The Winners (Beartown 3) 1st Edition

Fredrik Backman
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/the-winners-beartown-3-1st-edition-fredrik-backman-3
/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

The Winners Beartown 3 1st Edition Fredrik Backman

https://ebookmeta.com/product/the-winners-beartown-3-1st-edition-
fredrik-backman/

The Winners (Beartown 3) 1st Edition Fredrik Backman

https://ebookmeta.com/product/the-winners-beartown-3-1st-edition-
fredrik-backman-2/

The Winners Beartown 3 1st Edition Fredrik Backman

https://ebookmeta.com/product/the-winners-beartown-3-1st-edition-
fredrik-backman-4/

The Winners (Beartown 3) 1st Edition Fredrik Backman

https://ebookmeta.com/product/the-winners-beartown-3-1st-edition-
fredrik-backman-3/
Love In the Rockies Second Chance Billionaire Romance
1st Edition Eva Winners [Winners

https://ebookmeta.com/product/love-in-the-rockies-second-chance-
billionaire-romance-1st-edition-eva-winners-winners/

The Exception Eva Winners

https://ebookmeta.com/product/the-exception-eva-winners/

The Den of Sin 1st Edition Eva Winners

https://ebookmeta.com/product/the-den-of-sin-1st-edition-eva-
winners/

Redesigning CapEx Strategy 1st Edition Fredrik

Weissenrieder

https://ebookmeta.com/product/redesigning-capex-strategy-1st-
edition-fredrik-weissenrieder/

Information Economics with Real Estate Applications 1st

Edition Fredrik Armerin

https://ebookmeta.com/product/information-economics-with-real-
estate-applications-1st-edition-fredrik-armerin/
Another random document with
no related content on Scribd:
 "Niin juuri," ilostui Erkki. "Muistatko sinä vielä jotakin noilta ajoilta?
Eihän ollut ainoatakaan päivää noina vuosina, ettemme olisi
leikkineet yhdessä."

"Tuskin yhtään."

"Voisimmeko vielä kerran loitsia esille nuo ajat?"

Erkki kertoi niistä. He muistelivat niitä yhdessä. "Muistatko sitäkin

ja sitäkin?" kilpailivat he keskenään.

"Kuinka sinä saatkin ne henkiin heräämään!" huudahti Irja. "Ihan

tulemme lapsiksi jälleen."

Erkin herkässä mielessä herätti Irjan sydämellinen osanotto

voimakkaan tunteen. Irja tuli lähemmäksi häntä. Hänen mielessään
ailahti, kuinka Irja on hänelle enempi kuin kukaan muu nainen. Hän
tukahdutti sen ajatuksen, mutta siitä huolimatta rakentui siitä
enempikin: kuva kodista, tällaisesta vastaanotosta,
sydämellisyydestä, ystävästä, jota vastaan rientäisi, kun palaisi
matkalta. Kuinka hänen tekikään mieli upottaa hento käsi omaan
känsäiseen kouraansa, tai kohottaa se huulilleen. Hänen teki mieli
sanoa Irjalle, mitä tunsi tällä hetkellä. Mutta oli kuin Irja olisi
kohonnut paljoa korkeammalle silloin. Hän ei ollut enää entinen
asemapäällikön Irja. Hänessä oli jotakin, joka kiihoitti, rohkaisi;
hänen hymynsä saattoi ajatukset sekaisin. Kuitenkin joku hänessä ei
sallinut tulla luokse. Mitä se oli ja mistä se johtui, ei Erkki saanut
selville. Oliko aika vieroittanut heidät toistaan, tai olivatko he
kasvaneet niin eri seurapiireissä, että heihin molempiin oli tullut
toisilleen vierasta. Mistä syystä olikaan Irja kutsunut häntä?

Erkin mielessä risteili kysymyksiä, jotka turhaan etsivät vastausta.

 Kuitenkin tunsi hän itsensä onnelliseksi tällä hetkellä, kun he
muistellen kulkivat menneitä aikoja. Eivät he huomanneet
kumpikaan, kuinka aika kului, eivät muistaneetkaan, että heille piti
tulla joku seuraksikin, niin olivat he syventyneet katselemaan
toisiaan, hymyilemään toisilleen.

*****

Ovikello soi. Sen ääni tuntui kuin kylmän raudan kosketus

lämpöiseen ihoon. Lumous katosi. Pienet hengettäret, jotka aivan
äsken olivat ympäröineet heidät, pakenivat.

He katsoivat toisiaan hetken kuin viime tervehdykseksi ja sitten

riensi
Irja avaamaan.

"Sinäpä olet niin pirteän näköinen; mikä sinulle nyt on tullut!⁰, kuuli
Erkki raolleen jääneestä ovesta tulijan kysyvän.

