The Bhagavad Gita for the Modern

Reader History Interpretations and

Philosophy Second Edition M. V.
Nadkarni
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/the-bhagavad-gita-for-the-modern-reader-history-inter
pretations-and-philosophy-second-edition-m-v-nadkarni/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Evil and the Philosophy of Retribution Modern

Commentaries on the Bhagavad Gita Sanjay Palshikar

https://ebookmeta.com/product/evil-and-the-philosophy-of-
retribution-modern-commentaries-on-the-bhagavad-gita-sanjay-
palshikar/

Universal Message of the Bhagavad Gita An Exposition of

the Gita in the Light of Modern Thought and Modern
Needs 1st Edition Swami Ranganathananda

https://ebookmeta.com/product/universal-message-of-the-bhagavad-
gita-an-exposition-of-the-gita-in-the-light-of-modern-thought-
and-modern-needs-1st-edition-swami-ranganathananda/

Modern Arc Welding Technology 2nd Edition S. V.

Nadkarni

https://ebookmeta.com/product/modern-arc-welding-technology-2nd-
edition-s-v-nadkarni/

Chaucer s Poetics and the Modern Reader Robert M.

Jordan

https://ebookmeta.com/product/chaucer-s-poetics-and-the-modern-
reader-robert-m-jordan/
The Mexico Reader History Culture Politics 2nd Edition
Gilbert M. Joseph

https://ebookmeta.com/product/the-mexico-reader-history-culture-
politics-2nd-edition-gilbert-m-joseph/

A Child s History of the World 1st Edition V. M.

Hillyer

https://ebookmeta.com/product/a-child-s-history-of-the-world-1st-
edition-v-m-hillyer/

The RISC V Reader An Open Architecture Atlas David

Patterson

https://ebookmeta.com/product/the-risc-v-reader-an-open-
architecture-atlas-david-patterson/

The Rock History Reader 3rd Edition Theo Cateforis

https://ebookmeta.com/product/the-rock-history-reader-3rd-
edition-theo-cateforis/

The Politics of Heaven and Hell Christian Themes from

Classical Medieval and Modern Political Philosophy 1st
Edition James V. Schall

https://ebookmeta.com/product/the-politics-of-heaven-and-hell-
christian-themes-from-classical-medieval-and-modern-political-
philosophy-1st-edition-james-v-schall/
Another random document with
no related content on Scribd:
 Sitten hän koko ajan ajatteli Roman sähkösanomaa ennenkuin
hän saapui rajalle. Hän koetti kuvitella mitä se sisältää: »Voin hyvin,
odotan sinua, tervetuloa kotiin.» Mutta voiko hän hyvin? Rossi ei
ollut viikkokausiin kuullut hänestä mitään, ja hyvin paljon oli voinut
tapahtua. Jos hän olisi järjestänyt omat asiansa järkevämmin, olisi
hän ehkä voinut saada Roman kirjeet.

Synkät pilvet alkoivat varjostaa maisemaa. Ilma oli jäähtynyt äkkiä,

ja tuuli oli kai herännyt, sillä puut huojuivat kovasti junan kiitäessä
ohi. Rossi katseli taas ikkunasta kuumeisena ja kärsimättömänä.

Vihdoin junan vauhti hiljeni, pyörien ja veturin jyske lakkasi

vähitellen. Hetken perästä kuului kirkonkellojen kaiku, kelloja
soitettiin salaman torjumiseksi, ja sitten seurasi rankka sade. Vesi
valui virtana junan saapuessa Chiassoon, mutta vaunut olivat tuskin
ennättäneet junasillan kohdalle, kun Rossi hyppäsi ulos.

»Tavarat tutkittavat!» »Käsilaukut ulos!» »Chiasso!» »Tulliasema!»

Asemamiehet huusivat junan seisahtuessa, ja Rossin tummat

silmät tähystelivät, eikö näkyisi ketään, jolla on keltainen
sähkösanoma kädessä.

»Facchino!»

»Signore?»

»Onko sähkösanomain kantaja täällä?»

»Ei, signore.»

Rossi juoksi asemasillalle, ja samassa silmänräpäyksessä kolme

karabinieeria, jotka olivat katselleet oikealle ja vasemmalle, astui
hänen luokseen ojentaen valkoisen paperin.

Hän otti sen sanaakaan sanomatta ja hetkisen hän tuijotti sotilaihin

kuin tiedotonna. Sitten hän avasi paperin ja luki: »Mandato di
Cattura… Me… käskemme vangitsemaan Davido Leonen,
tavallisesti tunnettu nimellä Davido Rossi…»

Kylmä hiki kohosi hänen otsalleen. Hän katsoi taas sotilaihin. Ja

sitten hän nauroi. Se oli kamalaa naurua — mielettömän naurua.

Toiset matkustajat olivat huomanneet tuon kohtauksen ja joukko

englantilaisia ja amerikkalaisia matkailijoita puheli tapauksesta.

»Se on Rossi.» »Rossiko?» »Se anarkistiko?» »Onko hän

matkustanut tässä samassa junassa?» »Taivas!»

Karabinieerien päällikkö, laihaposkinen, haukansilmäinen mies,

astui virkapuvussaan komeasti katsojien ohi sähköttämään
viranomaisille Rossin vangitsemisesta.
III.

