Professional Documents
Culture Documents
Dơnload Saving Her Wolves Tara West Full Chapter
Dơnload Saving Her Wolves Tara West Full Chapter
https://ebookmeta.com/product/revenge-of-her-wolves-tara-west/
https://ebookmeta.com/product/heart-of-her-wolves-1st-edition-
tara-west/
https://ebookmeta.com/product/fighting-for-her-wolves-1st-
edition-tara-west/
https://ebookmeta.com/product/fated-for-her-wolves-1st-edition-
tara-west/
Hungry for Her Demon Wolves 1st Edition Tara West
https://ebookmeta.com/product/hungry-for-her-demon-wolves-1st-
edition-tara-west/
https://ebookmeta.com/product/hunted-by-her-demon-wolves-1st-
edition-tara-west/
https://ebookmeta.com/product/rage-of-her-ravens-tara-west/
https://ebookmeta.com/product/academy-for-misfit-witches-1st-
edition-tara-west/
https://ebookmeta.com/product/academy-for-courting-curses-1st-
edition-tara-west/
Another random document with
no related content on Scribd:
II
Onko se äiti? On. Kaksi hyvää silmää, kaksi hyvää kättä, ja hyvä
rinta, joka haihduttaa alituisen nälän. On hyvä olla. On lämmintä. On
turvallista. On joku, joka huolehtii — ja antaa, kaikkea.
"Etpäs syö. Minä olenkin nyt minä. Syö sinä vain heiniä niinkuin
hevoset ja lehmät."
"Minä narrasin", sanoo pouta. "En minä syö ketään, minä vain olen
että kaikkien tulisi hyvä olla ja että kaikki kasvaisivat, että sinäkin
kasvaisit."
Sitte isä meni pian pois, senhän tiedän, oli mennyt merille suuriin
laivoihin. Koneenkäyttäjä hän on, ja mahtava mies, paljon
mahtavampi kuin kapteeni. Kun hän vain liikauttaa kättään, niin
hirmuisen suurien laivain koneet käyvät tai seisovat, aina miten hän
vain tahtoo. Tiedänhän minä toki mikä mies koneenkäyttäjä on ja
mikä on höyrykone — kaikki ne olen nähnyt, jokaikisen koko
kaupungissa, ja monessa laivassakin. Konehuoneitten soppiin minä
mielelläni lymyän, katselen sieltä ja kuuntelen miesten puheita.
Viime kesänä jäin yhteen laivaan, Herokseen, mutta kun keksivät,
niin lähettivät luotsin mukana takaisin. Se oli pentelettä. Kun tulen
isoksi, niin eivät lähetä. Merille minä menen, ensin lämmittäjäksi, ja
sitte saan koneen hoitooni, sellaisessa suuressa laivassa, jonka
konehuone on kuin kirkko.
Niin saattoi käydä joskus. Äiti ei tahdo. Mutta minä osaan kyllä.
Minä rupean kertomaan että on taasen joku joulu, ja me istumme
näin, kun silloin joku mies tulee ovesta ja sanoo että terveisiä,
tunnettekos te vielä minua. Me emme tietysti ole tuonaankaan,
ihmettelemme vain että mistäs me kaikki maailman miehet
tuntisimme; tuollaista pitkäviiksistä ja lippalakkista setää ei ole tässä
kaupungissa edes nähtykkään. Mutta se mies rupeaa nauramaan
että minäpä taidan silti tuntea teidät ja että eikös tämä ole sen
Suojasen Juhanin rouva ja tämä se Pikku-Pekka. Sitte se mies
panee suuren lakkinsa minun päähäni, niin etten minä näe mitään, ja
sitte se halaa äitiä, näinikään, ja sanoo että jokos nyt tunnetaan.
Minä reuhdon paraillaan äitiä kaulasta, kun eteisestä kuuluu
töminää. Ovelle koputetaan. Äiti työntää minut pois ja menee
avaamaan. Minusta tuntuu että nyt siellä on isä. Mies sieltä kyllä
tuleekin, mutta aivan oudonnäköinen. Suuri turkki sillä on päällään ja
naapukka kädessä. Se katselee meitä jurosti mustilla silmillään,
mutta pitkä parta tärisee. Oven suussa se seisoo yhä ja katselee
ympäriinsä niin että melkein pelottaa. Sitte se jää tuijottamaan äitiin,
ja sieltä parran sisästä kuuluu:
Aivan varmasti tiedän nyt että tuo mies on isä, sillä ei kukaan ole
puhutellut äitiä noin. Mutta minä en ymmärrä miksi nyt ollaan niin
vakavia kuin joku olisi kuollut ja vietettäisi hautajaisia. Mies seisoo
yhä kuin patsas, ja kun katson äitiin, on hän kuin toinen patsas, ja
aivan kalpea. Ei kukaan puhu mitään. Aijon juuri juosta isää vastaan
ja käännähdän vielä äitiin päin etteikö hänkin tule, kun samassa äiti
polkaisee jalkaansa ja rupeaa huitomaan käsillään.
"Mene!" sanoo hän. "Mene sinne jossa olet rypenyt tähänkin asti.
Ei sinua enään täällä tarvita."
Sen sanoo äiti niin vihaisella ja rumalla äänellä etten ole koskaan
sellaista kuullut, ja minua aivan viluttaa. Minun tekee mieli inttää
vastaan että nyt sinä puhut rumasti äiti ja ettei isä ole missään
rypenyt, senhän näkee päältäkin kun vaatteet ovat aivan puhtaat.
