Myelin: The Brain’s Supercharger

Bernard Zalc
Visit to download the full and correct content document:
https://textbookfull.com/product/myelin-the-brains-supercharger-bernard-zalc/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Myelin Basic and Clinical Advances Kazunori Sango

https://textbookfull.com/product/myelin-basic-and-clinical-
advances-kazunori-sango/

The Tenants Bernard Malamud

https://textbookfull.com/product/the-tenants-bernard-malamud/

The Neganthropocene Bernard Stiegler

https://textbookfull.com/product/the-neganthropocene-bernard-
stiegler/

Bernard Shaw and the Censors: Fights and Failures,

Stage and Screen Bernard F. Dukore

https://textbookfull.com/product/bernard-shaw-and-the-censors-
fights-and-failures-stage-and-screen-bernard-f-dukore/
The ShortTube 80 Telescope A User s Guide Neil T.
English

https://textbookfull.com/product/the-shorttube-80-telescope-a-
user-s-guide-neil-t-english/

Bernard Shaw on Religion The Critical Shaw Shaw

https://textbookfull.com/product/bernard-shaw-on-religion-the-
critical-shaw-shaw/

Essentials of Hypertension: The 120/80 paradigm 1st

Edition Flávio Danni Fuchs (Auth.)

https://textbookfull.com/product/essentials-of-hypertension-
the-120-80-paradigm-1st-edition-flavio-danni-fuchs-auth/

The Spontaneous Brain From the Mind Body to the World

Brain Problem Georg Northoff

https://textbookfull.com/product/the-spontaneous-brain-from-the-
mind-body-to-the-world-brain-problem-georg-northoff/

Sport Marketing Bernard J. Mullin

https://textbookfull.com/product/sport-marketing-bernard-j-
mullin/
Another random document with
no related content on Scribd:
 »Pyhä isä, Davido Rossi on orpo poika.»

»Olen kuullut sen», sanoi paavi.

»Hän ei ole koskaan nähnyt isäänsä — ei kuullut edes nimeä.

Hänen äitinsä oli köyhä vaimoraukka, jonka kaikki olivat julmasti
pettäneet. Hän hukutti itsensä Tiberiin.»

»Vaimoraukka», sanoi paavi ja ajatteli itsekseen: »Se on se

vanha, surullinen tarina.»

»Hänet kasvatettiin löytölasten kodissa, teidän pyhyytenne, ja

lähetettiin erääseen mökkiin Campagnalle, josta hänet pikku poikana
myytiin Englantiin.»

Paavi liikahti levottomana. »Monelle, voi niin monelle pienelle

italialaiselle pojalle on käynyt noin», sanoi hän.

»Isäni löysi hänet Lontoon kadulla eräänä talviyönä, teidän

pyhyytenne, kantamassa posetiivia ja pientä oravaa. Hänellä oli
rikkinäinen samettipuku, jolle Lontoon pojat nauroivat, muuta suojaa
hänellä ei ollut kylmää vastaan. 'Jonkun köyhän miehen poika',
ajatteli isäni. Mutta ken tietää sen, teidän pyhyytenne?»

Paavi oli ääneti. Hänen kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet. Roman

katse oli maahan luotuna, ja hän oli niin liikutettu, että tuskin saattoi
puhua.

»Isäni oli suuttunut pojan isään, sen muistan, ja jos hän siihen
aikaan olisi tiennyt, mistä löytäisi tuon isän, olisi hän syyttänyt häntä
ja antanut hänet poliisin käsiin.»

Paavin pää vaipui alas, ja kapusiinilainen katsoi tutkien Romaan.

 »Mutta kuka tietää, oliko pojan isässä syytä, teidän pyhyytenne?
Ehkä hän oli hyvä mies — ehkä hän oli sellaisia, joiden täytyy kärsiä
koko elämänsä toisten syntien tähden. Ehkä… ehkä hän tuona
samana yönä kulki Lontoon kaduilla turhaan hakien orpojen ja
kurjien seasta pientä poikaa, jonka suonissa virtasi hänen verensä ja
jolla oli hänen nimensä.»

