Independent and Supplementary

Prescribing At a Glance (At a Glance

(Nursing and Healthcare)) (Nov 14,
2022)_(111983791X)_(Wiley-Blackwell)
1st Edition Barry Hill
Visit to download the full and correct content document:
https://textbookfull.com/product/independent-and-supplementary-prescribing-at-a-gla
nce-at-a-glance-nursing-and-healthcare-nov-14-2022_111983791x_wiley-blackwell-1
st-edition-barry-hill/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Pathology at a Glance, 2e (Sep 7,

2021)_(1119472458)_(Wiley-Blackwell) 2nd Edition
Finlayson

https://textbookfull.com/product/pathology-at-a-
glance-2e-sep-7-2021_1119472458_wiley-blackwell-2nd-edition-
finlayson/

Respiratory Nursing At A Glance Wendy Preston

https://textbookfull.com/product/respiratory-nursing-at-a-glance-
wendy-preston/

Respiratory Nursing at a Glance Wendy Preston

https://textbookfull.com/product/respiratory-nursing-at-a-glance-
wendy-preston-2/

Medical education at a glance First Edition Forrest

https://textbookfull.com/product/medical-education-at-a-glance-
first-edition-forrest/
Oral medicine and pathology at a glance Pedro Diz Dios

https://textbookfull.com/product/oral-medicine-and-pathology-at-
a-glance-pedro-diz-dios/

Metabolism at a Glance 4th Edition J. G. Salway

https://textbookfull.com/product/metabolism-at-a-glance-4th-
edition-j-g-salway/

German At a Glance Foreign Language Phrasebook

Dictionary 6th Edition Henry Strutz

https://textbookfull.com/product/german-at-a-glance-foreign-
language-phrasebook-dictionary-6th-edition-henry-strutz/

French At a Glance Foreign Language Phrasebook

Dictionary 6th Edition Gail Stein

https://textbookfull.com/product/french-at-a-glance-foreign-
language-phrasebook-dictionary-6th-edition-gail-stein/

Italian At a Glance Foreign Language Phrasebook

Dictionary 6th Edition Mario Costantino

https://textbookfull.com/product/italian-at-a-glance-foreign-
language-phrasebook-dictionary-6th-edition-mario-costantino/
Another random document with
no related content on Scribd:
että Tuomas (jos hän oli täällä) saattoivat olla veljen puolella ja
totella hänen käskyjään ja siis joko estää Aljošaa pääsemästä
puistoon tai ilmoittaa veljelle ajoissa, että häntä etsitään ja kysellään.
Huvimajassa ei ollut ketään. Aljoša istuutui eiliselle paikalleen ja
alkoi odottaa. Hän katseli ympärilleen huvimajassa, ja se näytti
hänestä jostakin syystä paljon vanhemmalta kuin eilen, näytti tällä
kertaa perin rappeutuneelta. Oli muutoin yhtä kirkas päivä kuin
eilenkin. Viheriäisellä pöydällä oli ympyränmuotoinen jälki, luultavasti
eilisen ryyppylasin jättämä, josta oli läikähtänyt konjakkia.
Tyhjänpäiväisiä ja asiaankuulumattomia ajatuksia nousi hänen
päähänsä, kuten on tavallista ikävän odotuksen aikana: esimerkiksi,
miksi hän nyt tänne tultuaan oli istuutunut aivan täsmälleen samalle
paikalle, missä oli istunut eilen, eikä toiselle paikalle? Viimein hänen
mielensä kävi hyvin surulliseksi, surulliseksi levottomuutta
herättävästä tietämättömyydestä. Mutta hän ei ollut istunut
neljännestuntiakaan, kun äkkiä jostakin hyvin läheltä kuului kitaran
akordi. Joku istui tai oli juuri istuutunut enintään noin
kahdenkymmenen askelen päähän hänestä jonnekin pensaikkoon.
Aljošan muistossa välähti yhtäkkiä, että hän eilen poistuessaan
veljensä luota huvimajasta oli nähnyt tai hänen silmissään oli
vilahtanut vasemmalla, matala, vanha puutarhapenkki pensaitten
välissä. Sille kai oli nyt istuutunut vieraita. Mutta kuka? Miesääni
alkoi äkkiä laulaa kuplettia imelällä kurkkuäänellä, säestäen itseään
kitaralla:

Mua voima suuri vetää sinuun juuri. Herra meitä auta,

minua ja häntä! Minua ja häntä! Minua ja häntä!

Ääni lakkasi. Lakeijan tenori ja lakeijan laulutapa. Toinen ääni,

naisen ääni, lausui hyväilevästi ja arasti, mutta kuitenkin hyvin
keimaillen:
 — Miksi ette ole käynyt meillä pitkään aikaan, Pavel Fjodorovitš,
miksi meitä yhä halveksitte?

— Eihän mitä, — vastasi miehen ääni kylläkin kohteliaasti, mutta

ennen kaikkea vaativan ja lujan arvokkaasti. Nähtävästi yliote oli
miehellä ja nainen mielisteli häntä. »Mies taitaa olla Smerdjakov»,
ajatteli Aljoša, »ainakin äänestä päättäen, ja nainen on luultavasti
tämän talon emännän tytär, joka on tullut Moskovasta ja jolla on
laahushame ja joka käy Marfa Ignatjevnalta hakemassa keittoa…»

— Minä rakastan hirveästi kaikkia runoja, jos ovat kauniita, —

jatkoi naisen ääni. — Miksi ette jatka?

