Beginner s Luck Get Lucky 1st Edition

Bree Weeks
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/beginner-s-luck-get-lucky-1st-edition-bree-weeks/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Wedding Luck Get Lucky 1st Edition Katharine O'Neill

https://ebookmeta.com/product/wedding-luck-get-lucky-1st-edition-
katharine-oneill/

Love s Faithful Vow Endless Obsession 1st Edition Bree

Weeks

https://ebookmeta.com/product/love-s-faithful-vow-endless-
obsession-1st-edition-bree-weeks/

Lucky Ducky Get Lucky 1st Edition Kameron Claire

https://ebookmeta.com/product/lucky-ducky-get-lucky-1st-edition-
kameron-claire/

Lucky Shot Get Lucky 1st Edition Tamrin Banks

https://ebookmeta.com/product/lucky-shot-get-lucky-1st-edition-
tamrin-banks/
Loving Him First 1st Edition Bree Weeks

https://ebookmeta.com/product/loving-him-first-1st-edition-bree-
weeks/

Juke Move Gridiron Love 1st Edition Bree Weeks

https://ebookmeta.com/product/juke-move-gridiron-love-1st-
edition-bree-weeks-2/

Juke Move Gridiron Love 1st Edition Bree Weeks

https://ebookmeta.com/product/juke-move-gridiron-love-1st-
edition-bree-weeks/

Of Lost Things 1st Edition Bree Weeks Kyra Nyx

https://ebookmeta.com/product/of-lost-things-1st-edition-bree-
weeks-kyra-nyx/

Summer Savory Mountain Ridge Resort 1st Edition Bree

Weeks

https://ebookmeta.com/product/summer-savory-mountain-ridge-
resort-1st-edition-bree-weeks/
Another random document with
no related content on Scribd:
Bruno.

»Minulla sattui olemaan parempi huone kuin seura, siinä kaikki.»

»Mikä hänen nimensä oli?» sanoi Bruno katsellen listaa, johon

väki oli kirjoittanut nimensä. »Charles Minghelli? Se oli kai sama
kirjuri, jota epäiltiin väärennyksestä Lontoon lähetystössä ja joka
erotettiin virastaan.»

»Sitä minä arvelinkin!» sanoi Rossi. »Ja mies epäilemättä syyttää

pääministeriä erostaan ja tahtoi käyttää minua yksityisen
kostonhimonsa tyydyttämiseen.»

»Vai semmoinen asia hänellä oli. Miksette sanonut minulle? Hän

olisi pudonnut portaista kuin lentotähti. Mutta te ajoitte hänet ulos
kumminkin, ja sen asian hän tulee muistamaan ikipäivät. Hän on
hieno kuin partaveitsi, mutta minusta näyttää kuin hänellä olisi pieni
asesäiliö huulillaan. Tekisi mieli koskettaa häntä pihdeillä vain. Ja nyt
minä muistan, että hän on pormestarin, vanhan Palomban
sisarenpoika, ja minä olen nähnyt hänet Donna Roman luona.
Charles Minghelli. Tietysti! Se nimi juuri oli kirjekuoressa, jonka hän
antoi minulle postiin vietäväksi, sellaisessa sinipunervassa,
tuoksuavassa kirjekuoressa, jossa on hänen monogramminsa.»

Ovelta kuului koputus, ja pieni poika, joka oli leikkinyt Davido

Rossin takin napeilla, hypähti ovelle huutaen.

»Minä, minä aukaisen!» ja tarttuen sauvaansa astui hän suorana

ovelle ja avasi sen.

Ravintolan palvelija valkoisessa kaavussa ja suuri läkkilaatikko

pään päällä astui sisään, ja hänen jälessään tuli vanha
ryppynaamainen, punahuivinen vaimo ovenvartijan kommakosta.

»Astukaa sisään», huusi Bruno. »Minä tilasin paraan päivällisen

trattoriasta ja arvelin, että ehkä voisimme nyt kerran syödä puolista
yhdessä.»

»Hyvä», sanoi Davido Rossi.

»Tässä se on, koko kopallinen Jumalan lahjoja! Otapa ne ulos,

Riccardo!» ja naisten levitettyä pöytäliinan otti Bruno hehkuvan
kuumat ruokalajit esille.

»Artisokkaa — hyvä. Kananpoikia — hyvä sekin. Minä olen

varmaan kettu — koko viime yön uneksin kananpojista! Gnocchi
(perunoita ja voissa paistettua jauhoa)! Agradolce (hapan-imelä
ruokalaji)! Fagitlola (keitettyjä papuja)! ja — Chianti'n piasco! Kuka
uskaltaa sanoa, että minun äitini poika ei osaa tilata päivällistä?
Hyvä on, Riccardo, tule takaisin Ave Marian aikaan!»

