O que é discriminação Adilson José

Moreira
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookstep.com/product/o-que-e-discriminacao-adilson-jose-moreira/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Tratado de Direito Antidiscriminatório Adilson José

Moreira

https://ebookstep.com/product/tratado-de-direito-
antidiscriminatorio-adilson-jose-moreira/

Pensando como um negro Adilson José Moreira

https://ebookstep.com/product/pensando-como-um-negro-adilson-
jose-moreira/

Manual de educação jurídica antirracista 1st Edition

Adilson José Moreira Philippe Oliveira De Almeida
Wallace Corbo

https://ebookstep.com/product/manual-de-educacao-juridica-
antirracista-1st-edition-adilson-jose-moreira-philippe-oliveira-
de-almeida-wallace-corbo/

o que aparece e o que não aparece 1st Edition Sérgio

Medeiros

https://ebookstep.com/product/o-que-aparece-e-o-que-nao-
aparece-1st-edition-sergio-medeiros/
O que é o cinema André Bazin

https://ebookstep.com/product/o-que-e-o-cinema-andre-bazin/

O que aprendi com o silêncio Monja Coen

https://ebookstep.com/product/o-que-aprendi-com-o-silencio-monja-
coen/

O pensamento político de Wanderley Guilherme dos Santos

1st Edition Marcelo Sevaybricker Moreira

https://ebookstep.com/product/o-pensamento-politico-de-wanderley-
guilherme-dos-santos-1st-edition-marcelo-sevaybricker-moreira/

O homem que queria salvar o mundo Samantha Power

https://ebookstep.com/product/o-homem-que-queria-salvar-o-mundo-
samantha-power/

Introdução à Álgebra 6th Edition Adilson Gonçalves

https://ebookstep.com/product/introducao-a-algebra-6th-edition-
adilson-goncalves/
Another random document with
no related content on Scribd:
XVIII

Valiojoukko Djefvulsundin herroja on pitämässä yhtiökokousta

Fennian yksityishuoneessa. Vaihdetut mielipiteet ovat nähtävästi
olleet vastakkaisia ja keskustelukysymys tärkeä, koskapa herrat
pyyhkivät hikeä otsaltaan ja näyttävät katselevan permantoon.
Yhtiökokouksella on ollut asiana Djefvulsund'in liikkeen lopettaminen
ja ankaran keskustelun jälkeen on päätetty nyt ainakin ensialuksi
hankintatyö lopettaa, ja se on nähtävästi herrojen mielestä yhtiön
historiassa ensimäinen askel kohti hautaa. Toimitusjohtaja Hösting
istuu mukavasti nojatuolissa tuijotellen välkehtivään punaviinimaljaan
edessään pöydällä. Hänen mielestään saa yhtiö vielä seistä tai
haukkoa henkeään, vaikkapa kuolla kokonaan millä hetkellä
tahansa. Hän ei siitä ole enää huvitettu. Suomen kansaan on yhtiö
osaltaan levittänyt vakuutusaatetta ja palkakseen saanut siitä kasan
kansan kokoamaa kultaa. Hänkin on tuosta kultakasasta saanut
osansa ja voi nyt jo seurata tapahtumain kulkua rauhallisesti. Hän on
jo aikaisemmin ajatellut, että tulkoon myrsky, jos tulee. Hän vetää
sormensa pois pelistä ja sillä hyvä. Nyt hän tietää varmasti, että
mikään keino ei pelasta enää yhtiötä surman suusta, niin että
seuraavassa yhtiökokouksessa voivat herrat jo laulaa Integer vitæn
väsyneelle.
 Hiljaisuutta jatkuu. Joku herroista vain raapaisee tulen sikariinsa ja
kumoaa sampanja- tai punaviinimaljan. Herroja on harmittanut
Höstingin rauhallisuus. Se kehveli ei puhu eikä pukahda. Istuu vain
ja miettii, mitä miettineekään. Mahdollisesti ehkä Djefvulsund'in
kulta-aikoja ja ehken sitäkin, kumpiko olisi tästä lähtien sopivampi
terveydelle, punaviinikö vai parhaan merkin konjakki.

