Management and Morality An

Ethnographic Exploration of
Management Consultancy Seminars 1st
Edition Erik Henningsen
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/management-and-morality-an-ethnographic-exploratio
n-of-management-consultancy-seminars-1st-edition-erik-henningsen/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

An Introduction to Management Consultancy 2nd Edition

Marc G. Baaij

https://ebookmeta.com/product/an-introduction-to-management-
consultancy-2nd-edition-marc-g-baaij/

Mastering Management Consultancy 1st Edition Calvert

Markham

https://ebookmeta.com/product/mastering-management-
consultancy-1st-edition-calvert-markham/

Innovation Sustainability and Management in Motorsports

The Case of Formula E 1st Edition Hans Erik Næss

https://ebookmeta.com/product/innovation-sustainability-and-
management-in-motorsports-the-case-of-formula-e-1st-edition-hans-
erik-naess/

An Introduction to Systems Psychodynamics Consultancy

Research and Training 1st Edition David Lawlor

https://ebookmeta.com/product/an-introduction-to-systems-
psychodynamics-consultancy-research-and-training-1st-edition-
david-lawlor/
Quantitative Equity Portfolio Management: An Active
Approach to Portfolio Construction and Management, 2nd
Edition Ludwig B. Chincarini

https://ebookmeta.com/product/quantitative-equity-portfolio-
management-an-active-approach-to-portfolio-construction-and-
management-2nd-edition-ludwig-b-chincarini/

The Critique of Management: Toward a Philosophy and

Ethics of Business Management 1st Edition Blok

https://ebookmeta.com/product/the-critique-of-management-toward-
a-philosophy-and-ethics-of-business-management-1st-edition-blok/

Essentials of Management An International Innovation

and Leadership Perspective 11th Edition Harold Koontz

https://ebookmeta.com/product/essentials-of-management-an-
international-innovation-and-leadership-perspective-11th-edition-
harold-koontz/

Buddhist and Christian An exploration of dual belonging

1st Edition Rose Drew

https://ebookmeta.com/product/buddhist-and-christian-an-
exploration-of-dual-belonging-1st-edition-rose-drew/

Management of Healthcare Organizations: An

Introduction, Fourth Edition Peter C. Olden

https://ebookmeta.com/product/management-of-healthcare-
organizations-an-introduction-fourth-edition-peter-c-olden/
Another random document with
no related content on Scribd:
The Project Gutenberg eBook of Kesäyö
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Kesäyö

Author: Väinö Kataja

Release date: January 11, 2024 [eBook #72684]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvo A. Karisto Oy, 1911

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KESÄYÖ ***

»KESÄYÖ»

Taiteilijan elämästä

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1911.

1.

Kesäyö… se on kuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa

kevättä…

Z. TOPELIUS

Niemikallion pappilassa, kaukana Pohjolassa, istuivat rovasti ja

ruustinna eräänä kirkkaana huhtikuun aamuna ruokasalissa
hiljaisella äänellä keskenään puhellen.
 Aamiainen oli vasta syöty, rovasti oli noutanut tupakkavehkeensä
omasta kamaristaan ja tullut takaisin juttelemaan. Ruustinna oli
ottanut sukankudelmansa, ja rovasti poltteli pitkää piippuaan
hiljalleen kiikkuen keinutuolissaan.

Anna korjaili aamiaispöydästä ruuanjätteitä ja astioita ja seisahtui

väliin keskustelua kuuntelemaan.

Rovasti oli komea ja pitkä mies vielä, harmaa tukka tuuhea.

Ruustinna oli lyhyenläntä, harmaahiuksinen hänkin jo, mutta kasvot
punakat, erinomaisen miellyttävät, ja silmät lempeät. Edellisen illan
postissa oli heille saapunut kirje nuorimmalta pojaltaan, Martilta,
taidemaalarilta. Martti ilmoitti siinä tulevansa vanhaan
lapsuudenkotiinsa niin pian kuin suinkin ehtisi.

