Parenting: A Dynamic Perspective 3rd

Edition George W. Holden

Visit to download the full and correct content document:
https://textbookfull.com/product/parenting-a-dynamic-perspective-3rd-edition-george-
w-holden/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Taming Childhood A Critical Perspective on Policy

Practice and Parenting Rob Creasy

https://textbookfull.com/product/taming-childhood-a-critical-
perspective-on-policy-practice-and-parenting-rob-creasy/

Breaking the trance a practical guide for parenting the

screen dependent child 1st Edition George T. Lynn

https://textbookfull.com/product/breaking-the-trance-a-practical-
guide-for-parenting-the-screen-dependent-child-1st-edition-
george-t-lynn/

PVC Formulary 3rd Edition George Wypych

https://textbookfull.com/product/pvc-formulary-3rd-edition-
george-wypych/

Gangs and Organized Crime First Edition George W Knox

https://textbookfull.com/product/gangs-and-organized-crime-first-
edition-george-w-knox/
Handbook of Plasticizers 3rd Edition George Wypych

https://textbookfull.com/product/handbook-of-plasticizers-3rd-
edition-george-wypych/

Barasi s Human Nutrition 3rd ed A Health Perspective

3rd Edition Mary E. Barasi

https://textbookfull.com/product/barasi-s-human-nutrition-3rd-ed-
a-health-perspective-3rd-edition-mary-e-barasi/

Hypertension: A Companion to Braunwald's Heart Disease

3rd Edition George L. Bakris

https://textbookfull.com/product/hypertension-a-companion-to-
braunwalds-heart-disease-3rd-edition-george-l-bakris/

Dynamic Physical Education for Secondary School

Students Paul W. Darst

https://textbookfull.com/product/dynamic-physical-education-for-
secondary-school-students-paul-w-darst/

Flavor Physics and the TeV Scale George W. S. Hou

https://textbookfull.com/product/flavor-physics-and-the-tev-
scale-george-w-s-hou/
Another random document with
no related content on Scribd:
 »Veljet», sanoi Davido Rossi, »olkaamme tyyniä. Sillä ei voita
mitään, että pilkkaa vanhan miehen nimeä, miehen, joka ei koskaan
ole tehnyt pahaa kenellekään. Paavi ei kuunnellut meitä tänään,
mutta pyhimys hän on siitä huolimatta, ja hänen elämänsä on ollut
hyvyyden opetusta.»

»Kyllä jokainen voi purjehtia myötätuulessa, hyvä herra», sanoi

Bruno.

»Se, mikä tänään on tapahtunut», sanoi Rossi, »on varmentanut

vakaumustani, että kansalla ei ole muuta auttajaa kuin Jumala eikä
muuta oikeutta kuin Hänen lakinsa. Mutta olkaamme järkeviä. Ei
tarvita minkäänlaista väkivaltaa, ei käden eikä kielen. Se mies on
voimakkain, joka on voimakas kärsimyksessä ja kärsivällisyydessä.
Te olette nähneet sen tänä aamuna. Jos te olisitte väkivallalla
vapauttaneet minut poliisin käsistä, olisin nyt vankilassa, ja taivas
tiesi, mitä muuta olisi tapahtunut. Olen ylpeä teidän
kärsivällisyydestänne ja tyytyväisyydestänne. Ja nyt menkää
kotiinne, toverit, ja Jumala teitä siunatkoon.»

»Odottakaa hetkinen!» huusi mies, jolla oli paperi kädessä.

»Jotain on luettava ennenkuin menemme. Sillä aikaa kuin
karabinieerit pitivät herra Rossia vankilassa Borgossa, kokoontui
toimikuntamme erääseen kahvilaan ja kirjoitti tämän julistuksen.»