Ääni alkoi taas laulaa:

Armahani kallis, sairastuvan en sun sallis. Herra auta

meitä, minua ja häntä! Minua ja häntä! Minua ja häntä!

— Viime kerralla lauloitte vielä paremmin, — huomautti naisen

ääni. — Te lauloitte tässä: »Kultaseni kallis». Se tuntui hellemmältä,
tänään ette varmaankaan tarkoin, muistanut.

— Runot ovat roskaa, — tokaisi Smerdjakov.

— Ah, ei ensinkään, minä pidän hyvin paljon runoista.

— Runo mikä onkin, niin se on viho viimeistä roskaa. Ajatelkaahan

itse: kuka koko maailmassa puhuu riimein? Ja jos me kaikki
alkaisimme puhua riimein, vaikkapa esivallan käskystä, niin paljonko
me saisimme sanotuksi? Runot eivät ole asiaa, Maria Kondratjevna.

— Kuinka te olette kaikessa niin viisas, kuinka te olette kaikkeen

syventynyt? — mielisteli naisen ääni yhä enemmän.
 — Osaisin minä vielä paljon muutakin, tietäisin minä vielä monta
muutakin asiaa, jos ei olisi osani semmoinen lapsuudestani. Minä
tappaisin kaksintaistelussa pistolilla sen, joka lausuisi minulle, että
olen hulttio, koska olen syntynyt ilman isää Smerjaštšajasta, ja sillä
pisteitän minua Moskovassa silmiin, täältä kulki tieto Grigori
Vasiljevitšin kautta. Grigori Vasiljevitš soimaa, että minä napisen
syntymääni vastaan: »Sinä olet», sanoo, »hänen äpäränsä.»
Olkoonpa että äpärä, mutta minä olisin antanut tappaa itseni jo
kohdussa, ettei vain olisi tarvinnut tulla maailmaan ollenkaan. Torilla
puhuttiin ja teidän äitinne lensi myös kertomaan minulle suuressa
epähienoudessaan, että äitini kulki tukka pörröllään ja oli kooltaan
vähäkäisen yli kahden arssinan. Miksi vähäkäisen, kun voi sanoa
yksinkertaisesti vähäisen, niinkuin kaikki ihmiset lausuvat? Tahtoi
puhua tuntehikkaasti, mutta sehän on niin sanoakseni moukkamaista
kyynelsilmäisyyttä, kaikkein moukkamaisimpia tunteita. Voiko
venäläisellä moukalla sivistyneen ihmisen rinnalla olla tunteet?
Sivistymättömyytensä vuoksi hänellä ei voi olla minkäänlaista
tunnetta. Jo lapsuudesta asti minä, kun kuulin tuommoista kuin tuon
»vähäkäisen», tunsin kuin olisin lyönyt pääni seinään. Minä vihaan
koko Venäjää, Maria Kondratjevna.

— Jos te olisitte sotilas junkkeri tai nuori husaari, niin ette puhuisi
noin, vaan vetäisitte sapelin tupesta ja puolustaisitte koko Venäjää.

— Minä en ensinkään halua olla sotahusaari, Maria Kondratjevna,

vaan tahdon päinvastoin tehdä lopun kaikista sotamiehistä.

— Entä kun vihollinen tulee, niin kuka meitä puolustaa?

— Ei tarvitse ensinkään. Vuonna kaksitoista teki Venäjää vastaan

suuren hyökkäysretken Ranskan keisari Napoleon ensimmäinen,
nykyisen keisarin isä, ja hyvä olisi ollut, jos nuo ranskalaiset olisivat
silloin laskeneet meidät valtansa alle: viisas kansa olisi saattanut
alamaisekseen sangen tyhmän kansan ja yhdistänyt itseensä. Olisi
nyt aivan toisenlainen järjestys.

— Lienevätkö ne sitten siellä omassa maassaan parempia kuin

meikäläiset? Minä en vaihtaisi erästä meidän keikariamme kolmeen
nuoreen englantilaiseen, — lausui Maria Kondratjevna hellästi,
säestäen luultavasti tällä hetkellä sanojaan raukeilla silmäyksillä.

— Kuka jumaloi mitäkin.

— Mutta te olette itsekin aivan kuin ulkomaalainen, aivan kuin

hyvin jalosukuinen ulkomaalainen, sanon sen teille, vaikka
hävettääkin puhua.

— Jos tahdotte tietää, niin irstaassa elämässä ovat sekä sikäläiset

että täkäläiset kaikki samanlaisia. Kaikki ovat veijareita, erotus on
vain se, että heikäläinen kulkee kiiltonahkaisissa saappaissa, mutta
meikäläinen haisee niinkuin kerjäläinen ainakin, eikä huomaa siinä
mitään pahaa. Venäjän kansaa pitää piestä, niinkuin Fjodor Pavlovitš
aivan oikein eilen puhui, vaikka hän on hullu mies, kuten kaikki
hänen lapsensakin.

— Tehän kunnioitatte suuresti Ivan Fjodorovitšia, olette sanonut

sen itse.