"Kiitoksia! Toivotaan, että se jäisi pysyväiseksi⁰.

"Sinullahan onkin täällä jo vieraasi… Oo… Irja!" — Erkki merkitsi

tulijan äänen sävyn muuttuneen. Hän vaistosi, että tulijalla oli jotakin
häntä vastaan.

Samassa he tulivat sisälle. Neiti Lillström jäykistyi teennäisen

juhlalliseksi. Hän mittasi nopealla silmäyksellä Erkin päästä jalkoihin.

"Me olemme sinua odottaneet jo ison aikaa," sanoi Irja.

"Niin, katsos syy oli siinä, etten muistanut päivällä, kun kutsuit, että
proviisori oli matkalla. Kun juna myöhästyi niin hänkin myöhästyi.
Enkä ymmärrä, missä ihmeellä hän viipyi vielä sen jälkeen. Luulin jo
että minun pitää jäädä apteekkiin yövuoroon.

"Vika on herra Teräksessä", sanoi Irja, "hän ei ole saanut junaa

aikaisemmin tänne tänä iltana."

"Minä voisin siirtää syyn taasen johonkin toiseen", sanoi Erkki,

"mutta olkoon nyt minun. Pahottelen, että olen neiti Lillströmille
tahtomattani saattanut ikävyyttä."

"Siitä ei pääsyni ollut niinkään paljon riippuva, vaan tuli siihen vielä
uusi viivytys. Kun juuri olin sulkenut oven ja vähin päässyt
rauhoittumaan, niin soi yökello, kuin olisi tulenvaara kohdannut.
Mene ja avaa! Täällä tohtorin määräys! Ryhdy laittamaan lääkkeitä!
Siihen meni aikaa.⁰

"Varmaankin joku vaarallinen sairaus?⁰ kysyi Erkki.

"Ehkä se oli. Teikäläisiä muuten." — Neiti Lillström kääntyi Erkkiin

päin. — "Herra Teräshän on rautatieläinen?"

Neiti Lillströmin katse arvosteli taasen julkeasti, niin että Erkki

sisimmässään raivostui.

"Olen — veturinkuljettaja." — Ääni kalskahti kuin kysyen: mitäs

sitten?

Irjan valtasi kummallinen levottomuus. Hän huomasi neiti

Lillströmin katseet ja lieskan leimahduksen Erkin silmissä. Hän
aavisti, että siitä seuraisi vielä enemmänkin. Mitä varten Eine
käyttäytyi noin tahdittomasti? Mitä hän ajatteli Erkistä?

"Kuljettaja hänkin kuuluu olevan."

 "Kuka?" — Erkki nousi nopeasti.

"Joku Sariola tai Sirola."

"Mitäs hänelle sitten on tapahtunut?" — Ilme Erkin kasvoilla oli

muuttunut.

"Hän kuuluu saaneen matkalla ollessaan halvauksen."

Suokaa anteeksi, olen pakoitettu lähtemään heti. Sirola on

toverini.⁰

*****

"Vai niin", sanoi Eine Erkin mentyä, "sinä valittelet yksinäisyyttäsi,

etkä pidä minään säätyläisseuraa, joka sinulla on täällä, mutta kyllä
sinä saatat istua kahdenkesken omassa huoneessasi — jonkun
veturinkuljettajan kanssa."

"Hänhän on lapsuuden leikkitoverini. Ja odotimmehan sinua."

"Niin, lapsuuden, mutta nythän ei olla enään lapsia, eikä samalla

kehitysasteella."

Neiti Lillströmin suupielessä värähteli iva…

*****

N:o 400, Teräksen veturi, seisoi valmiina junan edessä.

Lunta oli satanut jo monena vuorokautena perätysten; oli tullut

sydäntalven lumikuukausien aika.
 Iltapäivällä oli yltynyt tuulemaan. Puiden paljaat oksat pieksivät
sekavaa ilmaa, ulvoivat ja vonkuivat. "Eikö lumiauraa ole lähetetty?"
kysyi Erkki junailijalta, joka tuli merkitsemään kirjoihinsa konetta
hoitajineen.

"Sen pitäisi juuri saapua. Äsken ilmoitettiin sen lähteneen

Suvannolta ja ehkäpä ehtii tulla tänne kymmenen minuutin aikana,
mikä meillä on vielä jälellä".

"Siitä me emme suuria välitä. Onhan meillä puita ja vettä."

Erkki haki avaimen ja meni kiristämään ilmapumpun tivistettä, joka

näkyi vuotavan, hyppäsi alas sitten ja koetteli muutamia koneen
osia, jotka olivat pitkällisenä ajokautena kuluneet.

Kun vielä oli koetettu jarrujen toimintaa koneiden vaihdon jälkeen,

oli kaikki valmiina lähtöä varten Erkki meni odottaessaan alas
asemasillalle.

