A Conquest Impossible To Resist 1st

Edition Stephanie Laurens

Visit to download the full and correct content document:
https://textbookfull.com/product/a-conquest-impossible-to-resist-1st-edition-stephanie-
laurens/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

A Fine Passion Bastion Club 4 Laurens Stephanie

https://textbookfull.com/product/a-fine-passion-bastion-
club-4-laurens-stephanie/

The Inevitable Fall of Christopher Cynster 1st Edition

Stephanie Laurens

https://textbookfull.com/product/the-inevitable-fall-of-
christopher-cynster-1st-edition-stephanie-laurens/

A Duty to Resist: When Disobedience Should Be Uncivil

Candice Delmas

https://textbookfull.com/product/a-duty-to-resist-when-
disobedience-should-be-uncivil-candice-delmas/

Dare to Resist (Dare Nation #1) 1st Edition Carly

Phillips

https://textbookfull.com/product/dare-to-resist-dare-
nation-1-1st-edition-carly-phillips/
How to Have Impossible Conversations A Very Practical
Guide 1st Edition Peter Boghossian

https://textbookfull.com/product/how-to-have-impossible-
conversations-a-very-practical-guide-1st-edition-peter-
boghossian/

The Crimean Tatars: From Soviet Genocide to Putin’s

Conquest 1st Edition Brian Glyn Williams

https://textbookfull.com/product/the-crimean-tatars-from-soviet-
genocide-to-putins-conquest-1st-edition-brian-glyn-williams/

Impossible to ignore creating memorable content to

influence decisions 1 edition Edition Simon

https://textbookfull.com/product/impossible-to-ignore-creating-
memorable-content-to-influence-decisions-1-edition-edition-simon/

American Daughter A Memoir 1st Edition Stephanie

Thornton Plymale

https://textbookfull.com/product/american-daughter-a-memoir-1st-
edition-stephanie-thornton-plymale/

Dare You to Resist the Bull Rider Rock Valley High 4

1st Edition Lacy Andersen

https://textbookfull.com/product/dare-you-to-resist-the-bull-
rider-rock-valley-high-4-1st-edition-lacy-andersen/
Another random document with
no related content on Scribd:
maanpakolaiset pakenevat sinne — ja samoin sen rikokselliset, sillä
kurjuudella ja köyhyydellä on monta seuralaista.»

»Asuitteko siellä?»

»Asuin. Lähellä on suuri julkinen kirjasto — British Museum. Se on

maanpakolaisten jokapäiväinen kokouspaikka. Sieltä he talvella
löytävät lämmintä ja istumapaikan, joita mukavuuksia useinkaan
eivät saa kotonaan. Voin nähdä ne vielä tuon suuren sinisen holvin
alla. Karkea päällystakki tuolla, kiiltävä hattu tuolla ja tuolla omituinen
vartalo. Siellä he uneksivat unelmia, jotka eivät koskaan toteudu,
siellä he toivovat ja iloitsevat tuulentuvistaan. Jonakin päivänä on
yksi istuimista tyhjä. 'Missä on vanha Giuseppe?' Ei kukaan tiedä.
Vihdoin joku saa kuulla, että viime sunnuntaina tuntematon mies
kaatui kuoliaana Battersean puistossa. Poliisi otti hänet, ja sitten tuo
sunnuntaipukuun puettu, tupakoiva, käyskentelevä joukko jatkoi
matkaansa.»

Roma pyyhki sormiaan sieneen ja katsahti ulos ikkunasta.

»Teidän vanha ystävänne… tohtori Roselli… elikö hänkin niin?»

»Eli.»

»Sohossako hän asui?»

»Soho Squarellä, silloin kun häneen ensin tutustuin. Talo oli

pohjoiseen päin, ja sen edessä oli porttikäytävä ja puita.»

Roma pyyhki yhä vielä sormiaan ajatuksissaan.

»Vastaanottohuone oli vasemmalla eteisestä. Muistan sen hyvin.

Se oli hauska huone, jossa aina paloi tulta talvella. Portaat veivät
ylös, ja etelään päin, toisessa kerroksessa, oli kaksi huonetta. Toinen
oli tohtorin pikku tyttären makuuhuone ja toinen lasiseinäinen huone
oli laitettu lintuhäkiksi. Siellä oli noin pari-, kolmekymmentä
kanarialintua, jotka heti auringon noustessa alkoivat laulaa. Lapsi
kuuli sen varmaan herätessään aamulla.»

Sieni oli pudonnut lattialle, mutta Roma ei huomannut sitä. Hän otti
työvälineen ja alkoi taas muovailla savea.

