International Marketing, 11th Edition

Michael R. Czinkota
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/international-marketing-11th-edition-michael-r-czinkot
a/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

MARKETING MANAGEMENT past, present and future. 4th

Edition Michael R. Czinkota

https://ebookmeta.com/product/marketing-management-past-present-
and-future-4th-edition-michael-r-czinkota/

Marketing: Real People, Real Choices, Global Edition,

11th Edition Michael Solomon

https://ebookmeta.com/product/marketing-real-people-real-choices-
global-edition-11th-edition-michael-solomon/

ISE International Marketing, 18e 18th Edition Philip R.

Cateora

https://ebookmeta.com/product/ise-international-
marketing-18e-18th-edition-philip-r-cateora/

Pollution Politics and International Law R. Michael

M’Gonigle

https://ebookmeta.com/product/pollution-politics-and-
international-law-r-michael-mgonigle/
International Marketing 18th Edition Daniels

https://ebookmeta.com/product/international-marketing-18th-
edition-daniels/

Marketing 5th Edition (2021) Levy Michael

https://ebookmeta.com/product/marketing-5th-edition-2021-levy-
michael/

Precalculus, 11th Global Edition Michael Sullivan

https://ebookmeta.com/product/precalculus-11th-global-edition-
michael-sullivan/

International Marketing, 5th Edition Pervez Ghauri

https://ebookmeta.com/product/international-marketing-5th-
edition-pervez-ghauri/

Business to Business Marketing Brennan R.

https://ebookmeta.com/product/business-to-business-marketing-
brennan-r/
Another random document with
no related content on Scribd:
kolahtanut kolme päätä yhteen, sillä kohtalo — se on hirvitys,
Kuzjma Kuzjmitš! Realismia, Kuzjma Kuzjmitš, realismia! Mutta
koska teidät on jo kauan sitten pitänyt jättää huomioon ottamatta,
niin jää jäljelle kaksi päätä, kuten lausuin, kenties lausuin kömpelösti,
mutta minä en olekaan kirjailija. Se on, toinen pää on minun, ja
toinen on tuon pedon. Siis valitkaa: minäkö vai peto? Kaikki on nyt
teidän käsissänne — kolme kohtaloa ja kaksi arpaa… Antakaa
anteeksi, minä sekaannuin, mutta te ymmärrätte… minä näen teidän
kunnioitettavista silmistänne, että te olette ymmärtänyt… Mutta jos
ette ole ymmärtänyt, niin hukun jo tänään, siinä se!»

Mitja katkaisi järjettömän puheensa tuohon »siinä se» ja hypähti

paikaltaan odottaen vastausta typerään ehdotukseensa.
Lausuessaan viimeisen lauseensa hän tunsi äkkiä ja toivottomasti,
että kaikki oli mennyt myttyyn ja, mikä oli tärkeintä, että hän oli
puhunut hirmuisen joukon pötyä. »Omituista, tänne tullessani näytti
kaikki hyvältä, ja nyt se on pötyä!» välähti äkkiä hänen toivottomassa
päässään. Kaiken aikaa hänen puhuessaan oli ukko istunut
liikkumatta ja jäisin katsein tarkannut häntä. Pitäen häntä kuitenkin
noin minuutin verran odotuksen vallassa Kuzjma Kutzjmitš viimein
lausui mitä päättävimmällä ja lohduttomimmalla äänenpainolla:

— Suokaa anteeksi, me emme harjoita tämänlaatuisia liiketoimia.

Mitja tunsi äkkiä jalkojensa pettävän.

— Kuinkas minä nyt, Kuzjma Kuzjmitš, — mutisi hän hymyillen

hervottomasti. — Minähän olen nyt mennyttä miestä, vai mitä te
arvelette?

— Suokaa anteeksi…
 Mitja seisoi yhä ja katseli jäykästi ja liikkumattomana, ja huomasi
yhtäkkiä, että jotakin liikahti ukon kasvoissa. Hän vavahti.

— Katsokaahan, hyvä herra, tämmöiset asiat ovat meille hankalat,

— lausui ukko hitaasti, — alkaa käräjöinnit, täytyy käyttää
asianajajia, siinä on ihan hukassa! Mutta jos tahdotte, niin täällä on
eräs mies, jonka puoleen voisitte kääntyä…

— Herra Jumala, kuka se on!… Te saatte minut jälleen elämään,

Kuzjma
Kuzjmitš, — alkoi Mitja äkkiä epäselvästi puhua.

— Hän ei ole täkäläinen, se mies, eikä häntä nyt täällä ole. Hän
tekee talonpoikien kanssa metsäkauppoja, on nimeltään Ljagavyi. Jo
vuoden verran hän on hieronut Fjodor Pavlovitšin kanssa kauppaa
tuosta lehdostanne Tšermašnjassa, mutta eivät sovi hinnasta, olette
kukaties kuullut. Nyt hän on taas tullut ja asustaa nyt pappi Iljinskin
luona, Volovjan kievarista lienee sinne noin kaksitoista virstaa,
Iljinskin kylässä. Hän on kirjoittanut tänne minullekin tästä asiasta,
nimittäin tästä metsiköstä, pyysi neuvoa. Fjodor Pavlovitš aikoo itse
mennä hänen luokseen. Niin että jos te ennättäisitte ennen Fjodor
Pavlovitšia ja esittäisitte Ljagavyille samaa, mitä puhuitte minulle,
niin kenties syntyy hänen kanssaan kaupat…

— Nerokas ajatus! — keskeytti Mitja innostuneena. — Hän juuri,

hänelle se juuri sopii! Hän hieroo kauppaa, häneltä pyydetään
paljon, ja nyt hän juuri saakin omistuskirjan siihen, hahaha! — Ja
Mitja alkoi äkkiä nauraa lyhyttä, puisevaa nauruaan, aivan
odottamatta, niin että Samsonovinkin pää nytkähti.

— Kuinka voin kiittää teitä, Kuzjma Kuzjmitš, — intoili Mitja.

 — Ei mitään, — sanoi Samsonov kumartaen päätään alemmaksi.

