Along Ukraine s River A Social and

Environmental History of the Dnipro

Cybriwsky
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/along-ukraine-s-river-a-social-and-environmental-hist
ory-of-the-dnipro-cybriwsky/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Along the River of Flesh (Gone to See the River Man

Series Book 2) Kristopher Triana

https://ebookmeta.com/product/along-the-river-of-flesh-gone-to-
see-the-river-man-series-book-2-kristopher-triana/

The Gates of Europe A History of Ukraine Serhii Plokhy

https://ebookmeta.com/product/the-gates-of-europe-a-history-of-
ukraine-serhii-plokhy/

Borderland A Journey Through the History of Ukraine 2nd

Edition Anna Reid

https://ebookmeta.com/product/borderland-a-journey-through-the-
history-of-ukraine-2nd-edition-anna-reid/

A River with a City Problem A History of Brisbane

Floods Margaret Cook

https://ebookmeta.com/product/a-river-with-a-city-problem-a-
history-of-brisbane-floods-margaret-cook/
Revolutionary Ukraine 1917 2017 History s Flashpoints
and Today s Memory Wars 1st Edition Myroslav Shkandrij

https://ebookmeta.com/product/revolutionary-
ukraine-1917-2017-history-s-flashpoints-and-today-s-memory-
wars-1st-edition-myroslav-shkandrij/

Social Spaces and the Public Sphere A Spatial History

Of Modernity In Kerala 1st Edition S Harikrishnan

https://ebookmeta.com/product/social-spaces-and-the-public-
sphere-a-spatial-history-of-modernity-in-kerala-1st-edition-s-
harikrishnan/

Pharsalia An Environmental Biography of a Southern

Plantation 1780 1880 Environmental History and the
American South 1st Edition Lynn A. Nelson

https://ebookmeta.com/product/pharsalia-an-environmental-
biography-of-a-southern-plantation-1780-1880-environmental-
history-and-the-american-south-1st-edition-lynn-a-nelson/

River Dreams the People and Landscape of the Cooks

River Ian Tyrrell

https://ebookmeta.com/product/river-dreams-the-people-and-
landscape-of-the-cooks-river-ian-tyrrell/

The Way It Was A History of the early days of the

Margaret River wine industry 1st Edition Peter
Forrestal

https://ebookmeta.com/product/the-way-it-was-a-history-of-the-
early-days-of-the-margaret-river-wine-industry-1st-edition-peter-
forrestal/
Another random document with
no related content on Scribd:
 »En välitä hallituksista, signora. Ne ovat samanlaisia nyt kuin
ennenkin. Paavi kuolee, ja hänen sielunsa menee seuraavaan
paaviin. Toinen paavi on ruma, toinen kaunis, mutta sielu on sama.
En välitä muusta enää kuin että keittoni onnistuu, enkä välitä siitä,
kuka verot kantaa, kunhan vain voin maksaa ne… Mitä sanot,
Tommaso?»

Vanha garibaldilainen tuli yläkertaan hymyillen ja viitaten

kädellään, jossa hän piti kirjettä. »Trinità dei Montilta», kuiskasi hän.
Punastuen ja vavisten Roma otti kirjeen vanhan miehen kädestä ja
meni omaan huoneeseensa.

»Mitä minä olen sanonut, Francesca? On hyvä olla kristitty näihin

aikoihin, ja siitä syystä minä aina kannan terävää puukkoa
rukousnauhassani.»
XVIII.

Kirjeessä oli Berliinin postileima.

»Oma rakas vaimoni! — Läksin Pariisista äkkiarvaamatta kolme

päivää sitten ja saavuin tänne tiistaina. Syy tähän äkilliseen pakoon
oli se, että näin Pariisin lehdissä ilmoituksen Rooman aikomista
juhlamenoista kuninkaan valtaistuimellenousun muistoksi. Moinen
häpeämätön kansan kärsimysten pilkkaaminen tällä suuren tuskan
hetkellä näyttää vaativan viipymätöntä ja tuntuvaa vastausta. Siitä
syystä oli viisainta kiirehtiä järjestämistyötä mitä voimakkaimmin…»

»Juna lähtee pohjoiseen keho 9.30», ajatteli Roma. »Minun

täytyy lähteä tänä iltana eikä huomenna.»

