Testing A 13 Covens Magical World

Adventure YA 1st Edition Cassandra

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/testing-a-13-covens-magical-world-adventure-ya-1st-
edition-cassandra/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Seeker: A LitRPG Adventure (A Troubled World Book 2)

1st Edition Stephanne Payne

https://ebookmeta.com/product/seeker-a-litrpg-adventure-a-
troubled-world-book-2-1st-edition-stephanne-payne/

How to Draw Inky Wonderlands: Create and Color Your Own

Magical Adventure Johanna Basford

https://ebookmeta.com/product/how-to-draw-inky-wonderlands-
create-and-color-your-own-magical-adventure-johanna-basford/

A Magical World Superstition and Science from the

Renaissance to the Enlightenment 1st Edition Derek K.
Wilson

https://ebookmeta.com/product/a-magical-world-superstition-and-
science-from-the-renaissance-to-the-enlightenment-1st-edition-
derek-k-wilson/

Apocalypse Core Book 3: World Core: A LitRPG/Gamelit

Adventure 1st Edition Jack Porter

https://ebookmeta.com/product/apocalypse-core-book-3-world-core-
a-litrpg-gamelit-adventure-1st-edition-jack-porter/
Lithium Niobate Nanophotonics 1st Edition Ya Cheng

https://ebookmeta.com/product/lithium-niobate-nanophotonics-1st-
edition-ya-cheng/

Sword Catcher 1st Edition Cassandra Clare

https://ebookmeta.com/product/sword-catcher-1st-edition-
cassandra-clare/

Statistical Theory A Concise Introduction 2nd Edition

Felix Abramovich Ya Acov Ritov

https://ebookmeta.com/product/statistical-theory-a-concise-
introduction-2nd-edition-felix-abramovich-ya-acov-ritov/

From Golden Skies 1st Edition Cassandra Cielo

https://ebookmeta.com/product/from-golden-skies-1st-edition-
cassandra-cielo/

Business, Society and Global Governance: A Skills

Approach 2nd Edition Anna Ya Ni

https://ebookmeta.com/product/business-society-and-global-
governance-a-skills-approach-2nd-edition-anna-ya-ni/
Another random document with
no related content on Scribd:
XX.

»Teidän ylhäisyytenne», sanoi Bruno, »tämä mies on viraltaan väärä

todistaja, ja hänet asetettiin viereiseen koppiin minua kiduttamaan ja
houkuttelemaan minua ystävieni kavaltamiseen. Minä en nähnyt
hänen kasvojaan enkä tiennyt ennenkuin jälestäpäin, kuka hän oli, ja
siksipä hän saattoi repiä minut kappaleiksi. Kun sydämeni vuoti verta
rakkaan pienen poikani kuoleman tähden — poika oli vain
seitsenvuotinen, kun hänet surmattiin siinä metelissä, teidän
ylhäisyytenne — silloin hän myrkytti mieleni vaimoani vastaan ja
sanoi hänen karanneen Rossin kanssa. Se oli valhe, mutta minut oli
heikonnettu sekä raipoilla että vedellä ja leivällä ja minä uskoin tuon
valheen, sillä minä olin hullu ja sieluni oli näännytetty ja kuollut.
Saatuani selville, kuka tuo mies oli, koetin peruuttaa syytökseni,
mutta sitä ei minun sallita tehdä. Teidän ylhäisyytenne, minä puhun
totta. Jokaisen pitäisi puhua totta täällä. Minä yksin olen syyllinen, ja
jos olen syyttänyt ketään muuta, anon sitä anteeksi Jumalalta. Mitä
tuohon mieheen tulee, on hän salamurhaaja, sen voin todistaa. Hän
oli Lontoon lähetystössä, ja kun hänet oli erotettu sieltä, saapui hän
herra Rossin luo ja ilmoitti hänelle aikovansa surmata pääministerin.
Herra Rossi heitti hänet ulos huoneesta, ja siitä tämä kaikki on
alkanut.»
 »Se ei ole totta», sanoi Minghelli punaisena kuin kukko.

»Eikö ole? Antakaa tänne risti, niin vannon, että tuo mies on
valehtelija», huusi Bruno.

Roma hengitti kovaa ja nousi ylös, mutta asianajaja Fuselli esti

häntä ja nousi itse, Kuudella lauseella hän lyhyesti kertoi, kuinka
Brunoa oli kohdeltu vankilassa, ja sanoi, että se oli samanlaista kuin
julmimpina tyranniuden aikoina, jolloin muutoin rehelliset miehet
saattoivat muuttua paholaisiksi pelastaakseen hallituksen ja
olemassa olevat laitokset sekä päästäkseen itse eteenpäin.

