McGraw Hill ASVAB, 5th Edition Janet

E. Wall
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/mcgraw-hill-asvab-5th-edition-janet-e-wall/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

McGraw-Hill Education Math Grade 4, 2nd Edition Mcgraw-

Hill Education

https://ebookmeta.com/product/mcgraw-hill-education-math-
grade-4-2nd-edition-mcgraw-hill-education/

McGraw Hill Conquering ACT Math and Science, 5th

Edition Steven Dulan

https://ebookmeta.com/product/mcgraw-hill-conquering-act-math-
and-science-5th-edition-steven-dulan/

McGraw-Hill Education Conquering GRE Math, 4th Edition

Robert E. Moyer

https://ebookmeta.com/product/mcgraw-hill-education-conquering-
gre-math-4th-edition-robert-e-moyer/

Helping Skills 5th Ed 5th Edition Clara E. Hill

https://ebookmeta.com/product/helping-skills-5th-ed-5th-edition-
clara-e-hill/
McGraw Hill Conquering ACT English, Reading, and
Writing, 5th Edition Steven Dulan

https://ebookmeta.com/product/mcgraw-hill-conquering-act-english-
reading-and-writing-5th-edition-steven-dulan/

McGraw Hill Education Essential ESL Dictionary 9 000

Words for Learners of English 1st Edition Mcgraw Hill

https://ebookmeta.com/product/mcgraw-hill-education-essential-
esl-dictionary-9-000-words-for-learners-of-english-1st-edition-
mcgraw-hill/

McGraw Hill Education 2nd Edition Brian Leaf

https://ebookmeta.com/product/mcgraw-hill-education-2nd-edition-
brian-leaf/

McGraw Hill GRE, 9th Edition Erfun Geula

https://ebookmeta.com/product/mcgraw-hill-gre-9th-edition-erfun-
geula/

McGraw Hill Education SAT Subject Test Biology E M 4th

Ed 4th Edition Stephanie Zinn

https://ebookmeta.com/product/mcgraw-hill-education-sat-subject-
test-biology-e-m-4th-ed-4th-edition-stephanie-zinn/
Another random document with
no related content on Scribd:
 Paroni hymyili ja siveli viiksiään. »Mikä päähänpisto! Kuolet!
Rakas lapsi, sitä en usko! Sinä elät — sanan täydessä
merkityksessä. Et voi sille mitään. Elinvoima virtaa suonissasi. Sinä
olet niitä naisia, joita on ollut jokaisella vuosisadalla ja joka maassa,
niitä, jotka eivät tiedä mistään esteistä, vaan kulkevat riemukulussa
maailman läpi. Semmoiset naiset taivuttavat kaikki edessään. Ei
mikään masenna heidän tahtoaan eikä saa sitä heikontumaan…
Roma, jos — jos luonnoton laki ei sitoisi minua — jos olisin
vapaa…»

Paronin kirjuri keskeytti hänet avaamalla oven.

»Antaa heidän odottaa», sanoi paroni kärsimättömästi.

»Se on Nazzareno, teidän ylhäisyytenne», sanoi kirjuri.

»Ah, antaa hänen tulla», sanoi paroni. »Muistathan Nazzarenon,

Roma?
Hän on taloni hoitaja Albanossa.»

Vanhanpuoleinen mies, jolla oli ruskettuneet kasvot ja tuuheat

kulmakarvat, astui huoneeseen tuoden mukanaan ketojen ja
laitumien tuoksun.

»Astu sisään, Nazzareno! Ethän ole unohtanut Donna Romaa.

Muistatko, kun istutit ruusupensaan hänen ensimmäisenä
syntymäpäivänään Roomassa? Se on kai suuri puu nyt?»

»Niin on, teidän ylhäisyytenne», vastasi mies kumartaen ja

myhäillen.
»Ja se on melkein yhtä täydessä kukassa kuin neiti itsekin.»

»Ja mitä kuuluu Albanoon?»

 Mies kertoi pitkän jutun maanviljelysparannuksista — koivujen
istutuksesta mäenrinteille ja eucalyptuspuiden istuttamisesta
laaksoihin, aitauksesta, ojituksesta ja kylvöstä.

»Entä… entä paronitar?» kysyi paroni katsahtaen muutamiin

papereihin.

»Ah, hänen armonsa on huonompi», sanoi vanha mies. »Hoitaja ja

tohtori arvelivat, että on paras kertoa teille suoraan, ja siitä syystä
minä tulinkin tänne.»