Kirje oli lähetetty Helsingistä, jonne hän oli samana päivänä

palannut ulkomaanmatkaltaan. Kirje uhkui rakkautta vanhuksia ja
ikävöimistä kotia kohtaan, intoa ja kaipausta saada nähdä kaukaista
Pohjolaa, revontulien ja sydänyön auringon maata. Kolme vuotta
olikin jo kulunut siitä, kun Martti lähti kotoa. Kotimaassa ja ulkomailla
oli hän siitä saakka taidettaan harjoittanut, ja toisinaan oli kulunut
monta kuukautta, etteivät vanhukset kuulleet pojastaan mitään.

Mutta nyt tullut kirje oli kuin lämmin tuulahdus eteläisistä maista, ja
pappilassa olivat sen johdosta kaikki hyvällä tuulella.

»Kuinka olikaan kirjeen loppuosa?» kysyi rovasti. »Lueppas

minulle se vielä kerran, rakas Irene!»

Kirje oli luettu jo useampaan kertaan, mutta yhtä mieluista kuin

rovastille oli ruustinnallekin sen uudelleenlukeminen. Ruustinna haki
silmälasinsa esille, nousi ja otti kaapin laatikosta Martin kirjeen. Hän
istui äskeiselle paikalleen ja alkoi selailla kirjeen arkkeja. Rovasti
pani uutta tupakkaa ja asettui selkäkenoon keinutuolissaan.

»Sitä loppuako sinä haluaisit kuulla?»

»Niin. Sitä kohtaa, jossa hän kirjoittaa syntymäseutunsa

muistoista…»

Ruustinna luki:

Oikeastaan ei maksaisi vaivaa liikkua Suomesta pois, ihanampia

maita hakeakseen. Mutta vasta sitten kun on katsellut kyllikseen
Italian kesää ja etelän auringon alla paistunut melkein mustaksi,
alkaa käsittää, mikä Suomi on. Ja mikä on Pohjola, revontulien ja
valon ja pimeän ihmemaa! Minä olen usein unissani siellä kotona ja
ihmettelen, miksi en ennen ole nähnyt sitä, jota nyt muistelen ja
ikävöin. Olen kuin unesta herännyt tai — kuinka sanoisin —
uudestaan syntynyt. Muistan varhaisia kevätaamuja, kun hangen
aikana kuljin takalistolla, aina Kontiovaaralla asti. Sitä valoa, sitä
kirkkautta suuren, siintävän kiveliön keskellä! Kas siinä aihe
ihanaan tauluun. Ja kesäöistä! Miksi en ymmärtänyt kesäyön
kirkkautta? Miksi ei ole silmäni nähnyt sitä taikavaloa, joka
kesäisenä yönä Pohjolaa kaunistaa? Vieraalla maalla kulkiessani
on minulle nyt selvinnyt monta ihmeellistä asiaa, enkä nyt mitään
toivo niin hartaasti kuin päästä sinne »kauas ja korkealle».
Aiheiden rikkaus siellä on ääretön — yksi ihmiselämä on liian lyhyt
kaikkea kuvatakseen. Voi Suomeni, voi Pohjolani! Eivät poloiset
poikasi ole sinun äidinsilmiisi vielä koskaan lapsenrakkaudella
katsoneet! Jospa minä kykenisin kuvaamaan yhden ainoankaan
aamuhetken, aamuhetken valon vallassa, suuren, siintävän kiveliön
keskeltä!
 Tahtoisin syleillä koko Suomeani, syleillä Pohjolaani, syleillä Teitä
kaikkia! Mutta pian täältä joudun matkaan, astelenhan nyt jo
isänmaani kamaralla. — On ihanaa tulla sinne juuri nyt,
keväthankien ja kirkkaan valon aikana! Ja ihanaa on katsella
ullakkokamarin ikkunasta kotikylää valkoisten hankien keskellä,
jokea, kukkuloita ja sinisensiintävää kaukaisuutta…

Ruustinnan silmät täyttyivät kyynelillä kirjettä lukiessa, rovastin

piippu oli sammunut, mutta hän kätki liikutuksensa, joka nousi
huokauksena sydämestä.