Paavin kasvot olivat kalpeat ja ilmaisivat liikutusta. Hänen

kyynärpäänsä nojautuivat tuolin käsipuihin, ja hänen ryppyiset
kätensä olivat lujasti puristuneet. Roma kiihtyi yhä enemmän, mutta
hän koetti jatkaa.

»Ja ehkä hän on sanonut itselleen satoja kertoja, että olkootpa

hänen poikansa synnit mitkä tahansa, ovat ne osaksi hänen omia
syntejään, koska hänen poikansa oli ilman ystäviä maailmassa eikä
koskaan saanut nähdä isäänsä, joka olisi häntä johtanut.»

Roma vaikeni. Syntyi pitkä äänettömyys. Huoneessa tuntui ilma

virtaavan hirveätä vauhtia kamalaa pyörrettä kohti.

»Pyhä isä», sanoi Roma vihdoin matalalla äänellä. »Jos Davido

Rossi olisi teidän poikanne, pyytäisittekö minua sittenkin syyttämään
häntä?»

Paavi kohotti kasvonsa, jotka kuvastivat surua, ja sanoi syvällä,

värisevällä äänellä: »Pyytäisin! Hartaammin kuin koskaan ennen —
tuhat kertaa hartaammin.»

»Sitten teen sen», sanoi Roma.

Paavi nousi syvästi liikutettuna, pani molemmat kätensä Roman

olkapäille ja sanoi: »Menkää rauhassa, tyttäreni, ja Jumala suokoon
teille edes hiukan lepoa.»
XX.

Paavi, joka oli ollut erillään ulkomaailmasta uskonnollisissa

mietelmissä koko päivän, ilmoitti kamariherrojensa hämmästykseksi
tahtovansa kävellä puutarhassa illalla. Isä Pifferin kanssa, joka
kantoi suurta etruskilaista lamppua, hän astui alas pimeitä käytäviä,
missä hämmästyneet palfrenieerit seisoivat, ja kulki avonaisten
pihojen poikki säikähtyneiden vahtien ohi Vatikaanin ulommaisten
kaarien luo.

Yö oli lämmin ja hiljainen, ja kuu, joka juuri oli noussut melkein

täysikuuna, loisti kirkkaasti. Pitkät, mustat varjot levisivät seinän
näköisinä pensasaidasta, ja Pietarin-kirkon suuri varjo väikkyi kuin
litteä ilmapallo ruohotantereella.

Ei tuntunut tuulen henkäystäkään eikä kuulunut ääntäkään muuta

kuin silloin tällöin sammakon kurnutusta lammikosta, kirkonkellot
eivät kaikuneet, koska nyt oli katumuspäivä, ja lepäävä kaupunkikin
näytti sähkövalon valaisemana kuuntelevan hiljaa.

Kunnianarvoisat vanhat miehet kulkivat äänetönnä ja ainoastaan

heidän keppiensä kosketus hiekkakäytävään tuntui häiritsevän
hiljaisuutta. Vihdoin paavi seisahtui ja sanoi:
 »Kuinka omituista tuo kaikki oli, isä Pifferi!»

»Hyvin omituista, teidän pyhyytenne», sanoi kapusiinilainen.

»Rossi ei näytä olevan hänen nimensä.»

»Ei hänen oikea nimensä, niin hän sanoi.»

»Kaikki pettivät hänen äitinsä, ja hän hukuttautui Tiberiin.»

»Niin hän sanoi, teidän pyhyytenne.»

»Hänet otettiin löytölasten kotiin ja lähetettiin kasvatettavaksi

Campagnalle ja myytiin sitten poikana Englantiin.»

»Se on todellakin omituista», sanoi isä Pifferi.

»Hyvin omituista», lisäsi paavi.

He katsoivat toisiinsa hetkisen ja jatkoivat sitten kävelyään ääneti.

Pieniä sinertäviä valoja värähteli heidän kasvojensa edessä, ja kuu
välähti tuontuostakin esiin harvalehtisten puiden lomitse. Paavi, joka
veti hiukan jalkojaan kävellessään, seisahtui taas.

»Teidän pyhyytenne?»

»Kukahan hän lienee?»

Kapusiinilainen huokasi. »Me saamme kuulla sen huomenna.»

