Surat dari Rantau Kumpulan Geguritan

Widodo Basuki Widodo Basuki

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookstep.com/product/surat-dari-rantau-kumpulan-geguritan-widodo-basuki-
widodo-basuki/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Bebrayan Kumpulan Geguritan Any Faiqoh

https://ebookstep.com/product/bebrayan-kumpulan-geguritan-any-
faiqoh/

Belajar Pada Reog Gemandi Sidoarjo Rolis Awang Widodo

https://ebookstep.com/product/belajar-pada-reog-gemandi-sidoarjo-
rolis-awang-widodo/

Surat Surat dari Balik Jeruji Zeng Wei Jian (Ken Ken)

https://ebookstep.com/product/surat-surat-dari-balik-jeruji-zeng-
wei-jian-ken-ken/

Manifestasi Public Relations di Era Digital 4.0 Prof.

Widodo Muktiyo (Editor)

https://ebookstep.com/product/manifestasi-public-relations-di-
era-digital-4-0-prof-widodo-muktiyo-editor/
Penutupan dan atau Penggabungan SMK Swasta Kecil dalam
Program Revitalisasi Widodo

https://ebookstep.com/product/penutupan-dan-atau-penggabungan-
smk-swasta-kecil-dalam-program-revitalisasi-widodo/

Ragam Praktik Public Relations dan Riset Virtual Prof.

Widodo Muktiyo (Editor)

https://ebookstep.com/product/ragam-praktik-public-relations-dan-
riset-virtual-prof-widodo-muktiyo-editor/

Mendekode Notasi SMILES Ekstraksi Fitur dan Prediksi

dengan Machine Learning Dian Eka Ratnawati Marjono
Widodo Syaiful Anam

https://ebookstep.com/product/mendekode-notasi-smiles-ekstraksi-
fitur-dan-prediksi-dengan-machine-learning-dian-eka-ratnawati-
marjono-widodo-syaiful-anam/

Studi Analisis Nisbah Filsafat Ilmu sebagai Manhaj Al

Fikr dalam Islamic Studies di Perguruan Tinggi Islam
Dr. Basuki

https://ebookstep.com/product/studi-analisis-nisbah-filsafat-
ilmu-sebagai-manhaj-al-fikr-dalam-islamic-studies-di-perguruan-
tinggi-islam-dr-basuki/

Pelepasan Alat Sunat Superring dengan Pemberian Aloe

Vera Gel dan Berendam Air Hangat Monograf Heri Saputro
Nanang Saputro Agung Widodo

https://ebookstep.com/product/pelepasan-alat-sunat-superring-
dengan-pemberian-aloe-vera-gel-dan-berendam-air-hangat-monograf-
heri-saputro-nanang-saputro-agung-widodo/
Another random document with
no related content on Scribd:
 — Toistan sinulle, että jos en ole tappanut sinua, niin vain sen
tähden, että tarvitsen sinua huomenna, muista se, älä unohda!

— Mitäs, tappakaa. Tappakaa nyt, — lausui Smerdjakov yhtäkkiä

omituisesti ja katsoi kummallisesti Ivaniin. — Ette uskalla sitäkään,
— lisäsi hän katkerasti naurahtaen, — ette uskalla mitään, ennen
niin rohkea mies!

— Huomiseen! — huudahti Ivan ja liikahti lähteäkseen.

— Odottakaa… näyttäkää minulle ne vielä kerran.

Ivan otti setelit taskustaan ja näytti hänelle. Smerdjakov katseli

niitä noin kymmenen sekuntia.

— No, menkää, — sanoi hän viitaten kädellään. — Ivan

Fjodorovitš! — huudahti hän äkkiä taas hänen jälkeensä.

— Mitä tahdot? — käännähti Ivan jo mennessään.

— Hyvästi!

— Huomiseen! — huudahti taas Ivan ja meni ulos tuvasta.

