■■■■■■ ■■■■ 1st Edition ■■

Visit to download the full and correct content document:

https://ebookstep.com/download/ebook-52088898/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Sunan Ad Darimi Jilid 2 Imam Ad Darimi

https://ebookstep.com/product/sunan-ad-darimi-jilid-2-imam-ad-
darimi/

90 Masakan Rumahan untuk Sebulan Endang Indriani

https://ebookstep.com/product/90-masakan-rumahan-untuk-sebulan-
endang-indriani/

Le Psautier. Quatrieme livre (Ps 90-106) 1st Edition R.

Meynet

https://ebookstep.com/product/le-psautier-quatrieme-livre-
ps-90-106-1st-edition-r-meynet/

90 Resep Masakan Menu Praktis untuk Sebulan Laras

Kinanthi

https://ebookstep.com/product/90-resep-masakan-menu-praktis-
untuk-sebulan-laras-kinanthi/
Pratique Grammaire B1 1st Edition Evelyne Sirejols

https://ebookstep.com/product/pratique-grammaire-b1-1st-edition-
evelyne-sirejols/

Dealing With The Bad Boy Febriani Ad.

https://ebookstep.com/product/dealing-with-the-bad-boy-febriani-
ad/

A medida B1 guía didáctica 1st Edition Anaya

https://ebookstep.com/product/a-medida-b1-guia-didactica-1st-
edition-anaya/

Iulius Paulus Ad Neratium libri IV Gianni Santucci

https://ebookstep.com/product/iulius-paulus-ad-neratium-libri-iv-
gianni-santucci/

In memoriam Francolino Gonçalves O P 1943 2017 Volume

91 Études Bibliques Nouvelle Série 1st Edition M
Staszak Editor

https://ebookstep.com/product/in-memoriam-francolino-goncalves-
o-p-1943-2017-volume-91-etudes-bibliques-nouvelle-serie-1st-
edition-m-staszak-editor/
Another random document with
no related content on Scribd:
Timofein kyyditsemänä ja ajattelin kaiken aikaa, ajattelin koko
matkan: »Kuinka kohtaan hänet, mitä sanonkaan, kuinka me
katsomme toisiamme?…» Sydäntäni ihan ahdisti, mutta täällä hän
aivan kuin valeli kipasta likavettä päälleni. Puhuu aivan kuin opettaja:
kaikki on niin oppinutta, arvokasta, otti vastaan niin arvokkaasti, että
jouduin aivan ymmälle. En osannut mitään sanoa. Luulin alussa
hänen häpeävän tuota pitkää puolalaistansa. Istun, katson heitä ja
mietin: miksi minä nyt en osaa puhua hänen kanssaan sanaakaan?
Tiedätkö, hänet on pilannut hänen vaimonsa, jonka kanssa hän
silloin minut hylättyään meni naimisiin… Tämä on saanut hänet
muuttumaan toisenlaiseksi. Mitja, mikä häpeä! Oh, minua hävettää,
Mitja, hävettää, oh, koko elämäni minua hävettää! Kirotut, kirotut
olkoot nämä viisi vuotta, kirotut! — Ja taas alkoivat kyyneleet tulvia
hänen silmistään, mutta hän ei päästänyt irti Mitjan kättä, vaan piti
siitä lujasti kiinni.

— Mitja, ystäväni, odota, älä mene, tahdon sanoa sinulle sanasen,

— kuiskasi hän ja kohotti äkkiä kasvonsa häntä kohti. — Kuule, sano
sinä minulle, ketä minä rakastan? Minä rakastan täällä yhtä miestä.
Kuka on se mies? Sano sinä se minulle. — Hänen kyynelistä
turvonneita kasvojaan valaisi hymy, silmät loistivat puolipimeässä. —
Astui äsken sisään uljas mies, ja ihan sydämeni kutistui: »Hupsu
olet, tuotahan sinä rakastat», niin kuiskasi heti sydän. Sinä astuit
sisälle, ja kaikki valkeni. Mutta mitä hän pelkää? — ajattelen.
Sinähän olit peloissasi, aivan peloissasi, et osannut puhua. Eihän
hän, ajattelen, heitä pelkää, — voisitko sinä ketään pelästyä? Minua
hän pelkää, ajattelen, ainoastaan minua. Sinulle, pikku hölmölle, on
siis Fenja kertonut, miten minä huusin Aljošalle ikkunasta, että olen
tunnin verran rakastanut Mitenjkaa ja nyt olen menossa
rakastamaan… toista. Mitja, Mitja, kuinka saatoinkaan minä hölmö
ajatella rakastavani toista sinun jälkeesi! Annatko anteeksi, Mitja?
Annatko minulle anteeksi vai etkö? Rakastatko? Rakastatko?

Hän hypähti pystyyn ja tarttui Mitjaa molemmin käsin olkapäihin.

Mitja katseli riemusta sanattomana häntä silmiin kasvoihin, hänen
hymyänsä, syleili häntä äkkiä voimakkaasti ja alkoi häntä suudella.

— Annatko anteeksi, että kiusasin? Minähän kiusasin teitä kaikkia

ilkeydessäni. Minähän ilkeyksissäni tahallani panin tuon
ukkorahjuksen pään pyörälle… Muistatko, kuinka sinä kerran joit
luonani ja löit lasisi rikki? Minä muistin sen tänään ja löin tänään
myös lasini murskaksi, join »alhaisen sydämeni» maljan. Mitja,
ystäväni, miksi sinä et suutele minua? Yhden kerran suuteli ja sitten
riuhtaisihe irti, katsoo, kuuntelee… Mitäpä minussa on
kuuntelemista! Suutele minua, suutele kovemmin, kas niin. Kun
kerran rakastaa niin rakastaa! Sinun orjasi olen tästä lähin, orjasi
koko elämäni ajan! Ihanaa on olla orja!… Suutele! Lyö minua, kiusaa
minua, tee jotakin minulle… Oh, minua pitää todellakin kiduttaa…
Seis! Odota, myöhemmin, en tahdo näin… — hän työnsi hänet äkkiä
pois: — Mene matkaasi, Mitjka, menen nyt ja juon viiniä, tahdon olla
päissäni, lähden heti päissäni tanssimaan, lähden, lähden!