»Niin», sanoi paavi, »huomisaamuna saamme tietää kaikki.»

Synkkä menneisyyden varjo leijaili heidän ympärillään, ja heitä

peloitti manata sitä esiin.
 Samalla hetkellä kajahti hiljaisuudessa kirkas, pitkä ääni, joka
aivan äkkiarvaamatta helähti yössä ja sammui yhtä nopeasti.

»Satakieli», sanoi paavi.

Mahtava sävelten aalto vyöryi esiin jostakin näkymättömästä

paikasta vaihdellen taivaallisen kauniina, tuontuostakin keskeytyen
ja kertoen riemua, surua ja kaihoa. Se loppui äärettömän
surumieliseen säveleen, tuskan valitukseen, joka tuntui rukoilevan
Jumalan apua. Kun kaikki taas oli hiljaista, tuntui kuin maailma olisi
käynyt autioksi.

Paavin askeleet kuuluivat hiekassa. »En koskaan unohda sitä»,

sanoi hän.

»Se oli ihmeellistä», sanoi kapusiinilainen.

»Ajattelin sitä tyttöparkaa», sanoi paavi, »hänen rukoileva

äänensä kaikuu korvissani niin kauan kuin elän.»

»Lapsiraukka», sanoi kapusiinilainen.

»Me emme olisi voineet menetellä toisin, eikö niin, isä Pifferi? Jos
otamme kaikki asianhaarat lukuun, emme olisi voineet tehdä toisin.»

»Ehkemme olisi, teidän pyhyytenne.»

He kääntyivät puistokäytävän mutkaan, missä polku heidän

jalkainsa alla oli täynnä Juudas-puiden kukkia.

»Tuossahan oli se linnunpesä», sanoi paavi.

»Niin oli», vastasi munkki.

 »Omituista, ettei emo lennä ulos, kuten ennen. Ah, Mirri ei ole
täällä, ja siitä syystä lintu ei lennä.» Ja hakien linnunpesää paavi
laski kätensä varovasti vanhalle hautakivelle. Hetken perästä hän
sanoi muuttuneella äänellä: »Isä, linnunpoikaset ovat poissa.»

»Ovat kai lentäneet pois jo», sanoi munkki.

»Ei. Katsokaa!» sanoi paavi ja nosti ylös pienen pesän joka oli
täynnä höyhenten jäännöksiä.

»Mirri on ollut täällä», sanoi munkki.

Kunnianarvoisat vanhat miehet astuivat äänettöminä, kunnes he

saapuivat Vatikaanin kaarien ympäröimille pihoille. Siellä paavi
kääntyi kapusiinilaisen puoleen ja sanoi murtuneella äänellä:
»Menkää sen tyttöparan kanssa oikeussaliin huomenna, isä Pifferi.
Jos tuomarit tekevät kysymyksiä, joihin heillä ei ole oikeutta, silloin
suojelkaa häntä ja kieltäkää häntä vastaamastakin, ja jos hän
viimeisellä hetkellä masentuu, lohduttakaa ja vahvistakaa häntä.
Meidän täytyy… jättää kaikki Pyhän Hengen haltuun. Jumalan käsi
johtaa tätä asiaa… se johtaa kaikkea. Hän vie kaikki hyvään loppuun
— meille edulliseen päätökseen ja kirkolle sekä tuolle tyttöraukalle ja
hänen miehelleenkin onnelliseen loppuun, olkoonpa hän kuka
tahansa.»

»Olkoonpa hän kuka tahansa», lisäsi kapusiinilainen.

XXL

Pääsiäislauantain aamuna varhain Roma kutsuttiin todistajaksi

oikeuden eteen. Kutsukirjeessä, joka oli tuomarin allekirjoittama,
vaadittiin häntä saapumaan procuraan kello kymmenen samana
päivänä »todistamaan seikoista, joita häneltä siellä kysyttäisiin», ja
uhattiin, jollei hän saapuisi, rangaista rikoslain 176 pykälän nojalla.

Kaupunki ei vielä ollut aivan herännyt tänä viimeisenä

katumuspäivänä, huudot kaduilla kaikuivat raittiissa kevätilmassa, ja
pääskyt kiertelivät ylhäällä, kun Roma läksi yksin kotoaan.

