Codigo De Processo Penal Militar

Anotado V 02 Artigos 170 A 383 2nd

Edition Jorge Cesar De Assis
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookstep.com/product/codigo-de-processo-penal-militar-anotado-v-02-artigos
-170-a-383-2nd-edition-jorge-cesar-de-assis/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Novo Codigo de Processo Civil Anotado Cassio

Scarpinella Bueno

https://ebookstep.com/product/novo-codigo-de-processo-civil-
anotado-cassio-scarpinella-bueno/

Alteracoes Do Codigo De Processo Penal Comentarios 1st

Edition Ruy Barbosa Marinho Ferreira

https://ebookstep.com/product/alteracoes-do-codigo-de-processo-
penal-comentarios-1st-edition-ruy-barbosa-marinho-ferreira/

Manual de Processo Penal e Execução Penal 12th Edition

Nucci Guilherme De Souza

https://ebookstep.com/product/manual-de-processo-penal-e-
execucao-penal-12th-edition-nucci-guilherme-de-souza/

Audiência de Custódia e o Processo Penal Brasileiro

Caio Paiva

https://ebookstep.com/product/audiencia-de-custodia-e-o-processo-
penal-brasileiro-caio-paiva/
Reflexões Defensivas Escritos de Direito e Processo
Penal Denis Sampaio

https://ebookstep.com/product/reflexoes-defensivas-escritos-de-
direito-e-processo-penal-denis-sampaio/

A Igreja do Diabo 1st Edition Machado De Assis

https://ebookstep.com/product/a-igreja-do-diabo-1st-edition-
machado-de-assis/

Processo Penal Gustavo Henrique Badaró

https://ebookstep.com/product/processo-penal-gustavo-henrique-
badaro/

Processo Penal 15th Edition Norberto Avena

https://ebookstep.com/product/processo-penal-15th-edition-
norberto-avena/

Memórias póstumas de Brás Cubas Machado De Assis

https://ebookstep.com/product/memorias-postumas-de-bras-cubas-
machado-de-assis/
Another random document with
no related content on Scribd:
I.

Oli vuosisadan viimeisen kuukauden viimeinen päivä. Riemujuhlan

viettoa koskevassa bullassa paavi kutsui uskolliset lapsensa
Roomaan, ja he olivat kutsua noudattaneet kaikista maailman
ääristä. He olivat tulleet tervehtimään uutta vuosisataa pyhittääkseen
sen komein juhlamenoin koko maailman palaamiselle ainoan
autuaaksitekevän kirkon helmaan, ja siksi väkijoukko nyt kokoontui
suurelle Pyhän Pietarin torille.

Poliisit sanoivat, että muutamat olivat olleet siellä yötäkin. Aikaisin

aamun sumussa heidän haamumaiset piirteensä näkyivät kuin
varjojen meressä. Kun valo alkoi tunkeutua sumun läpi, saattoi ensin
huomata vartalon, sitten kasvot epäselvästä ihmisrykelmästä.
Campagnalta virtaavan kylmän ilman läpi saattoi kuulla kärryjen
kovaa rätinää Rooman kivikaduilla, kun väki tulvaili tänne sivukatuja
pitkin. Valkoiset sumupilvet alkoivat haihtua, ja hiljaa nousi idästä
auringon suuri, punainen, uninen pallo. Sitten alkoi joltain
näkymättömältä vuorelta kuulua kellon mahtava kajahtelu, ja
hetkisen perästä sitä seurasi kaikkien Rooman kellojen komea
helinä.
 Koittava päivä valaisi kummallisen piirin. Tuolla kuumotti kuin
vuoristojärvi, jonka aika oli uurtanut. Kummallakin puolen oli sileät,
pyöreät seinät ja edessä jättiläisjäätikkö, josta kohosi kaksi huippua
ja pyöreä pallo taivasta kohti, ja äärettömän suuria kivimöhkäleitä oli
vierinyt alaspäin. Olit kuulevinäsi vesien kohinan vuorituulien
hymistessä ja virtojen vyöryessä mahtavaan onkaloon.

Vihdoin nousi lyijynharmaa valo, ja jäätikkö osoittautui Pyhän

Pietarin suureksi kirkoksi, pyöreät seinät Berninin kolonnadiksi, kaksi
huippua molemmiksi kellotorneiksi, kivimöhkäleet kahdentoista
miekka kädessä seisovan apostolin patsaiksi, obeliskeiksi ja
suihkukaivoiksi. Ja vesien kohina oli tuon äärettömän ihmisjoukon
humu, joka jo oli kokoontunut torille.

Aurinko loi ensimmäisen säteensä kirkon kultaiseen ristiin, ja se

kimmelteli kuin Chamonix'n äärimmäiset huiput auringon noustessa,
ja sitten levisi laaja valovirta pitkin sinistä kupua ja valkoisia seiniä ja
yli alhaalla olevan pyöreän ihmismeren.