— Mutta he ovat sanoneet, että minä olen haiseva lakeija. He

pitävät minua semmoisena, että voin kapinoida. Siinä he erehtyvät.
Olisipa minulle taskussani sen verran rahaa, niin ei minua olisi täällä
enää pitkään aikaan ollut. Dmitri Fjodorovitš on huonompi kuin
mikään lakeija sekä käytökseltään että älyltään ja köyhyytensä
vuoksi eikä hän osaa tehdä mitään, mutta häntä päinvastoin kaikki
kunnioittavat. Minä olen vain liemenkeittäjä, olkoon menneeksi,
mutta minä voin, jos onni potkaisee, avata Moskovassa kahvila-
ravintolan Petrovkan varrella. Sentähden että minä valmistan
spesiaaliruokia, mutta ei kukaan Moskovassa, paitsi muukalaiset,
osaa tarjota spesiaaliruokaa. Dmitri Fjodorovitš on mies, jolla ei ole
housujakaan, mutta jos hän vaatii kaksintaisteluun korkeimman
kreivin pojan, niin tämä heti taistelee hänen kanssaan, mutta missä
suhteessa hän on parempi minua? Sillä hän on hirveän paljon
tyhmempi kuin minä. Miten paljon rahaa hän onkaan tuhlannut aivan
hyödyttömästi!

— Kaksintaistelussa on hyvin hauskaa, luulen minä, — huomautti

äkkiä
Maria Kondratjevna.

— Miten niin?

— On niin peloittavaa ja urheata, etenkin jos nuoret upseerit pistoli

kädessä ampuvat toisiaan jonkun naisen tähden. Se on kuin
kuvaelma. Ah, jos päästettäisiin tytöt sitä katsomaan, minun mieleni
tekisi hirveästi katsoa.

— Se on hauskaa, jos itse käy päälle, mutta jos toinen antaa

hänelle itselleen päin turpaa, niin silloin se on hyvin typerä tunne.
Juoksisitte pois, Maria Kondratjevna.

— Juoksisitteko te tosiaan pois?

Mutta Smerdjakov ei suvainnut vastata. Minuutin kestäneen

vaitiolon jälkeen kajahti taas akordi, ja kurkkuääni alkoi vedellä
viimeistä kuplettia:
 Lähden poies tästä koko rehkinästä, nautin elämä-ä-ästä,
menen pois pääkaupunkiin! Enkä sure yhtään, en sure siellä
yhtään, enkä surra aiokaan en yhtään!

Nyt sattui odottamatonta: Aljoša aivasti äkkiä. Penkillä istujat

vaikenivat heti. Aljoša nousi ja lähti heitä kohti. Se oli todellakin
Smerdjakov, hienossa puvussa, hiukset rasvalla voideltuina ja
melkeinpä käherrettyinä, jalassa kiiltonahkaiset patiinit. Kitara oli
penkillä. Nainen oli Maria Kondratjevna, emännän tytär. Hänen
yllään oli vaaleansininen puku, jossa oli kahden arssinan pituinen
laahustin. Tyttö oli vielä nuori eikä niinkään hullun näköinen, vain
kasvot olivat kovin pyöreät ja niissä hirveän paljon kesakoita.

— Tuleeko veljeni Dmitri pian takaisin? — sanoi Aljoša

mahdollisimman rauhallisesti.

Smerdjakov nousi hitaasti seisomaan. Maria Kondratjevna nousi

myös.

— Kuinka minulla voisi olla tietoa Dmitri Fjodorovitšista? Toinen

asia olisi, jos minä olisin hänen vartijansa, — vastasi Smerdjakov
hiljaa, selvästi ääntäen ja ylimielisesti.

— Minähän vain kysyin, sattuisitteko tietämään, — selitti Aljoša.

— En minä tiedä mitään heidän olostaan enkä haluakaan tietää.

— Mutta veljeni sanoi minulle nimenomaan, että te juuri

ilmoitattekin hänelle kaikesta, mitä talossa tapahtuu, ja olette
luvannut ilmoittaa, milloin Agrafena Aleksandrovna tulee.

Smerdjakov silmäili häntä hitaasti ja hämilleen tulematta.

 — Entä miten te olette suvainnut tällä kertaa tänne päästä, kun
portti täällä on jo tunnin ajan ollut säpissä? — kysyi hän katsoen
kiinteästi Aljošaan.

— Minä tulin poikkikadulta säleaidan yli suoraan huvimajaan.

Toivon, että te annatte minulle sen anteeksi, — kääntyi hän Maria
Kondratjevnan puoleen: — minun piti saada veljeni mahdollisimman
pian käsiini.

— Ah, voisimmeko me teihin suuttua, — sanoi Maria Kondratjevna

sanojaan venytellen Aljošan anteeksipyynnöstä ihastuneena, — kun
Dmitri Fjodorovitškin usein tuolla tapaa tulee huvimajaan, niin emme
tiedäkään, kun hän jo istuu huvimajassa.

— Minä etsin häntä nyt kovin, tahtoisin välttämättömästi nähdä

hänet tai kuulla teiltä, missä hän nyt on. Uskokaa, että asia on
hänelle itselleen hyvin tärkeä.

— Heillä ei ole tapana ilmoittaa meille, — lepersi Maria

Kondratjevna.

— Vaikka kävisin täällä vain tuttavuuden vuoksi, — alkoi

Smerdjakov taas puhua, — niin he täälläkin ahdistivat minua
epäinhimillisesti kyselemällä lakkaamatta herrasta: miten ja millaista
heillä mukamas on, kuka tulee ja kuka menee ja mitä muuta vielä
voin heille ilmoittaa? Kaksi kertaa uhkasivat minua kuolemallakin.

