Test Bank for Differentiating Surgical

Instruments, 3rd Edition Colleen J.

Rutherford
Go to download the full and correct content document:
http://testbankbell.com/product/test-bank-for-differentiating-surgical-instruments-3rd-e
dition-colleen-j-rutherford/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Solution Manual for Capital Markets: Institutions and

Instruments, 4th Edition, Frank J. Fabozzi, Franco
Modigliani

https://testbankbell.com/product/solution-manual-for-capital-
markets-institutions-and-instruments-4th-edition-frank-j-fabozzi-
franco-modigliani/

Test Bank for Essential Statistics, 3rd Edition, Robert

N. Gould, Colleen Ryan Rebecca Wong

https://testbankbell.com/product/test-bank-for-essential-
statistics-3rd-edition-robert-n-gould-colleen-ryan-rebecca-
wong-2/

Test Bank for Introductory Statistics, 3rd Edition,

Robert N. Gould, Rebecca Wong Colleen Ryan

https://testbankbell.com/product/test-bank-for-introductory-
statistics-3rd-edition-robert-n-gould-rebecca-wong-colleen-
ryan-2/

Sonography Principles and Instruments 9th Edition

Kremkau Test Bank

https://testbankbell.com/product/sonography-principles-and-
instruments-9th-edition-kremkau-test-bank/
Medical Surgical Nursing Care 3rd Edition Burke Test
Bank

https://testbankbell.com/product/medical-surgical-nursing-
care-3rd-edition-burke-test-bank/

Test Bank for Medical Surgical Nursing 3rd Edition by

deWit

https://testbankbell.com/product/test-bank-for-medical-surgical-
nursing-3rd-edition-by-dewit/

Test Bank for Dental Instruments A Pocket Guide, 4th

Edition: Boyd

https://testbankbell.com/product/test-bank-for-dental-
instruments-a-pocket-guide-4th-edition-boyd/

Test Bank Medical Surgical Nursing Canada 3rd Edition

Barry Goldworthy

https://testbankbell.com/product/test-bank-medical-surgical-
nursing-canada-3rd-edition-barry-goldworthy/

Test Bank for Understanding Medical-Surgical Nursing,

3rd Edition: Linda Williams

https://testbankbell.com/product/test-bank-for-understanding-
medical-surgical-nursing-3rd-edition-linda-williams/
Test Bank for Differentiating Surgical Instruments,
3rd Edition Colleen J. Rutherford
Full chapter at: https://testbankbell.com/product/test-bank-
for-differentiating-surgical-instruments-3rd-edition-colleen-
j-rutherford/
Differentiating Surgical Instruments, 3rd Edition and Surg Tech
in Practice work together to help you master the seemingly
overwhelming number of surgical instruments. This quick
reference, spiral-bound text offers a close-up look at more than
800 cutting, clamping, grasping, retracting, and other
instruments, along with brief descriptions. The full-color
photographs show both the complete instrument and its tip to
help you learn to distinguish among them. Surg Tech in Practice
offers a wealth of online activities that make learning easier.

Very helpful study guide. “Of the several books I own on

surgical instrumentation, this one has the most clear and useful
pictures of the instruments. The spiral binding is student-
friendly and the info on each picture is a helpful study guide. I
would recommend this book to anyone trying to learn their
instruments.”—Amazon Reviewer
Table of Contents

1. Special Topics
2. General Instruments/ Staplers
3. General Laparoscopic Instruments
4. Robotic Instruments
5. OB-GYN Instruments
6. Urology Instruments
7. Orthopedic Instruments
8. Neurosurgical Instruments
9. Cardiothoracic and Vascular Instruments
10. Ear, Nose, and Throat Instruments
11. Dental and Maxillofacial Instruments
12. Ophthalmologic Instruments
13. Plastic Surgery Instruments
Appendix: Answers to Surgical Session Quizzes
Another random document with
no related content on Scribd:
 — Hän kiusasi itseään, — huudahteli Katerina Ivanovna, — hän
koetti aina vain vähentää veljensä syyllisyyttä tunnustamalla minulle,
ettei hän itsekään pitänyt isästään ja että hän kenties itsekin oli
toivonut tämän kuolemaa. Oi, hänellä on syvä, syvä omatunto! Hän
on kiusannut itsensä näännyksiin omallatunnollaan! Hän ilmaisi
minulle kaiken, kaiken, hän tuli luokseni ja puhui minulle joka päivä
niinkuin ainoalle ystävälleen! — huudahti hän yhtäkkiä aivan kuin
uhmaillen, ja hänen silmänsä säkenöivät. — Hän kävi Smerdjakovin
luona kaksi kertaa. Kerran hän tuli luokseni ja sanoi: jos murhaaja ei
ole veljeni, vaan Smerdjakov (sillä täällä levittivät kaikki sitä satua,
että Smerdjakov oli murhannut), niin kenties silloin minäkin olen
syyllinen, sillä Smerdjakov tiesi, etten minä pitänyt isästä, ja luuli
kenties minun toivovan isäni kuolemaa. Silloin minä otin esille tämän
kirjeen ja näytin hänelle, ja hän tuli täysin vakuutetuksi, että hänen
veljensä oli murhaaja, ja se lannisti hänet kokonaan. Hän ei jaksanut
kestää sitä, että hänen oma veljensä on — isänmurhaaja! Jo viikko
takaperin minä näin, että hän oli tämän johdosta sairas. Viime
päivinä hän minun luonani istuessaan houraili. Minä huomasin
hänen järkensä menevän sekaisin. Hän houraili kävellessään, hänet
nähtiin tässä tilassa kaduilla. Tänne saapunut tohtori tutki minun
pyynnöstäni häntä toissa päivänä ja sanoi hänen olevan
saamaisillaan kuumeen, — kaikki hänen takiaan, kaikki pedon takia!
Eilen hän sitten sai tietää Smerdjakovin kuolleen, — se vaikutti
häneen niin voimakkaasti, että hän menetti järkensä… ja kaikki tuo
tapahtui pedon takia, kaikki vain siksi, että hän tahtoi pelastaa
pedon!