»Jos joku kirjoittaisi kirjan kansakuntien hävityksestä', mikä

varomattomuuksien ja valtiollisen tuhlaavaisuuden luettelo siitä
syntyisi! Ensi maanantaina he kruunaavat kuninkaan kukkasilla,
nimittävät häntä 'jaloksi' ja 'urhoolliseksi' ja 'oikeutta noudattavaksi'
ja 'yleväksi' ja 'armolliseksi', tekevät hänet kuuroksi musiikilla ja
laululla, tanssivat ja juhlivat sekä antavat samppanjan virrata,
samalla kuin kansa kuolee nälkään eikä yhtään ääntä kuulu sen
puolesta.
 Voi rakas Romani, kun näen suuren rikkauden, tuhlaavaisuuden
ja köyhyyden hirvittävät kärsimykset, en enää ihmettele köyhien
luokkien kapinallisuutta ja rikoksellisuutta — ihmettelen ainoastaan
niiden kärsivällisyyttä. Tänä päivänä sataa, ja kirjoittaessani
kohotan silmäni ja näen pienen repaleisen pojan kävelevän tuolla
alhaalla Friedrichsstrassella yhtä repaleisen vaimon vieressä.
Äitiraukka ei valita, vaikka hänen pikku poikansa ei ole yhtä hyvin
puettu eikä yhtä kylläinen kuin toisten vaimojen pojat, eikä pikku
poika itke, vaikka hän on syntynyt repaleissa kulkevan äidin
poikana. He ovat niin kärsivällisiä, niin äärettömän kärsivällisiä.
Ehkä armollinen Jumala sulkee heidän silmänsä näkemästä
repaleissa kulkevan hirveätä eroavaisuutta, jota nähdessä
sydämeni on murtua. Mutta voi noita syviä kuiluja jalkaimme
juuressa, täällä, tuolla, joka paikassa! Kun ajattelen sitä kaikkea,
tahtoisin itkeä, mutta kun muistan, kuinka monta vaimoraukkaa ja
lasta käy nälkäisenä tuon häpeällisen mässäysjuhlan tähden, joka
aiotaan panna toimeen, täytyy minun toimia — Jumalan nimessä
minun täytyy…»

Roma lakkasi lukemasta. Hänen silmänsä olivat kosteat, hänen

kurkkuaan puristi, mutta ylinnä kaikesta oli pelko — pelko Rossin
puolesta ja epäluulo hänen aikeeseensa nähden.

»Oi Roma, Roma, rakas Romani, nyt ymmärrän isäsi ja nyt

vihdoinkin olen samaa mieltä kuin hän. Hänen mielestään
kuninkaanmurhakin joskus saattoi olla välttämätön ase ihmisyyden
taistelussa, ja vaikka tiesin, että muutamat mitä suurimmista
henkilöistä olivat samaa mieltä, pidin aina tuota kohtaa heikkoutena
isäsi profeetallisessa kutsumuksessa ja hänen käsityskykynsä
rajoituksena. Mutta nyt näen, että ainoa erotus meidän välillämme
oli se, että hänen sydämensä oli suurempi kuin minun ja että
hirvittävinä aikoina, jolloin kansa on avuton eikä voi aikaansaada
mitään laillisin keinoin, revolutsioni eikä evolutsioni näyttää olevan
sen ainoa toivo…»

Roma kiihoittui yhä enemmän. Ei ollut epäilystäkään Rossin

aikeesta.

»En kerro sinulle mitään varmaa suunnitelmastamme, rakas,

osittain siitä syystä, että tämä kirje voisi joutua harhateille, osittain
koska en pidä oikeana enkä tahdo rasittaa vaimoani sillä
vastuunalaisuudella, jonka noin äärettömän pitkälle ulottuvan ja
tärkeän ohjelman tunteminen tuottaisi. Kyllä tiedän, ettei hänen
suonissaan ole tippaakaan verta, jota hän ei olisi valmis
vuodattamaan minun tähteni, mutta sen syyn vuoksi hän ei saa
panna pientä sormeansakaan vaaraan.

Lyhyesti, meidän tunnuslauseemme on 'yhdistymistä!

yhdistymistä! yhdistymistä!' Heti kun suunnitelmamme on valmis ja
kaikki yhdistykset Euroopassa saavat sanan yhteisen liikkeen
aloittamiseksi, tuntevat tyrannit, jotka seisovat valtioiden
etunenässä, että nuo vanhat temppelit ovat lahonneet ja valmiit
sortumaan.

