Neonatal Nursing Care Handbook An

Evidence Based Approach to

Conditions and Procedures 2nd Edition
Carole Kenner
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/neonatal-nursing-care-handbook-an-evidence-based-
approach-to-conditions-and-procedures-2nd-edition-carole-kenner/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Orthopaedic and Trauma Nursing: An Evidence-based

Approach to Musculoskeletal Care, 2nd Edition Sonya
Clarke

https://ebookmeta.com/product/orthopaedic-and-trauma-nursing-an-
evidence-based-approach-to-musculoskeletal-care-2nd-edition-
sonya-clarke/

Nursing Diagnosis Handbook: An Evidence-Based Guide to

Planning Care 11th Edition Betty J. Ackley

https://ebookmeta.com/product/nursing-diagnosis-handbook-an-
evidence-based-guide-to-planning-care-11th-edition-betty-j-
ackley/

Essentials of Psychiatric Mental Health Nursing. A

Communications Approach to Evidence-Based Care 3rd
Edition Elizabeth M. Varcarolis

https://ebookmeta.com/product/essentials-of-psychiatric-mental-
health-nursing-a-communications-approach-to-evidence-based-
care-3rd-edition-elizabeth-m-varcarolis/

Pediatric Diagnostic Labs for Primary Care An Evidence

based Approach Rita Marie John (Editor)

https://ebookmeta.com/product/pediatric-diagnostic-labs-for-
primary-care-an-evidence-based-approach-rita-marie-john-editor/
Merenstein & Gardner's Handbook of Neonatal Intensive
Care: An Interprofessional Approach, 9th Edition
Gardner Rn Ms Cns Pnp

https://ebookmeta.com/product/merenstein-gardners-handbook-of-
neonatal-intensive-care-an-interprofessional-approach-9th-
edition-gardner-rn-ms-cns-pnp/

Evidence Based Critical Care A Case Study Approach

Robert C. Hyzy

https://ebookmeta.com/product/evidence-based-critical-care-a-
case-study-approach-robert-c-hyzy/

Forest Ecology An Evidence Based Approach 1st Edition

Binkley

https://ebookmeta.com/product/forest-ecology-an-evidence-based-
approach-1st-edition-binkley/

Goldsmith’s Assisted Ventilation of the Neonate: An

Evidence-Based Approach to Newborn Respiratory Care 7th
Edition Martin Keszler

https://ebookmeta.com/product/goldsmiths-assisted-ventilation-of-
the-neonate-an-evidence-based-approach-to-newborn-respiratory-
care-7th-edition-martin-keszler/

Cognitive Behavioural Coaching in Practice An Evidence

Based Approach 2nd Edition Michael Neenan

https://ebookmeta.com/product/cognitive-behavioural-coaching-in-
practice-an-evidence-based-approach-2nd-edition-michael-neenan/
Another random document with
no related content on Scribd:
 Samanlaisen väkevän esittää Vapahtaja meille vertauksessa
kauppiaasta, joka etsii kalliita helmiä. Kun hän löytää yhden
sellaisen, hän menee pois, myy kaikki, mitä hänellä on, ja ostaa sen
helmen.

Jos maalliseen suuruuteen pyrkiminen tuottaa pyrkijälleen

kieltäymyksiä ja taisteluita, niin ennen kaikkea pyrkiminen suureksi
Jumalan edessä. Siinä jos missä on kilvoitus tarpeen. Ja se kilvoitus
on tavallisesti niin tulista, niin vaivaa kysyvää, ettei siinä ole aikaa
tuudittautua suuruuden unelmiin. Se, joka on suuri Jumalan edessä,
tietää sen itse kaikkein viimeksi.

Ehkä sanot nyt: Mitä sitten kannattaa taistella sellaisen suuruuden

puolesta? Eikö ole paljon järkevämpää koettaa saavuttaa hyvä
yhteiskunnallinen asema kuin jättäytyä kärsimyksille ja pettymyksille
alttiiksi? Jos Jumalan valtakunnan valloittaminen on niin kovan
takana, saa se minun puolestani jäädä. Hyvä on. Se on ainakin
järkevää puhetta ja moni kuuntelee sitä mielellään. Mutta se, joka
niin ajattelee, et ole sinä; se ei ole sinun sielusi ääni. Ja sinun sielusi
ja henkesi kaipaa Jumalan valtakuntaa ja sitä taistelua, jolla se on
voitettava. Senvuoksi et sinä voi jäädä toimettomaksi
sivultakatsojaksi, vaan sinä lähdet mukaan siihen taisteluun, joka on
pyhin ja jaloin kaikista taisteluista, — taisteluun, jossa ratkaistaan
sinun sielusi pelastus. Sillä sinähän tahdot olla väkevä, joka tempaat
itsellesi parhaimman voittosaaliin — Jumalan valtakunnan. Amen.
NÖYRIEN LUO TULEE KRISTUS.