Mahtoiko Irja olla toimessaan vai oliko vapaana. Hänestä tuntui

heidän asiansa olevan kuin veitsenterällä eikä hän voinut saada
mielestään pois eilisen illan kiusallista vaikutusta. Hän olisi
mielellään halunnut nähdä Irjan, katsoa kerrankaan silmiin,
saadakseen jotakin varmuutta asiaan.

Yhtäkkiä hän huomasi, että voisi käydä lippuluukulla, mutta

samassa osui katseensa neiti Lillströmiin, joka seisoi vähän
etempänä väkijoukossa puhellen ja nauraen kahden hienosti puetun
naisen kanssa. Oli kuin jollakin teräaseella olisi pistetty. Hän puristi
kätensä nyrkkiin ja oikaisi ryhtinsä, katsoi yli väkijoukon
huomaamatta ketään — huomaamatta edes, kuinka eräs katse oli
häneen kiinnitettynä, virkahuoneen akkunasta, josta sopi aivan hyvin
näkemään siihen paikkaan, missä Erkki käveli edestakaisin.

"Jos lumiaura meidät myöhästyttää, on Irjalla tilaisuus näyttäytyä,

mikäli hänellä on siihen halua."

Hän asetti tämän ehdon, vaikka kohta tuntui, ettei olisi pitänyt sitä
tehdä, sillä saattoihan Irjalla olla voittamattomia esteitä. Mutta
toiselta puolelta pyörähti taasen voimakkaasti, että juuri niin piti
tehdä, sillä häntä oli loukattu, Irjan ystävätär oli loukannut, mittaillut
häntä katseellaan melkein kuin maantienkulkijaa, ja Irja oli sen
huomannut. Sitä osoitti hänen kätensä vavahduskin hyvästellessä,
sitä hämmästyksensä, sitä katseensa, joka oli käynyt merkillisen
sulkeutuneeksi. Mistä syystä? — Mutta mitä ihmeen syytä tästä oli
näin kiivastua. Jokaisellahan oli vapaus arvostella, muodostaa se tai
tämä käsitys toisesta ihmisestä. — Kuitenkin kuohahti koskena
jäljessä loukattu ylpeys, sillä neiti Lillströmin katse oli piirrellyt kuin
polttoneula. Muulloin olisi hän sen voinut kestää — nyt ei. Eikä Irja
jäänyt osattomaksi. Nuo kaksi olivat häntä vastaan, ja jollei hän
voita, niin kaikki ratketkoon…

Tuli ilmoitus, että lumiaura oli viivästynyt. Lähtöä ei voinut enää

viivyttää.

Erkki oli juuri nousemassa koneeseen ja katsoi asemahuoneen

ovelle, joka avautui, ja asemapäällikkö virkapuvussaan tuli
lähettämään junaa. Hän viittasi asemamiehelle, viittasi myöskin
junailijalle, jonka antamaan merkkiin Erkki oli jo valmis vastaamaan.

Kun juna läksi sinä aamuna Norvannon asemalta, oli kuin sen
veturi olisi ollut poissa suunniltaan. Ne matkustajat, jotka olivat
seisoaltaan, horjahtelivat toisiaan vastaan ja junapalvelijat kerkesivät
hädintuskin hyppäämään viimeisen vaunun portaalle.

Asemahuoneen akkunaan ilmestyi tyttö, joka levottomin sydämin

katsoi kiitävän junan jälkeen…

Mutta juna riensi voimia kysyvään kamppailuun kiihtyvällä

nopeudella. Kohta vaihteiden takana, pitkän makasiinirakennuksen
suojassa vaani myrsky. Siellä se oli laitellut esteet tien poikki ja
juoksutteli lumikuuroja pitkin hangen selkää, kuin uhitellen. Ja kun
juna tuli esille, syöksyi se raivostuneena sen kimppuun. Se ei ollut
enää salakähmäistä nätelemistä sieltä ja täältä niinkuin huoneiden
suojassa, vaan avonaista taistelua, rehellistä sylipainia. Myrsky
syöksyi korkealla sillalla kuin viime ponnistukseen. Mutta hurjasti
ryntäsi junakin. Se tuli siltakaarien alle täysin voimin. Vielä sillä oli
kasvava nopeus. Kytkimet natisivat vetämisen ankaruudesta, niiden
jouset jännittyivät. Veturi kiskoi vaunuja kuin arkailevia nahjuksia,
jotka eivät uskalla käydä silloin eteenpäin, kun tosi on
kysymyksessä.

"Kylläpä se painaa," sanoi kuljettaja ja avasi höyrynsulkijaa yhä

enemmän.