Procura, joka on salaisen tuomioistuimen pääpaikka, on Tiberin

länsirannalla. Eräässä kerroksessa on kuninkaan prokuraattorin
osasto, toisessa kenraaliprokuraattorin osasto, ja kolmannessa ovat
tutkimustuomarit, joitten tehtävänä on valmistaa asioita julkisia
tuomioistuimia varten.

Roma löysi isä Pifferin odottamassa häntä rakennuksen ovella.

Vanha kapusiinilainen näytti levottomalta. Hän katsoi Roman kalpeita
kasvoja ja väriseviä huulia ja kysyi, oliko hän nukkunut. Roma
vastasi voivansa hyvin, ja he kääntyivät astumaan ylös portaita.
Karabinieereja kulki edestakaisin, ja talo oli täynnä liikettä.
 Ensimmäisten portaitten päässä commendatore Angelelli, kukka
napinlävessä, tuli heitä vastaan hymyillen ja kumarrellen sekä vei
heidät virastohuoneeseen. Tällä kertaa se tuli olemaan itse
kenraaliprokuraattorin virastona, koska varovaisuus ja myöskin
kohteliaisuus Donna Romaa kohtaan vaati, että osaston päämies
itse johti tutkimusta.

»Tämä on vain muotoasia», sanoi tutkija. »Se ei merkitse mitään

— ei kerrassaan mitään.»

Commendatore Angelelli johti heidät hiljaiseen huoneeseen, jossa

oli punaisella päällystetyt huonekalut, matot, lepotuolit, nojatuolit,
pöytä, uuni ja kaksi suurta kuvaa kuninkaasta ja kuningattaresta.

»Istukaa, olkaa hyvä. Asettukaa mukavasti», sanoi poliisipäällikkö

ja astui viereiseen huoneeseen.

Hetken perästä hän palasi kahden muun miehen seurassa. Toinen

oli vanhanpuoleinen herra, jonka päässä oli kahdella
kultareunuksella koristettu samettitakki. Se oli kenraaliprokuraattori,
ja nuorempi mies hänen seurassaan joka kantoi salkkua, oli hänen
kirjurinsa. Karabinieeri-upseeri astui samassa ovelle ja viipyi siinä
hetken.

»Älkää pelätkö, lapseni. Teille ei tapahdu mitään pahaa», kuiskasi

isä
Pifferi. Kunnon kapusiinilainen vapisi itse huomattavasti.

Kenraaliprokuraattori oli ystävällinen ja kohtelias, mutta hän lähetti

pois poliisipäällikön ja olisi lähettänyt myöskin kapusiinilaisen, jonka
kiihkeä vastustus kuitenkin taivutti hänet.
 »Hyvä. Jääkää siis ja istukaa», sanoi hän.

Se oli omituinen keskustelu kolmen kesken. Isä Pifferi värisi

pelosta, vaikka hän oli siellä Romaa suojelemassa.
Kenraaliprokuraattori istui hymyilevänä ja juhlallisena, vaikka hän oli
tullut täyttämään persoonallisen koston luomaa salaista aietta. Ja
Roma istui suorana tuolilla mustassa puvussaan, olkihattu päässä ja
luoden ihmeellisen kauniit silmänsä hitaasti toisesta toiseen, tyynenä
ja äänetönnä, sekä ajatellen ainoastaan Rossia.

Kirjuri avasi pöydällä olevan salkkunsa ja valmistautui

kirjoittamaan.
Kenraaliprokuraattori istui vastapäätä Romaa nojautuen hiukan
eteenpäin.

»Te olette Donna Roma Volonna, prinssi Prospero Volonna-

vainajan tytär?»

»Niin olen.»

»Olette syntynyt Englannissa ja asuitte siellä lapsena?»

»Niin.»

»Vaikka olitte nuori kadottaessanne isänne, muistatte selvästi

hänet ja hänen tuttavansa?»

»Muutamia hänen tuttavistaan.»

»Yksi niistä oli nuori mies, joka asui hänen talossaan

ottopoikana?»

