoinen sulous, että Martti
säpsähti…

»En usko mitään maailmassa olevan niin suloisen kaunista kuin

kesäyö», sanoi Anna, ja koko hänen sisäinen sielunsa näytti
kuvastuvan silmiin ja kasvoihin. »Jos osaisin runoilla tai maalata…
kesäyöstä tekisin laulun ensiksi ja kesäyön kankaalle kiinnittäisin…
ja Pohjolaa ylistäisin… Ovatko etelän yöt sellaisia kuin meidän
yömme?» hän kysyi sitten, ja nyt hän katsoi Marttia silmiin.

»Ne ovat kauniita, mutta eri lailla kauniita», sanoi Martti, mutta
silloin juuri sattuivat heidän katseensa yhteen, ja molempien
sydämessä läikähti kumman lämpimästi.

Se pani sanattomaksi kumpaisenkin.

»Me lähdemme karjaa saattamaan kesäkartanolle, niinkuin

ennenkin», virkkoi Martti vihdoin.

»Niin teemme, ja tulemme polkuja pitkin takaisin… Kuulehan,

Martti… nyt minä tiedän sen tarinan Haltiain kivestä… Olen
äijävaarilta kuullut…»

»Se sinun pitää minulle kertoa…»

 »Minä kerron sitten kun palaamme kesäkartanolta…»

»Minä odotan…»

He lähtivät pois puutarhasta.

Ilta jo oli. Aurinko oli jo pohjoisessa, vaarojen huippuja

lähennellen. Anna kävi toimiinsa, ja Martti nousi ullakolle, jossa
hänen suuri erämaanmaisemansa keskentekoisena odotti luojaansa.

Tuli yö, valoisa ja hauska. Martti katseli yli tulvivan joen pohjoiselle
taivaanrannalle, jossa yö alkoi vaihtua päivään. Hänen ajatuksensa
eivät pysyneet koossa, vaan harhailivat ympäri avaraa maailmaa,
mutta lopulta hän näki Annan edessään, vaaleine, kauniine
hiuksineen…

Ja vaikka hän ei niin aikonut, alkoi hän kuitenkin verrata Annaa

morsiameensa Elli Merikariin…

Anna ei ollut enää sisar hänelle, sen oli hän jo heti tuntenut, kun
kotia palasi, mutta tänä päivänä vielä tarkemmin. Se katse, jonka
Anna häneen loi, ei ollut sisaren eikä hyvän ystävänkään, se oli
suoraan rakastavan naisen, niin lämmin se oli ja niin syvälle tunki…
Ja kummasti alkoi hän mielessään verrata Annaa Elliin.

Tunsiko hän Elliä ensinkään? Lahjakas, iloinen maailmannainen,

joka haki kunniaa ja kuuluisuutta… Elli oli kyllä kaunis ja miellyttävä
ja saattoi olla hyväsydäminenkin, mutta sittenkin… Ei Ellin kasvoissa
eikä silmissä ollut sitä sielun hienoa väreilyä, jonka hän oli Annassa
havainnut…

Rakastiko ehkä Anna häntä! Niin hän nyt uskoi, vaikka hänellä ei
siitä ollut mitään todistusta… Oli ehkä rakastanut kauan…
 Hän otti morsiamensa kuvan käteensä ja vertaili… Eikä hän
huomannutkaan, kuinka hän löysi vikoja nyt noissa silmissä, joihin oli
ihastunut, ja kuinka morsiamen kuva ikäänkuin himmeni ja pieneni…
Suun ympärilläkin hän nyt huomasi jyrkän, kovan piirteen ja muisti,
että Ellin etuhampaat olivat paikatut…

Mutta silloin hän suuttui haaveilleen ja alkoi riisuutua levolle

mennäkseen. Aurinko paistoi punaisena suoraan pohjoisesta ja
näytti kuin levähtävän… Harmaalakisten vuorten huippujen päällitse
näyttivät liitelevän kevään hengettäret ja ilma olevan täynnä
omituista, pehmeää valoa…

Miksi olikin hän mennyt kihloihin?

Vaikka hän olikin ollut onnellinen ensi lemmessään, oli häntä

kuitenkin alkanut painostaa tunne, ettei hän ollut oikein vapaa. Eihän
hän kuitenkaan ajatellut eikä aikonut avioliittoon vielä pitkään
aikaan… Hänen suuret unelmansa olivat vielä kaukana…

Näillä keväisillä hankiretkillään oli hän unohtanut koko

kihlauksensa, oli tuntenut itsensä vapaaksi ja poikamaiseksi. Mutta
heti kun hän sen muisti, tuli hän alakuloisemmaksi…

Ei pitäisi sitoa nuorta elämäänsä mihinkään maailmassa hänen,

joka elää ja kuolla tahtoi taiteelleen. Taide tarvitsee miehensä
kokonaan, kaiken sydämen lämmön ja kaiken innon — koko
elämän…

Hän koetti panna maata. Kaikki äänet olivat lakanneet. Ei

hisahdusta kuulunut. Hän yksin valvoi valoisana yönä…

Kesäyö!
 Anna oli sen sanonut! Ja hänen ajatuksensa siirtyivät polttavina
uuteen ihmeelliseen tauluun »Kesäyö». Hänelle tuli ikäänkuin
kuume, ja hänen täytyi nousta pois peitteen alta.