4. Adventtisunnuntai. — Joh. 1, 19—28.

Nöyrien luo tulee Vapahtaja — siitä puhuu päivän teksti. Nöyrät

saavat hänet nähdä ja omistaa, »Jumala on ylpeitä vastaan, mutta
nöyrille Hän antaa armon.»

Päivän evankeliumi puhuu miehestä, joka todella oli nöyrä: —

Johannes Kastaja. Hänellä oli loistavat lahjat, tällä tulisieluisella,
hehkuvalla miehellä. Kun hän puhui, oli kuulijoiden pakko kuunnella.

Mutta niin vaatimaton. Metsä, tuoksuva metsä oli hänen

asuntonsa, sammalmätäs hänen päänsä alanen. Kun hän aamulla
heräsi, kimaltelivat kastehelmet hänen mustassa tukassaan.
Kameelinkarvainen vaippa yllään ja vyöllänsä nahkainen vyö hän
astui joen rannalle auringon paisteeseen ja saarnasi. Hän saarnasi
siitä, mistä koko luontokin hänen ympärillään puhui, — tuo auringon
valossa kylpevä, rehevä luonto: — Jumalan valtakunta on
lähestynyt!

Kuulijoita virtasi hänen luokseen. Niitä tuli kaupungista ja

maakylistä, — monenmoisia ihmisiä, joilla kullakin oli omat
harrastuksensa, omat surunsa ja omat ilonsa. Johannes Kastaja
puhui heille kaikille ja hänen puheensa teki valtavan vaikutuksen.

»Hän on Kristus!» Niin kuului kuulijoiden arvostelu. »Hän on

varmasti joku profeetoista.» Luuletteko, ettei Johannes kuullut noita
kuiskeita, nähnyt kuulijainsa kasvoista, minä häntä pidettiin?

Kyllä — kyllä hän sen huomasi. Ja varmasti kiusaaja kuiskasi

hänen korvaansa: »Omista tuo arvo, niin tulevaisuutesi on taattu.
Kansa kantaa sinut käsillään pyhään kaupunkiin ja sinusta tulee
kuuluisa mies!»

Mutta — Johannes Kastaja voitti kiusauksen. Ei hän halunnut

omistaa itselleen Kristuksen arvoa eikä profeetoiden mahtiasemaa.
»Minä olen huutavan ääni korvessa», hän sanoi vain.

Yksi vain oli suuri hänen mielestään: Jeesus Kristus. Hänestä

tahtoi Johannes todistaa, kääntää ihmisten ajatukset pois itsestään
ja kiinnittää ne Kristukseen. Tämän miehen rinnalla hän tunsi itsensä
pieneksi, niin vähäpätöiseksi, ettei katsonut olevansa ansiollinen
edes hänen kengännauhojansa päästämään.

»Teidän keskellänne seisoo mies, jota ette tunne.» Niin hän

saarnasi. Hän tahtoi tehdä tämän tuntemattoman tunnetuksi. Mutta
nuo ylpeät fariseukset eivät nähneet Kristusta. He näkivät vain
köyhän puusepän pojan, vaatimattoman kansanmiehen, mutta
Messiasta he eivät hänessä tunteneet. Tämä oli heidän mielestään
toisenlainen: — hän esiintyisi loistavan seurueen kanssa ja hänen
ensimmäinen päämääränsä olisi roomalaisten karkoitus, noiden
sortajien, jotka pitivät hallussaan Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin
maata. Sellaisen Messiaan he kyllä olisivat tunteneet ja
vastaanottaneet.
 Mutta Johannes Kastaja näki hänet. Hänen henkensä silmä oli
tunkeutunut Natsaretin miehen halvan ulkoasun läpi havaitsemaan
enemmän, kuin mihin muut pystyivät. Hän näki Messiaan ja
kuninkaan, sen vuoksi, että hän itse oli nöyrä.

Niin on vieläkin. Näin joulun lähestyessä vaeltaa Vapahtaja jälleen

ihmisten keskellä, mutta kuka tuntee hänet. Ehkä joku, jolla on
hengen terävä silmä. Hän kulkee kylän tiellä ja vaeltaa kaupungin
katuja. Mutta suurimpaan osaan ihmiskuntaa sopii sana: »Teidän
keskellänne seisoo mies, jota ette tunne.»