Palvelija meni pois, ja seurue istui ruualle, Bruno ja hänen

vaimonsa kumpaankin pöydänpäähän, Davido Rossi sohvaan ja
pikku poika hänen oikealle puolelleen. Vanha vaimo seisoi edessä ja
jakeli ruoka-annoksia sekä vaihtoi lautasia.

»Minä olen nälissäni kuin susi ja janoissani kuin pesusieni», sanoi

Bruno pistäen haarukan kananpoikaan.

»Bruno», sanoi vaimo luoden häneen varoittavan katseen ja

vilkaisten
Giuseppeen, joka silmät melkein ummessa asetteli pikku käsiään
ristiin.
 »Oh — hyvä on, Elena! Alapas nyt, pienokainen», ja Bruno istui
nyrkit pöydällä ja veitsi ja haarukka taivasta kohti, kun Giuseppe
sanoi kuusi sanaa rukoukseksi.

»Riittää sinulle, Giuseppe—Mazzini—Garibaldi! Lyhyt teksti, pitkä

saarna! Nyt juomme sinun maljasi. Saanhan kaataa lasiinne, herra?
Enkö? Huh! Juokaa viiniä ja jättäkää vesi myllyille.»

Heidän syödessään ja juodessaan puhelu sujui vapaasti milloin

leikillisenä, milloin totisena.

»Katsokaa häntä!» sanoi vanha kuuro vaimo osoittaen Rossia ja

hänen molempia naapureitaan. »Miksi pyhä Neitsyt ei anna hänelle
omaa lasta?»

»Onhan hän antanut, ja tässä se on», sanoi Davido Rossi.

»Sallittehan hänen saada vaimon ensin, eikö niin?» sanoi Bruno.

»Ah — se ei koskaan tule tapahtumaan», sanoi Davido Rossi.

»Mitä hän sanoo?» kysyi vanha vaimo käsi korvalla.

»Hän sanoo, ettei hän välitä teikäläisistä», huusi Bruno.

»Mikä mielettömyys! Mutta olen kuullut ennenkin miesten sanovan

niin, ja he ovat kuitenkin joutuneet naimisiin ennenkuin ennättivät
huudahtaa 'pyhä Maria'!»

»Niin, niin, se ei ole varsin harvinaista meidän maapallollamme,

äiti», arveli Bruno.

»Mies, joka ei mene naimisiin, mahtaa pitää naisia kovin halpa-

arvoisina», sanoi vanha vaimo.
 »Ja Kaikkivaltiasta myöskin halpa-arvoisena», sanoi Bruno.
»Mieheksi ja vaimoksi hän heidät loi — ainakin saan minä kokea sitä
joka päivä elämässäni.»

»Voi kuinka miehet osaavat laverrella», sanoi Elena. »Syö

päivällistäsi, Bruno, äläkä huuda noin.»

»On olemassa vain kahdenlaisia naisia — tavallisia naisia ja

vaimoni», sanoi Bruno iskien silmää.

»Ja on ainoastaan kahdenlaisia miehiä — järkeviä miehiä ja minun

mieheni», vastasi Elena.

»Eikös osannut iskeä takaisin», nauroi Bruno, »mutta naiset —

taivas siunatkoon heidän suloisuuttaan — ovat kuitenkin kaiken ilon
lähteenä tässä maailmassa.»

»Sydän, joka jakaa surusi ja ilosi, se on jotain se, ja se mies ei

menettele viisaasti, joka ei käytä tilaisuutta sen saavuttamiseksi»,
sanoi vanha vaimo. »Luuleeko hän, että parlamentti pitää siitä
huolen, kun hän tulee vanhaksi ja tarvitsee lohduttajaa!»

»Voi äiti, älkää nyt!» sanoi Elena, mutta Bruno iski silmää hänelle,
että hän antaisi vanhuksen jatkaa.

»Minä ainakin tarvitsen jonkun omaisen sulkemaan silmäni, kun

aika tulee voidella ne pyhällä öljyllä», virkkoi vanha vaimo.

Ja Davido Rossi lausui kauniilla puheäänellään: »Tiedän kyllä, että

lähinnä Jumalan rakkautta naisen rakkaus on voimakkain, puhtain ja
parhain maailmassa, mutta siitä huolimatta pakenisin heti, jos
huomaisin välittäväni jostain naisesta liian paljon.»
 »Se on oikein! Lemmen sodassa se voittaa, joka pakenee», virkkoi
Bruno.

