Pencak Silat Pemilu Setengah Abad

Hasyim Asy ari Setya Indra Arifin Rian

Adhivira Prabowo Muhtar Said Edho
Rizky Ermansyah Syauqul Muhibbin
Ahmad Wildan Sukhoyya
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookstep.com/product/pencak-silat-pemilu-setengah-abad-hasyim-asy-ari-set
ya-indra-arifin-rian-adhivira-prabowo-muhtar-said-edho-rizky-ermansyah-syauqul-mu
hibbin-ahmad-wildan-sukhoyya/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Pengantar Filsafat Hukum Rian Adhivira Prabowo

https://ebookstep.com/product/pengantar-filsafat-hukum-rian-
adhivira-prabowo/

Pencak Silat Juli Candra

https://ebookstep.com/product/pencak-silat-juli-candra/

Teknik Dasar Pencak Silat Model Pembelajaran Didik

Cahyono

https://ebookstep.com/product/teknik-dasar-pencak-silat-model-
pembelajaran-didik-cahyono/

Buku Panduan Pemilu 2024: Untuk Pemilih Disabilitas

Muhammad Risal Arifin

https://ebookstep.com/product/buku-panduan-pemilu-2024-untuk-
pemilih-disabilitas-muhammad-risal-arifin/
Mencerahkan Semesta Refleksi Satu Abad Muhammadiyah
Mencerdaskan Bangsa Fuad Hasyim S S M A Editor

https://ebookstep.com/product/mencerahkan-semesta-refleksi-satu-
abad-muhammadiyah-mencerdaskan-bangsa-fuad-hasyim-s-s-m-a-editor/

Indonesia Kita Refleksi Akhir Tahun 2020 Ahmad

Muhibbudin Any Rufaedah Brahma Aryana Dollys Sulaeman
Farchan Misbach A Kartini Laras Makmur Muhtar Said
Nofica Andriyanti Nur Rizqi Khafifah Rajab Ahirullah
Rizko Abdillah Roisatun Nisaa F A R Sam Roziqin
https://ebookstep.com/product/indonesia-kita-refleksi-akhir-
tahun-2020-ahmad-muhibbudin-any-rufaedah-brahma-aryana-dollys-
Muhammad Hasan Muaziz
sulaeman-farchan-misbach-a-kartini-laras-makmur-muhtar-said-
nofica-andriyanti-nur-rizqi-khafifah-rajab-ahiru/

Setia Pada Sumber Kesaksian tentang Sosok dan

Keteladanan Gunawan Wiradi Ari Wibowo Ahmad Jaetuloh
Editor

https://ebookstep.com/product/setia-pada-sumber-kesaksian-
tentang-sosok-dan-keteladanan-gunawan-wiradi-ari-wibowo-ahmad-
jaetuloh-editor/

Prinsip Umum Demokrasi dan Pemilu Membongkar Mitos

Demokrasi Pemilu Ilham Yuli Isdiyanto

https://ebookstep.com/product/prinsip-umum-demokrasi-dan-pemilu-
membongkar-mitos-demokrasi-pemilu-ilham-yuli-isdiyanto/

Muhammad Sang Teladan ‘Abdurrohman Asy-Syarqawi

https://ebookstep.com/product/muhammad-sang-teladan-abdurrohman-
asy-syarqawi/
 Pencak Silat

Pencak Silat PEMILU

PEMILU
Setengah Abad Hasyim Asy'ari

Setengah Abad Hasyim Asy'ari

teras karsa
Penulis
@teras.karsa Setya Indra Arifin | Rian Adhivira Prabowo | Muhtar Said
Edho Rizky Ermansyah | Syauqul Muhibbin | Ahmad Wildan Sukhoyya
Pencak Silat
PEMILU
Pencak Silat
PEMILU
PENCAK SILAT PEMILU

Penulis:

Layout:
Teras karsa
Desain Cover :
Teras Karsa

ISBN : 978-623-88373-5-9
Cetakan Ke 1 : Maret 2023
x + 108 hlm .; ukuran buku 14,5 cm x 20,5 cm

Penerbit:
Teras Karsa Publisher

Alamat Redaksi:
Jl. Pulo Harapan Indah Cengkareng Barat
Jakarta Barat - DKI Jakarta
e-mail : teraskarsa.publisher@gmail.com
website : teraskarsa.online

Hak Cipta dilindungi Undang-Undang

All Rights Reserved
©Teras Karsa 2023
Another random document with
no related content on Scribd:
 Mutta ehkäpä äitikin ajatteli Elinaa, koska siellä kävi ja hänestä
puhui. On ehken ollut puhetta, että Elina kirjoittaa Ristolle.

