Violence, Statistics, and the Politics of

Accounting for the Dead 1st Edition

Marc-Antoine Pérouse De Montclos
Visit to download the full and correct content document:
https://textbookfull.com/product/violence-statistics-and-the-politics-of-accounting-for-t
he-dead-1st-edition-marc-antoine-perouse-de-montclos/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Biota Grow 2C gather 2C cook Loucas

https://textbookfull.com/product/biota-grow-2c-gather-2c-cook-
loucas/

Resisting Carceral Violence: Women's Imprisonment and

the Politics of Abolition Bree Carlton

https://textbookfull.com/product/resisting-carceral-violence-
womens-imprisonment-and-the-politics-of-abolition-bree-carlton/

Love's Wounds: Violence and the Politics of Poetry in

Early Modern Europe 1st Edition Nazarian

https://textbookfull.com/product/loves-wounds-violence-and-the-
politics-of-poetry-in-early-modern-europe-1st-edition-nazarian/

Ethnic Mobilization, Violence, and the Politics of

Affect: The Serb Democratic Party and the Bosnian War
1st Edition Adis Maksi■ (Auth.)

https://textbookfull.com/product/ethnic-mobilization-violence-
and-the-politics-of-affect-the-serb-democratic-party-and-the-
bosnian-war-1st-edition-adis-maksic-auth/
Politics and Violence in Central America and the
Caribbean Hannes Warnecke-Berger

https://textbookfull.com/product/politics-and-violence-in-
central-america-and-the-caribbean-hannes-warnecke-berger/

Introductory Accounting: A Measurement Approach for

Managers Daniel P Tinkelman

https://textbookfull.com/product/introductory-accounting-a-
measurement-approach-for-managers-daniel-p-tinkelman/

Politics and History of Violence and Crime in Central

America 1st Edition Sebastian Huhn

https://textbookfull.com/product/politics-and-history-of-
violence-and-crime-in-central-america-1st-edition-sebastian-huhn/

The Legacy of Bosman Revisiting the Relationship

Between EU Law and Sport 1st Edition Antoine Duval

https://textbookfull.com/product/the-legacy-of-bosman-revisiting-
the-relationship-between-eu-law-and-sport-1st-edition-antoine-
duval/

The Ancient Egyptian Book of the Dead: Prayers,

Incantations, and Other Texts from the Book of the Dead
E.A. Wallis Budge

https://textbookfull.com/product/the-ancient-egyptian-book-of-
the-dead-prayers-incantations-and-other-texts-from-the-book-of-
the-dead-e-a-wallis-budge/
Another random document with
no related content on Scribd:
henkilö, jonka mielipiteitä vastaan olen esittänyt vastaväitteitä, on
sitä mieltä, että kirkolla on täsmälleen määrätty paikkansa valtiossa.
Minä taasen olen lausunut häntä vastaan sen väitteen, että
päinvastoin kirkon tulee sulkea itseensä koko valtio eikä vain saada
siitä jokin nurkka ja että jos tämä jostakin syystä nyt on mahdotonta,
niin, asiain todellisen laadun mukaan arvostellen, se on ehdottomasti
pantava kristillisen yhteiskunnan koko seuraavan kehityksen
suoranaiseksi ja tärkeimmäksi päämääräksi.

— Aivan oikein, — lausui lujasti ja hermostuneesti isä Paísi,

harvapuheinen ja oppinut pappismunkki.

— Puhtainta ultramontaanisuutta! — huudahti Miusov asettaen

kärsimättömästi jalan toisen jalkansa päälle.

— Heh, eihän meillä ole vuoriakaan! — huudahti isä Josef ja jatkoi

kääntyen luostarinvanhimman puoleen: — He vastaavat muun
muassa vastustajansa, hengelliseen säätyyn kuuluvan henkilön —
huomatkaa se — seuraaviin »oleellisiin ja perusmielipiteisiin».
Ensiksi: siihen, että »ei yksikään yhteiskunnallinen liittymä voi eikä
sen pidä omistaa itselleen valtaa — käyttää jäsentensä kansalais- ja
valtiollisia oikeuksia». Toiseksi: että »rikosoikeudellinen ja
siviilioikeudellinen tuomiovalta ei saa kuulua kirkolle eikä ole
sopusoinnussa sen luonteen kanssa, se kun on jumalallinen laitos ja
ihmisten yhteenliittymä uskonnollisia tarkoitusperiä varten». Ja
vihdoin kolmanneksi: siihen, että »kirkko on valtakunta, joka ei ole
tästä maailmasta»…

— Mitä arvottominta sanoilla leikkimistä pappismiehen puolelta! —

keskeytti taas isä Paísi malttamatta olla ääneti. — Minä olen lukenut
tämän kirjan, jota vastaan te olette esittänyt väitteitä, — sanoi hän
kääntyen Ivan Fjodorovitšin puoleen, — ja minua ihmetyttivät
hengenmiehen sanat, että »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä
maailmasta». Jos se ei ole tästä maailmasta, niin sitä siis ei voi olla
maan päällä ollenkaan olemassa. Pyhän evankeliumin sanoja: »ei
tästä maailmasta» on käytetty väärässä merkityksessä. Tuollaisilla
sanoilla leikkiminen ei käy laatuun. Meidän Herramme Jeesus
Kristus tuli nimenomaan perustamaan kirkkoa maan päälle. Taivaan
valtakunta tietysti ei ole tästä maailmasta, se on taivaassa, mutta
siihen ei voi päästä muuta tietä kuin kirkon kautta, joka on perustettu
ja asetettu maan päälle. Ja sentähden ovat maalliset sanaleikit tässä
mielessä mahdottomia ja arvottomia. Kirkko on todellakin valtakunta,
ja sen määränä on hallita, ja lopulta sen täytyy epäilemättä olla
valtakuntana koko maan päällä, — siitä on meillä olemassa lupaus…

Hän vaikeni äkkiä aivan kuin hilliten mieltään. Ivan Fjodorovitš,

joka oli kuunnellut häntä kunnioittavasti ja tarkkaavasti, jatkoi erittäin
levollisesti, mutta edelleenkin halukkaasti ja vilpittömästi,
luostarinvanhimman puoleen kääntyen:

— Minun kirjoitukseni pääajatus on se, että muinoin kristityn ajan

ensimmäisinä kolmena vuosisatana kristillisyys maan päällä ilmeni
vain kirkkona ja oli vain kirkko. Mutta kun Rooman pakanallinen
valtakunta tahtoi tulla kristityksi, niin kävi pakostakin niin, että
tultuaan kristityksi se vain sulki itseensä kirkon, mutta jäi edelleen
entiseen tapaan pakanalliseksi valtakunnaksi hyvin monissa
toimissaan. Todellisuudessa epäilemättä pitikin näin käydä. Mutta
Roomassa valtiona säilyi sangen paljon pakanallista sivistystä ja
viisautta, kuten esimerkiksi itse valtion tarkoitusperät ja perusteet.
Kristuksen kirkko taas ei valtioon astuttuaan epäilemättä voinut
luovuttaa mitään perustastaan, siitä kivestä, jolle se rakentuu, eikä
voinut tavoitella muuta kuin omia tarkoitusperiään, jotka Herra itse
kerran sille oli määrännyt ja osoittanut, muun muassa: muuttaa koko
maailma ja siis koko muinainen pakanallinen valtio kirkoksi. Näin
ollen (tulevaisuuteen nähden) ei kirkon tule etsiä itselleen määrättyä
paikkaa valtiossa niinkuin »jokainen yhteiskunnallinen liittymä» tai
»ihmisten yhtymä uskonnollisia tarkoitusperiä varten» (kuten kirkosta
lausuu tekijä, jota vastaan väittelen), vaan päinvastoin jokaisen
maallisen valtion pitäisi vastaisuudessa täydelleen muuttua kirkoksi
eikä olla mitään muuta kuin vain kirkko sekä luopua kaikista
päämääristään, jotka eivät ole sopusoinnussa kirkollisten kanssa.
Eikä tämä kaikki millään tavoin sitä alenna, ei riistä sen arvoa ja
kunniaa suurena valtiona, ei sen valtiaitten kunniaa, vaan ainoastaan
johdattaa sen valheelliselta, vielä pakanalliselta ja väärältä tieltä sille
ainoalle oikealle ja totiselle tielle, joka vie iäisiin päämääriin.
Tämänpä vuoksi »Kirkollis-yhteiskunnallisen tuomioistuimen
perusteet» nimisen kirjan tekijä arvostelisi oikein, jos hän etsiessään
ja esitellessään noita perusteita pitäisi niitä väliaikaisena, meidän
syntisenä ja täyttymisen hetkestä kaukana olevana aikanamme vielä
välttämättömänä kompromissina eikä minään muuna. Mutta heti kun
näitten perusteitten keksijä uskaltaa julistaa, että perusteet, joita hän
nyt esittää ja joista osan äsken juuri isä Josef luetteli, ovat
järkähtämättömiä, alkuaineisia ja ikuisia perusteita, niin hän
suorastaan on ristiriidassa kirkon sekä sen pyhän, ikuisen ja
järkähtämättömän tehtävän kanssa. Siinä on koko kirjoitelmani,
täydellinen selostus siitä.

— Se on lyhyesti sanoen, — alkoi isä Paísi taas puhua pannen

painoa joka sanalle, — että eräitten teoriain mukaan, jotka ovat kovin
hyvin selvinneet yhdeksännellätoista vuosisadallamme, kirkon on
muututtava valtioksi aivan kuin kehittyen alemmasta olotilasta
korkeampaan ja sitten hävittävä siihen väistyen tieteen, ajanhengen
ja sivistyksen tieltä. Jos se ei tahdo sitä tehdä ja panee vastaan, niin
sille suodaan sen takia valtiossa vain jokin nurkka, ja siinäkin se on
valvonnan alaisena. Näin on kaikkialla meidän aikanamme
nykyaikaisissa eurooppalaisissa maissa. Venäläisen käsitystavan ja
vahvan toivon mukaan taas ei kirkon ole muututtava valtioksi
ikäänkuin kehittyen alemmasta tyypistä korkeammaksi, vaan
päinvastoin valtion pitää lopulta päästä siihen, että se voi muuttua
ainoastaan kirkoksi eikä miksikään muuksi. Niin tapahtuukin, niin
tapahtuu!

— No, myönnänpä teidän nyt minua hiukan rohkaisseen, —

naurahti Miusov siirtäen taas toisen jalkansa toisen päälle. — Mikäli
ymmärrän, on tässä siis kysymyksessä jonkin äärettömän kaukaisen
ihanteen toteuttaminen tulevan ajan jälkeen. Kernaasti minun
puolestani. Ihana haaveellinen unelma sotien, diplomaattien,
pankkien y.m. katoamisesta. Jotakin semmoista, mikä muistuttaa
sosialismiakin. Minä luulen, että se oli vakava asia ja että kirkko nyt
esimerkiksi rupeaa tuomitsemaan rikosasioissa ja määräämään
raippoja ja pakkotyötä, ehkäpä myös julistamaan kuolemantuomioita.

— Jos nyt jo olisi olemassa vain kirkollisyhteiskunnallinen

tuomioistuin, niin kirkko ei nytkään lähettäisi pakkotyöhön eikä
tuomitsisi kuolemaan. Rikoksen ja mielipiteitten siitä täytyisi silloin
epäilemättä muuttua, tietysti vähitellen, ei äkkiä ja heti, mutta
kuitenkin jokseenkin pian… — lausui Ivan Fjodorovitš rauhallisesti ja
silmää räpäyttämättä.

— Tosissanneko te? — kysyi Miusov katsoen häneen pitkään.

