physics volume 1 2023 2023rd Edition

Sl Arora
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/physics-volume-1-2023-2023rd-edition-sl-arora/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Class XI Arjuna JEE 2023 Chemistry Module 4 2023rd

Edition Physics Wallah

https://ebookmeta.com/product/class-xi-arjuna-jee-2023-chemistry-
module-4-2023rd-edition-physics-wallah/

Class XI Arjuna JEE 2023 Mathematics Module 4 2023rd

Edition Physics Wallah

https://ebookmeta.com/product/class-xi-arjuna-
jee-2023-mathematics-module-4-2023rd-edition-physics-wallah/

Chemistry Investigations Volume 1 SL TEACHING NOTES 4th

Edition John Green

https://ebookmeta.com/product/chemistry-investigations-
volume-1-sl-teaching-notes-4th-edition-john-green/

Physics Galaxy 2020 21 Vol 1 Mechanics 2e 2019th

Edition Ashish Arora

https://ebookmeta.com/product/physics-
galaxy-2020-21-vol-1-mechanics-2e-2019th-edition-ashish-arora/
JuiceNotes FinTree CFA Level 1 : 2023 : Quantitative
Methods and Economics 2023rd Edition Fintree

https://ebookmeta.com/product/juicenotes-fintree-cfa-
level-1-2023-quantitative-methods-and-economics-2023rd-edition-
fintree/

Physics Galaxy Mechanics vol I 1st Edition Ashish Arora

https://ebookmeta.com/product/physics-galaxy-mechanics-vol-i-1st-
edition-ashish-arora/

General Knowledge 2023 2023rd Edition Manohar Pandey

https://ebookmeta.com/product/general-knowledge-2023-2023rd-
edition-manohar-pandey/

Oswal Social Studies class 10 2023 2023rd Edition Oswal

https://ebookmeta.com/product/oswal-social-studies-
class-10-2023-2023rd-edition-oswal/

Concepts of Physics Volume 1 2019th Edition Hc Verma

https://ebookmeta.com/product/concepts-of-physics-
volume-1-2019th-edition-hc-verma/
Another random document with
no related content on Scribd:
Adrienin suureksi ihmeeksi, hän kun ei ymmärtänyt tästä kaikesta
sanaakaan. Mikaelin vakavan vastauksen johdosta hän näki Kir
Nikolain kohauttavan olkapäitään ja Stavron tyyntyvän, mutta
huudahtavan heti moitteettomalla kreikankielellä:

»Älkää huoliko siitä, mitä hänen äitinsä sanoo, oi 'pedia-meu'

(lapseni)!… Jos minun viisikymmentä vuotta sitten olisi pitänyt
mukautua äitini elämään, en olisi koskaan tullut tietämään, kuinka
aurinko nousee ja laskee sen vallihaudan takana, joka muinoin kiersi
kaunista Brailaamme. Nähkääs, ystäväni, kaikki äidit ovat
samanlaisia: he tahtoisivat, että heidän lapsensa tyytyisivät heidän
pieniin vaivaisiin iloihinsa ja ikävyyksiinsä, jotka ovat niin tuiki vailla
viehätystä. Ja sanokaapa minulle, teemmekö väärin siinä, että
olemme sellaisia, miksi olemme luodut? Vai mitä, Adrien?»

Mikael puuttui jälleen puheeseen, hänkin kreikankielellä:

»Siinä te kyllä olette oikeassa, herra, mutta me emme tunne

Adrienin äitiä. Saattaisihan hän olla surullinen poikkeus. Minä
ehdotan, että lähetämme Adrienin pyytämään hänen
suostumustaan. Jos hän sen saa, iloitsen minä siitä ensimäisenä.
Mutta ilman hänen äitinsä lupaa ja vastoin hänen tahtoaan minä
kieltäydyn lähtemästä markkinoille».

Tämä julistus sai Adrienin lähtemään tuulena.

Hänen äitinsä oli päivällispuuhissa. Adrien pysähtyi keskelle

huonetta, kostein silmin, hehkuvin poskin, tukka epäjärjestyksessä.
Kun hän ei ollut valmistanut sanojaan, takertui ääni häneltä
kurkkuun. Mutta äiti arvasi asian ja ehätti sanomaan:

»Sinä elät taasen pilvissä!»

 »Niin, äiti…»

»Jos aiot soittaa äskeistä säveltä, kiitän kunniasta!… Tee, mitä

luulet voivasi tehdä haavoittamatta kovin sydäntäni, äläkä huoli
minusta sen enempää. Niin on parempi».

»Ei ole kysymys mistään haavoittamisesta, äiti», vastasi Adrien.

»Saan olla työttömänä kokonaisen viikon, ehkä kauemminkin, ja
siksi tahtoisin seurata Mikaelia S:n markkinoille. Näin saisin nähdä
tuon kauniin seudun ja ansaita samalla, mitä toisaalla menetän».

»Onko teitä vain kaksi?»

»On, ei… Stavro tulee myöskin».

»Sepä kaunista!… Yhä parempaa ja parempaa… Taaskin uusi

»filosoofi» varmaankin sinun makusi mukaan».

Ja pojan vaietessa hän lisäsi:

»No niin, saat mennä!…»

»Ethän ole vihainen, äiti?»

»En, lapseni».