»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos. Oliko teidän

mielestänne ystävällänne oikeus luopua suvustaan ja erota Italiassa
olevista omaisistaan? Ajatelkaapa hänen isäänsä — hänen
sydämensä ehkä murtui.»

»Se murtui — niin sanoi vanha ystäväni. Isä kirosi poikansa ja

kielsi häntä nimittämästä isäänsä isäksi.»

»Kas niin!»

»Mutta hän ei koskaan tahtonut kuulla pahaa sanaa isästään. 'Hän

oli isäni — se riittää', sanoi hän.»

Työase putosi kuten sienikin Roman sormista.

»Kuinka typerää!… Entä hänen äitinsä?»

»Se oli vielä surullisempaa. Maanpakolaisuuden ensi vuosina äiti

rukoili poikaansa palaamaan kotiin. 'Sinä olet äideistä paras', vastasi
poika, 'mutta en voi tehdä niin'. Äiti oli salaa kirjeenvaihdossa hänen
kanssaan ja lähetti hänelle rahaa sekä vaatteita. Rahat hän jakoi
toisten maanpakolaisten kanssa ja vaatteet hän panttasi ostaakseen
heille leipää'.»
 »Eikä hän koskaan enää tavannut äitiään?»

»Ei koskaan. Mutta hän jumaloi äitinsä nimeäkin. Se oli Roma, ja

tuo äiti oli hänellä voiman lähteenä. 'Äidit!' niin hänen oli tapana
sanoa, 'jospa tietäisitte voimanne! Jumala armahtakoon yksinäistä,
jolla ei ole äitiä!'»

Roman ääni värisi. »Hän… oli kai naimisissa?»

»Oli. Hänen vaimonsa oli englantilainen, melkein yhtä yksinäinen

kuin hänkin.»

»Silmät tuonne ikkunaan päin, olkaa hyvä — kiitos! … Tiesikö

vaimo, kuka hänen miehensä oli?»

»Ei kukaan tiennyt. Hän oli vain köyhä italialainen tohtori meille
kaikille Sohossa.»

»He… he kai… olivat onnellisia?»

»Niin onnellisia kuin rakkaus ja ystävyys voi onnelliseksi tehdä. Ja

kun köyhyys tuli…»

»Hän köyhtyi — hyvin köyhäksi?»

»Niin. Tuli tunnetuksi, että tohtori Roselli oli vallankumouksellinen,

ja silloin hänen englantilaiset potilaansa rupesivat pelkäämään.
Tohtorin täytyi luopua Soho Squaren varrella olevasta
rakennuksesta, ja me muutimme sivukadulle. Ainoastaan kaksi
huonetta, toinen kadulle päin, toinen pihalle päin, ja meitä oli neljä
asukasta niissä. Mutta ulkonainen köyhyys ei koskaan voinut murtaa
tuon vaimon päivänpaisteisen sielun kirkkautta. Hän oli enkeli,
Jumala häntä siunatkoon!»
 Roman rinta kohosi, ja hänen äänensä kävi epäselväksi.

Davido Rossi kumarsi päätään ja puhui lyhyin, katkonaisin lausein.

»Hänen kuolemansa tapahtui mitä katkerimman puutteen aikana.

Oli joulu — hyvin kylmä. Ei ollut paljoa kotona, millä lämmittää. Hän
kylmettyi, ja hänen rintansa tuli kipeäksi — keuhkotulehdus! Se kesti
vain kolme tai neljä päivää. Tohtori hoiti häntä koko ajan. Kuinka hän
taisteli elämänsä puolesta! Hän ajatteli pikku tytärtään, joka juuri
silloin oli kuusivuotias ja leikki nukellaan lattialla.»

Hän tuskin saattoi hallita ääntään.

»Kun kaikki oli lopussa, me menimme etuhuoneeseen ja toimme

tilamme peitteelle, joka oli levitetty lattialle. Meitä oli kolme vain nyt
— lapsi itki isänsä luona, kun äiti makasi kylmänä seinän toisella
puolella.»

Hänen silmänsä katsoivat ikkunaan päin. Roman silmiin kiertyi

kyyneliä.

»Me olimme melkein ilman penniäkään, mutta meidän hyvä

enkelimme tuli kumminkin haudatuksi. Oh —. köyhät ovat usein
rikkaimmat maailmassa. Minä rakastan heitä!»

Hän kohotti kätensä otsalleen. Roma ei voinut katsoa häneen

enää.

»Hänet haudattiin Kensal Greeniin. Lontoon sumu peitti kaikki, ja

haudankaivajat kalvoivat tulisoihtujen valossa, jotka kärysivät
paksussa ilmassa. Mutta tohtori seisoi koko ajan paljain päin. Lapsi
oli siellä myöskin, ja ajettaessa hän joskus nauroi kaikenlaisille
katunäyille. Ainoastaan kuusi vuotta — ja ensi kerran elämässään
ajelemassa.»