— Te ette tiedäkään, te olette pelastanut minut, oi, minut toi teidän

luoksenne aavistus… Siis tuon papin luo!

— Ei kestä kiittää.

— Riennän ja lennän. Olen käyttänyt väärin teidän

terveydentilaanne.
En ikänäni unohda tätä, venäläinen mies sanoo teille tämän, Kuzjma
Kuzjmitš, v-venäläinen mies!

— Jaa-hah.

Mitja oli tarttumaisillaan ukon käteen puristaakseen sitä, mutta

jotakin ilkeämielistä välähti tämän silmissä. Mitja veti takaisin
kätensä, mutta soimasi heti itseään epäluuloisuudesta. »Hän on
väsynyt»… välähti hänen mielessään.

— Hänen tähtensä! Hänen tähtensä, Kuzjma Kuzjmitš! Te

ymmärrätte, että se on hänen tähtensä! — rääkäisi hän äkkiä, niin
että koko sali kajahti, kumarsi, kääntyi jyrkästi ympäri ja lähti
entiseen tapaan nopein ja pitkin askelin taakseen katsomatta ovea
kohti. Hän värisi innostuksesta. »Olinhan ihan tuhon omaksi
joutumassa, ja nyt suojelusenkeli pelasti», liikkui hänen mielessään.
»Jos kerran sellainen käytännön mies kuin tämä ukko (ihmeen jalo
ukko, ja millainen ryhti!) osoitti tälle tielle, niin… niin tietysti voitto on
varma. Heti ja aika kyytiä! Ennen yön tuloa palaan, yöllä palaan,
mutta asia on voitettu. Saattoiko ukko todellakin pitää minua
pilkkanaan?» Näin huudahteli Mitja astellessaan asuntoonsa, eikä
hän mielessään tietysti muuta voinut kuvitellakaan, t.s. joko se oli
asiallinen neuvo (semmoisen käytännöllisen miehen antama), —
joka johtui asiantuntemuksesta ja tuon Ljagavyin (omituinen
sukunimi!) tuntemisesta tai — tai ukko oli tehnyt hänestä pilaa! Voi!
Tuo jälkimmäinen ajatus vain olikin oikea. Myöhemmin, pitkän ajan
kuluttua, kun koko katastrofi jo oli tapahtunut, ukko Samsonov itse
nauraen tunnusti pitäneensä silloin »kapteenia» pilanaan. Hän oli
ilkeä, kylmä ja ivallinen mies, jolla sen lisäksi oli sairaalloiset
antipatiat. Kapteenin innostunut muotokuva, tämän »tuhlarin ja
rahojen syytäjän» typerä uskoko, että hän, Samsonov, voi tarttua
sellaiseen mielettömyyteen kuin oli hänen »suunnitelmansa»,
mustasukkaisuusko Grušenjkaan nähden, jonka nimeen »tämä
huimapää» oli tullut hänen luokseen hupsuttelulla saamaan rahoja,
— en tiedä, mikä nimenomaan sai silloin ukon toimimaan, mutta sillä
hetkellä, kun Mitja seisoi hänen edessään tuntien jalkojensa
pettävän ja älyttömästi huudahteli olevansa mennyt mies, — sillä
hetkellä ukko katsoi häneen rajattoman ilkeyden valtaamana ja keksi
pitää häntä pilkkanaan. Mitjan mentyä Kuzjma Kuzjmitš kalpeana
kiukusta kääntyi poikansa puoleen ja käski laittamaan niin, ettei
vastedes tuota kerjäläistä täällä näkyisi, eikä häntä saisi päästää
pihallekaan, muuten…

Hän ei lausunut julki, mikä olisi seurauksena, mutta hänen

poikansakin, joka usein oli nähnyt hänet vihastuneena, vavahti
pelästyksestä. Kokonaisen tunnin sen jälkeen ukko tärisi vihasta ja
tuli iltaan mennessä niin sairaaksi, että lähetti hakemaan lääkäriä.

2.

Ljagavyi
 Piti siis lähteä »laukkaamaan», mutta rahoja hevosten tilaamiseen
ei ollut kopeekkaakaan, t.s., oli kaksi kaksikymmenkopeekkaista,
mutta siinä olikin kaikki, kaikki, mitä oli jäänyt niin monien vuosien
entisestä omaisuudesta! Mutta hänellä oli kotona vanha hopeainen
kello, joka jo kauan sitten oli lakannut käymästä. Hän sieppasi sen ja
vei juutalaiselle kellosepälle, jolla oli pieni kauppa markkinapaikalla.
Tämä antoi hänelle siitä kuusi ruplaa. »En odottanut saavani
niinkään paljoa!» huudahti ihastunut Mitja (hän oli yhä edelleen
ihastuksissaan), kaappasi kuusi ruplaansa ja juoksi kotiinsa. Kotona
hän täydensi rahamääräänsä lainaamalla isäntäväeltään kolme
ruplaa, minkä nämä antoivat hänelle mielellään, vaikka ne olivatkin
heidän viimeiset rahansa, niin paljon he hänestä pitivät.
Innostuksensa tilassa Mitja samassa ilmoitti heille, että hänen
kohtalonsa nyt ratkaistaan, ja kertoi heille, hyvin kiireesti tietenkin,
melkein koko »suunnitelmansa», jonka hän äsken juuri oli esittänyt
Samsonoville, sekä Samsonovin antaman ratkaisun, tulevat
toiveensa ym. Isäntäväelleen hän oli ennenkin uskonut monta
salaisuuttaan, ja senvuoksi nämä pitivätkin häntä omana ihmisenä
eikä ollenkaan ylpeänä herrana. Saatuaan tällä tavoin kokoon
yhdeksän ruplaa Mitja lähetti tilaamaan kyytihevoset Volovjan
majataloon. Mutta tällä lailla painui mieliin ja tuli pannuksi merkille se
tosiasia, että »erään tapahtuman edellisenä päivänä Mitjalla ei ollut
kopeekkaakaan ja että hän saadakseen rahoja möi kellonsa ja
lainasi isäntäväeltään kolme ruplaa, kaikki todistajain läsnäollessa».

