Dơnload A Court of Thorns and Roses Ebook Bundle 2020th Edition Sarah J. Maas Full Chapter

You might also like

Download as pdf or txt
Download as pdf or txt
You are on page 1of 24

A Court of Thorns and Roses eBook

Bundle 2020th Edition Sarah J. Maas


Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/a-court-of-thorns-and-roses-ebook-bundle-2020th-edit
ion-sarah-j-maas/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

A Court of Thorns and Roses 2020th Edition Sarah J Maas

https://ebookmeta.com/product/a-court-of-thorns-and-roses-2020th-
edition-sarah-j-maas/

A Court of Thorns and Roses 2020th Edition Sarah J.


Maas

https://ebookmeta.com/product/a-court-of-thorns-and-roses-2020th-
edition-sarah-j-maas-2/

A Court of Thorns and Roses A Court of Thorns and Roses


1 Sarah J. Maas

https://ebookmeta.com/product/a-court-of-thorns-and-roses-a-
court-of-thorns-and-roses-1-sarah-j-maas/

A Court of Thorns and Roses A Court of Thorns and Roses


1 Sarah J Maas

https://ebookmeta.com/product/a-court-of-thorns-and-roses-a-
court-of-thorns-and-roses-1-sarah-j-maas-2/
A Court of Thorns and Roses 1st Edition Maas Sarah J

https://ebookmeta.com/product/a-court-of-thorns-and-roses-1st-
edition-maas-sarah-j-2/

A Court of Thorns and Roses 1st Edition Maas Sarah J

https://ebookmeta.com/product/a-court-of-thorns-and-roses-1st-
edition-maas-sarah-j/

A Court of Frost and Starlight Court of Thorns and


Roses 4 Sarah J. Maas

https://ebookmeta.com/product/a-court-of-frost-and-starlight-
court-of-thorns-and-roses-4-sarah-j-maas/

A Court of Mist and Fury A Court of Thorns and Roses 2


Sarah J. Maas

https://ebookmeta.com/product/a-court-of-mist-and-fury-a-court-
of-thorns-and-roses-2-sarah-j-maas/

A Court of Frost and Starlight A Court of Thorns and


Roses 4 1st Edition Sarah J. Maas

https://ebookmeta.com/product/a-court-of-frost-and-starlight-a-
court-of-thorns-and-roses-4-1st-edition-sarah-j-maas/
Another random document with
no related content on Scribd:
metsäsuolta kurkien voimakkaita huutoja. Sinä aamuna Juones istui
katoksessa kauan reen nenällä ja ihmetteli vastapäisen
metsäseinämän hentoja kevätkuvioita.
IV.

Samana keväänä kuolema raappasi kuitenkin metsäpälvekkeiltä


kyydittävän rattaillensa.

Ristianilla oli heiveröinen poika, joka sairasti talven ja kuoli eräänä


kevätkirkkaana päivänä akkunasta lattialle lankeavaan valoneliöön,
johon hän oli ryöminyt rajussa, oudossa huumeessa.

Vainaja kannettiin tuvan ahtaudesta havukotaan. Ristian ja


Lovissa itkivät poikaansa päivän ja pitivät pientä neuvoa
maahanpaniaisista.

Ristianille alkoi kuitenkin itkupäivän mittaan selvitä merkillinen


ajatus, joka suurenmoisuudellaan oli salvata hengen,
putkahdettuaan viimein päätöksen varmuuteen. Hän kierteli
kääpiötupaansa salaperäisenä ja arvioi päätöksensä
mahdollisuuksia. Lovissa ja lapsikatras ihmettelivät äänettöminä
hänen puuhiansa. Kunnes illalla, lusikkojen vielä vaistomaisesti
kalistessa tyhjän kivipotin laidoilla, Ristian jähmetytti perheensä
hetkeksi yllättävällä uutisella:

— Nyt sille meidänkin köyhyydellemme pannaan silmukka kaulaan


ja talutetaan vähäksi aikaa metsään!
Ristian ei sinä iltana sanonut sen enempää, mutta siinäkin riitti jo
tietä lasten moneen ihmeelliseen kuvitelmaan.

Aamulla Ristian lähti varhain Ruoska-Juoneksen tuvalle, lainasi


Juonekselta kolme ruplaa rahaa ja istui kyläkaupan portailla pitkän,
odotustäyteisen hetken. Vielä itsekin uninen puotilainen herätteli
kaupan alkavaan päivään kolistelemalla luukut akkunoista ja
laskemalla ovesta tulvahtamaan keväisen aamun tuoksua
ummehtuneeseen huoneeseen. Ristian notkisti pian kuitenkin
puotilaisen virkeäksi ostamalla kolmella ruplalla rusinoita ja
mykistämällä ennen niin haasteliasta suutansa melkein
sanattomaksi, vaikka saikin vastattavakseen moneen ihmettelevään
kysymykseen. Iso rusinapussi kainalossa Ristian katosi
metsäpälvekkeille.