Piiripäällikkö Härvelin miettii myöskin. Hänellä on ollut tähän asti

kolmenkymmenenviiden tuhannen vuositulot, ja nyt kultasuoni
katkesi yhtäkkiä, melkein odottamatta. Niinkuin juhlahumussa olivat
päivät menneet tähän asti. Hän oli Nakkilan kaupungin ja
maaseutupiirin päällikkö ja matkatarkastajat lukuisine asiamiehineen
hoitivat hankintatyön, ja hän sai vain köllehtiä huomisesta
huolehtimatta. Muutamia allekirjoituksia päivässä, pari tuntia
konttorityötä joka toinen päivä ja loppuaika Nakkilan seurahuoneella.
Joskus automatka lähikaupunkeihin, ja siellä pikku juhlat kaupungin
isien kanssa.

Mutta nyt katkesi kaikki niinkuin Tiihosen piipunvarsi, ja Härvelin

jäi kuten lukuisat mutkin Djefvulsund'in herrat tuuliajolle. Ja
varsinkaan Härvelinillä ei näkynyt minkäänmoista majakkaa, johon
olisi voinut särkyneen purtensa ohjata ja ankkuriin laskea.

Käytettiin vielä puheenvuoroja

— Minun mielestäni, puhui yksi, olisi meidän pitänyt jatkaa vielä

yhtiön toimintaa. Yhtiöhän olisi suunnattomasti vielä voinut hyötyä
peruutuksista. Olisimme vielä hätiköimättä odottaneet jonkun aikaa,
ja minä olen valmis uskomaan, että kaikki yhtiömme vakuutetut
olisivat peruuttaneet tai jättäneet vakuutuksensa kokonaan yhtiön
hyväksi, ja mikä voitto se olisikaan ollut osakkeenomistajille.
Kerrankin olisimme päässeet saamaan osakkeista tyydyttävän
voiton.

Eräs osakkeenomistaja kannatti edellistä puhujaa. Vaiettiin

hetkeksi ja tilattiin uutta sampanjaa ja savukkeita.

— Kyllähän siitä voisi tulla osakkaille kannattava yhtiö, jos

voitaisiin vielä jatkaa, puhui joku osakkeiden omistaja. Onhan
luonnollista, ettei kukaan uskaltaisi jatkaa vakuutusmaksujen
suoritusta, ja miten mainio silloin olisi yhtiölle jo ensimäinen
tilinpäätös. Ajatelkaahan hyvät herrat, miten mainio afääri.

Herrat ajattelivat kyllä asioita puhujan mainitsemaan suuntaan,

vaan heistä tuntui, kuin Suomen kansa olisi katsonut heitä kiinteästi
silmiin ja pudistellut uhkaavasti nyrkkiään.

Puheenvuorojen käyttö alkoi vilkastua ja kohta täyttyi huone

sinkoilevista sekaisin puhutuista lauseista ja puheenjohtajan täytyi
tarttua nuijaansa, jona hän käytti puoleksi tyhjennettyä
konjakkikarahvia.

*****

Näreyhtiön toimitusjohtaja Ristalli oli kokouksessa muiden

kutsuvieraiden mukana ja myöskin asiallisesti oikeutettuna
kokoukseen. Hän oli jo hetken istunut syrjässä mietteisiin
vaipuneena. Hän tunsi vaistomaisesti, että sama kohtalo lähenteli
hänen omaa yhtiötänsä kuin Djefvulsund'ia, vaikka hän oli varmasti
uskonut, että Näre kaataisi kaikki muut yhtiöt vastaisessa
hankinnassa. Näreen hankinta pieneni, ja herrat asiamiehet
lähettelivät suorasanaisia kirjeitä pääkonttoriin, ja useimmat heistä
olivat kyllästyneet kokonaan toimintaan kentällä. Ristallia pisteli se,
että Suomen kansa oli niin typerää, ettei osannut eroittaa kultaa
kuonasta, ja vakuuttaa itseään Näreessä, josta oli karistettu kaikki
kuona, jota löytyi muissa yhtiöissä. Ja sekin häntä harmitti, että
matka-asiamiehet vaativat ehtimiseen palkkojaan. Olisihan heidän
pitänyt tietää, että sitten vasta palkat maksetaan, kun työ on
kokonaan tehty: saatettu yhtiö varmalle pohjalle.

Herrat nousivat mennäkseen illallispöytään. Ristalli karisti synkät

mietteensä ja meni muiden mukana.