Huomautan tästä asiasta ennakolta; myöhemmin selviää, miksi

teen niin.

Volovjan majataloon ajettuaan Mitja tosin säteili iloisesta

aavistuksesta, että viimeinkin saa loppumaan ja selvitetyksi »kaikki
nämä asiat», mutta hän vapisi myös pelosta: mitä tapahtuu nyt
Grušenjkalle hänen poissaollessaan? Entäpä jos hän päättääkin
juuri tänään lopultakin mennä Fjodor Pavlovitšin luo? Tästä syystä
Mitja oli lähtenyt matkaan ilmoittamatta mitään Grušenjkalle ja
käskien isäntäväkeään tarkoin pitämään salassa, minne hän oli
joutunut, jos joku häntä kysyisi. »Ehdottomasti, ehdottomasti on tänä
iltana palattava takaisin», hoki hän rattailla täristessään, »ja tuo
Ljagavyi on kenties kuljetettava tänne… tämän asian
loppuunsuorittamista varten»… näin ajatteli Mitja mielen ahdistusta
tuntien, mutta voi! — hänen haaveittensa ei oltu ollenkaan sallittu
toteutua hänen »suunnitelmansa» mukaisesti.

Ensiksikin hän myöhästyi, kun lähti oikotietä Volovjan kievarista.

Tämä kyläntie ei ollutkaan kahdentoista, vaan kahdeksantoista
virstan pituinen. Toiseksi hän ei tavannut pappi Iljinskiä kotona, sillä
tämä oli mennyt naapurikylään. Sill'aikaa kuin Mitja etsiskeli häntä ja
ajoin naapurikylään yhä samoilla, jo matkasta väsyneillä hevosilla,
ennätti miltei yö tulla. Pappi, aran ja ystävällisen näköinen mies,
selitti hänelle heti, että Ljagavyi tosin oli aluksi asunut hänen
luonaan, mutta on nyt Suhoi Poselokissa ja yöpyy sinne
metsänvartijan mökkiin, sillä hänellä on sielläkin metsäkauppoja.
Kun Mitja innokkaasti pyysi pappia opastamaan hänet Ljagavyin luo
heti paikalla ja »siten tavallaan pelastamaan» hänet, niin pappi
aluksi hiukan epäröityään suostuikin opastamaan hänet Suhoi
Poselokiin; nähtävästi hänessä oli herännyt uteliaisuus. Mutta
pahaksi onneksi hän neuvoi menemään sinne jalkaisin, koska sinne
oli vain virstan verran ja »pikkuisen päälle». Mitja tietysti suostui ja
lähti harppaamaan pitkillä askelillaan niin, että pappi-rukka miltei
juoksi hänen jäljessään. Tämä ei ollut vielä vanha mies ja oli hyvin
varovainen. Mitja alkoi hänen kanssaan heti puhua suunnitelmistaan,
pyysi kiihkeästi ja hermostuneesti neuvoja Ljagavyihin nähden ja oli
äänessä koko matkan. Pappi kuunteli tarkkaavaisesti, mutta antoi
vähän neuvoja. Mitjan kysymyksiin hän vastasi vältellen: »En tiedä,
oh, en tiedä, mistäpä minä sen tietäisin» jne. Kun Mitja alkoi puhua
perintöriidoistaan isänsä kanssa, niin pappi ihan pelästyi, sillä hän oli
jossakin riippuvaisuussuhteessa Fjodor Pavlovitšiin. Ihmetellen hän
muuten tiedusteli, miksi Mitja nimitti tätä kauppaa käyvää talonpoika
Gorstkinia nimellä Ljagavyi, ja selitti vakavasti Mitjalle, että vaikka
tuo toinen todella on Ljagavyi, niin hän ei kuitenkaan ole Ljagavyi,
sillä tästä nimestä hän suuresti loukkaantuu, ja että häntä on
ehdottomasti nimitettävä Gorstkiniksi, »muuten ette saa mitään
toimeen hänen kanssaan eikä hän rupea edes kuuntelemaan»,
lopetti pappi. Mitja hämmästyi heti jossakin määrin ja selitti, että niin
oli tätä nimittänyt itse Samsonov. Tämän asianhaaran kuultuaan
pappi heti sotki pois koko asian, vaikka hän olisi tehnyt hyvän työn,
jos olisi silloin kohta selittänyt Dmitri Fjodorovitšille arvelunsa:
nimittäin että jos itse Samsonov oli lähettänyt hänet tuon talonpojan
luo nimittäen tätä Ljagavyiksi, niin eiköhän hän ollut jostakin syystä
tehnyt sitä piloillaan ja eiköhän siinä ollut jotakin kieroa? Mutta
Mitjalla ei ollut aikaa takertua »sellaisiin pikkuseikkoihin». Hän
harppaili kiireesti ja arvasi vasta heidän tultuaan Suhoi Poselokiin,
että he eivät olleet kulkeneet virstaa eikä puoltatoista, vaan
varmaankin kolme virstaa; se harmitti häntä, mutta hän nieli
harminsa. He astuivat sisälle mökkiin. Metsänvartija, papin tuttu, asui
mökin toisessa puoliskossa, ja toisessa, siistillä puolella eteisen
takana, piti majaa Gorstkin. Mentiin tuohon siistiin tupaan ja
sytytettiin talikynttilä. Tupaa oli kovasti lämmitetty. Honkaisella
pöydällä seisoi sammunut teekeitin sekä tarjotin, jolla oli kuppeja,
tyhjennetty rommipullo, ei aivan tyhjäksi juotu viinapullo sekä
vehnäleivän tähteitä. Itse matkamies makasi pitkällään penkillä,
päällysnuttu mytyksi käärittynä pään alla tyynyn virkaa
toimittamassa, ja kuorsasi raskaasti. Mitja jäi seisomaan
neuvottomana. »Tietysti hänet on herätettävä: minun asiani on hyvin
tärkeä, minä olen kovin kiiruhtanut ja minulla on kiire palata kotiin
vielä tänään», alkoi Mitja puhua hätäisesti; mutta pappi ja vartija
seisoivat äänettöminä lausumatta mielipidettään. Mitja astui
nukkuvan luo ja alkoi itse häntä herätellä, teki sen tarmokkaasti,
mutta nukkuva ei herännyt. »Hän on juovuksissa», päätteli Mitja,
»mutta mitä minun on tehtävä, Herra Jumala, mitä minun on
tehtävä!» Ja äkkiä hän hirveän kärsimättömänä alkoi nykiä nukkuvaa
käsistä ja jaloista, heilutella hänen päätään, nostaa häntä istumaan
penkille, ja sai sentään varsin kauan ponnisteltuaan vain sen verran
aikaan, että toinen alkoi järjettömästi mörähdellä ja pontevasti, joskin
epäselvin sanoin, kiroilla.