Ja sinä aamuna Ristian selvitti Lovissalle päätöksensä: hän aikoi


kutsua koko kylän hautajaisiin. Lovissa sätti kuitenkin miehensä
päätöksen räpäleiksi ja ratkesi voivottelemaan tämän hulluutta.
Ristian antoi ämmänsä kiukutella ja kierteli uudestaan tärkeän
näköisenä pihaseutunsa. Lapset keräytyivät piiriin ison rusinapussin
ympärille ja jatkoivat menneeniltaisia kuvitelmiansa alkavasta
rikkaudesta.

Tarkastuskierrokselta palattuaan Ristian alkoi selitellä äkäiselle


vaimollensa tarkemmin lavean päätöksensä ponnekkuutta,
mairitellen tätä ensin säveämmäksi:

— Tule sinä nyt vaan pois Törömäeltä mansikasta, niin saat kuulla
tarkkaan miten teemme!

— Enkä tule! Mokoman ukon tähden tässä pitää jo mennä kohta


Törömäen taakse!
— Kuulehan nyt, miten olen asian tuuminut! Minä kutsun koko
kylän hautajaisiin, ja se on selvä, että kaikki tulevat ikivanhan tavan
mukaan ja tuovat tullessaan muonaa, kuten aina tuodaan
hautajaishyvittäjäisiksi: vehnäsiä, voita, maitoja, jamakoita,
sianviipaleita, rinkeleitä ja piirakoita. Me ahdamme suojat täyteen
tavaraa, keitämme näistä rusinoista vieraille mesimarjarokan,
nostamme vainajan kartanolle ja pidämme sen ympärillä
hautajaismenoja virsien voimalla. Ja mikäs on sitten viikkokaupalla
syödessä ihmisten laittamia herkkuja. Anna vaan minä järjestän
asiat, niin hyvä tulee!

Ja Lovissa palasi kuin palasikin Törömäeltä entiseen


nöyryyteensä. Hän pesi tuvan, tyhjensi aittapahasen, siivosi
kartanoinaan ja herkistyi lopulta ihan itkuun Ristianin oveluudesta.
Ristian itse valmisti arkun, tarkasti Lovissan ja lastensa työt, neuvoi
ja ohjaili.

Kylänlaidan kääpiötorpalla nähtiin unia ruokavuorista ja


kylläisyyden onnesta.

Hyvissä ajoin ennen hautajaispyhää Ristian alkoi kiertää kylää.


Hän ilmestyi tupiin, manasi niistä väet hautajaisiin ja vastasi
kuolemansyynkyselyihin huoahtaen:

— Varpaasta se vain alkoi — miten lie syksyllä tallannut naulaan.


Ohhoijaa, kuinka vei kuolema minulta napakan pojan, niin oli varma
eläjä vielä kesällä!

Ristian sai eloa Järvituittuun. Kun hän oli seisonut jokaisella kylän
kynnysvierellä, sanonut sanottavansa, kumarrellut kutsunsa
tehokkaiksi ja hävinnyt metsätöllilleen, alkoi Järvituitun taloissa
naisten vieraissa-pistäytyminen, ylimääräinen kahvinjuontiraivo ja
päivittelevä nauru.

Pyhää pohjustavalla loppuviikolla ei Järvituitussa puhuttu enää


muusta kuin Ristianille menosta ja varpaasta kuolemansa
aloittaneen pojan hautajaisista. Ja jokaisessa tuvassa törötti
hautajaisten aattoiltana lauantaipaistoksista erotettuja piirakkakekoja
Ristianin surujuhlaan vietäväksi.

*****

Hautajaissunnuntai valkeni kirkkaana ja tyynenä. Kiurujen


lentoviivat nousivat melkein näkymättömiin, ja metsän avarat
holvistot vyöryttelivät suolta kurkien aamuhuutoja.

Ristianin pihalla liikuttiin jo. Kylmänvalkoinen kirstu oli nostettu


havukodasta ulos. Ristian kanteli tuvasta penkkejä ja jakkaroita
seinävierille. Lapset istuivat totisina kirstun lähellä ja kiersivät aroin
sormin pieniä katajaseppeleitä, kirkastaen niiden köyhyyttä punaisin
tilkkuruusuin. Aamu tuntui avartuneen juhlalliseksi ja ihmeelliseksi.
Lasten äänet olivat hiljaisia ja lyhyitä.

Järvituitussa varustauduttiin hautajaisiin. Viileistä aitoista


kannettiin tylynmustia hautajaisvaatteita lämpenemään. Viemiset
ladottiin puhdasliinaisiin nyytteihin, aamumaitoja valutettiin
kannuihin, ja jokaisessa talossa syötiin vahvasti ennen lähtöä.