Siksikö vain Elina kirjoittikin?

Risto jäi miettimään. Olisi tahtonut olla aivan samalla hetkellä

Särkän pihakamarissa pöydän yli katselemassa Elinaa. Olisi voinut
sanoa arkailematta, että rakastaa häntä suuresti ja lämpimästi.

Rakastiko hän todellakin?

Varmasti. Peruuttamattomasti.

Täällä kasarmin ikävässä hän tunsi, että Elina oli hänelle

kokonainen maailma.

Hän ei ehken ikävöinytkään kotia, vaan Elinaa.

Elina, Elina, kylän ylpein ja somin tyttö, olisitpa tuossa nyt

vierelläni!

Risto kiintyi mielikuvaansa.

Elina siinä loikomassa, tuossa aivan lähellä, ei tässä, vaan Särkän

pihamaan takana, omenapuiden varjossa. Pää käteen nojaten,
toinen käsi nurmea nykkien, silmissä se sama loiste kuin silloin illalla
kylätiellä.

— Mitä sinä katsot? kysyy tyttö ja punainen suu, kuin kypsä marja,
on hienossa hymyssä.

— Sinua vain, sanoo poika. En aio ketään muita katsellakaan.

— Vähänpäs, naurahtaa tyttö. Mitäpä sinä minusta…?

 — Turhan takia… kun ei ole lupa kuitenkaan.

— Kyllähän katsoa saa, virnailee tyttö.

— Mutta ei koskea?

— Niin no, miten senkin kanssa sitten lienee, sanoo tyttö ja

hieman punastuu, katsoo muualle ja taas häneen. Huulet
värähtelevät yhtämittaisessa hymyssä.

— Uskaltaisikohan? kysyy vielä poika, ja tyttö sanoo siihen hiljaa:

—
Eipä näy uskaltavan, ja naurahtaa.

Silloin hän tarttuu siihen pieneen, valkokiharaiseen päähän ja

suutelee punaiselle suulle, suutelee silmiä ja pehmeää poskea. Ei,
hän ottaa koko tytön syliinsä ja pusertaa… miten sillä onkaan
pehmeä povi ja taipuva vyö tein en.

Kasarmilta rämähtää yhtäkkiä harmonikan isoääninen kurnutus, ja

Risto herää kuvitelmistaan. Koti-ikävä riipaisee kipeästi.

— Sepä perhana, että tässä näin lapsettaa. Pitää mennä toisten

joukkoon.

*****

Hanuri läähätti, ja jalkoja lyötiin permantoon niin, että pöly nousi

kattoon. Pojat pyörivät kiinni toisissaan ja hihkaisivat väliin.

— Näytetään sotapojan luonto.

— Kiivaampi tahti ja enemmän ilmaa haitariin!

 Ilma huoneessa sakeni, ja näkyi vain kiivaasti liikkuvia päitä ja
sekaisin sätkyviä jalkoja. Kuului naurua ja hanuri haukkoi kuin
hukkuva henkeä.

Hetken perästä pyyteli joku:

— Lopettakaa jo.

— Ei kuin aamupuolella!

— Ja sitten luhtiin halaamaan ja sieltä suoraan kynnökselle!

— Kiväärillä kyntämään!

Risto meni mukana, löi saappaan kantaa lattiaan ja ähkäisi. Ei

voinut mitään koti-ikävälle ja sille, että kasarmi tuntui
vastenmieliseltä.

Olisi saanut olla tappelemassa! Täällä oli aina kaikenlaista

matalaa kuultavana ja nähtävänä. Rivous oli poikien kesken yleistä
puheessa ja muussa, ja sitten punaiset akiteeresivat tovereitaan.

Katunaiset olivat kuin takiaiset poikien kimpussa yhtä mittaa.

Kaikelle tälle ei voinut päällystö eikä kukaan mitään. Jos heille

sanoi siitä, niin koti-ikävää syyttivät ja kirosivat, että täytyyhän jotain
huvia olla.