Lumimyrsky jatkui yhä. Ensimmäiset askelet hän kulki reippaasti,
mutta alkoi sitten yhtäkkiä ikäänkuin huojua. »Tämä on jotakin
fyysillistä», ajatteli hän ja naurahti. Oli kuin jokin riemu olisi nyt
valahtanut hänen sieluunsa. Hän tunsi itsessään loppumatonta
lujuutta: lopussa oli hänen epäröintinsä, joka niin kamalasti oli häntä
kiusannut koko viimeisen ajan. Päätös oli tehty »eikä enää muutu»,
ajatteli hän onnellisena. Tällä hetkellä hän yhtäkkiä kompastui
johonkin ja oli vähällä kaatua. Pysähdyttyään hän huomasi
jalkojensa juuressa kumoon lyömänsä pienen miehen, joka yhä
edelleen makasi siinä samassa paikassa tunnottomana ja
liikkumattomana. Lumipyry oli jo melkein kokonaan peittänyt lumella
hänen kasvonsa. Ivan tarttui äkkiä häneen ja vetäisi hänet lähelle
itseään. Hän näki oikeanpuolisessa talossa valoa, meni ja kolkutti
sen ikkunaluukkuun ja pyysi kolkutukseen vastannutta pikkuporvaria,
joka talon omisti, auttamaan häntä kuljettamaan miehen
poliisiasemalle sekä lupasi samalla maksaa siitä kolme ruplaa.
Pikkuporvari pukeutui ja tuli ulos. En rupea yksityiskohtaisesti
kuvailemaan, kuinka Ivan Fjodorovitšin silloin onnistui toteuttaa
tuumansa ja saada mies sijoitetuksi poliisilaitokselle sekä toimittaa
niin, että miehelle luvattiin heti toimittaa lääkärinhoitoa, ja kuinka hän
tässäkin auliisti antoi rahaa »menoihin». Sanon vain, että tämä juttu
vei häneltä aikaa melkein kokonaisen tunnin. Mutta Ivan Fjodorovitš
oli hyvin tyytyväinen. Hänen ajatuksensa lentelivät sinne tänne ja
tekivät työtä: »Jos en olisi tehnyt niin lujaa päätöstä huomiseen
nähden», ajatteli hän nauttien ajatuksestaan, »niin en olisi
pysähtynyt kokonaiseksi tunniksi pitämään huolta miehestä, vaan
olisin kulkenut hänen ohitseen ja vähät välittänyt siitä, että hän
paleltuu… Kuinka minä kykenenkään ottamaan vaaria itsestäni!»
ajatteli hän samalla hetkellä vielä enemmän nauttien: »Ja ne kun
siellä päättelivät, että minä olen tulemassa hulluksi!» Tultuaan
kotinsa kohdalle hän yhtäkkiä pysähtyi ajattelemaan odottamatta
herännyttä kysymystä: »Eikö ole aivan heti, nyt juuri, mentävä
prokuraattorin luo ja ilmoitettava hänelle kaikki?» Hän ratkaisi
kysymyksen kääntymällä taas taloonsa päin: »Huomenna kaikki
samalla kertaa!» kuiskasi hän itsekseen, ja — omituista — melkein
koko hänen riemunsa, koko hänen tyytyväisyytensä itseensä hävisi
silmänräpäyksessä. Ja kun hän astui sisälle huoneeseensa, niin
jokin jäätävä tunne hipaisi yhtäkkiä hänen sydäntään niinkuin muisto
tai oikeammin sanoen muistutus jostakin kiusallisesta ja
inhoittavasta, joka oli juuri tässä huoneessa nyt, parastaikaa, ja oli
ollut ennenkin. Hän vaipui väsyneenä sohvalleen. Eukko toi hänelle
teekeittimen, hän keitti teetä, mutta ei kajonnut siihen sitten; eukon
hän lähetti pois huomiseen asti. Hän istui sohvalla ja tunsi päätään
pyörryttävän. Hän tunsi olevansa sairas ja voimaton. Hän alkoi
vaipua uneen, mutta levottomana hän taas nousi vuoteesta ja alkoi
kävellä edestakaisin huoneessaan karkoittaakseen unen. Joinakin
hetkinä hänestä näytti, että hän houraili. Mutta sairaus ei kiinnittänyt
kaikkein enimmän hänen huomiotaan: istuuduttuaan taas hän alkoi
silloin tällöin katsella ympärilleen aivan kuin nähdäkseen jotakin.
Näin tapahtui useita kertoja. Viimein hänen katseensa suuntautui
kiinteästi yhteen pisteeseen. Ivan naurahti, mutta vihan punastus
nousi hänen kasvoilleen. Hän istui kauan paikallaan painaen
voimakkaasti päätään molempia käsiään vastaan ja kuitenkin
vilkuillen entiseen pisteeseen, vastapäisen seinän luona olevaan
sohvaan. Ilmeisesti häntä siellä jokin ärsytti, jokin esine teki
rauhattomaksi, kiusasi.

9.

Piru. Ivan Fjodorovitšin painajainen.