Samassa kuului kanuunain laukaus, joka ammutaan pyhän

Angelon linnasta puolenpäivän aikaan, ja Roma pani pois
työaseensa.

»Jos suvaitsette, niin en jatka enää tänään», sanoi hän

hermostuneella äänellä. »Se ei oikein rupea luonnistumaan nyt.
Joskus käy niin. Mutta jos voisitte tulla huomenna tähän aikaan…»

»Mielelläni», sanoi Davido Rossi, ja hetken kuluttua hän oli

mennyt.

Roma katseli työtään ja muutti taas sen ilmettä.

»Ei Tuomas», ajatteli hän. »Johannes — rakastettu opetuslapsi!

Se sopisi hänelle täydelleen. Hänen mielensä oli kuin palatsi, joka
itsessään ei ole niin kaunis, mutta joka sisältää kauniin muistomerkin
menneiltä ajoilta.»

Hänen isänsä. Tuo vanha kunnianarvoisa pää! Tuota kuvaa Roma

ei ollut tottunut ajattelemaan, mutta voi kuinka se oli selvä ja
todenmukainen!

Kun Roma astui yläkertaan muuttaakseen pukua ennen aamiaista,

toi Felice hänelle kirjeen, jonka kuorella oli entisen pääministerin
sinetti, ja samalla hän kertoi, että koira oli kadoksissa.

»Se seurasi luultavasti herra Rossia», sanoi Roma ja luki sitten

kirjeen:
 »Rakas Roma! — Tuhat kiitosta, että esitit Charles Minghellin.
Lähetin kutsumaan häntä, näin hänet ja määräsin hänet heti
virkaan. Kiitos myöskin siitä, mitä kerroit isästäsi. Se merkitsee
paljon! Mainitsin sen Minghellille, ja tumma tuli hänen silmissään
välähti heti. Se oli kuin valo pimeässä paikassa, valaisten jotain,
jonka hän tiesi edeltäpäin. A propos, tuo Piazza Navonan Pontifex
Maximus on julaissut bullan, jota hän nimittää 'uskoksi ja
tunnustukseksi'. Täynnä hullutusta yhtä vanhaa kuin Vatikaani ja
yhtä lähellä loppuaan. Minä tein ristinmerkin parikymmentä kertaa
lukiessani sitä. — Hyvästi, armaani! Olen oikeilla jäljillä. Suostun
pyyntöösi enkä lähesty sinua nyt. En edes pyydä sinua tänne,
vaikka kaiku vanhassa talossani yhtämittaa huutaa: 'Roma!'

Y
s
t
ä
v
ä
s
i
B
o
n
e
l
l
i
.
»
III.

Seuraavana aamuna Roma huomasi pukeutuvansa erittäin

huolellisesti. Hänen kaunis vartalonsa esiintyi pyöreänä ja
täyteläisenä tuossa pitkässä, väljässä alpakkahameessa, jota hän
käytti ateljeessaan, ja kevyt silkkinen päähine pidätti tummia
kiharoita hänen kauniilla päällään. Mutta hänen sydämessään kajahti
erilaisia ääniä. Hän ei tiennyt mitä kuunnella — noitako outoja ääniä,
jotka niin hellästi soivat syvimmällä kaikesta, vai katkeriako, jotka
kohosivat hänen kurkkuunsa.

Kahvia juotuaan hän läksi taas kreivittären huoneeseen, kuten

tavallista. Vanha kreivitär oli jo pukeutunut, ja kissa kehräsi tyynyllä
hänen vieressään.

»Ah, sinäkö siellä? Sinä olet niin ahkera alakerrassa, etten

milloinkaan enää tapaa sinua.»

»Täti Betsy, onko totta, että poliisi houkutteli isäni takaisin

Italiaan?»

»Mistä minä tiedän? Mutta jos niin oli, niin eihän se ollut muuta
kuin mitä hän saattoi odottaa. Hän oli hautonut kapinahankkeita
siellä turvallisessa etäisyydessä, ja oli jo aika vetää hänet oikeuden
eteen. Ja paitsi sitä…»

»Mitä?»

»Paitsi sitä hänellä oli nuo tilukset — eikä laki tietysti voinut
määrätä niitä kenellekään toiselle, ennenkuin isäsi tuomio oli
langetettu.»

»Siis isäni houkuteltiin Italiaan lähimmän sukulaisensa hyödyksi?»