Vanhat istuivat hetken ääneti, ruustinnalla Martin kirje

helmassaan.

»Martti on aivan erilainen kuin meidän muut lapsemme», sanoi

vihdoin ruustinna. »Hän rakastaa tätä kaukaista Pohjolaa… niin että
on melkein sääli poikaparkaa… Eivätpä ole vanhemmat poikamme
tätä liioin ylistäneet…»

»Martti on runoilija, hänen sydämensä on lämmin ja silmänsä

avoin näkemään kaunista Jumalan suuressa luonnossa… Ja nyt hän
vasta onkin oikein hereillä tehtävästään… Suuri ajatus on kätkettynä
siihen, mitä hän kirjoittaa… Minä ymmärrän hänet niin vallan hyvin…
Olen monta kertaa ajatellut samaa… Poikaparka! Hän on taiteilija
syvimmästä sielustaan asti…»

»Niin, hän on taiteilija. Miksi pitikin hänestä tulla niin erilainen kuin
toisista pojistamme… Haaveilija ja uneksija!»

»Hänen kutsumuksensa on pyhä, ja meidän pitää hellävaroen

ymmärtää hänen herkkää luonnettaan… Hän on koko sielullaan
kiintynyt taiteeseensa, ja pieninkin loukkaus olisi verinen isku… Minä
ymmärrän, mitä hän tarkoittaa tuolla, kun hän mainitsee kirkkaasta
valosta keväthanki-aamuna suuren, siintävän kiveliön keskellä…
Epäilemättä hän aikoo maalata maisemaa, jota kevään valo
kirkastaa… Se on suuri ja ihana ajatus… Minä olen monta kertaa
ajatellut sitä kesäöinä…»

»Niin, sinähän oletkin tämän Pohjolan ja tämän omituisen luonnon

suuri ihailija… ja sinuun on tullut Marttikin… Olethan sinäkin nuorena
runoja kirjoittanut…»

Rovastin kasvot kirkastuivat. Hän sai kuin sähköiskun ja puhui

innoissaan:

Kirjoitin minä, ja runottareni oli hento ja viehkeä, ja sieluni janosi

suurta runouden maailmaa… Näin kaunista kaikkialla, taivaalla,
tähtien takana, ja maassa joka puun juurella ja vuorien päällä,
järvien suurilla seljillä ja kosken kuohuissa… Mutta minä en hoitanut
runotartani rakkaudella enkä hellävaroen… maallinen, jokapäiväinen
elämä kulutti pois… ja kynäni väsyi ensimmäisessä vastaleessa…
Mutta pitkin elämäni vartta olen tuntenut ja tunnen, että sittenkin olen
säilyttänyt runottareni syvällä sydämessäni. Väliin vieläkin riehahtaa
minussa ääretön tuska, halu, ikävöiminen laulamaan siitä, mitä
pulppuilee sydämessä… Kesäöinä sepitän joskus pitkiä
säkeistöjä…»

»Olet vieläkin sama herttainen kuin ennen nuorena… sama

lapsellisuus asuu sydämessäsi…»

Ruustinnan katse oli rakastavan naisen, hänen tähdätessään sen

rovastiin.
 »Sano nyt sitä lapsellisuudeksi tai miksi tahdot… Olen äärettömän
onnellinen, kun voin iloita muuttolintujen kanssa ja olla laulullisena
silloin kun on kaunista ympärilläni…»

»Niin… tännehän jäimme elämään ja kuolemaan», sanoi ruustinna

nousten ylös ja kooten Martin kirjeen. »Sinä tätä Pohjolaa rakastat,
vaikkei tämä ole synnyinseutusi», hän jatkoi: »minä en ole koskaan
voinut sydänjuuriani tänne kiinnittää niinkuin sinä…»

»Mihinkä nyt enää kaipaisimme!» vastasi rovasti omituisen

surumielisellä äänellä. »Onhan paras elämämme täällä kulunut.
Nuorina tulimme tänne. Täällä ovat syntyneet lapsemme ja miehiksi
varttuneet… Meillä on ollut hyvä olla, ja onnellisia olemme… Mitä
olisi parannut, että etelämpää olisimme leipäämme hakeneet…»

Ruustinna heltyi heti.