Minä en ole lääkäri, mutta kuitenkin tunnen, että on tullut hetki,

jolloin minun on aivan välttämätöntä selittää lukijalle edes jonkin
verran Ivan Fjodorovitšin sairauden laatua. Sanon, hypäten ajassa
hiukan eteenpäin, ainoastaan yhden seikan: hän on nyt, tänä iltana,
juuri sairastumassa juoppohulluuteen, joka nyt vihdoin oli kokonaan
saanut valtaansa hänen jo ammoin heikontuneen, mutta tautia
itsepintaisesti vastustaneen elimistönsä. Vaikka minulla ei ollenkaan
ole lääketieteellisiä tietoja, rohkenen lausua sen otaksuman, että
hänen kenties tosiaankin oli hirveän voimakkaalla
tahdonponnistuksella onnistunut toistaiseksi ehkäistä taudin
ilmeneminen toivoen tietysti kokonaan voittavansa sen. Hän tiesi,
ettei ollut terve, mutta häntä inhoitti olla sairaana tänä aikana, nyt
lähestyvinä hänen elämänsä kohtalokkaina hetkinä, jolloin piti olla
esillä, sanoa sanansa rohkeasti ja päättävästi ja itse »puolustaa
itseään itsensä edessä». Hän oli muuten kerran käynyt äsken
Moskovasta saapuneen lääkärin puheilla, jonka Katerina Ivanovna,
kuten aikaisemmin olen maininnut, oli erään kuvittelunsa johdosta
tilannut. Kuunneltuaan ja tarkasteltuaan häntä tohtori oli tullut siihen
päätökseen, että hänellä on jonkinlaista vikaa aivoissakin, eikä ollut
yhtään ihmetellyt erästä tunnustusta, jonka Ivan inhoten oli hänelle
tehnyt. »Hallusinaatiot ovat teidän nykyisessä tilassanne hyvin
mahdollisia», päätti tohtori, »vaikka ne pitää ottaa tarkistettaviksi…
yleensä on välttämätöntä ryhtyä vakavasti parantamiseen,
hetkeäkään hukkaamatta, muuten käy huonosti». Mutta Ivan
Fjodorovitš ei hänen luotansa tultuaan ollut ottanut järkevää neuvoa
varteen eikä käynyt makuulle terveyttään hoitamaan: »Olenhan minä
pystyssä, voimia on vielä, jos kaadun — niin sitten on eri asia,
lääkitköön sitten kuka tahtoo», päätti hän viitaten kädellään. Hän siis
istui nyt melkein itsekin tietäen hourailevansa ja, kuten jo sanoin,
katseli itsepintaisesti jotakin vastapäisen seinän luona olevalla
sohvalla näkyvää esinettä. Siinä olikin yhtäkkiä istumassa joku,
Jumala tiesi millä tavoin sisään tullut, sillä hän ei silloin vielä ollut
siinä, kun Ivan Fjodorovitš Smerdjakovin luota palatessaan oli tullut
huoneeseensa. Se oli joku herrasmies tai paremmin sanoen erästä
määrättyä lajia oleva venäläinen gentlemanni, ei enää nuori, »qui
frisait la cinquantaine», kuten ranskalaiset sanovat, jonkin verran
harmaata tummissa, jokseenkin pitkissä ja vielä tuuheissa hiuksissa
ja pujoparrassa. Hänen yllään oli ruskea nuttu, ilmeisesti hyvän
räätälin valmistama, mutta jo kulunut, arviolta jo yli pari vuotta sitten
valmistettu eikä enää ollenkaan muodinmukainen, niin että kukaan
varakas maailmanmies ei ollut sellaista pitänyt enää kahteen
vuoteen. Liinavaatteet ja pitkä, kaulurin tapainen kaulaliina, kaikki oli
samanlaista kuin hyvinpuetuilla gentlemanneilla, mutta liinavaatteet,
jos tarkasti niitä lähemmin, olivat likaisenpuoleiset, ja leveä kauluri oli
nukkavieru. Vieraan ruudulliset housut sopivat erinomaisesti, mutta
olivat liian vaaleat ja oikeastaan liian kapeat, jommoisia ei enää
käytetty, ja samaa maata oli myös pehmeä, valkea untuvahattu,
jonka vieras oli tuonut mukanaan ja joka ei ensinkään ollut sovelias
tänä vuodenaikana. Sanalla sanoen, hän oli niinkuin olla piti, mutta
varsin heikot rahavarat tekivät hänelle haittaa. Näytti siltä, että tämä
gentlemanni oli noita entisiä tyhjäntoimittaja-tilanomistajia, joitten
kukoistuskausi oli ollut maaorjuuden vielä vallitessa; ilmeisesti hän
oli nähnyt maailmaa ja hyviä seurapiirejä, hänellä oli aikoinaan ollut
tuttavuussuhteita, ja hän oli ne kenties säilyttänyt näihin aikoihin
saakka, mutta vähitellen, köyhdyttyään nuoruudessa vietetyn iloisen
elämän jälkeen ja äskeisen maaorjuuden poistamisen johdosta, hän
oli muuttunut jonkinmoiseksi hienommanlaatuiseksi elätiksi, joka
kuljeskeli vanhojen hyvien ystävien luona, ja nämä ottavat hänet
vastaan hänen sopuisan ja tasaisen luonteensa takia ottaen
huomioon senkin, että hän joka tapauksessa sentään on kelpo mies,
jonka voi kutsua pöytäänsä mihin seuraan tahansa, vaikkakin tietysti
vaatimattomalle paikalle. Tällaiset elätit, sopuisaluonteiset
gentlemannit, jotka osaavat kertoa juttuja, järjestää korttipelin ja jotka
eivät ollenkaan pidä mistään tehtävistä, jos semmoisia tahdotaan
heille antaa, — ovat tavallisesti yksinäisiä miehiä, joko naimattomia
tahi leskimiehiä, joilla mahdollisesti on lapsiakin, mutta heidän
lapsensa ovat kasvatettavina aina jossakin kaukana, joittenkin tätien
luona, joita gentlemanni ei juuri milloinkaan mainitse kunnollisessa
seurassa, koska hän ikäänkuin on hiukan häpeissään sellaisesta
sukulaisuudesta. Lapsistaan hän vieraantuu vähitellen kokonaan,
saa heiltä silloin tällöin nimipäivikseen ja jouluksi onnittelukirjeitä ja
vastaakin niihin toisinaan. Odottamattoman vieraan kasvot eivät
oikeastaan ilmaisseet hyväsydämisyyttä, mutta nekin olivat sopuisan
näköiset ja valmiit asianhaarojen mukaan ilmaisemaan kaikenlaista
ystävällisyyttä. Kelloa hänellä ei ollut, mutta sen sijaan
kilpikonnanluinen lornjetti mustassa nauhassa. Oikean käden
keskisormessa loisti iso kultainen kantasormus, jossa oli
huokeahintainen opaali. Ivan Fjodorovitš oli äreästi vaiti eikä tahtonut
aloittaa keskustelua. Vieras odotti ja istui juuri niinkuin elätti, joka
juuri on tullut alas hänelle yläkerrokseen varatusta huoneesta
olemaan isännälle seurana teetä juotaessa, mutta on vaiti, koska
isännällä ei ole aikaa, vaan tämä ajattelee kulmat rypyssä jotakin;
mutta hän on valmis ystävällisesti keskustelemaan heti, kun isäntä
aloittaa keskustelun. Äkkiä alkoivat hänen kasvonsa ilmaista
huolestumista.

— Kuule, — alkoi hän puhua Ivan Fjodorovitšille, — suo anteeksi,

sanon vain muistuttaakseni sinua: sinähän menit Smerdjakovin luo
saadaksesi tietää Katerina Ivanovnasta, mutta läksit sieltä saamatta
tietää mitään hänestä, unohdit varmaankin.

— Ah, niin! — pääsi yhtäkkiä Ivanin suusta, ja hänen kasvonsa

tulivat huolestuneen näköisiksi. — Niin, minä unohdin… Muuten nyt
on kaikki samantekevää, kaikki jää huomiseen, — mutisi hän
itsekseen. — Entä sinä, — kääntyi hän ärtyisästi vieraan puoleen, —
tämä täytyi minun itseni äsken muistaa, sillä juuri tämän takia olin
alakuloinen! Kun sinä tähän tuppauduit, niin uskonko minä siis sinun
kuiskanneen sen enkä itse muistaneeni?
 — Älä usko, — naurahti gentlemanni ystävällisesti. — Mitä uskoa
on väkisin uskominen? Sitäpaitsi eivät uskon asioissa mitkään
todistukset auta, varsinkaan aineelliset. Tuomas ei uskonut sen
vuoksi, että näki ylösnousseen Kristuksen, vaan sen vuoksi, että hän
jo sitä ennen tahtoi uskoa. Otetaanpa esimerkiksi spiritistit… minä
pidän heistä kovin paljon… ajattelehan, he otaksuvat olevansa
hyödyksi uskolle, koska heille pirut toisesta maailmasta näyttävät
sarviaan. Se on, muka, jo niin sanoaksemme aineellinen todistus
siitä, että toinen maailma on olemassa. Toinen maailma ja aineelliset
todistukset, huhhei! Ja jos loppujen lopuksi onkin todistettu pirun
olemassaolo, niin on vielä tietymätöntä, onko Jumalankin
olemassaolo todistettu. Minä tahdon lukeutua idealistien seuraan ja
rupean siinä harjoittamaan oppositsionia: »realisti siis, mutta ei
materialisti, hehee!»