Oi, tietysti voi näin puhua ja tämmöisiä tunnustuksia tehdä vain

jonkin ainoan kerran elämässään, — esimerkiksi kuolinhetkellä,
mestauslavalle noustessa. Mutta Katjalla oli nyt hänen erikoinen
hetkensä, ja hänen luonteenlaatunsa pääsi esille. Tämä oli sama
hurja Katja, joka silloin syöksyi nuoren hurjastelijan luo
pelastaakseen isänsä; tämä oli sama Katja, joka äsken koko tämän
yleisön edessä ylpeänä ja siveänä uhrasi itsensä ja neitseellisen
kainoutensa kertomalla Mitjan »jalosta teosta», jotta saisi edes
hiukankin lievennetyksi häntä odottavaa kohtaloa. Ja nyt hän
uhrautui aivan samalla tavalla, mutta toisen miehen puolesta, ja
kenties hän vasta nyt, vasta tällä hetkellä, ensimmäisen kerran tunsi
ja käsitti täydelleen, miten rakas tuo toinen mies hänelle oli! Hän
uhrautui pelästyneenä hänen puolestaan, yhtäkkiä tajuttuaan, että
toinen oli syössyt itsensä turmioon todistamalla, että murhaaja olikin
hän eikä hänen veljensä, uhrautui pelastaakseen hänet, hänen
kunniansa, hänen maineensa! Mutta kuitenkin välähti mieleen
kauhea asia: valehteliko hän Mitjaa vastaan kuvatessaan entisiä
suhteitaan tähän, — siinä oli kysymys. Ei, ei, hän ei panetellut
tahallaan, kun hän huusi, että Mitja halveksi häntä maahan
kumartamisen johdosta! Hän itse uskoi sen; hän oli syvästi
vakuutettu, kenties tuosta kumarruksesta asti, että suoraluontoinen
Mitja, joka silloin vielä jumaloi häntä, nauroi hänelle ja halveksi
häntä. Ja aivan ylpeydestä hän itse silloin oli kiintynyt Mitjaan
rakkaudella, hysteerisellä ja pingoitetulla, loukatusta ylpeydestä, eikä
tuo lempi ollut rakkauden, vaan koston kaltaista. Oi, kenties tämä
pingoitettu rakkaus olisi muuttunut oikeaksi, kenties Katja vain sitä
toivoikin, mutta Mitja loukkasi häntä uskottomuudellaan sydämen
pohjaan asti, eikä sydän antanut sitä anteeksi. Mutta koston hetki tuli
odottamatta, ja kaikki, mikä kauan aikaa oli ollut kertyneenä loukatun
naisen rinnassa ja tehnyt siellä kipeätä, purkautui yhtäkkiä ilmoille.
Hän hylkäsi Mitjan, mutta hylkäsi myös itsensä! Ja luonnollisesti heti,
kun hän oli ennättänyt purkaa sydämensä, jännitys laukesi ja hän oli
menehtyä häpeästä. Alkoi taas hysteerinen kohtaus, hän kaatui
maahan itkien ja huutaen. Hänet vietiin pois. Sillä hetkellä, jolloin
häntä kannettiin ulos, syöksähti Grušenjka parkaisten Mitjan luo
paikaltaan niin nopeasti, ettei häntä ennätetty estää.

— Mitja! — kirkaisi hän. — Sinun käärmeesi on syössyt sinut

turmioon! Nyt hän näytti teille oikean luontonsa! — huusi hän
oikeudelle täristen vihasta. Puheenjohtajan viittauksesta häneen
tartuttiin ja häntä lähdettiin viemään ulos salista. Hän ei antautunut,
riuhtoi ja pyrki takaisin Mitjan luo. Mitja parkaisi ja syöksyi niinikään
häntä kohti. Hänet otettiin kiinni.