»Sinä sen osaat parhaiten aina selittää, rakas Paulus», myönsi

hän. »Kun minäkin oikein sanon, en enää tahtoisi muuttamaan…
Hyvä on meidän ollut täällä olla.»

He olivat hetken vaiti. Anna oli siistinyt aamiaispöydän ja alkoi

kattaa kahvipöytää.

»Eikö sinua kuitenkin joskus arveluta Martin tulevaisuus?» kysyi

ruustinna hetken perästä.

»Kuinka niin?»

»No, kun hänestä ei tullut virkamiestä niinkuin toisista

pojistamme…»
 »Martti seuraa sydämensä ääntä ja taipumustaan. Muista, että
Martti on taiteilija, runoilija, joka rakastaa taidettaan taiteen itsensä
vuoksi. Taiteen taival on raskasta — minä tiedän sen. Mutta
tositaiteilija, tosirunoilija ei säiky, vaikka hän näkeekin sydänverensä
kuiviin juoksevan… 'Maailma ihmettelee runoilijan teosta, mutta ei
tiedä tuskaa, joka repii hänet rikki, kun hän itsessään tuntee
täydellisyyden, mutta ei koskaan voi sitä kuvata', muistelen
Topeliuksemme sanovan. Marttimme on rohkea ja toivova, ja häntä
on kannustanut ensimäinen onnistumisensa ja valtion antama
matkaraha ulkomaisia opintoja varten. Minä olen ymmärtävinäni
hänen kirjeestään, mitä hän aikoo yrittää… Siellä on hänelle,
ulkomailla, vasta muistunut mieleen Pohjola ja kesäöittemme
selittämätön kirkkaus, jota hän ei täällä ymmärtänyt niinkuin ei valolle
arvoa osaa antaa se, joka valossa työskentelee. Mutta nyt on hän
matkoillaan nähnyt etelän öitä, ja etelän taivasta katsellut. Näkyikö
siellä kesäyön kirkkautta tai valojen ja varjojen outoja
värivivahduksia varhaisina aamuhetkinä valkohankien keskellä? Ei
näkynyt. Ja silloin muistuivat mieleen Pohjolan kesäyöt ja kirkkaiden
kevätaamujen taikaloisteet, joiden muisto oli säilynyt sielun
syvyydessä. Poikaparka! Tietääkö hän aavistaa, ettei kesäyön
kirkkautta voi kukaan kuvata? Ei voi edes sanoin selittää sellaisen
yön pehmeitä värejä. Eikä niitä ole monta, jotka sellaisessa yössä
mitään erinomaista näkevätkään. Heidän silmänsä ottaa vain metsät,
maat ja kukkulat, joet, järvet ja ehkä harsopeitteisen taivaanrannan.
Mutta näkemättä jääpi yön salaperäinen valo, kiiltävä kuin silkkinen
sametti, mutta pehmeä kuin hienoin untuva. Se valo verhoo ja kietoo
ympäröivän maailman siihen hohteeseen ja siihen valoon, joka on
Jumalasta ja jonka loistossa kaikki esineet ovat kuin pehmeään
harsoon kietoutuneet. Taiteilijan, runoilijan silmä sen näkee, ja hän
tuntee raatelevaa tuskaa, kun ei voi sitä kankaalle kiinnittää.
Topeliuksemme sanoo: 'Se ei ole auringon valoa, eikä kuun valoa, ei
tähdenvaloa, eikä hämärää, se on yön omituinen hiljainen,
kirkastettu hohde, lempeä, ja juhlallinen, niinkuin iankaikkinen ilo
keskellä maan katoavaa kevättä…'»