Mistä tämä johtuu? Siitä, että on niin harvassa nöyriä ihmisiä.

Jokainen tahtoo olla jotakin, tulla ensimmäiseksi. Ja se, joka pyrkii
ensimmäiseksi, ei näe viimeisiä. Ja niiden joukossa vaeltaa
Vapahtaja.

Johannes Kastaja oli nöyrä. Siinä oli hänen voimansa. Sen vuoksi
hän saattoi niin selvästi osoittaa Jeesusta Kristusta ja nähdä hänen
suuruutensa.

Mitä on nöyryys? Onko se omien puutteellisuuksien jokapäiväistä

ruikuttamista? Sitähän kyllä usein kuulee. Siitä päättäen olisi nöyriä
ihmisiä enemmän kuin ylpeitä.

Ei, nöyryys ei ole ruikuttamista. Se on päinvastoin omien lahjojen

ja oman elämäntehtävän täyttä tuntemusta ja iloa tämän tuntemisen
johdosta. Mutta sellaista iloa ja tuntemista, joka johtuu siitä, että
Jumala on kaiken Herra. Tällaiseen nöyryyteen liittyy aina erikoinen
voiman tunto. Sitä tarkoittaa Paavalikin sanoessaan: »Kun minä
heikko olen, niin minä väkeväkin olen».
 Jos ihmiset omistaisivat tällaisen nöyryyden, he voisivat enemmän
iloita Vapahtajan tulosta. He iloitsisivat siitä samalla tavoin kuin
oppilas, joka on ensi kertaa omin päinsä ratkaissut vaikean
laskutehtävän ja nyt odottaa, että opettaja tulisi sitä katsomaan ja
antamaan hyväksymisensä. Sellaisen oppilaan ilossa on suuri annos
nöyryyttä, koska hän tietää, että taito on opettajan antama.

Niin — laskutehtävä. Mikä se on näin joulun edellä?

Se on sisäisen ihmisen saattaminen sopusointuiseen,

lapsenomaiseen mielialaan kaikista suruista ja murheista huolimatta,
— mielialaan, jossa soi tämä sävel: — on ihanaa olla ihminen,
kärsivä, taisteleva ihminen, koska sellaisille ennenkaikkea kuuluu
lohdutus ja lepo näin joulun edellä ja joulun aikana. Amen.
MIKÄ MERKITYS ON JOULULLA
MEILLE?

Joulupäivä. — Matt. 1, 18—25.

Jos olisin lapsi, olisi joululla merkitystä minulle, sanoo moni

nykyajan ihminen. Voisin kuvitella, kuinka enkelit hiiviskelevät
pimeässä ja kurkistelevat tuvan ikkunoista sisään, ja että iltatähti on
juuri se sama tähti, joka johti Itämaan tietäjät Vapahtajan seimelle.
Taikka seisoessani ulkona pimeällä pihalla saattaisin kuvitella, että
tuvassa takan ääressä istuu Neitsyt Maria Jeesus-lapsi sylissään.
Kuinka jännittävältä minusta silloin tuntuisikaan avata tuvan ovi!

Mutta meille aikuisille — mitä merkitystä on joululla meille?

Annapas, kun kerron sinulle. Toivon saavani sinut vakuutetuksi.

Sanon, että jouluenkelillä on sinulle jotakin puhumista. Tietysti et

usko mihinkään jouluenkeliin. Se kuuluu lasten maailmaan ja lapsille
myönnät mielelläsi oikeuden siihen.

Mutta — kuvitelkaamme, että sellainen olisi olemassa. Mitä

sanottavaa sillä silloin olisi meille — aikuisille?
 Jouluenkeli kertoisi meille tarinan pienestä pojasta tahi tytöstä,
joka kerran eli lapsuutensa onnellisia päiviä. Hän kuvailisi tuon
lapsen niin elävästi, niin ilmehikkäästi, että tuntisimme kuvassa
itsemme.

Sinä ehkä kohautat olkapäitäsi ja sanot: »Niin … se oli siihen

aikaan.»

Mutta jouluenkeli ei antaisi tuon häiritä itseään, vaan jatkaisi. Hän

kertoisi meille ajasta sen jälkeen, — ajasta, jolloin jo olimme suuria,
aikaihmisiä. Ja hän näyttäisi, kuinka nuori mies tai nuori nainen
joutui vieraalle maalle ja tuhlasi siellä omaisuutensa, eläen irstaasti.