— Kuule, — sanoi Ivan Fjodorovitš nousten yhtäkkiä pöydän

äärestä. — Minä olen nyt kuin houreissa… tietysti minä hourailen…
lörpötä mitä tahdot, minusta se on samantekevää! Sinä et saa minua
raivostumaan niinkuin viime kerralla. Minua vain hävettää jokin…
Tahdon kävellä huoneessa… Toisinaan minä en näe sinua enkä
kuule ääntäsikään, niinkuin viime kerralla, mutta arvaan aina mitä
sinä vätystelet, sillä minä itsehän siinä puhun etkä sinä! En vain
tiedä, nukuinko viime kerralla vain näinkö sinut valveilla ollessani!
Nyt minä kostutan pyyheliinan kylmään veteen ja panen päähäni,
ehkäpä sinäkin paranet.

Ivan Fjodorovitš meni nurkkaan, otti pyyheliinan, teki niinkuin oli

sanonut ja alkoi märkä liina pään ympärillä kävellä edestakaisin
huoneessa.
 — Minua miellyttää, että meistä on tullut suorastaan sinut, alkoi
ääni.

— Hölmö, — alkoi Ivan nauraa, — rupeaisinko minä muka

teitittelemään sinua. Minä olen nyt iloinen, ohimoita vain kivistää… ja
päälakea… Mutta ole hyvä äläkä filosofoi niinkuin viime kerralla. Jos
et voi mennä tiehesi, niin pakise jotakin hauskaa. Kerro juoruja,
sinähän olet elätti, juoruja siis. Kaikenlaisia painajaisia pitääkin olla!
Mutta minä en pelkää sinua. Minä voitan sinut. Eivät vie minua
hullujenhuoneeseen!

— C'est charmant — elätti. Niin, minä olen todella oikeassa

hahmossani. Mikä olenkaan minä maan päällä muu kuin elätti.
Mutta, asiasta puheen ollen, minähän kuuntelen sinua ja hiukan
ihmettelen: jumaliste, sinä ikäänkuin alat vähitellen pitää minua
todellakin jonakin, etkä vain omana kuvitelmanasi, niinkuin
itsepintaisesti tahdoit väittää viime kerralla…

— En hetkeäkään pidä sinua reaalisena totena, — huudahti Ivan

raivostuen. — Sinä olet valhe, sinä olet minun sairauteni, sinä olet
haamu. Minä vain en tiedä, miten tekisin lopun sinusta, ja näen, että
jonkin aikaa täytyy kärsiä. Sinä olet minun harhanäkyni. Sinä olet
minun ruumiillistumani, muuten vain yhden puolen minusta… minun
ajatusteni ja tunteitteni olennoituma, mutta kaikkein iljettävimpien ja
typerimpien. Tältä puolelta sinä voisit olla minusta
mielenkiintoinenkin, jos vain minulla olisi aikaa puuhata sinun
kanssasi…

Annahan, annahan, minä saan sinut kiinni: äsken sinä lyhdyn

luona kävit Aljošan kimppuun ja huusit hänelle: »Tämän olet sinä
saanut tietää häneltä! Mistä sinä tiedät, että hän käy luonani?»
Minuahan sinä muistelit. Siis yhden lyhyen silmänräpäyksen sinä
sentään uskoit, uskoit, että minä todella olen olemassa, — alkoi
gentlemanni lempeästi nauraa.

— Niin, se oli luonnon heikkous… mutta minä en voinut uskoa

sinua. Minä en tiedä, nukuinko vai kävelinkö viime kerralla. Kenties
minä silloin näin sinut unissani enkä ollenkaan valveilla…

—- Mutta miksi sinä äsken kohtelit häntä niin tylysti, Aljošaa

nimittäin? Hän on herttainen, minä olen hänen edessään syyllinen
luostarinvanhin Zosiman takia.

— Pidä suusi kiinni Aljošasta! Kuinka sinä uskallat, lakeija! — alkoi

Ivan taas nauraa.

— Sinä haukut ja samalla naurat, — hyvä merkki. Muuten sinä olet

tänään paljon ystävällisempi minua kohtaan kuin viime kerralla, ja
minä ymmärrän minkä tähden: tuo suuri päätös…

— Pidä suusi kiinni päätöksestä! — huusi Ivan rajusti.

— Ymmärrän, ymmärrän, c'est noble, c'est charmant, sinä menet

huomenna puolustamaan veljeäsi ja uhraudut… c'est
chevaleresque.

— Ole vaiti, minä annan sinulle potkut!

— Osittain minä olen siitä iloinen, sillä silloin olen saavuttanut

päämääräni: jos tulee potkut, niin siis uskot realismiini, sillä haamulle
ei anneta potkuja. Leikki sikseen: minustahan on samantekevää,
hauku, jos tahdot, mutta parempi sentään olisi olla edes hitusen
kohteliaampi vaikkapa minunkin kanssani. Milloin sanot hölmöksi,
milloin lakeijaksi, no, mitä sanoja nuo ovat!
 — Kun soimaan sinua — niin soimaan itseäni! — nauroi taas Ivan.
— Sinä olet minä, minä itse, vain naama on toinen. Sinä puhut juuri
sitä, mitä minä jo ajattelen… etkä kykene sanomaan minulle mitään
uutta!