Ja vähitellen alkoi ilmestyä mustiin puettuja ihmisiä kevättä


uhkuville teille. Naiset kantoivat tuomisiansa hillityin elein. Miehet
panostelivat piippujansa ja tähtäilivät kuulean aamun merkkejä:
liikahtamatonta, nuorta lehteä työntävää oksaa ja sinisen taivaan
väljyyttä. Mutta hiljalleen tihenevän ihmisjonon kulussa tuntui
epäröivä eteneminen. Järvituitun yksissä liikkumaan tottunut väki ei
oikein saanut nyt rohkaisevan läheisyyden tuntoa: jokainen kulki
omien epäilevien ajatustensa varassa.

Ristianin valpas katse tapasi jo etäältä mustan ihmisvirran.


Omituinen, lämmin laine löi hänen ylitsensä: koko kylä tulee
vieraisille minun, hevosettoman miehen luokse! Lapset nousivat
aidalle ja katselivat ihmettelevin silmin hitaasti lähenevää onneansa.
Onneansa? — niin: isähän sanoi köyhyyden tänä aamuna nousevan
näkymättömiin kuin kiurun taivaan sineen.

Ristian nyhti veräjän auki, juoksi kutsumaan Lovissaa, joka


hätäisesti hämmenteli sakeaa mesimarjarokkaa hautajaisruuaksi, ja
vangitsi pihaseudun vielä kerran tarkastavaan silmäykseensä. Kaikki
näytti olevan kunnossa.

Ristian tunsi polviensa notkahtavan, kun hän kätteli veräjällä


ensimmäistä hautajaisvierasta ja neuvoi tätä jatkamaan matkaansa
pihalle. Ja niinkuin ihanassa unessa Ristian näki ohitsensa
vilahtelevan raskaita tuliaisnyyttejä ja maitokannuja. Hän ei
huomannut, ketä hän kätteli ja ketä toivotteli tervetulleeksi; hän näki
vain silmissänsä nyyttien turpeita vartaloita ja kannujen leveitä
olkapäitä. Ristianin lapsikatras tuijotti tuvannurkalla jäykkänä juuri
toteutuvaa untansa. Lovissa lyykisteli pihalla luonnottoman syvään
tervehtiessään eikä voinut estää kyynelkierähtämiä havaitessaan,
kuinka kylän emännät tulivat hänen luoksensa mairein kasvoin ja
ojentelivat tuomisiansa.

Ja tupa täyttyi maitokannuista kuin meijerin eteinen. Piirakkanyytit


ladottiin havukotaan, voit, sianviipaleet ja muut herkut aittaan.
Ristian ja Lovissa olivat kuin humalassa. He pyörtelivät pihalla
seisovasta vierasryhmästä toiseen, neuvoivat katsomaan vainajaa,
kumartelivat ja olivat pakahtua selittämättömään onnentuntoon, joka
johtui sekä vieraitten runsaudesta että tuomisvuorien jyrkänteistä.

Musta ihmismassa alkoi piirittää pientä, valkeata kirstua, jonka


karuuden punapilkkuiset katajaseppeleet häivyttivät
huomaamattomiin. Epäröivistä, hiljaisista äänistä kehittyi vähitellen
alakuloinen virsi, jota metsänreuna vastaili kuuluvasti avaraan
aamuun. Tapauksen merkillisyys häipyi hetkeksi kaikkien mielestä.
Valkea arkku ja sininen taivas valloittivat nyt Ristianin pihalla
seisovien ihmisten ajatukset. Virsi toisensa perästä alkoi ja loppui.
Hautajaisväen valtasi hartauden rauha, joka oli osa kevätaamua.

Kun sitten virrenlaulanta ratkaisevasti loppui ja kylä-äijien otsille


ilmestyivät taas lakinreunojen varjot, asteli Ristian itkettynein silmin
väen keskeen ja lausahteli syvään kumarrellen:

— Ellei kenelle muu kelpaa, niin tulkoon ottamaan vaikka


mesimarjarokkaa, ennenkuin tästä lähdetään vainajaa viemään; niin,
ellei tosiaan kuka muuta jaksaisi, niin totta nyt mesimarjarokkaa!

Lovissa seisoi rapuilla jännittyneenä ja seurasi Ristianin


saapastelua ryhmästä ryhmään.

Mutta syömäjäykät talolliset kiittelivät vain ja kertailivat Ristianille


aamuruokiensa nimiä; kiittelivät ja estelivät. Ja sitä mukaa kuin
estetyt enenivät ja kutsuttavat vähenivät, tulvaili Ristianiin
päihdyttävää hyvänmielen painetta, ja viimeisen vierasparven
kohdalla hän jo huikkasi ihan riemuntäyteisellä äänellä:

— No tottahan nyt mesimarjarokkaa!


Samassa alkoi metsänlaidasta kuulua tuttua lähenemisääntä:
kärrinpyörien töyttäyksiä tienpintaan kuluneiden juurien esteisiin.
Ruoska-Juones ajoi sieltä työrattaita, joiden kulmissa vihersivät
pienet kuuset. Juoneksen mielessä läikähti somasti, kun hän näki
taas pitkästä aikaa Järvituitun väkeä. Hän ajoi ruumisrattaat veräjän
eteen, tasoitteli rattailla olevan olkitukun pehmeäksi matoksi ja
häilähdytti pohjalta nuoravyyhdin notkeana, oikenevana siimana
maahan.