Pahimpana vaarana ovat vakinaiset armeijat, joilla suuret valtiot

ovat itsensä ympäröineet. Se juuri oli syynä onnettomuuksiin
helmikuun 1 p:nä. Siinä on nytkin vaarallisten seurauksien uhka, ja
siitä syystä lähetän tässä julistuksen muistaen, että sinapin
siemenestä voi kasvaa suuri puu. Pyydä vanhaa Pellegrinoa
painattamaan heti 500 kappaletta ja anna ne jollekin, joka toimii
nimessäni. Paras on kääntyä Malatestan puoleen, joka kuuluu
meidän puolueeseemme ja tietää kuinka julistuksia saa jaetuksi
kasarmeissa. Luullakseni hän on velkaa minulle sen verran, että voi
antautua tuon vaaran alaiseksi.

*****

'Sotilaat! — Yleisen rakkauden periaate, jota saarnattiin

Öljymäellä, on vielä kaukana täytäntöönpanosta, vaikka maailma
kulkee luonnonlain pakosta sitä aikaa kohti, jolloin sodat käyvät
mahdottomiksi. Ne alkoivat raakalaisoloissa ja ovat eläneet
persoonallisen, perhe-, kansalais- ja paikkakunnallisen sodan
kehityksen. Ne ovat nyt tuomitut loppumaan siinä kansojen
keskinäisessä liitossa, joka on oleva oikeuden loistava voitto
vallasta. Mutta minä puhun teille kuin ainakin miehille, jotka ovat
valmiit tarjoamaan henkensä uhriksi maansa hyväksi, ja pyydän
teitä ajattelemaan, mikä vaikutus on eräillä teoilla, joita teiltä
pyydetään, ja ovatko ne työt laillisia.

Sotamiehen tehtävä on taistella maansa vihollisia vastaan, eikä

hänellä ole oikeutta taistella omaa kansaansa vastaan. Jos hän
tekee sen, pettää hän omat herransa ja on siis kapinallinen ja
kavaltaja. Tämä on päivänselvää, kuka voi sitä vastaan sanoa?

Roomalaiset soturit, isien kunnian perilliset, kun teiltä vaaditaan

sotalain täyttämistä, eikö mikään ääni sano teille, että taistelette
veljiänne vastaan? Kieltäytykää sitä tekemästä. Jos armeijan kotkat
taas käskevät teitä käyttämään hirmuvaltaa veljiänne kohtaan siitä
syystä, että he vaativat oikeutta elää, niin heittäkää pois aseenne
uljaina miehinä ennemmin kuin teette veljesmurhan.

Davido Rossi.»
 Roma luuli näkevänsä kaikki, kuinka koko suunnitelma oli ajateltu
— ensin tunnussana, sitten kapina, sitten kuninkaanmurha. »Juna
lähtee 2,30, minun täytyy joutua siihen», ajatteli hän.

»Rakkaani, älä koeta vastata tähän kirjeeseen, sillä minun täytyy

minä hetkenä tahansa olla valmis lähtemään Berliinistä joko
Geneveen tai Zürichiin, en tiedä minne. En voi antaa sinulle mitään
osoitetta kirjettä tai sähkösanomaa varten, ja ehkä on paras, että
tuolla tärkeimmällä hetkellä en ole missään yhteydessä Rooman
kanssa. Muutaman päivän kuluttua olen taas luonasi, eromme on
lopussa, ja jos Jumala tahtoo, en koskaan enää ole jättävä
sinua…»

Roman päätä pyörrytti. Rossi syöksyi surman suuhun, ja häntä oli

mahdoton pelastaa. Oli kuin Kaikkivaltiaan mahtava käsi oli ajanut
häntä sokeasti eteenpäin.

»Näen, että paavi on julistanut minut pannaan ja erottanut

'Ihmisten Tasavallan' jäsenet kirkon yhteydestä. Olen pahoillani,
hyvin pahoillani, hyvin pahoillani niiden ihmisraukkojen tähden,
jotka janoavat yliluonnollista uskontoa ja joiden nyt täytyy
järjestäytyä ulkopuolella kirkkoa ja sen johtoa — olen pahoillani
paavin tähden, jota kohtaan tunnen samaa kuin ennenkin, nimittäin
syvää hellyyttä, tuomitkoonpa hän minua kuinka paljon tahansa. Oi
jos tuo suuri sydän, joka säälii köyhiä, hellii joukkoja ja rakastaa
naisia ja lapsia kuin Kristus, voisi unohtaa maallisen valtansa ja
lakkaisi hakemasta hallintoaluetta, klerikalismin helisevää vaskea ja
kiliseviä kelloja, mikä johtaja hän olisi, kun tämä uusi ristiretki
pannaan toimeen!