Kun juna taas lähti liikkeelle, oli Rossi vankina ja istui kahden
karabinieerin välissä upseeria vastapäätä. Hänen sydäntään hyyti, ja
hänen päänsä oli vaipunut rintaa vasten. Hän kysyi itseltään, kuinka
moni henkilö tiesi, että hän oli Davido Leone ja saattoi todistaa hänet
samaksi henkilöksi, joka oli tuomittu kahdeksantoista vuotta sitten. Ei
ollut muuta kuin yksi.

Rossi hypähti seisomaan kirous huulillaan. Se ajatus oli vallan

mahdoton, ja hän itse oli petturi, jos hän uskoi semmoista. Mutta kun
tuo kuviteltu tuska oli ohi, tunsi hän sittenkin rinnassaan painoa ja
häpeätä.

Karabinieeri-upseeri, joka oli käsittänyt väärin Rossin liikkeen,

sulki vaunun ikkunan ja asettui itse seisomaan selin siihen, kunnes
juna saapui Milanoon. Siellä odotti heitä poliisivirkamies, jolla oli
ilmoitettavana viimeiset Rossia koskevat määräykset. Julkisen
häiriön välttämiseksi kuninkaan juhlapäivänä oli vanki pidettävä
Milanossa, kunnes määrätään toisin.

»Teidän tulee jäädä tänne yöksi, herra Rossi», sanoi soturi.

Muistaen, kuinka hän Zürichistä lähtiessään itse oli aikonut samaa,
Rossi nauroi katkerasti.

Nyt oli pimeä. Vankirattaat olivat hotellivaunujen vieressä, ja Rossi

kuljetettiin sinne karabinieerien välissä.. Uutinen hänen
vangitsemisestaan oli jo levinnyt Milanossa, ja suuria katsojajoukkoja
oli kokoontunut aseman ulkopuolelle. Rossi koetti pitää päätään
pystyssä, kun ihmiset tuijottivat häneen, ja vakuutteli itselleen, että
viattoman miehen vangitseminen ei ole hänen, vaan viranomaisten
häpeä. Siitä huolimatta tuskan tunne valtasi hänet, ja hänen päänsä
vaipui alas, kun hän piiloutui vaunuun.

Matkalla Via Filangerin varrella olevaan vankilaan karabinieerit

kiroilivat kovaa kohtaloaan, joka pakotti heitä pysymään poissa
Roomasta yleisen juhlan aikana. Maanantaina tuli olla päivälliset
kasarmissa Pratin varrella, ja tiistaiaamuna kuningas oli jakava
mitalit.

Rossi sulki silmänsä eikä virkkanut mitään. Mutta puoli tuntia

myöhemmin, kun hänet oli sijoitettu »maksavien» koppiin ja
karabinieeri-upseeri oli poistumaisillaan, ei hän malttanut olla
puhumatta.

»Herra upseeri», sanoi hän hypistellen vangitsemiskäskyä,

»tahdotteko sanoa minulle, mistä saitte tämän paperin?»

»Procurasta tietysti», vastasi soturi.

»Joku oli siis syyttänyt minua siellä — voitteko sanoa kuka se

oli?»

»Se ei koske minua, herra Rossi. Mutta koska tahdotte sen

tietää…»
 »Sanokaa.»

»Siellä oli eräs nainen, kun tämä käsky kirjoitettiin, ja jos saan
sanoa kuka hän oli…»

Rossi näki, mikä nimi oli miehen huulilla, ja heittäytyi häntä kohti
raivoissaan.

»Valehtelija! Ulos täältä!»

Yön pitkinä hetkinä hän koetti miettiä, kuka muu saattaisi olla
syynä hänen vangitsemiseensa. Hän ajatteli kaikkia naisia, jotka hän
oli tuntenut lähemmin Englannissa ja Amerikassa, ja vihdoin Elenaa
ja vanhaa Francescaa. Turhaan. Ei ollut koko maailmassa muuta
kuin yksi nainen, joka tiesi hänen aikaisemman elämänsä
salaisuuden. Osan hän oli itse kertonut, ja loput tuo nainen tiesi
itsestään.

Vähätpä siitä. Ei mikään petturi ollut kavalampi kuin olosuhteet.

Hän ei tahtonut uskoa sitä valhetta, jonka kohtalo asetti hänen
eteensä. Roma on uskollinen, hän kuolisi ennemmin kuin pettäisi
hänet, ja hän, Rossi, on halveksittava koira, jos hän uskoo Romasta
pahaa. Hän koetti muistella Roman kirjeitä, hänen uhrauksiaan,
hänen uljasta, iloista luopumistaan kaikista mukavuuksista, ja tuo
raskas paino hänen sydämellään alkoi keventyä.

Aamu koitti vihdoinkin. Kun harmaa hämärä hiipi vankikoppiin,

soivat pääsiäiskellot juuri. Rossi muisti, kuinka toisenlaisissa oloissa
hän oli luullut kuuntelevansa niitä, ja taas hänen sydämensä kävi
katkeraksi. Hyväsydäminen vartia toi hänelle vettä ja leipää
aamiaiseksi ja pisti hänelle samassa numeron Perseveranza lehteä.
Se sisälsi kertomuksen Rossin vangitsemisesta ja johtavan
kirjoituksen siitä, että Rossin ura nyt oli lopussa. Yleisö oli
ihmeekseen saanut nähdä, että mies, jolla oli huomattava asema
parlamentissa ja joka monta vuotta oli elänyt maailman tarkan silmän
alla, oli koko ajan näytellyt väärää osaa, koska hän todellisuudessa
olikin rikoksellinen, joka aikoja sitten oli tuomittu vehkeilyistä edellistä
kuningasta vastaan. Semmoista oli kyllä ennenkin sattunut Italian
historiassa, mutta tämä tapaus oli kumminkin siksi merkillinen, että
sen pitäisi olla varoituksena herkkäuskoiselle yleisölle. Rossi
purskahti nauruun ja heitti pois lehden.