Hän riisti itsensä irti hänen sylistään verhojen takaa. Mitja lähti
huoneesta hänen jäljessään kuin juopunut. »Olkoon, tapahtukoon
nyt mitä tahansa — yhdestä hetkestä annan koko maailman», välähti
hänen päässään. Grušenjka tyhjensi todellakin yhdellä henkäyksellä
vielä lasin samppanjaa ja tuli yhtäkkiä hyvin juovuksiin. Hän istuutui
nojatuoliin entiselle paikalleen autuaasti hymyillen. Hänen poskensa
hehkuivat, huulet olivat tuliset, hänen säkenöivät silmänsä tulivat
sameiksi, intohimoinen katse kiehtoi. Kalganovkin tunsi kuin piston
sydämessään ja meni hänen luokseen.
 — Tunsitko, kuinka minä sinua äsken suutelin nukkuessasi? —
lepersi Grušenjka hänelle. — Olen nyt aivan päissäni, niin se on…
Etkö sinä ole hutikassa? Ja miksi Mitja ei juo? Miksi sinä et juo,
Mitja, minä olen juonut, mutta sinä et juo…

— Olen juopunut! Muutenkin olen juopunut… sinusta olen

juopunut, mutta nyt tahdon juopua viinistäkin. — Hän tyhjensi vielä
lasin ja — se oli hänestä itsestään omituista — vasta tästä
viimeisestä lasista hän juopuikin, juopui yhtäkkiä, mutta siihen asti oli
ollut koko ajan selvä, hän muisti sen. Tästä hetkestä lähtien kaikki
alkoi pyöriä hänen ympärillään niinkuin kuumehoureessa. Hän kulki,
nauroi, puheli kaikkien kanssa ja teki kaiken tämän jo aivan kuin itse
tietämättään. Vain yksi liikkumaton ja polttava tunne oli hänessä
selvänä joka hetki, »aivan kuin hehkuva hiili sielussa», muisteli hän
myöhemmin. Hän meni tavan takaa Grušenjkan luo, istuutui hänen
viereensä, katseli häntä, kuunteli häntä… Grušenjka taas oli tullut
hirveän puheliaaksi, hän kutsui kaikkia luokseen, viittasi äkkiä
luokseen jonkun tytön kuorosta, tämä tuli, ja Grušenjka joko suuteli
häntä ja päästi sitten menemään tai toisinaan siunasi tehden
kädellään häntä kohti ristinmerkin. Hetkinen vielä ja hän saattoi
ruveta itkemään. Suuresti ilahdutti häntä myös »ukon käppyrä»,
niinkuin hän nimitti Maksimovia. Tämä juoksi vähän väliä
suutelemaan Grušenjkan kätösiä »ja jokaista sormea», ja tanssi
lopuksi vielä erään tanssin säestäen sitä itse laulamalla erään
vanhan laulun. Erittäin innokkaasti hän tanssi sen kohdan, jossa hän
lauloi:

Sika panee röh-röh-röh, vasikka taas öh-öh-öh, ankka

panee kva-kva-kva, hanhi sanoo ha-ha-ha, kana karsinassa
käyskenteli, ka-ka-ka-ka-ka-ka laususkeli, ai, ai, laususkeli!
 — Anna hänelle jotakin, Mitja, — sanoi Grušenjka, — lahjoita
hänelle, hänhän on köyhä. Ah, köyhät, sorretut!… Tiedätkö, Mitja,
minä menen luostariin. Ei, ihan totta, menen vielä joskus. Minulle
sanoi Aljoša tänään sanoja koko elämän ajaksi… Niin… Mutta
tänään tanssikaamme. Huomenna luostariin, mutta tänään
tanssitaan. Minä tahdon kujeilla, hyvät ihmiset, no mitäpä siitä,
Jumala antaa anteeksi. Jos minä olisin Jumala, niin antaisin anteeksi
kaikille ihmisille: »Rakkaat syntiseni, tästä päivästä lähtien annan
anteeksi kaikille.» Mutta minä menen pyytämään anteeksiantoa:
»Antakaa anteeksi, hyvät ihmiset, tyhmälle akalle, siinä se.» Peto
minä olen, se minä olen. Minä tahdon rukoilla. Minä olen antanut
sipulin. Sellaisen pahantekijän kuin minun tekee mieli rukoilla. Mitja,
tanssikoot, älä häiritse heitä. Kaikki ihmiset maailmassa ovat hyviä,
aivan jok'ikinen. Hyvä on olla maailmassa. Vaikka me olemmekin
huonoja, niin hyvä on maailmassa, me olemme huonoja ja hyviä,
sekä huonoja että hyviä… Ei, sanokaa, minä kysyn teiltä, tulkaa
kaikki luokseni, niin minä kysyn: sanokaa minulle kaikki tämä asia:
miksi minä olen niin hyvä? Minähän olen hyvä, minä olen hyvin
hyvä… No, sanokaa siis: miksi minä olen niin hyvä? — Näin leperteli
Grušenjka humaltuen humaltumistaan ja selitti viimein tahtovansa
heti itse tanssia. Hän nousi nojatuolista ja horjahti. — Mitja, älä anna
minulle enää viiniä, jos pyydän, niin älä anna. Viini ei anna rauhaa.
Kaikki pyörii, uuni ja kaikki pyörii. Minä tahdon tanssia. Katsokoot
kaikki, miten minä tanssin… kuinka hyvin ja kauniisti minä tanssin…

Aikomus oli vakava: hän otti taskustaan valkean batistiliinan ja

tarttui sen kulmaan oikealla kädellään heilutellakseen sitä
tanssiessaan. Mitja alkoi puuhata, tytöt vaikenivat ollakseen valmiina
kuorossa virittämään tanssilaulun heti kehoituksen saatuaan.
Kuultuaan Grušenjkan itsensä aikovan tanssia Maksimov alkoi
vinkua innostuksesta ja lähti hyppelemään hänen edessään
laulellen:

Kupeet hienot, jalat pienet, häntä kippurassa.

