Computational Fluid Dynamics and

COSMOL Multiphysics: A Step-by-Step

Approach for Chemical Engineers 1st
Edition Ashish S. Chaurasia
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/computational-fluid-dynamics-and-cosmol-multiphysic
s-a-step-by-step-approach-for-chemical-engineers-1st-edition-ashish-s-chaurasia/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Clinical Cases A Step by Step Approach 1st Edition

Solomon

https://ebookmeta.com/product/clinical-cases-a-step-by-step-
approach-1st-edition-solomon/

Bayesian Statistics for Beginners A Step by Step

Approach Therese M. Donovan

https://ebookmeta.com/product/bayesian-statistics-for-beginners-
a-step-by-step-approach-therese-m-donovan/

Procedural Dermatosurgery A Step by Step Approach 1st

Edition Biju Vasudevan

https://ebookmeta.com/product/procedural-dermatosurgery-a-step-
by-step-approach-1st-edition-biju-vasudevan/

Elementary Statistics: A Step By Step Approach, 11th

Edition Allan Bluman

https://ebookmeta.com/product/elementary-statistics-a-step-by-
step-approach-11th-edition-allan-bluman/
Beginning T-SQL: A Step-By-Step Approach 4th Edition
Kathi Kellenberger

https://ebookmeta.com/product/beginning-t-sql-a-step-by-step-
approach-4th-edition-kathi-kellenberger/

Thinking Critically about Research A Step by Step

Approach 1st Edition Jane Ogden

https://ebookmeta.com/product/thinking-critically-about-research-
a-step-by-step-approach-1st-edition-jane-ogden/

Strategic Marketing Planning: A Step-by-Step Approach

2nd Edition Karel Jan Alsem

https://ebookmeta.com/product/strategic-marketing-planning-a-
step-by-step-approach-2nd-edition-karel-jan-alsem/

Manual of Percutaneous Coronary Interventions A Step by

Step Approach 1st Edition Emmanouil Brilakis

https://ebookmeta.com/product/manual-of-percutaneous-coronary-
interventions-a-step-by-step-approach-1st-edition-emmanouil-
brilakis/

Data Visualization for Social and Policy Research A

Step by Step Approach Using R and Python Jose Manuel
Magallanes Reyes

https://ebookmeta.com/product/data-visualization-for-social-and-
policy-research-a-step-by-step-approach-using-r-and-python-jose-
manuel-magallanes-reyes/
Another random document with
no related content on Scribd:
 Mitään sanomatta tarttui Jaakko Nikin kaulukseen ja työnsi hänet
ovesta ulos.

— Elä astu tähän taloon niillä mielipiteillä.

— … sen vielä edestäsi löydät, kuului vielä pimeästä porstuasta.

Työväki vaikeni, mutta muutamien kasvoilla näkyi kasvavaa

kiihtymystä.

Jaakko meni kamariin. Siellä oli Emmi. Katsoi pitkään niinkuin olisi
sanonut: »Siinä sen näet.» Jaakon täytyi paeta sitä katsetta, niin
koski se häneen. Ja istuessaan pienen vierashuoneen keinutuolissa
hän tunsi olevansa kuin yksin koko talossa.
XVI.

Villen välitystoimisto oli täytynyt lopettaa. Se ei enää kannattanut.

Epävakaisilta näyttävät ajat tekivät talonkaupat melkein
mahdottomiksi.

Alusta alkaen oli välitystoimi sujunut huonosti Villeltä. Hänen

luontainen laiskuutensa oli siihen syynä. Olisi pitänyt käydä maita
katsomassa ja yleensä innokkaasti puuhata, mutta aamuisin täytyi
nukkua myöhään valvotun yön jälkeen ja yöt menivät pelatessa ja
hurjastellessa.

Rahatkin olivat jo loppuneet. Ne menivätkin kuin hiekka sormien

lomitse. Eräänä päivänä he kumpikin sen huomasivat.

— Minä tarvitsen rahaa, sanoi Helena.

Ville katseli komeasti pyntättyä vaimoaan silmät suurina.

— Mitä… joko olet kaikki hävittänyt?