Hyvästi, lemmittyni. Voi hyvin! Eräs ystävä kirjoittaa, että

Roomasta tulleet kirjeet ovat lähetetyt Lontoosta tänne minun
jälkeeni. Ne ovat varmaan sinulta, mutta ennenkuin ennätän ne
saada, suljen sinut jo syliini. Kuinka ikävöin sitä hetkeä! Rakastan
sinua enemmän kuin koskaan ennen, ja vaikka kirjeeni ovat olleet
täynnä asioita, on minulla muuta sanottavaa sinulle, kun
tapaamme. Älä odota minua ennenkuin näet minut omassa
huoneessasi. Ole uljas! Nyt kysytään rohkeutta. Muista että lupasit
olla sekä soturini että vaimoni — 'valmiina tottelemaan kapteenin
käskyjä'.

D.»

Roma seisoi Rossin kirje kädessä, kasvot ja huulet kalpeina, ja

hänen päätään pyörrytti, kun samassa koputettiin ovea. Ennenkuin
hän vastasi, työnsi hän kirjeen uuniin ja sytytti sen tulitikulla.

»Donna Roma! Oletteko siellä, signora?»

»Odottakaa… tulkaa sisään.»

»Eräs munkki odottaa etuhuoneessa ja pyytää tavata teitä,

signora.»

Se oli isä Pifferi. Vanhan miehen lempeät kasvot näyttivät

huolestuneilta. Roma katsoi häneen läpitunkevasti ja pelokkaasti.

»Pyhä isä tahtoisi tavata teitä taas», sanoi munkki.

»Tahtooko hän… minua vahingoittamaan miestäni?» sanoi Roma

vapisevalla äänellä.

»Ei, tyttäreni. Päinvastoin hän pyytää teitä pelastamaan hänet.»

 Roma ajatteli hetken ja sanoi sitten: »Hyvä, menkäämme siis.» Ja
hän palasi huoneeseensa pukeutumaan. Viimeinen jäännös kirjeestä
paloi uunissa.
XIX.

Roma läksi Vatikaaniin kapusiinilaisen kanssa. Hän näki taas samat

komeat portaat ja salit, samat soturit, kamariherrat, bussolantit,
monsignorit, saman keisarillisen palatsin leiman. Mutta pienessä,
vaatimattomassa huoneessa, jonne he nyt astuivat matoilla peitetyn,
kapeaikkunaisen salakäytävän kautta eikä valtaistuinsalin läpi, kuten
ennen, paavi seisoi odottaen kuin vaatimaton pappi, puettuna
valkoiseen villaviittaan.

Roman lähestyessä hän hymyili surumielistä hymyä, ja hänen

väsyneet silmänsä kuvastivat ääretöntä sääliä aivan kuin lääkärin
silmät ennenkuin hänen on pakko ryhtyä leikkaamaan turvatonta
eläinraukkaa hyödyttääkseen työllään ihmissukua.

Roma polvistui ja suuteli paavin sormusta. Paavi kohotti hänet ylös

ja asetti hänet istumaan lepotuolille, istuutuen itse nojatuoliin ja yhä
vielä pidellen Roman kättä omassaan. Kapusiinilainen seisoi ikkunan
ääressä vetäen uutimen hiukan syrjään ja katsellen piazzalle.

»Ettehän usko, että pyhä isä on lähettänyt teitä pyytämään

tehdäkseen pahaa teille?» sanoi paavi.
 »Olen varma, ettei hän sitä tahdo, teidän pyhyytenne», vastasi
Roma.

»Ja vaikka en hyväksy miehenne toimia, tiedätte, etten soisi

hänelle mitään pahaa.»

»Pyhä isä ei suo kenellekään pahaa, ja minun mieheni on niin

hyvä ja hänen aikeensa niin jalot, ettei kukaan, joka tuntee hänet, voi
suoda hänelle pahaa.»

Paavi katsoi Romaa kasvoihin. Ne loistivat pelokasta iloa, ja

paavin kävi häntä sääli.

»Teidän rakkautenne mieheenne on suloinen ja kaunis, tyttäreni,

ja pyhän isän sydämeen koskee, kun hänen täytyy tuottaa teille
huolta. Mutta se on hänen velvollisuutensa ja hänen täytyy se
tehdä.»

Roma kohotti taas kainosti katseensa, ja taas paavi näki tuon

äänettömän, rukoilevan katseen.