— Ei odottakaa mieluummin jonkin aikaa, — lausui viimein pappi,

— sillä nähtävästi hän ei mihinkään kykene.

— On juonut koko päivän, — lausui vartija.

— Herra Jumala! — huudahteli Mitja. — Jospa te vain tietäisitte,

miten välttämätöntä tämä minulle on, ja miten epätoivoissani nyt
olen!

— Ei, parempi olisi teidän odottaa aamuun, — sanoi pappi

uudelleen.

— Aamuun? Armahtakaa, se on mahdotonta! — Ja

epätoivoissaan hän oli vähällä taas syöksyä juopuneen kimppuun
tätä herättämään, mutta luopui heti aikeestaan ymmärtäen kaikki
ponnistelunsa hyödyttömiksi. Pappi oli vaiti, uninen vartija oli synkkä.

— Kuinka kauheita murhenäytelmiä ihmisille tuottaakaan realismi!

— lausui Mitja aivan epätoivoissaan. Hiki valui hänen kasvoistaan.
Käyttäen hetkeä hyväkseen pappi varsin järkevästi selitti, että vaikka
onnistuttaisiinkin herättämään nukkuja, niin hän juovuksissa ollen ei
kuitenkaan pysty mihinkään keskusteluun, »mutta koska teillä on
tärkeä asia, niin on varmempaa jättää se aamuun»… Mitja levitti
käsiään ja suostui.

— Pastori, minä jään tänne kynttilän kera ja otan otollisesta

silmänräpäyksestä vaarin. Kun hän herää, niin silloin heti alan…
Minä maksan sinulle kynttilästä, — kääntyi hän vartijan puoleen, —
ja yösijasta myös, muistat vielä myöhemminkin Dmitri Karamazovin.
En vain tiedä, miten teidän olonne, pastori, nyt järjestyy: mihin te
käytte makaamaan?

— Ei, minä menen kotiini. Ajan sinne hänen tammallaan, — sanoi

pappi näyttäen vartijaa. — Hyvästi nyt vain, toivon asianne
menestyvän hyvin.

Niin päätettiinkin. Pappi lähti matkaan tammalla, iloissaan siitä,

että oli lopultakin päässyt irti, mutta pyöritellen yhä ymmällä ollen
päätään ja ajatellen: eiköhän pitäne huomenna hyvissä ajoin
ilmoittaa tästä mielenkiintoisesta tapahtumasta hyväntekijälle Fjodor
Pavlovitšille, »muuten hän, kun sattuu paha onni, voi saada tietää
asiasta, suuttuu ja lakkaa osoittamasta suosiotaan». Vartija lähti
korvallistaan raapien ääneti omaan tupaansa, ja Mitja istuutui
penkille ottaakseen, kuten oli sanonut, vaarin silmänräpäyksestä.
Syvä surumielisyys laskeutui raskaan sumun tavoin hänen
sieluunsa. Syvä, kauhea suru! Hän istui, mietti eikä voinut mitään
keksiä. Kynttilä alkoi olla lopussa, sirkka alkoi sirittää, lämmitetyssä
huoneessa alkoi olla sietämättömän tukahduttavaa. Hänen
mieleensä nousi äkkiä puutarha, käytävä puutarhan perällä, isän
talossa avautuu salaperäisesti ovi, ja ovesta juoksee sisälle
Grušenjka… Hän hypähti lavitsalta.

— Murhenäytelmä! — lausui hän hampaitaan kiristellen, astui,

koneellisesti nukkuvan luo ja alkoi katsella hänen kasvojaan. Tämä
oli laiha, ei vielä vanha talonpoika, jolla oli sangen pitkulaiset kasvot,
ruskeat kiharat ja pitkä, ohut parta, yllä karttuunipaita ja musta liivi,
jonka taskusta näkyivät hopeisen kellon perät. Mitja katseli näitä
kasvoja hirveätä vihaa tuntien, ja jostakin syystä hänessä herätti
erityisesti vihaa se, että miehellä oli kihara tukka. Pääasiassa oli
sietämättömän harmillista se, että hän, Mitja, joka oli niin paljon
uhrannut, niin paljon jättänyt, seisoo tässä hänen edessään
kiireellisen asiansa kanssa perin kiusattuna, mutta tuo vetelehtijä,
»josta nyt riippuu koko minun kohtaloni, kuorsaa niinkuin ei olisi
mitään tapahtunut, aivan kuin olisi kokonaan toiselta
taivaankappaleelta». »Oi kohtalon ironiaa!» huudahti Mitja ja
hyökkäsi äkkiä aivan pyörällä päästään taas herättämään juopunutta
talonpoikaa. Hän herätteli tätä aivan raivostuneena, nyki häntä,
töykki, löikin, mutta puuhattuaan noin viisi minuuttia saamatta
taaskaan mitään toimeen hän palasi voimattoman epätoivon vallassa
penkille ja istuutui.