»Niinkö?» Paperit kahisivat paronin kädessä, kun hän järjesteli

niitä.

Mies kertoi toisen pitkän jutun. Hänen armonsa oli heikompi ja

väliin
aivan raivoisa. Ja miten muuttunut! Eilen tuskin saattoi tuntea häntä.
Nyt oli vain kysymys päivistä, ja kaikki palvelijat lukivat rukouksia
Maria Magdalenalle.

»Syö päivällistä alakerrassa ennenkuin palaat, Nazzareno», sanoi

paroni. »Ja kun tapaat tohtorin tänä iltana, voit sanoa, että koetan
tulla siellä käymään tällä viikolla, jos voin. Hyvästi!»

Roman sääli paronia kohtaan oli hävinnyt. Tuo mies oli hänelle
äärettömän vastenmielinen. Hänen liikutuksensa oli ollut vain oman
itsensä sääliä, jota itsekkäimmätkin olennot voivat tuntea.
Vastenmielisyys kiihtyi inhoksi Romassa, kun paroni heti oven
sulkeuduttua rupesi puhumaan hänelle hellästi.

»Katsos tätä, armas. Se on hänen majesteetiltaan.»

 Roma ei katsonut kirjeeseen, jonka paroni työnsi hänen eteensä,
mutta paroni kertoi sen sisällyksen. Siinä hänelle tarjottiin
Annunziata-ritarimerkki, korkein italialainen kunniamerkki, joka antoi
hänelle kuninkaan serkun arvon.

Roma ei voinut hillitä itseään enää. »Kuulkaa, mitä minä nyt sanon
teille», sanoi hän, »jotta ymmärtäisitte, kuinka turhaa on puhua
minulle tuohon tapaan.»

Paroni katsoi häneen hymyillen myöntävästi.

»Minä olen naimisissa Davido Rossin kanssa», sanoi Roma.

»Se on mahdotonta. Siihen ei ollut aikaa.»

»Meidät vihittiin kirkollisesti seurakunnan kirkossa samana

aamuna, jona Rossi lähti Roomasta.»

Hymy muuttui ivalliseksi.

»Miksi hän siis jätti sinut tänne? Jos hän piti semmoista
avioliittona, miksi hän ei vienyt sinua mukanaan? Mutta ehkä hänellä
oli omat syynsä, ja ehkäpä tuon vankiraukan syytökset eivät
olleetkaan aivan kokonaan tuulesta temmattuja.»

»Se oli virallinen valhe, pelkurimainen valhe, jos tahdotte sen

tietää», sanoi Roma, ja hänen silmänsä säkenöivät vihaa.

»Oliko? Ehkä. Mutta minä olen juuri kuullut jotakin muuta Davido
Rossista, joka on epäilemättä totta. Olen kuullut Pariisin prefektiltä,
että hän valmistaa salaliittoa, jonka tarkoituksena on kuninkaan
surmaaminen.»
 Pelon ilme, jota ei voinut peittää, levisi Roman kasvoille.

»Olen kuullut vielä enemmän ja vielä kummallisemman seikan,

että nimittäin paavi tietää jotakin tuosta liitosta.»

Roma tunsi kauhua ja hän kysyi soinnuttomalla äänellä. »Kuinka?

Mitä paavi on kertonut teille?»

»Ainoastaan sen, että kapina on odotettavissa. Hän näkyy

saaneen tietonsa joltakin naiselta… Kukahan se lienee?»

Roma tiesi, että hänen kasvonsa osoittivat pelkoa. Kun hän ennätti
ovelle, ojensi paroni hymyillen hänelle kätensä.

»Etkö tahdo antaa kättäsi minulle, Roma?» kysyi hän.

»Mitä se hyödyttäisi?» vastasi Roma. »Kun ihmiset lyövät kättä,

merkitsee se sitä, että he toivovat hyvää toisilleen. Te ette toivo
hyvää minulle. Te koetatte houkutella minua pettämään mieheni…
Mutta ennemmin kuolen», huudahti Roma ja kääntyi pois, silmät
täynnä kyyneliä.

Kun Roma oli mennyt, kirjoitti paroni kirjeen paaville.