Tässä oli jotain takaperoista, joka olisi vaatinut muutosta. Kasarmit

ainakin maaseudun terveeseen ympäristöön! Pojat silloin siellä
asemalla eivät turhaa puhuneetkaan. Niin se pitäisi olla. Kaupungit
ovat myrkkyä sotaväelle, mutta maaseudun terve elämä, se olisi
toista. Miksei tätä ymmärretä?
 Ristolle tuli tästä kiire puhumaan toveriensa kanssa.

— Kuulehan, Ville, se olisi jotain, jos nämä kasarmit olisivat

maalla.
Kaupunkien ilma ei sovi sotapojille.

— Samaa olen minäkin ajatellut. Täällä tukehtuu.

— Ja sitten muutenkin… nuo pahuksen ilonaiset, vievät rahat ja

voimat.

— Sepä se. Siellä maalla niitä ei olisi kärkkymässä joka

askeleella.

Puhuttiin poikien nais-seikkailuista.

— Joko sinäkin olet ollut mukana? kysyi Risto toveriltaan.

Ville vastaili vältellen.

— Vaikea niistä on joskus eroon päästä. Koti-ikävää sillä

semmoisella monikin haihduttelee.

Pojat olivat tulleet pihalle ja kävelivät hetkisen vaieten. Sitten sanoi

Risto:

— Sinullakin pitäisi olla joku, jota ajattelisit… semmoinen hyvä

tyttö siellä kotopuolessa.

Ville näytti vakavalta.

— Eipä sitä minulla ole. Sinulla ehkä on, koskapa siitä tiedät
puhua.
 Risto hymähti suopeasti.

— … niistä niin tiedä… tytöistäkään.

— Mutta jotain sellaista kuitenkin on? uteli Ville.

— On kyllä, mutta ei mitään varmaa vielä.

— Siksipä sinä et muiden mukana kuljekaan kaupungilla. Olisipa

minullakin…

— Tahtoisitko sitä?

— Kyllä. Ei minua yhtään poikien kuhertelu miellytä.

Pojat olivat istuneet kasarmiaitauksen kulmaukseen. Ville ei

tahtonut enää kysellä toverinsa salaisuuksia. Näytti niin kuin tämä
siinä istuessaan olisi ollut hyvin kaukana. Ehkäpä oli sen luona, joka
oli hänen suojelushengettärensä, hyvä tyttönsä, joksi hän sitä nimitti.

Jospa hänelläkin olisi sellainen tyttö, jota voisi ajatella ja rakastaa.

Melkein kokemattomana kaikesta oli hän nyt joutunut maailmaan.
Koti-ikävä poltti ja mieltä jäyti häpeä, että oli kerran tullut
langenneeksi huonon naisen pauloihin.

Puistatti sitä ajatellessa, mutta samalla tuntui veressä outo

kipenöinti. Oliko se himo, joka niin orasti?

Miksi hän ei voinut sitä sanoa suoraan Ristolle, tunnustaa, mietti

Ville. Tiesihän Risto ja ehkä näkikin miten oli. Nyt ehkä ajattelee, että
en tahtonut olla suora häntä kohtaan.

Ville tarkasteli Ristoa, joka näytti olevan omissa ajatuksissaan.

Voisihan hän sanoa vastakin.
 Risto ei kuullut enää poikien jyskettä. Hän oli Särkän
pihakamarissa ja puheli tytölle, jota hän nyt koti-ikävän kiihdyttävällä
voimalla rakasti.
IV.

Voi miten kuuma ja pölyinen oli kaupunki kesäkuun helteessä.

Kahdessa pienessä puistossa oli varjoisaa, mutta sinne oli harvoin
tilaisuutta mennä. Harjoitukset olivat keskipäivällä ja aamuin ja illoin
oli muutakin tehtävää kuin puistoissa kuljeksia.

Risto ei sinne halunnut mennä. Siellä oli ne ainaiset ilolinnut

virnistelemässä ja akiteeraamassa.

Ville kävi siellä joskus iltaisin ja kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut.

Laitakaupungin tytöt siellä kieppuivat poikien kintereillä ja joukolla

puhuttiin rivouksia ja vuoroin politiikkaa.

Urakalla siellä koetettiin kiihoittaa kapinahenkeä. Kylvö menikin

usein suotuisaan maaperään. Tasamielisetkin pojat alkoivat
mielessään kapinoida. Miksi nyt oli perustettu sotalaitos, kun siitä oli
jo niin kauan saatu olla rauhassa? Miksei saanut olla edes kuuminta
kesän aikaa kotonaan?