Niin, minä luulen, että katsomaan tulleet naisemme olivat

tyytyväisiä: näytelmässä oli runsaasti nähtävää. Muistan, miten sitten
paikalle saapui Moskovasta tullut tohtori. Luultavasti oli
puheenjohtaja jo aikaisemmin lähettänyt komisariuksen
hommaamaan Ivan Fjodorovitšille hoitoa. Tohtori ilmoitti oikeudelle,
että sairas on hyvin vaarallisen kuumekohtauksen vallassa ja että
hänet olisi heti vietävä pois. Prokuraattorin ja puolustajan
kysymysten johdosta hän vahvisti todeksi, että potilas itse oli käynyt
hänen luonaan toissa päivänä ja että hän oli tälle silloin ennustanut
pian alkavaa kuumetta, mutta sairas ei ollut halunnut ruveta
hoidettavaksi. »Mutta hänen sieluntilansa ei ollut ensinkään terve,
hän itse tunnusti minulle, että näkee valveilla ollessaan näkyjä,
kohtaa kadulla erinäisiä jo kuolleita henkilöitä ja että hänen luonaan
käy joka ilta vieraana saatana», lopetti tohtori. Annettuaan
lausuntonsa kuuluisa lääkäri poistui. Katerina Ivanovnan antama
kirje liitettiin esineellisten todistuskappaleitten joukkoon.
Neuvoteltuaan oikeus päätti jatkaa jutun käsittelyä ja merkitä
pöytäkirjaan molemmat yllättävät todistukset (Katerina Ivanovnan ja
Ivan Fjodorovitšin).
 Mutta minä en ryhdy enää kuvailemaan jatkokäsittelyä. Sitäpaitsi
jäljelläolevien todistajien lausunnot olivat ainoastaan aikaisemmin
esitettyjen toistamista ja todeksi vakuuttamista, vaikka jokaisessa
olikin oma luonteenomainen erikoisuutensa. Kaikki kuitenkin, toistan
sen, keskittyy yhteen pisteeseen prokuraattorin puheessa, johon heti
siirryn. Kaikki olivat kuohuksissaan, viimeinen katastrofi oli saanut
kaikki sähköisiksi, ja hirveän kärsimättöminä kaikki odottivat vain
ratkaisua, asianomaisia puheita ja tuomiota. Katerina Ivanovnan
todistukset olivat ilmeisesti järkyttäneet Fetjukovitšia. Sen sijaan
prokuraattori oli voitonriemuinen. Kun asian käsittely oli loppunut,
ilmoitettiin istunnon keskeytyvän, ja tätä keskeytystä kesti lähes
tunnin verran. Viimein puheenjohtaja ilmoitti syytös- ja
puolustuspuheiden alkavan. Kello oli luullakseni kahdeksan illalla,
kun prokuraattorimme Ippolit Kirillovitš aloitti syytepuheensa.

6.

Prokuraattorin puhe. Karakteristiikka.

Ippolit Kirillovitš aloitti syytepuheensa hermoväristyksen vallassa,

kylmä sairauden hiki otsalla ja ohimoilla sekä tuntien koko
ruumiissaan vuorotellen vilunväreitä ja kuumuutta. Niin hän itse
myöhemmin kertoi. Hänen oman käsityksensä mukaan tämä puhe
oli hänen chef-d'oeuvre'nsä, hänen koko elämänsä chef-d'oeuvre,
hänen joutsenlaulunsa. Totta onkin, että yhdeksän kuukautta tämän
jälkeen hän kuoli pahaan keuhkotautiin, niin että hänellä tosiaankin,
kuten sittemmin nähtiin, olisi ollut oikeus verrata itseään joutseneen,
joka laulaa viimeisen laulunsa, jos hän olisi edeltäpäin aavistanut
kuolevansa. Tähän puheeseen hän pani koko sydämensä ja kaiken
älynsä ja osoitti odottamatta, että hänessä piili sekä
kansalaistunnetta että »kirottuja» kysymyksiä, ainakin mikäli meidän
Ippolit Kirillovitš parkamme kykeni niitä omaksumaan. Pääasia oli,
että hänen puheensa vaikutti vilpittömyydellään: hän uskoi
vilpittömästi syytetyn syylliseksi; hän ei syyttänyt tätä ainoastaan
tilauksesta, viran puolesta, ja vaatiessaan »kostoa» hän todella
värisi halusta »pelastaa yhteiskunta». Naismaailmammekin, joka
loppujen lopuksi suhtautui vihamielisesti Ippolit Kirillovitšiin, myönsi
kuitenkin hänen puheensa tehneen tavattoman etevän vaikutuksen.
Hän alkoi ontolla, katkonaisella äänellä, mutta sangen pian hänen
äänensä voimistui ja kaikui yli koko salin, ja niin oli puheen loppuun
asti. Mutta heti lopetettuaan puheensa hän oli vähällä pyörtyä.