— Kuinka niin… että kuolemalla? — ihmetteli Aljoša.

— Onko se sitten heille mitään, heidän luonteellaan, jonka laatua

itse saitte eilen nähdä. Jos, sanovat he, päästän huomaamatta
Agrafena Aleksandrovnan ja hän on täällä yötä — niin minut hän
ensimmäiseksi tappaa. Minä pelkään heitä kovasti, ja jos en sitä
pelkäisi vielä enemmän, niin minun pitäisi ilmoittaa heistä kaupungin
esivallalle. Jumala tietää, mitä kaikkea voivat panna toimeksi.

— Näinä päivinä sanoivat heille: »Survon sinut nuuskaksi», —

lisäsi
Maria Kondratjevna.

— No, se puhe nuuskasta voi nyt olla vain juttua… — huomautti

Aljoša. — Jos minä saisin hänet nyt heti kohdata, niin voisin sanoa
hänelle jotakin tästäkin…

— Ainoa, minkä voin ilmoittaa, — sanoi Smerdjakov äkkiä aivan

kuin harkittuaan asiaa, — on tämä. Olen täällä jokapäiväisen
naapurituttavuuden vuoksi, ja miksi en täällä kävisi? Toiselta puolen
Ivan Fjodorovitš jo varhain tänä aamuna lähettivät minut heidän
luokseen heidän asuntoonsa Ozernaja-kadulle ilman kirjettä, jotta
Dmitri Fjodorovitš suullisen kutsun mukaan välttämättömästi tulisivat
täkäläiseen torin varrella olevaan ravintolaan syömään yhdessä
päivällistä. Minä menin, mutta en tavannut Dmitri Fjodorovitšia
heidän asunnossaan, mutta kello oli vasta kahdeksan: »Oli»,
sanovat, »mutta meni jo menojaan», — juuri näillä sanoilla sanoi
hänen isäntäväkensä. Tässä on heillä varmaan jokin
molemminpuolinen sopimus. Nyt he kenties tällä samalla hetkellä
istuvat ravintolassa veljensä Ivan Fjodorovitšin kanssa, koska Ivan
Fjodorovitš eivät tulleet kotiin päivälliselle, vaan Fjodor Pavlovitš
söivät päivällistä yksinään tunti sitten ja ovat nyt käyneet makuulle.
Pyydän kuitenkin hartaasti, että te ette puhuisi heille mitään minusta
eikä siitä, että minä ilmoitin, sillä he voivat tappaa ihan syyttä.

— Kutsuiko veli Ivan Dmitrin tänään ravintolaan? — kysyi Aljoša

nopeasti.
 — Aivan niin.

— Pääkaupunki-ravintolaan, torin varrella?

— Siihen juuri.

— Se on hyvin mahdollista! — huudahti Aljoša hyvin kiihtyneenä.

—
Kiitän teitä, Smerdjakov, se on tärkeä tieto, menen heti sinne.

— Älkää ilmiantako, — sanoi Smerdjakov hänen jälkeensä.

— Oi en, minä ilmestyn ravintolaan aivan kuin omia aikojani, olkaa

rauhassa.

— Minne te nyt, minä avaan teille portin, — huudahti Maria

Kondratjevna.

— Ei, tästä on lyhyempi matka, menen taas aidan yli. Uutinen

järkytti hirveästi Aljošaa. Hän lähti rientämään ravintolaa kohti.
Silloisessa puvussaan hänen oli sopimatonta mennä ravintolaan,
mutta kävi päinsä tiedustella porraskäytävässä ja kutsua heidät ulos.
Mutta tuskin hän oli tullut ravintolan kohdalle, kun äkkiä ikkuna
avautui ja itse veli Ivan huusi hänelle ikkunasta alas:

— Aljoša, voitko heti tulla tänne luokseni vai etkö? Tekisit suuren
palveluksen.

— Voin varsin hyvin, en vain tiedä, kuinka se käy päinsä tässä

puvussani.

— Minä olen yksityishuoneessa, mene ovelle, minä juoksen sinua

vastaan…
 Hetken kuluttua Aljoša istui veljensä vieressä. Ivan oli yksin ja söi
päivällistä.

3.

Veljekset tutustuvat

Ivan ei kuitenkaan ollut yksityishuoneessa. Se oli vain ikkunan

luona oleva paikka, joka oli erotettu verhoilla, mutta syrjäiset eivät
kuitenkaan voineet nähdä verhon takana istuvia. Huone oli
ensimmäinen ulko-ovesta tultaessa, ja sen sivuseinällä oli
tarjoilutiski. Tarjoilijat juoksivat huoneessa yhtä mittaa edestakaisin.
Vieraita oli vain yksi vanha ukko, entinen sotilas, joka joi nurkassa
teetä. Sen sijaan oli ravintolan muissa huoneissa tavallista
ravintolatouhua, kuului kutsuvia huutoja, olutpullojen avaamista,
biljardipullojen kalahtelua, ravintolan urkujen pauhaamista. Aljoša
tiesi, että Ivan ei juuri koskaan käynyt tässä ravintolassa eikä
yleensäkään ollut mikään ravintoloissa istuja. »Siis hän oli joutunut
tänne nimenomaan vain tavatakseen sopimuksen mukaisesti veli
Dmitrin», ajatteli Aljoša. Mutta veli Dmitri ei ollut täällä.