»Lue se, Luigi», sanoi Davido Rossi, ja mies avasi paperin ja luki:

»Turhaan anottuamme apua parlamentilta ja kuninkaalta sitä

julmaa ja tyrannista verotusta vastaan, jonka alaiseksi hallitus on
asettanut meidän leipämme lisätäkseen armeijaa ja laivastoa, ja
turhaan pyydettyämme paavia rupeamaan välittäjäksi meidän ja
maallisten vallanpitäjäin välillä ja muistuttamaan Italialle sen
velvollisuuksista, täytyy meidän nyt kärsivänä ja nääntyvänä
kansana toimia itse puolestamme. Ellei kuninkaallinen määräys sitä
estä, astuu tuo vero voimaan ensi helmikuun ensimmäisenä
päivänä. Sinä päivänä pysyköön jokainen roomalainen huoneissaan,
kunnes Ave Maria on ohi. Älköön kukaan ostako pienintäkään
leipäpalaa, älköön kukaan käyttäkö leipää ravinnokseen, paitsi mitä
annetaan lapsille. Sitten yön ensimmäisenä tuntina
kokoontukaamme Colosseumiin kymmenintuhansin, me paastoava
kansa, jolla on yksi mieli ja yksi sydän, ja päättäkäämme, mikä on
lähin velvollisuutemme, jotta saisimme leipämme varmasti ja että
vettä ei meiltä vietäisi.»

»Hyvä!» »Oivallista!» »Mainiota!»

»Siihen tarvitaan vain presidentin allekirjoitus», sanoi lukija, ja

Bruno toi kynän ja mustetta.

»Ennenkuin kirjoitan nimeni», sanoi Davido Rossi, »on se asia

oleva selvä, ettei kukaan saa tulla aseilla varustettuna. Onko se
luvattu?»

»On», vastasi moni ääni, ja Davido Rossi kirjoitti nimensä paperin

alle.

»Ja nyt, veljet», sanoi Rossi ottaen povitaskustaan soikean

muistikirjansa, johon hän oli kirjoittanut torilla, »sillä aikaa kuin te
kirjoititte kahvilassa, kirjoitin minä vankikopissa, ja koska nyt olemme
lukeneet julistuksemme, niin lukekaamme myös
uskontunnustuksemme.»

»Hyvä!»
 »Minä nimitän sitä uskontunnustukseksi siitä syystä, että meidän
vihollisemme väittävät, että me emme tiedä mitä teemme tai mitä
tahdomme. Me olemme muka intoilijoita, uneksijoita, tuhatvuotisen
valtakunnan odottajia ja uskonnollisia anarkisteja, ja meidän utuiset
unelmamme voisivat syöstä yhteiskunnan hajalle ja kuolemaan!»

»He eivät ymmärrä meidän latinaamme», sanoi Bruno.

»Olisi jo aika heidän ymmärtää, Bruno», sanoi Rossi, »ja siitä

syystä minä tämän kirjoitin.»

»Lukekaa se!» kuului useita ääniä, ja Davido Rossi avasi kirjansa

ja luki:

»Ihmisten tasavalta — uskomme ja tunnustuksemme.

Tunnustuksemme on isämeidän-rukous!»

»Hyvä! Hyvä!» huusi Bruno.

»He sanovat meille, veljet, että meihin on tarttunut pyhä tauti,

mutta me tahdomme muistuttaa heille, että vallankumoukset, joita
tehdään etujen, politiikan, puolueitten ja imperialismin nimessä, aina
ovat riittämättömiä, kun taas uskonnon nimessä tehdyt
vallankumoukset voivat kyllä taantua, mutta eivät ikinä kuole,
ennenkuin ne ovat saavuttaneet voiton.»

»Jumala ei maksa palkkoja lauantaina, mutta hän maksaa!» sanoi

Bruno, ja sitten joukko rauhoittui kuuntelemaan.

»Isämeidän-rukouksessa on kuusi pykälää.

»Kolme koskee pääasiallisesti ihmisen henkistä elämää, muut

kolme pääasiallisesti ihmisen ajallista elämää.
 »Isämeidän-rukouksessa sanotaan: Isä meidän, joka olet
taivaassa.

»Jos Jumala on kaikkien ihmisten isä, ovat kaikki ihmiset

sisaruksia, ja siis, kuten sisarukset, kaikki ovat samanarvoisia.

»Siksi kaikki ihmisen asettama valta toisen ihmisen alistamiseksi

on väärä. Kaikki ihmisen toisille ihmisille asettamat hallitukset ovat
vääriä. Siksi kuninkuuden olemassaolo ei ole oikeutettu.

»Jos kaikki ihmiset ovat sisaruksia, tulisi heidän elää sisarusten

tavoin. Se on: heidän tulisi elää rauhassa ja sovinnossa.