Laaja purje varjosti kirkon parveketta, ja porttikäytävää koristivat

punaiset ja kultaiset verhot suojaten suurta kokoelmaa, jossa oli
paavien erilaatuisia vaakunoita. Isojen portaiden päässä, jonne oli
ripotettu hiekkaa ja puksipuun oksia, oli avoin paikka, jota vartioi
jalkaväkijoukko.

Kaksi riviä sotaväkeä kulki torin poikki. Toinen asettui

puoliympyrän muotoisesti kolonnadin alla olevasta pronssiportista
oikeanpuolisen holvin luo kellotapulin alle vasemmalle. Tätä tietä oli
paavien kulkue tuleva Vatikaanista Pietarin kirkkoon, ja siksi se
pidettiin avoinna kuin kuivuneen virran uoma. Toinen sotilasrivi kulki
torin poikki kadun yli kirkon edessä ja keskikäytävälle asti. Se oli kuin
virta, joka joskus hiljalleen vyöryy, joskus syöksyy, mutta aina on
kulussa.

Kun kello löi seitsemän, avautuivat ovet, ja ihmisvirta alkoi kohota

ylös portaita ja kadota kirkkoon.

Ensin tulivat etäältä saapuneet toivioretkeläiset kirjavana,

sekavana joukkueena. Tuolla tuli ruskea-ihoisia, synkkäkatseisia,
isonaamaisia olentoja, puettuina lampaannahkoihin. Sitten seurasi
vilkassilmäisiä napolilaisia naisia punaiset huivit päässä,
korallinauhat kaulassa ja hopeaneuloja sinertävän mustassa
tukassa. Ja sitten tuli joukko köyhiä miehiä, joilla oli yllään punaiset
puserot, ja vanhoja mustakaapuisia ja harsohuntuisia naisia.
Jokaisen joukkueen johtajana kulki pappismies, joskus maalainen
monsignor, jolla oli leveä sinipunerva nauha mustan kaavun yli,
mutta tavallisesti vain vaatimaton pappi, harjaamaton parta
ajamattomana, kulunut huopahattu sateen huuhtomana ja paksut
kengät mudan likaamina.

Noin kello kahdeksan tuli useita rivejä miehiä ja poikia kantaen

keltaisella silkillä ja kullalla kirjailtuja lippuja. Yhdessä rivissä oli
ranskalainen työväen lähetystö, joka oli tullut osoittamaan
hartauttaan pyhälle isälle ja ylistämään häntä kansanvaltaisuuden ja
työväen paavina.

Kun kello löi yhdeksän, alkoi portaita nousevan virran poikki astua
juhlapukuisia herrasmiehiä ja naisia, joilla oli pitkät mustat hunnut
sekä hohtavia jalokiviä. Näiden lomassa tulivat kahdeksan- ja
kymmenmiehisissä joukoissa tulevaisuuden papit, puna-, sini- ja
vihreävöiset propagandan tutkijat, ja yhdellä joukolla oli punaiset
kaavutkin, jotka viistivät maata kuin verivirta. Sitten seurasi pieni
ryhmä nunnia, mustat hunnut peittämässä kasvoja. Ja vihdoin
viimeisenä tulivat valtiolliset lähetystöt Vatikaanista, puettuina jos
jonkinlaisiin loistaviin univormuihin ja hohtaen kunniamerkkejä.

Nyt oli jo ääretön tungos Pietarin kirkossa, mutta vielä suurempi oli
kirjava joukko sen ulkopuolella. Ihmiset täyttivät nyt torin joka
kohdalta paitsi niillä paikoilla, mistä mustat ja punaiset karabinieerit
ja mustat sekä punaiset poliisimiehet joko käyden tai ratsastaen
pitivät ihmisiä etäällä mahdollisten tapaturmien ehkäisemiseksi.

Laaja vuoristojärvi oli nähtävästi heittänyt kuohuaan ylt'ympäri,

sillä joka ikkunassa ja parvekkeilla riippui kirjavia verhoja, ja
kaikkialta kurkisteli kasvoja.

Riemujuhlan tuli olla pyhä, mutta vaikeata oli sanoa, että tuo
tungos tuolla näytti juhlalliselta ja ylevältä. Siellä oli tyttöjä, jotka
hotelleissa tanssivat tarantellaa, iloisia pikkutyttöjä, joiden vartalot
juuri alkoivat pyöristyä aistillisen naisekkaiksi. Siellä oli
lyhythameisia, kirjavasukkaisia taiteilijain malleja, jotka odottelivat
taiteilijoita, ja siellä oli rahvaantyttöjä, tummat, itämaiset silmät
hehkuen vallattomasti.