»Herra presidentti», huusi hän, »minä pyydän teitä ihmisyyden

nimessä lausumaan, että oikeudella Italiassa ei ole mitään tekemistä
sellaisen raakalaissysteemin kanssa, joka koettaa saada esille
syytöksiä toista vastaan herättämällä toisessa mustasukkaisuutta ja
hakee oikeutta herättämällä kostonhimoa».

Presidentti oli syvästi liikutettu. »Minä olen pyhästi luvannut tämän

kuvan alla» — hän osoitti pöydän yläpuolella olevaa kuvaa — »tehdä
oikeutta tässä asiassa ja olen viimeiseen saakka tekevä
velvollisuuteni».

Yleinen syyttäjä nousi taas ja pyysi saada esittää muutamia

kysymyksiä vangille.

»Sinä sanot todistaja Minghellin kertoneen, että vaimosi oli

paennut
Rossin kanssa?»

»Niin kyllä, ja se oli valhetta, kuten kaikki muukin.»

»Kuinka tiedät, että se oli valhetta?»

 Bruno ei vastannut, ja nuori upseeri veti esiin kirjeen salkustaan.

»Tunnetko herra Rossin käsialan?»

»Tunnenko oman kömpelön puumerkkini?»

»Onko tämä herra Rossin käsialaa?» sanoi upseeri antaen

kirjekuoren järjestyksenvalvojalle, joka näytti sen Brunolle.

»On», sanoi Bruno.

»Oletko varma siitä?»

»Olen.»

»Hyvä.»

»Sinä näet, että tämä kirje on osoitettu vaimollesi?»

»Näen. Mutta teidän on turha ruveta tuota jauhamaan. Kyllä minä

ymmärrän tarkoituksenne.»

»Et saa puhua noin hänelle, Rocco», sanoi presidentti. »Muista,

että hän on oikeuden edustaja.»

»Enkö saa? Sanokaa siis hänen kunnia-arvoisuudelleen, että

minun vaimoni ja Davido Rossi olivat kuin veli ja sisar, ja jokainen,
joka ajattelee pahaa siitä, on konna.»

Niin sanoen Bruno heitti kirjeen takaisin pöydälle.

»Etkö tahdo lukea sitä?»

»En! Se on toisen kirje, enkä minä ole mikään oikeuden edustaja.»

 »Salli minun siis lukea se», sanoi virallinen syyttäjä ja ottaen
kirjeen kuoresta hän alkoi lukea kovalla äänellä:

»Rakkain Elena…»

»Se ei merkitse mitään», keskeytti Bruno, »he olivat kuin veli ja

sisar, senhän jo sanoin».

Yleinen syyttäjä jatkoi:

»Olen yhä vielä masentuneena surusta, pienen Giuseppemme

kuolemasta.»

»Aivan niin! Niin Davido Rossi kirjoittaa. Hän rakasti poikaa kuin
omaansa. Jatkakaa!»

»… Meidän lapsemme — sinun lapsesi — minun lapseni, Elena.»

»Siinä ei ole mitään pahaa. Älkää koettako väärentää tuota»,

huusi
Bruno.

»Mutta nyt, kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa ehkä

vuosikausia, täytyy niiden esteiden väistyä, jotka tähän saakka ovat
estäneet sinua yhdistämästä elämääsi minun elämääni ja elämästä
minun tähteni niinkuin minä aina olen elänyt ainoastaan sinun
tähtesi. Tule siis luokseni armaani, lemmittyni…»

Sillä kohdalla Bruno, joka oli astunut askeleen eteenpäin joka

sanalta, sieppasi kirjeen yleisen syyttäjän kädestä.

»Seis! Älkääpäs lukeko mitään omasta päästänne!» huusi hän.

 Ei kukaan estänyt, sillä jokainen tunsi, että tuon kärsineen miehen
piti saada toimia yksin. Roma kuuli huminan korvissaan ja hän tuskin
saattoi hallita itseään. Hämärästi hän tunsi omassa sydämessään
saman taistelun, jota Bruno taisteli sydämessään. Tuota siis paroni
oli tarkoittanut viitatessaan siihen, että Rossi ehkä oli ollut uskoton,
ja puhuessaan Rossin omalla käsialalla kirjoitetuista todistuksista.