»Rakas Paulus… sinä puhut kuin… kuinka sanoisin…»

Anna oli keittiön ovella seisoen kuunnellut rovastin puhetta, ja kun

nostaessaan katseensa Annaan rovasti näki, että Annan silmissä
välkkyi kyyneleet…

Ymmärsikö Anna, mitä hän oli puhunut? Rovastin rinnassa läikähti

lämmin laine, ja kun hän toisen kerran loi silmänsä Annaan, näki hän
tytön suurten, sinisten silmäin loistavan kuin kesäyön
kirkkaudessa…

Anna oli ymmärtänyt.

Rovastin tuli hyvä olla, ja kun Anna poistui keittiöön, sanoi hän
ruustinnalle:

»Näitkö sinä?»

»Näin. Annasta on tullut kumma haaveksija», sanoi ruustinna.

»Hän kirjoittaa runojakin…»

»Runojakin! Antaa hänen haaveksia. Se, joka rakastaa luontoa,

laulaa sydämensä paisuvista tunnelmista, eikä koskaan ole hänen
sielunsa epäsoinnussa luonnon kanssa.»

Silloin Anna toi kahvivehkeet pöydälle.

 Jos hyvin käy, on meitä parin päivän perästä tässä useampi
pöydän ympärillä», virkkoi rovasti Annalle.

Tytön poskille nousi kaunis puna, ja silmäin loiste kirkastui yhä.

»Jos oikein hyvin käy, saattaa Martti olla täällä jo tänä iltana»,
sanoi ruustinna.

Jaa. Se riippuu siitä, milloin joutuu lähtemään sieltä Helsingistä»,

arveli rovasti. »Nyt alkavat parhaat hanget, joita hän toivoi!
Joutukoonpa nyt ennenkuin hanget loppuvat!»

Rovasti oli erinomaisen hyvällä tuulella. Hän oli lämminnyt omista

nuoruudenmuistelmistaan ja oman mielensä runoudesta — niinkuin
hän usein lämpeni, kun tuli puhe luonnon kauneudesta ja runouden
maailmasta.

»Annan pitää näyttää minullekin runojaan», hän sanoi hymyillen.

Tyttö karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan, juoksi keittiöön ja

mennessään sanoi:

»Täti on juorunnut!»

»Jaa, jaa… arka on kohta, näemmä», hymähti rovasti. Ja

ikäänkuin äskeisiä mietteitään ja tunnelmiaan jatkaen hän virkkoi:

»Mutta eräässä toisessakin suhteessa on Martin kirje minua

ilahduttanut. Minä nyt vasta näen, että Martti onkin syntynyt
taiteilijaksi… eikä hänestä ilmoisna ikänä virkamiestä tulisikaan…»

»Sinulta hän on perinyt taiteilijalahjansa ja pehmeän luonteensa»,

virkahti ruustinna.
 »Niinpä niin!» Rovastin silmät loistivat ja hänen katseensa tuli kuin
kirkastetusta maailmasta, kun hän innostuneena jatkoi:

»Minä näen Martissa oman nuoruuteni ja muistojeni ihanimmat

aamut. Runouteni kuoli minussa, mutta heräsi Martissa uudestaan…
Usein ajattelin, kun vanhemmat poikamme ylioppilaaksi tultuaan
alkoivat heti virkaa ja omaa leipää hakea: heissä ei ole runoutta
vähääkään! He ovat hyväpäisiä käytännön miehiä, mutta runollinen
ei heistä ole yksikään. Mutta samalla olin iloinenkin havainnoistani,
muistaen katkeroita sydämen tuhkia, jotka aina runoilijaa ahdistavat.
— He ovat perineet terävän päänsä ja hyvän sydämensä äidiltään —
he ovat noita onnellisia ihmisiä. Hyvä olisi etteivät saisi niin kärsiä
kuin minä olin kärsinyt…»