»Miehen, joka on antanut elämänsä työlle ihmiskunnan hyväksi»,

sanoi Davido Rossi, »on pakko luopua monesta — isästä, äidistä,
vaimosta ja lapsista. Hänen täytyy sanoa pitkät jäähyväiset
maalliselle rakkaudelle ja olla valmis tarpeen tullen vaikka
kodittomana kulkijana vaeltamaan, tietäen edeltäkäsin, että hänen
tiensä on oleva murheita tulvillaan.»

Elenan esiliinan kulma kohosi hänen silmäsopukkoihinsa, mutta

vanha vaimo, joka otaksui keskusteluaineen vaihtuneen, nauroi ja
sanoi:

»Sitä minä aina sanon Tomassolle, 'Tomasso', sanon minä, 'jos

mies rupeaa poliisiksi, ei hänellä saa olla isää eikä äitiä eikä vaimoa
eikä lasta — ei minkäänlaista hellyyttä.' Ja Tomasso sanoo,
'Francesca', sanoo hän, 'koko se herraparvi, jota sanotaan
valtiomiehiksi, on juuri siviilipukuinen poliisijoukko, ja minä luulen,
että he ovat vapauttaneet herra Rossin vain siksi, että sitä
varmemmin voisivat houkutella hänet ansaan ja saada hänet kiinni
toisen kerran.'»

»Mutta sinua, äiti, he eivät ainakaan ota kiinni, vai mitä?» huusi
Bruno.

»Eipä tietenkään! Minähän olen kuuro, Luojan kiitos, enkä voi

kuulla heitä.»

»Se on mainio ominaisuus todistajalla! Annapas, kun kuulustelen

sinua, äiti. Poliisi tekee aina aluksi kolme kysymystä
naistodistajalle.»
 »Mitä?»

»Kolme kysymystä», kirkui Bruno. »Mikä on nimesi ja isäsi nimi,

kuinka vanha olet ja kuinka monta lasta sinulla on. No aloitetaanpa
— kuinka vanha olet, äiti?»

»Francesca Maria fu Giuseppa», vastasi vanha vaimo.

»Erehdys — kuinka monta lasta sinulla on?»

»Kuusikymmentäseitsemän, teidän ylhäisyytenne.»

»Mainio todistaja!» huusi Bruno ja nauroi niin, että kyyneleet

vierivät silmistä.

Samassa koputettiin taas ovelle.

»Minä, minä!» huusi poika ja marssi taas sauvoineen ovelle.

»Kuka siellä nyt on, Garibaldi—Mazzini—Washington? Ah—

vanha John taasen!»

Vanha mies seisoi kynnyksellä. Hän oli yksi niitä, joita Davido
Rossi avusti, iältään yhdeksänkymmen vuotias. Kaikki lapset olivat
häneltä kuolleet, ja hän eli lastenlastensa luona, ollen niitä kurjia
ihmisolentoja, jotka päivisin oleskelevat sisässä, mutta öisin lyhdyn
valossa etsivät katuojista sikarinpätkiä.

»Tule toisen kerran, John! Äläkä luule kumminkaan Villa

Borghesea saavasi», sanoi Bruno.

Mutta Davido Rossi ei antanut hänen poistua tyhjin käsin, ja

vanhan miehen silmät säihkyivät kuin nuoren pojan hänen
sanoessaan:
 »Minä kuulin teidän puhuvan tänään piazzalla, herra! Hyvä puhe,
mutta yhdestä olen pahoillani.»

»Mistä?» kysyi Bruno.

»Siitä, mitä herra sanoi Donna Romasta. Hän antoi mulle eilen
puoli frangia — oikein seisahdutti vaununsa antaakseen sen.»

»Soo — oh — siitäkö syystä vain — — —» alkoi Bruno.

»Se on hyvä syy kyllä. Hyvää yötä, John!» sanoi Davido Rossi, ja
Giuseppe sulki oven.

»Oh, Donna Romalla on hyviä puolia, kuten kaikilla muillakin

ihmisillä», sanoi Bruno.

»Olen pahoillani, että puhuin hänestä», sanoi Davido Rossi.

»Se on turhaa. Kyllä hän ansaitsi, mitä sai. En ole ollut kahta
vuotta hänen atelieessaan oppimatta tuntemaan häntä.»