»Teidän pyhyytenne! — Onnellinen sattuma, josta

kamariherranne kai on kertonut, on tehnyt Hänen Majesteettinsa
hallitukselle mahdolliseksi itse saada selville, mistä lähteestä
Teidän Pyhyytenne ammensi ne tiedot, joitten alkuperän Teidän
Pyhyytenne hienotunteisesti tahtoi peittää. Samaan aikaan Hänen
Majesteettinsa hallitus on virallista tietä saanut selville,
minkälaatuinen tuo salaliitto on, josta Teidän Pyhyytenne niin
isänmaallisesti varoitti. Tuolla salaliitolla ei ole sen vähempi
tarkoitus kuin kuninkaan surmaaminen, mutta koska on hyvin
tärkeätä saada selville yksityiskohtaisesti nuo kurjat aikeet meidän
jaloa hallitsijaamme vastaan, pyytää Hänen Majesteettinsa hallitus,
että soisitte pääministerille kunnian tulla tapaamaan Teidän
Pyhyyttänne yleistä turvallisuutta koskevassa asiassa. Toivon
saavani kuulla, koska Teidän Pyhyydellenne soveltuu, ja luottaen
siihen, että Teidän Pyhyytenne ei tee tyhjäksi niiden toiveita, jotka
vieläkin uneksivat näkevänsä kirkon ja valtion sovussa keskenään,
pysyn aina syvimmällä kunnioituksella Teidän Pyhyytenne
uskollisena poikana ja palvelijana.

Bonelli.»
X.

Roma meni kotiinsa epävarmuuden vallassa. Hänen päänsä tuntui

raskaalta aivan kuin ilman ollessa täynnä sähköä, ennen
ukkosilmaa. Hän ei voinut epäillä paavia, mutta hän pelkäsi
olosuhteita, joita ei kukaan voi hallita. Ja kaiken tuon takana oli kuin
väijyvä synkkä, öinen varjo — hän pelkäsi salassa itseään!

Astuttuaan makuuhuoneeseen hän istui heti ikkunoiden välissä

olevan pöydän ääreen ja kirjoitti hermostuneella kädellä kirjeen
Rossille.

»Rakkaani, Kirjeesi saapui minulle eilisiltana, ja vaikka en voi nyt

kirjoittaa kunnollista vastausta siihen, täytyy minun kumminkin
lähettää muutamia rivejä puolipäivän postissa, sillä minulla on
sanottavana pari kolme tärkeätä asiaa.

Ensimmäinen on, että kirjoitin sinulle hyvin tärkeän kirjeen

Lontooseen kaksitoista päivää sitten ja huomaan, että sinä et ole
sitä vielä saanut Sen sisällys oli hyvin vakavaa ja salaista laatua, ja
minä kuolisin, jos kenenkään muun kuin sinun silmäsi sen
näkisivät. Älä siis viivyttele hetkeäkään, vaan pyydä, että tuo kirje
lähetetään sinulle Pariisiin. Kirjoita Lontooseen ensi postissa, ja
kun saat kirjeen, sähkötä minulle siitä. »Saanut» riittää, mutta jos
voit liittää myöskin jonkun pienen sanan, joka ilmaisee tunteesi
kirjeen luettuasi — »anteeksianto» esimerkiksi — silloin olisin
onnesta vallan mieletön.

Sitten minun täytyy puhua kirjeistäsi. Tiedät, että ne ovat minulle

kalliimmat kuin sydänvereni eikä niissä ole riviäkään, jonka vuoksi
en uhraisi kuninkaankin kruunua. Mutta ne ovat niin täynnä
omituisia lauseita ja viittauksia vaarallisiin hankkeisiin, että pelkään
sinun puolestasi. Sinä olet niin hyvä, kun kerrot minulle aikeistasi ja
toimistasi, ja minä olen niin ylpeä Euroopan tunnetuimman miehen
luottamuksesta ja rakkaudesta, että sydämeeni koskee, kun minun
täytyy pyytää, ettet enää kerro minulle valtiollisista aikeistasi. Mutta
minun täytyy se tehdä. Ajatteles miten kävisi, jos poliisi panisi
toimeen kotitarkastuksen täällä. Ja ajattelepas mikä kamala ase
olisi vihollistesi kädessä, jos he saisivat tietää, kuinka paljon minä
tiedän, ja koettaisivat kiusata minua keinoin, joita en jaksaisi
vastustaa! Tietysti se on mahdotonta! Ennemmin kuolen! Mutta
kumminkin…