»Roma! Kuinka sinä uskallat puhua noin? Ja vielä lisäksi

parhaasta ystävästäsi!»

»Enhän virkkanut sanaakaan paronista, vai mitä?»

»Olisit kiittämättömin tyttö maailmassa, jos häntä moittisit. Mitä

isääsi tulee, en jaksa hänestä puhua. Ellei hän olisi mennyt
maanpakoon, omistaisit sinä nyt perheesi tilukset ja olisit
perinnöllinen ruhtinatar.»

»Ellei hän olisi ollut maanpaossa, pelkään ettei minua olisi

ollenkaan, täti, ja joku toinen olisi luultavasti ollut tuona
ruhtinattarena, arvelen minä.»

Vanha kreivitär pudotti hyvälle tuoksuvan nenäliinansa ja sanoi:

»Mitähän sinä puhunet alakerrassa kaiket päivät, neitoseni?

Kaunista todellakin, jos sallit tuommoisen miehen ahtaa pääsi
täyteen juttujaan. Todellakin sopiva henkilö, jolta sinä voit lainata
mielipiteitä, ja todellakin mainiota, että sinun kaltaisesi tyttö suo
kunnioituksensa miehelle, joka möi sinut orjaksi. Oletko unohtanut
Lontoon leipuripuodin — vai mikä makkarapuoti se oli? — jossa sinä
sait raataa astioiden pesijänä, kun isäsi oli sinut jättänyt?»

»Älkää puhuko niin kovaa, täti.»

»No älä sitten kiusaa minua puolustamalla sellaista käytöstä! Ah,

kuinka päätäni pakottaa! Nattalina, missä on hajusuolani?
Nattalina!»

»En puolusta isääni, mutta kumminkin…»

»Et tietysti! Se vielä puuttuisi! Ellei paroni olisi lähtenyt sinua

hakemaan ja löytänyt sinua sen jälkeen kun olit paennut ja pakosta
jälleen palannut orjuuteesi ja ellei hän olisi lähettänyt sinua Pariisiin
kouluun ja nyt antanut käytettäväksesi puolet isäsi tilusten tuloista
sekä kieltänyt sinua puhumasta hänen jalomielisyydestään, niin
missähän sinä olisit! Madonna mia! Ehkä Lontoon kaduilla, jonne
isäsi sinut jätti.»

Ja vanha rouva värisi aivan kuin hän olisi kurkistanut tulivuoren

aukkoon.

»Kuinka paroni sai orja-isäntäni luopumaan minusta? Hän ei ollut

tyhmä, ja jos hän tiesi, kuka isäni oli ollut…»

»Oh, älä kysy minulta. Nattalina!… Paroni ei myöskään ollut hullu,

ja se onnistui hänelle jotenkuten. Hän katkaisi kokonaan tuon
englantilaisen yhteyden, ja nyt ei isäsi elämän loka ja lika enää
haittaa sinua. Ah, vihdoinkin sinä tulet, Nattalina! Anna
helminauhani! Miksi sinä panet kaikki tavarat… Mihin on joutunut…
Etkö sinä koskaan opi…?»
 Prinsessa Bellini odotti Romaa, kun tämä palasi saliin. Pikku
prinsessa oli niin ystävällinen kuin ei mitään olisi tapahtunut.

»Olin juuri menossa aamu kävelylleni Corsolle, kultaseni. Tuletko

mukaan? Etkö? Ah niin, työtä! Onhan minullakin työtä. Joka päivä
jotain — konsertti, kokous, armeliaisuusseura, julkinen toimi — ja
entäs tuo kaikkivoipa ja kaikkialla läsnäoleva ompelija! Aion poiketa
Pialelle ostamaan sen uuden romaanin. Äärettömän hauska ja
täynnä häväistysjuttuja! Mutta oletpa sinä ollut viisas, kultaseni!»

Pikku prinsessa taputti Roman käsivartta lorgnetillaan ja nauroi.

»Jokainen tietää, että hän istuu sinun mallinasi, ja jokainen

ymmärtää. Siitä muistan jotain — minulla on aitio uudessa
oopperassa — Simson, tiedäthän — huomenna. Ei sinne tule muita
kuin Gi-Gi ja minä, mutta jos sinä tahtoisit tulla oman erityisen
Simsonisi kanssa, niin…»

Roma mutisi jotain kreivittärestä, silmät maahan luotuina.

»Oh, kyllä minä siitä pidän huolta», sanoi prinsessa. »Tuo rakas
vanha kreivitär unohtaa oman nuoruutensa ja miten hän pakeni sen
pienen luutnantin kanssa, joka ryösti hänen jalokivensä ja jätti hänet
ilman puolisoa ja ilman rakastajaa eikä penniäkään lohdutukseksi.»