»Siksi kaikki sodat eri kansojen välillä ovat väärät. Siksi armeijain
olemassaolo on epäoikeutettu. Kansallishengellä, jota sanotaan
patriotismiksi, ei ole oikeutusta.

»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: Anna meille tänä päivänä

meidän jokapäiväinen leipämme.

»Meidän jokapäiväinen leipämme saadaan maasta. Ei kukaan

ihminen ole maata tehnyt. Se on Jumalan lahja ihmiskunnalle. Se on
kaikkien ihmisten oma. Siitä syystä yksityisten maanomistus on
väärä. Yksityisten valta maan hedelmiin on väärä.

»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: Lähestyköön Sinun

valtakuntasi; tapahtukoon Sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa.

»Jos me rukoilemme: lähestyköön Sinun valtakuntasi, niin me

odotamme sen tuloa. Ellei Jumalan valtakunta tule maan päälle,
niinkuin se on taivaassa, jos tuo on vain unelmaa, niin isämeidän-
rukous on petos, julma petos, sydämien, toivojen, ihmiskunnan
pettämistä!»
 »Oikein!» »Hyvä!» »Bravo!» »Tuossa on heille hiukan
ajateltavaa!»

Ja mies, joka äsken oli lukenut julistuksen, sanoi: »Kirkko on

kuluttanut vuosisatoja miettiessään isämeidänrukouksen
jumaluusoppia — nyt olisi jo aika sen miettiä tuon saman rukouksen
yhteiskuntaoppia.»

»Tämä on meidän tunnustuksemme, kuten minä sen käsitän,

hyvät herrat», sanoi Davido Rossi. »Kuulkaamme nyt, minkä uskon
siitä voimme johtaa.»

»Hiljaa! Vaiti!»

»Me uskomme, että kaiken oikean ja kaiken vallan lähde on

Jumala.

»Me uskomme, että hallitus on olemassa ainoastaan

vakuuttaakseen kaikille ihmisille samalla tavalla ne luonnolliset
oikeudet, jotka luontaisesti kuuluvat heille Jumalan lapsina.

»Me uskomme, että kaikkien hallitusten täytyy saada valtansa

hallittavaltaan kansalta.

»Me uskomme, etteivät mitkään keinotekoiset eroavaisuudet

ihmisissä voi muodostaa hyvän hallituksen perustusta.

»Me uskomme, että jos hallitus sortaa ihmisen luonnollisia

oikeuksia, ihmisen velvollisuus on hävittää se.»

»Bravo!» huusivat monet äänet, ja muutamat taputtivat käsiään,

mutta muuttamatta ääntään Davido Rossi jatkoi lukuaan:
 »Me uskomme, että kaikki väkivalta on Jumalan lain henkeä
vastaan.»

»Oh!»

»Me uskomme, että rukous ja vastalause ovat ainoat sota-aseet,

joita ihmiskunta saa käyttää — rukous Jumalalle ja vastalause
ihmisille.

»Me uskomme, että ne ovat vaikuttavimmat aseet, mitä ihmiskunta

koskaan on käyttänyt maailman pahuutta vastaan.

»Me uskomme, että ne ovat ainoat aseet, joita Kristus käytti tai
hyväksyi.

»Me uskomme, että missä ne eivät vaikuta itsestään, ne

vaikuttavat kaksinkertaisesti kärsimyksessä.»

»Ah!»

»Me uskomme —»

»Ei!» »Niin!» »Se on pitkä leikki se!» »Hiljaa!» »Jatkakaa!»

»Me uskomme, että kaikkien ihmisten velvollisuus on käyttää

isämeidän-rukousta, uskoa ja elää sen valossa ja panna
vastalauseensa kaikkea vastaan, joka on ristiriidassa sen opetuksien
kanssa.

»Me uskomme, että tämä on ainoa tapa, jolla ihminen voi edistää
Jumalan valtakunnan lähestymistä maan päälle sellaisena kuin se
on taivaassa.
 »Siitä syystä ja varmasti ja vakavasti odottaen tätä valtakuntaa —
rakkauden avulla, jota me tunnemme Jumalan antamia veljiämme
kohtaan — vihan avulla, jota tunnemme vääryyttä ja pahaa kohtaan
— marttyyrien muiston avulla — kansan kärsimysten avulla me
julistamme olevamme Ihmisten tasavallan alamaisia ja palvelijoita.