Viimeinen asiani, rakkaani…»

Siinä hänen kynänsä seisahtui. Kuinka hän sanoisi tämän

sanottavansa? Davido Rossi oli todellakin vaarassa —
kaksinkertaisessa vaarassa. Häntä uhkasi sekä sisällinen että
ulkonainen vaara. Hänen viimeinen kirjeensä osoitti selvään, että
hän oli sekaantunut hankkeeseen, jota hänen vastustajansa
sanoisivat salaliitoksi. Ajatellessaan mitä Rossi oli kirjoittanut
kuninkaanmurhan puolustukseksi Roma näki salaliiton jättiläisvarjon
kiihoittuneen mielikuvituksensa silmillä. Hän muisti isäänsä, joka
tuomittiin elinkautiseen maanpakolaisuuteen ja yksinäiseen
kuolemaan, ja hän kysyi itseltään eikö aina käy niin, että parannusta
puuhaava puolue parantaa oman aikakautensa, mutta joutuu
samalla itse osittain tuon saman aikakauden talutettavaksi.

Jos hän vain saisi Rossin vedetyksi pois seuroista, jotka aina
tuoksuivat vallankumoukselta! Jos hän saisi Rossin takaisin
Roomaan ennenkuin hän oli liian paljon sekaantunut noiden
vehkeilijöiden toimiin! Mutta kuinka Roma voisi sen aikaansaada?
Olisi turhaa sanoa Rossille, että hän oli syöksymäisillään suinpäin
domicilio coattoa kohti. Hänen täytyi keksiä jotakin. Äkkiä valo välähti
hänen aivoissaan, hänen silmänsä kiilsivät, ja hän alkoi taas
kirjoittaa:

»Viimeinen asiani, rakas, on se, että alan käydä

mustasukkaiseksi! Se on aivan totta. En tiedä kenelle olen
mustasukkainen, mutta minä olen kumminkin, ja se tekee koko
elämäni raskaaksi. Tiedän, että rakastat minua, mutta siitä
huolimatta en voi unohtaa, että alituiseen tapaat naisia, jotka tietysti
ihailevat ja rakastavat sinua. Minä vapisen ajatellessani, että ehkä
olet onnellinen heidän parissaan. Toivon kyllä, että olet onnellinen,
mutta minusta tuntuu aivan kuin petokselta, jos olet onnellinen
ilman minua. Kuinka epäjohdonmukaista rakkaus on! Mutta siellä,
missä rakkaus on kuninkaana, siellä on aina mustasukkaisuus
pääministerinä. Etkö sinäkin voisi olla hiukan mustasukkainen?
Tiedän kyllä, että sielusi on liian suuri tunteakseen tuommoista.
Kumminkin se olisi minusta äärettömän suloista. Joka tapauksessa
sinun täytyy sääliä minua ja poistaaksesi mustasukkaisuuteni sinun
täytyy palata tänne heti…»

Kynä seisahtui taas. Tuo keino oli liian typerä, liian selvä, ja Rossi
huomaisi heti kaikki. Roma repi rikki sen lehden.
 »Viimeinen asiani, armas, on, että pelkään sinun kokonaan
unohtavan minut työssäsi. Ajatellessasi eurooppalaista
vallankumoustasi sinä unohdat sen vallankumouksen, jonka jo olet
aikaansaanut tässä pienessä sydänparassa. Tietysti rakastan
loistavaa mainettasi enemmän kuin itseäni, mutta kumminkin
pelkään, että se vie sinut pois minulta ja että loppujen lopuksi
joudut kokonaan ulkopuolelle minun näköpiiriäni. Miksi en antanut
sinulle valokuvaani pantavaksi kellonkuoreesi, kun läksit pois? Älä
anna tämän hulluuteni suututtaa sinua, armas. Nainen on sellainen
hupakko, eikö niin? Mutta jos tahdot säästää minulta paljon
kärsimyksiä, kiiruhda ajoissa takaisin…»

Roma heitti pois kynän ja puhkesi itkuun. Eikö hän ollut luvannut
Rossille, että kävipä kuinka tahansa, ei hänen rakkautensa koskaan
saisi olla miehen esteenä? Kesken kyyneliä outo tykytys hänen
rinnassaan muistutti hänelle muuta, ja hän tarttui taas kynään.