— Sinä ne olet hävittänyt… juopporatti! Sanat sinkoilivat

molemmin puolin terävinä. Helena jäi itkemään ja Ville pakeni ulos.
— »Helvetti!… semmoisen akan kanssa jaksa…»
 Silloin vasta Ville huomasi, miten kauaksi he kumpikin olivat
menneet entisyydestään. Kaupunki-ihailu, joutilaisuus ja hurjastelu
oli hävittänyt kaiken ihmisyyden, josta nyt olisi toivonut olevan edes
rippeitä jälellä.

Ensi kertaa tunsi Ville raskaana kohtalon käden painavan itseään.

He olivat nyt köyhiä, ja se merkitsi sitä, että nyt pitäisi ryhtyä työhön.
Mitä hän tekisi? Sen, ettei hänestä ollut oikeastaan mihinkään, tunsi
Ville itsekin nöyryyttävänä. Ja jos hän olisi ollut rehellinen itseään
kohtaan, olisi hän myöntänyt, että maatyön halveksiminen oli vienyt
hänet tähän.

Olisipa vielä Kinkomaa myymättä. Edes pienikään pala siitä

omana. Tuskinpa hän enää koskaan saisi omistaa maata. Maat
olivat kaikki yksityisten hallussa. Pitäisi muuttaa olot sellaisiksi, että
maa olisi kaikkien vapaasti viljeltävänä, silloin hänkin sitä saisi.

Villessä oli herännyt uusi elämän ajatus, oikeastaan hän ensi

kertaa ajatteli. Hänessä tapahtui käänne aivan pienessä hetkessä.
Ja ajatukset tulvivat hänen mieleensä toinen toisensa yli niinkuin
hurjat laineet.

Hän tunsi olevansa sosialisti. Miten hän sitä ei ennen ollut

huomannutkaan. Ja nythän hänen köyhänä miehenä täytyi
pakostakin kuulua siihen joukkoon.

Sosialidemokratia! Kuinka se sana olikaan ihana hänelle. Siihen

sisältyivät kaikki tulevaisuusajatukset.

Ja nyt oli Ville huomaavinaan ne epäkohdat, joita poistaakseen

sosialistit taistelivat. Niitä oli lukuisasti. Miten hän oli saattanutkin
kulkea nykypäivien yhteiskuntapuuhista ja -taisteluista mitään
välittämättä, silmät ummessa maailmaa mullistavilta aatteilta ja
sokeana kaikelle kurjuudelle?

Hän oli nyt köyhä, mutta oliko se hänen oma syynsä? Eivätkö nuo
lukuisat iilimadot, liikemiehet ja kauppiaat, olleet häntä kynineet
puhtaaksi niinkuin kaikkia muitakin. Hän oli yrittänyt rehellisesti
työskennellä välitystoimistossaan, mutta toiset, voimakkaammat,
löivät häneltä tien tukkoon. Nyt hän oli työtön, joita nykyinen
yhteiskuntajärjestelmä synnytti lukemattomia. Villen ajatukset
jatkuivat. Hänelle tuli polttava halu työskennellä nykyisen
vallankumouksellisen työväen parissa sen aatteita seuraten ja
tulkiten toisille tietämättömille. Hän oli mielestään kehittynyt
muutamassa hetkessä täydellisesti demokratiaa ymmärtäväksi ja oli
valmis sitä toisille opettamaan. Itse hän ei kyennyt käsittämään, että
hänen ajatuksensa, kerran irti päästyään ja saatuaan sysäyksen
ahdistavasta puutteesta, kääntyivät pian anarkokommunistiseen
suuntaan. Ei pilkahdustakaan edes hetkellisestä häpeän tunteesta,
että oli hylännyt maan ja omaa laiskuuttaan joutunut rappiolle.
Hänhän oli muka rehellisesti koettanut talohuijarina pyrkiä eteenpäin.

— Tiedätkö, Helena, kuka on syypää meidän köyhyyteemme?

kysyi Ville jo seuraavana päivänä vaimoltaan.

— Sinä ainakin.

— Ei se ole minun syytäni, vaan nykyisen yhteiskunnan. Yht'äkkiä

olen saanut silmäni auki. Minä rupean sosialistiagitaattoriksi.
Sellaisia tarvitaan nykyjään paljon.