Kesäyö!

Mikä ihana, suuri ajatus! Isäkin oli kerran siitä puhunut.

Voi että hänen elämänsä riittäisi!

Hän nousi kävelemään, avasi ikkunan, josta lempeää yöilmaa

tulvasi huone täyteen. Oliko hänellä kykyä ja voimaa? Liian rohkeasti
hän taisi ajatella!

Silloin hänelle kesken tuskallisen tunteen muistui mieleen, mitä

vanha
Erkki oli sanonut:

— Jumalansa kanssa on hyvä yksinkin olla!

Niin on totta. Suuri, ihmeellinen Jumala, joka on valkeus itse!

Onnettomina, kovina kiusausten hetkinä oli hän aina Jumalaansa

muistanut ja mielessään päättänyt, että ihmeellinen Jumala oli hänen
askeleitaan johtanut. Samaan Jumalaan täytyi nytkin luottaa. Hän
opastaa, antaa voimaa ja rohkeutta… Ihmiselle iloksi antoi hän
valkeutensa ja suuren, ihanan maailmansa…

Mitä tiesi Anna kesäyöstä! Ehkä oli nähnyt siinä paljon enemmän
kuin hän. Anna oli luonnon ihailija, runoilija, jonka herkkä sielu imi
kaiken näkemänsä… Anna oli nähnyt kaunista kesäyössä, jota ei
kukaan vielä ollut kyennyt kuvaamaan…
 Hän värisi sisäisestä liikutuksesta niinkuin tekee se, joka tuntee ja
näkee sielussaan täydellisen taideteokset, mutta ei voi sitä kuvata…

Mutta sitten hän rauhoittui. Tuntui kuin jostakin syvältä sielun

pohjalta nousisi hiljaa loiskiva laine, joka tyynnytti ja lämmitti niin,
että sydän alkoi sykkiä rauhallisesti…

Hän sulki ikkunan, loi kerran vielä katseensa pohjoiselle

taivaanrannalle, jossa nousevan päivän säteet jo terävinä, kirkkaina
nuolina kuvastuivat vaaleaa taivasta vasten. Mutta kun hän sulki
silmänsä, ilmestyi Anna hänen eteensä, lempeissä silmissä kaihoisa,
melkein kärsivä katse…

Hän näki unta, että Elli jo oli tullut. He soutivat veneellä

suvannolla. Elli nauroi ja oli iloinen. Mutta hän ei saattanut iloita. Ellin
silmät kiiluivat, ja kun hän nauroi, näkyivät hampaiden paikat aivan
selvään, vaikka hän istui perässä ja Martti soututeljolla. Elli koetti
laulaa, mutta hänen äänensä oli käheä.

Martin tuli yhä pahempi olla, ja hän päätti jo kääntää veneen

kotirantaan takaisin. Silloin alkoi kuulua käkien kukuntaa joka
haaralta. Elli koetti matkia ja nauroi väliin. Hänen huulensa olivat
vaaleat ja hiuskiharat oienneet, pieninä nauhoina piipattaen pitkin
otsaa.

»Miksi sinun kiharasi ovat oienneet ja miksi ovat huulesi niin

vaaleat?» kysyi Martti.

»Täällä on kylmää sinun Pohjolassasi… sen vuoksi oikenevat

kiharani… Ja etkö tiedä, että huulien puna vaalenee suudellessa…»

Marttia alkoi ilettää.

 »Kuka sinua on suudellut?» hän uskalsi kysyä.

Oo… etkö tiedä, että olen ollut kihloissa jo monta kertaa ennenkun
sinut näinkään… Nuorena pitää nauttia, näet… Oikeastaan minä
vain rakastuinkin sinuun sen vuoksi, että olit niin kaukaa pohjoisesta,
ja sen vuoksi, että olit niin alkuperäinen rakastaja… originelli…
ymmärrätkös…»

Siihen Martti heräsi ja oli niin kumman pelon vallassa, että hiki
otsalle nousi…

— Mikä kauhea uni! Mikä minun on, kun aina uneksin… Sairas
olen…!

Hän nousi äkkiä vuoteeltaan ja koetti karkoittaa unen mielestään.

Mutta se vaivasi häntä koko päivän, niin ettei hän kyennyt

työhönsäkään.

7.

Kesä tuli niin varhain, että Urpona jo lehmät päästettiin

kesälaitumille. Näin varhaista kesää ei ollut tämän miespolven
aikana sattunut kuin kaksi ennen, ja viimeisestäkin varhaisesta
kesästä oli jo aikaa toistakymmentä vuotta.

Pappilan kesäkartano oli Kyläharjun takana, louhikkoisen

Airijyppyrän päivänpuolisella rinteellä. Siellä oli kylän muidenkin
talojen kesämajoja mikä loitompana mikä likempänä korkeaa, laaja-
alustaista Kontiovaaraa, jonka ympärillä verrattomat jänkät ja