Oli siellä myöskin musta-, ruskea- ja valkokaapuisia munkkeja,

jokaisella suuri, muodoton sateenvarjo kädessä, ja tuolla oli vanha
pappi, jolla oli vanhan akan kasvot, mutta hän oli avuttoman ja
epäsiistin näköinen, hänellä kun ei ollut ketään naista huolta
pitämässä. Keikarimainen Italian armeijan upseeri kulki sinisessä
viitassaan, tanakka rouva rinnallaan, vielä näkyi likainen
jäätelöveden ja keltaisten papujen myyjä, sanomalehden myyjä
huutaen »La Vera Roma», taskuvaras, Tiberin-takaisen rannan
asukas, paksuine niskoineen, taitava pakokauhun järjestäjä ja
poliisin välttelijä, ja joukko kerjäläisiä, eri lailla vaivaisia, kirkuen ja
valitellen: »Antakaa penni Jumalan rakkauden tähden! Pyhän
Neitsyen tähden! Kristuksen tähden! Ja Jumala teitä siunatkoon ja
Madonna ja kaikki pyhät!»

Kaikkein viimeisenä tuossa kirjavassa joukossa oli muukalaisten

laaja armeija, isolukuinen kuin tähdet taivaalla. Siellä oli
englantilaisia, amerikkalaisia, ranskalaisia, venäläisiä, espanjalaisia,
jotka kaikki pitävät Roomaa taiteellisena leikkikenttänään ja tulevat
katselemaan varsinkin uskonnollisia näytelmiä. Tuossa laajassa
yleismaailmassa kuullaan kaikkia Europan kieliä, kaikkia
englanninkielen vivahduksia, sievän punavalkoisen,
merimieshattuisen englantilaisen missin lepertämisestä iloisen,
lyhythameisen, Baedeker kainalossa astuvan amerikalaistytön
kirkkaaseen ääneen asti.

Siellä oli kaikki, kaikki kielet, kaikki kansat, kaikki iät, itä ja länsi,
menneisyys ja nykyisyys, kaikki oli kokoontunut maailman sydämeen
syntyneeseen ikuiseen kaupunkiin. Kansat nousevat ja laskevat,
mutta ihmiskunta on ikuinen, ja tuo kauneuden ja voiman näytelmä
taivaan hehkuvassa valossa — Pyhän Pietarin kirkko, kansa,
Rooma, yhdessä paikassa, yhtenä hetkenä — se oli kuin Jumalan
kasvojen kirkas loiste.
II.

Poikia ja miehiä kiipeili kaikille mahdollisille kohopaikoille, ja eräs

iloinen tyttönen, joka oli vallannut korkean paikan obeliskin juurella,
laverteli ystäväparvelle, joka kuunteli johtajansa puhetta.

»Niin, tuo on Vatikaani», sanoi johtaja osoittaen kolonnadin takana

olevaa neliskulmaista rakennusta, »ja paavin huoneisto on tuolla
kolmannessa kerroksessa juuri Rafaelin loggian tasalla. Kardinaali-
valtiosihteeri asui ennen alapuolella olevissa huoneissa, jonne
päästään suuria portaita pitkin Damaskus-pihalta. Sieltä vie
yksityiskäytävä paavin huoneistoon ja salakäytävä Pyhän Angelon
linnaan.»

»Mitä — onko paavilla vielä salaisia käytäviä?»

»Ei — ei enää. Kun linna joutui kuninkaalle, suljettiin Vatikaanin

käytävä. Ah, kaikki on muuttunut niistä ajoista! Paavi kävi ennen
Pietarin kirkossa kardinaaliensa ja piispojensa ympäröimänä, ja
rummut pärisivät ja kanuunat paukkuivat. Se on kaikki mennyttä nyt.
Nykyinen paavi kyllä koettaa uudistaa entistä tilaa näennäisesti,
mutta mitä hän voi tehdä! Bullassa, jossa riemujuhla julistetaan,
siinäkin hän valittaa ajallisen valtansa häviämistä, joka estää häntä
uudistamasta pyhän kaupungin viehätystä.»

»Sanokaa hänelle, että tämä kaupunki on viehättävä juuri

tämmöisenään», sanoi obeliskille noussut tyttö, »ja kun juhlatulitus
alkaa…»

»Kuulkaa, ystävä», sanoivat tytön vanhemmat, »tahtoisimme

saada kuulla koko tämän puuhan ytimen. Rooma kuului paaville —
eikö niin? Ja sitten italialaiset ottivat sen ja tekivät siitä Italian
pääkaupungin — niinkö?»

»Juuri niin, ja siitä lähtien pyhä isä on ollut vankina Vatikaanissa,

mennen sinne kardinaalina ja tullen ulos ruumiina. Tänään paavi
ensimmäisen kerran astuu jalallaan Rooman kaduille.»

»Taivas! Onko hän vanginpuvussa?»

»Lilian Martha! Etkö sinä ymmärrä tuon enempää? Ehkä sinä

toivot näkeväsi hänet kahleissa ja vaatteissa koppivuoteen
oljenkorsia? Paavi on kuningas ja hänellä on hovi — tämä oli vain
kuvannollista puhetta.»