— Jos kaikki olisi kirkkoa, niin kirkko erottaisi yhteydestään

rikollisen ja tottelemattoman, mutta ei silloin hakkaisi ihmisiltä päätä
pois, — jatkoi Ivan Fjodorovitš. — Kysyn teiltä, mihin tuolla tavoin
pannaanjulistettu menisi? Silloinhan hänen pitäisi poistua ei vain
ihmisten yhteydestä, kuten nyt, vaan myös Kristuksen yhteydestä.
Hänhän ei olisi rikoksellaan noussut kapinaan ainoastaan ihmisiä,
vaan myöskin Kristuksen kirkkoa vastaan. Onhan tarkasti ottaen
asian laita nytkin niin, mutta sitä ei ole kuitenkaan julistettu, ja
nykyajan rikoksentekijän omatunto ryhtyy usein ja useimmiten
tinkimään: »varastin, mutta en toimi kirkkoa vastaan, en ole
Kristuksen vihollinen», näin puhelee itselleen nykyajan rikollinen aina
ja kaikkialla, no, mutta kun kirkko tulee valtion sijalle, silloin hänen
olisi vaikeata sanoa näin, jos ei tahdo kieltää koko kirkkoa koko
maan päällä: »kaikki (muka) erehtyvät, kaikki ovat joutuneet
harhaan, kaikki kuuluvat valheelliseen kirkkoon, minä, murhaaja ja
varas, yksinäni muodostan oikean kristillisen kirkon». Onhan hyvin
vaikeata sanoa itselleen näin, se vaatii harvinaisen suuria
mahdollisuuksia sekä semmoisia olosuhteita, jommoisia ei usein
satu. Asettukaapa nyt toiselta puolen kirkon katsantokannalle
rikokseen nähden: eikö nykyisen, miltei pakanallisen katsantokannan
pidä muuttua toiseksi, ja eikö sen sijaan, että taudin saastuttama
jäsen mekaanisesti hakataan pois, niinkuin nykyisin tehdään
yhteiskunnan varjelemiseksi, ole tuleva, vieläpä täydellisesti eikä
valheellisesti, ihmisen uudestisyntymisen aate, hänen
ylösnousemuksensa ja pelastuksensa aate…

— Mitä tuo toisin sanoen oikein on? En taaskaan enää ymmärrä,

— keskeytti Miusov, — taaskin jokin haave! Se on jotakin
muodotonta, jota ei voi ymmärtääkään. Millainen yhteydestä
erottaminen, mikä pannaanjulistus? Epäilenpä, että te vain puhelette
huviksenne, Ivan Fjodorovitš.

— Oikeastaanhan on asia nytkin aivan samalla tavalla, — alkoi

yht'äkkiä luostarinvanhin puhua, ja kaikki kääntyivät heti häneen
päin. — Jos nimittäin nyt ei olisi Kristuksen kirkkoa, niin ei olisi
mitään, mikä pidättäisi rikollista pahasta teosta, eikä edes
rangaistusta rikoksesta, nimittäin todellista rangaistusta, ei
mekaanista, kuten he äsken juuri sanoivat, joka mekaaninen
rangaistus useimmissa tapauksissa vain vihoittaa sydämen, vaan
puuttuisi todellinen rangaistus, se, joka yksin vaikuttaa, joka yksin
peloittaa ja sovittaa, nimittäin oman omantunnon tietoisuus.

— Kuinka siis tarkoitatte, saanko kysyä? — kysyi Miusov osoittaen

mitä vilkkainta mielenkiintoa.