— Jos minä olen yhtä sinun kanssasi ajatuksissa, niin se on

minulle vain kunniaksi, — lausui gentlemanni kohteliaasti ja
arvokkaasti.

— Sinä otat vain aina minun huonot ja ennen kaikkea typerät

ajatukseni.
Sinä olet tyhmä ja alhainen. Sinä olet hirveän tyhmä. Ei, minä en
jaksa
sietää sinua! Mitä minun on tehtävä, mitä minun on tehtävä! —
lausui
Ivan hampaitaan kiristellen.

— Ystäväni, minä tahdon kuitenkin olla gentlemanni ja että minut

siten otettaisiin vastaankin, — alkoi vieras eräänlaisen elätille
ominaisen ja jo edeltäkäsin myöntyväisen ja hyväntahtoisen
kunniantunnon puuskan vallassa. — Minä olen köyhä, mutta… en
sano, että olen hyvin kunniallinen, mutta… tavallisesti on
seurapiireissä pidetty selviönä, että minä olen langennut enkeli.
Jumal'auta, minä en osaa kuvitella, millä tavoin minä koskaan olen
voinut olla enkeli. Jos olen joskus ollut, niin siitä on niin kauan, ettei
ole synti, että on sen unohtanut. Nyt pidän vain tärkeänä, että olen
kunnon miehen maineessa ja elän miten sattuu koettaen olla
miellyttävä. Minä rakastan vilpittömästi ihmisiä, — oi, paljon on
minua paneteltu! Täällä, kun asetun aika ajoin teille asumaan, kuluu
elämäni niinkuin se todella olisi jotakin, ja se miellyttää minua
kaikkein enimmän. Minähän itsekin, kuten sinäkin, kärsin siitä, mikä
on haavetta, ja siksi minä rakastankin teidän maista realismianne.
Täällä teillä on kaikki selvästi hahmoteltua, täällä on kaava, täällä on
geometria, mutta meillä on aina vain jonkinmoisia epämääräisiä
yhtälöitä! Minä kuljen täällä ja haaveilen. Minä pidän
haaveilemisesta. Sitäpaitsi minä muutun maan päällä
taikauskoiseksi, — älä naura, pyydän: se juuri minua miellyttääkin,
että tulen taikauskoiseksi. Minä omaksun täällä kaikki teidän
tapanne: minusta on hauskaa käydä yleisessä saunassa, voitko
kuvitella, ja minusta on mieluisaa olla lauteilla hikoilemassa yhdessä
kauppiaitten ja pappien kanssa. Minun unelmani on — ruumiillistua,
mutta ihan ainaiseksi, johonkin paksuun, seitsemän puutaa
painavaan kauppiaan eukkoon ja uskoa kaikkea, mitä hän uskoo.
Minun ihanteenani on — mennä kirkkoon ja panna sinne kynttilä
vilpittömin mielin, jumal'auta, se on niin. Sillain ovat kärsimykseni
lopussa. Minua on ruvennut myös miellyttämään terveyden
parantaminen täällä luonanne: keväällä liikkui täällä rokkotauti, minä
menin lastenhoitolaan ja annoin rokottaa itseni, — jospa tietäisit,
miten tyytyväinen olin sinä päivänä: lahjoitin kymmenen ruplaa
slaavilaisten veljien hyväksi!… Mutta sinähän et kuuntele. Tiedätkö,
sinä et tänään ole ensinkään niinkuin tavallisesti, — jatkoi
gentlemanni oltuaan vähän aikaa vaiti. — Minä tiedän, että sinä kävit
eilen lääkärissä… no, miten on terveytesi? Mitä tohtori sanoi sinulle?

— Hölmö! — tokaisi Ivan.

— Sen sijaan sinä olet ylen viisas. Taasko sinä haukut? Enhän
minä oikeastaan kysynyt osanottavaisuudesta, vaan muuten vain.
Voithan olla vastaamatta. Nyt on taas reumatismia liikkeessä…

— Hölmö, — toisti Ivan.

 — Sinä puhut vain omaasi, mutta minulla oli viime vuonna
sellainen reumatismi, että muistan sen vieläkin.

— Pirulla reumatismi?

— Miksikä ei, jos minä toisinaan esiinnyn ruumiillisessa

muodossa. Kun ruummiillistun, niin alistun myös sen seurauksiin.
Satanas sum et nihil humanum a me alienum puto.

— Kuinka, kuinka? Satanas sum et nihil humanum… se ei ole

tyhmää pirun sanomaksi!

— Olen iloissani, että puheeni lopulta oli mieleen.

— Mutta sitähän sinä et ole ottanut minulta, — pysähtyi Ivan

yhtäkkiä aivan kuin hämmästyneenä, — se ei ole koskaan tullut
päähäni, se on omituista…

— C'est du nouveau, n'est-ce pas? Tällä kertaa minä menettelen

rehellisesti ja selitän asian sinulle. Kuule: unissa ja varsinkin
painajaisen aikana, joko vatsan epäkunnon tai muun semmoisen
johdosta, ihminen näkee toisinaan niin taiteellisia unia, niin
monimutkaisen ja reaalisen todellisuuden, sellaisia tapahtumia tai
kokonaisen tapahtumien maailman, jossa tapaukset kietoo yhteen
sellainen juoni ja jossa yksityiskohdat ovat niin yllättäviä, alkaen
korkeimmista elämän ilmiöistä aina viimeiseen paidannappiin, ettei,
vannon sen sinulle, Leo Tolstoi sepitä sellaista, ja kuitenkin näkevät
tämmöisiä unia toisinaan ei ollenkaan kirjailijat, vaan aivan tavalliset
arki-ihmiset, virkamiehet, kynäilijät, papit… Tässä on kokonainen
tutkimustehtävä: eräs ministeri tunnusti minulle itse, että hän saa
parhaat aatteensa nukkuessaan. No, niin on asia nytkin. Vaikka minä
olenkin sinun harhanäkysi, niin minä, kuten painajainenkin, puhun
omaperäisiä asioita, jommoisia ei tähän saakka ole tullut
päähäsikään, niin että minä en ollenkaan toistele sinun ajatuksiasi, ja
kuitenkin minä olen vain sinun painajaisesi enkä mitään muuta.