Bruno, jonka katse kiirehti kirjeen yli, luki osia siitä ääneen
hätäisellä äänellä:

»Ja nyt kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa …. ehkä

vuosikausia… esteiden täytyy väistyä…»

Hän seisahtui, kohotti katseensa ja tuijotti ympärilleen. Hänen

kasvonsa olivat kamalasti muuttuneet. Sitten hän kääntyi taas
kirjeeseen ja luki katkonaisin lausein:

»Tule siis luokseni… armaani… lemmittyni…» Tähän saakka paha

henki oli kuiskannut Roman korvaan huolimatta hänen
vastustuksestaan: »Onko mahdollista, että sinun kärsiessäsi kaikkea
sitä, mitä olet kärsinyt hänen tähtensä, hän on lohduttautunut toisen
naisen avulla?» Mahdotonta! Kirje on väärennetty. Hän ei voinut
uskoa sanaakaan siitä.

Mutta Bruno oli yhä vielä epäilyksen vallassa. »Katsokaa», sanoi

hän surkeasti. »Kun on saanut raippoja ja syönyt vettä ja leipää,
menee pää aivan sekaisin ja minä kuvittelen näkeväni semmoista…»

Paperi kahisi hänen kädessään, ja hänen hätäinen äänensä oli

sortua. Paitsi noita ääniä ja harjoittelevien sotamiesten astuntaa ei
kuulunut hiiskaustakaan huoneessa.
 »Sinä et kuvittele ollenkaan, Rocco», sanoi yleinen syyttäjä. »Me
olemme kaikki pahoillamme sinun puolestasi, ja olen varma, että
oikeuden arvoisat valvojat säälivät sinua. Sinun toverisi, herrasi,
mies, jota seurasit ja johon luotit, on sinut pettänyt. Hän kavaltaa
ystävänsä, maansa ja kuninkaansa. Syytös, jonka teit vankilassa, on
tosi joka suhteessa. Minä neuvon sinua uudistamaan sen täällä ja
luottamaan majesteetin armoon.»

»Seis — vait! — Antakaa minun ajatella», huusi Bruno.

Roma koetti nousta, mutta ei voinut. Sitten hän koetti huutaa

jotain, mutta kieli tarttui hänen kitalakeensa. Murtuisiko Bruno viime
hetkellä?

Bruno, jonka kasvot olivat vääntyneet tuskasta, alkoi nauraa

hurjasti.
»Siis ystäväni on pettänyt minut, niinkö? Hyvä, minä kostan!»

Hän horjahti hiukan ja kirje putosi hänen käsistään, liehui hetkisen

ilmassa ja putosi parin askelen päähän maahan.

»Niin kautta taivaan — — minä kostan!» hän huusi ja nauroi taas.

Äkkiä hän seisahtui, nosti jalkansa, pisti kätensä saappaaseensa

ja seisoi sitten taas suorassa.

»Tiesin aina, että sellainen hetki kerran tulisi, jolloin olisin pahassa
ahdingossa, ja siitä syystä olin varustautunut apuneuvoilla, jotta
selviäisin. Tässä se on!»

Ennenkuin kukaan älysi mitä hän aikoi, oli hän vetänyt korkin
kädessään olevasta pienestä pullosta ja niellyt sen sisällyksen.
 »Kauan eläköön Davido Rossi!» huusi hän ja heitti tyhjän pullon
päänsä yli.

Jokainen hypähti pystyyn. Liian myöhäistä! Kolmessakymmenessä

sekunnissa myrkky alkoi vaikuttaa, ja Bruno horjahti karabinieerien
syliin. Joku huusi lääkäriä ja toinen huusi pappia.

»Hyvä on», sanoi Bruno. »Jumala on hyvä, vanha pyhimys, joka

pitää huolen minun kaltaisestani raukasta.» Sitten hän alkoi laulaa:

»Haudat jo aukee kuolleitten. Nousevat haamut

marttyyrien!

»Kauan eläköön Davido Rossi!» hän huusi taas, ja seuraavassa

silmänräpäyksessä hänet kannettiin ulos salista.

Tuossa metelissä jokainen oli tunkeutunut tuomarien osastoon.

Kuuro vanha vaimo, huivi riippuen hartioilla, väänteli käsiään
huutaen: »Jumala muistaa tämän.» Vanha garibaldilainen seisoi
silmät himmeinä sanomatta mitään. Roma, joka saattoi taas hallita
itseään, katsoi kirjettä, jonka hän oli nostanut lattialta.