Arkku kannettiin rattaille, ja Juones viritti sen ylitse kireät


nuorajänteet. Juones, Ristian, Lovissa ja lapset sovittautuivat
istumaan rattaiden laidoille, ja saatto alkoi edetä peräkylän kuopista
aaltoilevalle tielle. Kylän kohdalla miehet erkanivat ruumisrattaiden
jäljessä kulkevasta jonosta, kävelivät kukin kotiinsa, ajoivat
katoksista valmiiksi valjastetut hevosensa kulkueeseen ja istuttivat
naiset vierellensä. Ja taas Järvituitun väki oli matkasaatossansa.
Edellä kulkivat mustalaiskuormaa muistuttavat kirsturattaat, ja niiden
vanassa tien tavallisin ilmiö: valjastettu hevosjono.

Ruoska-Juones oli laskiaisyön jälkeen ensimmäistä kertaa


ohjasperissä kiinni, ja hänestä tuntui, niinkuin hän olisi parhaillaan
ajamassa entisyyttänsä hautaan ja takana tulisi saattona koko se
ympäristö, jonka keskestä hänen täytyi nyt jättäytyä syrjään. Juones
tuskin huomasi vieressänsä levottomasti siirrättelevää, hyvissä
mielissänsä ähkivää Ristiania ja tuon tuosta huokauksella itkuansa
aloittavaa Lovissaa. Yksitoikkoinen kangasmaisema ahdisti
Juoneksen ajatuksen yhä syvemmälle tuonoisen päätöksen
murheeseen, joka oli taas alkanut jäytää mustissansa liikkuvien
ihmisten näkemisestä.
Pitkäksi venynyt ruumissaatto tiivistyi jälleen kirkonmäellä arkun
ympärille ja työntyi pian arasti vihertävälle hautausmaalle. Juones ja
moni muu saaton ukko jäi hevospuomille tarinoimaan juuri enteilevän
ajokauden mahdollisuuksista vierailta kyliltä kirkolle ajaneiden
miesten keralla. Mutta Juones ei sietänyt kuitenkaan pitkälti seurata
hänelle aran puheuoman aukomista, ja hän käveli kankein jaloin
kiviaidan tukevaan nojaan ja alkoi katsella kirkosta purkautuvien
ihmishyökyjen pirstaantumista kyläkujasten mutkiin.

Kirkonkello vavahdutti pian kuulasta kevätilmaa kumakoin,


toistuvin lyönnein. Puomilta pyörrettiin raisuiksi ikävystyneitä hevosia
isolle rautaportille. Naisista täyttynyt kirkkotarhan aukeama tyhjeni
nopeasti.

Puomilla seisoskellut Tuutija-Mikko asteli Juoneksen luo.

— No — mitä katselet?

— Katselenpahan vain taivaan toilauksia!

— Kuinkas vojot ovat?

— Ei tässä oikein kehumista ole eikä tule! Taitaa tämä jalkojen


ylenaikainen jomotus jättää minut tupaukoksi ihan kerrassaan.

— Ohhoh!

— Voi veikkonen, kun tässä onkin ollut tuumimista, miten tämän


elämänlatvan lautsimisen saisi kunnolleen suoritetuksi.

— A eihän hiirikään ruiskekoon kuole: onhan sinulla rahapeitto ja


pellonselkä, lautsit niiden turvissa.
— Niinhän sitä äkkinäinen luulisi, mutta kun on ikänsä tottunut
istumaan kuskipukin räystäällä ja katsomaan tienpielien vilinää, niin
tuntuu tupaukoksi jääminen samanlaiselta kuin se silloinen kiven
sisässä oleminen, uskotko?

— Katsohan, miks’en uskoisi! Mutta kerranhan on kuitenkin joka


ukon vyyhdettävä ohjakset ratkaisevasti valjasnaulan hyviksi.
Käännänpä tässä erään mieleeni juolahtaneen ajatuksen sinulle
ehdotukseksi. Viime viikolla minä vasta älysin, että Ristian on heksa
mies, liian heksa elääkseen köyhänä. Mutta hänen kirouksenaanhan
on se, että hän vain kesällä pystyy kiristämään saamisistaan
hevosenostorahoja, ja kun kesää aina seuraa viraton syksy, tulevat
ne väkisinkin syödyiksi, vaikk’ei olisikaan erikoisen avokoura. Niin.
Kun sinä nyt aiot jäädä tupaukoksi, niin anna Ristianin ajella
hevosellasi ja pankaa te sitten rahat puolekkain. Siinä elätte silloin
molemmat. Ja niin heksa mies kuin Ristian todella on, sietää häntä
kyllä auttaa. Tässä tapauksessa kävisi teille molemmille vaikka
kuinka sujakasti. Vai mitä?

