New Breed 1st Edition W E B Griffin

Visit to download the full and correct content document:

https://ebookmeta.com/product/new-breed-1st-edition-w-e-b-griffin/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Close Combat 1st Edition W E B Griffin

https://ebookmeta.com/product/close-combat-1st-edition-w-e-b-
griffin/

The Aviators 1st Edition W E B Griffin

https://ebookmeta.com/product/the-aviators-1st-edition-w-e-b-
griffin/

Line of Fire 1st Edition W E B Griffin

https://ebookmeta.com/product/line-of-fire-1st-edition-w-e-b-
griffin/

Death at Nuremberg 1st Edition W E B Griffin William E

Butterworth Iv

https://ebookmeta.com/product/death-at-nuremberg-1st-edition-w-e-
b-griffin-william-e-butterworth-iv/
The Enemy of My Enemy 1st Edition W E B Griffin

https://ebookmeta.com/product/the-enemy-of-my-enemy-1st-edition-
w-e-b-griffin/

The Assassination Option Book 2 of Clandestine

Operations 1st Edition W E B Griffin

https://ebookmeta.com/product/the-assassination-option-book-2-of-
clandestine-operations-1st-edition-w-e-b-griffin/

Top Secret Book 1 of Clandestine Operations 1st Edition

W E B Griffin William E Butterworth Iv

https://ebookmeta.com/product/top-secret-book-1-of-clandestine-
operations-1st-edition-w-e-b-griffin-william-e-butterworth-iv/

Curtain of Death Book 3 of Clandestine Operations 1st

Edition W E B Griffin William E Butterworth Iv

https://ebookmeta.com/product/curtain-of-death-book-3-of-
clandestine-operations-1st-edition-w-e-b-griffin-william-e-
butterworth-iv/

Management 12th Edition Ricky W. Griffin

https://ebookmeta.com/product/management-12th-edition-ricky-w-
griffin/
Another random document with
no related content on Scribd:
The Project Gutenberg eBook of Rajaviiva
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Rajaviiva
Yhteiskunnallinen maalaisromaani

Author: Veikko Korhonen

Release date: January 6, 2024 [eBook #72616]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1919

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAJAVIIVA

***
RAJAVIIVA

Yhteiskunnallinen maalaisromaani

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

I.

Hautamäen talon työväki oli kaskea kaatamassa. Päivä hellitti

kiinteästi koivikkorinteellä, jossa puut parahdellen kaatuivat miesten
huimasti heiluessa. Järvi hieman alempana lepäsi tyynenä. Silloin
tällöin kävi joku miehistä rannalla särpimässä tuohilipillä vettä
janoonsa ja kasteli päänsä, johon kuumuus kävi kipakammin.

Jaakko, Hautamäen vanhin veli, jo neljännenkymmenennen

vuotensa äsken sivuuttanut juureva mies, liehui alusillaan, avopäin,
pieksulötöt vain jalassa. Hänellä oli oma sarkansa, leveämpi kuin
toisten, ja sen hän aikoi saada puoleen ennen päivällistä.

Hänen rinnallaan, omalla kaistaleellaan, ahersi Pentti, nuorin

veljeksistä. Hän koetti pysyä veljensä tasalla ja mistään välittämättä
heilutteli kirvestään.

Ville, keskimmäinen veljeksistä, oli hänkin ottanut sarkansa, mutta

syyttäen kuumuutta ja satunnaista pahoinvointia jättänyt sen
päiväläisille, jonkun puun kaadettuaan, ja vetäytynyt kasken
alalaitaan naurattelemaan naisia, jotka siellä vastaksia taittoivat. Ville
oli äsken täyttänyt kolmekymmentä ja oli veltoin veljeksistä. Iloinen ja
huoleton veitikka, joka koetti pysytteleitä naisten seutuvilla kotona ja
työpaikoilla. Vanha Hautamäen isäntä, joka oli pari vuotta sitten
kuollut, oli murissut Villelle lakkaamatta laiskottelusta, mutta poika
kuittasi kaikki isänsä kiukunpuuskat naurulla ja pysytteli loitolla talon
avaroilla liikkuma-aloilla. Isännän kuoltua oli Jaakko ottanut Villen
komentelemisen tehtäväkseen, mutta onnistunut vielä huonommin
kuin isänsä. Ville ei välittänyt Jaakon ärinöistä. Käski pitämään
suunsa kiinni, ja sanaharkkaa sattui näin ollen alituiseen. Ville pääsi
paremmin rauhaan, kun otti hoitaakseen talon asiat, jotka hän toimitti
jotenkuten säännöllisesti. Jaakko kyllä jurisi työnteosta Villelle, mutta
riitaa ei halunnut haastaa, ja niinpä sopu säilyi kohtalaisena.