»Ja sen uskon ja tunnustuksen alle me täten kirjoitamme

nimemme Hänen nimessään, joka opetti meitä rukoilemaan:

»Isä meidän, joka olet taivaassa —

»Pyhitetty olkoon Sinun nimesi —

»Lähestyköön Sinun valtakuntasi. — Tapahtukoon Sinun tahtosi,

niin maassa kuin taivaassa —

»Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme —

»Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin

anteeksi annamme niille, jotka meitä vastaan ovat rikkoneet.

»Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.»

»Amen!» sanoi viisikymmentä ääntä yht'aikaa.

»Niin olen minä ymmärtänyt meidän aatteemme», sanoi Davido

Rossi, »ja siksi olen pannut nimeni tämän alle, ja ne, jotka ovat
samaa mieltä, tehkööt samoin. Ja koska pienillä syillä voi olla suuret
seuraukset, niin Ihmisten tasavalta tästä päivästä eteenpäin on oleva
todellisuus eikä vain unelma, se on tarkastava parlamentin tointa, se
on miettivä toimenpiteitä, puolustava vankeja ja vaativa oikeutta
sorretuille, kunnes sillä ilman valtaistuinta ja ilman virallista nimitystä
on itsenäinen valta yli maailman, voimakkaampi kuin mikään valtikka
maan päällä.»

Näin sanoen hän repäisi muistikirjastaan lehden, jonka toisella

puolella oli kirjoitus mitä hienoimmalla käsialalla, ja seuraavassa
hetkessä rupesivat kuulijat lähestymään pöytää.

»Se on hyvä! Hyvin hyvä!» sanoi se mies, joka oli lukenut

julistuksen.
»Mutta ne tulevat sanomaan kaikkialla, että me perustamme uuden
kirkon.»

»Kylläpä olisi tilaakin yhdelle Vatikaanin ja Kvirinaalin välillä»,

sanoi Bruno.

»Suurelle olisikin», sanoi mies. »Olisi tilaa kaikkien kirkkojen

ulkopuolella olevalle kirkolle.»

»Vanhan vampyyrin täytyy ajatella muutakin kuin rakasta pikku

Donna Romaansa, kun hän saa tämän käsiinsä», sanoi joku, ja taas
kuului yleinen nauru.

Kun miehet olivat piirtäneet nimensä paperin alle, läksivät he ulos

huoneesta puhellen ja nauraen, ja heidän äänensä häipyi vähitellen
porraskäytävässä. Kun Brunon vuoro tuli, asetti hän pojan
seisomaan pöydälle.

»Jokainen potkaus ajaa asiaa eteenpäin», sanoi hän, ja kieli

poskessa hän piirsi nimensä suurin, muodottomin kirjaimin.

Oli yksi ainoa mies jäljellä. Se oli tuo muodikas nuori roomalainen,
jolla oli valppaat silmät ja ylöspäin kierretyt viikset. Hän otti kynän
viimeiseksi ja kirjoitti »Charles Minghelli».
 Davido Rossi katsoi häntä ja luki nimen, joka oli kirjoitettu
viimeiseksi.

»Tämä on teille, herra Rossi», sanoi nuori mies ottaen kirjeen

taskustaan liivien sisäpuolelta.

Davido Rossi avasi kirjeen miettivänä ja luki: »Tämän kirjeen tuoja

on meikäläisiä. Hän on päättänyt toimittaa suuren työn ja tahtoisi
tavata Teitä sen johdosta.»

»Te tulette Lontoosta?»

»Niin tulen.»

»Ja tahdotte puhutella minua?»

»Niin tahtoisin?»

»Puhukaa vapaasti.»

Nuori mies vilkaisi Brunoon ja vaimoon, joka seisoi hänen

vieressään.

»Se on arka asia, herra Rossi», sanoi hän hyvin varovasti.

»Astukaa tänne», pyysi Davido Rossi nousten ylös ja vieden

vieraan makuuhuoneeseensa.
IV.

Davido Rossi istui kirjoituspöydän ääreen ikkunoiden välille ja tarjosi

vieraalle lähellä olevaa tuolia. Vieras oli hiukkasen keikarimainen ja
istuessaan hän vetäisi housujaan polvien kohdalta, ojensi käsiään
työntääkseen esiin kalvosimiaan ja kohotti kaulaansa asettaakseen
kauluksen oikein.