Mutta Grušenjka huitaisi häntä nenäliinallaan ja ajoi hänet pois:

— Šš! Mitja, miksi eivät tule? Tulkoot kaikki… katsomaan. Kutsu

myös ne sieltä, lukon takaa… Miksi sinä panit heidät lukon taakse?
Sano heille, että minä tanssin, katsokoot hekin, kuinka minä
tanssin…

Mitja meni humalaisen puhdilla lukitun oven luo ja alkoi kolkuttaa

herrojen ovea nyrkillään..

— Hoi, te siellä… Podvysotskit! Tulkaa ulos, hän tahtoo tanssia,

kutsuu teitäkin.

— Lurjus! — huudahti vastaukseksi jompikumpi herroista.

— Mutta sinä olet apulaislurjus! Pikkuruinen

puolalaislurjuspahanen, se sinä olet.

— Lakatkaa toki pilkkaamasta Puolaa, — huomautti Kalganov

vakavasti; hänkin oli aika lailla päissään.

— Ole vaiti, nulikka! Jos minä sanoin häntä lurjukseksi, niin eihän
se ole koko Puolan haukkumista. Eihän yksi lurjus ole sama kuin
Puola. Ole vaiti, kiltti poika, syö konvehtia.

— Ah, millaisia he ovatkaan! Eiväthän he ole ihmisiäkään. Miksi

he eivät tahdo tehdä sovintoa? — sanoi Grušenjka ja astui esille
tanssiakseen. Kuoro kajahdutti: »Ah, mun palatsini, palatsini.»
Grušenjka heitti päänsä taaksepäin, hänen huulensa avautuivat
puoleksi, hän hymyili, heilautti liinaansa ja äkkiä hän horjahtaen
paikallaan jäi empien seisomaan keskelle huonetta.

— Olen heikko… — lausui hän kiusaantuneella äänellä, — suokaa

anteeksi, tunnen itseni heikoksi, en voi… Anteeksi…

Hän kumarsi kuorolle ja alkoi sitten kumarrella kaikkiin neljään

suuntaan vuoroonsa:

— Minun syyni… Suokaa anteeksi…

— On vähän päissään, rouva pieni, on ryypännyt, kaunokainen, —

kuului ääniä.

— He ovat hutikassa, — selitti Maksimov hihittäen tytöille.

— Mitja, vie minut pois… ota minut, Mitja, — lausui Grušenjka

voimattomana. Mitja riensi hänen luokseen, otti hänet käsivarsilleen
ja juoksi kalliin saaliinsa kanssa verhojen taakse. »No, nyt minä
lähden pois», ajatteli Kalganov ja sulki sinisestä huoneesta
poistuessaan jälkeensä oven molemmat puolikkaat. Mutta kemut
salissa jatkuivat ja ilon pauhina tuli yhä suuremmaksi. Mitja pani
Grušenjkan vuoteelle ja hänen huulensa imeytyivät suutelemaan
häntä.

— Älä kajoa minuun… — lepersi Grušenjka hänelle rukoilevalla

äänellä, — älä kajoa, en vielä ole omasi… Sanoin olevani omasi,
mutta älä sinä koske minuun… säästä… Niitten täällä ollessa, niitten
lähettyvillä ei saa. Hän on täällä. Täällä on inhoittavaa…

— Tottelen! En ajattele… kunnioitan! — mutisi Mitja. — Niin,

inhoittavaa on täällä, oi, häpeällistä. — Ja päästämättä Grušenjkaa
syleilystään hän laskeutui lattialle sängyn viereen polvilleen.

— Minä tiedän, että vaikka sinä oletkin peto, niin sinä kuitenkin
olet jalo, — puhui Grušenjka vaivalloisesti, — täytyy tehdä
kunniallisella tavalla… vastaisuudessa se on kunniallista… ja
meidänkin on oltava kunniallisia, meidänkin on oltava hyviä, ei
petoja, vaan hyviä… Vie minut pois, vie minut kauas, kuuletko…
Minä en tahdo täällä, vaan kaukana, kaukana…

— Oi, niin, niin, ehdottomasti! — puhui Mitja puristaen hänet

syleilyynsä. — Minä vien sinut pois, me kiidämme pois… Oi, koko
elämäni olen nyt valmis antamaan yhdestä vuodesta, kunhan vain ei
tarvitsisi tietää tuosta verestä!

— Mistä verestä? — lausui Grušenjka ymmärtämättä asiaa.

— Ei mistään! — sanoi Mitja hampaitaan kiristellen. — Gruša, sinä

tahdot, että kaikki kävisi kunniallisesti, mutta minä olen varas. Minä
varastin Katjkalta rahaa… Häpeä, häpeä!

— Katjkalta? Tuolta neidiltäkö? Ei, sinä et ole varastanut. Anna

hänelle takaisin, ota minulta… Mitä huudat! Nyt on kaikki minun
omani myös sinun. Mitä me rahalla teemme? Me joisimme ne
kuitenkin… Olemme sitä maata, että joisimme. Menemme yhdessä
mieluummin maata kyntämään. Minä tahdon muokata maata näillä
käsillä. Täytyy tehdä työtä, kuuletko? Aljoša käski. Minusta ei tule
sinun rakastajattaresi, minä olen uskollinen sinulle, olen sinun orjasi,
teen työtä sinua varten. Me menemme neidin luo ja kumarramme
molemmat pyytäen häneltä anteeksi ja lähdemme täältä pois. Jos
hän ei anna anteeksi, niin lähdemme kuitenkin. Vie sinä hänelle
rahat ja rakasta minua… Häntä älä rakasta. Älä enää rakasta häntä.
Jos rupeat rakastamaan, niin minä kuristan hänet. Minä puhkaisen
neulalla hänen molemmat silmänsä.