— Valehtelet. Sinun tarkoituksesi on nimenomaan saada

uskomaan, että sinä olet omia aikojasi olemassa etkä ole minun
painajaiseni, ja nyt sinä vakuutat itse olevasi uni.

— Ystäväni, tänään minä olen ottanut erikoisen menettelytavan ja

selitän sen sinulle myöhemmin. Odotahan, mihin minä pysähdyin?
Niin, minä vilustuin silloin, mutta en täällä teillä, vaan jo siellä…

— Missä siellä? Sano, miten kauan sinä viivyt luonani, etkö voi
lähteä? — huudahti Ivan miltei epätoivoissaan. Hän lakkasi
kävelemästä, istuutui sohvalle, nojasi taas kyynärpäänsä pöytään ja
puristi molemmin käsin päätään. Hän tempaisi päästään märän
pyyheliinan ja paiskasi sen vihoissaan pois: ilmeisesti siitä ei ollut
apua.

— Sinun hermosi ovat epäkunnossa, — huomautti gentlemanni

luontevan huolettomasti, mutta kuitenkin aivan ystävällisen
näköisenä. — Sinä olet vihainen minulle siitä, että minä olen voinut
vilustua, ja kuitenkin se tapahtui aivan luonnollisella tavalla. Minulla
oli silloin kiire erääseen diplomaattiseen illanviettoon erään ylhäisen
venäläisen rouvan luo, joka tähtäili ministereitä. No, hännystakki,
valkea kaulaliina, hansikkaat ja kuitenkin minä olin vielä Herra ties
missä, ja tullakseni luoksenne maan päälle minun täytyi vielä lentää
halki avaruuden… tietysti se kestää vain silmänräpäyksen, mutta
tarvitseehan auringon sädekin auringosta tullakseen kokonaista
kahdeksan minuuttia, mutta nyt, ajattelehan, olin hännystakissa ja
avoimessa liivissä. Henget eivät palellu, mutta kun kerran olin
ruumiillistunut, niin… sanalla sanoen olin kevytmielinen ja lähdin
liitämään, mutta noissa avaruuksissa, siellä yläilmoissa mantereen
yläpuolella, siellähän on sellainen pakkanen… taikka mitä pakkasta
se olisi, — ei sitä toki voi pakkaseksi nimittääkään, voitko kuvitella:
sataviisikymmentä astetta alle nollan! Tunnetaanhan maalaistyttöjen
huvittelutapa: kolmenkymmen asteen pakkasessa antavat
kokemattoman nuolaista kirvestä; kieli jäätyy silmänräpäyksessä
siihen kiinni ja tomppeli repäisee siitä nahan, niin että veri virtaa; ja
tämähän on vain kolmenkymmen asteen pakkasessa, mutta
sadanviidenkymmenen asteen kylmyydessä tarvitsee luullakseni
panna vain sormen kirveelle, niin se on mennyttä kalua, jos… vain
siellä on saatavissa kirves…

— Voiko siellä sitten olla saatavissa kirves? — keskeytti Ivan

Fjodorovitš yhtäkkiä hajamielisesti ja inhoten. Hän ponnisti kaikki
voimansa voidakseen olla uskomatta hourettaan ja estääkseen
itseään lopullisesti menettämästä järkeään.

— Kirves? — kysyi vuorostaan vieras ihmetellen.

— No niin, miten käy siellä kirveelle? — huudahti Ivan Fjodorovitš

yhtäkkiä rajun itsepintaisesti.

— Miten käy kirveelle avaruudessa? Quelle idée! Jos se sattuu

joutumaan jonnekin edemmäksi, niin se luullakseni alkaa lentää
maan ympäri, itsekään tietämättä miksi, ollen sen seuralaisena.
Tähtitieteilijät laskevat kirveen nousun ja laskun ajat, Gatzuk ottaa
sen kalenteriin, siinä kaikki.

— Sinä olet tyhmä, sinä olet hirveän tyhmä! — sanoi Ivan vastaan
hangoitellen. — Valehtele viisaammin, muuten en kuuntele. Sinä
tahdot voittaa minut realismilla, saada minut vakuutetuksi, että olet
olemassa, mutta minä en tahdo uskoa, että sinä olet olemassa! En
usko!

— Enhän minä valehtele, kaikki on totta; valitettavasti totuus ei

juuri milloinkaan ole älykästä. Huomaan, että sinä ehdottomasti
odotat minulta jotakin suurta ja ehkäpä ihanaakin. Se on hyvin
ikävää, sillä minä annan vain sitä, mitä voin…

— Älä filosofoi, aasi!