»Minä ajattelin miestä — ja jos olisin muistanut, että nainen saa

kärsiä — — —»

»Hyh! Hänen täytyy tehdä pääsiäistunnustuksensa hiukan

aikaisemmin — siinä kaikki.»

»Ellei hän olisi nauranut minun puhuessani —»

»Nyt erehdytte, herra. Ei se ollut Donna Roma, joka nauroi, vaan

pikku prinsessa Bellini. Hän kurottaa aina kaulaansa ja kaakattaa
kuin vanha hanhi. Ei pidä tehdä vääryyttä Donna Romalle. Hän on
parempi kuin tuo toinen. Ettekö ole koskaan nähnyt häntä?
Hurmaavan kaunis! Hän seisoi keskellä parveketta — naisista on
yhtä hauskaa istua parvekkeella kuin hevosesta on kurkistella portin
yli — jos olisitte nähnyt hänet siellä, olisitte myöntänyt, että hän oli
yhtä suloinen katsella kuin Eedenin omena, mutta hän on myöskin
yhtä kavala kuin Niilin käärme.»

Päivällinen oli lopussa, ja poika tahtoi kuulla fonografia. Davido

Rossi meni noutamaan sitä toisesta huoneesta, ja Elena meni
samalla
sinne sytyttämään tulta. Hän oli polvillaan uunin edessä, selin
Davido
Rossiin, ja puhalteli puihin, mutta sanoi sitten värähtelevällä äänellä:

»Minä olen myöskin hiukan pahoillani siitä, jos uskallan sen

sanoa. En voi uskoa, mitä he kertovat siitä neidistä, ja vaikka se olisi
tottakin, niin emmehän tunne hänen historiaansa, vai mitä?»

»Ehkä olette oikeassa, sisar», sanoi Davido Rossi.

Kun hän palasi ruokasaliin fonografi muassaan, oli ruoka-astiat

viety pois ja vanha isoäiti oli mennyt. Giuseppe oli asettanut tuolit
kahteen riviin, selkämykset vastakkain ja joukko kävelykeppejä
poikittain niiden yli. Se oli muka palatsikäytävä. Ja puettuna isänsä
nurinpäin käännettyyn takkiin, niin että sen helakan punainen vuori
loisti päällä päin, kulki hän juhlallisesti sauvoineen kapeassa
käytävässä, ja Bruno nauroi vallan nääntyäkseen pojan juhlallisille
askelille ja komealle puvulle.

»Liiasta naurusta sydän käy kipeäksi», huusi Elena

sisähuoneesta.

»Minä olen hiljaa kuin hiiri, äiti», vakuutti Bruno ja sytytti sikarin,
joka oli väännetty kuin korkkiruuvi.
 Sitten väännettiin fonografia, ja Giuseppe marssi ympäri
»Swaney-virran» sävelen kaikuessa ja Sousan orkesterin soittaessa
sekä
Davido Rossin nojautuessa uunin reunaan ja miettiessä kaukaista
maata,
jossa ihmistä pidetään ihmisenä ja jossa ilma on vapaa.

»Herra Rossi», sanoi Bruno kesken tupakoimistaan.

»Mitä?»

»Oletteko koettanut sitä silinteriä, joka ensiksi teille lähetettiin?»

»En vielä.»

»Miksikä ette?»

»Mies, joka toi sen, sanoi, että sen lähettäjä on kuollut», — Rossi
värähteli kuin kylmästä — »se olisi kuin ääni haudasta — en tiedä
uskallanko kuulla sitä.»

»Niinkuin aave, joka puhuu ihmiselle — tietysti — ja varsinkin, jos

se oli läheinen ystävä.»

»Se oli läheisin ystäväni, Bruno — se oli isäni.»

»Isänne?»

»Kasvatusisäni. Neljä vuotta hän puki ja ruokki ja kasvatti minua,

ja minä olin kuin hänen oma poikansa.»

»Eikö hänellä itsellään ollut lapsia?»

 »Oli pieni tytär, yhtä suuri kuin Giuseppe, kun hänet viimeksi näin
—
Roma.»

»Roma?»

»Niin. Hänen isänsä oli vapaamieliseen puolueeseen kuuluva, ja

hänen nimensä oli Roma.»

Hän oli ottanut uunin reunalta paperia, jossa nimikirjoitukset olivat,

ja sitten hän veti lyijykynän taskustaan. »Kuinka kaunis se lapsi oli!
Hänen tukkansa oli sysimusta ja silmät kiiltävän tummat.»

Elena oli palannut huoneeseen ja kuunteli, tahraiset kädet sivuilla.