»Nimenne on Charles Minghelli?» sanoi Davido Rossi. »Niin on.

Olen tullut esittämään vaarallista hanketta.»

»Mikä se on?»

»Että joku kansan puolesta ottaisi lain omiin käsiinsä?»

Mies oli puhunut aivan tyynesti, ja hetken vaitiolon jälkeen Davido

Rossi vastasi yhtä tyynesti:

»Pyytäisin teitä selittämään, mitä tarkoitatte.»

Vieras hymyili ja teki kohteliaan liikkeen sanoen: »Sallitte siis, että

puhun suoraan?»

»Tietysti.»
 »Kiitos. Olen kuullut uskonne ja tunnustuksenne ja olen kirjoittanut
nimeni sen alle. Se on kaunis teoriana — hyvin kaunis! Ja ihmisten
tasavalta on myöskin kaunis. Se on kuin jokin ensimmäisen kirkon
yhdistyksistä, valtio valtiossa, oikea hallitus, oikea laki, ilman
ylivaltaa, ilman kruunuja, ilman armeijoja ja kumminkin aiottu
hallitsemaan koko ihmiskuntaa ihmisten vapaaehtoisen
tottelevaisuuden avulla. Se on kaunista.»

»No, ja entä sitten?»

»Mutta se ei ole yhtä käytännöllistä kuin kaunista, ja se

ihanteellinen johtolanka, joka kulkee kaiken tuon läpi, katkeaa heti,
kun maailma rupeaa nykimään sitä.»

»Pyytäisin teitä puhumaan selvemmin», sanoi Davido Rossi.

»Mielelläni. Te olette julistanut pitävänne kokouksen

Colosseumissa pannaksenne vastalauseen leipäveroa vastaan. Entä
jos hallitus estää sen? Teidän passiivista vastustusta vaativa
periaatteenne estää teitä kapinoimasta hallitusta vastaan, ja ilman
julkista kokoontumisoikeutta on yhdistyksenne voimaton. Mitä te
silloin teette?»

Davido Rossi oli ottanut paperiveitsi-tikarinsa ja piirsi sen kärjellä

viivoja suosituskirjeeseen, joka nyt oli pöydällä. Vieras huomasi, että
hänen puheensa oli vaikuttanut, ja jatkoi vilkkaammin:

»Eräs teidän miehistänne sanoi, että teitä tullaan syyttämään

uuden kirkon perustamisesta, mutta kun minä kuuntelin teitä, herra
Rossi, arvelin, että noin varmaankin vanhan uskontomme isät
neuvoivat tuota katolilaisuuden turmiollista tyytymistä. Se, joka kärsii,
on voimakkaampi kuin se, joka taistelee! Tottele laillisia vallanpitäjiä!
Antakaa keisarille, mitkä keisarin ovat! Maksakaa tulli sille, kelle tulli
tulee! Pelätkää pelättävää! Sitä on katolinen kirkko opettanut
ikipäivät. Se oli Paavalin opetusta ja erään toisen, jolla oli orjan sielu.
Ja mihin se on vienyt kirkon? Mikä on meidän päiviemme Rooma?
— Perhonen, jonka ruumiin hämähäkit ovat syöneet jättäen jälelle
ainoastaan kauniit, hyödyttömät, voimattomat siivet!»

Davido Rossi oli pannut pois tikarin ja kuunteli silmät kiinni. Vieras
katseli värähteleviä silmäluomia, hymyili hiukan ja jatkoi:

»Jos maallinen hallitus kieltää teiltä kokoontumisvallan, missä

silloin on teidän sota-aseenne? Missä on se muurinmurtaja, jolla te
särjette maailman Porta Pian? Toisella puolen on lukemattomat
armeijat, joiden miehet ovat varustetut kaikilla mitä taidokkaimmilla
sota-aseilla, toisella puolen avuton joukkio kädet taskussa tai
maksaen pennin viikossa apurahaa tuolle suurelle yhdistykselle,
jonka tulee passiivisella kärsimisellä voittaa maailman yhtyneet
aarteet.»

Davido Rossi oli noussut ylös ja astui edestakaisin pitkin, hitain

askelin.

»Ja mitä teidän mielestänne meidän pitäisi tehdä?» sanoi hän.

»Heretä alistumasta tyrannin oikkujen alle ja vaatia

ihmisoikeuksia», sanoi vieras.