Mutta niin paha on minun olla ja niin kangistaa joka paikkaa etten
saata edes kieltä liikuttaa. Jos olisin alasti pakkasessa, niin ei voisi
olla kylmempi kuin nyt. Alan aavistella että joskus on tapahtunut
jotain, jonka äiti on minulta salannut, ehkäpä valehdellutkin, ja ettei
minulla koskaan voi olla isää ja äitiä yhdelläkertaa. Vihaan äitiä niin
että tahtoisin ottaa lakkini ja lähteä tuon miehen jälkeen, joka on niin
nöyrä eikä sano mitään vaikka äiti pauhaa, nyökäyttää vain päätään
ja menee pois. Mutta enhän voi liikkua paikaltani, en vähääkään.
Turhaan koetan ponnistella edes huutaakseni. Minua kauhistaa, ja
koko huone alkaa hyppiä silmissäni. Niinkuin maanjäristyksessä
kerrotaan kaupungin kivitalojen kaatuilevan sikinsokin, niin kaatuu
nyt kaikki. Ymmärrän kyllä ettei tämä ole mikään maanjäristys ja ettei
oikeastaan mitään kellahtanut nurin, ei tuo pöytäkään eikä kuusi,
mutta jotain muuta tärkeämpää on mennyt rikki ja luhistunut maan
tasalle. Mitä se on, sitä en tiedä, mutta äitiä minä vihaan. Siinä se on
edessäni kuin Syöjätär, josta sadussa kerrotaan, se irvistää makeasti
ja maiskuttaa huuliaan niinkuin aikoisi sanoa: tule tänne lapseni, saat
piparkakkuja.
"En minä ole lapsi enään", huudan minä. "Minusta on tullut mies.
Minä lyön sinua."
Silloin minä näenkin että äiti istuu tuolilla ja itkee. Nyt hän tulee
minun tyköni ja koettaa minua tyynnyttää, sopertaen jotain, josta en
saa selvää. Mutta minä keppuroin itseni irti ja konttaan sohvan
taakse nurkkaan. Siellä rupeaa kurkkuani kaivelemaan haikeasti, ja
me itkemme molemmat, äiti sohvalla ja minä nurkassa. Kun sitte
nousen ja katson huoneeseen, näen joulukuusen värjöttävän niin
surkeana kuin sitäkin palelisi. Sen kynttilät tuikuttavat haaleina
pilkkuina, joitten ympärillä kuultaa kummallinen kehä niinkuin
kuunsappi pakkasyönä.
"Sammuta kynttilät, äiti", hoen minä. "Etkö näe että niillä on vilu."
V
Sehän on Elina.
Sitä yhä hyräillen tulee hän koulun juhlasaliin, niin varhain että
huone on vielä melkein tyhjä. Ja, tarkasti varoen ettei vain joutuisi
kiskotuksi mukaan iltaman viimeisiin valmistuksiin, lymyää Pekka
suojaiseen loukkoon, voimistelutelineitten taakse, josta saattaa silti
pitää silmällä kaikkia tulijoita. Tuleehan Elinakin vihdoin, tulee,
tuoden kirkkaan auringonpaisteen keskelle helmikuista iltaa. Mutta
Pekka pysyttelee yhä lymypaikassaan, sillä ihmeellinen ujous on
vallannut hänet. Kaikki tytöt ovat tänä iltana kuin pieniä
sähköpattereita, niin että sävähdyttää luita myöten kun vain
katsahtaakin niitä. Mutta Elina on kaikkein vaarallisin patteri;
vähintäin lienee siihen tyttöön ladattu parinsadan voltin jännitys.
Yhtenä humuna vilahtaa ohjelma puheineen, runoineen,
esitelmineen, lauluineen, voimisteluineen, ja ennenkuin Pekka
aavistaakaan, aletaan penkkejä raivata pois piirileikkiä ja tanssia
varten eli "karkealoa", niinkuin sitä ohjelmassa suloisesti nimitetään.
Tammerkosken sillallaa
näin heilani ensiikeerraan…
Kalliolle, kukkulalle
rakennan minä majani…
"Missä sinä olet ollut", kysyy Elina, "kun ei ole näkynyt koko
iltana?"
"En tiedä. Mutta minusta tuntuu että nyt voisin uskoa; kun olen
tässä, sinun kanssasi. Ymmärrätkö minua, Elina? Minusta ei vielä
koskaan ole tuntunut tällaiselta. Kuuletko miten minun ääneni
värisee, ja näetkö miten kädet vapisevat? Katso!"
"Sinä olet sitte ilkeä ja raaka poika. Ihmiset sanovat että äitiskin on
ajanut sinut pois kotoa."
*****
"Vai vihaat", sanoo Pekka jäykästi. "Vihaa sitte niin että läkähdyt.
Etpä liene ainoa, joka vihaa. Minusta on kaikki yhdentekevää. Vaikka
koko maailma rymähtäisi yhteen läjään, niin on yhdentekevää.
Kukapa minusta välittäisi. Mutta sinua minä olen tänäpäivänä niin
kovasti rak-kastanut."
"Itse sinä lapsi olet ja tolvana, kun et anna ihmisten olla rauhassa.
Tuommoinen järjestyksenhälritsijä joutaisi hiiteen ja viralta pois.
Mene helvettiin tästä!"