Juones haristeli ällistyneenä silmiään ja tokaisi hetken kuluttua:

— Voisihan tuo olla niinkin! Kunhan tässä nyt tuumitaan.

— Tuuma ei tunnu missään, mutta teko tuntuu!

— Kuka tiesi, kuka tiesi.

Väki palasi haudalta. Hevospuomilla käteltiin ja hyvästeltiin


Ristiania ja Lovissaa. Ristian kiitteli ja esitteli vielä
mesimarjarokkaansa, mutta kaikki valittelivat kotikiireitänsä ja ajoivat
tiehensä. Ja niin jäi Ristian perheineen kaljulle kirkonmäelle
Juoneksen keralla. Mutta jokaisen lähtevän hevosen jälkeen hän
sinkosi vielä kestien tutun toistokutsun:

— Tulkaahan huomenna pohmeloimaan!

Hevosta kääntävää Juonesta pyrki naurattamaan, ja hän letkautti


Ristiania:

— Tuskin niille kenellekään näistä hautajaisista pohmeloa kihoaa!

Juones tuumi kotimatkalla Tuutija-Mikon ehdotusta ja oli jo ilmaista


sen Ristianillekin. Mutta kun hän tarkasteli vieressänsä istuvan
Ristianin kasvojen kiihkeätä ilmettä, päätti hän jättää uutisen toiseen
kertaan ja antaa Ristianin olla jo nykyisenkin hyvänmielen
pyörrytyksessä.

Tuskin oli päästy kunnolla veräjälle, kun Ristian jo loikkasi maahan


ja lapsillensa huudellen juoksi tupaan. Lovissa kielteli Juonesta
lähtemästä, mutta tämä vetosi hevoseensa, ja niin jäi kääpiötorpan
väki yksin unensa riemuihin.

Heti ensiksi näki mesimarjarokka kyytinsä; sitä apettiin melkein


käsillä ahnaasti hotkiviin suihin eikä lopetettu, ennenkuin koko perhe
oli syönyt itsensä pavuksi.

Sitten Ristian johdatti jäykkyydestä ähkivät lapsensa metsään,


pienelle lammikolle, joka oli talven lumien muistoa, ja keräytti
mukana tuotuun kannelliseen vasuun isoja sammakoita. Lapset
kahlasivat iloisesti mekastaen lammikossa, suikkasivat tuon tuosta
kätensä nuolena veteen ja nostivat sieltä keltavatsaisia konnikaisia,
joita kirkuen juoksuttivat isällensä. Monta keväistä hetkeä oli jo
luikahtanut iltaa kohden, kun Ristian palasi lammikolta täyteläisin
korein, perässänsä lapsien ihmettelevä katras.

Ristian asteli kantamuksinensa suoraan tupaan, aukoi


maitokannujen kannet ja sujahdutti koristansa jokaiseen kannuun
kiihkeästi lipikoivan sammakon. Lapset seisoivat suut auki ja
hämmästyneinä.

— Kuulkaa nyt, kun isä neuvoo teitä! Jos milloin on maitoa paljon
eikä ole kellaria, niin täytyy kannuun laskea konnikainen, se pitää
maidon kylmänä eikä laske piimiintymään.

Ja lapsille riitti pitkäksi aikaa riemua heidän nykiessään kannujen


kansia auki ja katsellessaan maidossa notkeasti vellovia
hoikkakinttuisia sammakoita.

Sitä todeksi muuttunutta kylläisyyden unta kesti ratapölkkytuvalla


ummelleen kolme viikkoa.

Ensiksi syötiin kota tyhjäksi, ja siihen meni monta päivää. Sitten


nosteltiin aitan herkut näkyville ja hävitettiin ne, ja siihen meni taas
monta päivää. Illoin lähti tuvalta loikkimaan pari maidossa
pöhöttynyttä sammakkoa kohti metsälammikon vapautta.

Joka päivä kääpiötorppalaiset söivät itsensä käämeiksi, ja kun


sitten eräänä päivänä uni repesi ja sen takaa näkyi tyhjiä paikkoja,
lähtivät lapset Ristianin käskystä viemään tyhjiä kannuja ja
nyyttiriepuja Järvituittuun.

Ristian pujotti kannut kahteen pitkään vartaaseen ja solmi rievut


näiden ympärille jäniksenkorville. Kylläisyyttä uhkuvat lapset
kiersivät nyt Järvituittua, kuten heidän isänsä oli tehnyt viikkoja
aikaisemmin, riuvut olalla ja kasvoilla neuvoton ilme. Yksi lapsista
piipahti aina tupaan ja toi mukanansa ulos ihmettelevän emännän
valitsemaan omaansa. Ja tämä saatto herätti taas Järvituitussa yhtä
paljon riemua kuin aikanaan Ristianin kutsukiertely. Melkein
tuntemattomiksi lihonneet, kannuja kantavat lapset kulkivat naurun
siemeninä pitkin ja poikin Järvituitun kylää, jossa kertautuivat kaikki
ratapölkkytupalaisten äskettäin aiheuttamat puheet, sutkaukset ja
naurut.