Jaakko oli iskenyt kirveensä kantoon ja istahtanut lepäämään

kuivuneelle hongan tyvelle.

Penttikin sytytti savukkeen ja istuen sammalmättäällä katseli

kasken alalaitaan, jossa Ville tyttöjen kanssa kujeili.

Veljekset olivat vaiti, vaikka sama asia näytti heillä mielessä

olevan, Villen vetelyys työpaikoilla. Jaakko ei kumminkaan malttanut
olla sanomatta:

— Jo häntä on löyhkänä, aikamies. Pitää olla aina naisia

kutittamassa.

Pentti hymähti, mutta ei virkkanut mitään. Ville oli valinnut

hauskimman tehtävän. Naisissa tuntuikin olevan koko hänen
elämänsä.

Miesten huomio kiintyi kumminkin pian ääniin, jotka tulivat kylän

takalistolta, parin kilometrin päästä. Muutamia viikkoja aikaisemmin
olivat ryssät tulleet sinne juoksuhautojaan rakentamaan, ja kyläläiset
olivat siitä hölmistyneet pahanpäiväisesti.
 Mitäpä auttoi heitä vastustella. Kaunista metsää alkoi kaatua
kilometrien pituudelta, ja linjoja syntyi poikki ja pitkin, talojen
viljelyksien ja säästömetsien läpi.

Suurin alue oli ryssille joutunut haaskattavaksi Hautamäen

metsistä ja vainioista. Oli mennyt hehtaarittain parasta
metsäpeltoakin, ja sen vastineeksi Jaakko oli päättänyt raivauttaa
uudisviljelystä ja kaataa kaskea.

Siellä ne nytkin huusivat ja hakkasivat. Työväkeä oli heillä monta

sataa, ja kaikki huonoin irtolais-aines oli työntynyt heidän töihinsä.

Puhuttiin jo miesten pakko-otosta vallitöihin, mutta viranomaisten

välityksellä se oli vielä ainakin toistaiseksi saatu vältetyksi. Ei
kuitenkaan ollut tietoa, milloin annettaisiin siitä vaatimus taloihin ja
torppiin, joissa sitä jo pelättiin.

Jaakko kuunteli ryssien ja heidän miestensä melua, ja mustat

veret nousivat hänen kulmilleen. Mies näytti hammasta purevan
äkeissään. Siellä kaatui Hautamäen parasta metsää. Ei edes puita
saanut omikseen.

Jaakko oli veljilleen tästä monasti valitellut ja puhkesi nytkin

puhumaan:

— Saa nähdä, kuinka paljon koirankuonolaiset metsää raiskaavat

ja mitä tästä elämästä muutenkin tulee. Taisi tässä kokonaan joutua
ryssien rengiksi.

— Mikäpä tietää… Kyllä ne nyt polkevat ja raiskaavat. Kun saavat

valmiiksi vallinsa ja hautansa, tuovat komppanioittain ryssiä joka
kylään. Se kai niillä on tarkoitus, arveli Pentti.
 Villekin oli tullut ja puun tyvellä istuen kysyi:

— Niistä ryssistäkö te taas…?

— Eihän tässä muutakaan enää osaa ajatella. Ottavat pian talot ja

tavarat haltuunsa.

— Minkäpä sille saa, virkahti Ville nähtävästi muuta ajatellen.

Mutta Jaakko kuohahti:

— Minkä saa…! Sitä sinä aina tolkutat. Saisi, kun olisi miestä
suomalaisissa. Minä heitä saatanoita tappaisin vaikka sata yhdessä
rupeamassa, kun niiksi tulisi, enkä liioin tarvitseisi siihen pyssyjä
enkä torrakoita.

Ville naurahti:

— Elähän… pirunko niille saa.