— Sinua minä rakastan, sinua ainoastaan, rakastan Siperiassa…

— Miksi Siperiaan? Mutta mikäpä siinä, mennään Siperiaan, jos

tahdot, sama se… teemme työtä… Siperiassa on lunta… Minä
rakastan ajaa lunta pitkin… pitää olla aisakello… Kuule, aisakello
kilahtelee… Missä aisakello kilahtelee? Joku on tulossa… nyt kilinä
jo lakkasikin.

Hän sulki voimattomana silmänsä ja näytti hetkeksi vaipuvan

uneen. Kellon kilahtelu kuului todellakin jostakin kaukaa, ja äkkiä se
vaikeni. Mitja painoi päänsä Grušenjkan rintaa vastaan. Hän ei
huomannut, että aisakello oli lakannut kilisemästä, mutta hän ei
huomannut myöskään sitä, että äkkiä myöskin laulut lakkasivat ja
laulujen sekä juopuneen humun asemasta talossa yhtäkkiä alkoi
vallita kuolemanhiljaisuus. Grušenjka avasi silmänsä.

— Mitä tämä on, olenko nukkunut? Niin… aisakello… Minä olen

nukkunut ja nähnyt unta: olin ajavinani hevosella, lunta pitkin…
aisakello helisee ja minä uinailen. Ajan rakkaan ihmisen kanssa,
aivan kuin sinun kanssasi. Ja kaukana, kaukana… Syleilin ja
suutelin sinua, painauduin sinua vastaan, minun on kylmä, ja lumi
kimaltelee… Tiedätkö, jos yöllä lumi kimaltelee ja kuu hohtaa, niin
minusta tosiaankin on niinkuin en olisi maan päällä… Minä heräsin,
ja rakkaani on tässä vierelläni, on niin hyvä olla…

— Vierelläsi, — mutisi Mitja suudellen hänen vaatteitaan,

rintaansa, käsiänsä. Ja äkkiä hänestä alkoi näyttää omituiselta:
hänestä näytti, että Grušenjka katsoo suoraan eteensä eikä häneen,
ei hänen kasvojaan, vaan yli hänen päänsä, kiinteästi ja omituisen
liikkumattomana. Grušenjkan kasvoilla kuvastui yhtäkkiä ihmettely,
melkeinpä pelästys.

— Mitja, kuka täällä katselee meitä? — kuiskasi hän äkkiä. Mitja

käännähti ja näki, että joku todellakin oli raottanut verhoja ja näytti
katselevan heitä. Eikä se tuntunut olevan vain yksi ainoa. Hän
hypähti pystyyn ja astui nopeasti katselijan luo.

— Tänne, olkaa hyvä, tulkaa kanssamme tänne, sanoi hänelle

jonkun ääni verraten hiljaa, mutta lujasti ja vaativasti.

Mitja tuli esille verhojen takaa ja jäi seisomaan liikkumattomana.

Koko huone oli täynnä ihmisiä, mutta ei äskeisiä, vaan aivan uusia.
Vilun väreet kulkivat nopeasti pitkin hänen selkäänsä, ja hän vavahti.
Kaikki nämä ihmiset hän tunsi silmänräpäyksessä. Tuo pitkä ja
pulska ukko, jolla oli päällystakki yllään ja kokardi hatussa, — se on
kihlakunnan poliisipäällikkö Mihail Makarytš. Ja tämä
»keuhkotautisen näköinen», siististi puettu keikari, »jonka saappaat
aina ovat niin hyvin kiilloitetut», — hän on prokuraattorinapulainen.
»Hänellähän on neljänsadan ruplan arvoinen kronometri, hän näytti
kerran sitä.» Mutta tämä nuori, pienikokoinen, silmälasit nenällä…
Mitja vain ei voinut muistaa hänen sukunimeään, mutta hän tuntee
tämänkin miehen, on nähnyt hänet: hän on tutkija, tutkintatuomari,
on äskettäin tullut »lakiopistosta». Tuo tuossa taasen on komisarius,
Mavriki Mavrikitš, sen hän kyllä tuntee, se on tuttu mies. No, entä
nuo, joilla on laatat, mitä varten ne ovat täällä? Ja vielä kaksi muuta
miestä, talonpoikia… Mutta tuolla ovessa ovat Kalganov ja Trifon
Borisytš…

— Hyvät herrat… Mitä te täällä, hyvät herrat? — oli Mitja

lausumaisillaan, mutta äkkiä hän aivan kuin joutuen pois suunniltaan
ja itse tietämättään huudahti kuuluvasti, niin kovasti kuin jaksoi:
 — Ym-mär-rän!

Nuori mies, jolla oli silmälasit, astui yhtäkkiä esille joukosta ja

tullen Mitjan luo alkoi tosin komeasti, mutta ikäänkuin kiirehtien
puhua:

— Meillä on teille… sanalla sanoen, minä pyydän teitä tänne,

tänne näin, sohvan luo… On olemassa pakottava välttämättömyys
selvitellä asioita kanssanne.

— Ukko! — huudahti Mitja kiihkeästi. — Ukko ja hänen verensä!…

Ym-mär-rän!

Ja aivan kuin jalat olisivat pettäneet, hän melkein kaatui

vieressään olevalle tuolille.

— Ymmärrätkö? Ymmärsit! Isänmurhaaja ja peto, isävanhuksesi

veri huutaa sinua kohti! — karjaisi äkkiä Mitjan luo astuen vanha
poliisipäällikkö. Hän oli aivan hillittömästi raivoissaan, punastui ja
tärisi.