»Parlamentin jäsen Rossi», sanoi Felice ovella, ja Davido Rossi

astui huoneeseen musta villakoira edellään.

»Anteeksi, etten lähettänyt koiraanne takaisin», sanoi hän. »Se

seurasi minua kotiin eilen, mutta minä arvelin, että koska tulen
tänään…»
 »Black on aivan luopunut minusta sittenkun herra Rossi ilmestyi
meille», sanoi Roma, ja sitten hän esitti Davido Rossin prinsessalle.

Pieni prinsessa oli kovin huomaavainen.

»Minä sanoin juuri, herra Rossi, että jos te kunnioittaisitte

läsnäolollanne aitiotamme huomisiltana oopperassa…»

Davido Rossi vilkaisi Romaan.

»Niin, Donna Roma tulee myös, ja jos te tahdotte…»

»Mielelläni, arvoisa prinsessa.»

»Sepä hauskaa! Oopperan jälkeen menemme syömään illallista

Grand Hotelliin. Hyvästi!» Ja ovella lisäsi prinsessa: »Minä jätän
sinut täyttämään hauskaa velvollisuuttasi, kultaseni. Sinä et näytä
vallan terveeltä. Se on kai sitä siroccoa. Minun miesvainajani kärsi
siitä niin paljon aina. Hyvästi!»

Roma oli vähemmän hämillään, mutta aivan yhtä hermostunut

istuutuessaan uudestaan työnsä ääreen, ja joka kerta kun Davido
Rossi katsoi häneen tummilla, syvämietteisillä silmillään noiden
pitkien, mustien silmäripsien alta, hän kuuli taas tuon hellän äänen
puhuvan hänelle. Mutta siitä huolimatta nainen hänen sydämessään
taisteli kovaa taistelua eikä tahtonut tulla vangituksi kuin
sentimentaalinen hupakko ulkonaisen viehätysvoiman kahleisiin.

»Olen ajatellut koko illan sitä kertomusta, jonka kerroitte minulle

eilen», sanoi hän. »Ei noin — silmät tuonne päin, olkaa hyvä —
kiitos! — Tarkoitan siitä ystävästänne. Hän oli epäilemättä hyvä
mies, mutta hän saattoi kärsimyksiä jokaiselle. Ei ainoastaan isälleen
ja äidilleen, vaan myöskin vaimolleen. Onko kellään oikeutta uhrata
lihaansa ja vertansa tehdäkseen työtä maailman hyväksi?»

»Kristus teki niin», sanoi Davido Rossi. »Eikä koskaan ole ollut
kansan eikä uskonnon marttyyria, jonka ei olisi täytynyt uhrata
yksityistä yleisen hyväksi. Kun mies on ryhtynyt tehtävään
ihmiskunnan hyväksi, täytyy hänen omaistensa tyytyä siihen.»

»Niin, mutta lapsi, jonka mieltä ei voi kysyä, saa kärsiä myöskin
samassa. Teidän ystävänne tytär esimerkiksi. Hänen täytyi menettää
kaikki — lopuksi isänsäkin. Kuinka isä saattoi rakastaa häntä —
arvaan, että sanotte hänen rakastaneen tyttöään?»

»Rakastaneen? Hän eli vain tyttärensä tähden. Tyttö oli hänelle

kaikki maailmassa, paitsi sitä asiaa, jolle hän oli pyhittänyt
elämänsä.»

Hieno hymy levisi Roman kauniille huulille.

»Kun tytön äiti kuoli, oli isä kuin saituri, jolta kaikki jalokivet on
ryöstetty, paitsi yhtä ainoata, ja isän, äidin ja vaimon rakkaus näytti
yhdistyvän tuohon lapseen.»

Suloisilla huulilla näkyi epäilevä hymy.

»Kuinka suloinen hän oli, tuo lapsi! Voin nähdä hänet vielä
synkässä Lontoon talossa, hänen violetit silmänsä ja sysimustan
tukkansa ja iloiset leikkinsä — hän oli säde aurinkoisesta Italiasta.»

Roma katsoi Davido Rossiin. Tämän kasvot olivat tyynet ja totiset.

Eikö hän todellakaan tuntenut häntä? Tytön posket hehkuivat.
 »Ja kumminkin isä jätti tyttönsä tullakseen Italiaan ajamaan
toivotonta asiaansa?» sanoi Roma.

»Niin.»

»Kuinka hän saattoi arvata, mitä tapahtuisi?»

»Ei hän saattanutkaan, ja siksi hän olikin niin kovasti huolissaan.