— Menköön nurin, jos menee. Mitäpä se Suomen kansa siitä,

ajatteli hän kokonaan rauhoittuen.
XIX

Oli kaunis sunnuntaiaamu, ja Kana-ahon pihamaalla veteli kukko

ensimmäisiä aamuvirsiään. Kana-ahon kukko oli isäntäväen
mieleinen kotieläin syystä, että heidän ei tarvinnut herätellä aamuisin
renkejä ja piikoja aitastaan, vaan kukko suoritti tämän tehtävän joka
aamu täsmälleen kello neljän aikana. Arkiaamuna suostuivat
asianomaiset nousemaan kukon herätyshuutoon, vaan
sunnuntaiaamuna sai kukko herätystyöstään vastalauseen, milloin
missäkin muodossa. Tällä kertaa aukeni työmiesten lutin ovi, ja joku
miehistä heitti saappaan, joka sattui virsienvetäjään, juuri kun tämä
aloitti neljännen parkaisunsa. Mutta kukko päti isäntäväen
luottamusta kunnia-asiana ja meni aivan lutin oven alle, jossa jatkoi
kiihtyvässä tempossa lauluaan. Ovi aukeni ja huoneesta kuului
unisesti.

— Etkö sinä perhana… ja sen jälkeen alkoi uusi sota saappailla ja

pärekopilla kukko parkaa vastaan.

Emäntä seisoi tuvan rapuilla ja nauraen katseli näytelmää, kunnes

pihaan tulivat kolisten kyytirattaat ja hänen huomionsa kiintyi
tulijoihin, jotka näkyivät olevan emännän hyviä tuttavia: Keikaus ja
Kantele, matkalla Nakkilan kaupungista Kuivalan kylälle.
 Emäntä vetäytyi ovelta tupaan ja virkkoi sängyssä haukottelevalle
isännälle.

— Nyt niitä kutjakkeita taas tuli. Eivät malta enää yölläkään maata,
hunsvotit. Kahviakohan nuo nyt naukasevat vai ruokaa.

— Ketä ne olivat?

— Niitä näkyivät olevan vakuutusherroja. Pistä housut jalkaasi ja

mene kysymään, pitäisikö niille rötkäkkeille olla kahvia.

— Mene itse, minua nukuttaa, murahti isäntä,

— Vai nukuttaa. Jo minä kuulen… Nousun aika se jo on, koskapa

kukkokin jo renkejä siellä herätteli. Nous ylös. Noustava sun
kumminkin on. Sitä on taas puodissakin käytävä, ennenkuin saa ne
kutjakkeet aamiaiselle.

— Tahtooko ne hevosta? kysyi isäntä väliin kuorsaten.

— Mitä sinä nyt horajat. Ei kai ne nyt kahvitta ja ruuatta lähde.

Hyvä jos sittenkään lähtevät.

Eivätkä herrat lähteneetkään. Saatuaan kahvit ja nukuttuaan

vähän aikaa tulivat tupaan, kun talon perhe oli aamiaisella.
Muutamia Kuivalan kylän miehiäkin oli tullut Kana-ahoon ja siinä ne
istuivat tuvan penkillä käryytellen piippujaan. Herrat eivät näyttäneet
tänään olevan hankintatoimella. Joku asia näytti heitä painavan,
mikä sitten lie ollut. Olivatko ehkä poikenneet erehdyksestä
Moukkalan kylälle ja saaneet siellä samanlaisen vastaanoton kuin
Tuhkanen ja Böljengögel, vai oliko ehken hankinta huonontunut
Djefvulsund'in rettelöistä.
 Tuhkanen oli myöskin sattumalta matkannut, erottuaan tuona
kohtalokkaana päivänä Böljengögelistä, Kuivalan kylälle ja pistäytyi
tupaan juuri samalla hetkellä, kun edellämainitut herrat tuijottelivat
sillanrakoihin.

— Päivää, erittäin edullisia lasten vakuutuksia, opintovakuutuksia

ja… alotti hän heti tunnettuun tapaansa, vaan huomattuaan herrat,
keskeytti hän sanatulvansa tälläkertaa. Tuhkanen ei varmaankaan
aavistanut, että Kana-ahossa tulisi tapaamaan Keikauksen, jota oli
Riennon asiamieskokouksessa jutkauttanut.

— Jaa — ah. Sieltä tuleekin nyt Aapeli Romppanen, näen mä,

virkkoi Keikaus ja mittaili permannolla seisovaa Tuhkasta katseillaan,
jotka eivät näyttäneet tällä kertaa erittäin valoisilta. Joko herra on
monta vakuutusta tehnyt tällä ajalla Rientoon?

— Ka, Keikaushan siinä, en ollut tunteakaan, ilvehti Tuhkanen.