Aurinko paistoi, varpuset visertelivät, ja kirkonkellot soivat pitkin

päivää. Illemmällä vartia toi toisen sanomalehden, jonka nimi oli
Corriere della Sera. Siinä selitettiin, että kuuluisan
parlamentinjäsenen Rossin huomiotaherättänyt vangitseminen, joka,
oli vaikuttanut kuin salaman isku, ei ollut tarkoitettu rangaistukseksi
aikoja sitten unohdetusta rikoksesta, vaan uuden valtiollisen rikoksen
estämiseksi vallan viimeisellä hetkellä. Herra Rossi oli ollut
ulkomailla helmikuun ensi päivänä tapahtuneista onnettomista
meteleistä asti, ja vieraiden maiden poliisien tiedonannot osoittivat
päivänselvään, että hän oli suunnitellut kaikkien Euroopan
vallankumouksellisten seurojen yhteistä kapinaa Italiassa ja aikonut
viheliäisellä tavalla häiritä kuninkaan riemujuhlaa. On muistettava,
että muutamat julistukset viittaavat tuohon tarkoitukseen ja paitsi sitä
erään kirjanpainajan vangitseminen on saattanut selville, mitä teitä
nuo julistukset ovat tulleet, ja siitä on ollut seurauksia, joiden
johdosta saattaa onnitella sekä hallitusta että maata.

Rossi nukkui yhtä vähän seuraavana yönä kuin edellisenäkin. Nuo

kamalat epäilykset, joita hän koetti poistaa, imeytyivät hänen
sydämeensä kuin vampyyrit Hän koetti keksiä puolustuksia Romalle.
Häntä oli peloitettu, hän oli nainen eikä voinut kestää sitä. Turhaa
vallan turhaa. »Minä luulin, että Giuseppe Rosellin tytär olisi
ennemmin kuollut», sanoi hän itselleen.

Hyväluontoinen vartia toi hänelle vielä Secolo lehden hänen oman

puolueensa äänenkannattajan. Sen kirjoitus oli kaikkein katkerin.
»Meillä on syytä uskoa, että tuohon onnettomaan tapaukseen, joka
varmaan tulee vahingoittamaan kansan asiaa, on syynä erään
tunnetun naisen petollinen menettely erästä johtavaa henkilöä
kohtaan. Tuo nainen on läheisessä suhteessa pääministeriin. Siinä
on taas edessämme vanha juttu miehen heikkoudesta ja naisen
petollisuudesta ynnä lisäksi kaikki tavalliset seuraukset nöyryytys,
hulluus, häpeä.»

Ei voinut enää epäillä. Roma oli hänet pettänyt. Olkootpa hänellä

mitkä syyt tahansa puolustuksenaan seuraus oli kumminkin sama.
Roma oli ilmaissut hänen sielunsa syvimmät salaisuudet ja hänen
elämäntyönsä oli turha.

Karabinieeri-upseeri tuli sanomaan, että nyt oli lähdettävä

Roomaan, ja kello yhdeksän he istuivat taas junassa.
Sunnuntaipukuisia ihmisiä kuljeskeli asemasillalla ja asemahuone oli
liputettu. Valkoliivinen herrasmies oli astumaisillaan samaan
vaunuun, missä karabinieerit ja vanki istuivat, mutta huomatessaan
heidät hän kääntyi pois. Se oli parlamenttitalon järjestyksen pitäjä,
joka palasi kotiin pääsiäislomalta. Rossi nauroi ääneen ja silloin mies
kääntyi takaisin.

»Olen paoillani teidän puolestanne», sanoi hän. »Te olette pettänyt

meidät kaikki, mutta nyt te näyttäydytte oikeassa karvassanne ettekä
luultavasti enää teeskentele.»
 Mies oli tavallaan oikeassa. Rossi oli todellakin toinen olento kuin
ennen. Kaikki, mikä oli ollut hellää ja viehättävää hänessä, oli nyt
muuttunut kovaksi ja katkeraksi. Juna kiiruhti Roomaa kohti, ja
soturit polttivat sikarejaan. Rossi vetäytyi nurkkaan ja sulki silmänsä.
Joskus hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn, joskus hän
nauroi ääneen.

Hän muisti omat ajatuksensa matkan alussa ‒ ajatuksensa, jotka

koskivat hänen työtään, hänen puoluettaan, hänen kansaansa ja
Romaa. Hän tämä oli todellakin sopiva loppu hänen suurelle
tehtävälleen. Petetty! Ja hänen pettäjänsä oli tuo ainoa olento, jonka
taivas näytti antaneen hänelle avuksi!