Mutta metsäpälvekkeellä alkoi taas köyhyys ärtyä.


V.

Järvituitun aitovierillä oli tuomien keltaantuvaa kukkasadantaa.


Tupien aurinkoseinustoilta oli jo kärrinpyörien tervaiset kehät
nostettu kuivanruskeina akselirautojen neniin. Odoteltiin
helluntaipyhiä, jolloin pietarilaiset saapuisivat laumoittain
kannakselaisiin kyliin vuokraamaan kesähuviloita, mielissänsä
toivomus järven ja tattimetsän läheisyydestä.

Ja kesä alkoi taas ajuriparven rynnäköllä asemalle.


Kapakkapihalle syöksyi kirein ohjaksin holhottuja hevosia, ja ukkojen
äänissä kertautui maisemien kirkkaus. Auringon herätyshuuto oli
saanut kiihkeän vastauksen.

Metsäpälvekkeiltä ravasi hevonen valtatielle raisuna ja elävissään.


Ristian istui kuskin räystäällä ja sivalsi tuon tuosta ohjaskaaren
ajokkinsa lautasille. Ja lyömiseen tottumaton hevonen lennätti
rattaita kuin säikky varsa.

Ristianin mielessä velloi taas läkähdyttävä hyvänmielen pyörrytys.


Hän, housurikko mies, ohjasperissä kiinni ja viilettämässä puomille,
uuteen unien valtakuntaan, tuhannesti toivottuun ja menetettyyn.
Yhtenä aamuna, varsin köyhänä aamuna, Ristian oli saapastellut
Juoneksen tuvalle puhumaan niistä kolmesta rusinaruplasta. Mutta
Juones yllättikin hänet, ja sikäli olivat onnen portit auki: hänelle
hevonen ja Juonekselle ajorahoista puolet. Ja sitä päätöstä, joka oli
hukkunut kääpiötorpalla monenpäiväiseen, ruoattomaan iloon,
Ristian ajoi nyt alkamaan. Ensimmäistä kertaa hän nyt vasta näki,
miten iloisesti maiseman ranta juoksi hevosmiehen rinnalla ja miten
rattaiden hurma soitti korvan täyteen matkariemua.

— Hei!

Ja taas loisahtivat ohjasperät herkille lautasille.

Mutta kapakalla Ristian vasta oikein sai tuntea uuden elämänsä


ihmeen. Hän ehti sisälle juuri parhaaseen hälinään, kun Tuutija-
Mikko huudettiin ajurivanhimmaksi. Ristianista tuntui, niinkuin
näkymätön käsi olisi painanut hänet ovipieltä vastaan seisomaan ja
estänyt hänet työntymästä ukkojen sakeaan ryhmään, joka
parhaillaan piiritti Tuutija-Mikkoa ja heitti tämän äkkiä ilmaan,
kahdesti, kerran kolmattakin, vaikka heikommin. Piiskaryypyt
viskattiin suihin, ja Tuutija-Mikko oli nyt ajurikaartin arvoukko. Pian
huomattiin Ristianin epäröivä ovipielessä seisoskelu, ja hiljainen
kuiskaus alkoi kiitää pöydästä pöytään.

*****

Vasta puomille ajettaessa Ristian alkoi selvitä ja kerätä juuri


sattuneita tapahtumia yhteen. Äkkiä oli kapakassa ukkolauma
puuroutunut hänen ympärillensä ja huonetta oli vapisuttanut
moniääninen huuto:

— Ja nyt nostetaankin Ristian vossikaksi!


Hän oli lennähtänyt ilmaan, monestiko — sitä nyt oli aika lukea.
Hän oli nähnyt vain tuttujen, kirkastuneiden kasvojen olevan välisti
silmien, välisti varpaiden tasalla. Ja näistä etääntyvistä ja
lähenevistä kasvoista oli noussut huuto, joka oli tehnyt hänet muiden
vertaiseksi. Se olikin sekoittanut ihan tarkkaan Ristianin
huomiokyvyn. Hänelle oli ojennettu piiskaryyppyjä, jotka läpäisivät
rinnan kuin tuliset siimat. Ja Ristian oli itkenyt hyvästä mielestä,
läkähdyttävästä, äärettömästä onnesta. Hän oli muitten mukana
joutunut kartanolle mieskehään, seurannut ymmällään arpomisen
vaiheita ja saanut kaiken kukkuraksi mieleensä arvannipistyksestä
huumaavan jännityksen, joka oli purkauduttuaan jättänyt kädet
vapiseviksi kuin nurkka-ukolla. Ja kun lähtömelu oli selvittänyt ajurit
pitkäksi, eteneväksi jonoksi, havahtui Ristian vasta tajuamaan, mitä
oikein oli tapahtunut: hänen kaukaisin unensa, sahapukilta
siirtyminen kuskipukille, oli nyt huudettu todeksi kaikilla Järvituitun
ajuriäänillä.