— Tilaanko sinulle kalalientä vaiko jotakin muuta, ethän sinä elä

pelkällä teellä, — huudahti Ivan nähtävästi hirveän tyytyväisenä, kun
oli tavannut Aljošan. Itse hän oli jo syönyt päivällisen ja joi teetä.

— Anna kalalientä ja anna sitten teetäkin, minun on hyvin nälkä,

— lausui Aljoša iloisesti.
 — Entä kirsikkahilloa? Täällä on. Muistatko, kuinka sinä
pikkupoikana
Polenovin luona pidit kirsikkahillosta?

— Sinä siis muistat sen? Anna tulla vain hilloakin, pidän siitä
vieläkin.

Ivan soitti tarjoilijaa ja tilasi kalalientä, teetä sekä hilloa.

— Minä muistan kaiken, Aljoša, muistan sinut

yhdentoistavuotiaaksi asti, minä olin silloin viidennellätoista
vuodellani. Viisitoista ja yksitoista, se on sellainen ikäero, että
veljekset eivät siinä iässä koskaan ole toistensa tovereita. En tiedä,
tokko edes pidin sinusta. Kun muutin Moskovaan, niin ensimmäisinä
vuosina en sinua ensinkään muistellutkaan. Sitten, kun sinä itse
jouduit Moskovaan, me tapasimme toisemme luullakseni vain kerran
jossakin. Täällä minä nyt asun jo neljättä kuukautta, emmekä me
tähän saakka ole sanoneet sanaa toisillemme. Huomenna minä
matkustan pois, ja ajattelin äsken juuri tässä istuessani: kuinkahan
saisin häntä tavata sanoakseni hänelle jäähyväiset, mutta silloin sinä
kuljitkin ohi.

— Tekikö kovasti mielesi tavata minua?

— Hyvin kovasti. Minä tahdon tutustua sinuun kerta kaikkiaan ja

tutustuttaa sinut itseeni. Samalla sanon myös jäähyväiset. Minun
mielestäni on kaikkein parasta tutustua silloin, kun erotaan. Olen
nähnyt, miten sinä olet katsellut minua kaikki nämä kolme kuukautta,
silmissäsi oli jonkinmoista ainaista odotusta, mutta juuri sitä minä en
voi sietää, siis en lähestynyt sinua. Mutta lopulta minä opin sinua
kunnioittamaan: siinä seisoo mies lujalla pohjalla. Huomaa, että
vaikka minä nyt nauran, niin puhun vakavasti. Sinähän seisot
varmalla pohjalla, eikö niin? Minä pidän tuollaisista vankalla pohjalla
seisovista, seisoivatpa millä pohjalla tahansa ja olkootpa vaikka
semmoisia pikkupoikia kuin sinä. Sinun odottava katseesi ei lopulta
ollut minulle ollenkaan vastenmielinen, päinvastoin aloin lopulta pitää
odottavasta katseestasi… Luullakseni sinä jostakin syystä pidät
minusta, Aljoša.

— Pidän, Ivan. Veli Dmitri sanoo sinusta: Ivan on kuin hauta. Minä
sanon sinusta: Ivan on arvoitus. Sinä olet vieläkin minulle arvoitus,
mutta jonkin verran olen jo päässyt sinusta selville, senkin vasta tänä
aamuna!

— Mitä se sitten on? — alkoi Ivan nauraa.

— Etkö sinä suutu? — nauroi Aljošakin.

— No?

— Sitä vain, että sinä olet aivan samanlainen nuori mies kuin
kaikki muutkin kolmenkolmatta vuoden ikäiset nuorukaiset,
samanlainen nuori, perin nuori, raikas ja kelpo poika, no,
sanokaamme keltanokka! Mitä, enhän vain loukannut sinua kovin
pahasti?

