How the Immune System Works 6th

Edition Lauren M. Sompayrac

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/how-the-immune-system-works-6th-edition-lauren-m-
sompayrac/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

How the Immune System Works 7th Edition Lauren M.

Sompayrac

https://ebookmeta.com/product/how-the-immune-system-works-7th-
edition-lauren-m-sompayrac/

The Human Body How it Works The Immune System 3rd

Edition Donna M Bozonne Gregory J Stewart

https://ebookmeta.com/product/the-human-body-how-it-works-the-
immune-system-3rd-edition-donna-m-bozonne-gregory-j-stewart/

The Endocrine System The Human Body How It Works Third

Edition Salvatore Blair Lynette Rushton

https://ebookmeta.com/product/the-endocrine-system-the-human-
body-how-it-works-third-edition-salvatore-blair-lynette-rushton/

Traditional Herbal Therapy for the Human Immune System

1st Edition Azamal Husen

https://ebookmeta.com/product/traditional-herbal-therapy-for-the-
human-immune-system-1st-edition-azamal-husen/
Immune System Disorders Sourcebook (Health Reference)
4th Edition Angela L. Williams

https://ebookmeta.com/product/immune-system-disorders-sourcebook-
health-reference-4th-edition-angela-l-williams/

How Politics Works: The Concepts Visually Explained (DK

How Stuff Works) Dorling Kindersley

https://ebookmeta.com/product/how-politics-works-the-concepts-
visually-explained-dk-how-stuff-works-dorling-kindersley/

Immune A journey into the mysterious system that keeps

you alive First Edition. Edition Philipp Dettmer

https://ebookmeta.com/product/immune-a-journey-into-the-
mysterious-system-that-keeps-you-alive-first-edition-edition-
philipp-dettmer/

How It Works - Book Of Incredible History, 20th Edition

2023 How It Works

https://ebookmeta.com/product/how-it-works-book-of-incredible-
history-20th-edition-2023-how-it-works/

The Paradox of the Immune System: Protection, Chronic

Inflammation, Autoimmune Disease, Cancer, and Pandemics
Louis J. Catania

https://ebookmeta.com/product/the-paradox-of-the-immune-system-
protection-chronic-inflammation-autoimmune-disease-cancer-and-
pandemics-louis-j-catania/
Another random document with
no related content on Scribd:
 Tämä usko ylläpitää ja kannattaa meitä elämän taistelussa. Elämä
ei ole meille enää tarkoituksetonta. Nyt emme kysy, miksi on niin ja
niin. Nyt tiedämme, että ajallinen kärsimys kuuluu alkutaipaleen
vaivoihin, jotka matkan päämäärä kerran moninkertaisesti korvaa.

Niinhän menettelemme tunturille noustessamme. Tiedämme jo

lähtiessämme, että nousu on kaikkein vaivaloisin. Tunturin rinne on
täynnä kallioita ja louhikoita, joissa jalka helposti livettää. Monta
hikipisaraa pusertuu otsaltamme, ennenkuin olemme perillä. Mutta
— olemme päättäneet kestää ponnistukset. Haluamme ylös, —
sinne, mistä avautuvat eteemme avarammat näköalat kuin alhaalta
laaksosta. Ja siksi ponnistelemme.

Niin tahdomme ponnistella myös tässä ajallisessa elämässä,

toivoen, että kerran on oleva hiukan helpompaa siellä toisessa
maassa, johon Vapahtajamme on jo edeltä mennyt. Amen.
KUN ELÄMÄ VALKENEE.

2. Pääsiäispäivä. — Luukk. 24, 13—35.

Nyt seuraamme kahta opetuslasta, jotka ovat matkalla

Emaukseen. Toisen tunnemme nimeltäkin; hän on Kleofas.

He olivat kaiken todennäköisyyden mukaan olleet läsnä sinä

päivänä, jolloin Jeesus ratsasti Jerusalemiin. Se oli ollut ilon ja
riemun päivä.

Silloin oli kaupungissa oleskellut paljon kansaa, ulkomaalaisia

Kreikasta, Roomasta, Afrikasta ja Vähästä-Aasiasta. Kaikki he olivat
saaneet nähdä Herran. Se oli ollut juhlapäivä. Silloin oli tuottanut
kunniaa Jeesuksen seurassa esiintyminen.

Ja nyt — vain viikko tuon suurenmoisen päivän jälkeen oli kaikki

muuttunut: — Mestari kuollut ja opetuslapset pakosalla. Kuka saattoi
sellaista käsittää?