»Herra presidentti», huusi hän, »tämä kirje ei ole herra Rossin

käsialaa. Se on väärennetty ja minä olen valmis todistamaan sen.»

Samassa yksi karabinieereistä palasi sanomaan, että kaikki oli

lopussa.

»Kuollut», sanoivat kuulijat toinen toisensa jälkeen, monet vain

suun liikkein, mutta ei ääneensä.

Presidentti oli hyvin liikutettu. »Oikeudenistuntoa jatketaan toiste»,

sanoi hän, »ja minä otan Kaikkivaltiaan todistajaksi, että koetan
saada selville tämän asian ja syylliset rangaistukseen, olkootpa ketä
tahansa».
XXI.

»Rakas Davido Rossi! — Sinä saat kaikesta tiedon ennenkuin tämä

kirjeeni saapuu sinulle. Sellaista oikeudenkäynnin häpeäpilkusta
sähkötetään aina ympäri sivistynyttä maailmaa. Bruno-raukka! Ei,
ei raukka — suuri, uljas, sankarillinen Bruno! Hän kuoli kuin vanha
roomalainen ja surmasi itsensä mieluummin kuin petti ystävänsä.
Kun he koettivat kiihoittaa hänen mustasukkaisuuttaan
väärennetyllä kirjeellä, hän huusi 'kauan eläköön Davido Rossi!' ja
kuoli. Oh, se oli ihmeellistä. Tuon hetken muisto tulee aina
seuraamaan minua kuin Jumalan suojeleva, vahvistava käsi.
Tähän päivään asti en ole ymmärtänyt, kuinka paljon ihmisluonto
voi kantaa. — Se on taivaallista.

Mutta kuinka pieneksi ja kurjaksi tunnen itseni muistaessani, mitä

kaikkea ajattelin oikeussalissa tänä aamuna! Minä tosiaankin kärsin
samat tuskat kuin Bruno, samat epäilykset, saman epätoivon. Ja
vielä sittenkin, kun käsitin koko tuon valheen ja petoksen kurjan
kudoksen, pelkäsin, että Bruno ehkä lopulta kuitenkin sinut
kavaltaisi. Kavaltaisi sinut! Hänen äänensä, kun hän huusi nuo
viimeiset sanansa, yhä vieläkin kaikuu korvissani. Se oli voiton ääni
— riemua kaiken petoksen, kiusausten, mustasukkaisuuden ja oma
itsensä voittamisesta.
 Älä luule, Davido Rossi, että Bruno kuoli murtunein sydämin,
äläkä luule, että hän poistui maailmasta siinä uskossa, että sinä olit
hänet pettänyt. Olen varma, että hän tuli oikeussaliin tehdäkseen
juuri niinkuin hän teki. Koko tutkinnon ajan hänen olemuksessaan
oli jotain, mikä osoitti, että hänellä oli jotain tärkeätä mielessä.
Jokainen tunsi sen, ja tuomaritkin lakkasivat estämästä hänen
mielenpurkauksiaan. Tuo vanki-raukka vankilapuvussa,
pörrötukkaisena ja paljaskaulaisena, sai kaikki muut tuntumaan
pieniltä ja mitättömiltä. Hänen takanaan oli joku häntä mahtavampi.
Se oli kuolema. Muista hänen viimeistä huutoaan ja mitä hän sillä
tarkoitti. Hän tarkoitti uskollisuutta, rakkautta, uskoa, luottamusta.
Hän tahtoi sanoa: »Te olette masentaneet minut, mutta vähätpä
siitä, minä uskon häneen ja seuraan häntä viimeiseen asti.»