— Kas tällä tavalla, — alkoi vanhus. — Kaikki nuo pakkotyöhön

lähettämiset, joihin ennen liittyi pieksäminen, eivät paranna ketään
eivätkä, mikä on tärkeintä, peloita juuri ainoatakaan rikoksentekijää,
eikä rikosten lukumäärä ollenkaan vähene, vaan on aikojen kuluessa
yhä kasvanut. Täytyyhän teidän olla samaa mieltä. Ja tulokseksi
tulee, että yhteiskuntaa ei tällä tavalla ollenkaan saada varjelluksi,
sillä vaikka vahingollinen jäsen hakataankin pois mekaanisesti ja
lähetetään kauas pois näkyvistä, niin hänen sijaansa ilmestyy heti
uusi rikollinen tai mahdollisesti kaksikin. Jos mikään suojelee
yhteiskuntaa meidänkin aikanamme ja myös parantaa
rikoksentekijän tehden hänestä uuden ihmisen, niin se taaskin on
ainoastaan Kristuksen laki, joka tunnetaan omassatunnossa. Vain
tuntiessaan syyllisyytensä Kristuksen yhteiskunnan, toisin sanoen
kirkon poikana rikollinen voi tuntea syyllisyytensä itse
yhteiskunnankin, se on kirkon, edessä. Näin ollen nykyaikainen
rikoksentekijä kykenee ainoastaan kirkon edessä tuntemaan
syyllisyytensä eikä valtion edessä. Jos nyt yhteiskunta kirkkona
käyttäisi tuomiovaltaa, niin silloin se tietäisi, kenet se voi vapauttaa
pannasta ja ottaa taas yhteyteensä. Nyt sensijaan kirkko, jolla ei ole
minkäänlaista varsinaista tuomiovaltaa, vaan ainoastaan siveellisen
tuomitsemisen mahdollisuus, vetäytyy itsekin pois rikollisen
tehokkaasta rankaisemisesta. Kirkko ei erota rikoksentekijää
yhteydestään, ei jätä häntä ilman isällistä ohjaustaan. Vieläpä
enemmänkin: se koettaa säilyttää rikollisen kanssa kaiken kristillisen
kirkollisen yhteyden, päästää hänet kirkollisiin jumalanpalveluksiin ja
osalliseksi pyhistä sakramenteista, antaa hänelle almuja ja kohtelee
häntä enemmän epävapaan kuin syyllisen tavoin. Ja miten
kävisikään rikollisen, oi Jumala! jos kristillinen yhteiskuntakin, toisin
sanoen kirkko, hylkäisi hänet samalla tavoin kuin hänet hylkää ja
hakkaa pois maallinen laki? Miten kävisi, jos kirkkokin rankaisisi
häntä yhteydestään erottamisella heti ja joka kerta kun valtio on
antanut tuomionsa? Ei voisi joutua syvempään epätoivoon ainakaan
venäläinen rikoksentekijä, sillä venäläiset rikoksentekijät vielä
uskovat. Kukapa muuten tietää: kenties silloin tapahtuisi kauhea
asia, — rikollisen epätoivoisesta sydämestä kenties katoaisi usko, ja
mikä siitä olisi seurauksena? Mutta kirkko hellänä ja rakastavana
äitinä itse luopuu käyttämästä tehokasta rangaistusta, koska valtion
tuomioistuin on jo ilman kirkon rangaistusta liian kipeästi rangaissut
syyllistä, ja edes jonkun täytyy häntä sääliä. Mutta etupäässä se
luopuu rangaistuksesta sen tähden, että kirkon tuomio on ainoa
tuomio, johon sisältyy totuus, eikä se tämän vuoksi voi oleellisesti
eikä siveellisesti yhtyä mihinkään toiseen tuomioon, ei edes
väliaikaiseen kompromissiin. Tässä ei voi enää ruveta tinkimään.
Ulkomainen rikollinen, niin kerrotaan, harvoin katuu, sillä kaikkein
nykyaikaisimmatkin opit vahvistavat sitä hänen ajatustaan, että
hänen rikoksensa ei ole rikos, vaan ainoastaan
epäoikeudenmukaisesti häntä sortavan voiman vastustamista.
Yhteiskunta hakkaa hänet irti itsestään täysin mekaanisesti
voimallaan, joka on suurempi kuin hänen, ja tämän erottamisen
lisäksi se vihaa häntä (näin he ainakin itse kertovat itsestään
Euroopassa), — vihaa ja on täysin välinpitämätön hänen
myöhemmästä kohtalostaan ja unohtaa hänet, veljensä. Näin kaikki
tapahtuu ilman vähintäkään kirkollista sääliä, sillä useissa
tapauksissa ei siellä enää ollenkaan ole kirkkoja, on jäänyt jäljelle
vain kirkon miehiä ja komeita kirkkorakennuksia, mutta itse kirkot
ovat jo kauan pyrkineet siirtymään alemmasta, kirkon muodosta
ylempään, valtion muotoon, hävitäkseen kokonaan siihen. Niin
näyttää olevan asian laita ainakin luterilaisissa maissa. Roomassa
on näin jo tuhat vuotta ollut kirkon sijalla valtio. Siksi rikoksentekijä
itse ei enää käsitä olevansa kirkon jäsen ja erillään siitä on
epätoivoinen. Jos hän taas palaa yhteiskuntaan, niin hän usein on
täynnä niin suurta vihaa, että itse yhteiskunta tavallaan erottaa hänet
yhteydestään. Miten tämä päättyy, sen voitte itse ymmärtää. Useissa
tapauksissa näyttävät meillä asiat olevan samalla tavoin. Mutta
siinäpä se onkin, että meillä paitsi tavallisia tuomioistuimia sen
lisäksi vielä on kirkkokin, joka ei koskaan menetä yhteyttään
rikollisen kanssa, pitää häntä rakkaana ja yhä edelleenkin
kallisarvoisena poikanaan, ja tämän lisäksi on olemassa ja säilyy,
vaikkapa vain ajateltuna, myöskin kirkon tuomiovalta, jota tosin nyt ei
käytetä, mutta joka yhä elää tulevaisuutta varten, jos ei muuten niin
unelmana, ja jonka itse rikoksentekijäkin epäilemättä sydämensä
vaiston vaikutuksesta tunnustaa. Totta on sekin, mitä täällä äsken
sanottiin, nimittäin että jos kirkon tuomiovalta todellakin tulisi
käytäntöön kaikessa voimassaan, toisin sanoen, jos koko
yhteiskunta muuttuisi vain kirkoksi, niin kirkon tuomio vaikuttaisi
rikollisen parantumiseen aivan toisenlaisessa määrässä kuin mitä se
nyt tekee, vieläpä kenties tosiaan rikosten lukumääräkin vähenisi
uskomattoman pieneksi. Ja kirkkokin, siitä ei ole epäilystä,
ymmärtäisi tulevaisuudessa rikollisen ja tulevaisuuden rikoksen
monissa tapauksissa aivan toisin kuin nyt ja osaisi palauttaa erotetun
yhteyteensä, ehkäistä rikosta suunnittelevan teon ja saada
langenneen uudestisyntymään. Tosin, — vanhus hymähti, —
kristillinen yhteiskunta ei nyt vielä itsekään ole valmis ja on vain
seitsemän vanhurskaan varassa, mutta koska nämä eivät väsy, niin
se pysyy yhä järkähtämättömänä odotuksessaan, että se
täydellisesti uudistuu siten, että yhteiskunnasta, joka on vielä miltei
pakanallinen liitto, tulee yksi ainoa, yleismaailmallinen ja hallitseva
kirkko. Niin tapahtuukin, tapahtuu, vaikkapa vasta aikojen lopussa,
sillä vain tämä on määrätty tapahtumaan! Eikä ole syytä olla levoton
aikojen ja määrähetkien takia, sillä ajat ja hetket määrää Jumalan
viisaus, Hänen kaikkitietäväisyytensä ja Hänen rakkautensa. Ja mikä
inhimillisen arvioinnin mukaan kenties vielä on hyvinkin kaukana, se
saattaa Jumalan ennaltamääräyksen mukaan olla toteutumisensa
aaton edessä, aivan ovella. Tämä viimeksimainittu tapahtuu,
tapahtuu.

— Tapahtuu! Tapahtuu! — vakuutti hartaasti ja vakavana isä Paísi.

— Omituista, mitä suurimmassa määrässä omituista! — lausui

Miusov ei vain kiihkeästi, vaan ikäänkuin salaa mielessään
paheksuen.

— Mikä teistä näyttää niin omituiselta? — tiedusti isä Josef

varovasti.

— Mitä tämä sitten oikein on? — huudahti Miusov aivan kuin olisi
äkkiä alkanut purkaa mieltään. — Maan päältä poistetaan valtio, ja
kirkko koroitetaan valtion arvoon! Tämä ei ole enää
ultramontaanisuutta, tämä on enemmän kuin ultramontaanisuutta!
Paavi Gregorius seitsemäs ei olisi osannut uneksia tuommoisesta!

— Suvaitsette ymmärtää aivan päinvastoin! — lausui isä Paísi

ankarasti. — Ei kirkko muutu valtioksi, ymmärtäkää se. Se on
Rooma ja sen unelma. Se on perkeleen kolmas viettelys.
Päinvastoin valtio muuttuu kirkoksi, kohoaa kirkon tasalle ja tulee
kirkoksi koko maan päällä, — mikä on aivan päinvastaista kuin
ultramontaanisuus ja Rooma ja teidän tulkintanne, ja siinä on
oikeauskoisuuden suuri tehtävä maan päällä. Idästä tämä tähti
nousee.