He matkustivat rannikkorataa pitkin, ja junan tullessa Geneveen

seisoi sotilassoittokunta Mazzinin patsaan juurella soittaen
kuninkaallista hymniä. Mutta kuninkaan riemujuhla ei herättänyt
läheskään niin paljon huomiota kuin se seikka, että Rossi oli vangittu
ja odotettu kapina ehkäisty. Karabinieeri-upseeri osti geneveläisiä
sanomalehtiä, ja yhdessä oli tarkka selonteko tuosta »suuresta
salavehkeestä». Sotilaalliselta kannalta selitettiin tarkkaan otaksutun
kapinan suunnitelma. Siihen kuuli Geneven asevaraston ryöstö ja
kuninkaan surmaaminen Roomassa.

Toisessa lehdessä oli »tosi kertomus vangitsemisesta». Oli

muistettava, että tuo kuuluisa parlamentinjäsen paavin riemujuhlassa
oli hyökännyt kirkon ja valtion kimppuun syyttäen toista ryhmää
tekopyhyydestä, toista turmeluksesta, ja erittäinkin viitaten erääseen
korkeaan virkamieheen, jolla oli alhaiset himot, sekä erääseen
naiseen, jonka maine oli aikoja sitten mennyt. Tuo virkamies oli
pääministeri, ja nainen oli henkilö jonka välinpitämättömyyttä
seuraelämän vaatimuksista oli ankarasti tuomittu. Rossin annettiin
olla vapaana huolimatta tästä hänen puheestaan, mutta hänen
tuomionsa oli kumminkin langetettu. Oli julkinen salaisuus, että
äskenmainittu nainen itse oli ottanut rangaistakseen häntä.
Kukistaakseen miehen, joka oli häntä solvaissut, hän näön vuoksi
luopui ylhäisestä asemastaan pettäen siten koko hienoston ja
seurapiirinäkin. Sitten hän oli solmivinaan jonkinmoisen avioliiton
Rossin kanssa ja asettui asumaan uhrinsa huoneistoon saaden siten
selville kaikki hänen salaisuutensa. Ajateltakoonpa mitä tahansa
tuon koston laadusta, ainakin se on täydellisesti onnistunut.
Kohottuaan ylimpään menestyksen huippuun mies oli langennut tuon
naisen käsiin, jota hän oli nöyryyttänyt, ja nyt koko maailma ilkkui
hänelle.

Rossi hymyili tuota lukiessaan — ja voi sitä hymyä! Siitä hetkestä

alkaen kaikki näkyi kertovan hänelle petoksesta. Puutarhojen
öljypuut kertoivat, kuinka Kristus kerran petettiin, ja pienet kaupungit
rinteillä korkeine valleineen ja vahtitorneineen kertoivat, kuinka
vaarallista yllätys saattoi olla.

Juna kiiti lukemattomien tunnelien läpi aivan kuin ilma virtaa huilun
läpi, joskus suhisten pimeässä, joskus viheltäen päivän valossa.
Rossi sulki silmänsä ollakseen näkemättä ohikulkevia, kiduttavia
maisemia, mutta hän näki heti silloin Roman. Hän näki Roman
samanlaisena kuin ennen, hänen kellahtavan ihonsa, hänen suuret,
tummat silmänsä ja kaarevat kulmakarvat, tuon viehättävän,
hymyilevän suun ja terveyden sekä onnen loiston. Ja Rossi tiesi, että
olipa Roma tehnyt mitä tahansa, hän ei voisi lakata rakastamasta
häntä. Se oli tehdä hänet vallan hulluksi, ja taas hän hypähti
seisomaan ja aikoi astua käytävälle, kun karabinieeri, joka oli
torkkunut, heräsi ja sulki oven.
 Yö tuli ja kuu nousi suurena ja punaisena kuin laskeva aurinko.
Kun juna kiiti Rooman Campagnalle aivan kuin vene aavalle merelle,
tuntui tuo laaja, juhlallinen aavikko olevan vielä entistä enemmän
erotettu elävän maailman näyistä ja äänistä. Rossi muisti, miten
iloisin mielin hän oli toivonut kiitävänsä tuon tutun seudun poikki.
Sitten hän loi katseensa sotamiehiin, jotka kuorsasivat paikoillaan.

Kun juna seisahtui Civita Vecchiassa, avasi karabinieeri oven

käytävään, jotta vanki saisi ojentaa jalkansa suoraksi. Muutamia
roomalaisia iltalehtiä tarjottiin junaan. Rossi ojensi kätensä
ostaakseen erään lehden ja hämmästyi, kun joku tarttui hänen
käteensä puristaen sitä lujasti. Sanomalehtien myyjä, joka kantoi
myöskin kahvitarjotinta, oli suuri mies, edessä valkoinen esiliina ja
päässä paperilakki.

»Kahvia, herra?» »Kahvia!» huusi hän ja lisäsi sitten hiljaa. »Etkö

tunne minua, hyvä mies? Kahvia, herra? Kiitos!»

Se oli Rossin toveri, tohtori ja parlamentinjäsen.

»Maitoa, herra? Heti paikalla, herra. Venti centisimi, signore…

Kaikki hyvin, veikko… Pientä rahaako? Tietysti, hyvä herra… Vaunu
odottaa vasemmalla puolen. Katso tarkkaan. Addio!… Kahvia!
Kahvia!»