*****

Lähtö tuona sunnuntaina tapahtui kaikkien Grivitza-kadun

juorukellojen tirkistelyjen ja kokkapuheiden saattamana. Stavro
saapui neljän tienoissa iltapäivällä sokerileipurin asunnolle rattaineen
ja kojeineen: siinä oli tynnyri, joka teki vesisäiliön virkaa ja jossa oli
hänen virvokelaitteensa, sokeri, sitruunat, lasit y.m. Leipurin
myymälän edustalla hän Kir Nikolain ja Mikaelin avulla sälytti rattaille
ohukaisten valmistamisessa tarvittavat välineet ja ainekset, kuten
pöydän, pienen paistinuunin, suuren kattilan, kaksi jauhosäkkiä,
useita ruokaöljypulloja ja muita tarpeita. Samalla laitettiin kuntoon
istuin näille kolmelle matkamiehelle.

Säästääkseen Adrienia katselijoiden pilanteolta äiti lähti hänen

kanssaan ulos puoli tuntia ennen Stavron tuloa. He erosivat
toisistaan Galatz-kadulla, mistä äidin piti jatkaa matkaa erään
tuttavansa luo ja pojan suunnata kulkunsa valtamaantielle, missä
ajajat saavuttaisivat hänet. Hän suuteli poikaansa ja sanoi hänelle:

»Niinkuin näet, Adrien, taivun sinun tahtoosi, mutta vielä tulee

päivä, jolloin kadut menettelyäsi. Pieni matka, jonka tänään teet,
herättää sinussa halun tehdä huomenna pitempiä ja edelleen yhä
pitempiä. Ja jollet voi taata, että tämä tulevaisuus tuo sinulle onnea,
niin olen varma, että saamme molemmat vielä itkeä, mistä Jumala
meitä varjelkoon».

Adrien aikoi vastata, mutta äiti lähti. Paikalleen naulittuna poika

seurasi häntä katseellaan; äiti kulki suoraan eteenpäin, aivan
suoraan, niinkuin hänen elämänsä oli ollut suoraa, yksinkertaista ja
tuskaa täynnä. Mitä siihen ainoaan harha-askeleeseen tulee, johon
hän oli tehnyt itsensä syypääksi, ei hän katunut sitä, niin kalliisti kuin
hän olikin saanut sen maksaa. Ohut villaliina päässä, yllään halpa
pusero ja nenäliina oikeassa kädessä, hän kannatti kevyesti
vasemmalla kädellään liian pitkää hamettaan, joka nostatti ilmaan
tomua, ja katseli jalkoihinsa, ikäänkuin etsien jotakin — jotakin, jota
hän ei vielä ollut kadottanut, vaan jonka hän oli kadottamaisillaan.

Adrien veikkoseni!… Sinä vapiset… Rattailla, jotka vierivät

eteenpäin valtatiellä, tyynyllä istuen, vierelläsi oikealla Stavro, joka
hoputtaa hevosta juoksuun ja laulelee armeniankielellä, ja nojaten
Mikaelin olkapäähän, joka polttelee vaieten vasemmallasi — sinä
vapiset, kelpo ystäväni. Mutta et sinä kylmästä vapise! Vapisetko
ehkä pelosta? Vai värisetkö ehkä — puristuneena näiden elämäsi
kahden pahanhengen väliin — tuntiessasi kohtalosi henkäyksen,
joka kuljettaa sinua ei vain kohti S:n markkinoita, vaan vieläpä kohti
elämäsi suurta markkinatoria, elämäsi, joka tuskin on alkanut.

Kauan, kauan Stavro valittaen lauleli armeniankielellä ajaessaan

myrskyä ennustavassa hämyssä viertotiellä, joka puiden
reunustamana kulki poikki viljavainioiden suorana kuin jännitetty
köysi. Kauan Mikael ja Adrien kuuntelivat ymmärtämättä sanaakaan,
mutta tuntien kaiken. Sitten yö yllätti heidät ja kukin vaipui omiin
ajatuksiinsa. Kylä seurasi kylää, maja majaa, murheen ja onnen
kurjia pesiä, pimeyden peittämiä ja maailman unohtamia. Rattaisiin
kiinnitetyn lyhdyn liekkuva valo paljasti yöllisiä näkyjä, maalaisia ja
surkeita, joita se hetken valaisi ja jotka katosivat iäksi; jossakin
haukkui kiukkuinen koira; toisaalla kohotettiin ikkunaverhoa, ja
näkyviin tulivat pimeään tähystävät ihmiskasvot; vanhoja hökkeleitä
rikkinäisine ja sateiden mustaamine olkikattoineen; pihoja
kaatuneine aitauksineen.

Noin joka kahden tunnin kuluttua Stavro pysähtyi majatalon

edustalle, taputteli hevosta, pisti sille kaurapussin päähän ja peiton
selkään, ja astui sitten meluavasti sisään toveriensa seuraamana.
Hän muuttui kerskailevaksi ja suulaaksi, lasketteli huvittavia
kompasanoja ja taputteli joskus tuttavallisesti jotakin talonpoikaa
päälaelle. Tilattuaan sitten »litran ja lasin isännälle», hän pyysi tältä
kohteliaasti tupakkakoteloa, kiersi itselleen savukkeen ja pudotti
kiitokseksi kotelon maahan, vakavana kuin pappi.
 Adrien huomasi, kuinka Mikael, joka oli tuntenut Stavron vain pari
päivää, tarkasteli tätä salavihkaa ja lakkaamatta. Käyttäen
hyväkseen Stavron lyhyttä poissaoloa hän sanoi kreikaksi
ystävälleen:

»Mikä juuttaan ilveilijä!… Millaista melua tyhjästä!…»

Mikael kuiskasi vastaan:

»Hän tahtoo tuolla melulla salata jotakin, en vain tiedä mitä… Joka
tapauksessa hänellä on jotakin salattavaa».