Hän antoi varoitusmerkin ja kun tiesi radan tässä olevan hyvin

suojatun ja arveli tien olevan selvän, uskalsi hän hetkeksi poistua
paikaltaan ja auttaa toveriaan pesän hoitamisessa. Yhdessä latoivat
he kivihiilet tasaisesti, laittoivat kunnollisen pohjan, kun nyt vielä oli
siihen tilaisuutta. Pikku seikoista riippui paljon.

"On siellä nyt tulta," sanoi lämmittäjä. "Niin ovat putket, kuin sulaa
metallia täynnä."

"Hyviähän me kokkeja olemme ja hyvin sitä on hepoa

ruokittavakin."

Tultiin juuri pieneen metsään, jossa myrskyn voima vähän

lannistui. Luntakin oli tasaisemmin radalla, ja juna sai vauhtia yhä
enemmän. Mutta sitä kesti vain lyhyen hetken. Ja metsän takaa
avautui äärettömältä tuntuva lakeus. Myrsky painoi tässä vinosti
vastaan. Koko junan sivu oli sen rynnistysalueena. Ja nyt se päätti
käydä väsyttävään taisteluun. Se painoi vastaan yhtämittaa,
hellittämättä, koko voimallaan.

"Minkälaista lieneekään Kourin leikkauksessa," arveli jo

lämmittäjä.
"Tämä tuuli on kai tehnyt sinne oikein hiivatinmoiset patterit."

"Luultavasti, sillä se lyö siihen lännestä matalametsäisen kunnaan

yli niinkuin viemäriojaan, ja sen pohjalta meidän pitäisi löytää kiskot."

Lämmittäjä pyyhki hikeä otsaltaan, tarttui hiililapionsa varteen ja

alkoi työnsä jälleen. Joka kerta, kun hän polkaisi paininta lattiassa,
rävähdyttivät automaattiset laitteet pesän luukut auki, ja vihertävän
keltaisen liekin loimu valaisi hytin sekä savupilvet ja myrskykuurot
ensimäisten vaunujen yläpuolella.

Kuljettaja avasi akkunan sivultansa estääkseen pesän kirkkauden

huikaisemasta silmiään. Savupiippu ulvoi myrskyn seassa ja
silmänräpäysliikkein syöksyi siitä sakeaa savua ulos, painautuen
kohta vaunujen kattoja pitkin ja sieltä alas junan suojanpuoleiselle
sivulle. Säkenet tanssivat tuulen pyörteissä, yrittivät ylös, mutta
syöksyivät maahan, kuin tuperruksissa.

Varustauduttiin Kourin leikkausta varten.

Miehet häärivät hämärässä hytissä. He tarkastivat konettansa.

Heillä oli kyllin kivihiiliä, kyllin vettä.

Kuljettaja Teräksen luonteenomainen reippaus ja rohkeus sekä

neuvokkuus oli monesti ollut jo koetuksen alaisena — eikä suinkaan
vähäisessä määrässä tänä myrskyisenä päivänä.

Ilta oli jo hämärtynyt siinä määrässä, ettei nähnyt pitkälle eteensä.

Lyhdyt koettivat valaista läpi sakean lumisateen. Muutamista
kohdista näkyivät niiden valossa kiskot tiellä, mutta useimmissa
paikoissa ne olivat kokonaan hautautuneet. Siellä täällä häämöitti
joku pensas tai heinälato tiepuolessa.

Pian hämärän keskeltä alkoi maasta kohota musta vastarinta. Se

suureni suurenemistaan, ja sitä kohden kiisi veturi värisevin tulin,
raivostuneen eläimen tavoin.

"Nyt se alkaa," sanoi Erkki.

Samassa syöksyi juna Kourin leikkaukseen. Lumivyöryt kohosivat

korkealle ilmaan ja paiskautuivat sieltä alas, yli koneen ja
ensimäisten vaunujen. Hetkeksi pimeni kaikki niinkuin olisi saanut
iskun vasten silmiään.

"Terve!"
 Lumi tunkeusi kaikista pienistä rakosista kattilan kuumiin osiin,
joissa se pian muuttui usvapilveksi. Ryöpyt seurasivat toisiaan
itsepintaisesti uhmaten…

Koko juna hätkähti vastarinnan kohdattuaan. Tieto meni

puskimesta puskimeen, kytkimestä toiseen. Matkustajat huojahtivat
penkeillään, ja lähellä akkunaa olevat koettivat katsoa ulos,
kuitenkaan mitään näkemättä. Vaunut nytkyivät niinkuin olisi niitä
tuupittu edestä ja takaa.

Joku oven lähellä istuvista koetti avata ovea, mutta sieltä syöksyi
lumisade sisälle, ja myrsky pyyhkäisi vaunun päästä toiseen.

"Pankaa ovi kiinni!"