»Tyttäreni, teidän miehenne vaikuttimet eivät ehkä ole huonoja. Ne

ovat ehkä hyvät ja jalot. Niin on laita usein hänen kaltaisissaan
miehissä. He näkevät rikkauden ja köyhyyden ristiriidan, ja heidän
sydämensä on täynnä suuttumusta ja sääliä. He kuulevat elämän
uumenissa suuria kysymyksiä, jotka vaativat selitystä. He tuntevat
kärsivän ihmiskunnan rauhattomuuden, joka valmistaa ihmissieluja
niihin muutoksiin, jotka varmaan tulevat. Mutta lapseni, he eivät
tiedä, että todellisia ja pysyviä parannuksia, semmoisia, jotka
koskevat koko ihmisperhettä, voi Jumala yksin aikaansaada pyhän
kirkkonsa ja paavinistuimensa avulla ja että niitä parannuksia on
pyhän Pietarin kello julistava maailmalle.»
 Paavin puhuessa puna kohosi Roman poskille aivan kuin vaaran
lippuna. Hän katsahti avuttomasti kapusiinilaiseen. Nuo äärettömästi
rukoilevat silmät näyttivät kysyvät milloin isku lyötäisiin.

»Mitä hän siis tekee, tyttäreni? Välittämättä kirkosta, joka hellän

äidin lailla tahtoisi kantaa ihmisheikkouden ja kärsimyksen taakkaa,
hän julistaa uutta evankeliumia, semmoista, joka alentaisi
ihmiskunnan pahempaan raakalaisuuteen kuin se, mistä Kristus
meidät pelasti. Ansaitseeko hänen menettelytapansa teidän
rakkauttanne, lapseni?»

Roma katsoi kainosti paaviin vastatessaan:

»Minulla ei ole mitään tekemistä mieheni mielipiteitten kanssa,

teidän pyhyytenne. Minun tulee ainoastaan olla uskollinen hänen
ystävyydelleen minua kohtaan ja rakkaudelle, jota tunnen häneen.»

»Lapseni», sanoi paavi, »kysykää itseltänne, mitä miehenne tekee

tällä hetkellä. Hän ei tyytynyt siihenkään, että on kylvänyt
eripuraisuutta parlamenttiin ja sanomalehdistöön, hän vaeltaa nyt
ympäri Eurooppaa kooten kaikki seikkailijat, jotka työskentelevät
pimeässä, ja hautoo kapinanhanketta, jonka seurauksena voi olla
täysi anarkia koko maailmassa.»

Roma veti pois kätensä paavin kädestä ja huudahti vastustaen.

»Ah, kyllä tiedän mitä tahdotte sanoa, tyttäreni. Hänen

aikomuksensa ei ole luoda anarkiaa. Sitä sellaiset miehet eivät
koskaan aio. Mutta kun he kerran ovat aloittaneet vaarallisen
liikkeen, johtavat tietämättömät joukot sen loogilliseen
päätökseensä. Niin käy aina. He alkavat evolutsionilla ja päätyvät
revolutsioniin. He alkavat rauhalla ja päätyvät väkivaltaan. Ja ainoa
seuraus miehenne toimista voi olla järjestetyn yhteiskunnan, valtion
ja kirkon hävitys.»

Roman sormet olivat kouristuksenomaisesti pusertuneet. Hän

kohotti kainot, tunteelliset kasvonsa sanoen:

»En tiedä mitään siitä, teidän pyhyytenne. Tiedän vain, että hän on
vakuutettu velvollisuudestaan ja että hänen sydämensä on puhdas ja
jalo.»

»Tyttäreni, miehenne voi olla hengeltään ja mieleltään suuri

isänmaanystävä, mutta siitä huolimatta hän on niitä tämän
onnettoman ajan rikoksellisia ja haaveilevia opettajia, jotka pettävät
tietämättömiä joukkoja lupauksilla, joita ei koskaan voida täyttää.
Anarkia, sekasorto, uskonnon ja siveellisyyden hävitys, oikeuden,
ihmisarvon surma, kodin puhtauden turmelus — siinä ainoat
mahdolliset hedelmät siitä siemenestä, jota hän kylvää.»

Kainot silmät alkoivat salamoida. »En ole tullut tänne tätä

kuullakseni, teidän pyhyytenne.» Paavi pani lempeästi kätensä
Roman kädelle.

»Muistakaa, lapseni, mitä itse sanoitte edellisellä käynnillänne.»

Roman pää vaipui alas.

»Viranomaiset tietävät tarkoin kaiken.»

»Pyhä isä!»

»Se oli välttämätöntä.»

»Siis… joku on heille kertonut.»