»Minne hän joutui?» sanoi Elena.

»Kun hänen isänsä tuli Italiaan, jossa hän joutui vangiksi, antoi
hän tytön erään italialaisen ystävän hoitoon Lontooseen. Minä olin
silloin liian nuori häntä hoitamaan. Sitten läksin kohta Englannista
Amerikkaan.»

»Missä hän on nyt?» kysyi Elena, ja Davido Rossi pyyhki pois

viimeisen nimen listasta sekä vastasi pää kumarassa:

»Kun palasin Englantiin… oli hän kuollut.»

»Hm — ei ole mitään uutta auringon alla — Donna Roma tuli

myöskin
Lontoosta», sanoi Bruno.

Davido Rossi tunsi, kuinka hänen kasvonsa värähtelivät.

 »Hänen isänsä oli maanpakolaisena Englannissa myöskin, ja kun
hän palasi tänne, joutui hän Elbaan. Hän oli jättänyt tytön sellaisten
ihmisten huostaan, jotka kohtelivat häntä pahoin — tuon kaiken olen
kuullut vanhan kreivittären suusta, kun hän moittii Donna Romaa.»

Davido Rossi hengitti tuskallisesti, ja jotain tuntui tarttuvan hänen

kurkkuunsa.

»Omituista, jos se olisi sama tyttö», sanoi Bruno.

»Mutta herra Rossin Roma on kuollut», sanoi Elena.

»Niin, niin, se on totta! Mikä pöllö minä olen!» virkkoi Bruno.

Davido Rossi tunsi melkein tukehtuvansa. Hän tahtoi avarampaa

tilaa ja astui ulos lyijykatolle.
VI.

Ave-Maria-soitto kajahteli useasta kirkontornista, ja aurinko laskeutui

Pietarin kirkon taakse, sinertävän yön levitessä lumipeitteisten
Apenninien yli ja yksinäisen tähden tuikkiessa siellä täällä. Viileä
henkäys kävi läpi ilman, iltatuuli alkoi hymistä ja varisseet lehdet
kahista, aivan kuin vanha maa värisisi vilusta.

Davido Rossin korvat suhisivat aivan kuin etäinen myrsky olisi

kohissut puissa. Brunon viimeiset sanat yhdessä Charles Minghellin
sanojen kanssa olivat koskeneet häneen aivan kuin hätäkello, joka
kajahtaa unelmien sumun läpi. Hänen järkensä oli kuin
huumaantunut ja hänen silmänsä olivat himmeät. Hän pani kiinni
takkinsa napit ja kulki kiireesti edestakaisin lyijykatolla häkin
vieressä, jossa linnut jo hiljaisina istuivat puulla.

Yö lähestyi nopeasti, ja pimeän tullessa kuvasarja kulki hänen

muistinsa läpi tuskan räikeässä valossa. Silmänräpäyksessä hän oli
Lontoossa, tuossa suuressa sumuisessa kaupungissa. Onnellisen
kodin seinien sisässä paloi iloinen valkea, jonka ääressä istui
kunnianarvoinen mies, pyhimyksen näköinen vaimo ja pikku
tummasilmäinen lapsi, joka lauleli kaiket päivät, aivan kuin hänen
sydämensä olisi ollut laululintusen häkki. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän oli taas Roomassa, vanhan palatsin
kullattujen seinien sisässä, jossa puuteroidut lakeijat kanniskelivat
hopeatarjottimia, ja sama lapsi oli kasvanut naiseksi, ihanaksi,
komeaksi, oli loistavasti puettu kuin kuningatar, mutta häpeän
ympäröimä. Davido Rossin veri jähmettyi, ja ääni hänen sisässään
kuiskasi: »Parempi olisi, jos hän olisi kuollut!» Ja kuunnellen tätä
ääntä sanoi Davido Rossi itselleen, että tyttö oli kuollut, hänen täytyi
olla kuollut, sillä Jumala oli hyvä eikä sallinut niin hirveätä tapahtua.

Ennenkuin hän huomasi ajan kulun, kertoivat kirkonkellot, että yön

ensimmäinen tunti oli tullut. Juhlallisesti kajahti ensimmäisenä ja
viimeisenä yksinäinen lyönti, joka vaikutti omituisen jäähdyttävästi,
aivan kuin kellon kaiku autiolta meren kalliolta. Trinità dei Montin
luostarin ikkunat valaistiin tähän aikaan, ja hämäriä tulia kiilui
myöskin passionistien munkkiluostarista. Hän näki, kuinka
Kristuksen morsiamet ja koppien lapset lauloivat messuja kuolleille
pimeässä kirkossaan, jossa yksi ainoa öljylamppu paloi sen munkin
edessä, joka luki rukouksen toisten munkkien veisatessa vastaukset
haudankolkolla äänellä. He olivat onnelliset yksinkertaisessa
elämässään, sillä kohtalo ei ollut julma heille eikä kääntänyt elämää
surkeaksi ivaksi.