Tämä on vielä niin läheistä ja kamalaa, että se valtaa koko

olentoni. Mutta täytyyhän minun kertoa sinulle muistakin
tapahtumista. Tänä iltana seisoo Tribune'ssa, että Minghelli on
vangittu. Se on todellista vangitsemista tällä kertaa Lontoon
lähetystössä tapahtuneesta kavalluksesta eikä osanotosta tähän
kamalaan juttuun. Sillä lailla omaatuntoa vailla olevat viranomaiset
vapautuvat vaarallisista aseistaan, joita he eivät enää voi käyttää!
Sinun julistuksesi papeille on vaikuttanut syvästi. Se ilmestyi kello
kahdeksan aamulla. Katselin ikkunasta, kun nuori pappi lähestyi
yhtä julistustasi, joka oli kiinnitetty vastapäätä olevan kirkon
seinään. Katsoen oikealle ja vasemmalle, oliko ketään lähellä, hän
kumartui ja suuteli paperia. Kun tuntia myöhemmin katsoin sinne,
oli julistus revitty pois. Nähtävästi itse Vatikaanissakin on kaksi
puoluetta, vaikka huhutaan, että pyhä toimisto aikoo lähettää
kirjelmän kaikille piispoille, tuomiten »Ihmisten tasavallan» ja
julistaen pannaan kaikki katoliset koko maailmassa, jotka siihen
kuuluvat.
 Kuten näet asun täällä sinun huoneistossasi, mutta olen yhä
vielä yhteydessä »sisar Angelican» kanssa, eikä hän ole saanut
enää yhtään kirjettä vastatakseen. Minä koetan keksiä jos
jonkinlaisia syitä sinun vaitioloosi. Sinulla on paljon työtä, olet
matkoilla, odotat oikeata hetkeä, jolloin voit vastata minulle. Jos
voisin vain ajatella niin, olisin onnellinen! Mutta en voi pettää itseäni
enää.

On ehkä luonnollista, että sinun on vaikeata antaa anteeksi

minulle, mutta voisit edes kirjoittaa pari riviä minulle päästääksesi
minut näistä epäilyksistä. Luullakseni tekisit sen, jos tietäisit, kuinka
kärsin. Sinun suuri sielusi ei voi kiduttaa minua. Tänä iltana tuntuu
taakkani melkein liian raskaalta kantaa, ja sydämeni on murtua. Nyt
on synkkä hetkeni, rakkaani, ja jos sanoisit, ettet ikinä voi antaa
minulle anteeksi, voisin helpommin sen käsittää ja kantaa. Olen
ollut äärettömän onnellinen siitä asti kun aloin rakastaa sinua ja
olen aina rakastava sinua, vaikka kadottaisinkin sinut, enkä
koskaan voi surra sitä, mitä on tapahtunut.

Koska en saa mitään uusia kirjeitä sinulta, luen vanhoja, ja

minulla on kirje, ainoastaan kahden kuukauden vanha, jossa puhut
juuri sellaisesta asiasta kuin minun. Saanko sanoa, mitä siinä
lausut?

'Ja vaikkei hän ansaitsisikaan sitä (s.o. rakkauttasi ja

ystävyyttäsi), vaikka hänessä olisi, kuten sanot, syytäkin, kuka
minä olen, että tuomitsisin häntä ankarasti?… Minä vihaan tuota
hirveätä oppia, että mies muka voi parantaa menneisyytensä,
mutta nainen ei koskaan… Ja jos hän on syntiä tehnyt kuten
minäkin, ja kärsinyt kuten minäkin, rukoilen voimaa sanoakseni:
»Koska minä rakastan häntä, olemme me yksi ja me seisomme tai
sorrumme yhdessä.»

Tuo on niin suloista, että tunnen onnea, kun kynäni saa piirtää
nuo rakkaat sanat, ja minä tunnen samaa nyt kuin sinä päivänä,
jolloin vanha pappi puhui hellästi minulle, kun olin tunnustanut, ja
sanoi, etten ole syntiä tehnyt ja ettei minulla ole mitään katumista.
Enkö ole koskaan kertonut sinulle siitä? Minun olisi pitänyt odottaa
hänen neuvoaan, ennenkuin ryhdyin mihinkään toimiin. Hän tahtoi
puhua kenraalinsa tai piispansa tai jonkun muun kanssa ja sitten
lähettää sanan minulle.

Mutta kaikki tuo on nyt ohi, ja kaikki riippuu sinusta. Yhdestä

asiasta saat olla varma, tapahtuipa mitä tahansa. Bruno on
opettanut minulle suuren opin, eivätkä sinun vihollisesi voi tehdä
minulle mitään, mikä minuun koskisi. He ovat koettaneet jo
nöyryytystä, köyhyyttä, mustasukkaisuutta ja häpeääkin. Ei ole
muuta jäljellä kuin kuolema. Ja kuolemakin on tapaava minut
uskollisena viimeiseen asti. Hyvästi!

Tyttö-raukkasi
Roma.»