»Viimeinen asiani, rakas, on että olen sairas ja kaipaan sinua

äärettömästi. Terveyteni on huonontunut huonontumistaan siitä asti
kun läksit Roomasta. Ehkä siihen on osittain syynä kaikenlaiset
huolet, mutta olen varma, että pääsyynä on sinun poissaolosi ja
ettei mikään lääkäri voi määrätä minulle lääkettä, joka olisi yhtä
hyvää kuin sinun käsiesi puristus. Tule siis takaisin ja tuo minulle
terveys ja onni! Tule, sitä pyydän. Anna toisten tehdä työsi siellä
ulkomailla. Tule heti, ennenkuin asiat ovat kehittyneet liian pitkälle,
tule, tule, tule!»

Hän epäröi ja aikoi jatkaa: »Minä en ole hyvin sairas…» tai: »Älä
tule, jos se tuottaa vaaraa sinulle itsellesi…» tai: »En koskaan antaisi
anteeksi itselleni, jos…» Mutta hän tukahdutti huolensa, sulki
kirjekuoren ja lähetti garibaldilaisen viemään sitä postiin.
 Sitten hän kokosi kaikki Davido Rossin kirjeet, teki tulen uuniin ja
istuutui sen eteen polttamaan niitä. Oli välttämätöntä polttaa kaikki,
mitä saattoi käyttää todistuksena Rossia vastaan, jos täällä
toimitettaisiin kotitarkastus. Yksitellen hän heitti kirjeet uuniin ja luki
osia niistä. Muutamat lauseet tuntuivat hänestä kuin tulikirjaimilla
kirjoitetuilta. »Ystäväsi on varmaan tosi nainen… olit oikeassa
ollessasi hellä hänelle…» »Luen yhtä ja toista rivien välistä…»
»Koetatko teeskennellä onnea ylläpitääksesi minun rohkeuttani?…»
»Sinä olet taas hymyilevä ja tuleva onnelliseksi… Olen taas kuuleva
hopeanheleän naurusi, kuten tuona ihanana päivänä
Campagnalla…» »Se todistaa kuinka oikein arvostelin sielusi
siveellistä ylevyyttä ja kultaista sydäntäsi.»

Kirjeiden palaessa Romaa pyörrytti. Hänestä tuntui melkein kuin

hän olisi tehnyt itsemurhan.

Vanha Francesca tuli sisään kattamaan pöytää. Hän oli ollut

kuuntelemassa messua. »Olin Magdalenan kirkossa», sanoi hän.
»Menen aina sinne pääsiäismaanantaina kuulemaan tuota kaunista
kertomusta Mariasta ja Magdalenasta ja hyvästä voiteesta.
Tiedättekö miksi, signorina? Siksi, että olin mieletön kerran, ja
Magdalena pelasti minut.»

Vähän aikaa heidän avioliittonsa jälkeen hänen miehensä oli

mennyt sotaan. Oli syntynyt poika, iso, komea poika. Hän,
Francesca, oli yksin ja köyhä eikä ollut syönyt muuta kuin
granturcoa. Lapsi oli levoton, kun äidillä ei ollut tarpeeksi ravintoa
sille, sillä hän oli niin heikko.

»Eräänä päivänä kuulin niin kovaa huminaa päässäni, etten voinut

ollenkaan kuulla mitä minulle puhuttiin. Sitten poliisi tuli ja riisti pojan
pois rinnaltani sanoen, että tahdoin tappaa sen, vaikka rakastin sitä
enemmän kuin elämää. He veivät minut Santo Spiriton
hulluinhuoneeseen, mutta minä rukoilin Magdalenaa ja hän antoi
minulle takaisin poikani. Ah, Magdalena on hyvä naisille, joiden pää
ei ole selvä, siitä syystä että Hän» (osoittaen Kristuskuvaa) »oli hyvä
hänelle, kun hänessä oli seitsemän perkelettä. Pyhä Magdalena!
Santo Gesul» sanoi kuuro, vanha vaimo, ja mennen marmoripatsaan
luo hän polvistui sen eteen ja suuteli sitä.
XI.

Paavi oli alkanut päivänsä jakamalla sakramenttia maallikkojäsenille

ympäristössään, mutta kello kahdeksan hän oli kirjastossaan
aamuvastaanotossaan kamariherrojen, monsignorien ja lähettiläiden
ympäröimänä. Ensin tuli kardinaaliprefekti ilmoittamaan
seurakuntansa toimista. Sitten tuli Espanjan lähettiläs kertomaan,
kuinka uskonnollisia seuroja masennetaan. Vihdoin tuli majordomo
ilmoittamaan julkisten juhlamenojen ohjelmasta, jotka paavi oli
määrännyt pidettäviksi piinatorstaina.