— Mutta tämähän on mahdotonta! — huudahti pienikokoinen nuori

mies.
— Mihail Makarytš, Mihail Makarytš. Ei se ole niin, ei ole niin!…
Pyydän, että annatte minun yksin puhua… En mitenkään voinut
odottaa
teidän puoleltanne moista episodia…

— Tämähän on houre, hyvät herrat, houre! — huudahteli

poliisipäällikkö. — Katsokaa häntä: yöllä, humalassa, irstaan naisen
kanssa ja isänsä veren tahrimana… Houretta! Houretta!
 — Pyydän teitä kaikin voimin, hyvä ystävä Mihail Makarytš, tällä
kertaa hillitsemään tunteitanne, — kuiskasi ukolle nopeasti
prokuraattorinapulainen, — muuten minun on pakko ryhtyä…

Mutta pikkuinen tutkintotuomari ei antanut hänen puhua loppuun.

Hän kääntyi Mitjan puoleen ja lausui lujasti, kuuluvasti ja arvokkaasti:

— Herra entinen luutnantti Karamazov, velvollisuuteni on ilmoittaa

teille, että teitä syytetään isänne Fjodor Pavlovitš Karamazovin
murhasta, joka on tapahtunut tänä yönä…

Hän tuntui vielä sanovan jotakin, myöskin prokuraattori näytti

siihen jotakin lisäävän, mutta vaikka Mitja kuulikin, niin hän ei enää
ymmärtänyt heitä. Hän tuijotti heihin kaikkiin hurjin katsein…

Yhdeksäs kirja

Valmistava tutkinta

1.

Virkamies Perhotinin menestyksen alku

Pjotr Iljitš Perhotin, jonka me jätimme kolkuttamaan kaikin voimin

kauppiaanleski Morozovin talon vahvaa, lukittua porttia, sai tietysti
lopuksi aikaan sen, että hänelle avattiin. Kuultuaan niin rajusti
kolkutettavan porttia Fenja, joka pari tuntia sitten oli niin kovasti
pelästynyt eikä vieläkään mielenliikutuksen ja »miettimisen» takia
ollut käynyt makaamaan, pelästyi nyt uudelleen saaden miltei
hysteerisen kohtauksen: hän kuvitteli, että kolkuttaja taaskin oli
Dmitri Fjodorovitš (vaikka hän itse oli nähnyt tämän lähtevän
matkaan), sillä ei kukaan muu kuin hän voinut kolkuttaa noin
»röyhkeästi». Hän syöksyi talonmiehen luo, joka jo oli herännyt ja oli
kolkutuksen johdosta menossa portille, ja alkoi pyydellä, että tämä ei
päästäisi sisälle. Mutta talonmies kysyi tulijalta, kuka tämä oli, ja
saatuaan sen tietää sekä kuultuaan hänen tahtovan tavata Fedosja
Markovnaa hyvin tärkeän asian vuoksi, päätti viimein avata. Tultuaan
Fedosja Markovnan luo edelleen samaan keittiöön, jolloin Fenja
»epäluulojen takia» pyysi, että myös talonmies saisi tulla sisälle,
Pjotr Iljitš alkoi kuulustella Fenjaa ja sai heti selville kaikkein
tärkeimmän asian: t.s. että Dmitri Fjodorovitš juostessaan pois
etsimään Grušenjkaa oli siepannut survinastiasta survimen, mutta
että hänellä ei takaisin tullessaan ollut survinta, vaan hänen kätensä
olivat veriset: »ja veri tihkui yhä niistä, tihkuu, tihkuu tihkumistaan!»
huudahteli Fenja, joka nähtävästi itse oli keksinyt tämän
yksityiskohdan pelästyneessä mielikuvituksessaan. Veriset kädet oli
nähnyt Pjotr Iljitš itsekin, vaikka veri niistä ei tihkunutkaan, ja hän itse
oli auttanut niiden pesemisessä, mutta kysymyshän ei ollutkaan siitä,
miten pian ne olivat kuivuneet, vaan siitä, mihin nimenomaan Dmitri
Fjodorovitš oli juossut survin mukanaan, t.s. oliko varmaa, että hän
oli juossut Fjodor Pavlovitšin luo ja mistä sen voi niin varmasti
päättää? Tähän kohtaan Pjotr Iljitš kiintyi seikkaperäisesti, ja vaikka
hän loppujen lopuksi ei saanutkaan mitään varmasti selville, niin
hänessä kuitenkin syntyi melkeinpä vakaumus, että Dmitri
Fjodorovitš ei ollut voinut juostakaan mihinkään muualle kuin isänsä
taloon ja että siellä siis välttämättömästi oli täytynyt jotakin tapahtua.
»Mutta kun hän palasi», lisäsi Fenja järkytettynä, »ja minä tunnustin
hänelle kaikki, niin sitten minä aloin häneltä kysellä: miksi teillä,
ystävä-kulta, Dmitri Fjodorovitš, on molemmat kädet veressä, ja
silloin hän vastasi siihen tapaan, että se on ihmisverta ja että hän
juuri oli tappanut ihmisen, — sen hän suoraan tunnusti ja täällä hän
minun edessäni kaikkea katuikin, mutta juoksi sitten äkkiä ulos
niinkuin mielipuoli. Minä istuuduin ja aloin ajatella: minne hän nyt
lähti juoksemaan kuin mieletön? Menee Mokrojeen, ajattelen, ja
tappaa siellä rouvan. Minä juoksin häntä rukoilemaan, ettei tappaisi
rouvaa, juoksin hänen asuntoonsa, mutta Plotnikovien puodin luona
katson ja näen, että hän on jo lähdössä ja että hänen kätensä eivät
enää ole veressä» (Fenja oli tämän huomannut ja muisti sen).
Ämmä, Fenjan isoäiti, vahvisti, mikäli voi, oikeiksi kaikki
tyttärentyttärensä todistukset. Kyseltyään vielä yhtä ja toista Pjotr
Iljitš lähti talosta vielä kiihtyneempänä ja levottomampana kuin oli
sinne tullut.