— Et sinä ainakaan, lököpöksy. Odotahan, pian ne vievät sinulta

naisesikin. Ketäs silloin naurattelet?

Ville kävi totiseksi.

— Silloin tästä nousisin minäkin kahdelle jalalle.

Jaakko nousi ryhtyäkseen työhön, mutta virkkoi vielä Villelle, jonka

laiskottelu häntä etoi:

— Hyvä olisi… nelin ryömin sinä kuljetkin, ei ole miestä edes

työhön…
 Miehet jatkoivat kasken kaatoa, mutta Jaakon sisua kaiveli taaskin
alkuun päästyä.

Pitäisiköhän todellakin olla ikänsä ryssien poljettavana ja heidän

alusinaan? Eikö suomalaisissa ollut kuntoa vapautumaan
painajaisestaan? Mitä hyödytti työ ja raataminen, kun kaikki joutui
näin heidän jalkoihinsa.

Ja kun vielä heidän työmiehensä, omat miehet, olivat sovussa

heidän kanssaan, kuin veljiensä. Puhuttiin veljeily-yrityksistä suurilla
sotarintamilla, täällä se oli jo täydessä käynnissä. — Hyviä miehiä
ovat Venäjän pojat, kehuskeltiin. Tietysti hekin olivat ihmisiä, mutta
oli niin masentavaa nähdä, että veljeiltiin sortajien kanssa. Mutta se
oli kai siinä, että poljettavana oli se luokka, joka omisti maata. Niinpä
useimmat vallityöläiset eivät lainkaan salanneet iloaan, kun
talollisten metsät raiskattiin ja viljelyksiä sotkettiin. Sosialistijohtajien
taholta lietsottu luokkaviha ja kateus parempiosaisia kohtaan kasvatti
huonon viljan, veljeilyn maan sortajien kanssa.

Jaakko laski kirveen kannon juurelle. Ajatukset painoivat niin, että

työinto katkesi. Kenelle tässä raatamaan? Ryssille ja heidän
ystävilleen. Siihen suuntaanhan oltiin menossa. Sitähän jo salaa
puhuttiin ja viittailtiin. Ryssien avulla sitä vielä maata jaetaan.

Tätä ajatellessa vihlaisi kipeästi. Oli sellaisia, jotka kaipasivat

omaa maata, saamatta sitä kumminkaan. Tähän keinoonko
turvattiin?

Olihan totta, että irtolaisväestö kansalaiskasvatusta vailla ei

osannut harkita asioita. Mentiin mihin suuntaan milloinkin.
 Maattomien pitäisi saada maata, niiden, jotka sitä halusivat. Mutta
miten? Siinäpä se taas oli.

Jaakko jatkoi taas työtään ristiriitaisten ajatusten painaessa häntä.

Talon takalistolta kuului edelleen ryssien ja heidän miestensä
hoilotus.
II.

Työväki palasi kaskimaalta tyveniä vesiä soudellen. Jaakko istui

perässä miettien. Tänään hän ei tuntunut tasapainoon
pääsevänkään. Muulloin oli työssä saanut rauhan kiusaavilta
ajatuksilta, nyt ne karkasivat kimppuun entistä tuimemmin.

Heinänkorjuuseen pitäisi ryhtyä seuraavana päivänä, ja nyt se

tulisi suoritettavaksi pienellä työvoimalla. Vallityö oli miehiä vetänyt
puoleensa, tosin vain kehnoimmat miehet, jotka siellä tiesivät
saavansa laiskotella. Joku miehistä oli kertonut kuulleensa, että
ryssät vaativat heti joka talosta miehen ja hevosen töihinsä kahdeksi
viikoksi yhtämittaa. Hautamäessä oli tosin hevosia ja miehiä
enemmän kuin toisissa taloissa, mutta työtäkin oli runsaammin.
Kiireisenä heinäaikana ei olisi joutanut työvoimaa ryssien työhön.

Työväki souteli ääneti. Nähtiin Jaakon huono tuuli, ja Villekin oli

jättänyt venheen kokkapuolella ilonpitonsa tyttöjen kanssa. Pentti
tarkkaili kalaparvien liikkeitä rantavesillä.