Hän pelkäsi alituiseen, että kohtalo erottaisi hänet hänen pienestä
tytöstään ennenkuin tämä käsittäisi, kuinka syvästi isä häntä rakasti.
Rakastettavaa itsekkyyttä! Mutta se ei ollut kumminkaan pelkkää
itsekkyyttä. Maailma on lemmetön ja julma, ja elämän myrskyissä
saattaisi käydä, että tytölle uskoteltaisiin, ettei hänen isänsä häntä
rakastanutkaan, koska hän oli luopunut hänestä ja jättänyt hänet.
Tämä olisi kauheata tytöllekin!»

Roma nosti katseensa taas. Davido Rossin kasvot olivat yhä

vieläkin tyynet ja vakavat.

»Hän siis antoi pois tyttönsä?»

»Niin. Kun tuo petollinen kirje Italiasta tuli, ei hän voinut sitä
vastustaa. Se oli aivan kuin elävänä haudatun huuto, joka käski
häntä murtamaan haudan ovet. Mutta mitä hänen oli tehtävä
lapselle? Hän ei voinut ottaa tyttöä mukaansa. Silloin tuli naapuri —
hänen maanmiehensä — jolla oli leipuripuoti italialaisessa
korttelissa. 'Minä olen vain köyhä mies', sanoi hän, 'mutta minulla on
samanikäinen tyttö kuin teilläkin, ja kaksi puuta palaa paremmin kuin
yksi. Antakaa lapsi minulle ja seuratkaa sydämenne käskyä!' Se oli
kuin valo taivaasta. Hän tiesi nyt tehtävänsä.»
 Roma kuunteli pää kallellaan. Lapsuuden muistot täyttivät hänen
mielensä.

»Eräänä päivänä hän otti lapsen, pesi sen suloiset kasvot ja

kampasi sen tuuhean tukan kertoen, että nyt hän pääsee toista
tyttöä tervehtimään ja saa leikkiä yhdessä hänen kanssaan. Ja lapsi
nauroi ja riemuitsi eikä ymmärtänyt odottaa mitään muutosta. Oli ilta,
kun hän läksi tuohon vieraaseen taloon, ja kadulta huutelivat
onnelliset äidit lapsiaan pois nukkumaan. Tohtori lähetti minut
erääseen puotiin ostamaan sokerileivoksia pienokaiselle, ja hän söi
niitä hypellessään isän vieressä.»

Roma pidätti hengitystään. Joka sana näytti herättävän muistoa ja

paljastavan tien, joka kauan aikaa oli ollut peitossa.

»Leipuripuoti oli pieni, mutta siisti, ja leipurin oma pikku tyttö leikki
teekupeilla uunimatolla. Ja ennenkuin me huomasimmekaan,
laverteli kaksi pientä suuta yhdessä, ja koko huone kajahteli kuin
lintujen viserryksestä. Tohtori katseli lapsia, ja hänen silmistään loisti
omituinen valo. 'Te olette hyvin hyvä, herrani', sanoi hän, 'mutta
tyttönen on myöskin hyvä, ja te saatte hänestä iloa!'

»Ja mies vastasi: 'Hän on oiva tyttönen, tohtori, ja te olette oiva

mies — teistä tehdään vielä triumviiri niinkuin Mazzini'sta, kun kerran
tasavalta on julistettu, ja sitten te lähetätte noutamaan lasta ja minua
myöskin, eikö niin?' — Mutta minä huomasin, että tohtori ei
kuunnellut. 'Mennään pois nyt', sanoin minä, ja me hiivimme ulos
jotenkuten.»

Roman silmät kostuivat, ja työase vapisi hänen kädessään.

 »Minä johdin häntä pimeiden katujen halki kotiin, mutta kun
olimme saapuneet sinne, tuntuivat huoneet hyvän yksinäisiltä ja
kolkoilta. Tohtori löysi särkyneen nuken lattialta, ja minä muistan,
että tuo pieni lapsen jättämä muisto oli melkein murtaa hänet. Hän
tahtoi säilyttää sen itselleen, mutta hän tahtoi myöskin antaa sen
lapselle. Siinä oli taas tuo vanha taistelu — lapsi tai isänmaa — lapsi
ja nukke.»

Kyyneleet vuotivat runsaina Roman silmistä. Hän antoi niiden

vuotaa.