Rovasti oli puhuessaan noussut kävelemään, paksuja savuja

pitkästä piipustaan vedellen. Noin, tuommoisina innostuksen hetkinä
oli hän ruustinnan mielestä kaikkein kaunein ja kuin uljain sankari.
Hän ei ollut koskaan jaksanut nousta miehensä rinnalle, mutta tämä
oli sittenkin yhtä suuresti häntä rakastanut, ja vaikka se maailma,
josta toinen puhui, oli toiselle melkein outo, ei keskinäinen kunnioitus
ollut koskaan loppunut. Ja nyt vielä, kun nuorin poika Martti oli
mieheksi varttunut, olivat suhteet yhä lämmenneet.

»Mutta sittenkin minä aina salaisesti toivoin», puhui rovasti vielä,

»että Martti, jonka saimme toivomatta, olisi minun poikani…»

»Minä muistan ilosi… kun Martti kirjoitti runon syntymäpäivänäsi…

Me saimme hänet todellakin toivomatta… Hän tuli kahdeksan vuotta
myöhemmin…»

»Niin todellakin! Emme häntä enää osanneet odottaakaan…»

 Ruustinna kaatoi kahvia rovastille ja virkkoi iloisen hymyn kasvoja
kirkastaessa:

»Sinä sait lopultakin oman poikasi, ja toiveesi toteutui…»

Rovasti loi häneen katseen täynnä herttaista hyvyyttä ja kuin

lapsen iloa.

2.

Rovasti oli poistunut ruokasalista omaan huoneeseensa ja

ruustinna ja Anna olivat menneet ullakolle siistimään etelänpuolista
kamaria odotetun vieraan varalle.

Ullakkokamarit olivat olleet monta vuotta asukkaatta. Vanhemmat

pojat olivat hajaantuneet ympäri Suomea. He olivat jo kaikin
hyväpalkkaisissa viroissa ja naineita miehiä. Viimeksi oli Martti,
ensimmäisenä ylioppilaskesänään, ullakkokamarissa asunut, ja
siitäkin tulisi nyt kun kesään päästäisiin, kolme vuotta. Toiset pojat
eivät olleet näinä viime vuosina kuin käväisemällä
lapsuudenkodissaan käyneet.

Kaikki oli huoneessa säilytetty, mikä oli muistona Martista.

Ruustinna oli koonnut kaikki pienimmätkin piirustukset ja akvarellit
yhteen kasaan ja pannut pöytälaatikkoon. Lähtiessään oli Martti
seinälle asettanut isonlaisen taulun, joka oli vain lyijykynällä
piirustettu, mutta josta selvästi tunsi, ketä se kuvasi. Taustana oli
korkea kuusikko, mökki kuusikon vieressä ja ukko poroineen ja
puukuormineen metsästä palaamassa ja mökin luo saapumassa. Se
oli tuttu kuva ruustinnalle ja Annalle. Siinä oli selvästi Jäkälärovan
vanhan vanha Erkki poroineen pienen pirttinsä edustalla!

Tämä olisi pitänyt näyttää äijävaarille», naurahti Anna, kun he

yhdessä asettivat kuvaa lujempaan. »Katsokaas vain, täti, kun toinen
poskikin on enemmän pullollaan kuin toinen… siinä on mälli…»

Ruustinnakin katseli tarkemmin ja naurahtaen virkkoi:

»Todellakin… siinä on mälli niinkuin Erkillä ainakin…»

Molemmille oli heille hauskaa touhua huoneen siistiäminen, sillä

odotettu vieras oli rakas ja kaivattu.

»Silloin kun Martti viimeksi oli kotona, sanoi hän, että

pohjoispäässä oleva kamari sopi paremmin kesällä asuttavaksi ja
tämä talvella», virkkoi Anna seisoen pöydällä ja pyyhkien isoja
ikkunaruutuja.

Hän saa nyt asua kummassa enemmän miellyttää. Me

varustamme molemmat kuntoon!»

»Hän sanoi, että näköala on pohjoiseen päin avarampi ja

suurenmoisempi…» jatkoi Anna.