He muistivat hetken, jolloin näkivät Mestarin Pilatuksen palatsin

parvekkeella, sidottuna kuin suurin pahantekijä. He kuulivat
kansajoukon raivokkaat huudot, näkivät Barrabaksen irti ja
väkijoukon kantavan häntä olkapäillään, — tuon kuuluisan rosvon,
joka oli monta murhaa tehnyt. Silloin he säikähtivät ja pakenivat
kaupungista. He eivät voineet ymmärtää enää yhtään mitään.

Nyt he ovat matkalla Emaukseen. He olivat — ainakin Kleofas —

sieltä kotoisin.

Ja he ovat niin tavattoman murheellisia: — pelko asuu heidän

sydämessään. Mitä mahtanee heille itselleen vielä tapahtua?
Olivathan he molemmat nimeltä tunnettuja. Eivätkö jerusalemilaiset
olleet nähneet heitä Jeesuksen seurassa. Eivätkähän he olleet sitä
salanneetkaan. Päinvastoin: he olivat sen tunnustaneet loistavin
silmin. »Olitko sinäkin mukana, Kleofas?» »Olin, etkö nähnyt minua?
Minähän johdin joukkoa, joka lauloi: 'Hoosiannaa Daavidin Pojalle!'»

Ilta pimenee. Puut heittävät synkkiä varjoja tien yli. Tuuli

tohahtelee pahaenteisesti. Ah, kunpa he ehtisivät kylään ennen
pimeän tuloa!

Mikä liikkuu tuolla puiden varjossa? Se on jokin — jokin olento.

Varmaankin joku ylipappien lähettämä urkkija. He suhtautuvat
äärimmäisen varovasti jokaiseen tuntemattomaan. Nyt ei uskaltanut
luottaa ystäväänsäkään. Oli oma henki vaarassa.

Metsiköstä astuu heidän luokseen outo, tuntematon mies, ja liittyy

heidän seuraansa. Oh, he kyllä osaavat olla varuillaan. Älköön tuo
muukalainen luulko niin vain saavansa heitä ansaan.

»Mitä te kävellessänne puhelette keskenänne?»

Siinä se oli tuo tuhoa ennustava kysymys. He seisahtuvat

hämillään ja pelon valtaamina. He luovat muukalaiseen epäluuloisia
katseita. Mitä mies oikein tarkoitti?

Mutta — noissa kasvoissa oli jotakin, joka sai pelon poistumaan,

epäluulon hälvenemään. Niin rauhalliset ja tyynet kasvot ja katse
vakava ja syvä. Tuollaisessa katseessa ei voinut vilppi piileksiä.

Ja sitten alkaa keskustelu.

Eikö tässä tarjoudu katseltavaksemme mitä havainnollisin kuva

ihmisen elämästä?

Mekin olemme monesti sanoneet: »Me toivoimme…» Ja eivätkö

myös nuo, jotka haudoissa lepäävät, ole kerran sanoneet: »Me
toivoimme…?» Ovatko toiveemme toteutuneet?

Sinä toivoit paljon pojastasi, jonka kuolema vei. Kuvittelit,

minkälainen hän olisi aikamiehenä, ja kuinka hauskaa olisi silloin
tällöin tulla käymään hänen kodissansa. Nyt hän lepää tuolla
hautuumaassa kirkon vieressä. — Sinä toivoit elämältä hyvää osaa
monen vuoden raadannan jälkeen, — pientä itsenäistä palstaa ja
peltotilkkua, vanhuuden päivien varaa. Mutta sen sijaan menetit
terveytesi ja jouduit kunnan hoitoon. — Sinä toivoit onnellista
yhdyselämää rakastamasi miehen kanssa. Mutta — eräänä yönä
hänet murhattiin ja talo, johon sinun piti astua vastavihittynä
vaimona, poltettiin. [Sellainen tapaus sattui Sodankylässä.] Oi,
meidän rakkaimmat toiveemme ovat jääneet toteutumatta. Me
luulimme elämän vaikenevan, mutta se pimenikin täydellisesti.

Silloin — juuri synkimmän murheen hetkellä liittyy seuraamme

mies, joka selittää meille kaiken. Hän kulkee vierellämme ja puhelee:
»Niin… sinun poikasi kuoli. Ymmärrän murheesi. Mutta…
ajattelepas, jos hänestä olisi tullut tuhlaajapoika… jos hän olisi
tuottanut sinulle vain pelkkiä pettymyksiä. Taikka… jos hän juuri
täysi-ikäiseksi päästyään olisi esim. tapaturmaisesti kuollut. Kumpi
on parempi?