Ja jälleen hän puhuisi niin elävästi, niin ilmehikkäästi, että

tuntisimme kuvassa itsemme.

Me ehkä kohauttaisimme uudelleen olkapäitämme ja sanoisimme:

»Niin… entä sitten?»

Silloin jouluenkeli kääntäisi meihin suuret, kirkkaat silmänsä,

katsoisi meitä vakavasti, mutta samalla lempeästi ja kysyisi: »Eikö
mielesi tee puhtauteen, kirkkauteen ja vapauteen t.s. Jumalan
ihanaan valtakuntaan? Sillä puhtaus, kirkkaus ja vapaus on samaa
kuin Jumalan valtakunta». Ja sen jälkeen hän jättäisi meidät,
sanoen: »Nyt menen tuonne ylös… taivaaseen. Sillä sielläkin
vietetään joulua nyt ja joulukynttilät sytytetään sielläkin.»

Eikö totta — jouluenkeli on oikeassa siinä, että maailma kulkee

kadoksissa ja sen mukana niin monta ihmistä, sinäkin ehkä niiden
joukossa. Sinä tunnet sen, ehkä myönnätkin sen. Sanot: »Niin… se
on totta. Toivoisin monen asian olevan toisin, mutta minkä sille enää
voi.»
 Sanon sinulle: Kristus, Vapahtaja on syntynyt. Ja tahdon näyttää,
mitä se sana on saanut ja yhä! vieläkin saa aikaan.

Ennen vallitsi maailmassa pakanuus ja pimeys Kreikan ja Rooman

valtakunnat olivat suuresta sivistyksestään huolimatta sentään
sangen turmeltuneita — ainakin loppuaikoinaan. Ihmiset kaipasivat
jotakin, joka olisi rauhoittanut heidän sydäntään. Ja sitten tuli Kristus.
Hänessä löysivät tuon ajan ihmiset jumalansa.

Entä vielä nytkin. En puhu nykyisten sivistysmaiden suuresta

avuttomuudesta. Myönnän, että nykyaikainen sivistys voi tyydyttää
sangen monia ihmissydämen tarpeita. Mutta synnistä se ei voi
puhdistaa. Ajattelen lähinnä nykyajan pakanamaita, esim.
Etelämeren saaria. Tiedämme, että monilla niistä on vieläkin tapana
ihmissyönti. Mutta miten käy, kun Jeesus Kristus tulee tunnetuksi?
Tuollaiset tavat häviävät eikä meillä lie syytä valittaa.

Entä Vapahtajan aikaan? Silloin ei vielä käsitetty esim. sairasten

hoitoa, ei ainakaan sillä tavalla kuin nykyään. Oltiin päinvastoin
monessa suhteessa sangen julmia. Esim. spitaalisten piti asua kylien
ulkopuolella maakuopissa. Nyt on toisin. Nyt hoidetaan sairaat
erityisissä laitoksissa, spitaalitautisetkin. Mene sairaaloihin,
kunnalliskoteihin, vanhojen koteihin ja niissä selvenee sinulle joulun
merkitys. Saat nähdä kalpeiden kasvojen hymyilevän, sammuneisiin
silmiin syttyvän uuden loisteen. Sen saa joulukuusi aikaan, — tuo
vertauskuva valosta, joka Vapahtajan kautta on levinnyt yli
maailman. Mikä voima on nuo laitokset pystyttänyt? Järkikö? Ei, se
on rakkaus, kristillinen lähimmäisen rakkaus, josta joulun lapsi,
Jeesus Kristus, aikamiehenä puhui ihmisille.

Sanot ehkä, että maailmassa on kuitenkin niin niin paljon kurjuutta,

paheita ja rikoksia. Se on totta, maailma ei ole mikään paratiisi.
Mutta jouluna hiipii jouluenkeli joka paikkaan, vankilan komeroihin ja
kurjien majoihin. Joulutunnelmaa on sentään jonkun verran
kaikkialla. Ja se on merkki siitä, että taivaan pyhät vieraat ovat
hetkeksi laskeutuneet maan päälle.

Maailmaan on tullut uusi voima Jeesuksen Kristuksen kautta. Se

on tosiasia, jota ei voida kieltää. Ja tämä voima pystyy myös sinuun,
kuulijani.