Luulisi, että hänen luonnollisin ja lähin tehtävänsä nyt olisi ollut

mennä Fjodor Pavlovitšin taloon, ottaa selville, oliko siellä jotakin
tapahtunut, ja jos oli, niin mitä oli tapahtunut, ja päästyään asiasta
epäämättömästi varmuuteen mennä sitten vain poliisipäällikön luo,
kuten Pjotr Iljitš jo olikin lujasti päättänyt. Mutta yö oli pimeä, Fjodor
Pavlovitšin portti oli vahva, täytyy taas kolkuttaa, Fjodor Pavlovitšin
kanssa hän on sangen vähän tuttu, — ja jos hän nyt kolkuttaa, niin
hänelle avataan, ja voi olla, että siellä ei olekaan mitään tapahtunut,
ja Fjodor Pavlovitš, joka on irvihammas, lähtee huomenna
kaupungille kertomaan juttua, kuinka sydänyöllä hänen taloonsa
tuppautui tuntematon virkamies Perhotin ottamaan selville, eikö
häntä joku ollut tappanut. Skandaali! Mutta skandaalia Pjotr Iljitš
pelkäsi enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Siitä huolimatta
tunne, joka oli hänet vallannut, oli niin voimakas, että hän
polkaistuaan vihaisesti jalallaan maata ja taas sadateltuaan itseään
heti lähti uudelle matkalle, mutta ei Fjodor Pavlovitšin, vaan rouva
Hohlakovin luo. Jos tämä, ajatteli hän, vastaa kysymykseen: onko
hän antanut kolmetuhatta äsken, siihen ja siihen aikaan, Dmitri
Fjodorovitšille, niin hän, siinä tapauksessa että vastaus on kieltävä,
menee heti poliisipäällikön luo poikkeamatta Fjodor Pavlovitšin
taloon; päinvastaisessa tapauksessa hän lykkää kaikki huomiseen ja
palaa kotiinsa. Tässä on tietysti varsin selvää, että nuoren miehen
päätös mennä yöllä, kellon ollessa melkein yksitoista, hänelle aivan
tuntemattoman sivistyneen rouvan luo, herättää tämä kenties
vuoteesta vastaamaan olosuhteisiin nähden ihmeelliseen
kysymykseen, saattoi antaa paljon enemmän aihetta skandaaliin
kuin Fjodor Pavlovitšin luo meno. Mutta näin tapahtuu toisinaan,
varsinkin tämänlaatuisissa tapauksissa, kun kaikkein täsmällisimmät
ja flegmaattisimmat ihmiset tekevät päätöksensä. Pjotr Iljitš taas oli
tällä hetkellä kaikkea muuta kuin flegmaatikko! Hän muisteli
myöhemmin koko elämänsä ajan, kuinka voittamaton levottomuus,
joka sai hänet hetki hetkeltä yhä enemmän valtaansa, viimein
muuttui aivan vaivaksi ja johti häntä toimimaan vasten hänen
tahtoaan. Tietysti hän kuitenkin koko matkan torui itseään siitä, että
menee tuon rouvan luo, mutta »vien, vien loppuun asian!» toisteli
hän jo kymmenettä kertaa hampaitaan kiristäen ja täytti
aikomuksensa, — vei loppuun asian.

Kello oli täsmälleen yksitoista, kun hän astui rouva Hohlakovin

taloon. Hänet päästettiin pihaan jokseenkin pian, mutta
kysymykseen: nukkuuko rouva jo vai eikö ole vielä käynyt makuulle?
— talonmies ei voinut antaa täsmällistä vastausta, vaan ainoastaan
sanoa, että tavallisesti käyvät tähän aikaan makaamaan. »Tuolla,
ylhäällä, ilmoittautukaa; jos tahtovat ottaa teidät vastaan, niin ottavat,
mutta jos eivät tahdo, niin eivät ota.» Pjotr Iljitš kiipesi ylös, mutta
siellä tuli vaikeuksia. Lakeija ei tahtonut ilmoittaa vieraan tuloa, mutta
kutsui kuitenkin lopulta tytön. Pjotr Iljitš pyysi kohteliaasti, mutta
vakavasti tätä ilmoittamaan rouvalle, että eräs täkäläinen virkamies
Perhotin on tullut erityisen asian johdosta, ja jos se ei olisi perin
tärkeä asia, niin hän ei olisi uskaltanutkaan tulla — »nimenomaan,
nimenomaan näillä sanoilla ilmoittakaa», pyysi hän tyttöä. Tämä
poistui. Hän jäi odottamaan eteiseen. Rouva Hohlakov itse ei ollut
vielä mennyt makuulle, mutta oli jo makuuhuoneessaan. Hän oli
kiihdyksissä Mitjan äskeisestä käynnistä saakka ja aavisteli jo, että
hänelle tänä yönä tulee taas tämmöisissä tapauksissa tavallinen
päänsärky. Kuultuaan tytön ilmoituksen ja hämmästyen asiasta hän
kuitenkin ärtyisästi käski ilmoittamaan, ettei ota vastaan, vaikkakin
hänelle tuntemattoman »täkäläisen virkamiehen» odottamaton käynti
tämmöiseen aikaan olikin tavattomasti herättänyt hänessä naisellista
uteliaisuutta. Mutta Pjotr Iljitš päkisti tällä kertaa vastaan kuin muuli:
kuultuaan kieltävän vastauksen hän pyysi tavattoman itsepintaisesti
vielä kerran ilmoittamaan ja nimenomaan sanomaan »juuri näillä
sanoilla», että hän oli tullut »erittäin tärkeän asian johdosta ja he
kenties itse myöhemmin katuvat, jos nyt eivät ota häntä vastaan».
»Minä syöksyin silloin aivan kuin päistikkaa eteenpäin», kertoi hän
itse myöhemmin. Palvelustyttö katsahti häneen ihmetellen ja lähti
toistamiseen ilmoittamaan. Rouva Hohlakov hämmästyi, ajatteli
asiaa, tiedusti, millainen mies oli ulkonäöltään, ja sai kuulla, että
»ovat hyvin hyvästi puettu, nuori ja hyvin kohtelias». Huomautamme
sulkumerkkien sisällä ja sivumennen, että Pjotr Iljitš oli jokseenkin
kaunis nuori mies ja tiesi sen itsekin. Rouva Hohlakov päätti tulla
esille. Hän oli jo kotoisessa iltaviitassaan ja tohveleissa, mutta hän
heitti hartioilleen mustan saalin. »Virkamiestä» pyydettiin astumaan
vierashuoneeseen, samaan, jossa äsken oli otettu vastaan Mitja.
Emäntä tuli esille vieraan puheille ankaran kysyvän näköisenä ja
pyytämättä istumaan alkoi suoraan kysymällä: — Mitä haluatte?
 — Olen uskaltanut vaivata teitä, hyvä rouva, yhteisen tuttumme
Dmitri Fjodorovitš Karamazovin johdosta, — alkoi Perhotin, mutta
tuskin hän oli lausunut tämän nimen, kun emännän kasvoissa äkkiä
kuvastui mitä voimakkain suuttumus. Hän miltei vinkaisi ja keskeytti
kiivaasti puhujan.