»Niinhän pappakin aina sanoo. Ja minusta on tästä niin hauska ja

kaunis katsella etelään päin», tuumi ruustinna, tullen ikkunan
ääreen.

He katselivat hetken molemmin ulos päiväpaisteiseen

kevätluontoon. Täältä ylhäältä oli avara näköala leveän jokiuoman
molemmille rannoille. Kirkonkylä muhkeine taloineen oli siinä lähellä
pitkin polveilevan joen törmää, kuusikkoa kasvavan Taakavaaran
kupeella. Etempää välkkyi joen huikaisevan valkoinen pinta, jyrkkien
rantojensa välistä, siinsi taloja ja torppia etempää ja likempää
jokirannalta ja niiden takaa valkopää-kukkuloita, jotka madaltuivat
etelään päin ja loitolla kaukaisuudessa liittyivät kevätvaaleaan
taivaanrantaan. Mutta erään suuren vaaran kyljeltä välkkyivät toisen
pitäjän kirkon ikkunat auringon kiillossa, ja alempana kirkkoa,
jokitörmää vasten, kirkonkylä. Sopi maantiekin näkymään aina toisen
kylän, — Alakylän — rajalle asti. Se kulki hauskoina kaarina ja
mukavia mutkia tehden kirkonkylän läpi. Nyt sen suuntaa olikin
helppo silmän noutaa, kun sitä oli kevään päivä tummentanut.

»Kas vain, kun tähän näkyy maantie Alakylän rajalta asti», sanoi
Anna, kun kurkoitti yläruudun läpi katsomaan.

Ruustinna oli sillä välin järjestänyt pöytälaatikkoa ja virkkoi nyt

Annalle:

»Meidän pitää jo tänä iltana tuoda tänne vesilasissa

ruusujamme… niitä, jotka juuri ovat puhkeamassa…»

»Minä olen samaa miettinyt.»

Anna laskeusi pois pöydältä. Hänen poskensa hohtivat ja silmänsä

sädehtivät. Ruustinna katsahti häneen ja hymähti. Anna oli näinä
vuosina varttunut ja kaunistunut. Hänestä ei tiennyt oikein, mikä
hänessä oikeastaan oli kaunista. Enimmin ehkä silmät, suu ja
valkoiset hampaat. Vai tekikö hänet miellyttäväksi vain se, että
hänen hipiänsä oli niin ihmeen hieno ja puhdas ja että koko
olemuksesta aina kuin virtasi iloa ja päiväpaistetta?

Ruustinna oli tuntenut tytön äidin, joka heti Annan synnytettyään

kuoli. Äitivainajansa näköinen Anna oli, vaikka hiukset olivat
kullankellervät ja ohimoilta ja otsalta vähän kiharat. Äiti ei ollut niin
sievä kuin Anna.

»Luuleeko täti, että Martti on ulkomaanmatkallaan ylpistynyt?»

kysäisi
Anna hetken kuluttua.

»Sitähän nyt ei voi tietää, mutta kaikki taiteilijathan ovat niin

äärettömän hienoa väkeä», sanoi ruustinna, äänessä jonkunlainen
ylpeyden väre. »Kun nyt vain saisimme hänet täällä viihtymään»,
hän lisäsi hetken päästä, Annan käytyä vähäpuheiseksi.

»Mutta hänhän kirjoitti ikävöivänsä niin kovin lapsuudenkotiinsa…

En minä usko hänen ylpistyneen…»

»No, ehkäpä hän on sama herttainen poika kuin lähtiessäänkin.»

»Niin minä uskon. Ei hän olisi nimeään muuttanut, jos hän olisi
ylpistynyt», päätti Anna.

»Niin todellakin, Anna!»

Ruustinnalle näytti muistuvan joku asia mieleen.

»Mistä maailmasta on hän saanut semmoisen nimen — Kavanto!