Reipas ääni hävisi sillan toiseen päähän, ja juna läksi taas

liikkeelle. Rossia pyörrytti. Hän hoiperteli takaisin paikalleen ja koetti
lukea sanomalehtiä. Hän huomasi, että Tribuna oli täynnä
kertomuksia riemujuhlasta. Aamulla oli ollut messu Panteonissa ja
riemukulussa oli ollut pataljoona krenatöörejä, jalkaväkeä,
hevosväkeä, tykistöä sekä eskadroona karabinieereja ratsastaen.
Sata kanuunanlaukausta oli ammuttu Angelon linnasta puolenpäivän
aikaan, ja maaseudun pormestarit olivat astuneet lippujen liehuessa
ja musiikin soidessa Kvirinaalin piazzalle, missä kansa oli laulanut
kansallishymnin ja huutanut kuninkaan esiin parvekkeelle.

Koitto, jonka Rossi itse oli perustanut, näytti olevan täynnä

ylistystä pääministerille. Hän oli tänään saavuttanut loistokohdan
mainehikkaalla urallaan. Kuningas oli antanut hänelle Annunziata-
ritarimerkin, ja yhä jatkuvan levottoman ajan tähden oli hyvin
luultavaa, että hänet nimitettäisiin diktaattoriksi.

Avanti näkyi kertovan yksinomaan Rossista. Kun maa ennättää

toipua näiden päivien mielettömistä puuhista, silloin se voi arvostella
ministerin pirullisia keinoja, ministerin, joka alentui käyttämään
Delilan petosta voittaakseen valtiollisen vastustajan. Tuosta naisesta
he eivät tahdo puhua. Hän on niitä turmiollisia olentoja, joita joskus
tapaa maailmassa. Hän asuu yhä vieläkin petoksensa näyttämöllä,
ja varmaankaan ei kukaan kunniallinen nainen häntä kadehdi, vaikka
hän nukkuukin makeasti sen miehen vuoteella, jonka hän on
pettänyt ja joka viettää yönsä Regina Geelin kopissa.

Rossi oli tukehtua. Hän työnsi kätensä taskuunsa, ja

vangitsemiskäsky kahisi hänen sormiensa puristaessa sitä. Jos hän
voisi nähdä Roman vilahdukseltakaan ja heittää tuon kirotun paperin
hänen silmilleen!

Kun juna kiiti Tiberin rannalla, saattoivat he nähdä ilotulituksen

Pinciolla. Siellä hehkui jättiläiskruunu täydessä valossa. Vihdoin juna
saapui Rooman asemalle. Rossi muisti, kuinka hän oli kuvitellut
astuvansa sinne, ja hän värisi loukatusta ylpeydestä.

Siellä oli tungosta ja jymyä ja leimahtavia liekkejä, ja sitten juna

seisahtui. Asema oli täynnä väkeä. Rossi huomasi Malatestan
muiden seassa, saman miehen, jonka elämän hän oli säästänyt
kaksintaistelussa.

»Olkaa hyvä ja astukaa ulos!» sanoi karabinieeriupseeri, ja Rossi

astui sillalle. Molemmin puolin häntä marssi sotamies, upseeri kulki
edellä. Väki astui syrjään tehden tilaa noille neljälle ja seurasi sitten
heidän jälessään. Ei sanaakaan sanottu.

»Pois tieltä!» huusi upseeri lähestyen porttia, missä vartia otti

piletit. Mustat vaunut odottivat ulkona.

Äkkiä joku joukosta löi upseeria niskaan. Hän kääntyi

puolustautumaan, mutta sai samassa toisen iskun. Sitten hän koetti
vetää esiin miekkaansa, mutta hänet heitettiin samassa maahan.
Toinen karabinieereista kumartui häntä nostamaan ja toinen tarttui
kiinni Rossiin. Seuraavassa silmänräpäyksessä Rossi tunsi sotilaan
käden irtautuvan hänen käsivarrestaan aivan kuin miekan iskemänä,
ja joku huusi hänen korvaansa:

»Nyt on aika mennä, jättäkää tämä minulle ja paetkaa!»

Se oli Malatesta. Ennenkuin Rossi tarkoin ymmärsi, mitä hän teki,

oli hän astunut raiteiden yli toiselle sillalle, päässyt vahdin ohi
näyttämällä parlamenttimerkkiään, joka oikeutti matkustamaan
rautateillä, sekä astunut odottavaan vaunuun.

»Minne, signore?»

»Piazza Navona — presto!»

Vaunujen vieriessä Piazza Margheritan poikki astui komppania

karabinieereja nopeasti asemaa kohti.
IV.

Kun joku ruumiin jäsen käy tunnottomaksi, on ensimmäinen

palaavan tunnon merkki polttava tuska. Samoin on sielunkin laita.
Kun Rossin viimeinen kirje herätti Roman siitä rakkauden ja pelon
horteesta, jonka turruttamana hän oli kertonut Rossin salaisuuden
pelastaakseen hänen elämänsä, hän kärsi ääretöntä tuskaa
ajatellessaan sitä alennustilaa, johon hän oli syössyt Rossin.

Kello kymmenen lauantai-iltana sanomalehdenmyyjät huusivat

kaduilla, että Rossi on vangittu. Rajalta saapuneet sähkösanomat
kertoivat ilkeällä tavalla tapahtumasta. Rossi oli ollut valepuvussa ja
koettanut salata itsensä, mutta karabinieerien valppaus oli tehnyt
sen tyhjäksi, ja nyt oli Rossi Milanon vankilassa, jossa häntä
arvattavasti tullaan pitämään muutamia päiviä.