*****

Seitsentuntisen, melkein yhtämittaisen ajon jälkeen saavuttiin

puoliyön tienoissa lopen uupuneina ja hienon sateen vihmoessa X:n
kylään, josta ei voinut eroittaa muuta kuin koirakopin, mistä liuta
hurjia koiria hyökkäsi raivokkaasti hevosen kimppuun. Stavro pieksi
niitä säälimättömästä ruoskallaan ja ohjasi rattaat varmasti porttia
kohti, johon hevonen puski päänsä, ollen vähällä kaataa rattaat.

Istuimeltaan hän huusi majatalon pitäjän ikkunaan päin:

»Gregori!… Gregori hoi!»

Ja kun musta haamu viimein pitkän odotuksen jälkeen tuli

avaamaan, lisäsi hän, oudosti sadatellen:

»Pääsiäinen, evankeliumit ja kaikki pyhät apostolit! Et kai tahtone,

että ohukaisia ja virvokkeita tehdään sadevedestä? Avaa pian,
kirottu kuhnuri!»
 Näin puhuteltu mutisi jotakin ja tarttui hevosta suitsista. Se riisuttiin
valjaista ja rattaat vietiin vajaan. Sitten nuo kolme markkinamiestä ja
isäntä astuivat romanialaiseen tupaan, »carciuma'an», missä
syödään, juodaan ja tupakoidaan, ja missä sanotaan hyviä ja pahoja
sanoja, aina miesten, ikäkauden ja »viinin laadun» mukaan.

Stavro sanoi lyhyesti:

»Syökäämme hyvin, mutta älkäämme unohtuko soittamaan suuta.

Nyt lepäämme päivännousuun asti, ja sitten jatketaan matkaa. Pahin
on takana. Huomenaamuna, sielu ja ruumis virkistyneenä, kerromme
tarinoita ajaessamme jokivartta, ja katselemme kuinka aurinko
nousee hevosen pään yli. Huomenna on kaunis ilma».

Heille tarjottiin munakokkelia, savustettua silavaa, juustoa ja viiniä,

joka oli omiaan »nousemaan hattuun».

Kilistäessään Stavron kanssa isäntä kysäsi häneltä:

»Olet kai matkalla S:n markkinoille…?»

Toinen nyökkäsi myöntävästi. Kysyjä sanoi leikkiä laskien:

»Yhäkö vain käytät virvokkeihisi sakkariinia sokerin asemesta ja

sitruunahappoa sitruunain asemesta?»

Stavro katsoi häntä silmiin syöntiään keskeyttämättä, ja vastasi

sitten:

»Entä sinä, yhäkö sinä valmistat spriistä ja kaivovedestä viinasi,

jolla myrkytät talonpojat ja painatat kukkaroasi?»

Hämmästyneenä Adrien sekaantui asiaan:

 »Stavro, mutta minähän näin sinun ostavan sokeria ja sitruunoita.
Eivätkö ne olleetkaan virvokkeita varten?»

»Ei, ystäväni. Se on vain silmänlumetta janoisille!» vastasi Stavro.

Ja hän lisäsi kreikankielellä:

»Siinä näet, kuinka epärehellinen olen! Eikä sillä hyvä: voin olla
paljoa pahempikin».

Mikael ja Adrien vaihtoivat ymmärtävän silmäyksen, ja edellisen

silmät vastasivat jälkimmäisen kysyvään katseeseen:

»Tässä piilee jotakin».

Kaikki kolme nousivat. Isäntä otti tulitikkurasian ja kynttilän ja

saattoi heidät ullakolle. Se oli puolillaan heiniä. He levittivät lattialle
suunnattoman suuren maton »rogojinan», jolle riisuutumatta
heittäytyivät nukkumaan, vatsat kylläisinä, päät hiukan viinistä ja
väsymyksestä raskaina.

»Jos tupakoitte, varokaa tulta», sanoi isäntä lähtiessään, vieden

mukanaan kynttilän ja tulitikut. Viisi minuuttia myöhemmin kaikki
kolme nukkuivat.

*****

Seuraavana päivänä matkaa jatkettaessa alkoi Stavro kertoella

näin:

»Vuoden 1867 paikkeilla, hiukan senjälkeen kun ruhtinas Kaarle

oli noussut valtaan, palasin minäkin maahani, mutta en ruhtinaana.
Minä palasin sisareni romanttisesta katoamisesta murtuneena ja sen
seikkailevan elämän turmelemana, jota olin viettänyt etsiessäni
häntä kaksitoista vuotta läpi Anatolian, Armenian ja Euroopan
Turkin. Ikäväkseni en voi alkaa kertomalla teille lapsuudestani,
sisareni surullisesta kohtalosta ja niistä luonnottomista oloista, joissa
elin. Se kestäisi liian kauan. Ehkä teen sen joskus, jos vielä silloin
puristatte ystävinä kättäni. Jollette taas sitä tee, on se minulle aivan
yhdentekevää.

Olin siihen aikaan kaksikymmenviisivuotias, minulla oli hiukan

rahaa ja puhuin kolmea itämaista kieltä, mutta olin melkein kokonaan
unohtanut romaniankielen. Lapsuusajan tuttavat eivät minua enää
tunteneet ja se oli minulle mieleen: tahdoin pysyä tuntemattomana.
Sitäpaitsi minulla oli Turkin kansalaisen paperit. Kun lisäksi puhuin
huonosti kieltäni, pidettiin minua muukalaisena.