»Millä tavoin tulee Rooman väestön vaatia ihmisoikeuksia?» sanoi

Davido
Rossi.
 »Rooman väestö — en sanonut niin. Me tiedämme, millaisia
roomalaiset ovat. Kärsivällisiä? Niin — aasin ainoa hyve!
Rauhallisia? Epäilemättä — muuten he aikoja sitten olisivat
tukehtuneet tässä poliisin saastuttamassa valtiossa. — He ovat
samanlaisia kuin heidän ilmanalansa — heillä on sirocco luissaan,
mutta heillä ei ole tarmoa mihinkään. Jonkun täytyy tehdä kaikki
heidän puolestaan. Jonkun semmoisen kuin te, joka on palannut
takaisin vanhaan maailmaan vapauden raittiin ilman vahvistamana ja
virkistämänä, sen ilman, joka puhaltaa uutta kohti — semmoisen
suuren sielun, joka on ihmiskunnan soihtuja…»

»Puhukaa suoraan — mitä meidän tulee tehdä?» sanoi Davido

Rossi.

Vieraan silmät salamoivat, ja hän sanoi samealla äänellä:

»Poistaa tieltä se mies täällä Roomassa, jonka käsi murtaa

kansan.»

»Pääministeri?»

»Niin.»

Oli hetken äänettömyys.

»Teidän mielestänne minun tulisi tehdä se?»

»Ei! Minä teen sen teidän puolestanne… Miksikä en? Jos

väkivalta on väärä, on oikein vastustaa väkivaltaa.»

Davido Rossi palasi pöytänsä luo, kosketti suosituskirjettä ja

sanoi:
 »Tämäkö on se suuri työ, johon viitataan tässä kirjeessä?»

»Se. Älkää luulko minua hulluksi, herra. Tiedän mitä sanon. Olen
ajatellut ja miettinyt tätä asiaa, kunnes se on saanut jättiläisvallan
minussa ja tullut minua itseäni voimakkaammaksi.»

Davido Rossi kääntyi vieraaseen päin.

»Miksi tulitte minun luokseni?»

»Sillä te voitte auttaa minua tehtävän täyttämisessä. Te olette

parlamentin jäsen ja voitte antaa minulle lipun sen istuntosaliin. Te
voitte osoittaa minulle tien presidentin huoneeseen Monte Citoriossa
ja sanoa minulle, milloin hän on yksin.»

Davido Rossin kasvot olivat kalpeat, mutta hänen äänensä oli

tyyni — tyyni kuin jäätynyt järven pinta, jonka alla virrat vyöryvät.

»En kiellä, että pääministeri ansaitsee kuoleman.»

»Tuhat kuolemaa, herra, ja jokainen iloitsisi siitä.»

»En kiellä, että hänen kuolemansa olisi siunaus kansalle.»

»Sinä päivänä, jona hän kuolee, alkaa kansa elää.»

»Enkä kiellä, että rikokset — suuret rikokset, ovat joskus

aikaansaaneet suuria parannuksia.»

»Olette oikeassa — mutta tämä ei olisi mikään rikos.»

»Enkä sano, että tyrannin elämän katkaiseminen on samaa kuin

murha.»
 »Oh — he tiesivät, mitä tekivät, kun lähettivät minut teidän
luoksenne!»

Davido Rossi puhui tyynesti, mutta hyvin vakavasti.

»Se mies», sanoi hän, »joka julkisesti astuu sortajan eteen ja

surmaa hänet seisoen silmä silmää vasten ja sitten antautuu
vangittavaksi tai vaikkapa palasiksi revittäväksi ja alistuu
tuomittavaksi, julistetaan syylliseksi, mutta hän sanoo: en surmannut
paroni Bonellia, surmasin pääministerin, en surmannut miestä,
surmasin laitoksen, tuomitkaa minut, hirttäkää minut, ampukaa
minut, haudatkaa minut elävänä, teljetkää minut koppiin, joka ei ole
paljon suurempi kuin ruumisarkku, jossa ei koskaan saa nähdä
ihmiskasvoja, ei koskaan kuulla ihmisääntä, olen tyytyväinen, odotan
tulevaa vallankumousta! — se mies, joka noin tekee —
nimittäköönpä maailma häntä hulluksi, mielipuoleksi, intoilijaksi,
miksi tahansa — hän ansaitsee toisen nimen kuin murhaajan.»