— Miten kauan, miten kauan minua kiusataan tuolla hirmuisella

miehellä? — huusi hän raivostuneena. — Kuinka te uskallatte, hyvä
herra, kuinka rohkenette häiritä teille tuntematonta naishenkilöä
hänen talossaan ja tämmöisellä hetkellä… ja tulla hänen luokseen
puhumaan miehestä, joka tuli juuri tänne, tähän samaan
vierashuoneeseen, vain kolme tuntia takaperin tappaakseen minut,
tömisytti jalkojaan ja lähti ulos sellaisella tavalla, ettei kukaan sillä
tavoin lähde oikeitten ihmisten talosta. Tietäkää, hyvä herra, että
minä teen teitä vastaan valituksen, että minä en anna teidän päästä
rankaisematta, suvaitkaa heti jättää minut rauhaan… Minä olen äiti,
minä heti… minä… minä…

— Tappamaan! Hän siis tahtoi tappaa teidätkin?

— Onko hän sitten jo tappanut jonkun? — kysyi rouva Hohlakov

rajusti.

— Suvaitkaa kuunnella loppuun, hyvä rouva, ainoastaan puoli

minuuttia, minä selitän teille parilla sanalla kaiken, — vastasi
Perhotin lujasti. — Tänään kello viisi iltapäivällä herra Karamazov
toverina lainasi minulta kymmenen ruplaa, ja minä tiedän varmasti,
että hänellä ei ollut rahoja, mutta niinikään tänään kello yhdeksän
hän tuli luokseni asuntooni kantaen käsissään näkyvissä
sadanruplan setelien pinkkaa, jossa oli arviolta kaksi tai kolmekin
tuhatta ruplaa. Hänen kätensä ja kasvonsa olivat aivan veren
tahrimat, ja hän itse teki mielipuolen vaikutuksen. Kysymykseen,
mistä hän oli saanut niin paljon rahaa, hän vastasi täsmällisesti, että
hän oli saanut ne juuri sitä ennen teiltä ja että te olitte lainannut
hänelle kolmetuhatta, jotta hän lähtisi kultakaivokseen…

Rouva Hohlakovin kasvot ilmaisivat äkkiä tavatonta ja tuskaisaa

mielenliikutusta.

— Herra Jumala! Hän on tappanut isävanhuksensa! — huudahti

hän lyöden käsiään yhteen. — En minä ole antanut hänelle mitään
rahoja, en mitään! Oi, juoskaa, juoskaa!… Älkää puhuko enää
sanaakaan! Pelastakaa vanhus, juoskaa hänen isänsä luo, juoskaa!

— Anteeksi, hyvä rouva, te siis ette antanut hänelle rahaa? Te

muistatte siis varmasti, että ette antanut hänelle minkäänlaista
rahasummaa?

— En ole antanut, en ole antanut! Minä hylkäsin hänen pyyntönsä,

koska hän ei osannut panna arvoa… Hän lähti pois raivostuneena ja
jalkojaan tömisyttäen. Hän hyökkäsi minua kohti, mutta minä
hyppäsin syrjään… Ja sanonpa teille vielä niinkuin miehelle, jolta nyt
en aio enää mitään salata, että hän sylkäisikin päälleni,
ajatelkaahan! Mutta miksi me seisomme? Ah, istuutukaa… Anteeksi,
minä… Tai mieluummin juoskaa, teidän pitää juosta ja pelastaa
onneton vanhus kauheasta kuolemasta!

— Mutta jos hän on jo tappanut hänet?

— Ah, hyvä Jumala, tosiaankin! Mitä me nyt sitten teemme? Mitä

te ajattelette, kuinka meidän nyt on tehtävä?