Sen alkulähde on siinä, että tuo mies, joka syntyi jouluna, meni
vapaaehtoisesti kuolemaan sinun tähtesi. Sinua se ehkä ei liikuta.
Sitä paitsi on siitä jo kulunut niin mahdottoman pitkä aika. Mutta —
ajattelepas, että talosi syttyisi palamaan ja jokin tuntematon mies
pelastaisi lapsesi. Etkö rakastaisi tuota miestä? Luulenpa, että
ottaisit häntä kaulasta välittämättä siitä, että olisi paljon ihmisiä
ympärilläsi. Mitä merkitsevät sopivaisuussäännöt silloin, kun on
kysymyksessä ihmishenki.

Oi, kuinka valoisa olisikaan tämä joulu sinulle, jos rakastaisit tuota
miestä, jonka synnyinhetkellä enkelit lauloivat kunniaa Jumalalle
korkeudessa!

Me, tämän kaukaisen lapinseurakunnan jäsenet, olemme nyt

kokoontuneet joulukirkkoon. Minä myönnän, että monessa pitäjässä
on kirkko paljon kauniimpi, paljon valoisampi, ja että jouluvirsi kaikuu
voimakkaammin. Mutta — siitä huolimatta — etkö luule, että
Vapahtaja on täällä, tässä vaatimattomassa temppelissä? Minusta
ainakin tuntuu siltä enkä luule olevani niinkään väärässä.

Sillä katsopas: siellä, missä sydän avaantuu hänelle, siellä hän on

siunaamassa: »Rauha olkoon sinulle, rauha, joulurauha!»
 Sen vuoksi, ystäväni, heitä surusi, unohda murheesi, älä muistele
elämäsi kovaa taistelua, sillä Vapahtaja Jeesus Kristus lohduttaa ja
siunaa sinut. Amen.
UHRAUTUVAISUUS.

Tapaninpäivä. — 2. Kor. 4, 10—18.

Eilen käsittelimme kysymystä: »Mitä merkitystä on joululla

meille?» En tiedä, mahdoitko huomata erästä ajatusta, joka kyllä
sisältyi eilispäivän saarnaan, mutta joka ehkä ei tullut kyllin selvästi
lausutuksi. Se oli uhrautuvaisuus.

Ehkä sentään käsitit, että Vapahtaja on uhrannut itsensä, ja että

nuo monet kristilliset laitokset, joissa nytkin joulua vietetään, ovat
näkyviä todistuksia uhrautuvaisuudesta.

Tämän päivän epistolassa meille puhuu mies, joka myös omalta

osaltaan tunsi uhrautuvaisuuden. Se on apostoli Paavali. Ei niin, että
hän olisi ylpeillyt sillä, vaan että hän toteaa sen rauhallisesti —
mielisin sanoa: peloittavan rauhallisesti.

»Me kuljemme aina kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissamme.»

Tuntuu, kuin huokuisi näistä sanoista kuoleman kylmyys. Se on

kuitenkin erehdys: ne ilmaisevat pikemmin maailman myrskyissä
vaeltaneen miehen tyyntä alistuvaisuutta, — mutta sellaista
alistuvaisuutta, joka ei ole taistelun menettäneen miehen
herpautumista, voimien puutetta, — vaan alistuvaisuutta, josta hän
juuri ammentaa voimansa kuin matkamies, joka melkein
näkymättömänä pulppuavasta metsälähteestä sammuttaa janonsa.

Sellainen alistuvaisuus saavutetaan pitkien taistelujen jälkeen,

jolloin ihminen kokoaa voimansa, tietäen, että juuri alistuvaisuus
kuuluu hänen elämänsä kutsumukseen. Sellaiseen kutsumukseen
sisältyy aina määrätyn elämäntarkoituksen toteuttaminen ja ihminen
toteuttaa sen sitä riemullisemmalla mielellä, kuta ylevämpi tuo
elämäntarkoitus on.

Apostoli Paavalille oli hänen elämänsä tarkoitus selvinnyt todella

jaloksi ja yleväksi. Hän lausuu sen esilläolevassa tekstissä
useampaan kertaan hiukan eri sanoilla: »Jotta Jeesuksen elämäkin
tulisi meidän ruumiissamme näkyviin», ja: »Niinpä siis kuolema
tekee työtään meissä, mutta elämä teissä.» Tällaiselle miehelle sopii
meidän omistaa hetkinen huomiota.