Puomilla ukot neuvoivat Ristianille tarkasti ajuritapoja ja hevosen


ohjailemista sakeassa liikkeenvilinässä. Ristian ahmi uutterasti kaikki
neuvot muistiinsa ja kertaili niitä itseksensä päästä päähän, aina
välillä vielä kysäisten varmuuden vuoksi lähellä seisovilta jotakin
ongelmalliselta tuntuvaa seikkaa.

Ukoilla oli tiedossa hyvä ajopäivä, sillä vuokraamaan tulleet


herrasväet antoivat heidän ajella seutuja pitkin ja poikin etsiessään
sopivia kesähuviloita itsellensä. Ja ukot tekivät mahdollisimmin loivia
kaarratteluja ja venyttivät matkoja soveliailla poikkiteitten pätkillä ja
edestakaisinajeluilla.

Ja juna saapui: kesän ensimmäinen vierastäyteinen juna.


Vaunuista purkautui ihmisten kirjava paljous, joka tasoittui pian
ajuripuomin rattaille ja hajosi siitä teitten käänteisiin ja sitä mukaa
kohti puhtaiksi pestyjä huviloita ja kuloharmaasta kirkkaiksi
haravoituja puistonurmikoita.

Peltoaukioitten kohdilla koristivat ojanräystäitä rentukoiden


keltaiset pälvet, ja niistä katkottiin ohitse ajettaessa suuria sylitäytisiä
rattaille. Ilakoitiin ja osoiteltiin hämmästyksestä huudahdellen
maisemien puhtaita muotoja.

Ristianin kärreille osui tanakka, haarapartainen herra, joka istui


sateenvarjo somasti polvien välissä ja pyöritteli sen hopeakirjailtua
koukkua. Ristian oli aluksi ihan ymmällä. Hänestä tuntui, niinkuin hän
olisi kuljettanut rattaillansa kallista, särkyvää aarretta, jota vaani tuho
pienimmänkin raitiouppoaman aiheuttamassa tärskähdyksessä.
Henki kurkussa hän ohjaili hevosta, tähystellen kaula pitkänä allansa
vilistävän tien pintaa ja sen kuoppia. Mutta pian alkoi herra ahdistaa
Ristiania kaikennäköisillä maalle tulleen kaupunkilaisen kyselyillä.
Kun Ristian kuuli takanansa istuvan herran tuttavallisen äänen, ei
hän tahtonut saada yht'aikaisen hyvänmielen puuskan lannistamana
sanaa suustansa, vaan sieppasi hatun päästänsä ja kumarrellen
nyökytteli vain päätänsä vastaukseksi. Vasta uudistettu kysymys sai
sanoja vastaansa. Ja siitä Ristian äityi haastelemaan herran keralla
pitkän tuokion ja osoittelemaan tien mutkien takaa sukeltavia
maisemanäkyjä, kunnes rattaat äkkiä törmäsivät suureen
tienpainumaan ja hätkähdyttivät Ristianin taas tähyilemään tien
juoksentaa.

Päiväkuntaisen ajon mittaan Ristianille selvisi, että herra oli


nimeltään Rasutovi, että hänellä oli Mustallamerellä laiva ja
Pietarissa pankki ja makasiini ja että hän halusi vuokrata tattimetsän
rajasta jonkin ison huvilan. Ja sitä ajeltiin etsimässä jokaisesta
Järvituitun puutarhasta.

Kylän laitamassa, vastapäätä töykeää kuusikkometsää, oli korkea,


sileänurkkainen huvila, keltaiseksi maalattu ja puiden varjojen
risteyksessä. Ristian ja Rasutovi ajoivat jo kerran sen ohitsekin,
mutta palasivat pian takaisin, kiertelivät sen nurkitse moneen
otteeseen ja kurkistelivat akkunoista hämäriin huoneisiin. Rasutovia
miellytti metsän läheisyys ja liikahtamaton hiljaisuus, ja hän käski
ajamaan huvilan vuokraajalle.

Ristian lasketteli rattaita töyttäileviä kujasia pitkin Hiopin tuvalle ja


juoksi hevosensa seisatettuaan sisälle.

— Missä Hioppi on? Arvatkaa nyt pitää tämä Rasutovi! Tällä on


laiva ja makasiina ja pankillinen rahoja! Missä Hioppi on?

Ällistynyt vaimoväki sai viimein selvitetyksi, että Hioppi oli itse


äsken ajanut huvilalla erään herran keralla, mutta se ei ollut
varmaankaan kelvannut, koska Hioppi oli ajanut vielä rantahuviloille
päin eikä asemalle. Mutta yhdet avaimet olivat vielä tuvassa, ja ne
annettiin Ristianille sekä käskettiin kaikin mokomin suostutella herra
vuokraamaan huvila. Ristiania kutsuttiin sitten ajon loputtua
iltakahville.