Jaa, niitäkö vakuutuksia? Olenhan minä niitä jo eläissäni tehnyt
Rientoonkin. Setä kai muistaa ne hankintalistat. Siellä oli aina minun
nimeni ensimmäisenä. Mutta kun herrat eivät osanneet kohdella
tämmöistä miestä, niin kuin olisi pitänyt, niin minä käänsin tämän
kapean selkäni herroille.

— Oli se sentään ruma teko, vetää toista niin nenästä, murisi yhä
Keikaus.

— Maksoin omasta puolestani ja myöskin Varsalan puolesta, joka

kertoi kerran joutuneensa sedän uhriksi junamatkalla. Oikeastaan
saisitte maksaa minun partani, joka täytyi menettää tuon asian
onnistumiseksi.

— Eikö Leimauksen herrat sitä maksaneet?

 — En ole pyytänytkään heiltä mitään palkkiota parrastani, jonka
olisin voinut yhtä hyvin uhrata teidän asianne hyväksi, jos olisitte
tahtonut pitää minut palveluksessanne.

Miehetkin saivat kuulla asian seikkaperäisemmin ja naurahtelivat

hyväntahtoisesti. Kana-ahon isäntäkin virkkoi.

— Vai jutkautti tämä Tuhkanen herroja. Vaikk'on tuommoinen

ruipelo miehekseen. Hame-ahon isäntä tuli nyt tupaan, ja Kantele
kävi ihastuneena häntä tervehtimään ja taputtelemaan.

— Tässä se on isäntä, joka ymmärtää henkivakuutuksen

tärkeyden. Vakuutti emäntänsä jo kymmenestä tuhannesta ja kohta
vakuuttaa itsensäkin samasta summasta.

Hame-ahon isäntä näytti olevan hyvillään, kun kehuttiin, ja virkkoi.

— Saisihan se herra käydä tuumimassa siellä meillä, jos sattuisin

vaikka jo tänään ottamaan sen vakuutuksen.

— Minä voin lähteä vaikka heti, lupasi Kantele.

Tuhkanen, kuultuaan Hameahon isännän joutuvan pian

vakuutusmiesten uhriksi, hiipi istumaan isännän kupeelle ja alkoi
hiljaa supatella isännän korvaan, kuvaten Leimauksen ehtoja
paremmiksi.

Keikaus siirtyi isännän toiselle puolelle hänkin aikoen edustaa

yhtiötään alkavassa taistelussa.

— Se tuo Tuhkanen puhuu hyvin paljon valetta, virkkoi. Ei sen

puheista ole uskomista puolissakaan. Vakuuttakaapas isäntä
Riennossa, niin silloin ei ole jälestäpäin katumista, sen takaan.
 — Se vakuutus kuuluu minulle, kivahti Kantele. Laputtakaa siitä
tuhannen tervoihin. Kukaan hullu ei vakuuta Riennossa eikä
Leimauksessa, silloin kun on tarjolla Honkayhtiön vakuutus.

— Keikauskin kiivastui ja nousi seisoalleen.

— Tarkoittaako veli, että Riennossa eivät vakuuttaisi itseään yhtä

viisaat ihmiset kuin Honkayhtiössäkin?

— Miten sattuu, härnäili Kantele. Nyt on kysymys tällä kertaa

Honkayhtiöstä eikä mistään muusta.

— Nyt on kysymys Riennosta ja Hameahon isäntä vakuuttaa siinä.

Tuhkanen oli myöskin noussut seisomaan ja viittoi sormet

harallaan,

— Leimauksessa on erinäisiä ehtoja, jotka tekevät sen

vakuutukset edullisemmiksi. Kuulkaahan… älkäähän… esimerkiksi
takaisin osto ja vapaakirja… tuota…

— Pidätkö suusi… nyt ei puhuta takaisin ostosta… nyt…

— Suu poikki. Minä olen valmistanut vakuutuksen ja pidän sen

tietysti, kivahteli Kantele hieman punaisena.

Herrat seisoivat vastakkain hosaten jokainen yhteen ääneen.

Kuivalan kylän miehet naurahtelivat ja livauttelivat silmää toisilleen.

Emäntä seisoi takan nurkalla siunaillen.

— Katsohan kutjakkeita, minkä elämän nostivat… kohta ne iskevät

yhteen… voi hyvä isä siunaa.
 Sattuikin tuo Hameahon isäntä tulemaan. Kohta ne repivät senkin.
Auta armahinen.