— Mitäpä filosofiaa siinä voi olla, kun koko oikea puoli on turtunut,
ähkin ja älisen. Olin etsimässä kaikelta lääketieteeltä apua: osaavat
oivallisesti tutkia, kertovat sinulle koko tautisi aivan kuin sormilla
laskien, no, mutta parantaa eivät osaa. Siinä sattui olemaan eräs
innostunut ylioppilas: »Jos te», sanoo, »kuolettekin, niin tiedättepä
kuitenkin täydelleen, mihin tautiin kuolitte!» Taaskin tuo heidän
tapansa lähettää spesialistien luo: me, mukamas, vain toteamme,
mutta menkää te sen ja sen spesialistin luo, hän parantaa teidät.
Kokonaan, kokonaan, sanon sen sinulle, on kadonnut entinen
tohtori, joka paransi kaikista taudeista, nykyjään kuulutetaan
sanomalehdissä vain spesialisteista. Jos nenäsi sattuu tulemaan
kipeäksi, niin sinut lähetetään Pariisiin: siellä muka eurooppalainen
spesialisti parantaa neniä. Tulet Pariisiin, hän tarkastaa nenän: minä
voin, sanoo, parantaa ainoastaan oikean sieraimenne, sillä
vasempia sieraimia minä en hoida, se ei ole minun erikoisalaani,
mutta menkää minun luotani päästyänne Wieniin, siellä parantaa
erikoisspesialisti vasemman sieraimenne. Mitä siis teet? Minä
turvauduin kansanomaisiin parannustapoihin, eräs saksalainen
tohtori neuvoi hieromaan ruumista saunan lauteilla hunajalla ja
suolalla. Menin tekemään niin ainoastaan sen vuoksi, että saisin
käydä ylimääräisen kerran saunassa: tahrin koko ruumiini eikä siitä
ollut mitään hyötyä. Epätoivoissani kirjoitin kreivi Matteille Milanoon;
hän lähetti kirjan ja tippoja, jääköön hän Jumalan huomaan. Ja
ajattelehan: Hoffin mallas-ekstrakti auttoi! Ostin sitä sattumalta, join
puolitoista pulloa ja olisin voinut vaikka tanssia, kaikki oli kuin pois
pyyhkäisty. Päätin ehdottomasti painattaa hänelle sanomalehtiin
kiitokset, kiitollisuuden tunne vaati sitä, mutta silloin, ajattelehan,
alkoi uusi juttu: ei yksikään toimitus ottanut sitä vastaan! »Se on
kovin taantumuksellista», sanovat, »ei kukaan sitä usko, le diable
n'existe point.» »Painattakaa», neuvovat, »nimettömästi».
Naureskelen konttorihenkilökunnan kanssa: »Jumalaanhan
uskominen», sanon, »on meidän aikanamme taantumuksellista,
mutta minähän olen piru, minuun voi uskoa». — »Ymmärrämme»,
sanovat, »kukapa ei uskoisi piruun, mutta sittenkään ei käy päinsä,
suunta voi siitä kärsiä. Onko tässä mikään pila kysymyksessä?» No,
pilana, ajattelen, tämä ei olisi älykästä. Eivät siis painaneet lehteen.
Ja, uskotko, tämä jäi ihan sydämelleni. Minun parhaat tunteeni,
kuten esimerkiksi kiitollisuus, ovat minulta muodollisesti kielletyt
yksinomaan yhteiskunnallisen asemani takia.

— Taasko lähdit filosofian alalle? — sanoi Ivan vihaisesti

hampaitaan kiristellen.

— Jumala minua varjelkoon, mutta eihän voi olla joskus

valittamatta. Minä olen paneteltu mies. Tässä sinä sanot vähän väliä,
että minä olen tyhmä. Näkyy, että olet nuori mies. Ystäväni, ei ole
ainoastaan älystä kysymys! Minulla on luonnostaan hyvä ja iloinen
sydän, »laittelenpa kaikenlaisia pieniä laulunäytelmiäkin». Sinä näyt
ehdottomasti pitävän minua harmaantuneena Hlestakovina, ja
kuitenkin on minun kohtaloni paljon vakavampi. Jokin aikojen alussa
annettu päätös, josta en koskaan ole päässyt selville, on osakseni
määrännyt »kielteisyyden», mutta samalla minä kuitenkin olen
vilpittömästi hyväsydäminen ja aivan kykenemätön suhtautumaan
mihinkään kielteisesti. »Ei, mene ja suhtaudu kielteisesti, ilman
kielteisyyttä ei ole kritiikkiä», mutta mikä aikakauslehti se sellainen
olisi, jossa ei olisi »kritiikkiosastoa?» Ilman kritiikkiä tulee vain
»hoosianna». Mutta elämää varten ei riitä tämä »hoosianna», tämän
»hoosiannan» pitää käydä epäilysten ahjon läpi, ja niin edespäin
tähän tapaan. Minä muuten en puutu tähän kaikkeen, minä en ole
luonut enkä minä ole vastuussa. No, valittiin syntipukki, pantiin
kirjoittamaan kritiikkiosastoon, ja niin muodostui elämä. Me
ymmärrämme tämän komedian: minä esimerkiksi suorastaan ja
yksinkertaisesti vaadin tuhoamistani. Ei, elä, sanotaan, sillä ilman
sinua ei asioista tule mitään. Jos maan päällä kaikki olisi järkevää,
niin ei mitään tapahtuisikaan. Ilman sinua ei tule mitään tapahtumia,
mutta tapahtumia pitää olla. Niinpä nyt palvelen malttaen mieleni,
jotta olisi tapahtumia, ja teen järjetöntä käskyn mukaan. Ihmiset
pitävät kaikkea tätä komediaa vakavana asiana, vaikka he
kiistämättömästi ovat älykkäitä. Se onkin heidän tragediansa. No, ja
tietysti he kärsivät, mutta… kuitenkin he elävät, elävät reaalista, ei
fantastista elämää. Mitä iloa siinä olisikaan ilman kärsimystä; kaikki
muuttuisi vain loppumattomaksi rukoushetkeksi: se on pyhää, mutta
ikävänpuoleista. No, entä minä? Minä kärsin, mutta en kuitenkaan
elä. Minä olen X epämääräisessä yhtälössä. Minä olen jokin aave,
jolta ovat hävinneet kaikki loput ja alut, ja lopulta olen itsekin
unohtanut, miksi itseäni nimittäisin. Sinä naurat… ei, sinä et naura,
sinä suutut taas. Sinä olet ikuisesti suutuksissasi, sinä tahdot aina
vain järkeä, mutta minä toistan sinulle vieläkin, että minä antaisin
kaiken tuon tähtientakaisen elämän, kaikki virka-arvot ja kaiken
kunnian vain siitä, että voisin ottaa olomuodokseni seitsemän puutaa
painavan kauppiaaneukon sielun ja asetella kynttilöitä Jumalalle.
 — Etkö sinäkään enää usko Jumalaan? — naurahti Ivan
vihaisesti.

— Miten oikeastaan sanoisinkaan sen sinulle, jos sinä vain

vakavasti…

— Onko Jumala olemassa vai eikö? — huudahti Ivan taas

raivokkaan itsepintaisesti.