Paavalilla olisi ollut kaikki edellytykset saavuttaa tässä

maailmassa huomattava yhteiskunnallinen asema, — asema, johon
olisi kuulunut ajallinen hyvinvointi ja arvonanto vallassa-olijain
taholta. Hän oli kunnianarvoisaa sukua, hänellä oli roomalainen
kansalaisoikeus; sitäpaitsi hän oli oppinut mies. Hän omisti aikansa
korkeimman sivistyksen, tuntien hyvin kreikkalaisen kirjallisuuden, —
vieläpä sellaisiakin kirjailijoita, jotka olivat outoja useimmille sen ajan
sivistyneistä. Sen näemme niistä muutamista lainauksista, joita
tapaamme hänen lähetyskirjeistään.

Siis sanalla sanoen: hänestä olisi voinut tulla esim. etevä

yliopistomies, nykyajan kieltä käyttääksemme.
 Mutta hän hylkäsi tämän loistavan tulevaisuuden, muutamana
päivänä Damaskon tiellä tutustuttuaan ylösnousseeseen
Kristukseen. Hänestä tuli vain yksinkertainen teltantekijä, joka loma-
aikansa käytti hullun opin julistamiseen.

Minä ajattelen, että hän kyllä tiesi, mihin antautui. Kannattaa

tosiaankin lukea Apostolien Tekoja ja Paavalin lähetyskirjeitä ja ottaa
selvää tämän apostolin vaivanalaisesta elämästä. Hän joutui
maamiestensä vainoamaksi. Joka paikassa nämä olivat ensimmäiset
nousemaan häntä vastaan ja yllyttämään viranomaisia hänen
kimppuunsa. Saattaa melkein ihailla — jos niin sanoisin — sitä
johdonmukaisuutta, millä nämä Idän suurissa kaupungeissa asuvat
juutalaiset kävivät apostolin kimppuun. Voi melkein kuvitella, kuinka
Paavalin lähdettyä jostakin paikasta sananviejä lähti hänen edellään
juoksuttamaan tietoa tuon vihatun miehen saapumisesta: »Nyt
Tarsolainen tulee! Olkaa valmiit!»

Ja valmiita he olivat, nuo vannoutuneet vainolaiset. Missä he

yllyttivät roskaväen väsyneen apostolin kimppuun, missä taas
toimittivat hänet muitta mutkitta lukkojen taakse, kuten esim.
Makedonian Filipissä. Kerran apostoli heräsi Lystran kaupungin
muurien ulkopuolella puolikuoliaaksi kivitettynä. Murheelliset
opetuslapset luulivat hänet jo kuolleeksi, mutta hän tulikin tajuihinsa
ja kulki ystäväinsä avulla takaisin kaupunkiin. Hänellä oli siellä
jotakin toimittamista… jokin köyhä leski lohduttamatta, jokin sokea
tai rampa puhuttelematta. Totisesti… sellaisina hetkinä hän saattoi
sanoa: »Me kuljemme aina kantaen Jeesuksen kuoloa
ruumiissamme.» Katsokaa, kuinka hänen väsyneet kasvonsa
kirkastuvat ja kuinka silmiin syttyy niiden entinen tuli, kun hän jatkaa:
»… jotta Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin.»
Väistykää, ystäväni! Minä voin käydä taas. Haavat eivät tuota
minulle enää vähintäkään vaivaa. Väistykää, ystäväni… älkää turhan
vuoksi panko henkeänne alttiiksi! Minä kyllä löydän sen syrjäkadun,
jonka varrella tuo sokea harjantekijä asuu…

Ihmeellinen mies! Aina uupumaton, aina valmis työhön, aina

voimaa ja uskoa täynnä. »Sentähden me emme lannistu; vaan
vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin
päivä päivältä uudistuu», hän sanoo vain.

Sellaiset miehet kantavat kirkkoa hartioillaan. He ovat hengen

jättiläisiä. Me emme arvostele heitä heidän ulkonaisen asemansa
mukaan, niinkuin heidän oma aikansa luultavasti teki. Me
arvostelemme heitä heidän henkensä suuruuden, heidän
sankarillisen uhrautuvaisuutensa mukaan. Paavali, teltantekijä, on
yksi ihmiskunnan suurmiehistä, ei käsityöläisammattinsa, vaan
perustavaa laatua olevan työnsä vuoksi kirkon hyväksi.

Hän kykenee siis meitä opettamaan. »Älä kiinnitä huomiotasi

näkyväisiin, vaan näkymättömiin. Katso… tämä meidän
jokapäiväinen työmme… tämä, josta saamme leipämme, on vain
tätä elämää varten. Me katsomme tämän yli tulevaisuuteen.. hengen
maailmaan. Sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät
iankaikkisia.» Amen.
ARKIELÄMÄSSÄ.