Kuivalan kylälle oli levinnyt huhu, että vakuutusherroja oli

Kana-ahossa ja Djefvulsinidin vakuutetut tulivat oikeuttaan
valvomaan.
Suutari Horttanainen, Näreen kyllästynyt asiamies, oli pitänyt
Djefvulsund'in vakuutusta voimassa, saadakseen sen vapaakirja-
arvoon.
Nyt hän oli kuullut yhtiön kohtalosta ja tuli ensimäiseksi luullen
Kana-ahossa olevan Djefvulsund'in herroja.

Horttanaista seurasi suutari Jortikainen, jonka pojat olivat keväällä

saaneet Kanteleelta perhanaiset pakinat tervaisesta venheestään.

Suutarit istuivat penkille ja silmäilivät nähtävästi osanotolla

riidelleitä ja nyt vielä huohottavia herroja.

— Mitenkä se on niiden Jehvelsuntin vakuutusten kanssa? Alotti

Jortikainen, ja hänen luiseva leukansa tärisi sisäisestä mielen
liikutuksesta. Herrat kehuivat sen yhtiön parhaimmaksi yhtiöksi, ja
nyt se oikaisi jo koipensa.

— Ehkäpä nämä herrat maksavat meille markkamme takaisin,

virkkoi
Horttanainen ja käänsi piikkipartansa kysyvästi Kanteletta kohti.

— Menkää sieltä vaatimaan markkojanne takaisin, jossa pippuria

kasvatetaan, karjaisi Kantele.

— Voi täytehinen! Vai meiltä te vaaditte Djefvulsund'iin heitettyjä

rahojanne takaisin, ärähti Keikaus.
 — Kuulehan sitä kaveri, virkkoi Horttanainen ja käänsi
merkitsevän katseensa Jortikaiseen. — Nyt sen kuulet mitä sanovat.
Eivät lupaa maksaa markkoja takaisin.

— Olisi nyt parasta, jos lakkaisitte leukojanne lakuttamasta, virkkoi

Kantele vielä äskeisen sanasodan synnyttämää kiukkua kuohuen.
Meitä on tässä monta miestä, ja minä en vastaa mahdollisista
seurauksista.

— Ne uhkailevat, sanoi nyt vuorostaan Jortikainen. Mutta

sakotetaan niitä. Kyllä ne markat löytyy vielä.

Suutarit nousivat, lähentelivät varovaisesti ovea.

— Sakotettava niitä on tulevissa käräjissä. On siinä mukamas

herroja…

Ja oven raosta sanoi vielä Jortikainen.

— On ne kauniita herroja, kun vievät ihmisten rahat.

XX

Nakkilan kaupunki oli herännyt aamu-unestaan. Käpysen matami

laitteli torin kulmassa kahvikojuaan kuntoon ja ukko Hakkarainen,
läntisen kaupunginosan kadunlakaisija, korjaili torilta eilispäiväisiä
hevosmiesten jätteitä. Ajuriasemalle saapui ajuri Tossavainen,
seisatti hevosensa ja istui pukille torkkumaan. Kyyhkyset
laskeutuivat päivänpaisteisille kaduille ja uniselta näyttävä poliisi
käveli seurahuoneen edustalla.

Hakkarainen laski luutansa puiston aitaa vasten ja kävi juttuamaan

Käpysen matamin kanssa.

— Hyvää huoment'.

— Huoment'. Ei se vain tuotakaan Hakkaraista nukuta.

— Pahuusko häntä joutaa nukkumaan, kun se on tämä katujen ja

jätteiden kaiveleminen unissakin vastuksina, virkkoi Hakkarainen ja
katsellen korkeita, kokoonlakaisemiaan likakasoja torin laidassa,
jatkoi:

— On siinä taas hevoskuorma törkyä. Nämä Nakkilan hevoset

pitävät niin vietävän pahaa siivoa.
 — On, on siinä taas Hakkaraiselle työtä, todisti matamikin ja tarjosi
kahvia Hakkaraiselle.

— No mitäs… eihän sitä nyt aina… kielteli Hakkarainen käsi jo

kiinni kupin laidassa.

— En saanut unta viime yönä noilta kaupungin koirilta, kun pitivät

semmoista elämää koko yön, kertoi Käpysen matami. Olivat tässä
torilla pitäneet serenaatia iltayöstä, mutta poliisi Pekkarinen oli niitä
kyydinnyt siitä, ja siellä Eeron kadulla nuo sitten elämöivät koko yön.