»Sinä et saanut haluamaasi palstaa, vaan sensijaan jouduit

kunnalliskotiin. Mutta ajattelepas, jos olisit menettänyt sielusi. Etkö
muista… sinä et viimeisenä kymmenenä vuotena puhunut muusta
kuin tuosta palstasta ja miten sinä puhuit? Sinä kerskailit ja sanoit:
'Tämä mies kyllä saa, kun tahtoo! Ei siihen tarvita mitään Jumalan
siunausta.' Entäs nyt… nyt istut täällä, mutta sieluusi paistaa ikuinen
päivä: Jumalan valtakunnan ihana todellisuus. Kumpi on parempi?»

Näin hän puhelee meille, tämä mies, joka liittyy seuraamme. Ja

me tunnemme, kuinka hänen sanansa tyynnyttävät ja virvoittavat
meitä. Hän selittää meille »kirjoitukset». Elämä on kärsimystä ja
kipua. Miksi? Siksi, että se on koulua, joka kasvattaa meitä
iankaikkisuutta varten.

Kun nämä asiat rupeavat lämmittämään sydäntämme, tunnemme,

että se on juuri tuo ristiinnaulittu Jeesus Kristus, joka meille puhuu.
Hän ei olekaan kuollut, vaan hän elää. Me tunnemme hänet
elämämme vaikeissa tilanteissa.

Mutta — ennen kaikkea tunnemme hänet »leivän murtamisessa»

t.s. tuolla kirkon perällä, pyhää Ehtoollista nauttiessamme. Sen
vuoksi ohjatkaamme askeleemme usein sinne. Se paikka on kaikkia
murheellisia sieluja varten, kaikkia elämän raatelemia, kaikkia
haaksirikkoon joutuneita varten. Siellä elämämme polku parhaiten
valkenee.

Nuo kaksi opetuslasta palasivat Jerusalemiin suurella ilolla. Nyt

heitä ei enää peloittanut pimeä, yksinäinen tie. Heidän sielussaan
loisti uusi valo. Jerusalem tuolla tähtitaivaan alla näytti salaperäisen
kirkkauden ympäröimättä. Se ei ollut enää se raakojen intohimojen
kaupunki, joka äsken oli kammottanut heitä. Sitä valaisi
ylösnousemuksen aamunkoi.

Sellaiseksi muuttuu meidänkin elämämme. Sekään ei enää peloita

eikä kammota. Kaikkine kärsimyksineen, pettymyksineen ja
taisteluineen se vaikenee meille ihanaksi Jumalan lahjaksi, jota
ajatellessa sydämen valtaa kiitollisuus. Amen.
JA AURINKO NOUSI, KUN HÄN KÄVI
PNIELIN OHITSE.

1. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — 1 Moos. 32, 24—31.

Tämä yö, joka alkoi siitä, että aurinko laski vuorten taa ja virran
vesi muuttui mustaksi kuin Tuonelan joessa, epätoivoisen miehen
mielen ollessa vieläkin mustemman, — tämä yö, joka alkoi näin ja
lopulta loppui siten, että tuska helpotti ja lopulta häipyi pois, kun
aurinko nousi, kullaten vuoren huiput ja virran veden — tämä yö on
yksi Raamatun merkillisimpiä öitä.

Jaakob on palaamassa enonsa Laabanin luota. Hän on elänyt

vaiherikkaita vuosia. Kaksikymmentä vuotta takaperin hän matkusti
tätä samaa tietä, mutta silloin hän oli hento nuorukainen. Virran
ylimeno ei tuottanut suurta vaivaa: hän ui sen poikki, sillä hän oli
suuri ja kestävä. Ja enon talo väikkyi hänen mielessään kaukaisena
mutta ihanana meno ei tuottanut suurta vaivaa, hän ui sen poikki,
sillä hän oli nuori ja kestävä. Ja enon talo väikkyi hänen mielessään
kaukaisena mutta ihanana kuin erämaan keidas.
 Mitä kaikkea oli tapahtunutkaan noiden kahdenkymmenen vuoden
kuluessa?