»Mutta hän on kuollut», ajatteli Davido Rossi. »Jumala johdattaa

askeleemme hyvään loppuun, vaikka ne hoipertelevat sinne tänne.
Hän ei olisi sallinut minun menetellä niin! Tyttö on kuollut!»

Samassa hän huomasi hohtavan valon pyhän Pietarin piazzalla ja

pitkät varjot kirkon seinillä. Joukko kokoontui katsomaan paavin
riemujuhlan viimeistä näytäntöä, ja kun raketit räiskyen lensivät
ilmaan, juoksi pieni Giuseppe isänsä ja äitinsä seuraamana
lyijykatolle.
 Davido Rossi otti pojan syliinsä ja koetti haihduttaa oman
synkkyytensä lapsen ilossa. Nyt kajahti kaksitoista kellonlyöntiä, ja
sitten leimahti pyhän Pietarin kirkon rististä tulen liekki, ja toisia tulia
helähti palamaan ympäri kirkon ja pitkin pilareita luoden valoaan
holveihin, kattoihin, kelloihin ja apostolien kuvapatsaisiin, kunnes
koko kirkko kimmelteli kymmenissä tuhansissa säkenöivissä
valoissa, ja koko piazza ja kaupunki näkyi päivänkirkkaana,
kirkkaudessa kuitenkin siellä täällä sysimustia varjoja. Toinen raketti
lensi ylös, ja samassa valkoiset valot muuttuivat keltaisiksi. Piazza
näytti suurelta tulella kiehuvalta kattilalta, ja oli kuin tulivirtoja olisi
johdettu yli laajan kaupungin. Sitten alkoivat lamput palaa aivan
oikullisesti, sammuen vähitellen toinen toisensa perästä, ja tuon
suuren rakennuksen kohdalla näytti nousevan lumottu satulinna,
joka hävisi tehden tilaa toiselle, kunnes vihdoin nuo ilmalinnat
katosivat, ja näytti kuin koko kirkkokin olisi sortunut raunioiksi.

»Oletko koskaan nähnyt ilotulitusta, setä Davido?» kysyi

Giuseppe.

»Olen kerran, pikku poju, kaukana täältä, kauan aikaa sitten.

Silloin olin pieni poika ja minun kanssani oli tyttönen, joka ei ollut
sinua suurempi. Mutta nyt tulee kylmä, ilma on jäähtynyt. Jopa on
myöhäkin, ja pienten poikien pitää mennä levolle.»

»Hm — Jumala on Jumala, ja paavi on Hänen profeettansa»,

sanoi Bruno Elenan ja Giuseppen mentyä. Oli kirkasta kuin päivällä.
Aivan saattoi nähdä tulituksen johtajan paavin asunnon yläpuolella.
»Hm» — hän puhalsi savun käyrästä sikaristaan — »mutta salamaa
he eivät kumminkaan voi estää iskemästä.»

»Bruno!»
 »Mitä?»

»Oliko Donna Roman isä Volonnan prinssi?»

»Oli. Viimeinen prinssi, joka kantoi tuota vanhaa paavillista nimeä.

Kun Volonnan tilukset otettiin takavarikkoon, hävisi arvonimi, mutta
vanha vampyyri sai maat.»

»Kuulitko hänen koskaan käyttäneen toista nimeä ollessaan

maanpaossa?»

»Arvattavasti hän käytti. Mutta hänen asiassaan ei koskaan

nostettu julkista oikeudenkäyntiä, eikä mitään tullut tiedoksi. Mutta
kaikki he muuttivat nimensä.»

»Miksi — mitä —» kuului Davido Rossin epävarma ääni.

»Miksi?» sanoi Bruno. »Siksi, että he olivat kaikki tuomitut

Italiassa, ja vieraita valtoja pyydettiin karkoittamaan heidät. Mutta
mitä minä nyt puhelen! Tiedättehän te kaiken tuon paremmin kuin
minä. Eikö teidän vanhalla ystävällänne ollut toista nimeä?»

»Luultavasti — en tiedä», sanoi Davido Rossi äänellä, joka osoitti,

kuinka kiihoittunut hän oli.