— Niitä koiria onkin niin jumalattomasti tässä kaupungissa, virkkoi

Hakkarainen kahvit juotuaan. Niitä on kohta enemmän kuin ihmisiä,
jo niistä on suurin osa omissa kirjoissaan olevia. On matalajalkaisia
ja pitkäkoipisia, on luppakorvaa ja pystykorvaa ja kaikenkarvaisia
pitkähäntäisiä rutkaleita. Oli siitä kerran esitys valtuustossa, että
vähentää koirien lukumäärää kaupungissa, vaan viskaali oli pannut
vastaan. Kuuluvat muka rottia hävittävän.

— Vai puolsi viskaali hurttia, ihmetteli Käpysen matami. Kyllähän

se semmoinen viskaali… tänäkin yönä oli Liisankadulla rötköttänyt,
ja rouvansa oli käynyt siitä hakemassa. Semmoinen se on viskaali…
iltayöt on seurahuoneella ja aamuyöt katuojassa pötköttää, ja sitten
vielä niitä koiria puolustaa.

— Oli siellä taas viimeyönä seurahuoneella laulettu ja kurnutettu

kaiken yötä, tiesi Hakkarainen kertoa. Ne Jehvelsuntin herrat olivat
erojaisiaan pitäneet, ja hirmuinen mekastus oli käynyt. Tuo poliisi
Pekkarinen kertoi Härvelininkin varhain tänä aamuna istuneen polvet
pystyssä hatuttomin päin tuossa katuojassa, seurahuoneen
edustalla.
 — Voi noita syntisiä, päivitteli matami.

Hakkarainen tarttui taas luutaansa ja jatkoi työtään. Tornikello löi

seitsemän ja ajuri Tossavainen kävellä köhnysteli piiska kainalossa
matamin kahvikojulle jatkamaan keskeytynyttä keskustelua.

*****

Böljengögel istui puiston penkillä ja hieroksi päätään, jossa tuntui

tuhannet sepät takovan tänä aamuna. Eilen hän oli tullut kaupunkiin
ja saanut mitään aavistamatta ankaran iskun, joka musersi
kokonaan hänen taloudelliset suunnitelmansa. Hänet oli sanottu irti
toimestaan, joka oli alkanut hänelle käydä kaikista koettelemuksista
huolimatta rakkaaksi. Kuten sanottu isku tuli odottamatta, ja hän oli
mieltään keventääkseen pistäytynyt iltamyöhällä seurahuoneelle,
jossa sattui olemaan muutamien Djefvulsund'in herrojen kekkerit.
Mainitut herrat olivat nyt jääneet toimettomiksi ja pitivät kunnia-
asianaan vielä kerran yhdessä koukistua kättään ja sanoa samalla
liikuttavat hyvästit toisilleen. Böljengögel oli otettu avosylin vastaan,
kun asianomainen oli ensin kertonut häntä kohdanneesta
onnettomuudesta. Ja seurauksena siitä oli, että sepät takoivat nyt
hänen päässään hirvittävällä raivolla.

Kantele oli myöskin Nakkilassa ja kulki sattumalta puiston halki,

menossa tapaamaan lehtori Linnasta, jota eilen oli valmistanut
vakuutettavaksi. Böljengögel huomasi entisen virkaveljensä ripeästä
käynnistä, että tämä oli vielä yhtiönsä palveluksessa ja varmasti
menossa häiritsemään jonkun kaupunkilaisen aamurauhaa.

— Hei.

— Heipä hei. Kas, Johanneshan siinä.

 Kantele istui hänen viereensä ja katseli osanotolla Johannes
Ferdinandin tänään niin pitkältä näyttävää naamaa. Hän tiesi syyn
siihen mutta teeskennellen tietämättömyyttä virkkoi:

— Sinähän näytät kovin happamalta, veli hyvä. Oletko kipeä?

— Olenhan minä hieman kipeäkin, murahti asianomainen.

— Meritautia, vai…?

— Niin.

— No siitäkö sinä sitten olet niin alakuloinen?

— Etkö tuota tienne sinäkin jo, että minut on sanottu irti yhtiöstä.

— Vai niin on asiat. Ikävä juttu. Ja sinä hautelit surusi tuolla.

Kantele viittasi seurahuoneelle päin.