— Herrat valamiehet — alkoi syyttäjä, — nyt esillä oleva asia on

tullut kuuluisaksi yli koko Venäjän. Mutta mitä, niin luulisi, tässä on
ihmeteltävää, mikä tässä on niin erikoisen kauhistuttavaa? Varsinkin
meille, meille erikoisesti? Mehän olemme ihmisiä, jotka olemme
tähän kaikkeen niin kovin hyvin tottuneet! Mutta sepä juuri meitä
kauhistuttaakin, että tämmöiset murheelliset asiat melkein ovat
lakanneet tuntumasta meistä kauheilta! Tätä juuri täytyy kauhistua,
tätä meidän tottumustamme, eikä tämän tai toisen yksilön yksinäistä
tihutyötä. Mitkä sitten ovat syyt välinpitämättömyyteemme, meidän
tuskin edes lämpimään suhtautumiseemme tämmöisiin asioihin,
tämmöisiin ajan merkkeihin, jotka ennustavat meille kaikkea muuta
kuin kadehdittavaa tulevaisuutta? Johtuuko tämä
kyynillisyydestämme, meidän vielä niin nuoren, mutta jo ennen
aikojaan raihnaiseksi vanhentuneen yhteiskuntamme varhaisesta
järjen ja mielikuvituksen näivettymisestä? Meidän perustuksiaan
myöten järkähtäneistä siveellisistä peruskäsitteistämmekö vaiko
siitä, että näitä siveellisiä peruskäsitteitä meillä loppujen lopuksi
kenties ei ole olemassakaan? Jätän vastaamatta näihin kysymyksiin,
mutta joka tapauksessa ne kiusaavat mieliä, ja jokaisen kansalaisen
ei ainoastaan tule, vaan hänen pakottava velvollisuutensa on kärsiä
niistä. Meidän aloitteleva vielä arka sanomalehdistömme on
kuitenkin jo tehnyt yhteiskunnalle jonkin verran palveluksia, sillä
ilman sen välitystä me emme koskaan olisi saaneet tietää edes
osapuilleen täydellisesti niitä hillittömän tahdon ja siveellisen
lankeemuksen kauhutöitä, joista se myötäänsä kertoo palstoillaan
kaikille, eikä ainoastaan niille, jotka käyvät nykyisen hallituksemme
meille lahjoittaman uuden julkisen oikeuden tuomiosaleissa. Ja mitä
luemmekaan melkein joka päivä? Oi, sellaisista asioista joka hetki,
että niiden rinnalla tämä nyt käsiteltävä juttukin kalpenee ja näyttää
melkeinpä aivan tavalliselta asialta. Mutta kaikkein tärkeintä tässä on
se, että suurin osa meidän venäläisiä, meidän kansallisia
rikosjuttujamme todistaa nimenomaan jostakin yleisestä,
jonkinmoisesta yhteisestä onnettomuudesta, joka on pesiytynyt
meille ja jota vastaan jo on vaikeata taistella, koska se on muuttunut
yleiseksi pahaksi. Tuolla nuori, loistava upseeri, joka kuuluu
korkeimpiin yhteiskuntapiireihin ja joka tuskin on ennättänyt aloittaa
elämänsä ja uransa, teurastaa alhaisella tavalla, salaisesti, ilman
mitään omantunnon vaivoja pikku virkamiehen, joka osittain on ollut
hänen hyväntekijänsä, ja tämän palvelijattaren, anastaakseen
velkakirjansa ja samalla kaikki virkamiehen rahat: »Nekin tarvitaan
suuren maailman huvituksiini ja vastaista virka-uraani varten.»
Surmattuaan molemmat hän menee pois, kun on ensin pannut
kummankin ruumiin pään alle tyynyn. Tuolla nuori sankari, jonka
rintaa koristavat urhoollisuudesta saadut ristit, surmaa niinkuin rosvo
maantiellä päällikkönsä ja hyväntekijänsä äidin ja vakuuttaa
yllyttäessään kumppaneitaan, että »tuo äiti rakastaa häntä kuin
omaa poikaansa ja seuraa senvuoksi kaikkia hänen neuvojaan eikä
ryhdy mihinkään varokeinoihin». Olkoonpa, että tämä on peto, mutta
minä en uskalla nyt meidän aikanamme enää sanoa, että hän on
ainoa peto laatuaan. Toinen ei surmaa, mutta ajattelee ja tuntee
aivan samalla tavalla kuin hän, on sydämessään yhtä epärehellinen