Aamulla, kun tämä kirje oli kirjoitettu valmiiksi, eräs ylimyskaartin

upseeri tuli tapaamaan Romaa. Se oli kreivi de Raymond.

»Pyhä isä on lähettänyt minut», sanoi hän, »ilmoittamaan, että hän

pyytää tavata teitä».
SEITSEMÄS OSA.
PAAVI.
I.

Sinä aamuna, jolloin Roman piti mennä Vatikaaniin, hän pukeutui

mustaan pukuun ja harsoon, kuten etiketti määrää, kun nainen
pääsee paavin puheille. Hänen kellertävä ihonsa oli kalvennut paljon
niiden kärsimysten aikana, joita hänen oli täytynyt kestää, mutta
espanjalainen päähine soveltui erittäin hyvin hänen mustaan
tukkaansa ja komeaan vartaloonsa, ja hän näytti pitemmältä ja
kauniimmalta kuin koskaan.

Nuori siviilipukuinen ylimyskaartin upseeri odotti häntä salissa.

Kun Roma poistui makuuhuoneesta, seisoi nuori mies totisen
näköisenä
Davido Rossin veistokuvan edessä, jonka Roma äskettäin oli
muovaillut
uudestaan ja jota hän oli alkanut veistää marmoriin.

»Se on ihmeellinen», sanoi upseeri. »Vallan ihmeellinen! Se on

mitä hämmästyttävin luonnos.»

Roma hymyili ja kumarsi.

»Kristus tietysti, todellinen, tunteva, rakastava! Ja kumminkin niin

inhimillinen! Se voisi olla jäljennetty suorastaan elävästä
Kristuksesta. Mutta sanonko, mikä hämmästyttää minua eniten?»

»Mikä?» sanoi Roma säteillen hymyä, joka saattoi soturinkin

hymyilemään.

»Se, että tämä teidän Kristuksenne on niin sanomattomasti paavin

näköinen.»

»Todellako?»

»Varmasti! Ettekö ole tiennyt sitä? Ettekö?»

Roma pudisti päätään ja hymyili samaa säteilevää hymyään.

»Se tuntuu aivan uskomattomalta. Kuva esittää tietysti nuorempaa

henkilöä, mutta samat piirteet, sama hellyys ja sama voima! Samat
poikkijuovat nenässäkin, jotka tulevat esiin, kun hänen pyhyytensä
on pahoillaan.»

Roman hymy katosi kuin auringonpaiste viljavainiolta, ja hän

katsoi ulos ikkunasta.

»Onko paavilla mitään sukulaisia?» kysyi hän.

»Ei ainoatakaan. Hän on ainoan pojan ainoa poika. Jos vanhalla

paronilla olisi ollut veli, sanoisin, että teidän mallinne varmaan on
hänen veljensä poika. Mutta te olette nyt varmaan ajatellut itse
pyhää isää ja kysynyt itseltänne, millainen hän mahtoi olla
kolmekymmentä vuotta sitten. Tunnustakaapa nyt, että niin on laita!»

Roma nauroi ja upseeri nauroi. »Eikö mennä?» sanoi Roma.

Vaunut odottivat heitä, ja he ajoivat Tor di Nonaa pitkin, joka on

kapea katu lähellä Tiberiä, sekä St. Angelon sillan yli ylös Borgolle.
Aamu oli kirkas, mutta kaupunki tuntui surulliselta ja synkältä.
Eräässä kulmassa oli köyhää kansaa ostamassa granturcoa leivän
asemasta, ja toisessa kulmassa oli joukko miehiä ja lapsia astiat
kädessä odottamassa ruokakeittiön ovella. Linnan edessä olevalla
torilla seisoi jalkaväkeä vahdissa, ja hyvin puetut kävelijät katsoivat
heihin väsynein, hermostunein katsein! Köyhiä pappeja, parrat
ajamattomina, hääräili kurjimman väen keskellä, ja joskus jonkun
kardinaalin ajopelit mustine hevosineen ryöpsähtivät ohi.

Roma oli hermostunut ja hajamielinen. Miksi hänet oli kutsuttu?

Mistä syystä paavi tahtoi häntä tavata?

»Eikö se ole tavatonta», kysyi hän, »että paavi lähettää ketään

hakemaan — varsinkin ketään naista, kun tämä nainen vielä päälle
päätteeksi ei ole edes katolinen?»

»Hyvin tavatonta. Mutta ehkä isä Pifferi…»

»Isä Pifferi?»