Helena hymähti halveksivasti. Hän ei ajatellut mitään muuta kuin

mistä saisi rahaa.
 Ville sitä ei nähtävästi enää kykenisi riittävästi hankkimaan, siispä
oli hänen sitä otettava mistä vain tarjottiin.

— Vai sellaiseksi. Tuleeko siitä paljon rahaa? kysyi Helena maaten

laiskasti vuoteessaan. Aamu oli kulunut jo pitkälle, mutta hän ei
viitsinyt vielä nousta.

— Kai siitä sen verran, että nätisti elää.

— Mutta minä tahdon elää reilusti, niinkuin tähänkin asti. Jos sinä
et saa rahaa, niin kyllä minä…

— Miten?

— Hellittämällä niitä maalaisten siveyskäsitteitä.

Helena nauroi rietasta naurua oikoillen vuoteessa.

Ville hätkähti. Oliko Helenakin menossa siihen suuntaan? Se

tuntui melkoisen nololta. Tosin hänellekin oli sattunut omat pienet
seikkailunsa täällä kaupungissa, mutta se nyt oli toista sentään aina
miehen… Vaimon pitäisi olla joka tapauksessa uskollinen.

Helena oli noussut ja kampaili tukkaansa kaappipeilin edessä. Hän

oli täyteläinen ja kaunis. Kyllä hän hyvin kelpasi. Kokemustakin oli jo
siitä.

— Ehkäpä oletkin jo seikkaillut? kysyi Ville kylmästi. Häntä

kuohutti se, että yhteiskunta ja sen rahaherrat muka ryöstivät näin
toiselta hänen vaimonsa. Mitään syytä Helenassa itsessään ei hän
voinut löytää.

— Aina vähän, kiusoitteli Helena.

 — Ja sinä ilkeät! kuohahti Ville ja tarttui vaimoaan olkapäähän,
niin että hienot pitsit repeilivät.

— Mene hiiteen! Sinähän murskaat minut. Mene hankkimaan

rahaa äläkä pahoinpitele vaimoasi.

Ville istui masentuneena ja kiukuissaan. Tämä käänne oli hänelle

melkein odottamaton. Tosin hän oli jotain epäiltävää kevytmielisyyttä
jo huomannutkin vaimossaan. Helena kiemaili miehille ja oli
myöhään iltasilla poissa kotoaan.

Yhteiskunnan syy, päätteli Ville. Rahavalta katkoo perhesiteetkin.

Ei ole ihme, jos vallankumous on ovella. Mitä olisi nyt tehtävä
Helenan suhteen? Miten hän oli saattanut niin muuttuakin?
Yhteiskunnallisista asioista hän ei välittänyt. Rahaa piti vain olla. No,
sehän oli tarpeen taloudessa, kaikessa. Ilman sitä ei voinut elää.
Olisiko Helena nyt muuttunut todellakin niin eläimelliseksi, että möisi
ruumiinsa kurjasta rahasta? Mutta olihan se niin tavallista
kaupungeissa. Kovin hävytön hän sentään kehtasi olla, Helena, kun
puhuikin sellaista.

— Kuule, minä hankin heti toimen, saan rahaa, mutta sinun on

luvattava olla erossa kaikesta sellaisesta, sanoi Ville.

— Sittenpähän näkee, virkkoi Helena kiusoittavasti hymyillen. —

Jos sinä voit hankkia rahaa, niin se sopii kyllä minulle. Sinä tahi joku
muu, ei ole minulle sillä mitään väliä. Kun kerran on näin mennyt,
niin menköön vastakin miten sattuu.

—- Voiko nainen puhua noin? sanoi Ville kiukuissaan. — Häpeisit

toki.
 — Nainen sitä oikein voikin, kun elämä menee alaspäin, niinkuin
nyt meidänkin. Me halusimme kumpikin kaupunkielämää, ja se kysyy
rahaa. Ja kun mies ei kykene sitä hankkimaan, silloin astuu nainen
esiin. Jos nyt sinä et onnistu, niin kyllä varmasti minä.