Miksi palasin maahani? Ilman aikojani ja tärkeästäkin syystä.

Ilman aikojani, koska juureni jo olivat irtautuneet sen maan
kamarasta, jossa olin ensi kertaa nähnyt päivänvalon, ja koska
viihdyin hyvin vierailla mailla. Tämä viihtymys oli kuitenkin vain
näennäistä. Vietin vapaata, mutta paheellista kulkurielämää. Naisista
tunsin vain sisareni ja äitini: puoliso tai rakastajatar oli minulle
tuntematon. Ja kuitenkin minun haluni paloi heihin, mutta pelkäsin
lähestyä heitä. — Tällaista te ette käsitä. Mikael!… Kuinka paljon
vääryyttä elämässä tehdään! Nähdessään raajarikon, jolta puuttuu
jalka tahi käsi, ei kukaan häntä solvaa, mutta jokainen peräytyy,
kukaan ei tunne sääliä sielullisesti raajarikkoista kohtaan!… Ja
häneltä puuttuu kuitenkin se pylväs, joka kannattaa elämää. Se
puuttui minulta. Palasin Romaniaan pyytääkseni sitä niiltä, joiden
elämäntavat ovat paremmin todellisen aistielämän mukaiset. He
antoivat sen minulle, mutta suotuaan minun vain hetkisen tuntea sen
tukea, he riistivät sen minulta äkkiä, häpeällisesti, syösten minut
jälleen paheeseen. Se tapahtui näin:
 Heti palattuani ryhdyin entiseen ammattiini salepgdi'na [salep-
jauhoista valmistetun kuuman juoman myyjä Itämailla] kierrellen
markkinoilta markkinoille, mutta vain ulkopuolella Brailaa, sen
ympäristöllä ja etäämpänäkin. Kaupungissa ei kukaan tietänyt
ammattiani. Salep-jauhon ostin salaa eräältä turkkilaiselta,
uskotellen olevani hänen maanmiehensä ja antaen hänen tietää vain
niin paljon kuin halusin. Niinpä tein työtä vähän ja ansaitsin hyvin,
etenkin kun saatoin turvautua säästöihini, jotka kannoin vyössäni.
Nyt aloin solmia tuttavuuksia.

Kävin puettuna kuin ghiabour [varakas mies], ja tarjosin

siekailematta lasin viiniä milloin yhdelle milloin toiselle, ja niin keksin
eräänä päivänä vanhan Brailan esikaupungissa hyvän viinin ja
samalla sen, mitä olin etsinyt maahantulostani lähtien (melkein
vuoden): viiniä tarjosi usein kaunis »crasmaritza»,
ravintolanomistajan tytär. Ja minusta tuli tuon hyvän viinin uskollinen
nauttija ja niiden salamoiden uhri, jotka leimahtelivat ihailtuni
silmistä. Mutta minä olin varovainen: perhe oli jäyhä ja hyvin rikas.
Lisäksi se ei rakastanut muukalaisia, vaikka sen rikkaus olikin
lähtöisin heistä.

Ensi tehtäväni oli siis hankkia kiireesti romanialaiset paperit, mikä

Pyhän Bakshishin [juomaraha] maissa on helppoa. Vuorokaudessa
on »salepgdi Stavro» haudattu ja minusta tulee Domnul Isvoranu,
»kuparituotteiden kauppias Damaskuksesta». Nimi ja arvo
miellyttävät. Ollaan kohteliaita ja huomaavaisia. Talossa ei ole
emäntää. Isäntä on vanha, vakava ja potee jalkojaan.

Kolmen kuukauden kuluttua minut pidätetään eräänä iltana

aterialle perheeseen. Tutustun tätiin, joka hoitaa äidinvirkaa ja
hukuttaa tyttären hellyyteensä. Mutta ennen kaikkea totean, että on
aina hyvä valehdella vain puolittain. Pöydässä tapasin kaksi veljeä,
suuria ja vahvoja kuin teloittajat, jotka sattuivat olemaan
damaskolaisten mattojen ja kuparien myyjiä Galatzissa. Onneksi
tunsin Damaskuksen ja heidän ammattinsa paremmin kuin he itse;
olin usein kaupitellut tuon maan mattoja ja kupariteoksia.

Aterian aikana minä puhun, kerron tarinoita ja näkemiäni; kuvaillen

erikoisesti sitä kurjuutta, mikä liittyy näihin Damaskuksen mattoihin ja
kupariesineihin, jotka ovat tykkänään viisivuotiaiden lasten ja
puolisokeiden vanhusten kätten työtä, ja joista edelliset ansaitsevat
kaksi metelikiä (kymmenen penniä) päivässä, tietämättä tuskin
mitään lapsuudesta, ja astuvat elämään kärsimykseen portin kautta;
viimemainitut nääntyen nälkään, osattomina vanhuudelle kuuluvasta
levosta ja rauhasta.

Tarinani huvittavat neitiä, ja niiden surullinen puoli hellyttää hänet

kyyneliin. Mutta toisten sydämet ovat kovat, he ottavat tarinan vain
tarinana. Tämä on minulle epämieluista, vieläpä siinä määrin, että
olen vetäytymäisilläni pois. Mutta ajoissa muistan, etten tule tähän
taloon mennäkseni naimisiin kaikkien kanssa. Tyttö oli mieleiseni ja
hänet tahdoin naida.

Seurusteluni tytön kanssa rajoittui siihen, että kerroin hänelle

kaskuja ja tarinoita.