Rantaan päästyä Jaakko määräsi illallista odottaessa miehet

nuotanvetoon ranta-apajalle.
 — Sinä Ville saat mennä perämieheksi, virkkoi hän veljensä
puoleen kääntyen. — Minun on mentävä heti niittokonetta ajamaan.

Ville vastusteli ja alkoi kävellä pihaan. Jaakko kiivastui.

— Laiska juhta… pelkää kuin kissa kynsiensä kastuvan. Häpeisit.

Mutta Ville meni naureksien pihaan ja nojasi tarhan aitaan, jossa

naiset olivat lypsyllä. Annikki, hänen nuori sisarensa, oli myöskin
lypsämässä ja näytti kovin suuttuneelta.

— Mitäs nypykälle on sattunut, kun niin murjottaa? kysäisi Ville

siskoltaan.

— Mitä, kun noilta ryssän piruilta ei saa enää rauhaa missään!

Ja tyttö kertoi olleensa lehmiä hakemassa ja mitään pahaa

aavistamatta laulelleensa, ja silloin oli metsästä tullut joku näitä
rutkaleita, upseeri kai olevinaan, ja alkanut lurittaa hänelle suutaan,
ja kun hän ei siitä ollut tietääkseenkään; vaan kiirehti lehmiä
juoksuun, niin tämä lähti jälkeen.

— Heitin sitä kivellä päähän, lopettaa Annikki ja naurahtaa jo

kepposelleen.

Jaakko on tarhan viereen seisahtaen kuullut tytön kertovan ja

sanoo tiukasti:

— Sinä et mene enää kertaakaan lehmänhakuun, eikä muutkaan

naiset.
Siihen toimeen täytyy järjestää joku poikanen.

Ja Villelle hän vielä aitan nurkalta huusi:

 — Onko sinun nyt siinä parempi seistä kuin nuottaa vetää.

Olihan Villen, huolettoman vekkulin, siinä mukava katsella ohuissa

pukimissaan hääriviä tyttöjä, jotka lehmän vieressä kyyköttäessään
paljastivat kauniit polvensa ja pohkeensa huomaamattaan hänen
katseltavakseen. Joku tytöistä hotaisi häntä märällä pyyhkeellä: —
»Menetkö siitä!» — mutta mielellään he pakisivat hänen kanssaan.

Muutamia ryssiä oli majoitettu erääseen talon sivurakennukseen.

Tämän johdosta oli talon pihamaa heidän kokoontumispaikkansa
iltaisin. Joku heistä soitti portailla istuen hanuria ja toiset tanssivat.
Ohikulkevia tyttöjä hamuttiin mukaan, ja talon palvelijat olisivat
halusta menneetkin, ellei emännän tarkka silmä olisi pitänyt heitä
loitolla.

Mutta vallityöläisiä kerääntyi heidän joukkoonsa, ja naureksien

siinä veljeiltiin. Tämä suututti kaikkein enimmän Jaakkoa ja hänen
vaimoaan.

Jaakon tupaan tultua valitti nytkin emäntä:

— Minä en jaksa enää nähdä noita alituisia markkinoita tuossa

pihamaalla. Etkö sinä heille voisi siitä sanoa?

— Mitä se sitten auttaa. Olenhan sanonutkin, mutta pahennusta

vain on ollut. Uhmaten siinä hyppäävät, ja oman paikkakunnan
miehet naureksivat kiusamielisesti.

— Voi tätä surkeutta, huokasi Emmi, Jaakon vaimo. — Mikähän

tästä vielä lopuksi tulee?

— Kaipa sitä ryssien rengeiksi joudutaan. Huomenna jo kuuluvat

meiltäkin hevosen ja miehen töihinsä vaativan.
 — Vaikka pitäisi heinätyö aloittaa.

— Mitäs ne siitä… kiusaahan ne tekevät.

— Kävin päivällä katsomassa heidän linjojaan, kertoi Emmi. — On

siellä kaatunut kaunista metsää.

— Ja uskalsit mennä sinne. Olivat Annikkiakin hätyytelleet. Tyttöjä

ei saa laskea lehmänhakuun.

— Kyllä sinne piiat menevät mielelläänkin. Ryssien kanssa

makeilevat kuin mitkähän.

— Kieltäisit.

— Ei tule apua.

Jaakko lähti heinäpellolle, ja Emmi jäi valmistamaan illallista

perheelle.