Ja sitten koti-ikävä pakotti hakemaan näistä katuperhosista ystäviä

ja rakastajattaria. Nämä laitakaupungin rikkaruohot saivat korvata
pojille kaukaisen kotikylän siskon ja mielitietyn.
 Keskipäivän aurinko paahtoi huumaavasti. Pojat palasivat
harjoituksista. Velttoina ja väsyneinä raahustivat jalat katukivitystä.

Risto naurahteli itsekseen. Tämäpä oli sotapoikien ryhtiä. Muistui

mieleen suojeluskunnan harjoitukset siellä maalla, kotikylässä.
Jäsenissä tuntui teräkseltä ja tanner kumisi jalkojen alla. Mutta siellä
olikin kaikki se kotoinen, joka innosti ja kohotti. Täällä ei ollut muuta
kuin hämärä tunto, että täyttää velvollisuutensa.

Jos ei olisi ollut mitään mustaa ja tympäisevää olemassa, jos

kaikki olisivat olleet yksimielisiä tehtävänsä tärkeydestä, niin ehkä
olisi voinut paremmin säilyttää ryhtinsä.

Nyt ei tullut sotapojan luonto näkyviin muussa kuin

reuhaamisessa.

Yksilöiden innostus laimeni joukkohengen painosta.

Minkäpä sille… Pääsisihän täältä vielä kotikunnaillekin temppuja

tekemään. Saisihan siellä niinkuin ennenkin nähdä ja tuntea, että
vielä on isäin henkeä pojissa ja heissä maalla tuki ja turva ja
järjestyksen vahvat vartijat. Näihin järjestöihin kuului jäseniä kaikista
yhteiskuntaluokista, ja oli turvallista tuntea ja tietää, että nämä
tulisivat säilymään kaikesta vastustuksesta huolimatta niin kauan
kuin lain pyhyys ja oikeuden tuntokin säilyisivät maassa.

*****

Päivä oli jo illoillaan. Omassa syrjäisessä paikassaan luki Risto

kirjettä. Se oli Elinalta.

Tänään olikin hänellä kuin juhlapäivä. Päällystöltä oli hän saanut

ilmoituksen, että hänen pyytämänsä kolmen päivän loma oli
myönnetty, käydäkseen kotonaan, jossa vanha isä sairasteli. Ja nyt
sitten kirje Elinalta.

*****

»Täällä ovat tuomet vielä kukassa ja pihlajatkin avaavat jo

kukkiaan», kirjoitti Elina. »Kohta onkin jo juhannus ja pojat ovat
käyneet jo monena iltana kylän yhteistä kokkoa rakentelemassa.
Sinä vain et taida sille kokolle päästä. Kuulin kyllä siskoltasi, että
olet lomaa pyytänyt, josko sitten saanet.»

»Kävin Majamäessä joku päivä sitten. Isäsi valitteli sairauttaan ja

äitisi tuntui ikävöivän sinua. Kaunista sielläkin oli. Pihapihlajat olivat
jo kukassa yleensä, vaikka meillä näkyy vasta muutamia auenneita.
Kelpaa siellä kerran nuorikon liikkua, kuka sitten lieneekin. Jos
sieltä pääset kotonasi käymään niin pistäypä Särkänkin yksinäistä
tyttöä katsomassa.»

Kirje sai kuumat veret Riston poskille. »Kelpaa siellä nuorikon

liikkua.» Elina siis hyväksyi Majamäen tulevaksi kodikseen. »Kuka
sitten lieneekin.» Eihän Elina hänelle muutoin niin kirjoittaisikaan, jos
ei kerran välittäisi hänestä.

Ei ollutkaan enää kuin muutamia päiviä juhannukseen. Hän

pääsee kotiin.
Ja sitten kylän kokoille, vaikka Elina ei osaa odottaakaan.

Ville huhuili Ristolle ja tuli kohta reippain askelin hänen luokseen.

— Kuulehan, minä olen saanut heilan itselleni ja vieläpä

paremmanpuoleisen, sanoi hän heittäytyen nurmelle loikomaan. —
En ole siitä vielä ennen sinulle puhunut ja vasta minä sen sainkin
selville eilen illalla siellä tanssiaisissa.

— Ooho, pikku Kaarin, niinkö?

— Niin juuri. Eikä olekaan liian pieni, melkein yhtä suuri kuin sinun
Elinasikin.

— Mistä sinä tiedät, että se Elina on?

— No kyllähän minä… häneltähän sait juuri kirjeenkin. Suotta sinä

sitä salailet. Sanoinhan tuon minäkin.