»Totta on, että paavi on hallitsija vielä, ja häntä ympäröi valtion

virkamiehistö — kardinaalisihteeri, maggiordomo, seremoniamestari,
hovimestari, poliisipäällikkö, sveitsiläinen kaarti, ylimyskaarti ja
Palatinin kaarti sekä paavin kaarti, jotka asuvat puutarhassa ja
vartioivat rajoja yöt ja päivät. Hän vastaanottaa myöskin aivan kuin
ennen kardinaalisihteerin joka aamu kello 10, maggiordomon
ensimmäisenä ja kolmantena perjantaina, seremoniamestarin kerran
viikossa — paavin odotushuoneen seinällä on lista noista kaikista
sekä päivä- ja tuntimäärät, jolloin vastaanotto tapahtuu.»
 »Miksi siis — — — sanotte häntä vangiksi?»

»Vanki hän on tosiaankin! Vanki, joka tuskin uskaltaa katsoa

ikkunoistaan tälle torille syyskuun kahdentenakymmenentenä
päivänä joutumatta joukon solvaistavaksi. Ja taivas tiesi, mitä
tapahtuu, kun hän uskaltaa tulla ulos tänään!»

»Pääni menee vallan sekaisin kaikesta tästä!»

Ulommaisen sotilasrivin taakse oli asetettu useita vaunuja niin,

että niistä saattoi hyvästi nähdä juhlakulkueen. Yhdessä istui
ranskalainen, rinta täynnä kunniamerkkejä. Hän oli verevä,
teräväsilmäinen soturi, jonka karkea tukka oli valkoinen. Hänen
vaunujensa vieressä seisoi nuori, tyypillinen roomalainen, hieno,
moitteettomasti puettu, kalpea mies, alaleuka voimakas, silmät
tummat ja valppaat, viikset ylöspäin kierretyt ja musta tukka lyhyeksi
leikattu.

»Niin, niin», sanoi vanha ranskalainen. »Paljon vettä on vuotanut

sillan alitse siitä saakka. Vapautta? Tarkoitatte kai vallattomuutta?
Laki sallii kansan tehdä mitä tahansa näihin aikoihin. Syyttäköön
itseänsä, jos he anovat ja lörpöttävät roskaa ja anastavat kaikki.
Muuttunutko siitä ajasta? Roomako? Olette oikeassa, hyvä herra.
Sepä ei ollutkaan siihen aikaan hävittävän armeijan käsissä, eivätkä
sen valtiotulot menneet heidän turmeltuneisiin kukkaroihinsa. Kun
Rooma kaatuu, kaatuu koko maailma, niin sanotaan, mutta muuttua
se voi, ja tämä torikin on muuttunut. Pyhä virasto on paikoillaan, tuo
keltainen rakennus tuolla, mutta tuo palatsi esimerkiksi — tuo, jonka
parvekkeella on väkeä…»

Ranskalainen osoitti torin etäisimmässä laidassa olevaa vankilan

näköistä rakennusta. Alaikkunat olivat rautaristikkojen suojaamat
kuin häkit, ja portilla, jonka takaa pilkotti vihreätä, seisoi punaisen- ja
ruskeankirjavaan livreaan puettu vartia, poimukas hattu päässä ja
kädessä hopealla ja kullalla silattu sauva.

»Tiedättekö, kenen palatsi tuo on?»

»Paroni Bonellin, joka on valtioneuvoston presidentti ja sisäasiain

ministeri.»

»Aivan niin! Mutta tiedättekö, kenen se oli ennen?»

»Eikö se ollut englantilaisen Wolseyn oma siihen aikaan, jolloin

hän halusi paavinistuinta?»

»Minun aikoinani se oli paavin isän, vanhan paroni Leonen oma.»

»Leone! Sehän on paavin sukunimi, eikö niin?»

»Niin on, ja vanha parooni oli pankkiiri ja raajarikko. Näin hänet

kerran juuri tuolla ovella. Hän astui vaunuistaan käärittynä turkiksiin,
ja tusina voimakkaita palvelijoita hääräili ja puuhaili hänen
ympärillään. Herra paroni! Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne astua?
Toinen jalka hänellä oli jo haudassa, mutta kaikki hänen toiveensa
keskittyivät hänen poikaansa. 'Pojastani', sanoi hän, ’tulee kerran
Rooman rikkain mies, rikkaampi kuin kukaan Rooman prinsseistä, ja
hänen oma syynsä on, ellei hänestä tule paavi'.»

»Hänestä on nyt tullut paavi.»

»Mutta ei sillä tavalla kuin isä arveli. Isän kuoltua hän myi kaikki, ja
kun hänellä ei ollut ainoatakaan sukulaista, antoi hän joka pennin
köyhille. Sillä lailla tuo vanha pankkiirin palatsi joutui Italian
pääministerille — joka on uskoton Antikristuksen palvelija.»
 »Paavi on siis hyvä ihminen, eikö niin?»

»Ihminen! Hän ei ole ihminen ollenkaan, hän on enkeli! Hänellä ei

ole muuta kuin kaksi päämäärää elämässä — kirkon kunnia ja
nousevan polven menestys. Hän antoi puolet omaisuudestaan kotien
perustamiseksi köyhille pojille yli koko maailman. Pojat — ne ovat
paavin heikko kohta! Kerro hänelle jotain liikuttavaa pienestä
pojasta, niin hän sulaa paikalla.»