Kaksi kuukautta tämän ensimäisen päivällisen jälkeen saatoin

pitää itseäni perheen läheisenä tuttavana. Ilmapiiri tässä perheessä,
jolla tuskin oli mitään suhteita, oli tukahduttava, mutta ainoa, joka oli
siihen menehtyä, oli tuo vilkas olento, jota rakastin. Joka ilta vietin
hänen luonaan pari kolme tuntia tarinoiden, runoja lausuen tai
laulellen itämaisia lauluja, sointuvia ja valittavia. Tätiä ja isääkin tämä
huvitti, mutta tyttö oli hulluna ihastuksesta… Hän halusi kuulla lisää,
yhä lisää…

Isä oli karkoittanut myymälästä kaikki häiritsevät ostajat, kaiken

melun, ja harvat poikkesivat sisään tilaamaan jotain nautittavaa.
Myymälän takana olevassa huoneessa, johon johti lasiovi, istui täti,
perheen kaikki kaikessa, korjaillen liinavaatteita ja pitäen uudinten
lomitse silmällä huonosti valaistua myymälää. Neiti ompeli jotakin
korutyötä tai nypläsi pitsiä, isän lojuessa sänkykomerossa torkkuen,
joskus vaikeroiden ja joskus kuunnellen minua. Hän olisi
typeryydellään voinut saattaa lampaankin epätoivoon. Istuen
sohvalla hänen lähellään kerroin kaikenlaista, mikä oli
suunnitelmilleni edullista, ja hän nieli kaiken.

Näin pääsin helposti perille hänen heikosta puolestaan: hän

tarvitsi neuvokkaan miehen jatkamaan liikettä, ja sellaisen hän näki
minussa. Tiedetäänhän, ettei romanialaisesta ole kauppiaaksi; hän
on vain maan orja. Kun hän tahtoi antaa tyttärensä liikeasioihin
perehtyneelle miehelle, ja kun toisaalta vain ulkomaalaiset pystyivät
noina aikoina menestyksellä harjoittamaan kauppaa, oli hän sitäkin
tyytyväisempi tavatessaan maanmiehen, joka oli kokenut maailmaa,
osasi vieraita kieliä, kykenipä vielä neuvomaan hänen molempia
poikiaankin, jotka olivat yhtä typeriä kuin hän itsekin. Olin aina
ihmetellyt itsekseni, kuinka nämä paksupäät olivat voineet hankkia
sellaisen omaisuuden, kun sain kuulla, että manalle mennyt äiti oli
ollut ensiluokkainen liikekyky. Tyttö oli hänen luonteisensa; mutta
äidin kuoltua talo oli vaipunut uneliaisuuteen.

Minun mukanani tuli taloon hengitettävää ilmaa; kukin noista

viidestä hengitti sitä omalla tavallaan. Vanhus ja hänen molemmat
poikansa, jotka viettivät joka toisen sunnuntain perheen piirissä,
elehtivät kuin puolihullut ja olivat tukehduttaa minut kysymyksillään,
jotka koskivat liikeasioita, vain liikeasioita. Pannakseen rehellisyyteni
koetukselle he eivät keksineet mitään sen nerokkaampaa, kuin että
lainasivat minulta rahasumman; joskus he taas itse lainasivat
minulle. He olivat minuun näissä molemmissa suhteissa tyytyväisiä,
ja minä päättelin mielessäni, että typeryys ja raha olivat totisesti
kaksoisveljiä. Nämä kolme olivat muuten yhtä maata.

Vanha nainen, kuolleen perheenäidin sisar, ei nauranut ja itki

vieläkin vähemmän. Sensijaan hän usein uteli liikeasioitani. Aluksi
torjuin hänen kyselynsä, sillä huomasin hänen epäilevän minua.
Sittemmin, rohkaistuneena noiden kolmen kunnon miehen
luottamuksesta, selostin laajasti, kuinka liikeyritykseni parina viime
vuonna olivat sujuneet huonosti tarpeellisen pääoman puutteessa.
Tässäkin valehtelin vain puolittain, sillä mitähän olisinkaan saanut
aikaan, jos minulla olisi ollut käytettävänäni runsaasti rahoja!…
Tuona ajankohtana oli ulkomaisten kupariteosten kauppa kaikkein
tuottavinta. Vastaus tyydytti, sillä enhän koskaan ollut sanonut
olevani rikas.

Mutta sydämeni ilo oli kiintymykseni kauniiseen Tincutzaan. Hän

yksin ymmärsi ja rakasti minua, hän yksin sai minut kestämään ja
toivomaan tässä epätoivon talossa.

Vapaana miehenä, joka ei jumaloinut rahaa, ja tottunut kun olin

hengittämään keuhkoihini elämän suuria tuulia, jotka lakaisevat pois
luonnon myrkylliset tautipesäkkeet, viivyin tässä talossa, jossa kaikki
oli itsekkyyden ja typeryyden saastuttamaa, vain hänen vuokseen,
joka kaikin voimin kurkoitti vapautta kohden.

Usein jäimme melkein kahden. Täti meni levolle, sillä hän nousi
aikaisin. Ja silloin, — istuen lähellä isää, josta ei tietänyt,
vaikeroimisesta huolimatta, nukkuiko hän vai valvoi — Tincutza
sanoi minulle, ompeluksensa yli kumartuneena ja luoden minuun
katseen, joka pysähdytti vereni:

»Kertokaa minulle jotakin, herra Isvoranu, jotakin surullista…»

Isä huusi:

»Ei, ei surullista! Se ellostaa mieltäni!…»

»No niin, jotakin iloista sitten», lisäsi tyttö surumielisenä.