Joulun jälk. sunnuntai. — Matt. 2, 19—23.

»Ja hän asettui asumaan kaupunkiin, jonka nimi on Nasaret.»

Tämän lauseen lukee helposti niin, ettei siihen sen suurempaa
huomiota kiinnitä. Ja kuitenkin se sisältää tärkeän totuuden. Se nim.
sanoo, että arkielämälläkin on omat puolensa, joita ei suinkaan saa
jättää huomioonottamatta, vaikka on kysymys; iankaikkisesta.

Raamattu ei kerro meille mitään pyhän perheen elämästä tuossa

pienessä galilealaisessa kaupungissa Mutta saatamme kuvitella siitä
yhtä ja toista.

Minkälaista oli tuossa pienessä kodissa, keskellä hiljaista

maaseutua?

He olivat vasta palanneet Egyptistä, Joosef ja Maria ynnä heidän

pieni poikansa. Aika vieraalla maalla oli kulunut Jumalan varjeluksen
turvissa. Siinä suhteessa se oli ollut heille juhla-aikaa. Vaikkakin koti-
ikävä oli heitä vaivannut — sen saatamme arvata — oli tuo aika
sittenkin muodostunut jonkinlaiseksi pyhien pidoksi, jota nyt oli
seurannut arkielämä kotona, kotoisessa ympäristössä.
 Tietysti Joosef ryhtyi säännölliseen työhönsä, puusepän
ammattiin. Hänen höylänsä olikin jo pitkän aikaa levännyt. Maria
taas rupesi järjestämään kotia. Siitä olikin jo kauan, kun hän oli
viimeksi häärinyt kotoisen lieden ääressä. He puuhailivat siis
kumpikin tahollaan ja olivat tyytyväisiä.

Mutta — yhdessä kohden oli heidän kotinsa muuttunut sen jälkeen

kuin he viimeksi sen jättivät — noina suurina verollepanopäivinä. Se
oli saanut alttarin — jos niin tahtoisimme sanoa. Se alttari oli heidän
pienen poikansa kehto.

On aina jotakin pyhää siinä kodissa, missä on kehto ja kehdossa

vasta syntynyt lapsukainen. Tuntuu siltä, kuin olisivat enkelit
vierailleet talossa ja jättäneet yhden pienimmistään, poistuessaan
takaisin taivaallisiin asuntoihinsa.

Kehtoon Marian ja Joosefin huoneessa suuntautui päivän

kuluessa useampi tutkiva ja hellä katse. Maria seuraili sitä lieden
luota ja Joosef höyläpenkkinsä äärestä. Olihan tuosta poikasesta
ennustettu ihmeellisiä asioita. Hänestä oli tuleva kansansa
Vapahtaja.

Niin kuluivat päivät arkielämää elettäessä. Mutta arkielämään valoi

hohdettaan kehto, jossa pyhä lapsukainen lepäsi.

Rakkaat kuulijani! Olemme juuri viettäneet joulua, Jeesuslapsen

syntymäjuhlaa. Meillä on ollut juhlapäiviä, jolloin ajatus on
lennähtänyt tuohon kaukaiseen tapahtumaan. Joulukuusen ääressä
istuessamme ja katsellessamme sen kynttiläin loistetta, olemme
muistelleet Betlehemin lapsukaista, joka syntyi valoksi maailmaan.
Nyt on taas tullut arkielämän aika, jokapäiväisten töiden ja toimien
aika. Millä mielellä alamme sen?
 Onko joulusta, vastapäättyneistä juhlapäivistä, jäänyt kotiimme
mitään pyhää, vai onko juhla loppuessaan myös vienyt
juhlatunnelman mukanaan? Tunteet ja tunnelmathan ovat haihtuvia.
Sellaisessa: mielenvireessä kuin missä olimme jouluaattona, emme
luonnollisesti voi elää vuotta ympäriinsä. Olemme ihmisiä. Mutta
sittenkin toivoisin, että tämä joulu olisi jättänyt kotiisi, sydämeesi,
jotakin, joka säilyisi siellä keskellä arkielämän aherteluakin.

Tarkoitan pyhää lapsukaista, Jeesusta Kristusta. Onko hän jäänyt

jäljelle, vaikka joulu onkin mennyt?

Useimmista kodeista poistuu joulu ja joulun lapsi joulukuusen

mukana, joka juhlien jälkeen kannetaan ulos. Joulukuusen koristeet
kääritään talteen seuraavaa joulua odottamaan. Ja se tehdään
tavallisesti kaihomielin.