 »Minä sen tein. Pyhä isä ei kertonut enempää kuin oli
välttämätöntä hänen omantuntonsa rauhoittamiseksi ja rikoksen
estämiseksi. Oma kielenne teki loput, tyttäreni.»

Paavi kertoi mitä oli tapahtunut pääministerin virastossa, ja Roman

rintaa puristi. »Ei se tee mitään», sanoi hän vihdoin, kasvoissa sama
pelokas ja tunteellinen ilme, »Davido Rossi on valmistautunut
kaikkeen, siis tähänkin».

»Viranomaiset tiesivät jo enemmän kuin minä saatoin heille

kertoa», sanoi paavi. »He tiesivät, missä miehenne oleskelee ja mitä
hän toimii. He tietävät, missä hän on nytkin, ja ovat valmiit
vangitsemaan hänet.»

Roma kiihtyi yhä enemmän, ja kaino katse muuttui puolustavaksi.

»Minulle on sanottu, että hän on Berliinissä tällä hetkellä. Onko se

totta?»

Roma ei vastannut.

»On sanottu, että viralliset ilmoitukset aivan selvästi todistavat,

että hänellä on kapinallisia hankkeita.»

Roma ei vieläkään vastannut.

»Sanotaan salassa, että kapinan tarkoituksena on vallankumous

ja kuninkaanmurha. Onko se totta?»

Roma puri huultaan ja vaikeni.

»Ettekö voi luottaa minuun, lapseni? Ettekö tunne pyhää isää?

Antakaa minulle pieni toivo vain, että nuo huhut ovat perättömiä, niin
pyhä isä on valmis vastustamaan kaikkia teitä vastaan tähdätyltä
yrityksiä ja vaikkapa asettumaan koko maailmaakin vastaan.»

Roman päätä pyörrytti. »En tiedä… en tiedä», mutisi hän.

»Oletteko vähääkään epävarma, tyttäreni? Jos teillä on

pienintäkään syytä uskoa, että nuo tiedot ovat valheellisia ja ilkeätä
panettelua, sanokaa se minulle, ja minä olen käyttävä miehenne
hyväksi teidän epäilystänne.»

Roma nousi seisomaan, mutta hän piteli kiinni pöydästä vavisten

ja äänetönnä. Paavi katsoi häneen suurin, väsynein silmin ja jatkoi
lempeästi:

»Jos te, onnetonta kyllä, ette voi uskoa muuta kuin että miehenne
on sekaantunut vaarallisiin hankkeisiin, ettekö voi estää häntä
niistä?»

»En», sanoi Roma taistellen kyyneliään vastaan, »se on

mahdotonta. Olkoon hän oikeassa tai väärässä, en minä ainakaan
voi häntä tuomita. Paitsi sitä, kauan aikaa sitten, jo ennenkuin
olimme naimisissa, lupasin hänelle, etten koskaan asetu hänen ja
hänen työnsä väliin, enkä voi sitä koskaan tehdä, en voi!»

»Mutta jos hän rakastaa teitä, lapseni, eikö hän tahtoisi teidän
tähtenne välttää vaaraa?»

»En voi pyytää sitä häneltä. Minä käskin hänen lähteä

ajattelematta minua ja lupasin pitää huolta itsestäni, tapahtuipa mitä
tahansa.»

Hänen silmänsä loistivat kyyneleisinä. Paavi taputti hänen kättään

pöydän reunalla.
 »Ettekö voi edes mennä hänen luokseen varoittamaan häntä
sallien hänen päättää itse, tyttäreni?»

»Niin… se on nyt mahdotonta.»

»Miksi niin, lapseni?»

»Minä en tiedä, missä hän on, enkä voisi löytää häntä.

Kirjeessään hän sanoo, että on parempi, etten tiedä hänestä.»

»Hän on siis erottautunut teistä kokonaan?»

»Aivan täydellisesti. Minä saan tavata hänet vasta Roomassa.»

»Ja toistaiseksi, estääkseen vihollisiaan saamasta selkoa hänestä,

hän on lopettanut kaiken yhteyden ystäviensä kanssa, niinkö?»

»Niin.»

Paavin kasvot kalpenivat huomattavasti ja sisäinen ääni sanoi

hänelle: »Siinä on Jumalan käsi. Kuolema odottaa sitä miestä
Roomassa, ja hän astuu sokeana sitä kohti.»

Suuret surulliset silmät katsoivat tunteellisesti Roman väriseviin

kasvoihin. »Sitä ei voi auttaa», ajatteli paavi. Hän tunsi puserruksen
omassa rinnassaan jo.