Vieraan kasvot punehtuivat, hänen silmänsä hehkuivat, ja hän

nojautui pöytään ja otti tikarin käteensä.

»Katsokaa! Antakaa tämä minulle. Juuri sitä tarvitsisin. Minä

piilotan sen kukkavihkoon ja olen ojentavinani sen hänelle. Mutta
milloin saan siihen tilaisuuden? Sanokaa — saanko ottaa sen?»

»Mutta se mies, joka sellaiseen tehtävään ryhtyy», jatkoi Davido

Rossi, »tietäköön varmaan olevansa vapaa kaikista persoonallisen
koston hankkeista.»

Tikari vapisi vieraan kädessä.

 »Hänen täytyy olla valmis ymmärtämään, kuinka mitätön hänen
tekonsa on ollut — tietämään, että silloinkin, kun hän onnistuu, hän
ainoastaan muuttaa ihmiset, ei asioita, hän vaihtaa näyttelijät, ei
osia. Ja jos hän epäonnistuu, hänen täytyy olla valmis käsittämään,
että haavoitettu hirmuvalta ei tunne armoa ja että uhattu despotismi
on vetänyt kahleensa entistä tiukemmalle.»

Vieras seisoi kuin jähmettyneenä, suu puoleksi auki ja tikari

heilahdellen kädessä.

»Vielä muutakin», lisäsi Davido Rossi, »hänen täytyy olla valmis

kuulemaan kaikilta vapauden tosiystäviltä, että se mies, joka käyttää
väkivaltaa, ei ansaitse vapautta — että ainoastaan henkinen taistelu
on inhimillistä ja muunlainen taistelu alentaa hänet petojen tasalle —
että me olemme ihmisiä ja että ihmisten ase on aivot, ei kynnet eikä
hampaat, ja että kaikki muut voitot, paitsi aivojen ja sydämen voitot,
ovat raakoja ja petomaisia — vaikka ne ympäröitäisiin millaisella
valolla.»

Mies laski tikarin pöydälle ja nauroi.

»Tiedän, että te puhutte noin kansalle — se on valtiomiesten tapa

— se on oikein — se tyynnyttää kansaa — mutta me tiedämme…»

Davido Rossi nousi arvokkaana kuin ruhtinas ja lausui ainoastaan:

»Herra Minghelli, meidän keskustelumme on lopussa.»

Vieraan kasvot olivat muuttuneet, ja valppaissa silmissä oli vihan

ilme. Mutta hän vain pyyhkäisi tomun kalvosimeltaan ja sanoi:

»Te siis käskette minut pois?»

 Davido Rossi kumarsi ääneti. Mies vilkaisi häneen syrjästä täynnä
vihaa ja astui ovelle.

»Nyt, kun tiedätte, kuka olen, tahdotte ehkä pyyhkiä nimeni pois
uskonne ja tunnustuksenne alta ja ilmoittaa Lontooseen, että he
erottavat minut veljeskunnastaan.»

»Te olette itse erottanut itsenne siitä. Teillä ei ole mitään yhteistä
kansan kanssa, eikä teillä ole oikeutta olla sen seassa.»

Vieraan kasvot olivat peloittavat.

»Juuri sellaiset miehet kuin te», sanoi Davido Rossi, »estävät

maailman edistystä ja tekevät vallanpitäjille mahdolliseksi sanoa,
että meidän ponnistuksemme eivät ole muuta kuin pirullisia
hankkeita kaiken maallisen ja taivaallisen järjestyksen
hävittämiseksi. Paitsi sitä te puhutte kuin mies, jolla ei ole ainoastaan
nurinkuriset valtiolliset mielipiteet, vaan myöskin persoonallista
vastenmielisyyttä vihollista kohtaan.»

Mies kääntyi ympäri äkkiä ja palasi nopeasti takaisin sanoen:

»Te sanotte, että minä puhun ikäänkuin minulla olisi persoonallista

vihaa pääministeriä vastaan. Ehkä on! Kuulin teidän tänä aamuna
puhuvan hänen jalkavaimostaan, joka elää kullassa ja purppurassa.
Te tarkoitatte tuota naista, joka on tunnettu Donna Roma Volonnan
nimellä. Mutta jos tahdotte tietää, ei hän olekaan mikään Volonna,
vaan eräs tyttö, jonka ministeri löysi Lontoon kaduilta ja veti tänne
Roomaan muka jalon suvun jäsenenä, sillä hän on vanha valehtelija
ja petturi.»
 Davido Rossi säpsähti aivan kuin näkymätön käsi olisi iskenyt
häntä kasvoihin.