»Niin oli.»
 »Tiedättekö, että isänne, ikävä kyllä, oli sekaantunut valtiollisiin
vehkeilyihin?»

»Tiedän.»

»Ja tiedätte, että hänet vangittiin hyvin vakavan asian vuoksi?»

»Tiedän.»

»Ja tiedätte kai myöskin, että kun hänet tuomittiin kuolemaan

vehkeilystä edellisen kuninkaan henkeä vastaan, kuningas lievensi
tuon rangaistuksen, mutta että yksi hänen tovereistaan, joka
tuomittiin samaan aikaan ja samasta rikoksesta, vältti kaiken
rangaistuksen, kun ei ollut lain saavutettavissa?»

»Tiedän.»

»Ja että tuo nuori mies oli juuri hänen ottopoikansa?»

»Niin oli.»

»Syntyi hetken äänettömyys, jolloin ei kuulunut muuta kuin

kapusiinilaisen nopea hengitys ja kirjurin kynän rapina.

»Viimeisten kuukausien aikana olette Roomassa tutustunut

parlamentinjäseneen Rossiin?»

»Niin olen.»

Kapusiinilainen liikahti. »Tutustunut! Tämä signora on naimisissa

hänen kanssaan.»

Kenraaliprokuraattorin katse levisi huomattavasti. »Naimisissa?»

 »Kirkollisesti vihitty, mitä enempää kirkko ei vaadi.»

»Ah, vai niin», sanoi kenraaliprokuraattori peittäen hymynsä.

»Joka tapauksessa minun täytyy pyytää neitiä antamaan
ilmoituksensa tyttönimellään.»

»Jatkakaa», sanoi kapusiinilainen.

»Herra Rossi on varmaan kertonut teille suoraan monesta

asiasta?»

»On.»

»Hän on ehkä kertonut, että Rossi ei ole hänen isänsä nimi?»

»On.»

»Ja että se oli hänen äitinsä nimi, ja vaikka se lain mukaan oli
hänenkin nimensä, ei hän ollut sitä nimeä käyttänyt ennenkuin
tultuaan tänne Roomaan?»

»Niin.»

Nyt oli kapusiinilaisen vuoro näyttää hämmästyneeltä. Hänen

jalkansa polkivat lattiaa ja hän valmistautui ottamaan nuuskaa.

»Herra Rossi on nyt ollut muutamia viikkoja ulkomailla, ja hänen

poissaollessaan te olette epäilemättä saanut kirjeitä häneltä?»

»Olen.»

»Voitteko sanoa minulle, onko hän yhdessäkään näistä kirjeistä

puhunut jostakin vallankumouksellisesta hankkeesta?»
 Kapusiinilainen oli juuri kohottamaisillaan nuuskaa nenään, mutta
seisahtui ja huudahti: »Minä kiellän tuollaisen kysymyksen!»

»Isä!»

»Tarkoitan, että neuvon signoraa jättämään sen vastaamatta.»

Kenraaliprokuraattori peitti hymynsä, kääntyi Romaan ja sanoi:

»Bene!»

»Olkaa tyyni, tyttäreni», kuiskasi kapusiinilainen.

»Ainakin», sanoi kenraaliprokuraattori, »olette varma siitä, että

olette nähnyt herra Rossin ennenkuin tapasitte hänet Roomassa?»

»Olen.»

»Tiesittekö, että tuo kuuluisa parlamentinjäsen oli sama mies, joka

tuomittiin kahdeksantoista vuotta sitten?»

»Tiesin.»

»Onko hän kirjeissään tai puheessaan itse myöntänyt olevansa

sama henkilö?»

»On.»

»Yksi kysymys vielä, Donna Roma», sanoi kenraaliprokuraattori

yhä vielä hymyillen. »Isänne nimi Englannissa oli tohtori Roselli, ja
hänen toverinsa — —»

»Rohkeutta, lapseni», kuiskasi kapusiinilainen ottaen Roman

jääkylmän, vapisevan käden omaansa.
 »Mikä oli hänen nuoren toverinsa nimi?»

»Davido Leone», sanoi Roma luoden katseensa isä Pifferiin.

»Siis Davido Leone ja Davido Rossi ovat sama henkilö?»