— Tyhmää, tyhmää! — huudahteli Mitja. — Ja… miten

epärehellistä onkaan tämä kaikki! — lisäsi hän äkkiä jostakin syystä.
Hänen päätään alkoi hirveästi kivistää: »Olisikohan jätettävä asia
sikseen? On mentävä kokonaan pois», välähti hänen mielessään.
»Ei, on oltava aamuun. Jään kuin jäänkin suottakin! Miksi minä
tulinkaan, jos nyt lähden? Eikä tässä pääse lähtemäänkään, miten
täältä nyt voisi ajaa tiehensä, oi, se on hullutusta!»
 Mutta hänen päätään alkoi kivistää yhä enemmän. Hän istui
liikkumatta eikä ymmärtänyt itsekään, kun alkoi torkahdella ja äkkiä
nukkui istualleen. Nähtävästi hän oli nukkunut pari tuntia tai
enemmänkin. Hän heräsi päänkivistykseen, joka oli niin sietämätön,
että pani huutamaan. Ohimoissa jyskytti, päälakea kivisti; herättyään
hän ei pitkään aikaan päässyt täysin selville itsestään eikä tajunnut,
mitä hänelle oli tapahtunut. Viimein hän arvasi, että lämmitetyssä
huoneessa oli hirveästi häkää ja että hän kenties olisi voinut kuolla.
Mutta juopunut talonpoika makasi yhä kuorsaten; kynttilä oli sulanut
ja oli sammumaisillaan. Mitja huudahti ja lähti hoippuen rientämään
eteisen läpi vartijan tupaan. Tämä heräsi pian, mutta kuultuaan
toisessa huoneessa olevan häkää hän, vaikka lähtikin liikkeelle
ryhtyäkseen tarpeellisiin toimenpiteisiin, otti koko asian niin
hämmästyttävän tyynesti, että se kummastutti ja loukkasi Mitjaa.

— Mutta hän on kuollut, hän on kuollut, ja silloin… mitä silloin? —

huuteli Mitja hurjistuneena hänen edessään.

Ovi avattiin, avattiin myös ikkuna, avattiin savutorvi, Mitja toi

eteisestä vesiämpärin, kasteli ensin oman päänsä ja sitten,
löydettyään jonkin rievun, pisti sen veteen ja asetti sen sitten
Ljagavyin päähän. Vartija suhtautui edelleen koko tapahtumaan
ikäänkuin halveksivasti ja lausui jurosti, kun oli avannut ikkunan:
»Hyvä on näinkin», sekä meni taas makaamaan jättäen Mitjalle
sytytetyn rautaisen lyhdyn. Mitja puuhasi häkää saaneen juopuneen
kanssa puolisen tuntia kostutellen tavan takaa hänen päätään ja oli
jo vakavasti aikeissa valvoa koko yön, mutta perin nääntyneenä hän
sattui hetkiseksi istahtamaan vetääkseen henkeä ja silloin hän
samassa sulki silmänsä sekä ojentautui sen jälkeen itse tietämättään
penkille ja nukkui sikeään uneen.
 Hän heräsi hirveän myöhään. Oli arviolta jo kello yhdeksän
aamua. Aurinko paistoi kirkkaasti sisälle tuvan kahdesta ikkunasta.
Eilinen kiharatukkainen talonpoika istui penkillä jo alustakkiin
pukeutuneena. Hänen edessään seisoi taas teekeitin ja uusi pullo.
Entinen, eilinen, oli jo tyhjennetty ja uudesta oli juotu enemmän kuin
puolet. Mitja hypähti ylös ja huomasi yhdellä silmäyksellä, että kirottu
moukka oli taas juovuksissa, pahasti ja auttamattomasti juovuksissa.
Hän katseli miestä minuutin verran silmät pullollaan. Talonpoika
puolestaan katseli häntä ääneti ja viekkaasti, suututtavan tyynesti,
vieläpä jonkinmoisella halveksivalla ylemmyydellä, näytti Mitjasta.
Hän riensi miehen luo.

— Anteeksi, nähkääs… minä… te olette luultavasti kuullut

täkäläiseltä vartijalta toisessa tuvassa: minä olen luutnantti Dmitri
Karamazov, sen ukko Karamazovin poika, jonka kanssa suvaitsette
hieroa kauppaa metsiköstä…

— Sen sinä valehtelet! — tokaisi talonpoika äkkiä lujasti ja

rauhallisesti.

— Mitenkä valehtelen? Tunnette kai Fjodor Pavlovitšin?

— En mitenkään tunne sinun Fjodor Pavlovitšiasi, — lausui

talonpoika ja hänen kielensä toimi omituisen kankeasti.

— Metsikköä, metsikköä te häneltä ostelette; herätkää toki,

muistakaa.
Isä Pavel Iljinski opasti minut tänne… Te olette kirjoittanut
Samsonoville, ja hän lähetti minut teidän luoksenne… — puhui Mitja
läähättäen.
 — V-valehtelet! — tokaisi taas Ljagavyi. Mitja tunsi jalkojensa
kylmenevän.

— Armahtakaa, eihän tämä ole leikkiä! Te olette kenties

päissänne. Voittehan lopultakin puhua, ymmärtää… muuten…
muuten minä en ymmärrä mitään!

— Sinä olet värjäri!

— Paratkoon, minä olen Karamazov, Dmitri Karamazov, minulla on

teille tarjous… edullinen tarjous… sangen edullinen… nimenomaan
metsikköä koskeva.

Talonpoika siveli arvokkaasti partaansa.

— Ei, sinä teit urakkasopimuksen ja kähvelsit kuin konna. Sinä

olet konna!

— Minä vakuutan teille, että te erehdytte! — Mitja väänteli käsiään

epätoivoissaan. Talonpoika siveli yhä partaansa ja siristi äkkiä
viekkaasti silmiään.

— Ei, tiedätkö, mitä sinun pitää minulle näyttää: näytä sinä minulle
sellainen laki, että on lupa laitella vahinkoja, kuuletko! Sinä olet
konna, ymmärrätkö sen?