Muistellessaan nyt tuota aikaa saattoi Jaakob koota vuosien

kokemukset yhteen sanaan: — työtä … paljon työtä. Sillä hänen
enonsa oli osannut käyttää hyväkseen sukulaisensa voimia. Hän oli
suuresti pettynyt. Eno ei ollutkaan se mies, joksi hän tätä oli
kuvitellut. Tuo aika oli ollut rikas unettomista öistä, jolloin kodin
muisto kalvoi mieltä… vuoroin vilua ja vuoroin hellettä, koko elämä
kuin pohjaa vailla. Eikä enon hymyilevä muoto ollut suinkaan
herättänyt luottamusta. Jaakob oli saanut kokea, mitä on asua
petollisessa ympäristössä, kuulla kauniita sanoja ja huomata ne vain
sanoiksi.

Kunnes hän lopulta oli katkeroitunut ja paennut enon

poissaollessa.

Ja nyt oli tultu tänne Jabbok-joen rannalle.

Kaikki vastukset olivat näyttäneet jo voitetuilta, kun seutua

tarkastamaan lähetetyt palvelijat toivat sanan: Eesau tulee sinua
vastaan neljänsadan miehen kanssa!

Se oli synkin ilta Jaakobin elämässä, vielä synkempi kuin

Beetelissä vietetty yö, jolloin hän nukkui kivi päänsä alla.

Nyt olivat kaikki varovaisuustoimenpiteet tarpeen. Jaakob johti

perheensä ja karjansa virran toiselle puolelle, jääden itse virran
vastakkaiselle rannalle yksinään. Ja nyt alkaa se sydämen taistelu,
jonka itämainen kuvakieli on pukenut niin havainnolliseen muotoon.
 Siinä käytiin sydämen käräjiä ja päällekantajia oli paljon. Jaakob
istuu rannan kivellä ja kuuntelee syyttäviä ääniä, jotka kohoavat
hänen povestaan. »Sinä petit kerran vanhan isäsi ja ainoan
veljesi…» »Niin… mutta enkö ole jo saanut tarpeeksi rangaistusta?
Eikö merkitse mitään, että on elänyt erossa kodistaan
kaksikymmentä vuotta?» »Niin — mutta … sinähän olet hyötynyt
vain sillä aikaa. Onko tämä oikeastaan ollutkaan mikään
rangaistusmatka? Rikkaanahan sinä palaat, Jaakob. Ja huomenna
Eesau hyvittää kärsimänsä vääryyden…»

»Niin… mutta vaimo ja lapset… eivätkö ne sentään ole

viattomat?» »Vai viattomat! Eikö Raakel lähtiessään varastanut
isänsä kotijumalia, joita tämä kaikesta petollisuudestaan huolimatta
rukoili?» »Oh, se oli viheliäistä jumalanpalvelusta!» »Niin… mutta se
oli rikos sittenkin…»

Suuri on Jaakobin tuska ja synkkä on yö. Tähdet vilkuttavat

taivaalta kuin ivaten: Jopa olet joutunut satimeen, Jaakob! Aurinko
on laskenut ja seutua ympäröivät vuoret näyttävät uhkaavilta.
Jabbok-joki virtaa mustana hänen edessään. Se on kuin kuoleman
virta. »Noin pimeää, noin mustaa on elämä ja päättyy
toivottomuuden yöhön».

Jaakobin tuska yltyy; hiki valuu hänen otsaltaan. »Siellä ovat

kameelisi, aasisi ja lampaasi ja huomenna Eesau ryöstää ne, ja sinä
itse, sinä rikas Jaakob, saat orjana palvella hänen majassaan… jos
hän ylimalkaan jättää sinut henkiin…»

Tällaiset ajatukset risteilivät Jaakobin sielussa. »Oi, Herra, auta ja

pelasta minut!»
 Mutta tuska vain yltyy. Se kasvaa lopulta niin suureksi, että
Jaakobista tuntuu, kuin painiskelisi hän miehen kanssa, —
tuntemattoman miehen, joka on väkevä, niin tavattoman väkevä.
Hän ontuu, hän horjuu tuskissaan. On, kuin olisi häntä satutettu
lonkkaluuhun.

Taistelu yltyy vain; se ei helpota hetkeksikään. Jaakobin sydän on

murhetta ja epätoivoa täynnä. Hän aivan läähättää suuren tuskansa
alla. Jostakin sydämen sopukasta kohoaa hiljainen nyyhkytys. Se soi
kuin lapsen itku. Mutta se kasvaa voimakkaammaksi ja nyt se on
kuin miehen hätähuutoa: »Herra, en päästä sinua, jollet siunaa
minua!»

Miten käy nyt Jaakobin?

Toteutuu vanha, paljon koeteltu sana: »Avuksi huuda minua

hädässäs, niin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää
kunnioittaman minua.»