Miusov vaikeni merkitsevästi. Koko hänen muotonsa ilmaisi

tavatonta oman arvon tuntoa. Ylpeän alentuvainen hymy ilmestyi
hänen huulilleen. Aljoša seurasi kaikkea kovasti sykkivin sydämin.
Koko tämä keskustelu kuohutti häntä sydämen pohjaa myöten. Hän
sattui katsahtamaan Rakitiniin. Tämä seisoi liikkumatta entisellä
paikallaan oven suussa kuunnellen ja katsellen kaikkea
tarkkaavaisesti, vaikka silmät olivatkin alas luodut. Mutta poskien
hehkuvasta punasta Aljoša arvasi, että Rakitinkin oli kuohuksissaan,
nähtävästi yhtä paljon kuin hänkin. Aljoša tiesi, miksi hän oli levoton.

— Sallikaa minun kertoa teille eräs pikku anekdootti, hyvät herrat,

— lausui äkkiä Miusov merkitsevästi ja omituisella tavalla arvokkaan
näköisenä. — Pariisissa minä muutama vuosi sitten, kohta joulukuun
kumouksen jälkeen, kävin tervehtimässä erästä tuttuani, erittäin
huomattavaa ja siihen aikaan johtavassa asemassa olevaa henkilöä,
ja kohtasin hänen luonaan erään sangen mielenkiintoisen herran.
Tämä individi oli jonkinmoinen valtiollisen poliisikomennuskunnan
päällikkö, omalla tavallaan varsin vaikutusvaltainen virkamies.
Käyttäen tilaisuutta hyväkseni minä tyydyttääkseni suurta
uteliaisuuttani ryhdyin hänen kanssaan puheisiin. Koska hän ei ollut
tullut taloon tuttuna, vaan alemmassa asemassa olevana
virkamiehenä, joka oli tullut antamaan määrätynlaatuisen
selostuksen, niin hän puolestaan, nähdessään, millä tavoin hänen
esimiehensä suhtautui minuun, oli minua kohtaan jonkin verran
avomielinen, — no, tietysti vain jossakin määrin, hän oli, niin
sanoakseni, pikemmin kohtelias kuin avomielinen, juuri sillä tavoin
kuin ranskalaiset osaavat olla kohteliaita, sitäkin suuremmalla syyllä,
kun hän näki, että olin muukalainen. Mutta minä ymmärsin hänet
hyvin hyvästi. Oli puhe sosialistivallankumouksellisista, joita silloin
muun muassa vainottiin. Jättäen syrjään keskustelun varsinaisen
sisällyksen mainitsen nyt vain yhden sangen mielenkiintoisen
huomautuksen, joka äkkiä pääsi tuon herrasmiehen suusta: »Me»,
sanoi hän, »oikeastaan emme kovin paljon pelkää kaikkia noita
sosialisteja, anarkisteja, jumalankieltäjiä ja vallankumouksellisia. Me
pidämme heitä silmällä ja tunnemme heidän pyrkimyksensä. Mutta
heidän joukossaan on, vaikkakin vain pieni määrä, jonkin verran
erikoisia ihmisiä: ne uskovat Jumalaan ja ovat kristittyjä, mutta
samalla he myös ovat sosialisteja. Näitäpä juuri me eniten
pelkäämme, ne ovat peloittavaa väkeä! Kristitty sosialisti on
peloittavampi kuin jumalankieltäjä sosialisti.» Nuo sanat
hämmästyttivät jo silloin minua, ja nyt teidän luonanne, hyvät herrat,
ne äkkiä johtuivat mieleeni…

— Siis te sovitatte ne meihin ja pidätte meitä sosialisteina? —

kysyi isä Paísi suoraan ja kiertelemättä. Mutta ennenkuin Pjotr
Aleksandrovitš pääsi selville, mitä hän vastaisi, avautui ovi ja sisään
astui Dmitri Fjodorovitš, joka oli näin paljon myöhästynyt. Häntä oli
oikeastaan jo lakattu odottamasta, ja hänen äkillinen saapumisensa
synnytti ensihetkessä jonkin verran ihmettelyäkin.

6.

Miksi sellainen ihminen elää!

 Dmitri Fjodorovitš, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen
nuori mies, joka oli keskikokoinen ja jolla oli miellyttävät kasvot,
näytti paljon vanhemmalta kuin oli. Hän oli vahvajäntereinen, ja
saattoi nähdä, että hänellä oli huomattavat ruumiinvoimat, mutta
kuitenkin hänen kasvoissaan kuvastui jotakin sairaalloista. Hänen
kasvonsa olivat laihat, posket olivat kuopalla, ja niiden värissä oli
sairaalloisen keltainen vivahdus. Suurenpuoleiset, tummat,
pullottavat silmät näyttivät katselevan lujan itsepintaisesti, mutta
niiden katse oli samalla jollakin tavoin epämääräinen. Silloinkaan
kun hän oli kiihdyksissä ja puhui suuttuneesti, ei hänen katseensa
oikein näyttänyt mukaantuvan hänen sisäisen mielentilansa mukaan,
vaan ilmaisi jotakin muuta, toisinaan semmoista, mikä ei ollenkaan
ollut siihen hetkeen kuuluvaa. »On vaikea tietää, mitä hän ajattelee»,
sanoivat joskus ne, jotka puhelivat hänen kanssaan. Tapahtui, että
jotkut, jotka näkivät hänen silmissään jotakin miettivää ja juroa, äkkiä
hämmästyivät hänen odottamatonta nauruaan, joka todisti hänen
ajatelleen jotakin iloista ja leikillistä juuri silloin, kun hän oli niin juron
näköinen. Muuten saattoi jossakin määrin sairaalloinen leima hänen
kasvoissaan tällä hetkellä olla ymmärrettävä: kaikki tiesivät tai olivat
kuulleet erittäin remuisasta ja »ryypiskelevästä» elämästä, johon hän
juuri viime aikoina oli antautunut, samoinkuin kaikki tunsivat sen
tavattoman kiihtymyksen, jonka valtaan hän oli joutunut riidellessään
isänsä kanssa kiistanalaisista rahoista. Kaupungilla kerrottiin jo
useita juttuja siitä. Totta oli, että hän kyllä jo luonnostaankin oli
ärtyisä, »hillitön ja epäsäännöllinen älyltään», kuten hänestä
kuvaavasti lausui rauhantuomarimme Semjon Ivanovitš Katšaljnikov
eräässä seurassa. Hän astui sisälle moitteettomasti ja muodikkaasti
puettuna, nuttu kiinninapitettuna, käsissä mustat hansikkaat ja
silkkihattu. Äskettäin palveluksesta eronneena sotilaana hän oli
antanut viiksiensä kasvaa ja ajanut partansa. Hänen tummanruskea
tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja sillä tavoin kammattu, että ohimoilla
olevat hiukset olivat eteenpäin kääntyneet. Hän kulki päättävästi,
leveästi, niinkuin rintamassa. Hetkeksi hän pysähtyi kynnykselle ja
luotuaan silmäyksen kaikkiin meni suoraan luostarinvanhimman luo
arvaten, että hän oli isäntä. Hän kumarsi syvään vanhukselle ja pyysi
siunausta. Vanhus nousi seisomaan ja siunasi häntä. Dmitri
Fjodorovitš suuteli kunnioittavasti hänen kättään ja lausui hyvin
kiihtyneenä, melkein suutuksissaan:

— Suokaa hyväntahtoisesti anteeksi, että olen antanut näin kauan

odottaa! Mutta palvelija Smerdjakov, jonka isäukko lähetti, vastasi,
kun täsmällisesti kysyin häneltä aikaa, minulle kaksi kertaa hyvin
varmalla äänellä, että on määrätty kello yhdeksi. Nyt saan äkkiä
kuulla…

— Älkää olko millännekään, — keskeytti luostarinvanhin, — ei tee

mitään, viivästyitte hiukan, ei se haittaa…

— Olen teille erittäin kiitollinen enkä vähempää voinut odottaakaan

hyvyydeltänne. — Tokaistuaan tämän lauselman Dmitri Fjodorovitš
kumarsi vielä kerran, kääntyi sitten äkkiä »isäukkoonsa» päin ja
kumarsi tällekin yhtä kunnioittavasti ja syvään. Näkyi, että hän oli
harkinnut tuon kumarruksen jo edeltäpäin ja päättänyt sen
vilpittömällä mielellä pitäen velvollisuutenaan sillä tavoin ilmaista
kunnioituksensa ja hyvät aikomuksensa. Fjodor Pavlovitš, vaikka
tämä olikin hänelle yllätys, säilytti kuitenkin omalla tavallaan
mielenmalttinsa: Dmitri Fjodorovitšin kumarruksen johdosta hän
hypähti seisomaan ja vastasi pojalleen yhtä syvällä kumarruksella.
Hänen kasvonsa tulivat äkkiä arvokkaan ja vakavan näköisiksi, mikä
kuitenkin teki hänet ehdottomasti häijyn näköiseksi. Tervehdittyään
sitten yhteisesti kaikkia huoneessa-olijoita kumarruksella Dmitri
Fjodorovitš astui pitkin ja päättäväisin askelin ikkunan luo, istuutui
ainoalle vapaana olevalle tuolille isä Paísin läheisyyteen ja ojentaen
koko ruumistaan tuolilla eteenpäin valmistautui heti kuuntelemaan
keskeyttämänsä keskustelun jatkoa.

Dmitri Fjodorovitšin tulo ei ollut vienyt kuin pari minuuttia, ja

keskustelun täytyi viritä uudelleen. Mutta isä Paísin itsepintaiseen ja
miltei ärsyttävään kysymykseen ei. Pjotr Aleksandrovitš tällä kertaa
katsonut tarpeelliseksi vastata.

— Sallikaa minun jättää tämä puheenaihe, — lausui hän

jonkinmoisella maailmanmiehen huolimattomuudella. — Sitäpaitsi
tämä aihe ei ole mutkallinen. Tuossa Ivan Fjodorovitš hymähtelee
meille: luultavasti hänellä on jotakin mielenkiintoista lausuttavana
tästäkin kohdasta. Kysykää häneltä.

— Ei mitään erikoista, vain pieni huomautus, — vastasi heti Ivan

Fjodorovitš, — ja se koskee sitä, että yleensä eurooppalainen
liberalismi ja myös meikäläinen venäläinen liberaalinen diletantismi
usein ja jo kauan on sekoittanut sosialismin ja kristinopin lopulliset
tulokset toisiinsa. Tämä kummallinen johtopäätös on tietysti kuvaava
piirre. Muuten eivät sosialismia ja kristinoppia sekoita, kuten on
nähty, ainoastaan liberaalit ja diletantit, vaan yhdessä heidän
kanssaan monissa tapauksissa myös santarmit, tietysti
ulkomaalaiset. Teidän pariisilainen anekdoottinne on varsin
luonteenomainen, Pjotr Aleksandrovitš.

— Yleensä pyydän vieläkin saada jättää tämän kysymyksen, —

toisti Pjotr Aleksandrovitš, — ja sen sijaan minä kerron teille, hyvät
herrat, toisen anekdootin Ivan Fjodorovitšista itsestään, sangen
kiintoisan ja kuvaavan. Siitä ei ole sen enempää kuin viisi päivää,
kun eräässä täkäläisessä seurassa, jossa oli etupäässä naisia, hän
väitellessään juhlallisesti julisti, että koko maailmassa ei ole
olemassa kerrassaan mitään, mikä saisi ihmiset rakastamaan
kaltaisiaan, että sellaista luonnonlakia, joka panisi ihmisen
rakastamaan ihmiskuntaa, ei ensinkään ole olemassa ja että jos on
ja tähän saakka on ollut rakkautta maan päällä, niin sitä ei ole ollut
luonnonlain vaikutuksesta, vaan yksinomaan sen vuoksi, että ihmiset
ovat uskoneet omaan kuolemattomuuteensa. Ivan Fjodorovitš lisäsi
samalla sivumennen, että siinä juuri koko luonnonlaki onkin, niin että
jos hävitätte ihmiskunnasta uskon kuolemattomuuteensa, niin
samassa loppuu sekä rakkaus että kaikki muukin elävä voima, joka
tekee kykeneväksi jatkamaan maallista elämää. Eikä siinä kyllin:
silloin ei enää ole olemassa mitään epäsiveellistä, kaikki on sallittua,
yksinpä antropofagia. Eikä vielä siinäkään kyllin, vaan hän vakuutti
lopuksi, että jokaisen yksityisen ihmisen kohdalta, esimerkiksi
semmoisten kuin me nyt, joka ei usko Jumalaan eikä omaan
kuolemattomuuteensa, luonnollisen siveyslain täytyy heti muuttua
täydelliseksi vastakohdaksi entiselle, uskonnolliselle, ja että aina
konnuuteen asti menevä itsekkyys on jokaiselle ihmiselle luvallinen,
vieläpä se juuri on tunnustettava välttämättömäksikin, kaikkein
järkevimmäksi ja melkeinpä jaloimmaksi ratkaisuksi hänen
asemassaan. Tämmöisestä paradoksista voitte päätellä, hyvät
herrat, millaista on kaikki muu, mitä suvaitsee julistaa ja mitä ehkä
kauankin aikoo julistaa rakas eksentrikkomme ja paradoksalistimme
Ivan Fjodorovitš.