Ja Helena nauroi pilkallista, hirvittävää naurua. Naisessa ei ollut

enää hituistakaan entistä Helenaa, joka Kinkomaassa oli ollut kerran
reippaana maalaistyttönä, tosin halukkaana suloillaan miellyttämään
miehiä, mutta kumminkin ihmisenä. Nyt hänestä oli ihmisyys
raa'assa seurapiirissään kadonnut melkein olemattomiin.

— Helvetti, sinä olet kuin elukka, karjaisi Ville.

— Ja oletko sinä parempi, kuohahti Helena. — Kyllä minä sinun

seikkailusi tiedän, vaikka en ole mitään puhunut. Kaipa nekin
kuluttivat osaltaan rahoja, jotka nyt loppuivat.

— Ole vaiti, kähisi Ville, mutta hänestä oli ponsi hervahtanut.

Helena tiesi siis, ettei hänkään ollut parempi. Menköön sitten kaikki
niinkuin menee. Kaikki on yhteiskunnan syytä. Rahan syytä. Mutta
vallankumous puhdistaa.

Hänen on jouduttava mukaan.

XVII.

Talvi oli jo alussa. Ale ja Taave asuivat hatarassa, syrjäisessä

komerossaan. Tehtaassa oli työtä riittävästi, mutta palkat hupenivat
ihmeteltävästi kaikkeen ja mikään ei siltä riittänyt. Omituinen nälän
tunne oli aina vatsassa ja ruumiissa. Sen lisäksi piti kuulla aina
kotona valitusta ja tehtaassa kiroilemista ja hirveitä puheita.

Taave oli lakon jälkeen vaipunut omituiseen tylsyyden tilaan. Ei

juuri mistään valittanutkaan eikä liioin puhunut toverilleenkaan
temokratiasta. Ei odottanut mitään muutosta tilanteeseen, mutta ei
kieltänyt, jos toiset sitä vakuuttivat. Ruumiissa oli alituinen
väsymyksen tunne, joka pani jäsenet liikkumaan jäykästi. Silmiin oli
ilmestynyt verestävä kiilto. Tehdastoverit olivat häntä ruvenneet
sanomaan »menninkäiseksi», ja Taave oli siitä vain hymähtänyt.

Ale oli entistäänkin vaiteliaampi. Työmiesten alituista honotusta

hän ei viitsinyt kuunnella. Hänen tulevaisuudentoiveensa oli saanut
kertakaikkisen iskun lakon loppuessa. Ajatukset pyrkivät siltä maan
puoleen. Sieltä hän toivoi pelastusta, mikäli saattoi toivoa. Päästä
johonkin maalaistaloon työmieheksi ja saada perheelleen siellä
asunto. Sitä hän ajatteli ja suunnitteli. Se olisi ollut ihanaa. Hän puhui
tästä toverilleenkin, mutta Taave hymähti katkerasti.
 — En minä tule, kun kerran pois ajettiin, se on vissi. — Hänestä oli
karissut pois demokraattinen innostus ja jäänyt viha jälelle. Kun voisi
jotenkin kerran kostaa tämän vääryyden.

Ale hautoi maallepääsy-unelmiaan. Sunnuntaisin aikoi hän lähteä

johonkin tarjoutuakseen maatyömieheksi, mutta se jäi aina viikosta
viikkoon. Siellä olisi mennyt maanantaipäivä, ja se olisi merkinnyt
perheelle sitä suurempaa puutetta. Ja sitten täytyi olla kaartin
harjoituksissa. Rangaistuksen uhalla oli kielletty pois jääminen. Kun
siihen kerran tuli mennyksi, täytyi kai olla edelleenkin. Ja olihan
järjestyksestä pidettävä huolta. Hänhän oli järjestyskaartin jäsen.
Koskapa alituiseen puhuivat vallankumouksesta, niin saattoihan se
tulla minä päivänä tahansa, ja silloin pitäisi olla järjestystä
valvomassa.

Illoin työn loputtua ei tehnyt mieli olla asunnossa, jossa vaimo aina
valitti ja lapset pyysivät leipää. Ne eivät ymmärtäneet, että sitä piti
haukata vain suurimpaan nälkäänsä. Ja kun tätä ei jaksanut kuulla ja
katsella, tuli aina kävelleeksi työväen kahvilaan. Siellä sai istua
ainakin siltä rauhassa ja sitäpaitsi sai siellä aina kahvitilkan
hiukovaan nälkäänsä. Joskus tarjosivat toverit, toisinaan osti itsekin.