»Hän on pyhän isän rippi-isä ja saarnaa hänelle ja hänen hovilleen

paaston aikana.»

»Onko hän kapusiinilainen?»

»On. Hän on San Lorenzon pääpappi.»

»Ah, nyt minä ymmärrän», sanoi Roma. Asia selvisi hänelle, ja

hänen mielensä alkoi kirkastua.

»Isä Pifferi on pyhän isän vanha ystävä ja on tuntenut hänet

pienestä pitäen. Hän tulee paavin huoneistoon ja lähtee sieltä
mielensä mukaan, huolimatta majordomosta, sekä puhuu pyhälle
isälle aivan mitä haluaa. Cortis, paavin kamaripalvelija, sanookin,
että joskus nuo molemmat vaihtavat närkästyneitä sanoja ja joskus
pyhä isä joutuu vuoteen omaksi.»

»Paavi on hyvin hellä ja isällinen, eikö niin?»

»Isällinenkö? Hän on pyhimys maan päällä, niin on. Kiivas ehkä,

mutta jalomielinen ja anteeksiantava. Saa vapisemaan kenen
tahansa, joka on tehnyt väärin, mutta kun kaikki on ohi ja hän laskee
kätensä syyllisen olkapäälle pyytäen, ettei tämä enää sitä asiaa
muistelisi, voisi ken tahansa mennä vaikka kuolemaan hänen
puolestaan.»

Roman mieli kirkastui hetki hetkeltä, ja hermostus hävisi. Koska

asiat olivat kehittyneet näin, saattoi hän käyttää hyväkseen
tilaisuutta. Hän aikoi kertoa kaiken paaville, joka varmaan neuvoisi
häntä. Hän aikoi kertoa Davido Rossista, ja paavi oli sanova, mitä
hänen oli tehtävä.

Kirkon suuri kello löi juhlallisesti kymmenen, kun vaunujen pyörät

ratisivat Pietarin piazzalla, joka oli kostea suihkukaivojen vedestä ja
kimmelteli auringon valossa.

He astuivat vaunuista pronssiportilla pylväskäytävän päässä,

missä on kirjoitus: »Menkäämme Herran huoneeseen ja
rukoilkaamme Hänen pyhässä temppelissään.» Mutta paavin asunto
oli vähemmin kirkon kuin palatsin näköinen ja vähemmässä määrin
papin asunnon kuin kuninkaan hovin kaltainen.

Ensin vahtijoukko, osasto sveitsiläistä kaartia, puettuna kelta- ja

punaraitaisiin univormuihin, sitten komea porraskäytävä, sitten Scala
Pia ja sitten yhä useampia kaartilaisia, sitten hovipiha. Damaskon
linna aurinkoisena ja äänetönnä, ellemme ota lukuun ovien
aukomista ja sulkemista ja hopeaisen kellon lyöntiä, sitten taas
porraskäytävä marmorikaiteineen ja maalattuine ikkunoineen, sitten
valkoisiin housuihin, pitkävartisiin saappaisiin ja karhunnahkalakkiin
puettuja santarmeja, sitten komea sali, Sala Clementina ja yhä lisää
sveitsiläisen kaartin jäseniä. Vieläkin tuli komea huone, Palfrenierin
sali, jossa oli puoli tusinaa Ludvig XIV:n aikuisiin pukuihin puettuja
miehiä, joiden toimena oli kantaa paavia kantotuolissa, sitten tultiin
huoneeseen, jossa oli Palation kaartin jäseniä mustissa viitoissa
kultaiset olkalaput hartioilla ja punatöyhtöiset lakit päässä.
Seuraavassa huoneessa oli hussolanteja, maallikkoja sinipunervissa
viitoissa, ja vihdoin tultiin saliin, jonka seinät olivat täynnä
taidekudoksia ja jossa oli eräällä seinällä suuri kultainen risti kahden
ison lampun välissä. Täällä seisoi eräs ylimyskaartin jäsen
pronssikypärä päässä ja paljastettu miekka kädessä.

Tähän huoneeseen Roman seuraaja jätti hänet, ja eräs

hussolanteista otti pitääkseen huolta hänestä. Nyt oli paavin
nimityksen vuosipäivä, ja pyhä isä vastaanotti juuri kardinaalien ja
pappien tavanmukaisia onnentoivotuksia. Viereinen huone oli
valtaistuinsali ja sen takana oli paavin yksityinen huoneisto.