kuin hänkin. Hiljaisuudessa, ollessaan kahden kesken omantuntonsa
kanssa, hän kenties kysyy itseltään: »Mitä on oikeastaan kunnia, ja
eikö veri ole vain ennakkoluulo?» Kenties nousee huuto minua
vastaan ja sanotaan, että minä olen sairaalloinen, hysteerinen mies,
lausun julki kummallisia panetteluja, — ja, Herra Jumala, miten minä
ensimmäisenä siitä iloitsisinkaan! Oi, älkää uskoko minua, pitäkää
minua sairaana, mutta muistakaa kuitenkin sanani: jos edes
kymmenes, jos kahdeskymmenes osa sanoistani sisältää totuutta, —
niin johan sekin on kauheata! Katsokaa, hyvät herrat, katsokaa,
miten nuoret ihmiset meillä ampuvat itsensä: oi, ilman pienimpiäkään
hamletmaisia kysymyksiä siitä, mitä siellä tulee, ilman merkkiäkään
noista kysymyksistä, aivan kuin tuo kysymys hengestämme ja
kaikesta, mikä meitä haudan tuolla puolen odottaa, olisi aikoja sitten
pyyhitty pois heidän luonnostaan, haudattu ja hietaan peitetty.
Katsokaa lopuksi meillä vallitsevaa irstailua, meidän irstailijoitamme.
Fjodor Pavlovitš, käsiteltävänä olevan jutun onneton uhri, on
joihinkin heistä verrattuna miltei viaton lapsukainen. Mehän
tunsimme hänet kaikki, »hän parissamme eli»… Niin, venäläisen
rikollisuuden psykologiaa ryhtyvät kenties joskus tutkimaan parhaat
kyvyt, sekä meikäläiset että eurooppalaiset, sillä aihe on sen
arvoinen. Mutta tämä tutkiminen suoritetaan joskus myöhemmin, kun
siihen on aikaa ja kun kaikki nykyhetken traagillinen sekamelska on
jo siirtynyt kauemmaksi etualalta, niin että sitä voi tarkastella sekä
älykkäämmin että puolueettomammin kuin mitä esimerkiksi minun
kaltaiseni ihmiset voivat tehdä. Nyt me vain kauhistumme tai
teeskentelemme kauhistumista, mutta kuitenkin nautimme
näytelmästä, koska pidämme voimakkaista, mielettömistä
vaikutelmista, jotka saavat kyynillisen ja laiskan joutilaisuutemme
liikkeelle, tai myöskin pikkulasten tavoin huidomme käsillämme
luotamme kauheita aaveita ja peitämme päämme pielukseen,
kunnes kamala näky on kadonnut, unohtaaksemme sen kohta
ilonpidossa ja leikeissä. Mutta täytyyhän meidänkin joskus alkaa
elää järkevästi ja ajatellen, täytyyhän meidänkin luoda silmäys
itseemme ja yhteiskuntaan, täytyyhän meidänkin saada
yhteiskunnalliselle elämällemme järkevä sisällys tai edes vaikkapa
aloittaa järkisisällyksen antaminen. Edellisen aikakauden suuri
kirjailija, personoidessaan suurimman teoksensa lopussa Venäjän
niin, että näkee sen uljaan venäläisen kolmivaljakon muodossa, joka
kiitää tuntematonta päämäärää kohti, huudahtaa: »Ah,
kolmivaljakko, sinä lintu, kuka on sinut keksinyt!» ja hän lisää ylpeän
innostuksen valtaamana, että vinhaa vauhtia kiitävän kolmivaljakon
edestä väistyvät kunnioittavasti kaikki kansat. Niin, hyvät herrat,
olkoon asia niin, väistykööt vain kunnioittavasti tai epäkunnioittavasti,
mutta minun syntisen mielipiteeni mukaan nerokas taiteilija on
lopettanut teoksensa näin joko lapsellisen viattoman
kaunosieluisuuden puuskan vallassa tai yksin kertaisesti peläten
silloisen ajan sensuuria. Sillä jos kolmivaljakkoa vetämään
valjastettaisiin vain hänen omat sankarinsa, Sobakevitšit, Nozdrevit
ja Tšitšikovit, niin, pantiinpa ajajaksi kuka hyvänsä, mihinkään
kelvolliseen asti ei tuommoisilla hevosilla ajeta! Mutta nuohan olivat
vain entisen ajan hevosia, jotka eivät vedä vertoja nykyisille, meillä
on parempia…