»Kerron jotakin, joka sopii kaikille», sanoin minä. »Viime vuonna

olin tavaroineni markkinoilla Jalomitzan [eräs Romanian joki]
rannoilla. Niinkuin tiedätte, on markkinoilla viisasta olla hyvissä
väleissä kaikkien kanssa. Siellä tehdään pian tuttavuuksia ja
unohdetaan ne yhtä pian, mutta markkinakaupustelijat tapaavat
helpommin toisensa jälleen kuin kuollut papin, joka hänet on
haudannut…»

»Kas, sepä ovelaa», mutisi vanhus.

»Noudatin siis tuota viisasta käytöstapaa, ja kerronpa, mitä minulle

tuona päivänä sattui. Olin joku aika sitten tutustunut kaupustelijaan,
nimeltä Trandafir, mustalaiseen, joka oli myyvinään helminauhoja,
mutta todellisuudessa koetti houkutella herkkäuskoisia
markkinamiehiä korttipeliin, joka tunnetaan nimellä: kolme korttia.
Kerta kaikkiaan, Trandafir oli veijari. Mutta tuo veijari herätti minussa
mielenkiintoa. Hän tuli ja nojautui rattaitani vasten, kaulanauhat
pujotettuna käsivarrelle, poltteli piippuaan sanaakaan sanomatta, ja
syljeskeli, kunnes olin inhoten ajamaisillani hänet tiehensä. Silloin
hän hävisi väkijoukkoon, huudellen »Helminauhoja! Helminauhoja!»
Mutta hänen silmänsä etsiskelivät maalaisia, jotka soveltuisivat
osakkaiksi peliin, ja ken siihen ryhtyi, lopetti tyhjin taskuin. Tahtoen
neuvoa häntä ansaitsemaan elatuksensa kunniallisemmin, ehdotin
hänelle kerran, että hän muuttaisi ammattia.

»Mitä?» vastasi hän, »tahtoisitko minusta toveria?»

»En, sanoin minä, toveria en sinusta tahdo, mutta voisin tehdä

sinusta salepgdin. Sillä ansaitsee hyvin.

»Vai ansaitsee hyvin!» huudahti hän. »Salepillasi en koskaan

ansaitsisi kylliksi, voidakseni puolivuosittain liittää uuden dukaatin
kauniin Mirandani kaulaketjuun, joka on tehty riikin dukaateista. Ja
silloinpa, poikaseni, hän lähtisi luotani, sillä rakkaus on
häilyväinen!… Myönsin hänen olevan oikeassa: salep ei tuota
dukaatteja, kun sensijaan hänen »kolme korttiaan»… no niin, hänen
»kolme korttiaan» tuottivat hänelle tuona päivänä, josta puhun, viisi
kahdentoista frangin dukaattia vähemmässä kuin iltapäivässä. Mutta
nuo dukaatit aiheuttivat hyvin huvittavan jutun: putipuhtaaksi
tyhjennetty nuori talonpoika ei päästänytkään Trandafiria käsistään,
ja nuo molemmat, ajettuaan toisiaan vimmatusti takaa pitkin kenttää,
päätyivät minun luokseni, pyytäen minua rauhantuomariksi.
Talonpoika sanoi: »Jollei hän anna rahojani takaisin, on hänen
opetettava minulle ammattinsa; niinpä niin, ammattinsa. Minä teen
niinkuin hänkin». Trandafir kohautti olkapäitään: »Hän on hullu, tuo
mies! Mikä meteli! Mikä meteli!» — — »Niin, ukkelini», sanoi toinen,
»rahani tai ammattisi! Ei kannata olla rehellinen. Teen niinkuin
sinäkin!» — »Mutta sinä et ole rehellisempi kuin minäkään», huusi
Trandafir. »Sinä tahdoit voittaa rahani, mutta minä olin ovelampi, ja
voitin sinun rahasi, siinä kaikki». — »Niinpä niin», myönteli
talonpoika, »en ole ollut paljoakaan sinua rehellisempi. Siksipä
annankin sinulle dukaatin, kunhan annat minulle neljä muuta
takaisin. Jollet sitä tee, niin heittäydyn Jalomitzaan, ja se on synti…
Minulla on kotona nuori vaimo yksinään…Me rakastamme
toisiamme… Ja nuo viisi dukaattia riippuivat hänen
kaulanauhassaan. Minä otin ne, ostaakseni kaksi hevosta ja
viljelläkseni maata…»