Mistä johtuu tuo kaihomieli?

Useimmissa tapauksissa siitä, että joulu, joka oli muodostanut

suloisen levähdyshetken keskellä elämän kuumeista kamppailua, on
ohi. Vastassa on arkielämä monine velvollisuuksineen, elämän
harmaus. Mutta pääsyynä siihen huokaukseen, joka joulukuusen
koristeita kokoonkäärittäessä kohoaa rinnasta, on — tunnettiinpa se
sitten tai ei — se, ettei elämällä ole mitään kiinteää pohjaa.

Laita Jeesuslapselle olopaikka sydämessäsi. Silloin voit turvallisin

mielin, ilman kaipausta, aloittaa arkielämän juhlien jälkeen.

»Kuinka?» sanot sinä. »Tuo kaikki on kyllä kaunista, mitä tänään

puhut eikä minulla ole mitään itse asiaa vastaan. Mutta kuinka se
tapahtuu?»
 En minä osaa selittää, kuinka se tapahtuu. Tiedän vain, että se
tapahtuu ja on tapahtunut monelle ennen minua. Tiedän vain, että
tarvitaan vastaanottavaista mieltä, — samanlaista, jolla odotat
rakkaan ystävän tuloa. Eihän sitäkään osaa selittää, kuinka tuo
ystävä valtaa sydämen. Tiedät vain, että kun hän tulee, on hyvä ja
turvallinen olla.

Valmistu samalla mielellä vastaanottamaan Jeesusta Kristusta.

Jos sinusta tuntuu, että hän uhkaa mennä pois joulun keralla,
rukoile: »Jää luoksemme, Herra. Ilman Sinua on päivämme pitkä ja
iltamme raskas. Jää luoksemme, Herra, sillä ilman Sinua tuntuu
elämä, arkielämä, kovin harmaalta ja painostavalta.»

Silloin tapahtuu se, jota on vaikea selittää: Jeesus Kristus jää.

Joosefilla ja Marialla oli elämässä kiinteä pohja: heillä oli lapsi,

johon kaikki heidän toiveensa kohdistuivat. Sinä sanot: »No niin…
onhan meilläkin lapsemme. Miks'emme ottaisi rohkein mielin
vastaan arkipäiviä, kun työskentelemme heidän hyväkseen?»

Se on kyllä totta.

Mutta — jos sydän, oma sydän, on tyhjä. Silloin on raskasta

työskennellä, vaikka kysymyksessä olisivat omat lapsemmekin.

Marian ja Joosefin elämä olisi muodostunut sanomattoman

raskaaksi, jos heidän poikansa olisi saanut surmansa Betlehemin
lastenmurhassa. Nyt hän oli pelastunut. Arkielämä ei tuntunut
tukalalta. Päinvastoin he kumpikin tekivät työtä kaksinkertaisilla
voimilla, kun heidän kodissaan oli kehto ja siinä äskensyntynyt
lapsukainen.
 Niin sinäkin pystyt työskentelemään kaksinkertaisilla voimilla, jos
sydämeesi on jäänyt joulun lapsi, pyhä lapsukainen, Jeesus Kristus.
Amen.
VAPAHTAJA LUOTTAA MEIHIN.

Uudenvuodenpäivä. — Luukk. 13, 6—9.

(Pidetty Helsingin Nikolainkirkossa 1/1 1926.)

Vuorokausi taaksepäin elimme vielä vanhassa vuodessa ja

sangen erilaisin tuntein saattelimme sitä hautaan. Muutamista
meistä oli raskasta ajatella, että tuo vuosi loppui. Siitä erosi kuin
rakkaaksi käyneestä ystävästä, joka muuttaa kauas pois. Toisista oli
ehkä mieluista ajatella sen päättymistä, sillä olihan se tuonut heille
vain tuskia, taisteluja ja kärsimyksiä.

Joka tapauksessa oli jotakin surullista noissa vanhan vuoden

viime minuuteissa: se oli ollut meille kovin tuttu.

On jotakin tavattoman vakavaa tällaisessa ajan käänteessä kuin

esim. vanhan vuoden vaihtumisessa uuteen.

Kuin itsestään kääntyy katse silloin taaksepäin. Ajatus vaeltelee

vuoden varrella kuljettuja polkuja, ja syvä huolestuneisuus valtaa
mielen: toivoisi monen asian käyvän toisin nyt alkavana uutena
vuotena.