»Niin», vastasi Roma, ja kapusiinilainen vaipui tuoliinsa aivan kuin

hän olisi saanut kovan iskun.

»Kiitos. Minun ei tarvitse vaivata teitä enää. Kirjurini laatii lyhyen

selonteon tästä.»

Commendatore Angelelli palasi karabinieerin kanssa, ja he

puhelivat jotakin hiljaa keskenään. »Ilmoitus parlamenttiin, niinkö?»
»Se on tarpeetonta, koska parlamentti ei istu pääsiäisen aikaan.»
»Vangitsemiskäsky?» »Tietysti. Tässä on malli. Täyttäkää se, niin
panen nimeni alle.»

Kirjurin kirjoittaessa selontekoa toisella puolen pöytää kirjoitti

poliisipäällikkö vangitsemiskäskyä toisella puolen lausuen sen
samalla ääneen karabinieerille, joka seisoi hänen tuolinsa takana.
»Me… ministerin päätöksestä… 187 pykälän mukaan… käskemme
vangitsemaan Davido Leonen, tunnettu nimellä Davido Rossi…
huomattu syylliseksi kuninkaanmurhan yritykseen… vuonna… ja
tuomittu… Ja siitä syystä käskemme kuninkaallisia karabinieereja
saattamaan hänet eteemme tutkittavaksi yllämainituista asioista ja
vaadimme kaikkia yleisen järjestyksen valvojia tehokkaasti
auttamaan yllämainitun käskyn toimeenpanossa. Ikä 34 v. Pituus
1,79 metriä. Otsa korkea. Silmät suuret ja tummat. Nenä
roomalainen. Tukka tumma ja lyhytkiharainen. Parta ja viikset ajetut.
Ryhti hienostunut.»
 Kun kirjuri oli lopettanut selontekonsa, luki hän sen ääneen
Romalle ja päällikölleen.

»Hyvä! Anna neidille kynä. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa paperin alle,

Donna Roma — siinä kaikki.»

Roma ja isä Pifferi olivat molemmat nousseet seisomaan.

»Rohkeutta», koetti kapusiinilainen sanoa, mutta hänen vapisevilta
huuliltaan ei tullut ääntä. Roma seisoi hetken kynä kädessä, ja
hänen suuret silmänsä katsoivat ympäri huonetta. Sitten hän
kumartui ja kirjoitti nimensä nopeasti.

Samassa kenraaliprokuraattori kirjoitti vangitsemiskäskyn alle,

minkä jälkeen poliisipäällikkö antoi sen karabinieerille sanoen:
»Joutukaa — Chiasso», ja soturi poistui nopeasti.

Roma piteli vielä kynää, ja sitten se putosi hänen sormistaan.

»Tulkaa», sanoi kapusiinilainen, ja he läksivät huoneesta.

Ripetta-sillan luona oli väentungos. Erään kerjäläisen ruumis oli

nostettu virrasta, ja se virui siinä niiden viranomaisten tutkittavana,
joiden on ilmoitettava äkillisistä kuolemantapauksista. Roma
seisahtui katsomaan kuollutta miestä. Se oli vanha John. Hän oli
tehnyt itsemurhan.

Isä Pifferi tarttui Roman käteen ja veti hänet pois tuosta

kiusallisesta näytelmästä. Mutta Romaan ei koskenut mikään enää.
Hän oli kuin unissakävijä.
XXII.

Vatikaanissa kerrottiin, että paavi ei ollut maannut koko yönä.

Palveluksessa oleva kamariherra, jonka velvollisuus oli valvoa, kun
pyhä isä odotti unta, sanoi kuulleensa hänen rukoilevan pimeänä
yönä, ja kerran hän oli laulanut virrenkin.

Paaville tuo yö oli ollut ankara itsetutkistelun yö. Kuvia hänen

elämästään kulki ohi nopeasti vaihdellen ja pulputen esiin
pimeydestä kuin valovirta, joskus häviten, joskus taas tullen näkyviin.