Tässä keskeyttivät Ippolit Kirillovitšin puheen kättentaputukset.

Liberaalinen ajatustapa venäläistä kolmivaljakkoa kuvattaessa
miellytti kuulijoita. Tosin käsiään taputti vain pari kolme ryhmää, niin
ettei puheenjohtaja edes katsonut olevan syytä kääntyä yleisön
puoleen ja uhata »salin tyhjentämisellä», vaan ainoastaan katsahti
ankarasti taputtajiin. Mutta Ippolit Kirillovitš oli saanut rohkaisua: ei
koskaan vielä oltu hänelle taputettu, käsiä! Miestä ei oltu niin
moneen vuoteen tahdottu kuunnella, ja nyt oli yhtäkkiä tarjoutunut
tilaisuus puhua sanottavansa koko Venäjän kuultaviin!

— Tosiaankin, — jatkoi hän, — mitä on tämä Karamazovien perhe,

joka yhtäkkiä on tullut niin surullisen kuuluisaksi aivan koko
Venäjällä? Kenties minä liioittelen kovin paljon, mutta minusta
näyttää siltä, että tämän perheen kuvassa ikäänkuin välähtelevät
eräät meidän nykyaikaisen sivistyneen yhteiskuntaluokkamme
peruselementit, — oi, eivät kaikki elementit, ja ne vilahtelevat vain
mikroskooppisessa koossa, »niinkuin aurinko pienessä
vesipisarassa», mutta kuitenkin siinä jotakin heijastui, kuitenkin
jotakin pääsi esille. Katsokaa tuota onnetonta, hillitöntä ja irstasta
ukkoa, tuota »perheenisää», jonka olemassaolo loppui niin
surullisesti. Syntyperältään aatelismies, joka aloitti uransa köyhänä
elättinä, sai sattumalta ja odottamatta naimisiin menemällä vähän
pääomaa, oli alussa pikku veijari ja imarteleva narri, jossa kehittyi
älyllisiä taipumuksia, muuten ei niinkään pieniä, ja ennen kaikkea
koronkiskuri. Vuosien kuluessa, sikäli kuin pääoma kasvaa, hän
tulee rohkeammaksi. Matelevaisuus ja liehakointi häviävät, jäljelle
jää vain ivallinen ja ilkeä kyynikko ja irstailija. Henkinen puoli on kuin
kokonaan poispyyhitty, mutta elämänhalu on tavaton. Asiat menevät
siihen, ettei hän näe koko elämässä mitään muuta kuin irstaat
nautinnot, ja niin hän opettaa lapsiaankin. Mitään isän henkisiä
velvollisuuksia ei hänellä ollenkaan ole. Hän nauraa semmoisille,
hän antaa pikku lastensa kasvaa takapihalla ja on iloissaan, kun ne
viedään häneltä pois. Hän unohtaakin ne kokonaan. Ukolla ei ole
muuta siveyssääntöä kuin — après moi le déluge. Kaikkea, mikä on
päinvastaista kansalaisen käsitteelle, mitä täydellisintä, jopa
vihamielistä eristäytymistä yhteiskunnasta: »Palakoon vaikka koko
maailma tulessa, kunhan minun vain on hyvä olla.» Ja hänen on
hyvä olla, hän toivoo hartaasti saavansa elää sillä tavoin vielä
kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta. Hän pettää tilinteossa
omaa poikaansa, ja tämän rahoilla, tämän äidinperinnöllä, jota hän ei
tahdo hänelle antaa, hän koettaa voittaa häneltä, pojaltaan,
rakastajattaren. Ei, minä en tahdo jättää syytetyn puolustamista
suurilahjaisen, Pietarista saapuneen puolustusasianajajan
tehtäväksi. Minä sanon itsekin totuuden, minä ymmärrän itsekin sen
inhon määrän, jonka isä sai syntymään poikansa sydämessä. Mutta
riittää, riittää jo tästä onnettomasta ukosta, häntä on kohdannut
kosto. Muistakaamme kuitenkin, että hän on isä ja yksi nykyajan isiä.
Loukkaanko minä yhteiskuntaa, kun sanon, että hän on yksi varsin
monista nykyajan isistä? Voi, kovin monet nykyajan isistä vain eivät
lausu niin kyynillisesti julki ajatuksiaan kuin tämä, sillä he ovat
saaneet paremman kasvatuksen, ovat sivistyneempiä, mutta itse
asiassa heillä on sama filosofia kuin hänelläkin. Mutta olkoonpa, että
minä olen pessimisti, olkoon. Olemme jo sopineet siitä, että te
annatte minulle anteeksi. Päättäkäämme jo etukäteen: älkää te
uskoko minua, älkää uskoko, minä puhun, mutta älkää te uskoko.
Antakaa minun kuitenkin sanoa sanottavani, muistakaa kuitenkin
jotakin minun sanoistani. No niin, tässä ovat tuon ukon lapset, tuon
perheenisän lapset: yksi on edessämme syytettyjen penkillä,
hänestä tulee myöhemmin puhe; toisista mainitsen vain sivumennen
hiukan. Näistä toisista on vanhempi — muuan nykyajan nuoria