Hän oli kuitenkin pannut Pjotr Iljitšin istumaan ja istuutunut itse

vastapäätä häntä. Pjotr Iljitš kertoi hänelle lyhyesti, mutta varsin
selvästi asian kulun, ainakin sen osan siitä, jonka todistajana hän
itse tänään oli ollut, kertoi myös äskeisestä käynnistään Fenjan
luona ja sen, mitä hänelle oli kerrottu survimesta. Kaikki nämä
yksityiskohdat järkyttivät tavattomasti kiihtynyttä rouvaa, joka tavan
takaa huudahti ja peitti kasvonsa käsiinsä…

— Ajatelkaahan, minä aavistin tämän kaiken. Minulla on

semmoinen erikoinen kyky, kaikki, mitä minä kuvittelen, se
tapahtuukin. Kuinka monta, kuinka monta kertaa olenkaan katsonut
tuota hirmuista miestä ja aina ajatellut: siinä on mies, joka loppujen
lopuksi vielä tappaa minut. Ja niin kävikin… Nimittäin jos hän nyt ei
tappanutkaan minua, vaan ainoastaan isänsä, niin varmaankin siksi,
että tässä on ilmeisesti Jumalan sormi, joka minua suojeli, ja
sitäpaitsi häntä itseään alkoi hävettää tappaa minut, sentähden että
minä itse täällä, tällä paikalla, ripustin hänen kaulaansa
jumalankuvan, joka on tehty Pyhän Marttyyrin Barbaran
jäännöksistä… Ja kuinka lähellä kuolemaa minä olinkaan sillä
hetkellä, minähän astuin aivan hänen luokseen ja hän kurotti minulle
kaulaansa!- Tiedättekö, Pjotr Iljitš… (anteeksi, luullakseni te sanoitte,
että nimenne on Pjotr Iljitš), tiedättekö, minä en usko ihmeisiin, mutta
tuo jumalankuva ja tuo ilmetty ihme, joka on tapahtunut minulle — se
järkyttää minua ja minä alan taas uskoa mitä tahansa. Oletteko
kuullut luostarinvanhin Zosimasta?… En muuten tiedä mitä puhun…
Ja ajatelkaahan, hän sylkäisi päälleni, vaikka hänellä oli jumalankuva
kaulassaan… Tosin vain sylkäisi eikä tappanut, ja… ja kas vain,
minne riensi! Mutta minne me nyt, minne meidän nyt olisi mentävä,
mitä arvelette?…

Pjotr Iljitš nousi ja sanoi, että hän menee nyt suoraan

poliisipäällikön luo ja kertoo tälle kaiken, tehköön tämä sitten niinkuin
parhaaksi näkee.
 — Ah, hän on erinomainen, erinomainen mies, minä tunnen Mihail
Makarovitšin. Välttämättömästi, juuri hänen luokseen. Kuinka
kekseliäs te olettekaan, Pjotr Iljitš, ja miten hyvin olettekaan tämän
kaiken ajatellut; tiedättekö, minä teidän sijassanne en mitenkään olisi
sitä keksinyt!

— Sitäkin suuremmalla syyllä, kun minä itsekin olen

poliisipäällikön hyvä tuttu, — huomautti Pjotr Iljitš yhä seisoen ja
nähtävästi tahtoen päästä jollakin tavoin mahdollisimman pian irti
touhuavasta rouvasta, joka ei mitenkään antanut hänen hyvästellä
eikä lähteä.

— Ja tiedättekö, tiedättekö, — leperteli rouva Hohlakov, — tulkaa

sanomaan minulle, mitä siellä saatte nähdä ja tietää… ja mitä tulee
ilmi… ja mikä päätös häneen nähden tulee ja mihin tuomitaan…
Sanokaa, eihän meillä ole kuolemanrangaistusta? Mutta tulkaa
välttämättömästi, vaikka kello kolme yöllä, vaikka kello neljä taikka
puoli viisikin… Käskekää herättämään minut, kiskomaan minut
vuoteesta, jos en ota noustakseni… Oi hyvä Jumala, enhän minä
nuku edes. Kuulkaas, eikö minun itseni olisi lähdettävä
kanssanne?…

— E-ei, mutta jos te kirjoittaisitte omakätisesti nyt kolmisen riviä,

kaiken varalta, nimittäin, että ette ole antanut mitään rahoja Dmitri
Fjodorovitšille, niin se kenties ei haittaisi… kaiken varalta…

— Välttämättömästi! — huusi rouva Hohlakov kiiruhtaen

kirjoituspöytänsä ääreen. — Ja tiedättekö, te hämmästytätte minua,
te suorastaan saatte minut järkytetyksi kekseliäisyydellänne ja
taitavuudellanne näissä asioissa… Oletteko te täällä virassa? Kuinka
hauskaa onkaan kuulla, että olette täällä virassa…
 Ja vielä tätä puhuessaan hän raapusti kiireesti kirjepaperiarkin
puolikkaalle seuraavat »kolme» täyttä riviä:

»En koskaan elämässäni minä ole antanut lainaksi onnettomalle

Dmitri
Fjodorovitš Karamazoville (sillä hänhän on nyt onneton)
kolmeatuhatta
ruplaa tänä päivänä enkä mitään muitakaan rahoja koskaan, en
koskaan!
Tämän vannon kaiken kautta, mikä on pyhää maailmassamme.»

Rouva Hohlakov.»

— Tässä on tämä lippu! — kääntyi hän nopeasti Pjotr Iljitšin

puoleen. —
Menkää nyt, pelastakaa! Se on suuri sankariteko teidän puoleltanne.

Ja hän siunasi Pjotr Iljitšin kolme kertaa ristinmerkillä. Hän juoksi

myös saattamaan tätä eteiseen.

— Kuinka kiitollinen olenkaan teille! Ette usko, miten kiitollinen

olen teille nyt siitä, että te tulitte ensin minun luokseni. Kuinka emme
ole ennen tavanneet toisiamme? Minusta olisi hyvin imartelevaa
nähdä teitä talossani vastedeskin. Ja kuinka hauskaa onkaan kuulla,
että teillä on virka täällä… ja niin täsmällisesti, niin kekseliäästi…
Mutta teille heidän täytyy antaa arvoa, teitä täytyy viimein ymmärtää,
ja kaikki, mitä ehkä voisin tehdä hyväksenne, niin uskokaa… Oi,
minä pidän niin paljon nuorisosta! Minä olen rakastunut nuorisoon!
Nuoret miehet — ne ovat koko nykyisen kärsivän Venäjän perustus,
sen ainoa toivo… Oi, menkää, menkää!…