Illalla kun väki oli asettunut levolle ja talo rauhoittunut, meni Emmi
Jaakon luokse heinäpellolle, jossa tämä oli niittokonetta ajamassa.

— Tulin pyytämään kahville. Kai se hyvää tekee yönvalvojalle.

Jaakko sitoi hevoset kiinni ja heitti tuoksuvan apilastukon niille

eteen. Astuessaan vaimoaan vastaan hän hymähti hyväntuulisesti.
Emmi oli se ainainen hyvä toveri, piti huolta kaikin tavoin hänestä
eikä ollut kertaakaan vielä hänen mieltään pahoittanut, vaikka
sellainen kuului nykyään olevan varsin tavallista aviopuolisoiden
kesken.

— Suotta vain valvoit minun tähteni, sanoi Jaakko laskien kätensä

vaimonsa vyötäisille. — Ihme, että sinä jaksatkin.
 — Ei näin kauniina kesäyönä nukuta. Ja muutenkin… tulee huolet
talosta, jota ryssät polkevat ja raiskaavat.

— Jätä vain ne huolet minulle. Tulet vanhaksi ennen aikojasi, kun

tässä sureksimaan rupeat, virkkoi Jaakko leikitellen. Tällä kertaa ei
häntä painanut edes sekään, että talon metsiä ja maita sotkettiin.

— Toivotaan parempia aikoja, jatkoi hän ojanreunalla istuen ja

juoden
Emmin tarjoamaa kahvia.

— Mutta Nevalan vanha vaaripa ennustaa vain pahempaa

tulevaksi. Sanoo jonkun vuoden perästä tulevan mellakoita ja
rauhattomat ajat. Taitaa vaari höristä turhia.

— Ei se ole ennen turhia puhunut. Mutta kestettävä on talonpojan,

tulipa aikoja minkälaisia tahansa.

Yö oli lämmin, ja voimakkaat tuoksut nousivat maasta. Autereiset

ilmanrannat ennustivat poutaa. Talo nukkui, karjatarhassa vain
unisesti helähti joskus lehmänkello.

Jaakko levähti vielä ojan partaalla ja katseli siinä vaimoaan. Emmi

oli rehevä ja teki äitiydestään huolimatta tyttömäisen vaikutuksen.
Silmissä vaihteli totisuus ja veikeys, ja niistä tulvahti silloin tällöin
lämmin sädekimppu. Suu oli tuores ja punainen.

— Mitä sinä katsot?

— Kun sinä olet vielä kuin nuori tyttö ikään ja minä tässä
vanhenen ja jäykistyn piloille.

— Elä joutavia haasta…

 Emmi hymyili kaunista hymyään, joka teki aina Jaakolle elämän
valoisaksi ja pahimmatkin vaikeudet voitettaviksi.

Miten ihmeellä Emmi olikin voinut pysyä niin nuorekkaana, vaikka

he olivat olleet naimisissa jo viisitoista vuotta. Vanhin poika, Paavo,
täytti jo neljätoista vuottaan, ja häntä olisi voinut luulla Emmin
nuorimmaksi veljeksi eikä hänen pojakseen. Kaksi lasta heillä vain
olikin, Paavo ja häntä kolme vuotta nuorempi Liisa, ja ilo oli
vieraankin katsella niin nuorekasta äitiä lastensa parissa.

Jaakko nousi pellolle lähteäkseen. Väsymystä ei kuulunutkaan. Jo

vuosia parisenkymmentä hän oli näin raatanut ja rientänyt useinkaan
unta muistamatta, ja talo oli noussut paikkakunnan vauraimmaksi,
Nevalan hovitilaa lukuunottamatta, joka oli lähinaapurina. Mutta
harvoille olikin suotu sellaista perheonnea kuin hänelle.
III.

Heinäpelto oli saatu loppuun korjatuksi, ja lähiniityllä kaatui nyt heinä

nousten pian seipäille ja haasioille. Oli poutainen päivä ja työ
parhaillaan käynnissä, kun tultiin ryssille vaatimaan vielä lisähevosta
ja miestä. Nevalasta ja Kinkomaasta oli muka jo annettu.