»Otaksukaa, lapseni… otaksukaa, että voisitte estää kaikki pahat

seuraukset. Tahtoisitteko tehdä sen?»

»Olen nainen, pyhä isä. Miten nainen voi mitään estää?»

»Kansojen historiassa on joskus tapahtunut, että nainen on voinut

pelastaa henkiä ja varjella yhteiskuntaa nostamalla vain pienen
kätensä.»

Paavi nosti Roman vapisevat sormet pöydältä.

»Jos voin tehdä jotakin, teidän pyhyytenne, rikkomatta lupaustani

ja pettämättä miestäni…»

»Se on hirvittävä kiirastuli, lapseni. Jumala tietää kuinka hirveä se

on vaimolle, kuinka hirveä.»

»Vähätpä siitä! Jos se pelastaa mieheni… Sanokaa se minulle,

teidän pyhyytenne.»

Paavi kertoi hänelle pääministerin ehdotuksen ja kuninkaan

lupauksen. Hänen äänensä värisi. Hän oli kuin mies, joka haavoittaa
itseään joka sanalla. Roma katsoi häneen sanatonna, kunnes hän oli
lopettanut.

»Te pyydätte minua syyttämään miestäni?»

»Se on ainoa tapa, jolla voitte pelastaa hänet, tyttäreni.»

Roma katsoi ympäri huonetta avuttomasti, ja hänen silmänsä

uhkuivat äänetöntä armon rukousta. Sitten siunatut kyyneleet tulivat
taas, eikä hän koettanutkaan estää niitä.

»Pyhä isä», sanoi hän nyyhkyttäen, »sitä hänen vihollisensa ovat

koko ajan pyytäneet minua tekemään, ja kun olen kieltäytynyt, ovat
he koetelleet minua köyhyydellä ja häpeällä. Ja kun tulen teidän
luoksenne hakemaan suojaa ja turvaa uskoen, että isälliset kätenne
varjelevat minua, te… myöskin te…»
 Hän vaikeni aivan kuin äkillisen ajatuksen iskemänä ja sanoi:
»Mutta se on mahdotonta. Hän on mieheni, ja siitä syystä en voi
todistaa häntä vastaan.»

»Sydämeni vuotaa verta tähtenne, lapseni, ja minua hävettää

väittää vastaan. Mutta vala ei ole välttämätön syytökseen, ja vaikka
olisikin, ei tämän epäkristillisen valtakunnan laki tunnusta teitä
Rossin vaimoksi.»

»Mutta hän tietää, kuka häntä on syyttänyt. Minä olen ainoa

ihminen maailmassa, jolle hän on kertonut salaisuutensa, ja hän on
vihaava minua ja eroava minusta.»

»Te pelastatte hänen elämänsä, tyttäreni.»

»Mitä se merkitsee, että pelastan hänen elämänsä, kun kadotan

hänet iäksi?»

»Tekö noin sanotte, lapseni — te, joka olette uhrannut niin paljon
jo? Eikö korkein rakkaus ensin ajattele rakastetun onnea ja viimeksi
itseään?»

»Niin, niin. En tiennyt mitä sanoin. Mutta hän on kiroava minua

siksi, että estin hänen työnsä.»

»Hänen työnsä on estyvä joka tapauksessa. Se on tuomittu nyt jo.

Ja kun hänen haaveilevat suunnitelmansa ovat murtuneet ja kaikki
on turhaa ja kadotettua eivätkä kyyneleet voi uudestaan herättää
menneisyyttä…»

»Mutta hänet ajetaan maanpakoon, enkä minä saa koskaan

nähdä häntä enää.»
 »Se on pienempi kahdesta pahasta, lapseni», sanoi paavi. Ja
juhlallisella, värisevällä äänellään, joka kaikui Roman korvissa kuin
Rossin ääni, hän lisäsi: »Joka vuodattaa ihmisen verta ihmiskäden
kautta, hänen verensä on vuotava.»

Nuoren naisen värisevät, tunteelliset kasvot jäykistyivät taas, ja

paavi kuvasi matalalla äänellä häpeällisen kuoleman syvää kurjuutta.

»Kunniatta, häväistynä, ilman tulevaisuutta, ilman palkkaa,

jättämättä hellyyden ja rakkauden muistoja jälkeensä — hauta, joka
sulkee hylkiöpojan luut.»

Roma piti kiinni pöydästä peläten joka hetki kaatuvansa maahan.