»Vihdoin hän ei saanut rauhaa ennenkuin hän vei sen takaisin

lapselle, ja me palasimme siis leipuripuotiin. Lapsi oli jo mennyt
levolle. Leipuri kysyi, eikö tohtori tahtoisi mennä yläkertaan
katsomaan lasta. Ei, sitä hän ei tahtonut, mutta minä näin, kuinka
hänen kurkkunsa värähteli. Hän seisoi ovella, ja hiljentäen ääntään
aivan kuin peläten nukkuvan lapsen kuulevan, hän sanoi: 'Antakaa
hänelle tämä, kun hän herää aamulla — se lohduttaa häntä, pientä
raukkaa!' Ja aivan kuin rikoksentekijä hän kiiruhti pois.»

Oli hetken hiljaisuus, ja sitten kuului ulkoa seinien heikentämä

ääni. Trinità dei Montin nunnat ja lapset lauloivat rukoustaan — Ora
pro nobis!

»En jatka tänään enää», sanoi Roma. »Valo ei ole hyvä — ja

silmäni…»

»Ylihuomenna siis», sanoi Rossi ja nousi ylös.

»Mutta tahdotteko todellakin tulla oopperaan huomenna?»

Davido Rossi katsoi vakavasti Roman silmiin ja vastasi: »Tahdon.»

 Roma käsitti hänet täydellisesti. Tuo mies oli loukannut häntä ja
tahtoi parantaa asian. Hän ei uskaltanut katsoa Davido Rossiin, vaan
kääntyi ympäri, otti kostean vaatteen ja peitti sillä veistokuvan. Ja
kun hän kääntyi takaisin, oli Davido Rossi mennyt.

Hän meni makuuhuoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle kätkien

kasvonsa tyynyyn. Lasten suloiset äänet seurasivat häntä. Ora pro
nobis! Ora pro nobis!

Kun hän nousi taas, oli taistelu ohi. Raskas vihan taakka, jota hän
oli kantanut sydämessään vuosikausia, oli pudonnut pois. Hän oli
sen haudannut. Se oli nyt kadonnut. Kirkonkellot ilmaisivat yön
ensimmäisen tunnin alkaneen, mutta hänestä se tuntui päivän
ensimmäiseltä tunnilta.

Päivällisen jälkeen hän vastasi paronin kirjeeseen, jonka hän oli

saanut edellisenä päivänä.

»Rakas Paroni! — Pelkään olleeni aivan väärillä jäljillä, ja olen

pahoillani, että panitte Minghellin toimimaan niin pian. Onko
tavallista, että pääministerit nimittävät virkamiehiä heti kun heidän
holhokkinsa, serkkunsa tai muut naisystävänsä mainitsevat
niinenkään vain? Eikö olisi ollut viisaampaa ottaa selkoa asioista
ensin? Mistä syystä Minghelli erotettiin Lontoosta? Lähetystön
sihteeri on liian suuri herra saadakseen noin äkkiä eron. Ja kun nyt
ajattelen sitä, muistan että hänen kasvonsa olivat epämiellyttävät,
synkät, sulkeutuneet, ikävät, nenä kuin kotkalla ja silmät kuin
ketulla.

Mitä D.R:iin tulee, erehdyin varmaan, kun luulin hänen tuntevan

minut. Hän ei näytä tuntevan minua ollenkaan, ja luultavasti hän
aivan sattumalta vain tuli puhuneeksi isästäni. Joka tapauksessa
olen tyytyväinen, että Minghelli ei ole oikeilla jäljillä. Jättäkää hänet
yksin minun huostaani.

Teidän Romanne.

P.S. — Prinsessa Potifar ja Don Pyhä Jooseppi vievät minut

oopperaan huomenna. D.R. tulee sinne myös ja näyttäytyy
julkisesti minun seurassani!

Olen ruvennut muodostamaan kuningas Davidin rintakuvaa. Hän

ei olekaan niin merkillisen kaunis läheltä katsoen.»
IV.

Pieni prinsessa tuli Romaa hakemaan seuraavana iltana, ja he

ajoivat oopperaan hänen komeissa englantilaisissa vaunuissaan.
Teatteri oli jo täynnä, ja orkesteri viritti soittokoneitaan. Kun ihmiset
tulivat ja tunsivat tuttunsa, täyttyi ilma kuin sähköllä, joka kiihoitti
jokaista. Don Camillo tuli öljyttynä ja hajuvesillä hölvättynä, ja kun
hän oli vienyt pois naisten päällysvaatteet ja he olivat istuneet
etusijoille, syntyi pientä suhinaa koko salissa. Se miellytti pikku
prinsessaa äärettömästi, ja hän alkoi tarkastaa yleisöä kiikarillaan.

»Tungokseen asti täynnä!» sanoi hän. »Ja joka ikinen katsoo

minun aitiooni! Semmoista se on, kun on toverina kaunein ja
kadehdituin tyttö Roomassa. Mikä huomio! Mutta tämä ei ole vielä
mitään verrattuna siihen, mitä on odotettavissa, kun sinun kuuluisa
ystäväsi saapuu.»