Eihän täällä ole yhtään sellaista sukunimeä… Pappa on katsonut
kirkonkirjoista…»

»Kyllä minä tiedän, mistä Martti sen on muistanut», virkkoi Anna,

ja taas hänen poskilleen nousivat hohtavat ruusut ja suu hymysi.

Ja hän kertoi ruustinnalle, että kesäkartanoiden takana, kaukana

kiveliössä, oli Peurajoki, joka juoksi pienen järven läpi suurempaan
järveen ja siitä taas valtaväylään. Kun he kerran olivat käyneet siellä
Peuranuomalla asti hillassa ja Jäkälärovan vanha Erkki silloin
sanonut, että sitä pienempää järveä nimitettiin Kavantojärveksi. Sen
oli Martti silloin kirjoittanut muistikirjaansa…

»Ja niin luulen, että sen on Martti muistanut», lopetti Anna

muistelmansa.

»No kaikkia kuulee! En ole koskaan semmoista nimeä

kuullutkaan.»

»Se on minusta niin äärettömän kaunis nimi», sanoi Anna.

»Pappa myös pitää sitä kauniina, mutta ei se minusta ole kaunis…

Mutta niillähän on taiteilijoilla oma makunsa. — Siisti nyt, Anna,
niinkuin olen neuvonut. Minä menen vähän alas.»

Ruustinna jätti Annan ullakkokamariin ja poistui alakertaan.

Hänelle oli juolahtanut mieleen eräs asia, ja nyt hän päätti
rovastillekin puhua.

Rovasti istui keinutuolissaan, selkä kenossa, lukien sanomalehteä.

Ruustinna nosti tuolin rovastin viereen ja virkkoi:

»Erästä asiaa olen tässä miettinyt, rakas Paulus», ja hän laski

kätensä keinutuolin käsinojalle. »Olen ajatellut, pitäisikö minun
Annalle sanoa, ettei hänen sovi sinutella Marttia… nyt kun jo ovat
täysiä ihmisiä… Mitä sinä siihen arvelet?»

Rovasti mietti hetkisen, katsoi sitten ruustinnaan veitikkamaisesti

hymyillen ja sanoi:
 »Mistä sinä tuommoisia olet saanut päähäsi? Hehän ovat — Martti
ja Anna — kuin veli ja sisar, lapsuudesta asti yhdessä kasvaneet ja
leikkineet…»

»Se on ollut lapsena se, mutta nyt», keskeytti ruustinna.

»Nyt on asia aivan sama minun mielestäni. Anna on käynyt meille

molemmille rakkaaksi kuin oma lapsi. Saattaisimmeko hänet nyt
eroittaa? Annamme asiain mennä niinkuin menevät. Martti voi siitä
itse Annalle sanoa, jos katsoo itsensä liian hyväksi Annan sinutella,
jota minä en vielä usko. Olen varma siitä, että jos Annalle nyt siitä
sanomme, ottaa hän sen kovin pahaksi ja on ymmärtävittään, ettei
hän enää olekaan meille sama Anna kuin on koko ikänsä ollut…»

Ruustinna oli hetken vaiti ja päätti sitten:

»Kyllä sinä, rakas Paulus, olet oikeassa! Annamme asiain mennä

niinkuin menevät!»

Hän nousi ja meni keittiöön. Keinutuolistaan nousi rovastikin, pani

piippuunsa ja katseli pihalle. Kevät oli ilmassa ja maassa.
Päärakennuksen eteläisestä päästä oli jo lumi sulanut, ja
seinänvierustalta pilkisti kuolleitten kukkien varsia ja heinänkorsia.
Mutta siinä oli kevään tunnelmaa, kun aurinko heloitti lämpimästi ja
räystäältä valui vettä solinana. Kevään ensimmäisiä viestejä on jo
saapunut. Navetan katolla kumarteli vasta saapunut varis, ja pihalla
tallin luona olivat varpuset valloittaneet pälvipaikat…

Rengit purkivat heinähäkkejä karjataloon, ja navetan eteen

päiväpaisteeseen olivat kanatkin uskaltaneet tulla tepastelemaan.