Jo punertuvat vuorten huiput. Aurinko heittää niille ensimmäiset

säteensä. Aamun henkäys käy yli seudun. Jaakobin tuska helpottaa,
hän käy rantakivelle istumaan. Hän on uupunut, kuolemaan saakka
väsynyt, mutta hänen sielussaan heläjää hiljainen sävel: »Herra on
auttava minua. Herra on siunannut minut!»

Ja kun hän nousee seisomaan, kohoaa aurinko esiin vuorten

takaa. Sieltä, joen toiselta rannalta, näkyvät hänen omaistensa teltat.
Siellä märehtivät kameelit rauhassa ja kilahtaa niin leppoisasti aasin
tiuku. Oi, kuinka suloista on tuota katsella ja kuunnella, kun
väsyneen miehen sydämessä vallitsee rauha. Hän on voittanut
taistelussa, hän on nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin ja hänen
sielunsa on pelastettu.
 Ja aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse.

Rakkaat ystävät! Tällainen oli Jaakobin kamppailu ja se kamppailu

on uusiintunut monen ihmisen sydämessä sen jälkeen. Elämän
taistelussa hän on joutunut kysymään itseltään: Mitä tämä kaikki
merkitsee? Hallitseeko maailmaa jumalallinen oikeus, vai onko se
väkivalta ja vääryys, joka voittaa? Eikö sattuma leikittele ihmislapsen
kanssa? Oletko sinä todellakin ylösnoussut, Herra Jeesus Kristus?
Näin pääsiäisen jälkeen tämä kysymys tuottaa pistävää tuskaa.

Mutta — jos taisteleva pitää kiinni vain tästä: »Herra, en päästä

sinua, jollet siunaa minua» — niin taistelu päättyy voittoon. Ja
aurinko nousee, kun sivuutamme tuon tuskallisen taistelun hetken.
Amen.
HERRA ON MINUN PAIMENENI.

2. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — Ps. 23.

Se, joka on vaeltanut tunturiseudussa, tietää, kuinka vaivaloista

kulku monesti on. Edessä on vuoroin jyrkkiä nousuja, vuoroin vielä
jyrkempiä laskuja. Matkamies saa jännittää kaikki voimansa
voidakseen säilyä vahingoittumatta. Sitten seuraa yhtäkkiä pohjaton
suo, jänkä, jonka ylikulkeminen vie monia pitkiä tunteja. Se on
hidasta matkantekoa, kärsivällisyyttä koettelevaa, voimia kysyvää —
varsinkin jos on vielä taakka kannettavana. Mutta — sitten tulee
ruohokas joenranta tahi kirkas, helmeilevä tunturipuro, jonka äärellä
matkamies saa levätä ja sammuttaa janonsa. Matkan vaivat
unhottuvat ja virkistynein voimin lähtee kulkija taivaltansa jatkamaan.

Ihmiselämä on juuri tuollaista, Sekin tarjoaa vaikeuksia, jos

leppoisia, onnellisia hetkiäkin, — ensiksimainituita ehkä sentään
enemmän. Päivät kuluvat yksitoikkoisessa, ilottomassa työssä,
jolloin elämä tuntuu harmaalta, väsyttävältä. Vaikka työ on luotu
meille siunaukseksi, emme silti aina jaksa yhtä valoisin mielin siihen
suhtautua. Ajattelen maanviljelijää, jolla joka vuodenaika on
edessään samat tehtävät: kyntö, kylvö, karhitseminen, sitten
heinänteko vuoroin paremmalla, vuoroin huonommalla
menestyksellä j.n.e. Ajattelen opettajaa, jonka joka vuosi on
aloitettava alusta. Hänen tehtäväänsä kuuluu ehkä yhden ainoan
aineen opetus. Sen piirissä hänen on liikuttava koko pitkä elämänsä.
Entäs tehdastyöläinen, joka koko ikänsä valmistaa vain yhtä ainoata
kappaletta. Silloin jo totisesti tuntee, kuinka työkin voi olla tappavaa.

Eivätkä elämän vaikeudet rajoitu vain tähän. Sillä on ylen rikas

varasto juuri tätä »lajia» tarjottavanaan. Työ epäonnistuu. On saanut
vuosikausia ponnistella ja sitten tulee pettymys. Kaikki vaivat ovat
menneet hukkaan. Sattuu sairaustapaus, joka yhtäkkiä muuttaa
kaikki ennakolta tehdyt suunnitelmat, — tai kuolema, joka katkaisee
ne yhdellä iskulla. Tulee suuria taloudellisia vahingoita. On juuri
pääsemässä vakavaraiseksi, kun yhtäkkiä lankeaa maksettavaksi
suurempi takaus j.n.e. Silloin ei elämä tosiaankaan tunnu helpolta.