Paavin seurueeseen kuuluva pappi tuli sanomaan, että isä Pifferi

pyysi Romaa astumaan erääseen etusaliin, ja Roma seurasi häntä
viereiseen kapeaan huoneeseen, jossa oli marmorinen pöytä ja
paavin vaakunalla koristettuja tuoleja. Tästä pienestä huoneesta vei
käytävä pihalle ja salainen tie paavin yksityiseen huoneistoon, ja siitä
meni ovi myöskin valtaistuinsaliin.

»Isä tulee tänne kohta», sanoi pappi, »eikä hänen pyhyytensä

myöskään viivy kauan.»
 Roma, jota tietysti hiukan peloitti, koetti tyynnyttää itseään
kyselemällä yhtä ja toista paavista. Papin kasvot alkoivat loistaa.
Hän oli pieni mies, jolla oli punaiset posket ja vaaleanharmaat silmät,
ja hänen äänensä oli tavallisesti hiljainen, kunnioittavasti kuiskaava.

»Pyörryttääkö? Kyllä naiset joskus pyörtyvät — useinkin — ja

melkein aina he itkevät. Mutta pyhä isä on hellä ja suloinen.»

»Hän on varmaan pyhimys», sanoi Roma.

»Niin onkin. Hänen pyhimyksenkaltaista luonnettaan ei voi kyllin

kiittää. Ainoastaan Hän, jonka sijainen pyhä isä on maan päällä, voi
olla häntä pyhempi.»

Ovi valtaistuinhuoneeseen aukeni, ja sieltä näkyi sinipunertavaa

väriä ja kuului äänien hyminää. Pappi poistui, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä tuli palvelijan pukuun puettu mies koridorista
sisään kantaen hopeaista ruoka-astiaa.

»Tekö olette se neiti, jota pyhä isä lähetti hakemaan?»

Roma hymyili myöntäen.

»Minä olen Cortis — Gaetano Cortis — paavin kamaripalvelija ja

minä tietysti saan kuulla kaikesta.»

Roma hymyili taas ja kumarsi.

»Minä vien joka aamu kello kymmenen pyhälle isälle lautasellisen

lientä, mutta nyt se jäähtyy vallan.»

»Suuttuuko hän siitä?»

»Suuttuuko? Hän on enkeli eikä ikinä voi suuttua.»

 »Kyllä hän varmaan on hyvä, koska kaikki niin sanovat.»

»Hän on täydellinen. Niin on. Ei hän suutu, vaikka joku menee

hänen huoneisiinsa hänen käyskennellessään puutarhassa. Minä
menen sinne koska tahansa ja saan ottaa mitä tahdon. Viime jouluna
pari rikasta amerikkalaista tahtoi saada yhden hänen patalakeistaan
pelastaakseen kuolevan miehen, ja siihen suostuttiin heti, kun
pyysin. Äskettäin eräs vanha englantilainen rouva pyysi yhtä pyhän
isän sukkaa parantaakseen luuvalonsa, ja senkin sain. Minä panin
talteen hiukan pyhän isän hiuksia, kun hänen tukkansa viimeksi
leikattiin, ja jos kuulette, että joku…»

Kamaripalvelijan kertomus keskeytyi, kun ovi avautui

valtaistuinhuoneeseen ja ruskeapukuinen munkki astui sisään. Se oli
isä Pifferi. Kun Roma näki hänet näin päivän valossa, tunsi hän heti
saman hyvännäköisen miehen, jonka hän oli huomannut paavin
juhlakulkueessa. Hänen kasvonsa olivat pehmeät, mutta valon
kirkastamat, hänen valkoinen partansa oli pitkä ja patriarkallinen,
ääni lempeä ja liikkeet sulavat.

»Älkää nousko, tyttäreni», sanoi hän, ja suljettuaan oven

kamaripalvelijan jälkeen hän asettui istumaan vastapäätä Romaa.

»Kun tulitte luokseni ja uskoitte minulle asianne, lapseni, ja kun

minun oli vaikea rauhoittaa mieltänne, sanoin haluavani kertoa
asianne henkilölle, joka on minua viisaampi, ja kerroin sen paaville.
Teidän kohtalonne liikutti häntä, ja hän tahtoi nähdä teidät itse.»

»Mutta isä…»

»Älkää peljätkö, tyttäreni. Pius kymmenes on paavina juhlallinen

aina jäykkyyteen asti ja pitää omaa itseään kunniassa, koska hän on