— Sallikaa kysyä, — huudahti aivan odottamatta Dmitri

Fjodorovitš, — jotta en kuulisi väärin: »konnuutta ei ainoastaan ole
sallittava, vaan se on tunnustettava kaikkein välttämättömimmäksi ja
järkevimmäksi ratkaisuksi jokaisen jumalankieltäjän asemassa»!
Oliko se niin vai eikö?
 — Juuri niin, — sanoi isä Paísi.

— Panen sen mieleeni.

Tämän lausuttuaan Dmitri Fjodorovitš vaikeni yhtä äkkiä kuin oli

puuttunut keskusteluun. Kaikki katsoivat häneen uteliaina.

— Onko teillä todellakin tuollainen vakaumus siitä, mitä seuraa,

jos ihmiset menettävät uskon sielunsa kuolemattomuuteen? — kysyi
äkkiä luostarinvanhin Ivan Fjodorovitšilta.

— Niin, sitä minä vakuutin. Ei ole hyvettä, jos ei ole

kuolemattomuutta.

— Onnellinen te, jos niin uskotte, tai sitten hyvin onneton!

— Minkä tähden onneton? — kysyi Ivan Fjodorovitš hymyillen.

— Sen tähden, että luultavasti itse ette usko sielunne

kuolemattomuuteen ettekä edes siihen, mitä kirjoititte kirkosta ja
kirkollisesta kysymyksestä.

— Kenties olette oikeassa!… Mutta kuitenkaan minä en puhunut

myöskään vain pilaa… — lausui äkkiä Ivan Fjodorovitš tehden
omituisen tunnustuksen ja äkkiä punastuen.

— Ette puhunut vain pilaa, se on totta. Tämä idea ei ole vielä

selvinnyt teidän sydämessänne ja kiusaa sitä. Mutta kiusatustakin on
toisinaan hauskaa huvitella epätoivollaan aivan kuin tekisi sen
epätoivoissaan. Toistaiseksi epätoivo saa teidätkin huvittelemaan —
sekä aikakauslehtiin kirjoittamalla että väittelemällä seuroissa, vaikka
ette usko omaa dialektiikkaanne, vaan kirvelevin sydämin nauratte
sille itseksenne… Teissä tämä kysymys ei vielä ole ratkaistu, ja siinä
on teidän suuri surunne, sillä se vaatii välttämättömästi ratkaisua…

— Mutta voiko se minussa tulla ratkaistuksi? Myönteiseen

suuntaan ratkaistuksi? — jatkoi Ivan Fjodorovitš omituista kyselyään
katsellen kaiken aikaa vanhusta selittämätön hymy huulillaan.

— Jos ei voi tulla ratkaisua myönteiseen suuntaan, niin ei koskaan

tule ratkaisua myöskään kielteiseen suuntaan, tunnettehan itse
tämän sydämenne ominaisuuden, ja siinäpä koko sen kärsimys
onkin. Mutta kiittäkää Luojaa, joka on antanut teille ylevän sydämen,
semmoisen, joka kykenee tuollaista kärsimystä tuntemaan,
»tavoitella ja etsiä niitä, kuin ylhäällä ovat, sillä meidän
asuinpaikkamme on taivaassa». Suokoon Jumala teidän sydämenne
päästä ratkaisuun jo maan päällä ja siunatkoon Jumala teidän
tienne!

Vanhus kohotti kätensä ja aikoi paikaltaan siunata ristinmerkillä

Ivan Fjodorovitšia. Mutta tämä nousi äkkiä tuoliltaan, astui hänen
luokseen, otti vastaan hänen siunauksensa ja suudeltuaan hänen
kättään palasi äänettömänä paikalleen. Hän oli lujan ja vakavan
näköinen. Tämä teko ja koko edellinen keskustelu vanhuksen
kanssa, jommoista ei Ivan Fjodorovitšilta voitu odottaa,
hämmästyttivät kaikkia salaperäisyydellään ja eräänlaisella
juhlallisuudellaan, niin että kaikki vaikenivat hetken ajaksi ja Aljošan
kasvoissa kuvastui miltei pelästys. Mutta äkkiä Miusov kohautti
olkapäitään, ja samalla hetkellä Fjodor Pavlovitš hypähti tuoliltaan.

— Jumalallinen ja pyhä vanhus! — huudahti hän ja osoitti Ivan

Fjodorovitšia. — Tämä on minun poikani, liha minun lihastani, minun
rakkain jälkeläiseni! Tämä on minun mitä kunnioitettavin, niin
sanoakseni, Karl Moor, mutta tuo poikani, joka juuri tuli sisälle, Dmitri
Fjodorovitš, ja jota vastaan etsin teiltä oikeutta, — hän on kaikkea
muuta kuin kunnioitettava Franz Moor, — molemmat Schillerin
Rosvoista, kun taas minä itse näin ollen olen Regierender Graf von
Moor! Tuomitkaa ja pelastakaa! Emme tarvitse ainoastaan
rukouksianne, vaan myöskin profeetallista toimintaanne.

— Puhukaa hassuttelematta, älkääkä aloittako loukkaamalla

omaisianne, — vastasi vanhus heikolla, väsyneellä äänellä.
Nähtävästi hän alkoi uupua yhä enemmän ja hänen voimansa olivat
ilmeisesti loppumassa.