Ja — jos on säästynyt näiltä n.s. ulkonaisilta vaikeuksilta, on sitä

enemmän saanut kamppailla sisäisten vaikeuksien kanssa. On
saanut ehkä vuosikausia taistella epäilysten kanssa. Se tähti, joka
kerran loisti sielussa kirkkaana ja kauniina, on sammunut. Elämä on
muuttunut pimeäksi; ei näe enää mitään. Silloin ehkä mielellään
vaihettaisi osansa sellaisen kanssa, joka on saanut osakseen vain
ulkonaisia vaikeuksia.

Oletko, kuulijani, kokenut mitään tämänkaltaista? Luulen, että olet.

Mitäs me siis sanomme? Onko tähän mitään lisättävää?

On kyllä, tämä nim., että vaikeuksien jälkeen tulevat »virvoittavat

vedet» ja »viheriät niityt».

Se »niitty» ei ehkä ole suuren suuri, vain tuollainen lyhyt hetkinen.

Mutta sellainen hetki, joka tuntuu korvaavan vuosikausien
odotuksen, pitkien vuosien ikävän ja kaipauksen. Se on ehkä vain
iltahetkinen, mutta niin tavattoman virkistävä, niin täynnä elämää.
Elämän onni tulvii sieluun yltäkylläisenä ja sykähdyttävänä. Se
pirskähtelee ihmisen yli kuin tunturipuron pisarat, joita koetamme
vangita kämmeneemme. Pitkä, paljon voimia ja aikaa kysyvä työ on
esim. onnistunut. On saanut hyvien ystäviensä kanssa jakaa siitä
johtuvan ilon.

Muistan, kuinka kerran muuan tuttavani soitti minulle ja ilmoitti

saaneensa ulkomailta kirjeen, joka teki hänet tavallista iloisemmaksi.
Satuin olemaan masentuneella mielellä, mutta tuntui, kuin olisi
ystäväni ilo puhelinlankaa pitkin virrannut luokseni. Se oli siunattu
hetki. Alakuloisuus haihtui ja loppuosan päivää tunsin itseni
iloisemmaksi kuin moneen viikkoon.

Olen itsekin kokenut sellaisia hetkiä, jolloin on ollut melkein

suoranainen pakko kertoa jollekin tuttavalle jostakin asiasta, mikä
sillä kertaa oli tehnyt mielen iloiseksi. Se on ollut kuin yhteistä juontia
virkistävästä tunturilähteestä tahi yhteistä lepäämistä viheriällä
niityllä. Sellaiset hetket painuvat mieleen. Vielä vuosien takaakin on
niitä virkistävä muistella.

Näin Jumala kuljettaa meitä. Hän ei anna meidän alituisesti

asustaa virvoittavien vesien ääressä. Hän johtaa meidät työhön ja
taisteluihin. Emmekä me enää sure, että on jälleen lähdettävä
taivalta jatkamaan. Olemme saaneet kylliksi levätä. Nousemme siis
ja sanomme: »Herra on minun paimeneni.»

Ja — jos olemme aina uskollisia tälle hyvälle paimenelle, luulen,

että saamme elämämme lopulla sanoa: »Kaikki Herran tiet ovat
hyvyys ja totuus niille, jotka hänen liittonsa pitävät.» Amen.
MIESKOHTAINEN USKO.

3. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. 1 Piet. 1, 3—7.

Koulussa luki vanha rehtorimme usein aamurukouksissa

esilläolevan tekstimme sanat: »Ylistetty olkoon Herramme
Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä» j.n.e. Ja meihin, koulupoikiin,
se teki aina erikoisen juhlallisen vaikutuksen.