Nuoren roomalaisen katse siirtyi pois ranskalaisesta jokseenkin

huonoihin, yhden hevosen vedettäviin rattaisiin, jotka juuri olivat
saapuneet torille ja asettuneet vanhan, synkän palatsin varjoon.
Niissä istui yksi ainoa mies pehmeä, musta hattu päässä. Hänellä ei
ollut ainoatakaan kunniamerkkiä, mutta hänen saapumisensa herätti
yleistä huomiota, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen päin.

»Kuulkaa», sanoi vanha soturi, »minä kerron teille jotain, josta

tunnette Pius kymmenennen, ja jos ihmiset puhuvat teille muuta,
voitte vannoa, että he valehtelevat. Nimeni on De Raymond. Olin
ennen kapteenina paavin zuaavijoukossa. Niin, hyvä herra, ja
haavoituin samana päivänä, jona italialaiset tunkeutuivat Roomaan,
eikä se haava ole koskaan parantunut. Vaimoni oli kotona
Versaillessa, ja kun hän sai sähkösanoman, että minä olin
haavoittunut ja Rooma oli mennyt, joutui hän vuoteen omaksi, ja sinä
samana päivänä meidän poikamme syntyi. Äiti kuoli, Jumala hänen
sieluaan armahtakoon, mutta ennen kuolemaansa hän kutsui papin,
joka risti lapsen.»

Nuori roomalainen tuskin kuunteli ollenkaan. Hänen katseensa oli

kiintynyt mieheen, jolla oli pehmeä musta hattu päässä, ja hän kuuli
nimen »Davido Rossi», joka hymisi joukossa aivan kuin
ensimmäinen aamutuuli merellä.
 »Kaksikymmentä vuotta myöhemmin toivoin poikani pääsevän
paavin ylimyskaartiin. Heillä tosin ei ole kuin sata frangia
kuukaudessa, mutta kaksi heistä on aina pyhän isän läheisyydessä.
Oli kolme paikkaa täytettävänä, mutta mitä tulin päivää liian
myöhään. 'Antakaa minun päästä itse pyhän isän puheille', sanoin.
'Ei maksa vaivaa', sanoi alisihteeri, 'paikat ovat täytetyt, ja pyhä isä
pahastuu'. 'Antakaa minun kumminkin tavata häntä', pyysin, ja hän
suostui. Mutta hän oli oikeassa — pyhä isä pahastui. 'Monsignor',
sanoi hän, 'miksi ette ilmoittanut hänelle, että paikat jo ovat täytetyt?'
'Sen tein, teidän pyhyytenne, mutta hän pyrki välttämättömästi itse
puheillenne'. Silloin paavi punastui ja nousi antaakseen minulle
merkin poistua. 'Odottakaa hetkinen, pyhä isä', sanoin minä.
'Muistatteko kertomusta Phineaan vaimosta Samuelin kirjassa?' 'Mitä
sitten?' 'Hän kutsui poikansa Ichabodiksi, sillä hänen isänsä oli
kuollut tappelussa, ja samana päivänä oli Jumalan arkki kadotettu.
Muistatteko mikä päivä tämä on, pyhä isä? Nyt on sen päivän
vuosipäivä, jona italialaiset tulivat Porta Pian kautta ja paavi kadotti
pyhän kaupungin. Sinä päivänä minä haavoituin, eikä se haava ole
koskaan parantunut. Sinä päivänä myöskin poikani syntyi, ja hänen
äitinsä, joka kuoli, kutsui hänet Ichabodiksi, sillä silloin vietiin
Jumalan arkki ja hänen kunniansa hävisi Israelista'.»

»Ja mitä paavi vastasi?»

»Monsignor», sanoi hän, »saatte pyyhkiä pois minkä nimen

haluatte ja kirjoittakaa sijaan Ichabod de Raymond.»

Tulisen vanhan ranskalaisen kurkku kävi käheäksi, ja silmät

vettyivät, mutta nuori roomalainen sanoi kuivasti:

»Tiedättekö sattumalta, kuka tuo on? Tuo mies vaunussa sen

parvekkeen alla, joka on täynnä naisia? Onko se Davido Rossi?»
 »Davido Rossi, anarkistiko?»

»Muutamat sanovat häntä anarkistiksi. Tunnetteko hänet?»

»En — en ollenkaan — en todellakaan — tunnen vain hänen

kirjoituksiaan, joita on ollut sanomalehdissä.»

»Niin, tietysti! Hänen 'Koitossa' julkaisemistaan kirjoituksista

puhutaan yli koko Euroopan, ja hän on varmaan yhtä hyvin tunnettu
Pariisissa kuin Roomassa.»

»En tiedä mitään muuta miehestä kuin että hän on pyhän isän
vihollinen.»

»Siitä huolimatta hän aikoo ojentaa anomuskirjan paaville tänä

aamuna.»

»Mahdotonta!»

»Ettekö ole kuullut siitä? Nuo tuossa lippuineen ja merkkeineen

ovat hänen seuralaisiaan.»