Vaikka majordomo oli puettu kirkolliseen purppuraan, muistutti hän

aivan tanssimestaria. Hän luki yksitellen ohjelman numerot, ja paavi,
joka istui nojatuolissa pää painuneena, leikki hajamielisenä valkoisen
vyönsä kultatupsuilla ja lausui tuontuostakin »Bene» (oikein).

»Teidän pyhyytenne toivon mukaan», sanoi majordomo, »tulee

paavillisten juhlamenojen piinatorstaina olla julkisia».

»Bene!» sanoi paavi.

»Paavillinen jumalanpalvelus, joka tavallisesti on pidetty

Sistinessa ja Gregorius XVI:n aikana Kvirinaalissa, on tänä vuonna
pidettävä Pietarin kirkossa ja sen tulee olla avoinna kaikille tulijoille.»
 »Bene!»

»Teidän pyhyytenne lukee siunauksen messun loputtua joko sedia

gestatore'sta suuren alttarin edessä ja kansan keskellä, kuten
Gregorius paavilla oli tapana, tai loggiasta tuomiokirkon puolella.»

»Määrätään, että se tapahtuu edellisessä paikassa.»

»Lavanda toimitetaan kello neljä iltapäivällä Pietarin kirkossa, ja

kaikilla on vapaa pääsy sinne.»

»Bene!»

»Paavillinen hovi pitää vahtia 'haudan' ympärillä, ja kello yhdeksän

teidän pyhyytenne astuu huoneistostaan sinne ylimyskaartin ja
sveitsiläisen kaartin kantaessa tulisoihtuja.»

»Bene!»

»Sitten teidän pyhyytenne lepää tunnin verran sakaristossa,

kunnes tulee Tenebroe'n aika.»

»Pyhän Pietarinko sakaristossa?»

»Niin, teidän pyhyytenne.»

»Puoli kymmenen ja puoli yhdentoista välillä?»

»Aivan niin. Tenebroe alkaa kello kymmenen, kuten vanhoina

aikoina, ja jos teidän pyhyytenne tahtoo olla läsnä valtaistuimella, on
teidän pyhyytenne puettu punaiseen viittaan ja hiippaan, mutta jos
teidän pyhyytenne ei tahdo näyttäytyä julkisesti, vetäydytte
yksityislehterille.»
 »Bene!»

Pienen majordomon kasvot loistivat ilosta hänen jatkaessaan

lukuaan ja ajatellessaan tuota tulevaa komeutta, mutta paavi näytti
väsyneeltä, ja »Bene» kaikui hitaasti ja hiljaa.

Kello oli nyt kymmenen, ja Cortis, paavin kamaripalvelija, toi

tavallisen keittolautasen paaville. Sitten saapui iso, ylpeännäköinen,
tumma-ihoinen mies puettuna punareunaiseen purppuraviittaan ja
punaiseen hattuun. Se oli kardinaali-valtiosihteeri.

»Mitä uutisia, teidän kunnianarvoisuutenne?» kysyi paavi.

»Hallitus», sanoi kardinaalisihteeri, »on juuri julaissut tiedonannon,

jossa ilmoitetaan riemujuhlan vietosta kuninkaan
valtaistuimellenousun muistoksi. Se on alkava ensi maanantaina
suurin juhlin ja huvituksin.»

»Riemujuhla tällaiseen aikaan! Mitä kamalaa kansan kärsimysten

pilkkaamista! Kuinka monta nais- ja lapsiparkaa saa kärsiä nälkää,
ennenkuin tuo kuninkaallinen irstas juhla on maksettu! Jumala
olkoon kanssamme! Tuollainen vääryys ja hirmuvalta lempeyden ja
armon saatanallisessa valepuvussa melkein riittää selittämään
Rossin kaltaisten miesten opit… Onko muita uutisia?»

»On. Rossi on nyt Pariisissa läheisessä yhteydessä kaikenlaisten

huonojen seurojen kanssa.»

»Oletteko koskaan nähnyt tuota miestä, Rossia?»