Mitja vetäytyi synkkänä takaisin, ja äkkiä ikäänkuin »jokin iski

häntä otsaan», kuten hän itse myöhemmin sanoi.
Silmänräpäyksessä jokin valaisi hänen järkensä, »syttyi soihtu, ja
minä ymmärsin kaikki». Hän seisoi jähmettyneenä eikä voinut
käsittää, kuinka hän, älykäs mies, oli voinut antautua tämmöiseen
tyhmyyteen, takertua tuommoiseen juttuun ja jatkaa tätä kaikkea
melkein kokonaisen vuorokauden, puuhata tuon Ljagavyin kanssa,
kostutella hänen päätään… »No, mies on humalassa, niin että näkee
jo pikku piruja, ja juopi vielä yhtä painoa viikon, — mitäpä tässä
maksaa odottaa? Entäpä jos Samsonov on tahallaan lähettänyt
minut tänne? Entäpä jos Grušenjka… Voi hyvä Jumala, mitä
olenkaan tehnyt!…»

Talonpoika istui, katseli häntä ja naureskeli. Jossakin muussa

tapauksessa Mitja kenties olisi tappanut tuon hölmön vihapäissään,
mutta nyt hän itse oli mennyt niin heikoksi kuin lapsi. Hän astui hiljaa
lavitsan luo, otti päällystakkinsa, puki ääneti sen ylleen ja meni ulos
tuvasta. Toisessa tuvassa hän ei tavannut vartijaa, siellä ei ollut
ketään. Hän otti taskustaan pientä rahaa viisikymmentä kopeekkaa
ja pani ne pöydälle maksuksi yösijasta, kynttilästä ja häiriöstä.
Mentyään ulos tuvasta hän näki ympärillään vain metsää eikä mitään
muuta. Hän lähti kulkemaan umpimähkään, muistamatta edes mihin
suuntaan oli lähdettävä mökiltä — oikeaanko vai vasempaanko;
kiiruhtaessaan edellisenä yönä tänne papin kanssa hän ei ollut
tarkannut tietä. Ei minkäänlaista kostonhalua ollut hänen sielussaan,
ei edes Samsonovia kohtaan. Hän asteli kapeata metsätietä
ajattelematta mitään, hajamielisenä, »kadonnein aattein»,
huolehtimatta vähääkään siitä, minne meni. Vastaan tuleva lapsi olisi
voittanut hänet, niin voimattomaksi hän oli äkkiä tullut sielun ja
ruumiin puolesta. Jotenkuten hän kuitenkin joutui ulos metsästä:
hänen edessään oli äkkiä niitettyjä paljaita peltoja
silmänkantamattomiin: »Mikä toivottomuus, mikä kuolema
ylt'ympäri!» toisteli hän astuen yhä vain eteenpäin.

Ohikulkijat pelastivat hänet: ajomies kyyditsi kyläntietä jotakin

ukkoa, joka oli kauppias. Kun he saapuivat kohdalle, kysyi Mitja tietä,
ja selville kävi, että toisetkin olivat menossa Volovjaan. Ryhdyttiin
neuvottelemaan, ja Mitja pääsi rattaille mukaan. Noin kolmen tunnin
kuluttua oltiin perillä. Volovjan majatalossa Mitja tilasi heti kyydin
kaupunkiin, mutta huomasi äkkiä olevansa hirveän nälkäinen.
Hevosia valjastettaessa hänelle laitettiin munakokkeli. Hän söi sen
kaikki silmänräpäyksessä, söi ison leivänkimpaleen, söi esille
ilmestyneen makkaran ja joi kolme ryyppyä viinaa. Vahvistettuaan
itseään hän reipastui ja hänen mielensä kirkastui taas. Hän kiiti tietä
pitkin, hoputti kyytimiestä ja teki yht'äkkiä uuden ja aivan
»muuttumattoman» suunnitelman, miten saisi vielä ennen saman
päivän iltaa »nuo kirotut rahat». »Ja ajatella, ajatella, että noiden
jonninjoutavien kolmentuhannen takia tuhoutuu ihmiskohtalo!» Ja
jollei hän olisi lakkaamatta ajatellut Grušenjkaa ja sitä, eikö tälle ollut
jotakin tapahtunut, niin hän kenties olisi taas tullut aivan iloiseksi.
Mutta Grušenjkan ajattelu tunkeutui joka hetki hänen sieluunsa
terävän veitsen tavoin.

3.

Kultakaivos

Tämä oli juuri se Mitjan käynti, josta Grušenjka oli niin peläten
kertonut Rakitinille. Grušenjka odotteli silloin »pikalähettiään» ja oli
hyvin iloissaan siitä, että Mitja ei ollut käynyt edellisenä eikä sinä
päivänä, sekä toivoi, että hän, jos Jumala suo, ei tule ennen hänen
lähtöään, mutta silloin oli Mitja äkkiä tullutkin. Jatkon me tiedämme:
päästäkseen hänestä eroon oli Grušenjka heti pyytänyt häntä
saattamaan häntä Kuzjma Samsonovin luo, jonne Grušenjkan muka
välttämättömästi oli mentävä »rahoja laskemaan», ja kun Mitja oli
hänet sinne saattanut, niin hyvästellessään häntä Kuzjman portilla oli
Grušenjka ottanut häneltä lupauksen, että Mitja tulisi häntä
hakemaan kellon käydessä kahtatoista saattaakseen hänet takaisin
kotiin. Mitja oli iloissaankin tästä asiain järjestymisestä: »Hän istuu
Kuzjman luona, ei mene siis Fjodor Pavlovitšin luo… jollei hän vain
valehtele», lisäsi hän samassa. Mutta hänestä näytti, että Grušenjka
ei ollut valehdellut. Hänen mustasukkaisuutensa oli juuri sitä laatua,
että ollessaan erillään rakastamastaan naisesta hän kuvitteli heti
Jumala ties mitä kauheita asioita siitä, mitä naiselle tapahtuu ja
miten tämä siellä »pettää» häntä, mutta juostuaan taas naisen luo
järkytettynä, masentuneena, täysin vakuutettuna, että tämä on
ennättänyt olla hänelle uskoton, hän heti katsahdettuaan tämän
kasvoihin, tämän naisen nauraviin, iloisiin ja ystävällisiin kasvoihin,
tuossa tuokiossa reipastui mieleltään, lakkasi heti paikalla
epäilemästä ja iloisesti häveten soimasi itse itseään
mustasukkaisuudestaan. Saatettuaan Grušenjkan hän riensi
kotiinsa. Oi, hänen piti ennättää vielä toimittaa niin paljon tänään!
Mutta ainakin oli taakka sydämeltä pudonnut. »Pitäisi vain pian
saada tietää Smerdjakovilta, eikö siellä ole tapahtunut mitään eilen
illalla, eikö Grušenjka, mene tiedä, ole käynyt Fjodor Pavlovitšin
luona, uh!» välähti hänen päässään. Niin että hän ei ollut ennättänyt
vielä juosta asuntoonsa, kun mustasukkaisuus jo taas oli alkanut
liikahdella hänen rauhattomassa sydämessään.