Ristian ja Rasutovi pyörsivät uudelleen huvilalle ja kävelivät sen


kosteissa, ummehtuneissa huoneissa. Ristian kiitteli parhaan
kielitaitonsa mukaan huvilan hyvyyttä ja maiseman kauneutta ja tunsi
jo nenässänsä iltakahvin hajua.

Ja Rasutovi päätti kuin päättikin vuokrata Hiopin huvilan. Hän


jakeli Hiopin naisväelle sarjan pesemis- ja tuulettamiskäskyjä, osoitti
sormellansa almanakasta perheensä saapumispäivän ja nykäisi
lompakostansa käsirahaksi sadanruplan keltapintaisen setelin.

Ristian kyyditsi Rasutovia asemalle niinkuin vanhaa, hyvää tuttua.


Hän puhua solkkasi oman elämänkertansa ruodon Rasutoville
katkonaisin tokaisuin ja kuvailevin kädenvetäisyin. Kuopista ei ollut
enää väliä, Ristian huomasi jo, että kuskiukko on herra linnallansa,
jonka ohjasotteeseen on suuren ja sorjankin alistuminen.

Iltapäiväjunille kerääntyi suuri joukko poislähteviä pietarilaisia.


Tuon tuosta hyömähti asema-aukealle rattaita, joilta purkautui
lompakoitansa availevia herroja. Ajurit nostelivat kiiltävälippaisia
lakkejansa ja toivottelivat matkaonnea kyydittävillensä sekä ajoivat
kapakalle.

Kun Rasutovi laskeutui rattailta maahan ja avasi lompakkonsa,


takertui Ristianille henki taas kurkkuun, ja käsi repäisi lakin
näkymättömiin selän taakse. Ristian huomasi Rasutovin lompakosta
nousevan kaksi jäykkää seteliä ja työntyvän häntä kohden. Ristian
ihmetteli sanattomana sormiensa nipistykseen joutuneita rahoja,
joista toinen oli kahdenkymmenenviiden ja toinen kolmenruplan
seteli. Edellisen osoitti Rasutovin turpea sormi tulevan ajorahaksi ja
jälkimmäisen sajurahaksi. Ristian tunsi notkistuvansa kuin voidetta
saanut aisaremeli ja hän kumarteli Rasutovia hyvästijäämään. Kun
Rasutovi vielä tarjosi kättä Ristianille, kertautuivat hänen mielessään
yhtenä silmänräpäyksenä kaikki päivän riemut, ja hän kompuroi
kuskipukille niinkuin humala olisi niittänyt häneltä jalat alta pois. Ja
ohjasperää selkäänsä saanut hevonen syöksyi suoraan
kapakkakatokseen ja töksähdytti vauhtinsa äkisti vasta pilttuun
edessä. Kiivas seisahdus taittoi Ristianin kuskisermin ylitse ja vauhti
jatkui vielä Ristianin nenän uppoamisessa hevosen hännänjuureen.
Katoksessa naurettiin ja kyseltiin Ristianilta mukavia.

Hartain mielin Ristian oikoi taskunsa sokkeloista Rasutovin


antamat rahat ja käänteli niitä kankein sormin, silmiensä edessä
kuva kääpiötorppansa elämästä ja sen alituisesta köyhyyden
masennuksesta. Ympärillä ukot kaskuilivat uljaankeltaisten
teelasiensa takaa päivän vuokrailuajojen vaiheita ja hahmoittelivat
kesän ensimmäisestä päivästä jo suoraa tapausviivaa päin syksyn
harmautta; kaskuilivat ja nauroivat.

Ennenkuin kapakkavaimo ehti kysyä Ristianilta tämän


pöytäaikeita, pujahti Ristian ulos, irroitti hevosensa ja pakeni
nopeasti kotia kohti. Ristianin mielessä läikehti halu viedä heti osa
omasta onnestansa Lovissalle ja lapsille, eikä hän raatsinut jäädä
kapakalle särkemään rahojansa.

Hiopilla Ristian joi iltakahvit ja alkoi kehua Rasutovia:

— Kyllä sen näki jo kokkapäisestä sontikasta, jotta hopialla ukko


on sen maksanut. Ja vaikka on hänellä Pietarissa makasiina ja
rahapankki ja laiva merellä, niin eikös vaan tupannut kättä asemalla,
jotta prossait Kristian Petrovits! Eikä sitä näin köyhälle vaan joka
herra kättä sökötä, se on selvä. Rahaa sillä on jotta rutajaa. Kysyi
minulta: Kristian Petrovits, a kuin elät, a kuin tulet toimeen? Minä
vastasin, että sellaistahan se on köyhän asia — kun nukkui, niin jäi
iltasetta. Silloinkos Rasutovi taputti olalle ja sanoi, jotta haroossi
puitit, patastii vaan. Ja kun asemalla rahan antoi, niin antoi, ettei
kahdesti katsonut lompakkoonsa. Itsestään sieltä ruplat nousi, niin
oli niitä sakiassa. Hyvä on mies ylen, Rasutovi, ylen on hyvä ja rikas!

You might also like