»Eikö hän koskaan maininnut sitä teille?»

»Ei — koskaan — —. Vallankumouksellisten seassa on aina ollut

rosvoja, ja ehkä hän estääkseen petosta — —»

»Ihan niin. Pirulla on suuri valta Englannissakin. Mutta minusta on

omituista, että vaikka teidän ystävänne oli kuin isä, hän ei kertonut
— ei lopultakaan — — —»
 »Ehkä hän aikoi — ja sitten ehkä — —»

Davido Rossi puristi kätensä otsaansa aivan kuin tuskan

huumaamana ja alkoi taas kulkea edestakaisin.

Sanomalehtipoika piazzalla huusi »Tri-bu-na», ja Bruno virkkoi:

»Sepä on aikaista! Mistähän nyt puhutaan? Minä menen

ostamaan lehden.»

Pimeys oli nyt peittänyt taivaan, ja tähdet tuikkivat korkeudessaan

kirkkaina, lempeinä, valkoisina ja jaloina, saattaen kuolemattomassa
ylevyydessään ihmisten pikkumaisuuden häpeään.

»Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, ja taivaanlaki osoittaa hänen

käsialaansa.»

Davido Rossi lausui nuo sanat ääneen, mutta hän koetti turhaan
saada yön tyyneyttä omaan sieluunsa. Hänen silmiensä edessä kulki
kuten ennenkin muistojen vaihteleva sarja. Hän oli taas Lontoossa
suuren rautatieaseman lasikaton alla veturien tukahduttavan savun
ja höyryviheltimien hälinän seassa. Hän sanoi hyvästi vanhalle
partasuulle miehelle. »Hyvästi, poikani», sanoi vanha mies. »Minä
kirjoitan sinulle ajoissa, ja sitten kerron sinulle jotain, joka ehkä
hämmästyttää sinua. Hyvästi! Jumala sinua siunatkoon.» Ja sitten
seurasi hiljaisuus. Vankilan ovet sulkeutuivat elävän miehen
saavuttua sinne, ja kun ne avautuivat, oli jälellä ainoastaan ruumis.

Ei. Muisto toi toisenkin kuvan. Hän oli Roomassa taas, ja eräs
entinen vanki tuli Elbasta tapaamaan häntä
parlamenttirakennukseen. »Tuon teille kuolevan miehen
tervehdyksen», sanoi mies ja antoi Davido Rossin käteen pienen
pahvilaatikon. »Hänellä oli verrattain suuri vapaus, ja hän kasvatti
suuressa puutarhassaan kukkia lapsille, mutta kirjeitä hän ei saanut
kirjoittaa ja postia vartioitiin tarkasti.» — Laatikossa oli
fonograafilieriö, johon oli kirjoitettu: »Ainoastaan D.L:lle. Pyydetään,
että parlamentin jäsen Davido Rossi hävittää tämän, ellei hän tiedä,
missä D.L. on.»

Tiber tuolla alhaalla virtasi mutaisessa uomassaan rauhattomana.

Yhtä rauhaton oli Davido Rossin mieli, jota epäilykset kiusasivat ja
voittamaton pelko vaivasi. Mutta juuri silloin kello löi kahdeksan, ja
ääni hänen sisässään sanoi:

»Ole rohkea! Tunkeudu tuon salaisuuden pohjaan asti! Taivas on

kaiken yllä!»

Kun Davido Rossi palasi sisään, huomasi Elena, joka juuri riisui
poikaa, hurjan katseen hänen silmissään, mutta Bruno, joka luki
iltalehteä, ei nähnyt mitään, vaan huusi:

»Halloo! Kuulkaapas tätä. Tämä on Olgan kirjoitus. Hänellä sitten

on kynä, sen minä sanon. 'Madame de Pompadour. Tähän saakka
meillä on ollut vain madame —, jonka vaikutus valtioon ja Italian
viisaisiin vallanpitäjiin oli ainoastaan satunnainen, mutta nyt on
kohtalo lahjoittanut meille Madame de Pompadourin…' Sitten on
johtava kirjoitus teidän piazzalla pitämästänne puheesta. Kiittää teitä
taivaaseen asti. Katsokaa! Luojan kiitos, että meillä on miehiä
semmoisia kuin parlamentin jäsen Rossi, joka uskaltaa…»

Mutta otsa synkkänä kääntyi Davido Rossi pois ja meni

sisähuoneeseen, ja Bruno katsoi ympärilleen hämmästyneenä.

»Tahdotteko lampun?» kysyi Elena.