Trandafir hypähti ilmaan kuin raudalla poltettuna. »Mitä?» huusi

hän. »Sinä roisto, riistätkö vaimosi dukaatit ostaaksesi itsellesi
hevosia? Sinä et ansaitse vaimoa, jolla on kaulanauha dukaateista!»
— »Mitäs saatoin tehdä?» vaikeroi nuori mies. — »Mitäkö tehdä?»
raivosi mustalainen. »Olisit mennyt varastamaan ne kolmen
peninkulman päähän kotoasi, ja jättänyt dukaatit vaimosi kaulaan!»
Ja minun puoleeni kääntyen Trandafir sanoi: »Oletko koskaan
nähnyt noin tyhmää romanialaista…» Tämän sanottuaan hän vaipui
mietteisiinsä, poltteli ja sylki. Talonpoika itki kädet kasvoilla. Silloin
kävi näin: Trandafir kääntyi mieheen päin, kiskaisi kädet hänen
kasvoiltaan ja nopeasti kuin jos salama olisi iskenyt, sivalsi häntä
kahdesti korvalle. »Miksi lyöt minua?» huusi mies. — »Koska olet
hölmö… En voi nähdä miehen itkevän», vastasi mustalainen,
pyöritellen kiiluvia silmiään kuin paholainen. »Kas tässä ovat nuo
viisi dukaattia ja palaa tänä yönä kotiisi, mutta pysyttele pyssyn
kantaman päässä kylästä, valtamaantiellä. Aamun sarastaessa tuon
sinulle nuo kaksi hevosta ja annan sinulle vielä kaksi korvapuustia.
Ja tämän teen opettaakseni sinulle, ettet enää toiste, kajoa kauniin
naisen dukaatteihin, muussa tarkoituksessa kuin lisätäksesi niitä».
Puoli vuotta tämän seikkailun jälkeen tapaan Trandafirin Naziruun
vievällä tiellä. Hän oli ratsain, minä rattailla. Sivuuttaessamme
toisemme kysyn häneltä: »Oletko pitänyt sanasi, Trandafir?» —
»Olen», vastasi hän minulle, »annoin hänelle kaksi hevosta ja kaksi
korvapuustia».
 *****

Isä oli kertoessani nukahtanut, mutta Tincutza oli liikutetumpi kuin

koskaan ennen. Silloin huomasin olevani ensi kertaa elämässäni
yksin kauniin tytön kanssa, joka katseli minua rakastunein, kostein,
säteilevin silmin. Kumartuen minun puoleeni, hän tarttui käteeni ja
sanoi äänellä, joka oli sointuvampi kuin viulun:

»Sanokaahan, herra Isvoranu: voisitteko te rakastaa niinkuin

mustalais-Trandafir?…»

En voi sanoa, polttiko vai jäätikö hänen kätensä minua, mutta sen
vain tiedän, että minut valtasi yht'äkkiä pakokauhu, päätäni huimasi
kuin jos olisin pudonnut katolta, ja muitta mutkitta sieppasin hattuni
ja syöksyin ulos.

Hän piti menettelyäni kujeiluna ja nauroi kovin nähdessään minut

seuraavana päivänä. Mutta minä olin lohduton: naispelkoni ilmeni
voimakkaampana kuin milloinkaan. Kaikki toivo kuukausia kestäneen
tuttavallisuuden hyväätekevästä vaikutuksesta häipyi pois. Minä olin
yhä edelleen sielultani rampa.

Mutta aivan kuten on hevosten laita, jotka pelkäävät tulta, aloin

minäkin uskotella itselleni, että pitelemällä liekkiä nenäni edessä, en
lopulta sitä enää pelkäisi. Ja kukapa ties? Mitä me oikeastaan
tiedämme ihmisluonnosta? Vähemmän kuin eläimet!… Jos minulla
olisi ollut tilaisuutta viihdyttää luonnottomia viettejäni ja kesyttää
villiytyneitä vaistojani olisin ehkä löytänyt tasapainon. Mutta siihen
olisi tarvittu ihmisten hyväntahtoisuutta ja olosuhteiden
myötävaikutusta. Ei edelliset enempää kuin jälkimmäisetkään
huolineet pelastaa ihmistä. Jälkimmäiset ovat tehneet minusta
köyhän miehen, kun taas edelliset eivät nähneet muuta kuin oman
itsekkyytensä. Seurauksena oli, että puskimme päämme murskaksi
seinää vasten. Mutta meistä kahdesta olin minä surkuteltavampi.

En olisi tahtonut pyytää Tincutzan kättä, ennenkuin olin varma

siitä, että luonteessani alkoi tuntua tervehtymisen oireita. Mutta
silloin ilmestyi näyttämölle kilpakosija, joka saattoi asemani vaaraan.
Tyttö huusi ääneensä, ettei hän tahtonut mennä naimisiin kenenkään
muun kuin minun kanssani, ja silloin isä kysyi, mitä minä ajattelin
asiasta.

Mitäkö minä ajattelin? Pelkkä naimisiinmenon ajatuskin syöksi

minut kadotuksen kauhuihin!… En voinut vastata mitään… Olin
välttelevä, hämmentynyt… Ylpeydessään loukattu Tincutza vuodatti
kyyneleitä, jotka raatelivat sydäntäni. Isä arveli hämminkini johtuvan
siitä, etten ollut »rikas mies», ja lohdutteli minua:

»Kunhan teette täällä työtä, olette vielä rikas jonakin päivänä!»

Ymmärrättekö? He luulivat minun etsineen rikkautta heidän

talostaan.

Näin teki perikato tuloaan ja minä kuljin suoraan sitä kohti: pyysin
Tincutzan kättä. Hän riemuitsi, talo heräsi horrostilastaan, mutta
minä, minä tunsin olevani hukassa. Kosintaani seuraavat päivät
muistuttivat kuolemaan tuomitun viime hetkiä. Tincutza oli
ihastuksissaan.

»Mielenliikutusko teidät noin herpaisee?» sanoi hän minulle

eräänäkin päivänä, »kuinka onnellinen olenkaan!»