»Hänen nimensä on tosin Roma», jatkoi mies silmät salamoiden,

»ja se oli ensimmäinen seikka, joka auttoi minut asian perille.»

Davido Rossi kalpeni, ja hän tuskin saattoi hengittää.

»Minä en puhu ilman todistuksia», sanoi mies, joka huomasi, että

hänen sanansa vaikuttivat. »Kymmenen vuotta sitten olin Lontoon
lähetystössä, kun poliisivirasto ilmoitti Italian lähettiläälle eräästä
tytöstä, joka oli löydetty Leicester Squareltä. Äiti oli kuollut, isä
palannut Italiaan ja tyttö jätetty köyhien ihmisten hoitoon, mutta sieltä
hän oli paennut pois.»

Davido Rossi tuijotti vieraaseen melkein tiedotonna.

»Minä menin lähettilään kanssa Bow Streetille ja näin tytön. Hän

väitti, että häntä oli kohdeltu pahasti, mutta me emme uskoneet
häntä, vaan jätimme hänet takaisin holhoojille. Kuukautta
myöhemmin hän oli taas paennut ja kadonnut kokonaan.»

Davido Rossi hengitti syvään ja värisi kuin vanha mies.

»En ollut tätä tyttöä nähnyt, ennenkuin viikko sitten?»

Davido Rossi sanoi:

»Missä?»

»Roomassa Jouduin selkkauksiin lähetystössä ja palasin tänne

puhutellakseni pääministeriä. Jokainen sanoi, että minun täytyi
koettaa päästä hänen puheilleen Donna Roma Volonnan avulla, ja
yksi sukulaisistani vei minut hänen luokseen. Heti kun näin hänet,
tunsin kuka hän oli. Donna Roma Volonna on sama tyttö, Roma
Roselli, joka hävisi Lontoon kaduilta.»

Davido Rossi kohosi äkkiä suoraksi.

»Konna!» huudahti hän käheällä äänellä.

Vieras horjui taaksepäin ja änkytti:

»Mitä… mitä…»

»Minä tunsin tuon tytön!»

»Te tunsitte…»

»Seitsenvuotiaaksi asti hän oli ainainen toverini — hän oli sisareni

— hänen isänsä oli kuin oma isäni — ja jos te väitätte, että hän on
jalkavaimona… Te viheliäinen konna! Panettelija! Minä voisin yhdellä
sanalla musertaa teidät, mutta minä en tahdo! Ulos minun
huoneestani heti! Ja jos te vielä kerran astutte kynnykseni yli, annan
teidät heti poliisin huostaan salamurhaajana!»

Hädissään ja hämmästyneenä mies avasi oven ja pakeni.

V.

»Pyhän Neitsyen kautta, pienokainen, minunkin pitää sanoa sana

tässä asiassa», sanoi Bruno ruokasalissa silmät säkenöiden ja kädet
nyrkissä.

Mutta juuri sillä hetkellä vieras ryöpsähti ulos, ja Bruno tyytyi

tekemään merkin sormellaan välttääkseen pahaa silmäystä, kun
miehen kalpeat kasvot katosivat oven taakse.

»Olipa siinä raivoa», sanoi Bruno itsekseen vilkaisten

makuuhuoneeseen päin. — »Tuo tekee vielä jotain pirullista.»

»Taivas ja pyhimykset sen estäkööt», sanoi Brunon vaimo, ja

sitten Davido Rossi astui ulos pitkillä, hitailla askelillaan kalpeana,
mutta tyynenä, ja repi palasiksi kirjeen, jonka hän heitti uuniin.

Pikku Giuseppe, joka oli puuhaillut ovenvartijasauvoineen, syöksyi

huudahtaen Rossin luo, ja kun Rossi nousi kumarasta asennostaan
pojan luota, olivat hänen kasvonsa punakat ja hänen äänensä
luonnollinen.

»Mikä oli hätänä? Teidän äänenne kuului kadun toiselle puolelle»,

sanoi