— Päinvastoin, hämmästytit osumalla ihan oikeaan! — huudahti

Ivan iloisesti ja lämpimästi. — Uskotko, että minä tuon äskeisen
tapaamisen jälkeen hänen luonaan olen sitä vain ajatellutkin
itsekseni, tuota kolmenkolmattavuotiasta keltanokkaisuuttani, ja nyt
sinä yhtäkkiä ihan kuin arvasit sen ja aloitat juuri siitä. Istuin tässä
juuri, ja tiedätkö, mitä sanoin itselleni: vaikka en uskoisi elämään,
vaikka uskoni rakkaaseen naiseen pettäisi, vaikka huomaisin
erehtyneeni maailmanjärjestyksen suhteen, vaikka tulisin
vakuutetuksi, että kaikki päinvastoin vain onkin järjestymätöntä,
kirottua ja kenties pirullista kaaosta, vaikka saisin kokea inhimillisen
epätoivon kaikki kauhut, — niin minä sittenkin tahdon elää, ja kun
kerran olen tarttunut tähän pikariin, niin en irtaudu siitä, ennenkuin
olen sen kokonaan tyhjentänyt! Muuten kolmenkymmenen ikään
mennessä luultavasti jätän koko pikarin, vaikka en olisikaan juonut
sitä pohjaan asti, ja poistun… en tiedä minne. Mutta ennen
kolmenkymmenen vuoden ikäiseksi tulemistani, sen tiedän varmasti,
voittaa minun nuoruuteni kaikki, — kaiken epätoivon, kaiken
elämäninhon. Olen usein kysynyt itseltäni: onko maailmassa
olemassa semmoista epätoivoa, joka voisi voittaa minussa tuon
hurjan ja kenties aivan sopimattoman elämänjanon, ja tulin siihen
päätökseen, että luultavasti semmoista ei ole, nimittäin
kolmanteenkymmenenteen ikävuoteeni asti, mutta sen jälkeen en
enää välitä itsekään, niin minusta tuntuu. Tätä elämänhimoa jotkut
näivettyneet räkänokkaiset moraalin saarnaajat nimittävät usein
halpamaiseksi, varsinkin runoilijat. Se on, totta kyllä, osittain
karamazovilainen piirre, tuo mistään piittaamaton elämänjano,
sinussa sitä ehdottomasti on myös, mutta miksi se olisi
halpamainen? Keskihakuista voimaa on meidän
taivaankappaleellamme, Aljoša, vielä hirveän paljon. Tekee mieli
elää, ja minä elän, vaikkapa vastoin logiikkaa. Olkoonpa, että minä
en usko maailmanjärjestykseen; minulle ovat kuitenkin rakkaat
keväällä puhkeavat tahmeat lehdet, minulle on rakas sinitaivas,
rakas joku ihminen, jota toisinaan rakastaa tietämättä itsekään miksi,
rakas moni inhimillinen sankariteko, johon aikoja sitten kenties on
lakannut uskomastakin, mutta jota vanhaa muistoa yhä
sydämessään kunnioittaa. Tuossa toivat sinulle kalalientä, syö
terveydeksesi. Oivallista kalalientä, valmistavat sitä hyvin. Minä
tahdon matkustaa Eurooppaan, Aljoša, lähden täältä suoraan.
Tiedän kyllä joutuvani hautausmaalle, mutta kaikkein, kaikkein
rakkaimmalle hautuumaalle, niin se on! Siellä uinuu rakkaita vainajia,
jokainen kivi heidän haudallaan kertoo niin hehkuvasti eletystä
elämästä, niin kiihkeästä uskosta omaan sankarityöhön, omaan
totuuteen, omaan taisteluun ja omaan tieteeseen, että minä, tiedän
sen edeltäpäin, lankean maahan ja suutelen näitä kiviä ja itken
niiden ääressä, — vaikka samalla olen koko sydämestäni vakuutettu,
että tämä on jo pitkän aikaa ollut hautuumaata eikä mitään sen
enempää. Enkä minä itke epätoivosta, vaan yksinkertaisesti siksi,
että kyynelien vuodattaminen tuottaa minulle onnen tunteen.
Hurmaannun omasta liikutuksestani. Rakastan tahmeita kevään
lehtiä, sinistä taivasta, siinä se on! Tässä eivät merkitse mitään järki
eikä logiikka, tässä on kysymys rakastamisesta koko sisimmällään ja
olemuksensa ytimellä, se on rakkautta omiin ensimmäisiin nuoriin
voimiinsa… Ymmärrätkö sinä mitään minun lorustani, Aljoška, vai
etkö? — alkoi Ivan äkkiä nauraa.

— Ymmärrän oikein hyvin, Ivan: sisimmällään ja olemuksensa

ytimellä tekee mieli rakastaa, — sinä sanoit sen erinomaisen hyvin,
ja minä olen hirveän iloinen siitä, että sinulla on niin suuri
elämänhalu, — huudahti Aljoša. — Minä ajattelen, että kaikkien pitää
maailmassa ennen kaikkea rakastaa elämää.

— Rakastaako elämää enemmän kuin sen tarkoitusta?

— Niin se on ehdottomasti, rakastaa enemmän kuin logiikkaa,

kuten sinä sanot, ehdottomasti enemmän kuin logiikkaa, silloin vain
ymmärtää sen tarkoituksen. Jo kauan on mielessäni kangastellut
tämmöistä. Puolet työstäsi on tehty, Ivan, ja saavutettu: sinä rakastat
elämää. Nyt sinun täytyy koettaa pitää huoli toisesta puolesta, niin
sinä olet pelastettu.
 — Sinä jo pelastat, mutta kenties minä en ole ollut
joutumassakaan tuhon omaksi! Mikä se sitten on, tuo sinun toinen
puolesi?

— Se, että on herätettävä kuolleista sinun vainajasi, jotka kenties

eivät koskaan ole kuolleetkaan. No, annahan teetä. Minusta on
hauskaa, että me puhelemme, Ivan.

— Huomaan sinun olevan jonkinmoisessa hurmiotilassa. Minua

hirveästi miellyttävät tuollaisten… munkkialokkaiden professions de
foi. Sinä olet luja mies, Aleksei. Onko totta, että aiot jättää luostarin?

— Se on totta. Luostarinvanhimpani lähettää minut maailmaan.

— Me siis näemme vielä toisemme, tapaamme toisemme

maailmassa, ennenkuin täytän kolmekymmentä vuotta, jolloin alan
irtautua pikarista. Isäpä ei tahdo irtautua pikaristaan ennen kuin
seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä, haaveileepa
kahdeksankinkymmenen vuoden iästä, itse hän on niin puhunut ja
aivan vakavissaan, vaikka onkin narri. Hän on asettunut seisomaan
irstailunsa pohjalle ja on tavallaan myös kuin kivellä… vaikka
kolmekymmentä vuotta täytettyään kenties ei muuta pohjaa
löydäkään kuin tämän… Mutta seitsemäänkymmeneen asti
semmoinen on katalaa, parempi on kolmeenkymmeneen asti: voi
säilyttää jonkinmoisen »jalouden varjon», kun pettää itseään. Etkö
ole nähnyt tänään Dmitriä?