Kahvila oli iltaisin täynnä miehiä. Luettiin sanomalehtiä ja

politikoitiin. Tupakansavua, rähinää ja kirouksia oli maasta laipioon
saakka. Sittenkin voi siellä paremmin viihtyä kuin asunnossa, jossa
puute ja valitus irvisti joka nurkasta.

Eräänä iltana istui hän toverinsa kanssa hörppimässä kahvia, kun

huomasi Kinkomaan Villen eräässä pöydässä.

— Katsohan, Kinkomaan entinen isäntä on tuolla, sanoi hän

Taavelle.
 — Niin näkyy… sanovat tulleen siitä kans' sosialistin.

Vahingonilo välähti Alen raukeissa aivoissa. Jos kerran Ville on

sosialisti, silloin se on yhtä köyhä kuin minäkin. Eipä ollut apua
torppariensa häätämisestä.

Ale sai yht'äkkiä rohkeutta ja päätti mennä sanomaan siitä Villelle.

Istuttuaan Villen pöydän ääreen, jossa oli pari muuta miestä,

virkkoi
Ale:

— Isäntä ei taida enää tuntea entistä torppanaan.

Ville hämmentyi hieman.

— Kyllähän minä Alen tunnen, eikä tässä enää isäntiä ollakaan.

— Vai ei enää. No ei se torpparien häätö taitanut auttaakaan.

Alen ääni hieman vapisi. Siinä oli vihaa ja harmia.

Miehet katselivat pitkään Villeä, kuin tutkien.

— Onko tämäkin ollut sitten suurporvari ja ajanut maantielle

mökkiläisiään? sanoi toinen.

Ville ei osannut sanoa mitään. Lähdön aikeissa napitti takkiaan.

— Olihan tämä, vahvisti Ale, leuka värähdellen. — Taave asui

myöskin hänen maallaan. Pois ajoi meidät kuin koirat ikään.

— Porvarilla oli silloin porvarin tavat, sanoi Ville naurahtaen ja

jotain sanoakseen. Nousi ja valittaen alituista kiirettään poistui.
 Miehet tiesivät kertoa, että Ville on työväenpuhujana. Heistä ei
ollut niin erikoisen outoa, että porvaristakin joskus tulee sosialisti.
Tästä sitäpaitsi oli tullut hyvänpuoleinen. Vaati kaiken omaisuuden
yhteiskunnallistuttamista.

— Koira on koira, enkä hänelle ikänäni anteeksi anna, että kotini

hävitti, murisi Ale ja meni Taaven luokse.

— Mitäs Ville sanoi?

— Sitä mitä muutkin. Kuka heistä tietää mitä kukin sanoo.

Laiskuuttaan se mies maansa menetti.

Taave poistui jonnekin, ja Ale painui nurkkaansa. Siinä olisi ollut

vasta ilmestynyt työväenlehtikin, mutta ei jaksanut sitä lukea tällä
kertaa. Pohjaton haikeus täytti mielen. Korva otti kahvilamelun
lomassa ulkoa tulevat äänet, sanomalehtipojan huudot ja
ohikulkevien askelet katukäytävällä, mutta ajatukset olivat siellä
kaukana, jossa kolkko tuuli kierteli autiotuvan seiniä ja etsi
ulosajettuja asukkaita.
XVIII.

Hautamäen Jaakko käveli tyhjässä tuvassa.

— Nyt se siis alkaa, veljessota.

Päivän juova väreili permannolla, ja ulkona oli keväistä, vaikka

olikin helmikuun ensimmäinen päivä.

— Se on alkanut jo. Mutta miksi sen piti näin alkaa? Miksi ei kaikki
omat miehet ryssiä lyömään ja maata puhdistamaan vuosisataisesta
saastasta. Punakaarti, mikä se oli? Joukko hulikaanien harhaan
johtamia nälkäisiä työmiehiä, oman maan kansalaisia.

Miksi tämän piti mennä näin?