Ensin hänen mieleensä sukelsi kardinaalikokous, sitten nuo kolme

ääntenlaskijaa, joista hän itse oli yhtenä. Sitten ensimmäinen istunto,
toinen istunto ja kolmas istunto ja hänen oma nimensä yhä
uudestaan kaikuen, kun hän luki äänestyslippuja kovalla äänellä,
jotta kaikki kuulisivat. Yksi ääni vielä hänelle, sitten taas, sitten taas;
hänen pelkonsa, hänen pyörtymisensä, kardinaalin lempeä ääni,
joka sanoi: »Levätkää hetkinen, veljeni.» Sitten seurasi vaali ja tuo
peloittavan juhlallinen tunne, että Jumala oli hänet valinnut, sitten
melkein yliluonnollinen ilo tuona juhlallisena hetkenä, jolloin hänestä
tuli Kristuksen edustaja maan päällä.
 Sitten hän astui vaalisalin hämärästä päivän valoon, ja hänet
julistettiin Kaikkivaltiaan edustajaksi, Jumalan käskyläiseksi,
erehtymättömäksi. Sitten hän näki synkän kappelin, valkoisen ja
punaisen pukunsa, kalastajasormuksen, suuren ihmisjoukon piazzan
kimmeltelevien valkeiden valossa, sitten seurasi hiljaisuus ja sitten
kajahti kardinaalidiakonin kirkas ääni ilman läpi: »Ilmoitan teille ilon
— kunnianarvoisa kardinaali Leone on valittu paaviksi ja ottanut
nimekseen Pius X.» Sitten hopeatorvet alkoivat soida, ja tuhannet
ihmisäänet huusivat riemuhuutoja, ihmisjoukot liikkuivat, ilokellot
kertoivat tuon uutisen kaikissa Rooman kirkoissa, että Jumala oli
antanut maailmalle uuden kuninkaan ja paavin.

Kuinka pitkä aika tuosta tuntui kuluneen! Ja mitä muuta sitten oli
tapahtunut? Kymmenen vuotta vangittuna samassa talossa
pääsemättä koskaan kauemmaksi kuin tuon pienen maatilkun rajalle,
näkemättä koskaan muiden kasvoja kuin niiden, jotka polvistuivat
hänen jalkainsa juuressa, kuulematta koskaan muita ääniä kuin
niiden, jotka ylistivät häntä Kaikkivaltiaan edustajana! Mutta siitä
huolimatta hän oli tuntenut ainoastaan yhden päämäärän, ajatellut
yhtä ainoata ajatusta, hautonut yhtä ainoata toivoa, yhtä ainoata
unelmaa — maallisen vallan saavuttamista, kirkon valtaa koko
maailman yli, evankeliumin kulta-aikaa, jolloin Kristus itse
edustajansa persoonassa oli hallitseva kansaansa, jolloin Ikuinen
Kaupunki annettaisiin laillisen kuninkaansa haltuun, jolloin Pietarin
pyhä miekka perustaisi hengellisen ja maallisen hallituksen ja
rakentaisi sen Jumalan valtakunnan, joka oli leviävä yli kaikkien
valtakuntien maan päällä! Christus vincit, Christus regnat, Christus
triumphat!

Sitten myöhään yöllä paavi nukahti ja unen haltia antoi hänen

nähdä unen. Se oli toinen kuva — kuva, joka oli seurannut häntä
hyvin usein sekä nukkuessa että valvoessa tuon suuren päivän
jälkeen, jolloin hän astui parvekkeelle ja häntä tervehdittiin jumalana.
Hän sanoi sitä aavistukseksi. Ympäristö oli aina sama. Himmeä
huone, kappeli, alttari, hän itse polvillaan ja joku kumartuneena
hänen ylitseen ja kamala ääni huutaen hänen korviinsa: »Sinä
Kristuksen edustaja! Sinä tuo kallio, jolle Vapahtaja rakensi
kirkkonsa! Sinä Jumalan ääni! Sinä erehtymätön! Sinä, joka istut
maailman ylimmällä istuimella — muista, että olet maan tomua!»

Paavi heräsi säpsähtäen ja poistaakseen kiusalliset ajatuksensa

hän sytytti tulen, asettui istumaan vuoteelleen ja ottaen kirjan
yöpöydältä alkoi lukea. Se oli katolilainen legenda isästä, joka oli
tuomittu tuhoamaan poikansa tai kärsimään sen, että poika tuhoaa
hänet. He olivat eronneet pojan ollessa nuorena, ja nyt, kun he taas
tapasivat toisensa, olivat he vihollisia ja poika veti miekkansa
isäänsä vastaan tietämättä kuka hän oli.