— Olkoonpa sitten onneksi. Kaarin taitaa tosiaankin olla kunnon

tyttö, siltä hän ainakin näyttää.

— Niin ja hemmetissä, kun hän on käynyt koulujakin ja isä kuuluu

olevan rikas kuin peijakas. Kelpaa sitä kerran näyttää
kotikyläläisillekin.

— Kyllä vain… rikkaus tuo ei nyt sinulle liene pääasia.

— Ei olekaan. Tulinpahan vain muuten kehaisseeksi.

— Ja oletko ihan varma asiastasi? Omasta puolestani en

kaupunkilaistyttöjä, vaikka kunnollisiakin ovat, pidä oikein varmoina.
Ovat semmoisia hepsankeikkoja… Tätä nyt en osaa sanoa, ja
toivonkin sinulle kaikkea hyvää.

Toveruksilla oli paljon puhuttavaa toisilleen. Kumpainenkin odotti

tulevia päiviä valoisina ja onnen täysinä.
V.

Majamäessä oli tehty puhdasta juhannukseksi. Valkoisena hohtelivat

tuvan ja eteisvälikön permannot. Puuttuivat vain koivut pirtin nurkista
ja portailta ja pihlajan kukat seinän raoista.

Rehevät vainiot uneksivat hiljaisessa suvituulessa. Keskikesän

henki ympäröi taloa ja tanhuvia.

Vanha Majamäki istui kamarinsa sängyn laidalla ja poltteli

pitkävartista piippuaan, isän perintökalua. Ikkuna oli auki ja siitä toi
tuuli sisään ruispellon tuoksua. Lupaavana se siinä järveen
viettävällä rinteellä huojahteli tuulen henkäilyjen sitä hyväillessä.

Majamäki oli sairastellut, mutta tunsi nyt jo itsensä virkeämmäksi.

Ehkäpä miehuuden voimat vielä voittaisivat lähentelevän
vanhuuden. Hän olikin jo kuudenkymmenen. Ei ihme, jos voimat
joskus loppuivatkin ja sairaus tavoitteli. Vanhemmiltaan oli hän
perinyt heikon ruumiinrakenteen, joka ei enää tahtonut kestää
ankarassa työssä.

Mutta pojalla oli vahva ruumis ja hyvä terveys. Ristosta tulisikin

vankempi suvun jatkaja kuin entisistä Majamäkeläisistä. Pääsisi nyt
vain kotiin sieltä sotapalveluksesta. Joutaisi olla ainoa poika talon
töitä johtamassa ja itse tekemässä. Kunpa vain tulisi miehenä
takaisin. Kuuluvat hurjaa elämää siellä elävän. Liehän noissa
kuitenkin sellaisiakin, jotka pysyvät erossa semmoisesta.

Saara tuli kamariin.

— Minullapa on uutisia. Risto on saanut loman ja tulee ehken

tänään kotiin.

— Mistä sitä kuulit?

— Niemelän poika on tullut eilen kotiin, lomalle hänkin, ja kuuluu

sanoneen.

— Mistä ne nyt sitten ehti tämän matkan päästä tietoja kuljettaa.

Hyvä on. Joutuisi poika iltasaunalle. Sano renkilöille että koivuttavat
Ristonkin kamarin.

— Kyllä siitä nyt huoli pidetään.

*****

Päivä oli jo illoillaan. Risto nojasi kotinsa peltoveräjään ja katseli

vainioita ja taloa niiden keskellä. Majamäki oli kaunis. Ei sitä Elina
suotta kiittänytkään. Eikä sitä ollut jakamassa hänen kanssaan muut
kuin Alli, hänen ainoa siskonsa.

Talosta kuului ääniä. Tytöt siellä lypsytarhassa pölisivät. Äiti kuului

heille jotain huutavan. Miehet palasivat hakatietä pihaan. Ovat kai
olleet viemässä hevosia hakaan. Vieläkö lienee isä sairas?

Pian mennään saunaan ja hänkin tästä joutuu. Mitähän, jos tuota

ruispellon ojaa myöten puikkisi salaa saunaan, riisuisi hissuksiin ja
juoksisi lavoille miesjoukkoon. Saattaisivatpa nostaa aikamoisen
porinan. Miehet pitivät joka-ainoa hänestä ja ikävällä oli erottu.

Ja sitten saunan jälkeen on ehtooateria ja kokoille meno. Sinnekin

voisi mennä salaa.