Hän osoitti työmiesriviä, joka oli järjestäytynyt vaunujen ympärille

kantaen lippuja, joissa näkyivät kirjoitukset »Garibaldi-klubi»,
»Mazzini-klubi», »Tasavaltalaisten yhdistys» ja »Ihmisten tasavalta».

»Teidän ystävänne Antikristus tuolla», hän osoitti sormellaan

olkansa yli palatsia kohti, »on verottanut leivän voidakseen rakentaa
uusia sotalaivoja, ja Rossi on noussut häntä vastaan. 'Verottakaa
mitä muuta tahansa', sanoo hän, 'mutta älkää verottako kansan
elinehtoja. Se on periaatteellisesti väärin, se on käytännössä
hirmuvaltaisuutta, eikä sitä voi muuten vastustaa kuin puukolla'.»
 »Hm! He näyttävät siltä kuin heillä olisi aika paljon puukkoja
housuntaskuissa.»

»Kun hän sitten epäonnistui sanomalehdistössä, parlamentissa ja

Kvirinaalissa, on hän tullut paavilta anomaan, että kirkko ryhtyisi
vanhaan tehtäväänsä ja rupeisi sorrettujen ja sortajain välittäjäksi —
sanalla sanoen asettuisi militarismia vastaan, joka yltyy koko
Euroopassa, ja ehkäisisi siten pahimman syövän, mikä ikinä on
jäytänyt ihmiskunnan elimiä siitä asti kuin vanhan pyhä Angelo näki
pyhän Mikaelin pistävän miekkansa tuppeen.»

»Se on mahdotonta!»

»Miksi?»

»Ketä vastaan paavin pitäisi protesteerata? Italian kuningasta

vastaan, joka on ryöstänyt häneltä pyhän kaupungin! Olisi todellakin
kaunista polvistua rosvon edessä, joka on teiltä kaikki ryöstänyt! Ja
kenen pyynnöstä hänen pitäisi protesteerata? Pahimman
vihollisensa! Huh!»

»Te väitätte siis yhä, että Davido Rossi on paavin vihollinen?»

»Hurjin vihollinen, mikä paavilla on koko maailmassa.»

III.

Ranskalaisen sotilaan tuomitsema henkilö näytti vallan viattomalta

istuessaan kärryissään vanhan paroni Leonen synkän palatsin
varjossa. Ensi silmäyksellä saattoi nähdä miehen, joka oli iältään
hiukan yli kolmenkymmenen, pitkä, solakka, vähän kumara, kasvot
kaidat ja parta ajettu, silmät suuret ja tummat ja hiukset mustat,
peittäen pään lyhyeksi leikatuin kiharoin, jotka olivat melkein yhtä
tiheät kuin afrikkalaisella. Mutta toisella silmäyksellä saattoi huomata
kaikki ne piirteet, jotka vaikuttavat kansaan ja joita vailla ei kukaan
mies voi johtaa suurta liikettä.

Silmissä oli ilmettä ja salattua surumielisyyttä, ja ne näyttivät usein

katselevan jotain tämän elämän ulkopuolella olevaa. Mutta niiden
tummassa leimahduksessa oli myöskin voimaa, kun niiden katse
kohtasi läheisiä esineitä. Värähtelevä suu ilmaisi hellyyttä ja
tunnetta, mutta samalla varmuutta ja päättäväisyyttä, ja koko noiden
ruskeiden kasvojen ilme, joka oli hiukan masentunut ja väsähtänyt,
mutta ystävällinen ja inhimillinen, yhdessä väsyneen ja hellän hymyn
kanssa osoitti, että tuolla miehellä oli suuri sydän, jossa myötätunto
ja ihmisyys olivat hehkuvana tulena ja pelastuksen toivo palavana
pensaana.
 Heti Davido Rossin saavuttua syntyi vavahteleva liike kaikkialla, ja
vähänväliä tuli ihmisiä puhuttelemaan häntä, jolloin väsynyt hymy
pakottautui kuluneille kasvoille, mutta sitten taas hiljalleen katosi.
Hetkisen perästä, aivan kuin vähentääkseen tuota persoonallisen
huomion tunnetta, hän otti kynän ja soikean paperiliuskareen ja alkoi
kirjoittaa polvellaan.

Sillävälin vilkassilmäinen, liikkuva joukko hänen ympärillään, nuo

sukkelat, ihmeelliset, kärsivälliset latinalaisen rodun edustajat —
suuret lapset, jommoisia Shakespeare rakasti — lyhensivät
odotuksen ikävyyttä hyvänsävyisellä leikillä. Suuri pörhötukkainen,
koleaääninen olento astui esiin pullo kädessä ja tervehti tuota
alaspäin kumartunutta päätä puoleksi nöyrästi ja puoleksi
tuttavallisesti, kiipesi sitten ajurin viereen ja alkoi syvällä
bassoäänellä hullunkurisesta jäljitellä. Hän oli todella kansan lapsi, ja
tuon karun pinnan alla sykähteli lapsen sydän. Ei voinut olla
nauramatta, kun katsoi häneen, ja joukon riemu sekä hänen
uskaliaat sukkeluutensa osoittivat, että hän oli kaikkien suosikki.
Silloin tällöin vain kumartunut pää kohosi kirjoituksestaan, ja tyyni
ääni varoitti:

»Bruno!»