»Teidän pyhyytenne käskystä olen kerran tavannut hänet

jesuiittakollegiossa.»
 »Oliko hän ulkomuodoltaan tyypillinen demagogi?»

»Ei. Minun täytyy se tunnustaa, teidän pyhyytenne. Ja hänen

puheessaan, vaikka se uhkuu nykyaikaista vapaamielisyyttä, ei ole
mitään Voltairen likaisuudesta.»

»Joku sanoi… kuka se nyt olikaan?… että hän on pyhän isän

näköinen.»

»Nyt, kun mainitsette sen, teidän pyhyytenne, myönnän, että hän

ehkä hiukan muistuttaa pyhää isää.»

»Ah! Kuka tietää mitä palveluksia sellainenkin mies olisi voinut

tehdä Jumalalle ja yhteiskunnalle, jos hänen aikaisin elämänsä olisi
saanut parempaa johtoa.»

»Sanotaan, että hän on orpo, teidän pyhyytenne.»

»Hän ei siis koskaan ole saanut kokea isän huolenpitoa ja johtoa!

Onneton poika! Onneton isä! Mutta oi laupias taivas, jos tuollaisen
pojan isä vielä olisi elossa ja saisi tietää, että hänen opetustensa
johdosta tai hänen huolimattomuutensa tähden hänen oma sikiönsä
on muuttunut kerettiläiseksi, kapinalliseksi ja turmeluksen johtajaksi
— mikä kurjuus, mikä katumus!»

»Monsignor Mario», ilmoitti kamariherran matala ääni, ja

seuraavassa silmänräpäyksessä pääministerin luona ollut paavin
lähettiläs polvistui keskelle lattiaa.

Hermostuneella äänellä ja katkonaisin lausein ja nostaen joskus

katseensa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa
aikaansaivat, monsignor Mario kertoi tapahtumasta. Paavi kuunteli
tarkkaan, ja rypyt hänen otsallaan syvenivät ja synkistyivät, kunnes
hän vihdoin huudahti kärsimättömästi:

»Mutta, poikani, ethän sanone, että kerroitkin kaiken tuon?»

»Minut houkuteltiin sanomaan, minun täytyi puolustaa teidän

pyhyyttänne.»

»Sanoit siis pääministerille, että minä sain tietoni uskottuna

asiana?»

»Hän viittasi siihen, että teidän pyhyytenne ehkä rikkoi

rippisalaisuuden…»

»Ja sanoit, että kertoja ei ollut katolilainen?»

»Hän tarttui siihen kiinni, että teidän pyhyytenne aivan hyvin

saattoi pakottaa kertojan ilmaisemaan salahankkeet vallanpitäjiä
vastaan, ja siitä syystä…»

»Ja kerroit hänelle, että tuo ilmoittaja oli ollut täällä

lauantaiaamuna?»

»Hän viittasi siihen, että teidän pyhyytenne on liitossa

rikoksellisten kanssa, jos teidän pyhyytenne on tiennyt asiasta jo
kauan ilmoittamatta hallitukselle, ja…»

»Ja samalla hetkellä neiti astui sisään, niinkö?»

»Samalla hetkellä, teidän pyhyytenne, ja hän sanoi tavanneensa

minut lauantaiaamuna.»

»Mies, mitä sinä olet tehnyt?» huudahti paavi nousten ja astuen

kiivaasti huoneessa.
 Monsignor polvistui yhä vielä nöyryytettynä, kunnes paavi
malttaen mielensä asetti molemmat kätensä hänen olkapäilleen
sanoen:

»Anteeksi, poikani! Minä olen syyllisempi kuin sinä. Oli väärin, että
lähetin suusanallisen viestin kettujen luolaan. Pyhän isän ei pitäisi
olla missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa. Mutta kaikki on
Jumalan kädessä. Jättäkäämme kaikki Pyhän Hengen valtaan.»

Samassa paavin majordomo palasi tuoden kirjeen. Se oli paronin

kirje paaville. Kun paavi oli lukenut sen, astui hän viereiseen
huoneeseen, jossa ei ollut muuta kuin lepotuoli ja nojatuoli. Siellä
hän makasi kauan aikaa kasvot kääntyneinä seinään päin.
XII.

Kello neljä iltapäivänä paavi ja isä Pifferi taas kävelivät puutarhassa.