Emme osanneet sitä silloin selittää, minkävuoksi; emme jaksaneet

tunkeutua asian ytimeen. Mutta — se tehosi meihin kuitenkin sanoin
selittämättömällä tavalla. Juhlasali ikäänkuin kirkastui. Oli kevät ja
me tiesimme lukukauden kallistuvan loppuaan kohti. Juhlasalissa
leijaili pääsiäisen tuntua. »Ylösnousemus» merkitsi meille heräävää
kevättä, kukkaisvainioita, apilan ja hajuheinän tuoksua, talven
kahleista vapautuvia virtoja ja järviä. Ja me kuuntelimme hartaina
vanhan rehtorin sydämellistä äänensointua, joka yhdessä kohti
melkein aina värähti syvemmin: »… jossa meitä nyt vähän aikaa —
jos tarvitaan — moninaisilla kiusauksilla vaivataan…»

Sitä emme silloin ymmärtäneet. Emme käsittäneet, että vanhan

rehtorin lukemisessa, äänen sydämellisessä soinnussa, koko tuossa
hartaudessa, jolla hän rukoushetken toimitti, ilmeni mieskohtainen
usko.

Vasta jälkeenpäin se on — ainakin allekirjoittaneelle —

kirkastunut.

Mieskohtainen usko on ihana asia. Se on omaisuus, jonka arvoa

emme voi kyllin korkeaksi arvostella. Se antaa turvallisuuden
tunteen, kirkastaa mielen, antaa voimia alistumaan ja kärsimään,
pitää yllä toivon loppuun asti.

Ei ole suinkaan sattuma, että tekstimme sanat on kirjoittanut

apostoli Pietari. Ne olisi tietysti myös voinut kirjoittaa Paavali, mutta
silloin ne olisivat saaneet toisen sävyn.

Pietari oli kerran kieltänyt Vapahtajan. Hän ei koskaan voinut

unohtaa ylimmäisen papin pihalla vietettyä koleaa yötä, jolloin hän
lämmitteli hiilivalkean ääressä. Hänen mielestään oli aurinko silloin
laskenut viimeisen kerran. Pietari ei jaksanut uskoa, että se nousisi
enää.

Mutta — se nousi, nousi kirkkaana ja suurena. Se tapahtui

pääsiäisaamuna ja siinä oli Pietarinkin pelastus.

Mieskohtainen usko iloitsee siitä, että Jeesus Kristus elää.

Järkeilköönpä ihminen pääsiäisaamun tapahtumasta miten hyvänsä
— jos hänellä on mieskohtainen usko — hänen sydämensä iloitsee
— siitä huolimatta. Monesti voivat sydän ja järki olla ristiriidassa
keskenään, mutta, uskon ollessa kysymyksessä, ihminen kuuntelee
sydämensä ääntä. Ja varmaa on, että silloin kuin ihminen antaa
sydämensä puhua, hän on eniten itseään. Järki on vain tuollainen
hieno herraspoika, joka kepillänsä huiskii kukkaisistutuksia voimatta
niitä kokonaan hävittää, vaikka turmeleekin suurimman osan.

Mieskohtainen usko elää turvallisena ja tyytyväisenä niinkuin rikas

talonpoika tilallaan. Hänellä on luja, aineellinen pohja eikä hän
säikähdä, vaikka yhtenä vuonna vieraileekin halla: hänellä on
säästöön pantua viljaa takavuosilta. Hengellisen elämän alalla johtaa
mieskohtainen usko yhtä lujalle pohjalle: sekään ei petä vaivoissa.

Sellaisen lujan pohjan oli apostoli Pietari löytänyt. Senvuoksi

vaikuttavat hänen sanansa niin tyyniltä ja arvokkailta. Niissä on
vetoava voima, mieskohtaiseen kokemukseen vetoava voima. »Minä
tiedän» — hän tahtoo sanoa — »minä, joka ennen olin kieltäjä,
mutta nyt elävään, mieskohtaiseen vakaumukseen päässyt… minä
tiedän, että Jumala on uudestisynnyttänyt meidät elävään toivoon
Jeesuksen Kristuksen kuolleista nousemisen kautta.»

Mutta — mieskohtaista uskoa ei saavuteta helposti. Se ei ole

tavaraa, jota voidaan ostaa mistä tahansa. Se on aarre, joka
kaivetaan päivänvaloon kärsimyksien maaperästä. Apostoli Pietari
tietää sen kokemuksestaan.

Siitä johtuu, että mieskohtaiseen uskoon päässyttä eivät

kärsimykset ja vaivat peloita. Ne ovat hänelle tuttua maata, sitä
hengen kultaista kaskea, josta uskon vilja nousee. Hän riemuitsee
kärsimyksistään, niinkuin maamies iloitsee uutisvainiosta, johon on
paljon työtä ja vaivaa pannut. Hän tietää, että hänen on uudelleen
iskettävä siihen — laajennettava ja perattava — tarpeen mukaan.
Hänen menestyksensä maanviljelijänä riippuu siitä, kuinka paljon
hän jaksaa ponnistaa.
 Niin suhtautuu mieskohtainen uskokin ajallisiin kärsimyksiin. Ne
ovat vain koetuksia, joissa hengen viljan viljelijää kasvatetaan.
Niiden kautta usko puhdistuu ja vahvistuu.