— Arvotonta ilveilyä, minkä aavistin jo tänne tullessani! —

huudahti Dmitri Fjodorovitš paheksuen ja hypähti myös paikaltaan.
— Suokaa anteeksi, arvoisa isä, — hän kääntyi luostarinvanhimman
puoleen, — minä olen sivistymätön mies enkä edes tiedä, miten teitä
on nimitettävä, mutta teidät on petetty ja te olitte liian hyvä, kun
sallitte meidän kokoontua luoksenne. Isäukko tahtoo vain
skandaalia, mitä varten — sen hän tietänee itse. Hänellä on aina
omat laskelmansa. Mutta luulenpa nyt tietävänikin, mitä hän tahtoo…

— Kaikki minua syyttävät, kaikki nuo! — huusi vuorostaan Fjodor

Pavlovitš. — Myös Pjotr Aleksandrovitš syyttää. Syytitte, Pjotr
Aleksandrovitš, syytitte! — kääntyi hän äkkiä Miusovin puoleen,
vaikka tällä ei ollut aikomustakaan keskeyttää hänen puhettaan. —
Syyttävät minua siitä, että olen muka piilottanut lasten rahat
saappaanvarteen ja ottanut ruplan ruplalta. Mutta hyväinen aika,
eikö ole olemassa tuomioistuinta? Siellä lasketaan teille, Dmitri
Fjodorovitš, teidän omien kuittienne, kirjeittenne ja sopimustenne
mukaan, kuinka paljon teillä on ollut, kuinka paljon olette kuluttanut
ja paljonko teillä on jäljellä! Miksi Pjotr Aleksandrovitš ei tahdo
lausua tuomiota? Hän tuntee Dmitri Fjodorovitšin. Sen tähden, että
kaikki tahtovat käydä kimppuuni, mutta Dmitri Fjodorovitš on
lopputilissä minulle velkaa, eikä niin vähänkään, vaan useita
tuhansia, mihin minulla on kaikki paperit! Koko kaupunkihan tärisee
ja kaikuu hänen ryyppyretkistään! Mutta siellä, missä hän
aikaisemmin palveli, siellä hän sai maksaa tuhat ruplaa ja
kaksituhatta kunniallisten neitojen viettelemisestä. Sen me
tiedämme, Dmitri Fjodorovitš, kaikkein salaisimpia yksityiskohtia
myöten, ja minä näytän sen toteen… Pyhä isä, uskotteko: hän sai
itseensä rakastumaan jalosukuisen neidon, hyvästä perheestä ja
varakkaan, jonka isä oli hänen entinen esimiehensä, urhoollinen
eversti, ansioitunut mies, jolla oli kaulassa Annan ritarikunnan tähti
miekkoineen, häpäisi tytön kosimalla häntä, nyt tyttö on täällä, nyt
hän on orpo, tuo hänen morsiamensa, mutta hän käy tämän nähden
erään täkäläisen viettelijättären luona. Vaikka tämä viettelijätär onkin
elänyt niin sanoakseni siviiliavioliitossa erään kunnioitetun miehen
kanssa, niin hän on luonteeltaan itsenäinen, hän on kaikille
valloittamaton linnoitus, aivan samanlainen kuin laillinen vaimo, sillä
hän on hyveellinen, — niin, pyhät isät, hän on hyveellinen! Mutta
Dmitri Fjodorovitš tahtoo avata tämän linnoituksen kultaisella
avaimella, siksi hän nyt rehentelee minulle, tahtoo riistää minulta
rahoja ja onkin jo tuhlannut tuhansia tälle viettelijättärelle. Sitä varten
hän ottaa yhtä mittaa rahoja, muun muassa arvaatteko keneltä!
Sanonko sen vai enkö, Mitja?

— Suu kiinni! — huudahti Dmitri Fjodorovitš. — Odottakaa,

kunnes poistun, mutta älkää uskaltako minun läsnäollessani tahria
jalosukuista tyttöä… Jo sekin, että uskallatte ynähtää hänestä, on
hänen häpäisemistään… Minä kiellän!

Hän läähätti.
 — Mitja! Mitja! — huudahti Fjodor Pavlovitš heikkohermoisen
tavoin ja pusertaen kyyneliä silmistään. — Eikö isän siunaus
merkitse mitään? Entäpä jos kiroan sinut, miten silloin käy?

— Häpeämätön mies ja teeskentelijä! — kiljaisi Dmitri Fjodorovitš

raivoissaan.

— Näin hän puhuu isästään, isästään! Kuinka sitten muitten

kanssa? Hyvät herrat, ajatelkaahan: täällä on köyhä, mutta kelpo
mies, entinen kapteeni, hänelle kävi huonosti ja hänet erotettiin
virasta, mutta ei julkisesti, ei oikeudenkäynnin kautta, vaan hänen
kunniansa säilyi tahrattomana. Hänellä on suuri perhe niskoillaan.
Kolme viikkoa sitten meidän Dmitri Fjodorovitš kapakassa tarttui
hänen partaansa, veti hänet parrasta kadulle ja pieksi häntä kadulla
kaiken kansan nähden, ja tämän kaiken hän teki sen tähden, että
mies on minun salainen asiamieheni eräässä asiassani.

— Se on kaikki valhetta! Pinnalta totta, sisältä valhetta! — huusi

Dmitri Fjodorovitš vihasta vavisten. — Isä, minä en puolusta tekojani.
Niin, kaiken kansan nähden tunnustan sen: minä käyttäydyin
petomaisesti tuota kapteenia kohtaan ja olen nyt pahoillani ja inhoan
itseäni petomaisen vihani takia, mutta tuo teidän kapteeninne, teidän
asiamiehenne, meni tuon saman rouvan luo, jota te sanotte
viettelijättäreksi, ja alkoi ehdotella hänelle teidän puolestanne, että
hän ottaisi teidän hallussanne olevat vekselini ja antaisi minulle
haasteen saadakseen minut näitten vekselien perusteella
vankeuteen, jos minä liiaksi ahdistan teitä koettaessanne anastaa
omaisuuden. Nyt te moititte minua siitä, että olen mieltynyt tähän
rouvaan, vaikka te itse opetitte häntä viekottelemaan minua!
Kertoohan hän itse sen päin naamaa. Hän kertoi sen minulle pilkaten
teitä! Vankeuteen taas te tahdotte toimittaa minut ainoastaan sen