Pauhu kuoleusi jälleen, ja ihmiset kääreysivät vaatteisiinsa. Heitä

puistatti sellainen kohtaus.

Veturihytissä oli ainoana kysymyksenä päästä läpi leikkauksesta.

Erkki oli vielä suurentanut koneen tehoa, vaikka vesi olikin alkanut
vähetä kattilasta. Höyrynpaine pysyi kuitenkin vielä entisellään.

Hänen neuvokkuuttaan yksinomaan nyt kysyttiin. Lämmittäjänkin

oli vallannut epävarmuus. Koneen huimaava käynti nieli kovasti
polttoaineita. Ei kauvan kestänyt ennenkuin pesä oli tyhjä ja vesikin
alkoi vähetä. Kumpaa lisätä?

Erkki tunsi tien tarkemmin kuin lämmittäjä, joka väliaikaisena

miehenä oli asetettu hänen toverikseen. Hän tiesi yksin kantavansa
kaiken vastuun. Kun lämmittäjä yritti tarttua hiililapioon, sanoi hän
vain lyhyesti: "Istu!"

Neljänneskilometrin matkalla oli höyrynpaine pysytettävä samana.

 Jo kumahtelivat kiivaammat iskut junan etupäässä. Leikkauksen
sivut laskeutuivat. Juna tuli metsään, joka tässä riensi avuksi,
ehkäisten myrskyn voiman.

Nyt oli toimittava. Ei ainoakaan sekunti saanut luistaa ohi. Erkki

vähensi höyryn menon, pani toisen syöttölaitoksen jälleen toimimaan
ja auttoi lämmittäjää. Pian oli pesä kunnossa jälleen ja höyrynpaine
nousemassa.

Lämmittäjän valtasi iloinen reippaus. Äskeinen alakuloisuus oli ohi.

"Niinhän se menee kuin messinkihöylällä!" sanoi hän.

"Mikäpäs estäisi. Mutta anna Pollelle evästä taasen vähän ajan

kuluttua, sillä nuo tuolla jäljessä me tahdomme saattaa
määräpaikkaansa tänä iltana, vaikka puukkoja sataisi. — Älä lataa
tupakkaasi!"

Hän nykäisi savukkeen toverinsa suusta ja heitti pesään sanoen:

"Tämä se tepsii niinkuin Könni-Matin mälli Marttilan emännän

hiivattomassa kaljassa. Heitäppäs kivihiiltä lisäksi, pari lapiollista
kumpaankin poskipieleen sitä sinun 'hiivatinmoista' mujuasi, joka
ampuu meitä vähän tuonnemmaksi!"

Oli kuin olisi vallattomuus tarttunut kaikkiin kolmeen, molempiin

miehiin ja koneeseen. Pesä oli saanut annoksensa ja jälleen
kiidettiin kuin leikkiä lyöden kohti leikkauksen toista osaa.

"Tämä vasta tanssia on!" sanoi lämmittäjä reippaasti.

"Vähintäänkin! onko sinulla, muuten, ketään, jonka luokse riennät,

kun pääsemme perille?"
 "Niin mitä?"

"Hemettiä, sellaista, joka vähän ruokkoaisi lunta hartioiltasi, kun

saavut vihdoin…"

Samassa paiskautuivat kokonaiset kinokset yli koneen, ja miehet

peittyivät höyrypilveen. Lunta satoi välikköön, jossa lämmittäjä seisoi
moukaroiden suurimpia hiiliä pienemmiksi, satoi aina hytin lattialle
saakka…

Kone taisteli raivostuneena. Sen pyörät tekivät vahvimmissa

kinoksissa vaarallisia pyörähdyksiä, milloin ne eivät enää
suoranaisesti ottaneet kiskoon kiinni. Yli savupiipun syöksähtivät
lumiryöpyt toistensa jälkeen. Lumi kasautui jalkakäytävälle kattilan
eteen ja molemmin puolin, kinostuen hytin seinää vastaan, peittäen
akkunat. Kuumat osat kähisivät kuin kiukaassa ja koko veturi vapisi
ja huojui äärettömässä ponnistuksessa.

"Mitähän jos joku kohta pettäisi?"

Se välähti mielessä salaman tavoin. Nyt oli luotettava koneen

kestävyyteen, sillä ei vähimmässäkään määrässä auttanut luopua
mistään. Se oli kuin taistelua elämästä ja kuolemasta.

Tuuli keräsi loppuvoimansa juuri tähän kohtaan, johon se oli

rakentanut vahvimman esteen koko pohjoisella radalla.