Yksitellen nuo kertomuksen eri tapahtumat liittyivät eilispäivän

tapahtumiin, ja Vatikaanin vanha, yksinäinen mies — lapseton,
heimoton, koditon huolimatta kaikesta ympäröivästä komeudesta ja
erossa kaikista ihmissiteistä — rupesi ajattelemaan asioita, jotka
olivat vielä vanhempia kuin hänen vaalinsa paaviksi — asioita, jotka
luonto näytti lempeästi haudanneen peittoon haudan ruohoin ja
kukin.

Hän näki suloiset, nuoret kasvot, kainot ja luottavaiset. Sitten

seurasi järistys, joka pani maan vapisemaan jalkain alla, rikoksen ja
häpeän tunne, käsittämätön, aiheeton, mieletön, mutta pysyväinen,
suuri nöyryytyksen aika, uuden maailman avautuminen, vaatimaton
asema luostarinsa, apulaisena keittiössä. Sitten ääretön kaiho ja
levottomuus, poistuminen luostarista, munkkilupaus,
armeliaisuustyöt, matkoja vieraisiin maihin ja alituista hakemista
julman kaupungin kaduilla sen yhden löytämiseksi, joka oli kadonnut,
mutta jota ei koskaan löytynyt.

Paavi laski pois kirjan ja sammutti valon. Sitten hän rukoili ja lauloi
virren.

Kun Cortis toi paaville aamiaisen aamuhämärässä (sillä

Vatikaanissa noustaan aikaisin), kuiskasi kamariherra makuusuojan
ulkopuolella palvelijalle: »Pyhä isä on puhunut enkelien kanssa koko
yön.»

Aamulla oli paavillinen jumalanpalvelus Pietarinkirkossa

juhlakulkueineen ja messuineen ylösnousemuksen muistoksi, mutta
paavi ei ottanut osaa siihen. Hän istui yksin yksinkertaisessa
huoneessaan, jossa uutimet olivat vedetyt vuoteen eteen, ja piteli
ristiä, joka riippui hänen kaulassaan, sekä odotti pääsiäiskellojen
kaikua.

Pieni ovi koridoriin avautui hiljaa, ja isä Pifferi astui huoneeseen.

»Miten ovat asiat?» kysyi paavi.

»Kaikki on ohi», sanoi kapusiinilainen.

»Jaksoiko lapsiparka… kestää sen?»

»Hyvin uljaasti, teidän pyhyytenne.»

»Eikö hän osoittanut heikkoutta? Ei pyörtynyt, eikä murtunut

lopussa?»

»Päinvastoin, hän oli tyyni — aivan tyyni ja rauhallinen.»

 »Kiitos Jumalan!»

»Se oli aivan ihmeellistä. Vaimo syytti miestään ja kumminkin

pysyi tyynenä, hirvittävän tyynenä.»

»Jumala auttoi häntä kantamaan taakkaansa. Jumala auttakoon

meitä kaikkia tuskan hetkellä.»

Paavi kohotti ristin huulilleen ja lisäsi: »Entä mies?»

»Rossiko?»

»Niin.»

»Kun hänen vaimonsa oli pannut nimensä syytöksen alle, annettiin

vangitsemiskäsky karabinieerille.»

»Sanottiinko siinä kaikki?»

»Sanottiin.»

»Sanottiinko, kuka hän on ja mistä?»

»Sanottiin, teidän pyhyytenne.»

Paavi kosketti taas ristiä ja kysyi: »Kuka hän on, isä Pifferi?»

Kapusiinilainen ei vastannut.

»Isä Pifferi, minä kysyn teiltä, kuka hän on?»

Kapusiinilainen ei vastannut vieläkään, ja paavi hymyili

tuskallisesti koskettaen munkin käsivartta hyväilevin liikkein ja sanoi
sitten: »Älkää peljätkö pyhää isää, carissimo. Jos tuo lapsiparka,