Vanha garibaldilainen, joka toi iltalehdet, tunsi syvää osanottoa

Romaa kohtaan, mutta Roma inhosi itseään ja koetti saada
garibaldilaisen poistumaan niin pian kuin mahdollista saadakseen
olla yksin kurjuutensa ja häpeänsä musertamana.

Aikaisin seuraavana aamuna vanha Francesca tuli kotiin

pääsiäisjumalanpalveluksesta ja läksi Roman luo. Hän oli hyvin
närkästynyt sunnuntain lehdissä julaistun jutun johdosta, joka koski
Roman toimia äskeisissä tapahtumissa. Se oli sama kertomus, jonka
Rossi oli lukenut Genevessä.

»Se on häpeällistä ja ilkeätä, ja Jumala sen rankaisee vielä kerran.

Mutta sittenkin on ihmisiä, jotka uskovat, että siinä on jotakin totta.
Tommaso on yksi niitä, ja minä sanoin hänelle, että hänen sietäisi
hävetä. 'Minä häpeänkin, eukkoseni', sanoi Tommaso, 'mutta mitä
minun pitää uskoa?' Niin hän sanoo.»

Roma sulki silmänsä puoleksi ja kuunteli. Maailma luuli häntä

siveettömäksi naiseksi. Jos hän olisi ollut semmoinen, joksi häntä
luultiin, kuinka helposti asiat olisivat käyneet toisin! Mutta kaikki
alhaiset luonteet tulisivat aina sanomaan häntä siveettömäksi
naiseksi, ja ulkokultaiset tulisivat tuomitsemaan hänen toimiaan sen
mukaan, miten he itse selittävät hänen luonteensa. Tuon ajatuksen
tuottama tuska lisäsi hänen kärsimyksiään, ja hän tunsi itsensä
sairaaksi.

Kuuro vanha vaimo koetti houkutella häntä syömään

pääsiäispäivälliseksi brodettoa ja lammaspaistia sekä munia ja
makkaroita ja pääsiäiskakkuja, jotka pappi oli siunannut. Mutta
Roma ei voinut syödä mitään. Myöhään illalla garibaldilainen lähetti
hänelle omituisen sanan. Hänen ei pitänyt mennä ulos, sillä ihmiset
puhuivat hänestä eikä hänen ollut turvallista mennä nyt minnekään.
Joukko Rossin meluavimpia ja huolettomimpia ihailijoita kuljeskeli
piazzalla, kasvoissa syvän, sanattoman häpeän ilme.

Maanantaiaamuna, ennenkuin Roma oli noussut, hiipi hänen

koiransa vuoteen viereen. Se oli saanut myrkkyä. Eläinraukka kohotti
käpälänsä peitteelle ja katsoi Romaan jähmettyvin silmin aivan kuin
koettaen kertoa tuskastaan. Tunnin kuluttua se oli kuollut.
 Tästä lähtien Roman tunteet muuttuivat. Hänen masentava
tuskansa Davido Rossin nöyryytyksen tähden, kun tämä oli sortunut
ja vankilassa, vaihtui kiihkeään katkeruuteen paronia kohtaan, joka
menestyen, säteilevänä ja voittoisana kulki kulkuaan. Roma ajatteli
menneiden kuukausien tapahtumia oikeassa valossa ja näki, että
paroni oli vastuunalainen kaikesta. Paroni oli peloittanut häntä.
Paronin peloitus oli vaikuttanut Roman mieleen ja saanut hänet
tunnustamaan. Tunnustus oli vienyt hänet paavin luo ja paavi oli
rakkaudessa ja onnettomassa uskossa saanut hänet syyttämään
miestään. Siinä oli sarja tuhoisia tapahtumia, joita kohtalon paha
hengetär vielä oli lisännyt, mutta kaiken alkuna oli paroni ja hän oli
syynä onnettomuuteen.

Roma vihasi tuota miestä. Kun hän ajatteli paronin suhdetta hänen
isäänsä, kuohui hänessä katkeruus. Kun hän ajatteli paronin
suhdetta häneen itseensä, vapisi hän inhosta. Muistaessaan paronin
suhdetta Davido Rossiin hän oli tukehtua raivosta.

Soittokuntia kulki kadulla. Juhla oli alkanut jo ennen aamiaista.

Päivällisaikaan juopuneet miehet piazzalla syleilivät toisiaan
huutaen: »Kauan eläköön kuningas!» ja sitten: »Kauan eläköön
paroni Bonelli!» Julkiset keittiöt olivat täynnä, viinipuodeissa oli
ahdinko, Banco di Lotto teki hyviä kauppoja, ja joukko pelaajia istui
pöytien ääressä katukäytävällä korttia pelaamassa puukot iskettyinä
alta kiinni pöytään, jotta ne olisivat nopeasti saatavissa, jos tarvitaan.

Illempänä koetettiin saada toimeen jonkinmoinen karnevaali.

Tusinan verta kuljeksijoita likaisissa vuokratuissa puvuissa, miehillä
ruskeat esiliinat, naisilla siniset naamarit, Pulcinella-huippulakit
päässä, valkoinen pumpulipusero yllä ja paperilyhtyjä käsissä,
muutamilla kukkia ja vasullinen konfetteja, kulki meluten piazzan
poikki kulkusilla varustetuissa kärryissä huutaen Ecco il moccolo,
taikka Senza moccolo-o-o!