Tyttö-parka!
 Rauhoittaakseni mieltäni minä kerroin kaskuja aamusta iltaan,
mutta kuitenkin huomattiin, etten ollut entiseni, ja kihlajaisiltana olin
vähällä pyörtyä. Läsnäolevat sukulaiset kuiskuttivat keskenään, ja
panivat kaiken mielenliikutuksen laskuun, kuten teki morsiamenikin.
Minua koetettiin saada puhumaan, minua pyydettiin kertomaan. Minä
etsin aivoistani enkä löytänyt mitään. Mutta pappi, joka oli vaihtanut
sormukset, antoi minulle kirkon siunauksen lausuttuaan aiheen
tarinaan.

Oli kysymys peltotöistä ja pappi valitteli, että hänen työmiehensä

eivät välittäneet hänestä mitään, vaan laiskottelivat työmaalla.
Ikäänkuin syötiksi sanoin silloin:

»Isä, on olemassa vain yksi keino saadaksenne heidät tekemään

ripeämmin työtä».

»Mikä se on, poikani?»

»On kirottava tuimasti, kirottava kuin surugiu [kyytivaunujen ajaja].

»Ah, emmehän voi kirota, se on syntiä».

»Niin, syntiä se tosin on», myöntelin minä, »mutta Bukarestin

arkkipiispa on antanut synninpäästön kaikkiin sellaisiin tilanteisiin
nähden, joissa ei voi menetellä toisin».

Pappi näytti epäilevältä, mutta kaikki läsnäolijat huusivat:

»Kuinka? Sanokaahan, kuinka? Kertokaa!»

»No niin, asia oli siis tällainen: eräänä päivänä oli Bukarestin
arkkipiispan lähdettävä erääseen kaupunkiin, jossa hänen oli
välttämättä oltava läsnä kirkollisessa juhlatilaisuudessa. Noudettiin
parhaat postivaunut ja Hänen Pyhyytensä nousi niihin. Mutta
huolimatta siitä, että hänellä oli tiedossa hyvät juomarahat, oli
vaunujen surugiu hyvin tyytymätön, sillä niinkuin kaikki tiedämme, ei
surugiu voi ohjata hevosiaan kiroilematta. Hänelle on piiskan
läimäyttely ja kiroaminen välttämättömämpää kuin itse juomarahat,
eikä arkkipiispan surugiukaan kieltänyt nimeään. Korkean
kirkonmiehen nuhteita peläten mies-parka pureskeli huuliaan ja ajoi
parhaan taitonsa mukaan kokonaista kolme tuntia, mutta kun
saavuttiin virran yli vievälle kahlauspaikalle, pysähdytti hän kerta
kaikkiaan vaunut. Hengästyneenä ja tulipunaisena kiukusta kuin
keitetty krapu hän heitti käsistään ohjakset ja jäi odottamaan,
päättäen pitää kiinni oikeuksistaan hinnalla millä tahansa. Arkkipiispa
kävi kärsimättömäksi ja pisti hetkisen kuluttua päänsä ulos
vaununovesta, kysyen syytä pysähdykseen. Surugiu otti lakin
päästään ja selitti nöyrästi:

»Asia on nähkääs se, Teidän korkea Pyhyytenne että hevoset ovat

tottuneet surugiun kirouksiin, ja kun en voi kiroilla Teidän Pyhyytenne
läsnäollessa, eivät ne tunne minua ja kieltäytyvät menemästä yli».

Arkkipiispa suositteli:

»Poikani, huutakaa niille: hei, hei, kelpo hevoseni!»

Surugiu, tuo veitikka, toisteli säyseästi:

»Hei, hei, kelpo hevoseni!…» Mutta hevoset eivät

liikahtaneetkaan.

»Eikö ole mitään muuta keinoa niiden liikkeelle saamiseksi kuin

kiroileminen?» tiedusteli Hänen Pyhyytensä, kadottaen kaiken
kärsivällisyytensä.
 »Ei, Pyhä Isä, on kuten sanoin: vain kaura ja kiroukset saavat
hevoset liikkeelle!…»

»No niin», vastasi metropoliitta, »kirotkaa siis ja minä annan teille

synninpäästön!»

Surugiu ponnahti seisoalleen, tarttui ohjiin, läimäytti loputonta

piiskaansa ja huusi niin, että kuolleetkin olisivat säikähtäneet:

»Hei, hei, hei! Neitsyt Marian Kaikki pyhät sandaalit! Kaikki pyhät
jumalankuvat! Neljätoista evankeliumia! Kuusikymmentä
sakramenttia!… Kaksitoista apostolia ja neljäkymmentä marttyyriä!…
Hei, hei, hei!… Kelpo hevoseni, Jumalan ja Pyhän Hengen
nimeen!…

Vaunut kiisivät kaalamossa kuin pääskynen. Rannalle päästyä

arkkipiispa pisti jälleen päänsä ulos ja sanoi ajajalle, joka katseli
häntä voitonriemuisena:

»On hämmästyttävää, kuinka hevosenne ovat opetetut, mutta te

sensijaan ette näy saaneen paljoakaan uskonnonopetusta: ei ole
neljäätoista evankeliumia, vaan neljä, eikä kuuttakymmentä
sakramenttiä, vaan ainoastaan seitsemän.

»Olette oikeassa, Pyhä Isä, ja tiesin sen itsekin, mutta, nähkääs,

neljä ja seitsemän ovat liian lyhyitä lukuja, jotta niistä syntyisi kunnon
kirousta, ja niinpä me ajurit koetamme parhaamme mukaan
muovailla uskontoa, saadaksemme sen soveltumaan ammatillisiin
tarpeisiin».

Tämän kaskun aiheuttama hilpeys saattoi papin hämilleen ja

minun oloni helpommaksi. Tincutza säteili, niin ylpeä hän oli minusta.