Mustasukkaisuus! »Othello ei ole mustasukkainen, hän on

herkkäuskoinen», huomautti Puškin, ja jo tämä huomautus yksistään
todistaa tämän suuren venäläisen runoilijan älyn syvyyttä. Othellolla
on yksinkertaisesti rikki ruhjottu sielu, ja koko hänen
maailmankatsomuksensa on synkistynyt, sillä hänen ihanteensa on
sortunut. Mutta Othello ei rupea piileksimään, vakoilemaan,
pitämään salaa silmällä: hän on luottavainen. Päinvastoin häntä piti
johtaa äärelle, työntää eteenpäin, kiihoittaa erikoisin ponnistuksin,
että hän huomaisi uskottomuuden. Todella mustasukkainen ihminen
ei ole tämmöinen. On mahdotonta kuvitellakin koko sitä häpeätä ja
siveellistä alennustilaa, mihin mustasukkainen kykenee antautumaan
ilman mitään omantunnonvaivoja. Eikä ole niin, että he kaikki olisivat
alhaisia ja likaisia sieluja. Päinvastoin yleväsydäminen ihminen,
jonka rakkaus on puhdasta, täynnä uhrautuvaisuutta, voi kuitenkin
piiloutua pöytien alle, palkata halpamielisiä ihmisiä avukseen ja
viihtyä vakoilun ja salakuuntelun iljettävimmässä loassa. Othello ei
olisi voinut millään ehdolla tyytyä uskottomuuteen, — hän ei olisi
voinut antaa anteeksi ja tyytyä, — vaikka hänen sielunsa ei tunne
vihaa ja on viaton kuin lapsen sielu. Mutta toisin on todella
mustasukkaisen laita: vaikeata on kuvitella, mihin voi tyytyä ja viihtyä
ja mitä voi antaa anteeksi joku mustasukkainen! Mustasukkaiset
antavat anteeksi helpommin kuin kukaan muu, ja sen tietävät kaikki
naiset. Mustasukkainen kykenee tavattoman pian (tietysti pantuaan
ensin toimeen hirveän kohtauksen) antamaan anteeksi esimerkiksi jo
melkein todistetun uskottomuuden, hänen itsensä näkemät syleilyt ja
suutelot, jos hän samaan aikaan on esimerkiksi voinut jollakin tavoin
tulla vakuutetuksi siitä, että tämä tapahtui »viimeisen kerran» ja että
kilpailija tämän jälkeen heti katoaa, matkustaa maan ääriin tai että
hän itse vie naisensa pois johonkin sellaiseen paikkaan, johon tuo
peloittava kilpailija ei enää tule. Tietysti sovinto tapahtuu vain
hetkeksi, sillä jos kilpailija todella häviäisikin tiehensä, niin
mustasukkainen itse keksii jo seuraavana päivänä toisen, uuden, ja
tulee tälle mustasukkaiseksi. Luulisi, että mitä arvoa onkaan
sellaisella rakkaudella, jota täytyy noin pitää silmällä, ja mitä maksaa
rakkaus, jota pitää niin suurin ponnistuksin vahtia? Mutta juuri tätä ei
todella mustasukkainen koskaan käsitä, ja kuitenkin, toden totta,
semmoisten joukossa saattaa olla yleväsydämisiäkin ihmisiä.
Merkillistä on vielä se, että nämä samat yleväsydämiset ihmiset
seisoessaan jossakin komerossa salaa kuuntelemassa ja
vakoilemassa eivät, jos kohta he »ylevillä sydämillään» eivät selvästi
ymmärräkään kaikkea sitä siivottomuutta, johon he itse ovat
vapaaehtoisesti tuppautuneet mukaan, ainakaan sillä hetkellä, kun
seisovat tuossa komerossa, milloinkaan tunne omantunnonvaivoja.
Kun Mitja näki Grušenjkan, niin hänestä katosi mustasukkaisuus ja
hän muuttui silmänräpäyksen ajaksi luottavaiseksi ja jaloksi,
halveksipa itsekin itseään huonojen tunteittensa johdosta. Tämä
merkitsi vain sitä, että hänen rakkauteensa tuota naista kohtaan
sisältyi jotakin paljon korkeampaa kuin hän itse luulikaan eikä
ainoastaan intohimoa, ei ainoastaan »ruumiin kaartuma», josta hän
oli puhunut Aljošalle. Mutta kun Grušenjka katosi hänen näkyvistään,
niin Mitja alkoi heti taas epäillä hänessä kaikkea uskottomuuden
alhaisuutta ja kavaluutta. Eikä hän tällöin tuntenut mitään
tunnonvaivoja.