Jännitys kasvoi miesten mielissä. Erkki ei voinut enää pysyä

tavallisella paikallaan. Hänen korviaan huumasi ja ohimoissa takoi.
Hän puri hampaansa yhteen ja puristi höyrynsulkijan kahvaa, että
sormet rutisivat, sulkien venttiiliä, milloin kone teki vaarallisia iskuja,
avaten kohta taasen. Veturi sai sysäyksen toisensa jälkeen.
Jokainen kinostuma vähensi sen vauhtia.

Ja nyt alkoi myöskin ponne vähetä. Vesi oli laskeutunut. Ei ollut

enää kattilassa sitä varastoa kuin äsken, mistä höyryä muodostua.

"Jokohan tuli köyhyys," arveli lämmittäjä.

"Ole hiljaa!" tuli kuin vasten suuta.

"Perhana!" kuohahti lämmittäjän mielessä. "Komentaa tässä…"

Mutta olihan tämä heidän yhteinen asiansa. Samalla hän myöskin

tunsi, ettei hän olisi ymmärtänyt eikä osannut tehdä mitään varmasti
tällä hetkellä. Hänen täytyi sittenkin ihailla uljasta toveriaan, joka
seisoi lattialla, käsi työssä kuin sydämellä. Ja miten hän seisoi! Kuin
kuningas! Hän on näkevinään hänen jokaisen lihaksensa
jännityksen, silmiensä tulen, sydämensä lyönnin, ohimosuontensa
tykinnän.

Koneen käynti yhä heikkenee, höyrykellon viisari on vähitellen

alkanut laskeutua.

"Pitääkö jäädä kinokseen!" välähti taasen mielessä.

Mutta Erkki puri hampaansa yhteen yhä lujemmin ja katsoi

eteensä kuin olisi tahtonut katseensa voimalla pakoittaa koneensa
siihen mitä tarvittiin. — Nyt kumartui hän yht’äkkiä, katsoi nopeasti
vesilasiin ja höyrykelloon sekä lisäsi koneensa tehoa, minkä
tilaisuuden oli jättänyt viime varaksi. Ote oli rohkea, tehty määrätyllä
hetkellä. Se meni kytkimestä kytkimeen pitkin pinoa, ja vaunut
vyöryivät avattua tolaa raskaasti… vastustellen…
 Samassa vilahti ohi puoleksi lumeen hautautunut kuusi. Erkki näki
sen avatusta sivuakkunasta. Taistelu oli loppuun suoritettu.

Kappaleen ajan kuluttua saapui juna seuraavalle asemalle. Se tuli

hiljaa laahustaen kuin väsynyt…

Erkki istui penkillään ja hetkisen hänestäkin tuntui niinkuin

jokainen hermo olisi pyytänyt lepoa…

Asemalla viivyttiin enemmän kuin oli aikatauluun merkitty. Junan

lähettäjä oli antanut lähtömääräyksen ja veturista oli vastattu, mutta
siitä huolimatta seisoi juna yhä.

Matkustajat alkoivat tulla jo kärsimättömiksi. Heidän mielestään oli

jo seisottu aivan määrättömiä. Mitä oli tällainen viivyttely! Lapset
alkoivat olla iltaunissaan ja itkeä tuhersivat. Joukossa oli
hermostuneita ihmisiä, jotka eivät voineet sietää tällaista. He
katsoivat vihaisesti koko matkustavaa yleisöä, ikäänkuin jokainen
olisi ollut osaltaan syyllinen viipymiseen. Heidän mielessään jo
kasvoivat puolet minuutit minuuteiksi…

"Täällä saa ensin kärvöttää vilussa ja sitten vielä tuollaista

viivyttelyä…" puhkesi joku.

"Tuleeko tässä vastaan juna?" kysyi toinen.

"Ei tule," vastasi junapalvelija.

"Mitä tässä sitten seisotaan?"

Mutta palvelija oli jo mennyt astioineen.

"Kuuluu höyry loppuneen", tuli tieto toisesta päästä.

 "Minkälaisia miehiä siellä on?" usahti taasen joku.

Tuuli kiskaisi vaunun seinää, tohautti ilmaventtiilejä katolla, vinkui,

valitti… Vaunun läpi kulki kalsea ilma ja värähdytti tuulen puolella
istujia. Mielet alkoivat kuohua.

Vihdoin nuoren kirjurin sisu myöskin riehahti. Ja hän läksi kiivain

askelin junan etupäähän.

Erkki oli lähettänyt toverinsa alas kiertämään koneistoa. Vaikka

jokainen kohta hänen ymmärtääkseen oli kunnossa, oli kuitenkin
varmistettava. Hän oli iloissaan, että oli päästy läpi Kourin
leikkauksesta. Se oli parhaimpia saavutuksia huomioonottaen, että
lumimyrsky oli tullut yllättäen, eikä auraa oltu voitu lähettää junan
edellä kulkemaan. Heidät tosin oli saavuttanut "köyhyys", niinkuin
lämmittäjä oli arvannutkin: vettä oli peloittavan vähän ja höyrynpaino
mitätön, mutta läpi oli tultu.