Silloin pörhöinen pää kuskipenkillä käännähti, pyyteli anteeksi ja

syöksähti taas kahden sekunnin perästä vielä vallattomampaan
leikkiin.

»Huh!» hän löi toisella kädellä otsaansa niskaan työnnetyn

leveälierisen hatun alta ja ojensi toisella pulloaan. »Onpa nyt kuuma!
Oi sinä hallituksen koira, kuinka kuuma nyt on. Otapa naukku,
veljeni. Mitä seisookaan aapiskirjassa — kun köyhä mies auttaa
toista köyhää miestä, silloin Jumala hymyilee. Nyt on hallitus
verottanut suolan! Herra karabinieeri, ettekö tekisi minulle tuota
kunniaa?» hän tarjosi pullonsa sotilaspoliisille. »Ettekö? Tietysti ette!
Anteeksi herra, unohdin että vanha verenimijä katselee meitä», hän
osoitti peukalollaan olkansa yli pääministerin palatsiin päin. »Taas
anarkistijuonia! Koetettiin surmata poliisi! No vähätpä siitä, veli, me
olemme Italian vientitavaraa, veli. Jospa hallitus olisi ensimmäinen
meistä!»

»Bruno!»

»Anteeksi, herra. Eihän kieli luita riko! Kaikki hallitukset ovat

huonoja, ja huonoin on paras. Katsokaapa noita neitosia tuolla
parvekkeella. He eivät ajattele mitään muuta kuin kauniita hattujaan,
se on varma! Tuolla on pieni hohtokivi ja tähti. Jos se myytäisiin
huutokaupalla, tuottaisi se kuninkaan lunnasrahan. Minun vaimollani
ei taida olla sellaista, ja vanha äitini käyttää punaista pumpulihuivia.
Niin, niin, rikkaat teillä on aina luonanne. Mutta seuraavassa
elämässä vaihtuvat osat — niin Giuseppen apina aina sanoo
saadessaan selkäänsä.»

»Kumminkin te luulitte, että tuhatvuotinen valtakunta alkoi, kun

perustuslait annettiin», sanoi paksu ääni joukossa.

»Niinhän me luulimme, veliseni, mutta me olemme kuin entisen

hollantilaisen koira. 'Schneider', sanoi hollantilainen, 'sinä olet
vapaa'. 'Mutta minne saan mennä?' sanoi Schneider. 'Sinä olet
vapaa', vakuutti hollantilainen. 'Jaa, jaa, mutta mitä minä saan
syödä?' 'Sinä olet vapaa, etkö kuule!' Seuraavana päivänä löydettiin
Schneider kuolleena ojasta. 'Hän ei voi minua syyttää. Minä annoin
hänelle vapauden, enkö antanut?' sanoi hollantilainen.»
 »Teidän pitäisi hävetä, kun puhutte noin kuninkaastanne ja
valtakunnasta», sanoi toinen samea ääni.

»Halloo! Sehän on signor Paolo Pry, kuninkaan päätallirenki.

Hänellä on kolmesataa hevosta hallittavanaan ja ne syövät apilasta.
Siellä, missä hänen on hyvä olla, siellä on hänen isänmaansa! Älkää
menkö vielä, setä Paolo! Kuinkas vanha veljenne jaksaa, joka
nukkuu luolissa ja syö puuroa ja polentaa?»

Pietarin kirkon iso kello löi kymmenen joukon naurun kaikuessa.

»Nyt ei kestä kauan enää. Paavi on täsmällinen kuin tähdet. Kun

häntä odotetaan kello kymmenen, ei hän koskaan tule myöhempään
kuin puoli kaksi. Katsokaapa, kuinka tuo vanha kello vilkuttaa! Se on
vilkuttanut siinä jo kolmesataa vuotta. Se on nähnyt yhtä ja toista
sinä aikana, veljet. Mutta aina se on samannäköinen, näyttipä se
aikaa Bonifaciukselle tai Piukselle — vanhalle syntiselle tai vanhalle
pyhimykselle — ja yhtä tyytyväisenä se heiluttaa häntäänsä,
tehköötpä täällä alhaalla mitä tahansa.»

»Sinä olet hurja pappissyöjä ja ansaitsisit perikadon, sinä ja kaikki

sikiösi — ja niin sinulle kävisikin, jos paavi saisi entisen valtansa.»

»Halloo! Kuka nyt puhui? Herra Pulcinelle, paavin parturi! Saa

kahdeksankymmentä frangia kuukaudessa, kun tulee joka aamu
Condottista pyhän isän partaa ajamaan.»

»Ellei paavia olisi, niin kyllä tietäisitte, mitä kurjuus on, ja ruohoa
kasvaisivat silloin Rooman kadut.»