 »En, kiitos», vastasi Davido Rossi avonaisesta ovesta.

Tuli paloi uunissa, ja hermostuneena hän värähti huomatessaan,

kuinka valo kuvastui ikkunaan, aivan kuin tulinen silmä sieltä olisi
katsellut häntä. Hän avasi fonografin laatikon, joka oli nostettu
paikoilleen pianon päälle, ja sitten hän nouti piirongista pienen
pahvikotelon. Tuli uunissa välähti synnyttäen aavemaisia varjoja
lattialle, mutta hän veti lieriön kotelosta ja työnsi sen fonografiin.
Sitten hän astui ovelle ja lukitsi sen.
VII.

»Hm» — sanoi Bruno, »tämä riittää nolaamaan miehen niin, että hän
tuntee itsensä pieneksi kuin sardiini!»

Nyt oli jäljellä vielä yksi tehtävä, mutta peittääkseen sen oikean
luonteen Bruno otti sanomalehtensä ja sanoi:

»Elena, minä menen alas lukemaan tämän isällesi. Donna Roma

raukka, hänen täytyy varmaan paeta kaupungista. Kohta, kohta,
Garibaldi-Mazzini! Aikaisin maata, aikaisin ylös, ja aikaa on kyllin
vanheta, eikö niin! … Mitä herra Rossiin tulee, luulisi häntä
ennemmin rikokselliseksi kuin päivän sankariksi! Se nostattaa vallan
sietämättömän janon minussa!» Ja Bruno läksi alas kahvilaan
koettamaan, eikö litrallinen aurinkoisten viinitarhojen syysnestettä
voisi poistaa tuota janoa.

Sillä välin Giuseppe, joka oli hyvin väsynyt, näytti kovin nyrpeältä,
kun hänen täytyi mennä maata sanomatta hyvää yötä setä
Davidolle. Äiti suostui menemään noutamaan pojan yöpuvun alas,
sen sijaan että pojan olisi pitänyt mennä ylös makuuhuoneeseen,
sillä hän arveli, että ehkä Davido Rossi jo oli tullut sisähuoneesta
ruokasaliin ja voisi siis tyynnyttää pojan. Mutta kun Elena palasi
ruokasaliin, oli sisähuoneen ovi vielä lukossa ja Giuseppe pyysi
saada maata sohvalla, kunnes setä tulisi kantamaan hänet
makuuhuoneeseen. Hän lupasi vakavasti pysyä valveilla ja sitten
hän sai panna maata yöpuvussaan, päiväpuku peitteenä. Kaikki kävi
hyvin kolmekymmentä sekuntia, mutta sitten pieni kiharatukka näytti
rupeavan antautumaan taistelussa Nukkumatti-jättiläistä vastaan.

»Ei minua nukuta, äiti», kuului uninen ääni sohvalta, mutta melkein
samassa silmänräpäyksessä kävi säännöllinen hengitys
hitaammaksi, silmät sulkeutuivat ja pieni sielu hiipi tiedottomuuden
valtakuntaan.

Äidin ilo on kuin lapsen, ja Elena nauroi itsekseen istuessaan

sohvan toisessa päässä. Sitten hän otti pienen miehen vaatteet,
katseli niitä, käänsi taskut nurin ja näki niiden merkilliset aarteet:
korkin, pyöreän kiven, särkyneen napin ja ruostuneen naulan.

Äkkiä hän huoneen hiljaisuudessa kuuli äänen. Se tuli

sisähuoneesta. Oliko se herra Rossin ääni? Ei! Tuo ääni oli
vanhempi ja heikompi kuin herra Rossin eikä ollut niin selvä. Oliko
hänen luonaan joku vieras? Siinä tapauksessa vieras oli tullut sillä
aikaa kuin hän, Elena, oli ylhäällä makuuhuoneessa. Mutta miksi hän
ei olisi kuullut koputusta? Kuinka Giuseppe ei hänelle kertonut siitä?
Ja lamppukin oli vielä ruokasalin pöydällä, ja sisähuoneessa oli siis
aivan pimeä, paitsi mitä tuli uunista valaisi.

Hänen verensä jähmettyi ja hän kuunteli, mitä siellä sisällä

sanottiin, mutta seinä esti ääntä kuulumasta. Silloin tällöin sai hän
selon yksityisistä sanoista. Mutta äkkiä kuului kesken vierasta ääntä
selvä ja tuttu ääni, joka tuskallisesti väristen sanoi: »Vannon
Jumalan edessä, että tahdon!»