»Niin käy miehellenne, jos hänet vangitaan ja tuomitaan

vehkeilystä kuninkaan henkeä vastaan. Ja vaikka ajan henki
pelastaisikin hänet kuolemasta — kuinka kävisi? Hän joutuisi
vankilakomeroon meren tuliperäiselle saarelle, elävänä haudatuksi,
alituisen vahdinnan alaiseksi, sielun ja ruumiin kidutukseen — hän
olisi äärettömän surullinen kuva miehestä, jota kansa kerran jumaloi,
mutta joka nyt ojentaa voimattomat kätensä ulkomaailmaan päin,
kunnes hulluus tulee hänen lohdutuksekseen tai itsemurha auttaa
häntä muuttamaan iankaikkisuuteen jättäen ainoastaan kurjan
ruumiin maan päälle.»

Roma ei kestänyt hermojännitystä enää. »Minä suostun», sanoi

hän.

»Uljas lapseni!» huudahti kapusiinilainen kääntyen ikkunan luota

Romaan päin, kasvot osoittaen syvää liikutusta.
 »Onhan eri asia ilmaista salaisuus toisen vahingoittamiseksi kuin
toisen hyväksi, eikö niin?» sanoi Roma avuttomalla, lapsellisella
äänellä.

»On kyllä», vastasi kapusiinilainen. »Teidän miehenne saa tietää,

että tekonne on pelastanut hänet kuolemasta, ja hän on rakastava
teitä monta vertaa enemmän.»

»Ei, ei, hän ei koskaan anna sitä anteeksi — tiedän sen vallan
hyvin. Hän ei ymmärrä, että mieluummin olisin kuollut kuin sen tekijä.
Mutta minä tiedän, että teen sen hänen parhaakseen.»

»Sen tiedätte.»

»Ja vaikka hän eroaa minusta ja puolet maailmaa on välillämme

— hän siellä, minä täällä — emmekä koskaan näe toisiamme…
tässä maailmassa…»

»Te olette kuin kaksi vierekkäin juoksevaa virtaa, lapseni, jotka

virtaavat samaa merta kohti ja kohtaavat toisensa — vasta siellä.»

Kyyneleet kiilsivät Roman silmissä, ja hän koetti hillitä

nyyhkytystään. »Kun erosimme sinä yönä, jolloin hän läksi,
sanoimme, että nyt ehkä eroamme iäksi — ja silloin sanoimme pitkät
jäähyväiset maallisille tunteille… lemmelle ja onnelle. Lupasin olla
uskollinen kuolemassakin, sen muistan, mutta minä ajattelin omaa
kuolemaani, en hänen, enkä voinut kuvitella, että minun täytyisi
pelastaakseni hänen elämänsä pettää hänet…»

Mutta sillä hetkellä hän murtui kokonaan, ja paavi, joka oli

palannut istuimelleen, nousi taas lohduttamaan häntä.
 »Tyyntykää, tyttäreni», sanoi hän. »Se, mitä aiotte tehdä, on
urhoollinen uhraus. Olkaa uljas, ja taivas on maksava palkan teille.»

Roma tyyntyi vähän ajan kuluttua, ja isä Pifferi alkoi miettiä heidän
menoaan oikeussaliin. Hän oli noutava Roman kello 10.

»Odottakaa!» sanoi Roma. Uusi valo loisti hänen kasvoistaan.

»Mikä on, tyttäreni?» kysyi paavi.

»Pyhä isä, olen unohtanut jotakin. Mutta minun täytyy kertoa se

teille, ennenkuin on myöhäistä. Se ehkä muuttaa teidän
mielipiteenne kaikesta. Kun kuulette sen, sanotte ehkä: 'Älkää
puhuko sanaakaan. Ette saa puhua. Se on mahdotonta.'»

»Kertokaa, lapseni.»

Roma epäröi vähän ja katsoi kapusiinilaiseen ja paaviin. »Kuinka

minä sen kertoisin?» sanoi hän. »Se on niin vaikeata. En aikonut
sanoa sitä kenellekään. Mutta minun täytyy kertoa se nyt teille — nyt
juuri.»

»Jatkakaa tyttäreni.»

»Mieheni nimi…»

»Niin?»

»Ei ole Rossi, teidän pyhyytenne. Sen nimen hän otti palatessaan
Italiaan, sillä hänen oma nimensä, jota hän oli käyttänyt ulkomailla,
oli joutunut epäluulon alaiseksi.»

»Niin, niin», sanoi paavi ja itsekseen hän ajatteli: »Sellaisilla

miehillä on usein monta nimeä.»