»Eipä olisi hullumpaa. Nyt siellä kasvaa vain rikkaruohoa,

veliseni.»
 »Bruno!»

Heikko vanha mies läheni sillä hetkellä vaunuja. Nähdessään

hänen lähestyvän Davido Rossi ojensi kätensä. Vanha mies tarttui
siihen, mutta ei virkkanut mitään.

»Tahdoitteko puhua minulle, isä?»

»En voi vielä», sanoi vanha mies, ja hänen äänensä värisi ja

silmät olivat kosteat.

Davido Rossi astui alas vaunuista ja käyttäen hellää pakkoa,

huolimatta estelemisestä asetti vanhan miehen sinne istumaan.

»Tulen Carrarasta, herra, ja kun palaan kotiini ja kerron, että olen

tavannut Davido Rossin ja puhunut hänen kanssaan, eivät he usko
minua. 'Hän näkee tulevaisuuden niin selvään', sanovat he, 'kuin
Jumalan oma tekemä almanakka'.»

Juuri silloin liikahti joukko, ja komentava ääni huusi: »Pois tieltä!»

Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi seisoi vaunujensa
astuimella ja oli vähällä joutua komeitten ajoneuvojen alle, joita veti
kaksi hyppelevää hevosta ja ohjasi lihava, kultaan ja punaiseen
puettu englantilainen kuski.

Kova mielenliikutus tummensi Rossin tummia kasvoja vielä

enemmän, mutta hetken kuluttua ne saivat entisen ystävällisen
ilmeensä, ja hän kääntyi taas vanhan miehen puoleen katsomatta
ollenkaan vaunuissa-ajajaan.

Se oli nainen. Hän oli pitkä, ja hänen vartalonsa oli ylpeän

täyteläinen sekä hyvin kaunis. Hänen paksu, otsalle valuva tukkansa
oli pikimusta ja kiiltävä, ja se varjosti auringonpaistetta hänen
kasvoiltaan. Iho oli kellertävä, ja violetinvärisissä silmissä oli
välinpitämätön ilme. Hänen vaununsa vyöryivät palatsin portille,
jonka vartija hopeapäinen sauva kädessä syöksyi kumarrellen häntä
auttamaan. Tyttö nousi seisaalleen tietäen, että moni silmä katsele
häntä, ja loi rohkeasti katseensa joukon yli.

Väki seisoi nyrpeän äänetönnä, melkein vihamielisenä, ja jos joku

nyt olisi hurrannut, olisi varmaan syntynyt kahakoita. Näissä
varmoissa kulmakarvoissa ja rohkeassa hymyssä oli ilme, joka
sanoi, että jos joku viheltäisi, niin ei hän väistyisi. Hän ei ollut sitä
tyyppiä, jonka maalarit valitsevat maalatessaan pyhän, synnittömän
naisen tai madonnan, mutta komea olento hän oli naisellisuuden
ensimmäisessä täydessä kukoistuksessa, joka on Luojan loistavin
luomistyö.

Hän nosti vaunujen sinisiltä silkkityynyiltä puoleksi kerityn mustan

villakoiran, jolla oli sininen nauha kaulassa, otti sen kainaloonsa ja
astui pihamaalle jättäen jälkeensä vienon ruusuntuoksun.

Silloin vasta väki rupesi puhumaan.

»Donna Roma!»

Tuo nimi kaikui joukossa äänettömänä kuiskauksena, hiljaisena,

yliluonnollisena, aivan kuin yölepakon lento pimeässä.
IV.

Paroni oli pyytänyt muutamia tuttujaan katselemaan paavin

juhlakulkuetta palatsinsa parvekkeelta ja ikkunoista, joista näki
torille, ja jo puoli yhdeksän aikana he olivat ruvenneet saapumaan.
Ensin tuli Amerikan lähettiläs, kenraali Potter, vanhanpuoleinen
herra, jolla oli vikkelä kieli, mutta kankea alaleuka, ja rouva Potter,
lihava, kodikas rouva. Heti heidän jälkeensä tuli Englannin lähettiläs
Sir Evelyn Wise ja Lady Wise, nuorempi, sievempi, jäykempi, ja tuo
omituinen ilme kasvoissa, joka ikäänkuin kuuluu diplomaattiseen
piiriin.

Portinvartija, poimukas hattu päässä, otti heidät vastaan vihreällä

pihalla, keltaisiin housuihin puetut lakeijat olivat vastassa pimeissä
portaissa, ja lämpiössä, jonne päällysvaatteet ja päähineet oli
jätettävä, oli vielä useampia lakeijoja puuteroidut peruukit päässä.
Ensimmäisessä vastaanottohuoneessa, joka oli komeasti koristettu
keltaisella ja kullalla keskiaikaiseen tapaan, seisoi hännystakkiin
puettuna Felice, paronin juhlallinen kamaripalvelija, ja sanoi synkällä
äänellä:

»Paroni pyytää anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Hän on

neuvostohuoneessa muutamien ministerien kanssa, mutta toivoo