— En, en ole nähnyt, mutta näin Smerdjakovin. — Ja Aljoša kertoi

veljelleen kiireesti ja seikkaperäisesti kohtauksensa Smerdjakovin
kanssa. Ivan alkoi äkkiä kuunnella hyvin huolestuneena, kysyipä
joitakin kohtia uudestaankin.
 — Mutta hän pyysi, että minä en kertoisi veli Dmitrille sitä, mitä
hän puhui tästä, — lisäsi Aljoša.

Ivan rypisti kulmiaan ja vaipui mietteisiin.

— Smerdjakovinko takia sinä rypistät kulmiasi? — kysyi Aljoša.

— Niin, hänen takiansa. Hitto hänestä, Dmitrin minä todellakin

olisin tahtonut nähdä, mutta nyt se on tarpeetonta… — lausui Ivan
ilmeisen haluttomasti.

— Matkustatko sinä todellakin niin pian pois, veljeni?

— Matkustan.

— Entä Dmitri ja isä? Kuinka heidän välinsä päättyvät? — lausui

Aljoša huolestuneena.

— Sinä vain puuhaat omaasi! Mitä minulla on tässä tekemistä?

Olenko minä veljeni Dmitrin vartija? — tokaisi Ivan äreästi, mutta
hymähti äkkiä omituisen katkerasti: — Kainin vastaus Jumalalle
veljen tultua surmatuksi, vai mitä? Kenties ajattelet sitä tällä
hetkellä? Mutta, piru vieköön, enhän minä voi jäädä tänne heitä
vahtimaan. Olen toimittanut asiani ja lähden. Etköhän sinä luule, että
minä olen mustasukkainen Dmitrille ja että minä kaikkien näiden
kolmen kuukauden aikana koetin napata häneltä itselleni tuon
kaunottaren Katerina Ivanovnan? Äh, hitto, minulla oli omat
hommani. Olen saanut hommani loppuun ja lähden. Sain asiani
äsken suoritetuksi, sinä olit todistajana.

— Se oli äsken Katerina Ivanovnan luona.

 — Niin, hänen luonaan ja pääsin yhdellä kertaa eroon. Ja mitä
nyt? Mitä tekemistä minulla on Dmitrin kanssa? Dmitri ei tässä
merkitse mitään! Minulla oli ainoastaan omia asioitani Katerina
Ivanovnan kanssa. Itse tiedät, että Dmitri päinvastoin käyttäytyi aivan
kuin olisi ollut liitossa kanssani. Minähän en häntä ollenkaan
pyytänyt, vaan hän itse luovutti hänet juhlallisesti minulle ja siunasi.
Se on hullunkurista. Ei, Aljoša, ei, jospa tietäisit, miten kevyeksi nyt
tunnen oloni! Tässä istuessani ja syödessäni päivällistä, uskotko,
teki mieleni tilata samppanjaa juhliakseni vapauteni ensimmäistä
hetkeä. Hyi, melkein puoli vuotta, — ja yhtäkkiä pääsin yhdellä
kertaa, yhdellä kertaa kaikesta. Saatoinko edes eilenkään aavistaa,
että on niin helppoa saada juttu loppuun, kun vain tahtoo!

— Puhutko sinä rakkaudestasi, Ivan?

— Rakkaudesta, jos niin tahdot, niin, minä rakastuin neitiin,

instituutin kasvattiin. Piinasin itseäni hänen tähtensä, ja hän piinasi
minua. Istuin hänen vieressään… ja äkkiä kaikki lensi tiehensä.
Äkkiä minä puhuin innostuneena, mutta kun läksin talosta, niin
rupesin täyttä kurkkua nauramaan, — uskotko sen. Ei, minä puhun
aivan sananmukaisesti.

— Sinä sanot sen nytkin niin iloisesti, — huomautti Aljoša

katsellen hänen kasvojaan, jotka todellakin äkkiä olivat tulleet
iloisiksi.

— Mistä minä saatoin tietää, etten ollenkaan rakasta häntä! He-

he! Niinkuin näkyi, en rakasta. Mutta kuinka hän minua miellyttikään!
Kuinka hän miellyttikään minua äskenkin, kun pidin puheen. Ja
tiedätkö, nytkin hän miellyttää hirveästi, — ja miten helppo kuitenkin
onkaan lähteä hänen luotaan. Luuletko sinä, että minä suurentelen?
 — En. Mutta kenties se ei ole rakkautta.

— Aljoška, — alkoi Ivan nauraa, — älä ryhdy lausumaan

mietelmiä rakkaudesta! Se ei sovi sinulle. Äskenkin, äskenhän sinä
esiinnyit, ai! En ole muistanutkaan suudella sinua siitä… Ja kuinka
hän minua kiusasi! Totisesti siinä oli mullerrus käymässä. Kaikki,
mitä minä hänelle äsken puhuin, on totista totta. Juttu on vain
semmoinen, ja se on pääasia, että hän tarvitsee kenties viisitoista tai
kaksikymmentä vuotta hoksatakseen, että hän ei ollenkaan rakasta
Dmitriä, vaan rakastaa vain minua, jota hän kiusaa. Tai ehkäpä hän
ei hoksaa sitä koskaan, tämänpäiväisestä opetuksesta huolimatta.
No, sitä parempi: nousin ja lähdin iäksi. Miten on muutoin nyt hänen
laitansa? Mitä siellä tapahtui minun lähdettyäni?