Samassa Davido Rossi saapuikin, ja prinsessa tervehti häntä

hyvin innokkaasti.

»Kuinka hauskaa! Mikä kunnia meille! Gi-Gi, tulkaa, niin esitän

teidät — parlamentin jäsen Rossi ja Don Camillo Luigi Murelli.»
 Roma katsoi häneen — hän oli juhlapuvussaan niin huomiota
herättävä ulkomuodoltaankin, että tuskin yksi tuhannesta saattoi
kilpailla hänen kanssaan. Davido Rossi katsoi Romaan — hän oli
puettuna valkoisiin, toisella olkapäällä oli orvokkivihko, ja kauniin
valkoisen kaulan ympäri kierteli kaksi helmiriviä. Prinsessa katsoi
heihin molempiin, ja hänen pienet silmänsä välähtivät.

»Ettekö koskaan ennen ole ollut täällä, herra Rossi? Silloin

pyydän, että sallitte minun selittää kaikki. Istukaa tähän Roman ja
minun välille. Ei, älkää istuko takana. Te ette tietysti välitä huomiosta
— olettehan niin tottunut siihen.»

Ilman suurempaa melua Davido Rossi istuutui eteen, ja yleisössä

kuului taas hiljaista suhinaa. Näkyi hämmästyneitä katseita ja kuului
kuiskauksia, vieläpä nauruakin.

Davido Rossi kesti sen räpäyttämättä silmääkään, aivan kuin hän

olisi tullut juuri sitä varten ja odottanut sitä rangaistuksena
rikoksestaan.

Roma kumarsi päätään häpeissään, mutta pikku prinsessa jatkoi

puhettaan. »Noilla pitkillä aitioilla kummallakin puolen näyttämöä on
nimenä Barcaccie. Vasemmanpuolinen on upseereja ja
oikeanpuolinen sellaisia hienoston herroja varten, joilla ei ole naisia
mukanaan. Ensimmäisen rivin aitioissa on ylipäänsä roomalaista
hienostoa, ja toisella rivillä ovat diplomaattiset lähetyskunnat, ja
noissa aitioissa tuolla on jos jonkinlaista väkeä — valtiollista,
kirjallista ja liikemiehiäkin, jos he ovat kyllin rikkaita tai kuvittelevat
olevansa.»

»Entä nuo ylimmät rivit?» kysyi Rossi.

 »Oh», kuului prinsessan väsynyt ääni, »opiskelijoita luultavasti —
Collegio Romano ja Rooman yliopisto, tiedättehän?»

»Entä galleria?»

»Ylioppilaita varmaankin.» Sitten hän lisäsi kiihkeästi,

huomatessaan jonkun alhaalla: »Gi-Gi, tuolla on Lu-Lu. Muistakaa
pyytää hänet illalliselle… Kaikki Rooman kauniit miehet ovat täällä
tänä iltana, herra Rossi, ja kohta he lähtevät kiertokululle
tervehtimään aitioissa olevia naisia.»

Taas prinsessa kumarsi jollekin alhaalla olevalle ja sanoi vilkkaalla

äänellä: »Roma, tuolla on kreivi Coriolanus … Me sanomme häntä
Italian ensimmäiseksi taistelijaksi, herra Rossi. Hän on tapellut
kolmessakymmenessäkolmessa kaksintaistelussa ja on juuri yhtä
monta vuotta vanha…»

Prinsessan ääni hälveni yhtäkkiä, kun kapellimestari antoi merkin

ja orkesteri alkoi soittaa alkusoittoa. Sitten valot sammuivat ja
esirippu nousi, mutta yhä vieläkin yleisö liikahteli alhaalla ja puhua
supatteli lakkaamatta. Ainoastaan muutamina hetkinä kuului
hyssytystä ja sitten hiljainen hyminä, mutta vähän ajan perästä
puhelu alkoi taas.

Esirippu laskeutui ensimmäisen näytöksen jälkeen ilman että

kukaan yleisöstä tiesi mitään muuta oopperasta kuin että Simson
rakasti vaimoa, jonka nimi oli Delila, ja filistealaiset miehet koettivat
houkutella häntä Simsonin pettäjäksi. Galleriassa istuvat ylioppilaat,
jotka saattoi tuntea heidän pienestä parrastaan, huusivat toisilleen
siksi vain, että oli niin hauska huutaa, ja puhelivat viittomalla
alempana oleville professoreilleen. Väki ylt'ympäri keskusteli iloisesti
yhteiskunnallisista asioista, ja aitioiden ovia avattiin ja suljettiin