Juudas-puut olivat kylväneet punaisia kukkiaan pitkin tietä, ilma oli
täynnä orvokkien tuoksua, ja pääskyt lentelivät auringonpaisteessa
kimakasti kirkuen ja siivet välähdellen.

»Ja mitä teidän pyhyytenne aikoo tehdä?» kysyi kapusiinilainen.

»Taivas johtakoon meitä», vastasi paavi huoahtaen.

»Mutta kai teidän pyhyytenne vastaa kieltävästi hallituksen

pyyntöön?»

»Kuinka voin sen tehdä antamatta aihetta väärinkäsitykseen?

Ajatelkaas, että kuningas surmataan. Hallitus on vakuutteleva
maailmalle, että paavi tiesi edeltäkäsin kaikki, mutta ei tehnyt
mitään.»

»Vakuutelkoon. Semmoista on ennenkin sattunut kirkon

historiassa. Ja maailma on kunnioittava teidän pyhyyttänne sitä
enemmän siksi, että lujasti varjelitte ihmissielun pyhää salaisuutta.»
 »Niin — jos nyt olisi kysymyksessä rippi. Maailma tietää, että rippi
on pyhä ja että sitä ei saa ilmaista. Mutta nyt ei ole kysymyksessä
rippisalaisuus.»

»Eikö teidän pyhyytenne sanonut, että piditte sitä sellaisena?»

»Niin pidinkin. Mutta entä yleisö? Sattumalta hallitus on saanut

selville, että tämä ei ole rippisalaisuus, ja sen se kertoo maailmalle.
Mikä on seurauksena? Jos kieltäydyn tekemästä mitään, selittävät
kirkon viholliset, että pyhä isä on osallisena kuninkaanmurhaan ja
valmis vehkeilemään kapinallisten kanssa voittaakseen takaisin
maallisen valtansa.»

»Teidän pyhyytenne ottaa siis vastaan pääministerin?»

»En! Tai jos sen teen, saa hän tulla ainoastaan herransa
seurassa.»

»Kuninkaanko?»

»Niin.»

Kapusiinilainen kosketti patalakkiaan levottomasti ja astui pari

askelta virkkamatta mitään.

»Luuletteko hänen tulevan?»

»Jos hän luulee, että minä tiedän salaisuuden, josta hänen

elämänsä riippuu, on hän tuleva.»

»Mutta te olette hallitsija yhtä hyvin kuin kuningas — voitteko

vastaanottaa hänet?»
 »Minä voin vastaanottaa hänet Sardinian kuninkaana, tahi
vaikkapa
Italiankin kuninkaana, mutta en Rooman kuninkaana.»

Kapusiinilainen otti kirjavan nenäliinansa hihastaan ja puristi sitä

käsissään, jotka olivat kuumat ja hikiset.

»Mutta, pyhä isä», sanoi hän, »mitä hyötyä siitä on?

Otaksukaamme, että kaikki etiketti-esteet ovat poistetut, että
tapaatte toisenne aivan kuin ihminen tapaa ihmisen, Davido Leone ja
Alberto Carlo — miksi kuningas tulee? Ainoastaan pyytääkseen teitä
koettamaan saada lisätietoja kertojaltanne.»

Paavi ojentautui suoraksi ja löi rintaansa. »Ei ikinä! Se olisi

loukkaus kirkkoa kohtaan», huudahti hän. »Toinen asia on pyytää
pyhää isää tekemään velvollisuutensa kristittynä vihollistaankin
kohtaan ja toinen asia on pyytää häntä pettämään yksityisen
henkilön luottamusta.»

Kapusiinilainen ei vastannut, ja molemmat vanhat miehet astuivat

ääneti. Kun valo alkoi pehmitä, kiihtyi pääskyjen melu, ja laululintuset
läheisissä puissa alkoivat lennellä sinne päin. Äkkiä kuului pelokas
ääni pensaikosta, ja kääntyen nopeasti ympäri paavi nosti ylös
kissan, joka tavallisuuden mukaan hiipi hänen kantapäillään.

»Voi sinua Mirri! Sainpa sinut kiinni nyt… Taas säikäytit pientä
lintuemoraukkaa. Missähän sen pesä lienee?»

He löysivät sen vanhan hautakiven luota, joka nyt oli melkein

kokonaan lehtien peitossa. Munat olivat nyt haudotut, ja silmättömät
poikaset kurottivat kaulaansa ja avasivat suunsa, kun paavi ojensi
kätensä koskettaakseen niitä.