Se oli raakaa iloa, mutta paremmassa osassa kaupunkia huviteltiin

komeammasti. Siellä oli kunniaportteja, lippuja ja kirjoitettuja
tunnuslauseita, sotilaskulkueita, ja siellä kaikui eläköön-huutoja
kuninkaalle ja ministerille.

Roman inho muuttui ylenkatseeksi. Miksi tuo kansa iloitsi? Ei ollut

todellakaan syytä iloon. Miksi huudettiin ja laulettiin? Se oli kaikki
keinotekoista iloa, kaikki oli valhetta. Aivan kuin näyssä Roma
saattoi nähdä paronin tuon oman luomansa näyttämön keskellä. Hän
istui vaunuissa kuninkaan ja kuningattaren kanssa hymyillen jäistä
hymyään, kohottaen hattuaan ja kumartaen, kansan ulvoessa
molemmilla puolilla. Ja sillä aikaa Davido Rossi virui Milanon
vankilassa, kuolemaakin kovemman kohtalon alaisena, sortuneena,
lyötynä ja sydän murtuneena.

Vanha Francesca toi aamulehden. Se oli Koitto, eikä se sisältänyt

mitään muuta kuin kertomuksia paronista. Paronin vaimo oli kuollut
lauantaina — siitä pari riviä. Kuningas oli antanut paronille
Annunziata-ritarimerkin — sitten seurasi puoli palstaa tuosta
kuninkaallisen perheen uudesta serkusta. Kvirinaalissa oli päivälliset
ja tanssiaiset sinä iltana, ja silloin luultavasti pääministeri
nimitettäisiin diktaattoriksi.

Roma saattoi nähdä paronin kuninkaan pöydässä puhelevan

iloisesti, ajattelematta Roman kärsimyksiä. Siitä ei ollut vuottakaan,
kun Roma oli istunut hänen vieressään. Kun hän nyt muisteli tuota
yötä, vapisi hän kauhusta, ja hämärä kostonhimo heräsi hänen
sielussaan. Mutta kaikessa hänen kurjuudessaan loisti eräs
valonsäde: vaikka hän oli pettänyt Rossin, oli hän samalla pelastanut
hänen elämänsä.

Toisessa Koiton palstassa kerrottiin paronin luona tapahtuneesta

haastattelusta. Sanomalehtimies oli vaatinut, että sellaisia henkilöitä,
jotka vehkeilevät kuningasta vastaan ja saattavat yleisen rauhan
vaaranalaiseksi, on rangaistava peloittavan ankarasti. Paroni oli
peitetyin sanoin vastannut, että kuninkaan luontainen hyvyys saattoi
hänet antamaan anteeksi sellaisille henkilöille, jos heidän rikoksensa
ovat vanhoja tai jos uudet rikokset on saatu ajoissa estetyksi, mutta
yleisön asia on ilmaista mielensä siitä, onko oikein valtaistuinta
kohtaan, että sellaista lempeyttä käytetään.

Kun Roma luki tuon, välähti valo hänen silmiensä edessä, ja

samassa hän ymmärsi, mitä hänen tuli tehdä. Paroni aikoi houkutella
kuninkaan rikkomaan lupauksensa, jolla hän oli sitoutunut
säästämään Davido Rossin hengen, ja aikoi työntää syyn kansan
niskoille, jonka tahdon alle hänen muka täytyi taipua. Ei ollut
olemassa mitään maallista tuomioistuinta eikä juryä semmoiselle
miehelle, joka noin saattoi menetellä. Hän asetti itsensä kaikkien
ihmislakien ulkopuolelle. Siitä syystä ei ollut jälellä muuta kuin yksi
keino — hänet oli asetettava Jumalan tuomioistuimen eteen!

Kun tuo ajatus tunkeutui Roman mieleen, ei hän muistanut sitä

rikokseksi. Hänen sielunsa siveellisessä ylevyydessä se tuntui
kostavalta oikeudelta. Hänen sydämensä tykytti kovasti, mutta siihen
oli syynä vain hänen ajatustensa jännitys ja hänen kiihkeä toivonsa
saada toteuttaa ne.

Eräs asia häntä huolestutti, nimittäin tuon tuuman käytännöllinen

toimeenpano. Hän tuumaili jos jotakin. Ensin hän aikoi kirjoittaa
paronille ja pyytää häntä luokseen ollen alistuvittaan hänen
tahtoonsa, mutta hän luopui heti siitä tuumasta pitäen petosta
alhaisena keinona suuren ja jalon tehtävän toteuttamiseksi. Vihdoin
hän päätti mennä Piazza Leonelle myöhään yöllä odottamaan
paronin palaamista Kvirinaalista. Felice kyllä päästäisi hänet sisään.
Hän istuisi vastaanottohuoneessa varjostetun lampun alla, kunnes
kuulisi pyörien ratinan piazzalta. Sitten kun paroni avaa oven, hän
nousee — tekemään tehtävänsä.