— Satuin sinne Pörjösen ja Naukkusen kasteihin. Ja oli siellä

muitakin
Djefvulsund'in herroja.

— No nythän sinä pääset taas entiseen toimeesi.

— Niin. Kaipa sitä on taas yritettävä uudelleen. On sekin

mukuloiden kanssa reistaaminen vähän vaikeata. Paremmin olisin
pitänyt tästä toimesta, vaikka sainkin joskus kiitollisuuden osoitteena
tuntea ruumiillistakin kipua. Sinä sitävastoin saat jatkaa eteenpäin,
nostaa korkeata palkkaa ja pyöristyä vähitellen niin kuin Varsala ja
setä Keikauskin.

— Mahdollisesti, virkkoi toinen hajamielisesti.

 — No niin. Terve nyt sitte ja kiitos toveruudesta. Minun on
mentävä lehtori Linnaselle.

— Muistahan joskus minuakin, virkkoi Böljengögel kostein silmin.

Ja käy
Kolkkalan sydänmaallakin joskus.

— Kyllä, kyliä. Kiitos vain.

— Kuulehan!

— No?

— Tästä meni äsken ohi Kerä ja Kevättoivo. Pidä varasi.

— Jaa, jaa,

Böljengögel painui uudelleen penkille ja jäi miettimään. Yhtäkkiä

hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tunsi olemuksensa
huomattavasti reipastuvan. Iloisen, punaposkisen tanakkatekoisen
tytön kuva sukelsi yhtäkkiä hänen mieleensä ja sai hänen kulmiltaan
syvät ajatusrypyt siliämään. Tyttö oli Mäkäräisen Iida, ja, kuten
sanottu, iloinen tyttö ja sangen hyvässä kunnossa. Böljengögel oli
kerran talkootansseissa saanut puristella Iidan pulleita, hieman
karheita käsiä, eikä voinut tyttöä sen jälestä unhottaa. Tämä Iida
tulisi kerran jakamaan hänen kanssaan tämän rähmäisen elämän ilot
ja surut.
XXI

Seuraava päivä vaikeni Nakkilassa kuten edellinenkin,

päivänpaisteisena ja lämpimänä. Lehtori Linnanen käveli kiirehtien
asunnostaan Torkelinkadun varrelta ja kääntyi Kaisankadulle. Hänen
jälessään tarpeellisen välimatkan päässä astui Kerä pyyhkien hikeä
otsaltaan ja koettaen tavottaa pakenevaa lehtoria ennen kuin tämä
ennättäisi hävitä kokonaan hänen näköpiiristään. Välimatka näytti
pienenevän ja kadun kulmissa otti Kerä muutaman juoksuaskelen
tavottaakseen paremmin takaa-ajettavansa.

Kerä oli käynyt edellisenä päivänä lehtori Linnasen asunnossa,

tarjonnut hänelle vakuutusta Näreessä, valaisten yhtiönsä kaikista
parhaimmaksi kotimaisista yhtiöistä. Lehtori Linnanen oli asiasta
toista mieltä ja päästäkseen rauhaan kiusaajasta, sanoi joutuvansa
asiasta puhumaan ja neuvottelemaan vasta seuraavan päivän
aamuna, jolloin hän itse asiassa oli päättänyt Lainetar-laivassa
lähteä metsästysretkelle päästäkseen rauhaan vakuutusherroista,
joita sattumalta kiehui kuin muurahaisia Nakkilan kaupungissa.

Lehtori Linnanen kääntyi satamakadulle ja katsahti taaksensa,

oliko Kerä jo miten lähellä hänen kintereillään. Välimatka oli tosin
lyhyt, mutta Lainetar-laivaankaan ei ollut kuin jokunen sata askelta.
Pelastus näytti mahdolliselta. Lehtori Linnanen hiljaisena,
sivistyneenä miehenä ei ryhtynyt mihinkään voimakeinoihin
vakuutusherroja karkottaakseen kintereiltään. Hän mieluummin
piilottautui tai pakeni. Toiset kaupungin herrat antoivat potkun
hankintamiehille silloin, kun eivät heitä tarvinneet.

Lehtori Linnanen hyppäsi laivaan, joka antoi samalla lähtömerkin.

Kerä oli jo ehtinyt satamaan ja kirosi myöhästymistään.
Kevättoivokin
oli suorittanut samanlaisen takaa-ajon satamaan, vieläpä samalle
Lainetar-laivalle ja virkaveljet neuvottelivat nyt mihin olisi mentävä.