miehiä, hänellä on loistava sivistys, varsin voimakas äly, joka
kuitenkaan ei usko mihinkään, on kovin paljon jo kieltänyt elämässä
ja pyyhkinyt pois, aivan tarkalleen samalla tavoin kuin teki hänen
isänsäkin. Me olemme kaikki kuulleet häntä, hänet otettiin
seurapiireissämme ystävällisesti vastaan. Mielipiteitään hän ei
salannut, päinvastoin, aivan päinvastoin oli asian laita, mikä antaakin
minulle nyt rohkeuden puhua hänestä jonkin verran avomielisesti, ei
tietenkään hänestä yksityisenä henkilönä, vaan ainoastaan
Karamazovin perheen jäsenenä. Täällä kuoli eilen, itsemurhan
tehden, kaupungin laidassa eräs sairaalloinen idiootti, joka on hyvin
läheisissä tekemisissä tämän jutun kanssa, Fjodor Pavlovitšin
entinen palvelija ja mahdollisesti äpäräpoika, Smerdjakov. Hän kertoi
minulle hysteerisesti itkien valmistavassa kuulustelussa, kuinka tuo
nuori Karamazov, Ivan Fjodorovitš, kauhistutti hänet henkisellä
hillittömyydellään: »Kaikki, muka, on heidän mielestään luvallista,
mitä ikinä vain maailmassa on, eikä vastaisuudessa mikään tule
olemaan kiellettyä, — tämmöistä he kaikki minulle opettivat.»
Luultavasti tämä teesi, joka hänelle opetettiin, tekikin idiootin
lopullisesti hulluksi, vaikka hänen henkiseen luhistumiseensa tietysti
vaikutti myös sekä kaatuvatauti että koko tuo heidän talossaan
tapahtunut kauhea katastrofi. Mutta tämänkin idiootin puheessa
vilahti eräs peräti mielenkiintoinen huomautus, joka olisi ollut
kunniaksi viisaammallekin havaintojen tekijälle kuin hänelle, ja
siksipä minä sen otinkin tässä puheeksi: »Jos on», sanoi hän, »joku
pojista, joka on enimmän Fjodor Pavlovitšin kaltainen luonteeltaan,
niin se on hän, Ivan Fjodorovitš!» Tähän huomautukseen minä
katkaisen aloittamani karakteristiikan, koska mielestäni
hienotunteisuus ei salli sen jatkamista. Oi, minä en tahdo tehdä
enempiä johtopäätöksiä ja korpin tavoin rääkyä nuorelle kohtalolle
vain turmiota. Me näimme tänään täällä, tässä salissa, että välitön
totuuden voima vielä asuu hänen nuoressa sydämessään, että
epäusko ja siveellinen kyynillisyys, jotka hän on pikemmin saanut
perintönä kuin todellisen henkisen kärsimyksen tuloksena, eivät vielä
ole tukahduttaneet hänessä perhekiintymyksen tunteita. Sitten toinen
poika, oi, hän on vielä nuorukainen, hurskas ja nöyrä, vastakohtana
veljen synkälle ja mädäntyvälle maailmankatsomukselle hänessä on
pyrkimys tarttua kiinni niin sanoakseni »kansallisiin perusaineksiin»
eli siihen, mitä meillä tällä konstikkaalla sanalla tarkoitetaan
erinäisissä ajattelevan intelligenssimme teoretisoivissa
ryhmäkunnissa. Hän, nähkääs, etsi turvaa luostarista; hän oli vähällä
itse ruveta munkiksi. Hänessä minun mielestäni ilmeni ikäänkuin
itsetiedottomasti ja jo niin aikaisin se arka epätoivo, jonka vallassa
niin monet nyt meidän onnettomassa yhteiskunnassamme, peläten
sen kyynillisyyttä ja siveellistä turmelusta ja väärin kylläkin pitäen
kaiken pahan alkuna eurooppalaista valistusta, heittäytyvät niin
sanoakseni oman maan äidilliseen syliin, niinkuin aaveita
pelästyneet lapset, ja odottavat heikontuneen äitinsä kuivettuneilla
rinnoilla saavansa ainakin rauhallisesti nukahtaa ja nukkua siinä
koko elämänsä ajan, kunhan vain eivät näkisi peloittavia kauhukuvia.
Omasta puolestani minä toivon hyväsydämiselle ja lahjakkaalle
nuorukaiselle kaikkea hyvää, toivon, ettei hänen nuorukaisellinen
kaunosieluisuutensa ja kansalliselle pohjalle pyrkimisensä muuttuisi
myöhemmin, kuten niin usein tapahtuu, siveelliseltä puoleltaan
synkäksi mystisismiksi ja kansalliselta puoleltaan tylsäksi
yltiöisänmaallisuudeksi — noiksi kahdeksi ominaisuudeksi, jotka
uhkaavat kansakunnalle kenties vielä suurempaa pahaa kuin väärin
ymmärretystä ja vaivatta saadusta eurooppalaisesta sivistyksestä
johtunut varhainen mädäntyminen, jommoista hänen vanhempi
veljensä sairastaa. —