Se on nyt sitä ryssäveljeilyn ansiota. Miksi ei jo aikaisemmin

hallitus karkottanut maasta kapinan alkuunpanijoita, roistojen
roistoja, ihmiseläimiä? Mikä sen tietää, kukapa sen käsittää. Kaipa
ukkosta on niin paljon ilmassa, että täytyy tulla salamoita. Nyt ne
alkavat sinkoilla.

Mutta mikä synnytti ukkosta?

Jaakko käveli jälleen, istui penkille ja nousi rauhattomana.

 Nyt lähtivät monet maatyömiehetkin verikaartiin. Olisivatko
lähteneet, jos heillä olisi ollut omaa maata? Olisiko heitä voitu silloin
kiihoittaa?

Mutta eiväthän nytkään olleet punakaarteissa mukana muut kuin

sellaiset, jotka halveksivat työtä ja olisivat tahtoneet elää toisten
kustannuksella. Ja sitten taas ymmärtämättömät, jotka eivät
osanneet harkita asioita.

Mutta nepä olivatkin eronneet koko puuhasta, nähtyään mitä

tarkoitetaan. Niin muutamat Hautamäenkin alustalaiset, jotka olivat
jo punakaartiin liittyneet. Mutta heistäkin vain harvat.

Eivät osanneet erottaa oikeata väärästä. Kuinka moni heistä

lienee saanut muuta opetusta kuin lapsena aakkoset. Myöhemmin
tuli lukukirjoiksi kiihoittajien sanomalehdet.

Jos oppikaan esti veritöihin ryhtymästä? Oppineitapa heidän

johtajissaankin kuului olevan.

Jaakon askeleet kaikuivat raskaina tyhjässä tuvassa. Emmi tuli

keittiöstä ja istahti kuin väsyneenä penkille.

— Mitenkä luulet tässä käyvän? kysyi hän mieheltään.

— En tiedä muuta kuin että mukaan lähtisin, jos ei talo vaatisi

jäämään, sanoi Jaakko ja hetken kuluttua jatkoi:

— Tarvitaan kai niitä miehiä täällä kotinurkillakin.

— Kävitkö kaikissa Hautamäen mökeissä? kysyi Emmi.

— Kävin. Väki ei tahtoisi ryhtyä töihin.

 — Aikovat kai lähteä punaryssien joukkoon. Nikki Purola kuuluu jo
menneen.

— No hänet nyt tiesikin… toisten aikeista ei saa selvää. Muuten

eivät pääse enää lähtemäänkään, jos olisi haluakin.

— Pidä vain sinä varasi heidän kanssaan.

— Minähän olen aina tehnyt heille oikeutta eikä minun siis tarvitse
pelätä.

— Usko vain, että sitä muka katsovat.

Emmi poistui, ja Jaakko meni kartanolle, suori heiniä hevosille ja

jatkoi kävelyään.

Eilen hän oli ajanut kaupungissa ja siellä nähnyt, miten miehet

sankoin parvin pyrkivät taisteluun. Näki että isäin henki liikkui
kansassa. Siellä lähti harmaapäät vanhuksetkin mukaan, ja joukossa
oli torppareita ja työmiehiä. Täällä eivät edes hänen parhaimmat
miehensä olleet selvillä mitä tehdä. Lähteäkö ja mille puolelle.
Olisivat kai mieluummin punakaartiin lyöttäytyneet, jos olisi ollut
uskallusta. Miten saattoi olla siellä niin ja täällä näin? Mikseivät
kaikki kunnon työmiehet voineet käydä yhteisen asian puolesta?

Jaakko meni tupaan. Siellä seisoi peräikkunan luona Paavo,

hänen poikansa, kivääri kädessä, valmiina lähtemään.

Jaakko huomasi miten pojan kasvot hehkuivat. Hän oli nähnyt

kaupungissa samanikäisiä, koulupoikiakin, kantamassa kivääriä,
kasvoilla innostuksen tuli.

— Nytkö sinä menet?

 — Niin, isä!

Se tuli varmana, ja Jaakko huomasi, että pojasta oli tullut jo

melkein täysi mies.