— Ei tule täältä enää hevosta, sanoi Jaakko jyrkästi lähetille. —

Entisenkin saisitte jo palauttaa.

Muutamat alustalaiset naurahtelivat.

— Saa nähdä mitä vänrikki Koljakohvi sanoo. Jos tuimalle päälle

sattuu, niin sakottaa isäntää muutamalla sadalla.

— Mikä oikeus hänellä on sakkojen määräilyyn? kivahti Pentti. —

Joko tässä maassa ryssät oikeuttakin istuvat?

— Kyllä ne vain sakkoja määräävät niskoittelijoille, leveili muuan

miehistä. — Parasta niitten kanssa on olla suosiolla. Hyvä mies on
Koljakohvikin, kun saa mitä tahtoo.

— Vaikka tahtoisi leipäpalan suustasi, sanoi joku.

 — Nehän ne toki sitä antavatkin, leipää. Ei talonjusseissa ole
leivän eikä työn antajata.

— Kun ei kelpaa talonpojan työ. Ryssän liepeillä liehuminenkin on

makeampaa, kivahti Jaakko.

— Saa sieltä ainakin riittävämmän palkan kuin talonjusseilta, jatkoi

edelleen verotyöläinen ja vielä lisäsi:

— Tätä palkatonta työtä vain pitää raataa.

— Sitä ei tarvitse tämän enempää, jyrähti Jaakko. — Sinun

työstäsi ei näy tulevan mitään, saat mennä ryssien joukkoon
haisemaan.

Mies lähti viipymättä ja kirosi mennessään. Samassa tuli

Koljakoffkin tulkkinsa kanssa niitylle vaatimaan hevosta.

— Johan olette saaneet hevosen ja vaivaiseksi sen ajaneet.

Näettehän, että meillä on kiireinen työaika eikä hevoset jouda.

Ryssä kävi punakaksi kasvoiltaan, veti sapelinsa ja sillä isännän

edessä huitoen politti käsittämätöntä kieltään. Ja kun ei siitä tullut
apua, meni erään hevosmiehen luokse ja otti häneltä ohjakset,
käskien tulkkinsa kautta poikaa riisumaan hevosen. Poika ei totellut,
ja ryssä sai itse aukoa valjaat ja sen tehtyään lähti taluttamaan
hevosta.

Talon miehiä kuohutti ryssän väkivalta, mutta sille ei voinut mitään.

Pitäjän nimismieskin oli ryssäläisroisto ja puolsi heidän
menettelyään.
 Työväki asettui ladon kupeelle päivälliselle, ja Jaakko sanoi
menevänsä suokokoukseen Nevalaan. Ei välittänyt ruoasta, niin
kaiveli mieltä ryssän väkivallan synnyttämä harmi. Kylän
herrasisännät järjestivät vielä kokouksensa kiireisimmäksi ajaksi, ja
hänen oli välttämättä sinne mentävä. Oli pantu alulle suuri
suonkuivaus, ja miehet vaativat lisäpalkkaa uhaten lähteä muuten
vallitöihin.

Ladon kupeella aterioiva työväki melusi äänekkäästi, puhuen

milloin mistäkin. Sananvaihto kumminkin pian meni vallityöhön ja sen
tuottamiin ikävyyksiin. Oli joukossa niitä, jotka puolsivat ryssien
menettelyä ja kiittelivät, että vallitöitä oli laitettu tällekin
paikkakunnalle.

— Te puhutte niinkuin teillä ei olisi isänmaata, kuohahti Pentti.

— Mitäs isänmaata meillä on, virkkoi Nikki Purola, eräs

Hautamäen torpparit. — Toisen maatapa tässä saa ikänsä viljellä ja
kallista veroa maksaa.

— Eihän siihen ole pakkoa. Ostaa talon, naurahti Pentti.

— Elä leveile. Pitäkää vain talonne. Vielä sitä on maata

maattomillakin.

— Ryssänkö luulette sitä jakavan? sanoi Pentti.

— Vaikkapa senkin. Ja siksipä se niin manttaalipomoja

harmittaakin.

Pentti hymähti. Kylläpä oli käsitykset miehellä maan jaosta. Maata

tosin oli kerran saatava maattomille, mutta muilla keinoilla. Omaa
maata niille, jotka sitä kykenivät pitämään ja viljelemään, eikä