Piirongin laatikosta hän oli löytänyt revolverin, jonka Rossi oli

hänelle jättänyt sinä yönä, jona hän lähti pois. Siinä oli Rossin nimi,
jonka lahjoittaja oli siihen kaivertanut, mutta Roma ei välittänyt siitä.
Rossi oli vankilassa, siis ei kukaan voinut häntä epäillä, eikä Roma
välittänyt oman työnsä salaamisesta. Kun hän selkein mielin ja
omasta päätöksestään oli täyttänyt aikomuksensa, aikoi hän itse
ilmaista itsensä. Hän oli myöntävä kaikki suoraan puolustautumatta
ja pyytämättä armoa, vaikka kuolema häntä odottaisi. Hänen ainoa
puolustuksensa oli oleva, että paroni oli syyllinen ja korkeamman
tuomioistuimen tuomittava. Päättäköön tuomioistuin sitten hänen
motiiviensa moraalisesta merkityksestä ihmisoikeuden mukaisesti.

Noiden ylevien tunteiden vallassa hän alkoi tutkia revolveria. Hän

muisti, että kun Rossi oli antanut sen hänelle, hän oli kauhistunut
koskettaessaan kuolettavaa asetta ja se oli pudonnut hänen
käsistään. Nyt hän ei tuntenut mitään sellaista pelkoa
käännellessään sitä hennoissa käsissään ja koetellessaan saada
selville sen rakennetta. Siinä oli kuusi piippua, ja saadakseen
selville, olivatko ne ladatut, hän painoi hanaa. Kova pamahdus
seurasi, mutta hän ei säikähtänyt.

Kuuro vanha vaimo oli kuullut laukauksen ja kiiruhti Roman luo

kalpeana.
 »Taivas siunatkoon, signora! Mitä on tapahtunut? Pyhä Neitsyt
pelastakoon meidät! Revolveri!»

Roma koetti puhua tyynesti. Se oli herra Rossin revolveri. Roma

oli löytänyt sen piirongista. Se oli nähtävästi ladattu ja oli nyt
lauennut.

Sanat olivat epämääräisiä, mutta ääni tyynnytti vaimon.

»Pyhimyksille kiitos, ettei se ollut sen pahempaa! Mutta miksi olette
niin kalpea, signora? Mikä teitä vaivaa?»

Roma vältti hänen katsettaan. »Ettekö tekin olisi kalpea, jos

tällainen esine olisi lauennut käsissänne?»

Nyt oli vanha garibaldilainenkin ennättänyt ylös vaimonsa jälkeen,

ja kun kaikki oli selitetty, ilmoittivat molemmat vanhukset menevänsä
katsomaan ilotulitusta Pinciolle.

»Se alkaa kello yksitoista ja jatkuu kahteentoista tai yhteen,

signora. Kaikki muut tästä talosta ovat jo menneet, muutoin olisikin
laukaus herättänyt huomiota.»

»Hyvää yötä, Tommaso! Hyvää yötä, Francesca!»

»Hyvää yötä, signora! Meidän täytyy jättää katuovi auki, jotta

asukkaat pääsevät kotiin, mutta te voitte sulkea oman ovenne, niin
olette aivan turvassa.»

Garibaldilainen kohotti lakkiaan ja jätti oven raolleen. Kello oli puoli

yksitoista, ja piazza oli aivan hiljainen. Roma istui kirjoittamaan
kirjettä:
 »Oma rakkaani, Olen lukenut sanomalehdistä, mitä tapahtui
rajalla, ja olen menehtyä tuskasta. Mitä voin sanoa omasta
osastani siinä muuta kuin että tein sen parhaassa tarkoituksessa!
Koko sielullani ja Jumalan edessä vakuutan, että jos petin sinut,
tein sen pelastaakseni henkesi. Ja vaikka sydämeni on murtua ja
vaikken enää koskaan saa tuntea onnen hetkeä, kunnes Jumala
suo minulle rauhan, täytyisi minun menetellä aivan samoin, jos tuo
kaikki olisi elettävä uudelleen…

Ehkä sinun suuri sydämesi voi antaa minulle anteeksi jonakin

päivänä, mutta itse en koskaan anna anteeksi itselleni enkä sille
miehelle, joka pakotti minut tekemään minkä tein. Ennenkuin tämä
kirje saapuu sinulle Milanoon, on suuri työ tehty Roomassa.
Muistatko, että jokaisena aikakautena kaitselmus lähettää
maailmaan jonkun henkilön opettamaan tyranneille, että he ovat
ainoastaan ihmisiä? Kaitselmus tulee tällä kertaa käyttämään
minun heikkoa kättäni siihen suureen tarkoitukseen. Mutta en tahdo
sanoa mitään ennenkuin kaikki on ohi. Sinun nimesi on joutuva
historian lehdille tahrattomana…

Hyvästi, armas! Koeta antaa minulle anteeksi niin pian kuin voit.
Minä olen sen tietävä… olenpa missä tahansa… ja se on suloista
tuntea. Sinua rakastava, erehtyvä, murtunut

Romasi.»

Meluava joukko kulki piazzalla laulaen juomalaulua. Sen mentyä

kirkonkello löi yksitoista. Roma pani hatun ja harson päähänsä. Hän
oli ankaran kärsimättömyyden vallassa. Kun hän oli valmis
lähtemään, katsoi hän vielä viimeisen kerran huoneita. Ne olivat
täynnä muistoja — toiveita ja todellisia tapahtumia. Piano, fonografi,