— Hyvä on, että tästäkin talosta joku lähtee, sanoi Jaakko. —

Lähtisin minäkin samaan matkaan, mutta ei käy jättäminen äitiä eikä
taloa yksin. Jos kaadut, täytyy sitten minun täyttää paikkasi.

Ilta hämärtyi. Paavo oli jo mennyt, ja Emmi istui karsinapenkillä

murheellisena hämärään iltaan tuijotellen.

— Saa nähdä, palaako poika sieltä, oli hän äsken sanonut, ja

siihen oli
Jaakko virkkanut:

— Sinne jää paljon… tämä on varmasti verinen leikki.

— Ja kuinka luulet tässä käyvän? kysyi nyt Emmi vaitiolon jälkeen.

— Niin että totuus voittaa. Se jää aina lopuksi voitolle, vaikka

joskus toiseltakin näyttäisi. Ja siellä on nyt maan parhaat tältä
puolelta, aina se sekin jotain vaikuttaa.

Tuli hiljaisuus. Hämärässä pirtissä kuului vain seinäkellon

verkkainen käynti ja väliin kahden ihmisen hiljainen huokaus niiden
puolesta, jotka lähtivät maata vapauttamaan.
XIX.

Nikki Purola istuu tupansa penkillä ja silmää silloin tällöin ulos, eikö
sieltä jo alkaisi sanantuojaa näkyä. Lyhyt talvinen päivä on jo
lopussa, ja kuu nousee metsän takaa vetäen valojuovan hämärän
tuvan lattialle.

Nikin pitäisi lähteä punaisten rintamalle ja odottaa siinä

sanantuojaa.
Akka laittaa parhaillaan evästä vanhaan nahkalaukkuun.

— Ei sitä sutkoista summaa tarvitse, sanoo Nikki akalleen. — Pian

sitä taloista tasataan. Tullaan vielä Hautamäenkin läskiammeelle.

— Entäpä jos ette lahtareille rynnääkkään… silloin se tuli loppu

köyhälle kansalle, arvelee akka. — Tänkin paikan lahtarit kuuluu
lähteneen liikkeelle ja Hautamäen keskenkasvuinen kakara mukaan.

— Mitenkäs muuten. Tuodaanpahan nahka ukolle pojastaan

tuliaisiksi.
Lait' pian eväs laukkuun, jotta pääsee lähtöön.

Ei haluttanut kumpaistakaan puhua päivän asioista, porvareista ja

muista, kun oli jo koko päivä paasattu. Nythän piti lähteä
tappelemaan ja heittää se turha suunsoitto.

Porstuassa kuului askeleita, ja tuvan ovi rämähti auki.

Vanha Eenokki sieltä kömpi tupaan ja toivotteli hyvää ehtoota.

— No mihin sinä nyt? kysäisi, nähtyään Nikin lähtöpuuhat.

Nikki naurahtaa ja hymähtää ylimielisesti.

— Miesten töihin, porvariloita nuijimaan… heh… nyt se alkaa.

Eenokki ymmärtää asian ja miettii lyhyen tovin.

— Vai sinne… en minä tällaista osannut odottaa… että ihan

pyssyjen kanssa toisiaan tappamaan. Parasta kun jäisit pois. Ei siitä
semmoisesta hyvä seuraa.

Nikki kiroaa.

— Vai jo muutit mielesi.

— En ole semmoista kannattanutkaan, ja sanon itseni kaikesta irti,

kun kerran rupesivat tällaiseen… huonostipa meni asiat.

Nikin akka iskee silmää ukolleen ja vie eväsrepun porstuaan. Nikki

tulee jälestä, ja eukko suhahtaa:

— Piruako sinä siinä jauhamaan sen kanssa! Ala joutua tielle.

Nikki lähtee ja akka menee tupaan. Kohta tulee ulkoa kylästä

Alma,
Nikin tytär, ja riisuu palttoonsa ja lakkinsa.
 Tyttö on siistissä puvussa, ehkä kahdenkymmenen ikäinen, reipas
ja miellyttävä.

— Mihin isä meni? kysyy hän äidiltään.

Akka koettaa antaa vaikenemismerkkejä tytölle, joka sitä vähän

ihmettelee.