Saisi katsella kenen kanssa Elina puhelee ja tanssii.

Elina ja tuleva juhannusyö toi sykäyttäviä ajatuksia. Kokoilta saa

palata Elinan kanssa Särkkään ja mennä hiljaisen pihamaan yli aitan
portaille tahi pihakamariin. Kamarin ikkunalla kukkii verenpisara ja
kiertoheinä. Ikkuna on auki ja ulkona valoisa yö, Elina istuu hänen
polvellaan ja hän saa ensikerran suudella hänen punaista, sievää
suutaan. Juhannusyö. Tälläkertaa se on varmaan hänen
juhannusöistään ihmeellisin ja ihanin.

Risto lähti pihaan. Portaissa tomahti Alli häntä vastaan.

— No, siinähän sinä olet!

— Tässähän minä… osasitkos odottaa?

— No jo toki, kun kertoivat, että tulet.

— Kuka kertoi? Kun minä ihan salaa meinasin…

Miehiä tuli tuvasta alusillaan saunaan menossa.

— Katsos poikaa, eikös tullut!

— Jopas vain. Tulehan saunaan.

— Kaupungin likoja huuhtomaan.

 Joutui siihen äitikin lämpimästi hymyilemään ja puhtaita vaatteita
tarjoamaan.

Ristoa melkein liikutti vastaanoton lämpimyys. Jokainen oli kai

kaivannut häntä, niin kuin hänkin kotia.

Vanhan Majamäen kasvot kirkastuivat, nähdessään poikansa

kotiutuneena.
Kohta nähtiin heidät rinnakkain astuvan pihatietä saunaan.

— Täyden se kasvoi tuo pelto taas rukiin, virkkoi Majamäki

pojalleen kuin nuortuneena silmäillen ruispeltoa siinä polun vierellä.

— Niin näkyy… Hyvältä näyttävät suvitouotkin.

— Kävisitpä suota katsomassa, siellä se on kaura vasta. Ja

ensikertainen heinäkin on nyt jo kuin seinää, olisi siellä sinunkin
mukava olla heinäaikana.

— Kyllähän se… on nyt vain se kurssi käytävä.

— Niin on. Ja kunnialla on käytäväkin. Tulisit vain kunnon miehenä

sieltä takaisin. Majamäet ovat olleet aina kunnian miehiä kaikessa.

Risto ymmärsi hyvin, mitä isänsä tarkoitti. Kerrottiin, että Majamäet

olisivat olleet erilaisia siinäkin, etteivät poikavuosien hurjasteluja ja
liikoja naisseikkailuja suvainneet.

Isä kai odotti hänestä samanlaista suvun jatkajaa, kuin itsekin oli.
Eikä hänellä vielä mitään sellaista ollutkaan, ettei olisi voinut katsoa
isäänsä rehellisesti silmiin. Kasarmilla oli hän hyvin seikkailuista
säilynyt. Olihan hänellä Elina, jota ajatellen voi välttää
kasarmielämän kiusaukset.
VI.

Kokko loimusi työntäen tulikielekkeitä ilmaan ja sen ympärillä

tanssittiin. Risto oli löytänyt sopivan piilopaikan itselleen ja katseli
sieltä ilonpitoa. Elina oli tullut hieman myöhästyneenä ja tanssiin
osaa ottamatta katseli riutuvaa kokkoa.

Valkoinen leninki oli hänellä ja tukka sitaistu niskaan. Kun häntä

käytiin tanssiin pyytämässä, ei hän lähtenyt. Hymähti vain ja istui
ajatuksissaan. Joku taas lasketteli sukkeluuksia Särkän ylpeästä
tyttärestä, mutta niille tyttö vain hymyili.

Risto ei malttanut enää, vaan jätti piilopaikkansa.

Kylläpäs tytön silmät suurenivat. Punastuipas, merkitsi Risto

hyvillämielin.

— No siinähän sinä olet, eikä kukaan puhu mitään, etkä itsekään!

— Vastahan minä tulinkin, kävin vain Majamäessä saunomassa.

Kylän tytöt supattelivat: »Tuoko Risto se nyt olikin Särkän tyttären

valittu.» Pojat silmäilivät voittajaa hieman ylimielisesti. Oliko Risto
sitten heitä kaikkia parempi. Useampi heistä oli käynyt
koputtelemassa Elinan ovilla turhaan, ja tämä nyt sitten tulee ja ottaa
kuin omansa.