Mustasukkaisuus siis alkoi uudelleen kuohua hänessä. Joka

tapauksessa täytyi kiiruhtaa. Ensityöksi oli saatava vaikka pikkuisen
rahaa lainatuksi. Eiliset yhdeksän ruplaa olivat melkein kaikki
menneet matkalla, eikä aivan ilman rahaa tietenkään pääse
minnekään askeltakaan. Samalla kuin hän äsken rattailla istuessaan
oli miettinyt uutta suunnitelmaansa, oli hän myös tuuminut, mistä
saisi taskulainan. Hänellä oli pari kaksintaistelupistolia panoksineen,
ja se, että hän ei tähän saakka vielä ollut niitä pantannut, johtui siitä,
että hän piti niistä enemmän kuin mistään muista kapineistaan.
»Pääkaupunki»-ravintolassa hän oli jo kauan sitten jonkin verran
tutustunut erääseen nuoreen virkamieheen ja jotenkin saanut siellä
myös tietää, että tämä naimaton ja sangen varakas virkamies
intohimoisesti rakastaa aseita, ostelee pistoleja, revolvereja, tikareja,
ripustelee niitä seinilleen, näyttää tutuilleen, kehuskelee, osaa
mainiosti selittää revolverin rakenteen, kuinka se on ladattava,
kuinka laukaistava ym. Kauan ajattelematta Mitja heti meni hänen
luokseen ja ehdotti, että hän ottaisi pistolit pantiksi ja antaisi lainaksi
kymmenen ruplaa. Virkamies alkoi ilostuneena pyydellä häntä
myymään ne, mutta Mitja ei suostunut, ja virkamies antoi hänelle
kymmenen ruplaa ilmoittaen, ettei hän millään ehdolla ota korkoja.
He erosivat ystävinä. Mitja kiiruhti, hän riensi Fjodor Pavlovitšin talon
takalistoon, huvimajaansa, kutsuakseen mahdollisimman pian
puheilleen Smerdjakovin. Mutta tällä tavoin tuli merkille pannuksi
taaskin se tosiasia, että vain kolme tai neljä tuntia erään tapahtuman
edellä, josta tuonnempana tulee paljon puhuttavaksi, Mitjalla ei ollut
kopeekkaakaan rahaa ja että hän panttasi kymmenestä ruplasta
rakkaimmat kapineensa, kun taas äkkiä kolmen tunnin kuluttua
hänellä oli käsissään tuhansia… Mutta minähän teen hyppäyksen
eteenpäin.

Maria Kondratjevnan (Fjodor Pavlovitšin naapurin) luona häntä

odotti tieto Smerdjakovin sairaudesta, mikä tavattomasti hämmästytti
häntä ja teki hänet levottomaksi. Hän kuuli kertomuksen
putoamisesta kellariin, sitten kaatuvataudista, lääkärin tulosta, Fjodor
Pavlovitšin huolista; mielenkiinnolla hän kuuli senkin, että veli Ivan oli
jo aamulla lähtenyt Moskovaan. »Lienee ajanut ennen minua
Volovjan ohi», ajatteli Dmitri Fjodorovitš, mutta hän oli hirveän
huolissaan Smerdjakovin vuoksi: »Kuinka nyt käy, kuka nyt vahtii ja
antaa minulle tietoja?» Innokkaasti hän alkoi kysellä noilta naisilta,
eivätkö he olleet huomanneet mitään eilen illalla. Nämä ymmärsivät
sangen hyvin, mitä hän tiedusteli, ja haihduttivat täydelleen hänen
epäluulonsa: ei kukaan ollut käynyt, Ivan Fjodorovitš oli ollut yöllä
kotona, »kaikki oli täysin järjestyksessä». Mitja rupesi ajattelemaan.
Epäilemättä pitää tänäänkin vahtia, mutta missä: täälläkö vai
Samsonovin portilla? Hän päätti, että oli vahdittava kummassakin
paikassa, aina asianhaarain mukaan, kunnes, kunnes… Seikka oli
semmoinen, että nyt hänen edessään oli tuo »suunnitelma»,
äskeinen, uusi ja jo varma suunnitelma, jonka hän oli keksinyt
rattailla ja jonka toteuttamista ei enää voinut lykätä. Mitja päätti
uhrata siihen tunnin: »Tunnissa saan kaikki ratkaistuksi, saan kaikki
tietää, ja silloin, silloin, ensin menen Samsonovin taloon, otan
selville, onko Grušenjka siellä, ja sitten silmänräpäyksessä takaisin
tänne ja täällä kello yhteentoista asti, sitten taas Samsonovin luo
Grušenjkaa hakemaan ja saattamaan häntä kotiin.» Näin hän päätti.

Hän kiiruhti kotiinsa, peseytyi, kampasi tukkansa, puhdisti

vaatteensa, pukeutui ja lähti rouva Hohlakovin luo. Voi, hänen
»suunnitelmansa» oli täällä. Hän oli päättänyt lainata kolmetuhatta
tältä rouvalta. Ja tärkeintä on, että hän äkkiä ja ikäänkuin tuota pikaa
oli tullut tavattoman varmaksi siitä, ettei saa kieltävää vastausta.
Kenties ihmetellään sitä, että jos kerran hänellä oli tuo varmuus, niin
miksi hän ei jo aikaisemmin ollut mennyt sinne, niin sanoakseni
omaan piiriinsä, vaan lähti Samsonovin luo, laadultaan aivan oudon
miehen luo, jonka kanssa hän ei edes osannut oikealla tavalla
puhua. Mutta asia oli niin, että hän viime kuukauden aikana oli miltei
vieraantunut rouva Hohlakovista, jota hän aikaisemminkin tunsi
verraten vähän, ja sitäpaitsi hän tiesi varsin hyvin, ettei rouva
Hohlakovkaan voinut sietää häntä. Tämä rouva oli vihannut häntä
alusta alkaen yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli Katerina
Ivanovnan sulhanen, kun rouva Hohlakov taas jostakin syystä oli
saanut päähänsä, että Katerina Ivanovnan olisi hylättävä hänet ja
mentävä naimisiin »miellyttävän, ritarillisesti sivistyneen Ivan
Fjodorovitšin kanssa, jolla oli niin sievä käytöstapa.» Mitjan
käytöstapaa hän taas vihasi. Mitja puolestaan oli naureskellut
hänelle ja kerran jotenkin tullut sanoneeksi hänestä, että tämä rouva
on »yhtä vilkas ja ujostelematon kuin sivistymätönkin». Ja äsken
aamulla, rattailla, hänen mieleensä oli tullut valoisa ajatus: »Jos hän