— Minä tiedän, virkkoi Kevättoivo.

— No?

— Kauppias Kovake. Hän tekee kohta vakuutuksen, vaan ei tiedä

missä yhtiössä. Voisikohan tuon saada Näreeseen?

— Kyllä tiedän. Olen käynyt jo Kovaketta muokkaamassa ja

parasta lienee, että menen vieläkin. Haistele sinä Riennon miesten
jälkiä. Niillä kuuluu olevan useita vakuutuksia tekeillä.

Kerä istui kauppias Kovakkeen konttorissa.

— No milloinka niitä Näreen hautajaisia pidetään? kysyi Kovake

pulpettinsa takaa ja katsahti naurahtaen sinne päin missä Kerä istui.

— Sitten vasta kun maailma loppuu, vastasi Kerä.

— Elähän, poika. Pian se nukkuu niinkuin Djefvulsund. Niin ne sitä

ennustavat.
 — Ne ovat valeita semmoiset puheet. Mutta niinpähän onkin, että
hyvästä aina paljon puhutaan ja useimmiten pahaa. Minä olen jo
vakuuttanut monta Nakkilan herraa Näreessä ja uskallanpa toivoa,
että tämän talon isäntä ei jää pois heidän joukostaan.

— Minä toivon päinvastoin, sanoi Kovake, ja annan sinulle illalliset

seurahuoneella, jos jätät minut rauhaan.

— Mutta enpä jätäkään sinua, ennenkuin olet Näreessä

vakuutettu. Ja kun sinä et näy itse ymmärtävän omaa etuasi, niin
minun täytyy ottaa sitä valvoakseni.

— Niinpä istu siinä sitten vaikka hamaan maailman loppuun asti.

Mutta muista, ettet häiritse minua työssäni.

Kovake painui tilikirjoihinsa, ja Kerä otti sanomalehden hakien

itselleen mukavan asennon.

Niin vierähti muutamia tunteja päivästä, ja Kovake näytti käyvän

rauhattomaksi. Hän meni myymälään ja neuvotteli hetkisen
apulaisensa kanssa, miten päästä eroon kiusanhengestä.

— Jos vapautat minut hänestä, saat kympin vaivoistasi, lupasi

Kovake.

— Se käy helposti, jos vain te sanotte sille, että minä olen aikonut
ottaa vakuutuksen.

— Kyllä minä sanon. Mutta ei saa keksiä mitään

hengenvaarallista.

— Ymmärrän.
 Jussi Minkkisellä. Kuvakkeen kauppa-apulaisella oli Kerälle
vanhaa kaunaa ajoilta, jolloin Kerä oli ollut Nakkilassa konttoristina.
Kauna oli syntynyt siitä, että Kerä oli anastanut Minkkiseltä
mielitietyn, lihakauppias Mutikaisen tyttären, Annan, jonka Minkkinen
oli saanut suurella vaivalla ensin omakseen. Nyt oli hänellä sopiva
tilaisuus kostoon, ja samalla saisi hän tilaisuuden vapauttaa
isäntänsä painajaisesta ja itse tienata kympin. Mieluisempaa
tehtävää ei hänelle ollut koskaan uskottu.

Kohta tulikin Kerä myymälään, jossa tällä kertaa ei sattunut

olemaan ostajia, ja kysyi Minkkiseltä:

— Sinäkö kuuluit ottavan vakuutuksen Näreessä?

— Kunhan ensin kuulen ehdot, myönsi Minkkinen.

Kerä luki prospektinsa kannesta kanteen ja kysyi

— Otatko sinä isonkin vakuutuksen?

— Enhän minä aivan pientäkään… Minulla on työtä tuolla

makasiinissa.
Lähtisit sinne, niin puhuttaisiin siitä lähemmin.

Kerä lupasi kernaasti lähteä ja asianomaiset menivät makasiiniin.

Minkkinen kiipesi yläkertaan ja käski Kerän seuraamaan itseään.
Yläkerrassa oli vierekkäin isoja alapermantoon asti ulottuvia
hinkaloita, joissa useimmiten säilytettiin viljaa, vaan nyt oli yksi
hinkaloista kalkin säilytyspaikkana. Kerä tarkasteli hinkaloita
käytävän laidalla toista toisensa jälestä. Silloin juuri kun hän oli
päässyt kalkkihinkalon laidalle, teki Minkkinen varomattoman liikkeen
tullen sysänneeksi Kerän hinkaloon.