Tanssi oli keskeytynyt, kunnes Risto aloitti sen uudelleen Elinan

kanssa.

*****

Polku kiemurteli lepikkoahojen poikki. Risto eteni hitaasti tyttönsä

kanssa hämärää polkua. Kumpikin tunsi olevansa kuin uuden
maailman kynnyksellä ja odotti milloin ovi aukeneisi siihen suureen
ja salaperäiseen.

Lähellä Särkän tilusten aitaa tuli korkea koivikko. Sen keskellä oli
hiljainen hämärä. Sinikellot ja kurjenpolvet nuokkuivat ruohossa ja
maasta kohosi voimakas yrttien tuoksu.

Tyttö seisahti sanatonna ja jäi kuin kuuntelemaan hiljaisuutta.

Poika seisoi hänen lähellään ja tunsi tytön hiusten ja ihon tuoksun.
Se huumasi nuoren veren ja hän kiersi kätensä tytön ympärille ja
puristi hänet lujaan syleilyyn.

— Elina, Elina, oletko sinä minun?

Tyttö kurotti huulensa pojan suudeltaviksi ja muuta vastausta ei

poika kaivannutkaan.

*****

Särkän pihamaalla ja nurkissa viipyi juhannusyön valo, mutta

pihakamarissa oli hiljainen hämärä. Nuoret menivät pihamaan yli
kamariin, jossa kielon tuoksu lemahteli voimakkaana.
 Ei puhuttu mitään. Tyttö jäi seisomaan ikkunapieleen nojaten ja
poika keinussa istuen katseli häntä. Suonet takoivat rajusti. Hän
olikin oikeastaan syleillyt ja suudellut naista ensi kerran, ainakin sillä
tavoin kuin nyt. Ensi otteesta tunsi hän, että tyttö syöpyi kuin ihana
myrkky hänen vereensä.

Poika katseli yhä tyttöä. — Onko hän todellakin noin kaunis. En

ole sitä ennen niin huomannutkaan kuin nyt. Täyteläinen povi ja
lantion kaari, kaula hennosti kaareva ja poski kuin maitoa, vaalean
tukan ympäröimänä. Veri läikähteli nyt niillä maidonvalkoisilla
poskilla.

Tyttö kääntyi ja tuli hänen syliinsä. Aurinko nousi. Sen lämpimät

säteet värähtelivät ikkunassa, kukkien lehdillä ja nuorten
kirkastuneilla kasvoilla. Tyttö kurotti uudelleen ja taas uudelleen
huulensa pojan suudeltaviksi.

— Nyt minä tiedän, mitä on antaa koskematon nuoruutensa

koskemattomalle niinkuin sinä olet, virkkoi tyttö.

— Niin minäkin… kun saa antaa kaikki vain sille yhdelle.

Minuutit lipuivat hiljaa ohi. Ulkona puistossa helisi lintujen kuoro.

Aurinkoinen, sadunomainen juhannuspäivä oli alkamassa.

— Vielä tämä päivä ja tuleva yö, ja sitten sinun on mentävä.

Minulle tulee niin ikävä sinua, puheli tyttö. Lupaatko minulle yhden
pikkuisen asian, pyyteli hän.

— Lupaan mitä vain pyydät.

— Se on kyllä niin lapsellista, mutta kuitenkin…

 Tyttö veti esiin medaljongin, joka oli hienossa nauhassa hänen
povellaan. Siinä hän oli kantanut äiti-vainajansa kuvaa. Hellävaroen
irroitti nyt tyttö kuvan medaljongista, suuteli sitä ja vei sen pöydälle.

— Äiti saa luovuttaa nyt sinulle paikkansa. Sinä annat kuvasi

tähän ja minä kannan sitten sitä povellani nukkuessanikin.

Pojan silmät kostuivat. Hän ei tietänyt tätä ennen, että rakkaus

olisi näin suurta ja syvää.

*****

Seuraavana päivänä puhui Risto tästä isälleen. Eihän asialla olisi

ollut niin kiirettä, mutta olihan puhuttava kuitenkin. Ja Ristolla oli jo
pienuudesta pitäen ollut tapana puhua kaikista asioistaan
viivyttelemättä isälleen.

— Se on oikein, että puhuit siitä, sanoi vanha Majamäki pojalleen.