Uudisviljelijä raivaa ja työskentelee toivossa, että esivallan

edustaja kerran voisi hyväksyä hänen työnsä ja hän saisi kiinnekirjan
taloonsa. Onnellinen se päivä, jolloin hän seisoo kädessään paperi,
mikä takaa hänelle perintöoikeuden taloon, — hänelle ja hänen
jälkeläisilleen.

Samanlaisessa toivossa kamppailee täällä mieskohtainen uskokin.

Sekin odottaa perintöoikeuttaan. Ja se perintöoikeus saadaan silloin,
kun Jeesus Kristus ilmestyy. Amen.
SIELUN JANO.

4. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — Joh. 7, 37—39.

Olemme joskus lukeneet, kuinka karavaani pitkällä erämaan

taipaleella on nääntynyt janoon. Juomavesi loppui, kameelit ja
miehet kävivät heikoiksi, ja kun hakemisesta huolimatta ei löydetty
keidasta, kuoli koko retkikunta. Erämaan auringon paisteessa
valkenevat luut osoittavat vielä vuosien perästä paikan, mihin sortui
kerran karavaani, joka toivorikkain mielin lähti matkaan.

Ihmiselämää voi monessa suhteessa verrata erämaahan, jonka

läpi johtaa karavaaniteitä. Jossakin kaukaisuudessa on matkan pää,
viheriöitsevä palmukaupunki, joka tarjoaa lepoa ja suojaa väsyneille
kulkijoille. Mutta moni uupuu matkan kestäessä — janoon.

Ruumiillisen janon me kaikki tunnemme; olemme kokeneet sitä

jokainen suuremmassa tai vähemmässä määrässä. Tiedämme, että
se voi usein vaivata pahemmin kuin nälkä. Nälkää sentään voi
jotenkuten sietää, mutta janoa — ei. Se vie voimat paljon
nopeammin kuin yleensä luullaan.
 On olemassa myös sielun janoa, hengen janoa — kuinka nyt sitä
kulloinkin nimitämme. Se merkitsee sitä, että ihminen haluaa
omistaa jotakin henkisesti varmaa ja pysyvää, esim.
maailmankatsomuksen, joka ei jätä häntä koskaan pulaan.

Tämä ajallinen on menevää. Elämä täällä loppuu kerran ja meidät

kannetaan vainajina johonkin kalmistoon. On ihmisiä, jotka pelkäävät
hautuumaita. Ne muistuttavat hänelle liian voimakkaasti elämän
loppua. Sielu tuntuu kovin avuttomalta; se ei uskalla lähteä
lentämään sen tuntemattoman, kolkon maan ylitse, jonka nimi on
kuolema. Sillä sielulla on jano eikä sillä ole, mistä juoda, juoda niin
riittävästi, että uskaltaisi tehdä tuon matkan.

Ei mikään tyydytä sitä — tai tyydyttää vain hetkeksi. Kirjallisuus,

tiede, taide — nuo ajalliset janon sammuttajat eivät riitä. Ihmisellä on
sellainen tunne, kuin jos hän kulkisi tyhjän päällä. T.s. hän tuntee
kyllä elävänsä täällä, mutta hänen sielullaan ei ole kiinteää pohjaa.

Eikä hän tunne tätä kammottavaa tyhjyyden tunnetta ainoastaan

kuolemaa ajatellessaan; se tunne asuu hänessä aina. Hän on terve,
hänellä on virka tai jokin toimiala, mutta se, joka tekee työtä, ei ole
hän itse. Hän itse on jossakin muualla… vaeltelee pimeitä,
rannattomia maita kuin eksyksissä oleva lapsi, joka ei enää muista
nimeään. Se on kolkko, kammottava tunne, joka masentaa
äärettömästi. Se on sielun janoa, jolle ei ole löytynyt tyydytystä.

Voi, kuinka paljon on näitä janoisia! He laahustavat elämän

harmaassa erämaassa ja heidän katseensa on tuskaa täynnä. Oi,
olen nähnyt tämän katseen joskus, — tämän sanomattoman
surullisen, puoleksi sammuneen katseen. Ja minun silmiini nousevat
kyyneleet, kun ajattelen sitä.