— Ahaa, sinä puhut siis vakavasti? Ystäväni, en totisesti tiedä,

sanoitpa suuren sanan.

— Et tiedä, mutta näet Jumalan? Ei, sinä et ole omia aikojasi, sinä
olet — minä, sinä olet minä etkä mitään muuta! Sinä olet roskaa,
sinä olet minun kuvitelmani!

— No niin, jos tahdot, minulla on sama filosofia kuin sinulla, se on

oikein sanottu. Je pense, donc je suis, sen minä tiedän varmasti,
mutta kaikki muu, mikä on ympärilläni, kaikki nuo maailmat, Jumala
ja itse saatanakin, — kaikki tuo on minulle todistamatonta, onko se
todellisena olemassa vai onko se vain minun emanaationi, minun
minäni johdonmukaista kehitystä, tuon minuuteni, joka on olemassa
aikojen alusta ja yksin… sanalla sanoen, minä katkaisen nopeasti
puheeni, sillä sinä hyppäät luultavasti heti paikaltasi ja rupeat
tappelemaan.

— Kertoisit mieluummin jonkin anekdootin! — lausui Ivan

kärsivästi.

— Anekdootti on, ja se koskee juuri meidän

keskusteluaihettamme, tai oikeastaan se ei ole anekdootti, vaan
muuten vain, legenda. Sinä soimaat minua uskon puutteesta: »Näet
etkä usko.» Mutta ystäväni, enhän minä ole ainoa sellainen, kaikilla
meillä on nyt asiat sekaisin, ja se kaikki johtuu teidän tieteistänne.
Niin kauan kuin vielä oli atomeja, viisi aistia, neljä alkuainetta, niin
kaikki vielä sopi jollakin lailla yhteen. Atomeja oli jo vanhassa
maailmassa. Mutta kun me saimme tietää, että te siellä
keskuudessanne olitte keksineet »kemiallisen molekyylin» ja
»protoplasman» ja piru tiennee mitä kaikkea, — niin me panimme
hännän koipien väliin. Alkoi suoranainen järjettömyys; pääasia oli
taikausko, juorut; juorujahan on meilläkin yhtä paljon kuin teillä,
vieläpä hieman enemmänkin, ja lopulta ilmiantojakin, onhan
meilläkin eräs sellainen osasto, jossa otetaan vastaan
määrätynlaisia »tietoja». Niin on sitten tuo hurja legenda jo meidän
keskiajaltamme, — ei teidän, vaan meidän keskiajalta, — eikä
kukaan sitä usko, ei edes meilläkään, paitsi seitsemän puutaa
painavat kauppiaaneukot, nimittäin taaskaan ei teidän, vaan meidän
kauppiaaneukot. Kaikkea, mitä teillä on, on myöskin meillä, minä
ilmaisen sinulle ystävyyden vuoksi tämän yhden salaisuutemme,
vaikka ei olekaan lupa. Tuo legenda koskee paratiisia. Täällä maan
päällä, muka, oli joukossanne eräs sellainen ajattelija ja filosofi,
»kaiken hän kielsi, lait, omantunnon, uskon» ja ennen kaikkea —
tulevan elämän. Hän kuoli, luuli joutuvansa suoraan pimeyteen ja
kuolemaan, mutta hänen edessään olikin — tuleva elämä. Hän
hämmästyi ja paheksui: »Tämä», sanoo, »on ristiriidassa
vakaumukseni kanssa». Tämän vuoksi hänet tuomittiinkin… se on,
näetkö, anna minulle anteeksi, minähän itse kerron mitä olen kuullut,
tämä on vain legenda… tuomittiin, näes, hänet kulkemaan
pimeydessä kvadriljoona kilometriä (meillähän lasketaan nyt
kilometreissä), ja kun hän on kulkenut tämän kvadriljoonan, niin
hänelle avataan paratiisin ovet ja annetaan kaikki anteeksi…
 — Mutta mitä muita piinoja teillä on toisessa maailmassa paitsi
kvadriljoona? — keskeytti Ivan omituisen odotuksen vallassa.

— Mitä piinoja? Ah, älä kysykään: ennen oli minkä mitäkin, mutta
nyt ovat käytännössä enimmäkseen moraaliset, »omantunnon
tuskat» ja kaikkea tuommoista roskaa. Tämäkin on peräisin teistä,
»tapojenne lieventämisestä». No, ja kenelle tämä on ollut voitoksi?
Siitä ovat voittaneet vain tunnottomat, sillä mitä tunnonvaivoja
semmoisella on, jolla ei ensinkään ole omaatuntoakaan. Sen sijaan
ovat joutuneet kärsimään kunnon ihmiset, joilla on vielä jäljellä
omatunto ja kunnia… Sitä ovat reformit muokkaamattomalla
maaperällä, kun ne lisäksi vielä on kopioitu muukalaisista laitoksista,
— vahinkoa niistä vain on! Parempi olisi entisajan tuli. No, tuo
kvadriljoonaan tuomittu mies seisoi, katseli ja kävi tielle poikkiteloin:
»En tahdo mennä, periaatteen takia en lähde kulkemaan!» Ota
sivistyneen venäläisen ateistin sielu ja sekoita se kolme päivää ja
kolme yötä valaskalan vatsassa asustaneen profeetta Joonaan
sieluun, — siinä on sinulla tuon tielle pitkälleen käyneen ajattelijan
luonne.

— Minkä päälle hän siihen kävi pitkälleen?

—- No, kaipa siinä oli jotakin, minkä päälle kävi. Ethän tee pilaa?

— Reippaasti tehty! — huudahti Ivan yhä tuon omituisen

vilkkauden vallassa. Nyt hän kuunteli odottamattoman uteliaisuuden
valtaamana. — No, siinäkö hän makaa vielä nytkin?

— Siinäpä se, ettei. Hän makasi melkein tuhat vuotta, mutta nousi
sitten ja lähti kulkemaan.