— Nyt minäkin olen rauhallisempi sinun suhteesi, kun tiedän, että
sinulla on täällä tyttö, jota ajattelet. Majamäet ovat aina valinneet sen
yhden ja ainoan ja sen myöskin pitäneet. Seikkailuhalu ei ole
koskaan vetänyt suvun verta sellaiseen, jota olisi saanut jälestäpäin
katua. Ja nyt kun olet saanut semmoisen tytön kuin Elina, niin kai
sinussa on miestä myöskin pitämään hänet.

Risto katseli isäänsä, joka istui siinä kamarinsa pöydän päässä

vakavin ja juhlallisin ilmein. Harmahtavat hiukset oli huolellisesti
kammattu jakaukselle ja vanhanaikuinen verkaliivi oli tiukasti
napitettu kiinni. Tulisikohan enää hänestä noin kunnioitusta
herättävää suvun päämiestä, kuin isä tuossa oli?
 — Särkän ukkokin pitää siitä, että sinä otat Elinan. Siellä on
kulkenut yhtämittaa sulhasina kaiken maailman huijareita,
komeitakin ja rikkaita, mutta tyhjin toimin ovat saaneet mennä samaa
tietä kuin ovat tulleetkin. Kiitä vain onneasi, poika, ja koeta säilyttää
se.

Risto ihmetteli, ettei tuntenut erikoista ylpeyttä siitä, että oli saanut
Särkän tyttären omakseen. Suurta ja lämmintä mielihyvää vain. Oli
niin kuin luonnollista, että Särkän tytär kuului hänelle. Ei sen vuoksi,
että hänen sukunsa oli vanhaa ja kunnioitettua, vaan siksi, että heillä
oli niin paljon keskinäistä ymmärtämystä, joka kai olisi paras takuu
rakkauden kestävyydestä. —

Majamäki oli iloinen voidessaan puhella poikansa kanssa yhdestä

jos toisestakin. Hän olikin saanut olla puhetoverin puutteessa.
Kukapa jouti kesäisinä päivinä hänen luonaan olemaan, kun sairaus
esti liikkumasta kartanolla ja työmailla. Saarallakin oli
emäntätehtävänsä ja Allia ei huvittanut puhella vakavan isänsä
kanssa.

Ukko oli yhä vieläkin harras suojeluskunta-aatteen kannattaja.

Paikkakunnan suojeluskunta olikin kutsunut hänet
kunniajäsenekseen ja siitä tuntui hän olevan mielissään.

Majamäki oli kysellyt pojaltaan kasarmioloista ja hengestä siellä ja

kun Risto kertoi siitä, virkkoi hän:

— Niin, onhan se sotaväki olemassa ja täytyyhän sitä pitää, mutta

niin minusta tuntuu, että suojeluskunnissa meillä sittekin on maan
tuki ja turva. Jos sen asian hyväksi tehtäisiin niin paljon työtä, kuin
sotaväessä, niin meillä olisi puolustuslaitos, jota ei voittaisi mikään.
Ahkerasti ne täälläkin harjottelevat. Meiltäkin ovat jo kaikki miehet
mukana. Harjotus-iltoina lopetetaan työt paria tuntia aikaisemmin.

Risto tunnusti olevansa samaa mieltä isänsä kanssa ja kertoi

olevan sotapojissakin paljon samanmielisiä. Sen syyn takia olivat
vastenmielisesti kasarmissa.

— Se on väärin tavallaan, että vastenmielisesti… virkkoi

Majamäki. Kun kerran se on lain kautta niin laadittu, niin laki on
pidettävä pyhänä, niinkauan kuin se muuttuu. Vaikkapa asiat ovatkin
niin kuin tässä puhuttiin, niin kapinahenkeä ei ole siltä kannatettava.
Ja sekin semmoinen, vaikkakin omassa mielessään, on
kapinoimista.

Ei puhuttu siitä enää. Risto sanoi lähtevänsä käymään Särkässä.

Aamulla varhain pitäisi olla jo kasarmille menossa, eikä sitten enää
kerkiäisi.

— Sano terveisiä Särkän ukolle ja pyydä käymään täällä luonani.

Onkin nyt paljon Juhanin kanssa puhuttavaa.

*****

Keskipäivän helteessä nuokkuivat heilimöivät ruispellot kylän

vainioilla. Taloissa oli hiljaista. Visertelevät pääskyparvet lentelivät
vain pihamaitten yllä. Risto vaelteli onnellisissa mietteissään kylän
läpi taloon, jossa tyttö jo kiihkeästi odotti häntä.