Veturimiehet palasivat kiertomatkaltaan ylös hyttiin; alhaalla oli

kaikki kunnossa.

"Sinä menetit matkalla tupakkasi. Istu nyt ja pane tuosta sillä

välillä, kun minä laitan kaikki lähtökuntoon — äläkä muuten ole
milläsikään," sanoi Erkki.

Toverista tuntui hyvältä. Teki mieli sanoa jotakin, mutta ei löytänyt

sanoja.

"Mitäs siellä tehdään?" kuului samassa kirjurin kiukkuinen

kysymys alhaalta.

"Istutaan," tuli ylhäältä hämärästä hytistä.

 "Lähtökäsky on annettu aikoa sitten."

"On kuultu ja vastattu."

Erkki astui välikköön ja näki kirjurin virkalakki päässä, kaulus

pystyssä, pitkänä ja hinteränä seisovan tuulessa. Häntä harmitti
äänensävy ja teki mieli asettua kiusoittavaan vastarintaan.

"Kylläpä siellä ollaan nenäkkäitä; tiedättekö että minä junan

lähettäjänä olen teidän esimiehenne?"

"En."

"Minä käsken teidän lähteä!" huiski kirjuri malttinsa menettäen.

"Se on teidän asianne."

"Ja teidän on lähdettävä!"

"Se on taasen meidän asiamme, mutta tuossa sävyssä annettuja

käskyjä me emme tarvitse — emmekä missään sävyssä, sillä me kai
jokainen tiedämme tehtävämme ja täytämme sen, miten
mahdollista."

"Te… te…!" yritti kirjuri väliin ja rupesi nousemaan ylös veturiin.

"Tänne ei saa tulla!"

"Mitä…?" hämmästyi kirjuri.

"Tämä on minun paikkani ja teidän paikkanne on asemasilta."

"Tätä te saatte katua." — Kirjuri astui alas, mutta pysähtyi ihan

portaan juurelle, luullen kuljettajan säikähtäneen uhkausta.
 "Te esiinnytte röyhkeästi ja sopimattomasti."

Ei vastausta.

"Minä raportteeraan…!"

"Perhanan poika!" karjaisi Erkki. "Etkö osaa hoitaa

syöttölaitoksia?"

Hän meni nopeasti hyttiin. Käsi taputti nauraa hykertelevää

lämmittäjää olalle, samalla kun suu moitti ankarasti:

"Senkin hutilus, etkö sinä tiedä syöttölaitoksen hukkaputken

päättyvän juuri portaan alle. Nyt sinä laskit kiehuvan veden
esimiehesi kintuille."

Kirjuri meni.

Tästälähtien Erkkiä suorastaan kiusasi Norvannon asema. Milloin

hän joutui kulkemaan sen sivuitse, pysytteli hän ikäänkuin piilossa
kopissaan ja varoi katsomasta aseman virkahuoneen akkunaan.

Isoon aikaan ei hän kuullut Irjastakaan mitään. Mutta sitten tiesi

joku kertoa, että kirjuri, samainen virastaan pöyhkeilevä
nuorukainen, joka häntä oli yrittänyt komennella, hakkaili tyttöä. No
niin, kaiketi hän olikin sopivampi seuranpitäjä kuin veturinkuljettaja,
jota neiti Lillström niin oli osannut halveksia.
 Mutta vähitellen, kevään joutuessa, mieli alkoi muuttua. Eikö
kuitenkin ollut turhamaista noin sydäntyä mitättömästä
kohtauksesta? Eikö ainakin ollut väärin lukea sitä Irjan syyksi? Irjan,
jonka katse lämmitti enemmän kuin kenenkään.

*****

Erään kerran joutui Erkki, saavuttuaan iltapäivällä Norvantoon,

odottamaan siellä yöjunaa.

Kevät oli jo tullut. Hänen oma veturinsa oli konepajassa

korjattavana ja hän teki matkoja enemmän tai vähemmän
tilapäisesti, milloin ei ollut konepajalla koneensa vikoja neuvomassa.

Hämärtyvä ilta teki mielen pehmeäksi ja hän tunsi itsensä

yksinäiseksi. Olisi haluttanut mennä tapaamaan Irjaa, mutta jokin
kummallinen tunne esti häntä edes vilkaisemasta virkahuoneen
akkunaan. Hän käveli puistossa, poltteli, istuskeli penkeillä ja katseli
haavemielellä iltaruskon kultaista valoa.

Yht'äkkiä rasahti käytävän hiekka. Mies ja nainen vaelsivat

äänettöminä, rinnatusten ohi. Erkki hätkähti. Siinä olivat Irja ja kirjuri;
nähtävästi he eivät hämärässä tunteneet häntä.