— Nyt minä jo arvaan… onhan siitä koko päivä jauhettu. Pyysin

isää jättämään semmoiset puuhat, mutta eipä auttanut. Nyt ei ilkeä
koko kylässä silmiään näyttää.

Akka yltyy pauhaamaan. Herjaa tytärtään, joka istuu siinä kuun

valaisemalla penkillä.

Tyttö on vaiti. Äskeinen raikas puna on poskilta hävinnyt.

— Luulisi porvarien siittämäksi tätä ryökinätä, jollei tietäisi… jatkaa

akka raakaa sanatulvaansa.

— Nyt minä en jaksa enää, vaan lähden, sanoo tyttö päättävästi ja

ottaa vaatteensa. — Tulisiko Eenokki minun kanssani kylään asti?

— Joutaahan tästä. Kieltelin minäkin isääsi, mutt'ei siitä sille

mitään…

— Ja mihin sinä aiot mennä? kysyy akka.

— Missä työtä ja ruokaa saa ja voi rehellisenä katsoa ihmisiä

silmiin, sanoo tyttö. — Tätä häpeätä minä en kestä.

— Voi helvetti tätä porvarien nuolijaa! huutaa akka vielä tuvan

ovelta
Alman jälkeen. — Mene vaan, mutta elä tule ikinä takaisin!
 Kuun kirkkaasti valaisemalla tiellä ehättää Eenokki tytön jälkeen.

— Sosialistiksi nuo saivat minutkin ja nimen kirjoihinsa, mutta en

minä tällaista osannut ajatella. Taisi isäsikin lähteä viimeiselle
reissulleen.

— Minusta se on ollut aina niin turhaa, sanoo tyttö, se

saarnaaminen ja huutaminen. Ja miksi sinne rintamalle nyt isän piti
lähteä, kun ei tästä kylästä toisetkaan. Saa nyt hävetä, vaikka on
syytön kaikkeen.

Tytön ääni värähteli, ja Eenokki huomasi hänen hiljaa

nyyhkyttävän. Kävi ihan sääliksi tyttöä vanhan miehenkin. Koetti
lohduttaa ja rauhoitella minkä taisi.

— No mitä sinä siitä… eihän se sinun syysi ole. Kunniaksi tämä

sinulle on, että hankit työtä ja olinpaikan ihmisissä. Mihin nyt aiot
mennä?

— En tiedä. Mihin sattuu kelpaamaan.

— Menisit vaan Hautamäkeen. Kyllä isäntä sinut ilolla ottaisi. Minä

vaikka puhuisin Jaakolle.

Tyttö ei vastustanut. Eenokki käveli jo edellä ja kääntyi Hautamäen

tielle. Hänkin oli tullut sanoneeksi Jaakolle turhanpäiten semmoista,
joka nyt kadutti. Pitäisi ihan anteeksi pyytää, vaikka eihän tuo
näyttänyt sitä muistelevan.

Alma jäi talon pihaan ja Eenokki meni sisään. Tytöstä tuntui

pahalta, että oli kotoaan näin lähtenyt, mutta ei voinut sille mitään.
Jos olisi jäänyt, niin ei varmasti olisi kehdannut enää itseään
kellekään näyttää. Tuntui turvalliselta päästä semmoisten ihmisten
luo, jotka olivat varmasti oikeassa tässäkin, joka nyt alkoi.

Emäntä tuli ulos ja vei Alman kädestä pitäen sisään.

— Jää vain meille, ja kyllä minä sinusta huolta pidän niinkuin

omasta sisarestani, puheli hän tytölle. — Ei sinun tarvitse
semmoisten vanhempien kanssa… kun nyt jo äitikin herjaa omaa
lastaan.

— Ja kun sanoivat eilen jo Nikin lähteneen, ihmetteli isäntä. —

Sen saisi nyt vielä kiinni kun viitsisi.

— Tulisiko se siitä paremmaksi, sanoi emäntä.

Alma istui alakuloisena, katsettaan kohottamatta. Kaikesta

huolimatta oli masentavaa ajatella isää punakaartissa hulikaanien
kanssa mellastamassa. Tuskin voisi häntä enää tämän jälkeen
isänään ajatella.