Aljoša kertoi hänelle hysteriakohtauksesta ja siitä, että Katerina

Ivanovna nyt luultavasti oli tajuttomana ja houraili.

— Eiköhän vain rouva Hohlakov valehtele?

— Luullakseni ei.

— Täytyy ottaa selvää. Hysteeriseen kohtaukseen muuten ei

kukaan ole koskaan kuollut. Ja olkoon vain hysteriakohtaus, Jumala
on lähettänyt naiselle hysterian rakkaudessaan. Minä en lähde sinne
ollenkaan. Mitäpä taas tuppautuisin.

— Mutta sinähän sanoit hänelle äsken, että hän ei ole milloinkaan

rakastanut sinua.

— Sen minä sanoin tahallani, Aljoška. Minäpä tilaan samppanjaa,

juodaan minun vapauteni malja. Ei, jospa tietäisit, kuinka iloinen
minä olen!
 — Ei, veljeni, parempi on olla juomatta, — sanoi äkkiä Aljoša. —
Sitäpaitsi mieleni tuntuu surulliselta.

— Niin, sinun mielesi on jo kauan ollut surullinen, olen pitkän aikaa

nähnyt sen.

— Sinä lähdet siis ehdottomasti matkaan huomisaamuna?

— Aamuna? En minä ole sanonut lähteväni aamulla… Muuten

voihan sattua, että lähden aamulla. Uskotko, minä olen tänään
syönyt täällä päivällistä vain päästäkseni syömästä ukon kanssa, niin
vastenmieliseksi hän on tullut minulle. Jos vain hän yksistään olisi
ollut täällä, niin olisin jo aikoja sitten matkustanut tieheni. Mutta miksi
sinä olet niin huolissasi siitä, että minä matkustan pois? Meillä sinun
kanssasi on vielä jos miten paljon aikaa lähtöön. Aikaa on
kokonainen ikuisuus, kuolemattomuus!

— Jos sinä matkustat huomenna pois, niin mikä iäisyys tässä on?

— Mutta mitä se koskee meitä sinun kanssasi? — nauroi Ivan. —

Ennätämmehän me kuitenkin omat asiamme puhua, ne omat
asiamme, joita varten olemme tulleet tänne. Mitä sinä niin ihmeissäsi
katselet? Vastaa: mitä varten me olemme täällä yhtyneet?
Puhuaksemmeko rakkaudesta Katerina Ivanovnaan, ukosta ja
Dmitristä? Ulkomaista? Venäjän kohtalokkaasta tilasta? Keisari
Napoleonista? Niinkö, tätäkö varten?

— Ei, ei tätä varten.

— Ymmärrät siis itse, mitä varten. Yksillä on yhtä, mutta meillä

keltanokilla on toista, meidän on ennen kaikkea ratkaistava
iäisyyskysymykset, se on meidän huolemme. Koko nuori Venäjä
keskustelee nyt ainoastaan iäisyyskysymyksistä. Nyt juuri, kun kaikki
vanhukset äkkiä ovat tuppautuneet puuhaamaan käytännöllisissä
kysymyksissä. Minkätähden sinä olet koko kolmen kuukauden ajan
katsonut minua odottaen? Kysyäksesi minulta: »Mikä on uskosi, vai
etkö usko ensinkään?» — tämähän on ollut sinun kolme kuukautta
jatkuneitten katseittesi merkitys, Aleksei Fjodorovitš, niinhän se on?

— Ehkäpä niinkin, — hymähti Aljoša. — Ethän sinä nyt pidä minua

pilkkanasi, veli?

— Minäkö pitäisin pilkkanani? En toki tahdo pahoittaa veljeni

mieltä, kun hän on kolme kuukautta katsonut minua semmoisen
odotuksen vallassa. Aljoša, katso suoraan: minähän olen aivan
samanlainen pikkupoika kuin sinäkin, paitsi että en ole
munkkialokas. Kuinka ovat venäläiset pojat tähän saakka tehneet?
Eräät nimittäin? Tässä esimerkiksi on haiseva ravintola, he
kokoontuvat tänne, istuutuvat nurkkaan. Koko elämänsä aikana tätä
ennen he eivät olet toisiaan tunteneet, ja kun he lähtevät
ravintolasta, niin he eivät taas neljäänkymmeneen vuoteen tunne
toisiaan, no niin, mistä he keskustelevat, kun ovat saaneet
käytettäväkseen hetkisen ravintoloissa? Maailman kaikkeutta
koskevista kysymyksistä, ei muusta: onko Jumalaa olemassa, onko
kuolemattomuutta? Ne taas, jotka eivät usko Jumalaan, no, ne
puhuvat sosialismista ja anarkismista, koko ihmiskunnan
järjestämisestä toiselle pohjalle, niin että yksiin se hiidessä vie,
samoja kysymyksiä, enemmistö kaikkein omintakeisimpia poikia
meillä ei muuta teekään kuin puhuu kaiken aikaa
iäisyyskysymyksistä. Eikö olekin niin?

— Niin, todellisille venäläisille kysymykset semmoiset kuin onko

olemassa Jumalaa ja onko olemassa kuolemattomuutta tai, kuten