Sydän tykki pakahtuakseen ja veri humisi korvissa. Ajatukset

risteilivät sekavina. Vai niin! Se oli siis totta kuitenkin. Mutta olkoon,
niin kai olikin parasta.

Ja Erkin pää nousi pystympään ja ryhti suoristui.

*****
 Alkukesästä, olivat rautateillä varsinaiset talon työt käynnissä.
Silloin eivät joutaneet veturit eivätkä miehet joutilaiksi. Kiven, soran,
halkojen ja pölkkyjen veto toimitettiin kiireellisesti. Tervauslaitokset
savusivat, pölkkypinot katosivat radan varsilta, ryhmittyivät toisiin
paikkoihin ja hajaantuivat vihdoin merkittyihin kohtiin pitkin rataa.
Ratavartijain johtamat "topparoikat" kulkivat radalla, tivistyskuokat
heiluen, lapiot kalskaten. Kiilain varassa kevätkauden ollut roudan
runtelema tie oikaistiin, kiskojen välit tarkastettiin ja niin saatiin kaikki
taasen kuntoon vuoden ajaksi.

Erkki oli määrätty Hietamäen kuopalle kolmeksi viikoksi. Vahvasti

varustettuina läksivät sekä "hepo" että miehet varhaisena
maanantaiaamuna. Lyhyet soravaunut kuppelehtivat jäljessä,
viimeisenä makuulavoilla ja lämmityslaitoksella varustettu
tavaravaunu miehistön asuinsijaksi.

Junailijana oli matalarakenteinen Vahlmannin Jakke, säyseä ja

taipuisa mies, liukas ja ketterä sekä erinomaisen nokkela
nuljahtamaan pois nuhteenalaisuudesta, mainio itkettämään
vaimoväkeä, milloin hän jollakin sydänmaan asemalla tapasi heitä ja
kävi haastelemaan silmät sinihaikeina. Kuinka puhui hän silloin
elämän katoavaisuudesta? Kuin parhain pappi. Ja mitäs arvelivat
vaimot? No, tämän Vahlmannin Jaken he tahtoisivat asettaa
seurakunnan eteen. Mutta Jakkea kutsuu tehtävänsä. Hän kohottaa
särisevän sarvipillin suullensa, nousee muodoltaan sangen totisena
punaisine lippuineen ylös vaunuun, tekee kunniaa rautatieläisten
tapaan ristissä käsin huojutteleville naisille ja poistuu kuin ilmestys.
— Joistakin aivan erikoisista syistä oli hän näiden työjunien
vakinainen konduktööri, eikä se rautatieläisten mielestä ollutkaan
suinkaan huonosti osunut, sillä reipasta, hilpeää ja vaihtelevaa
mieltä osasi hän pitää vireillä.
 *****

Tuolla kohosi kangas loivarinteisenä molemmin puolin laajana

aukenevista nevoista. Suon vaivaiskoivut loppuivat, missä maa alkoi
yletä; vaihtuipa metsä vihdoin upeaksi kuusikoksi, joka kehyksenä
kiersi suon ja kankaan rajoilla. Keskempänä katosivat kuuset ja tilalle
tulivat petäjät, ensin rehevämmät, sitten matalammat ja
huonompikasvuiset. Kangas päättyi valtavaan hiekkalakeen, jossa
kasvullisuus oli harvempaa.

Mäellä oli ratavartijan asunto, ja sen luota poikkesi lyhyt sivuraide

hietakuopalle. Vahtituvassa asui Hietamäen Antti, rata- ja
hietakuopan vaihteen vartija.

Aamupäivällä saapui hietajuna. Se pysähtyi vaihteeseen vain siksi

aikaa, että miehet kerkesivät nousta vaunuihin ja painui sitten
kolisten kuoppaan. Työ alkoi. Neljännestunti oli tuskin kulunut ja nyt
jo heiluivat urakkamiesten lapiot, kahahtivat juoksevaan hietaan.

Erkistä oli mieluista olla nyt vaihteeksi täälläkin, keskellä

sydänmaita. Pieni kylä oli muutamien kilometrien päässä radasta,
toinen joella vielä etempänä.

Ilta saapui. Varjot pitenivät ja kellertävään iltapoutaan laski

aurinko. Metsän tutkaimet seisoivat totisina ja värähtämättä
keltaruusun väristä taivasta vasten. Hämärä hiipi maan rajassa
alimpien oksien alla. Vaappuen kiisivät yöperhoset metsätähdestä
puolankukkaan, myykistyivät mustikan kostealle lehdelle, viipyivät
hetken ja vaappuivat taasen. Ilmassa soivat sääskien viulut, soilla
kuovien vaikerrus…