Yltiöisänmaallisuus ja mystisismi aiheuttivat taas pari kolme

kättentaputusta. Ja Ippolit Kirillovitš tietysti innostui, ja joskin tämä
kaikki oli sangen vähän yhteydessä käsiteltävän jutun kanssa,
puhumattakaan siitä, että lausutut ajatukset esiintyivät verraten
epäselvinä, niin keuhkotautisen ja katkeroituneen miehen teki kovin
mieli edes kerran eläessään puhua suunsa puhtaaksi.
Kaupungissamme puhuttiin jälkeenpäin, että kuvatessaan Ivan
Fjodorovitšia hän antoi valtaa epähienolle tunteelle, sillä kerran tai
kahdesti oli Ivan Fjodorovitš julkisesti väittelyssä pannut hänet
pussiin, ja tämän muistaen Ippolit Kirillovitš tahtoi nyt kostaa. En
kuitenkaan tiedä, oliko tämmöinen johtopäätös oikea. Joka
tapauksessa tämä kaikki oli vain johdantoa, sitten puhe kohdistui
suoranaisemmin ja lähemmin itse asiaan.

— Mutta tuossa on nykyaikaisen perheenisän kolmas poika, —

jatkoi Ippolit Kirillovitš, — hän on syytettyjen penkillä, hän on
edessämme. Edessämme ovat myös hänen urotyönsä, hänen
elämänsä ja tekonsa: kun aika tuli, niin kaikki avautui
nähtäväksemme, kaikki tuli ilmi. Vastoin veljiensä
»eurooppalaisuutta» ja »kansallisia perusaineksia» hän on ikäänkuin
välitön kuva Venäjästä, — oi, ei koko, ei koko Venäjästä, Jumala
meitä semmoisesta varjelkoon! Ja kuitenkin se on siinä, tuo meidän
rakas Venäjämme, haiskahtaa siltä, kuuluu, että se on siinä, tuo
äitimme. Oi, me olemme välittömiä, meissä on paha ja hyvä
ihmeellisellä tavalla sekaantuneena, me harrastamme valistusta ja
Schilleriä ja samaan aikaan me reuhaamme ravintoloissa ja revimme
juoppolalleja, ryyppytovereitamme, parrasta. Oi, mekin olemme
hyviä ja ihania, mutta ainoastaan silloin, kun meidän itsemme on
hyvä ja ihana olla. Päinvastoin, me ihan kuohumme — nimenomaan
kuohumme — jaloja ihanteita, mutta vain sillä ehdolla, että ne
saavutetaan ilman muuta, putoavat pöydällemme taivaasta ja ennen
kaikkea ilmaiseksi, ilmaiseksi, ettei niistä tarvitsisi mitään maksaa.
Me emme ensinkään pidä maksamisesta, sen sijaan pidämme hyvin
paljon saamisesta, ja niin on laita kaikissa asioissa. Oi, antakaa,
antakaa meille kaikki mahdolliset elämän hyvyydet (nimenomaan
kaikki mahdolliset, vähempään emme tyydy) ja varsinkaan älkää
olko meidän tapamme tiellä missään asiassa, ja silloin mekin
osoitamme voivamme olla hyviä ja ihania. Me emme ole ahneita,
emme, mutta antakaa kuitenkin meille rahoja, niin saatte nähdä,
miten jalosti, miten halveksittavaa metallia halveksien me
paiskaamme ne menemään yhdessä yössä hillittömään juominkiin.
Mutta jos meille ei anneta rahoja, niin me näytämme, kuinka me
saamme niitä hankituksi, kun oikein mielemme tekee. Mutta tästä
tulee puhe myöhemmin, menkäämme järjestyksessä. Ennen kaikkea
on meillä edessämme hylätty poika parka, »takapihalla ilman
saappaita», niinkuin äsken lausui arvoisa ja kunnioitettu
kansalaisemme, joka hänkin, — voi! — on syntyperältään
ulkomaalainen! Toistan vieläkin: en anna kenenkään muun
tehtäväksi syytetyn puolustamista! Minä olen syyttäjä, mutta minä
olen myös puolustaja. Niin, mekin olemme ihmisiä, meissäkin on
ihmisyyttä, mekin osaamme arvioida, kuinka syvän vaikutuksen
luonteen kehitykseen voivat tehdä lapsuuden ja kodin ensimmäiset
vaikutelmat. Mutta pojasta kasvaa nuorukainen, hän on jo nuori
mies, upseeri; huimien tekojen ja kaksintaisteluhaasteen johdosta
hänet lähetetään erääseen armaan Venäjänmaamme
kaukaisimpaan pikku rajakaupunkiin. Siellä hän on virassa ja siellä
hän juoda remuaa ja tietysti — iso laiva vaatii laajat vedet. Me
tarvitsemme varoja, ennen kaikkea varoja, ja niinpä pitkien
kinastelujen jälkeen hän ja hänen isänsä sopivat viimeisestä
maksettavasta kuudentuhannen ruplan erästä ja hänelle lähetetään
se. Huomatkaa, että hän on antanut asiakirjan, ja on olemassa
hänen kirjeensä, jossa hän melkein sitoutuu olemaan vaatimatta
muuta ja lopettaa näihin kuuteentuhanteen perintöriidan isän kanssa.
Nyt hän kohtaa nuoren, yleväluontoisen ja henkisesti kehittyneen
tytön. Oi, minä en uskalla kertoa uudelleen yksityiskohtia, te kuulitte
ne äsken juuri: siinä on kunniaa, siinä on uhrautuvaisuutta, ja minä
vaikenen. Kevytmielisen ja irstaan, mutta todelliselle jaloudelle,
korkeammalle aatteelle päänsä kumartaneen nuoren miehen kuva
vilahti silmiimme tavattoman sympaattisena. Mutta yhtäkkiä tämän
jälkeen, tässä samassa oikeussalissa, saatiin aivan odottamatta
nähdä mitalin toinenkin puoli. Taaskaan en uskalla ryhtyä lausumaan
arveluita ja pidätyn analysoimasta, miksi seuraukset olivat sellaiset.
Mutta täytyihän kuitenkin olla syitä, miksi seuraukset tulivat
sellaisiksi. Tuo sama naishenkilö, silmät täynnä kauan salassa olleen
pahastuksen kyyneliä, ilmoittaa meille, että syytetty juuri oli
ensimmäisenä valmis häntä halveksimaan hänen varomattoman,
kenties hillittömän äkillisen tekonsa johdosta, joka kuitenkin joka
tapauksessa oli ylevä ja jalomielinen. Hänenpä juuri, tuon tytön
sulhasen, huulilla ensimmäiseksi vilahti se ivallinen hymy, jota tyttö
vain silloin ei jaksanut kestää, kun se näkyi hänen huulillaan.
Tietäen, että mies jo oli ollut uskoton hänelle (ollut uskoton varmana
siitä, että tytön on vastedes pakko sietää hänen puoleltaan mitä
tahansa, myöskin hänen uskottomuuttaan), tietäen tämän morsian
tahallaan tarjoaa hänelle kolmetuhatta ruplaa ja antaa selvästi, hyvin
selvästi hänen silloin ymmärtää antavansa hänelle rahaa, jotta hän
voisi pettää juuri hänet: »Mitä, otatko vai etkö, voitko olla niin
kyynillinen», sanoo morsian hänelle äänettömästi tuomitsevalla ja
tutkivalla katseellaan. Mies katsoo häneen, ymmärtää täydelleen
hänen ajatuksensa (hänhän tunnusti täällä itse teidän kuultenne
ymmärtäneensä kaiken) ja ottaa ilman mitään ehtoja nuo
kolmetuhatta ja ryyppää ne kahdessa päivässä uuden lemmittynsä
kanssa! Mitä ei ole uskottava? Edellistäkö legendaa — ylevän
jalomielisyyden puuskaako, joka saattoi antamaan pois viimeiset
elämiseen tarvittavat rahat ja kumartamaan hyveelle, vaiko mitalin
toista puolta, joka on niin inhoittava? Tavallisesti on elämässä niin,
että kun esiintyy kaksi vastakohtaa, niin totuus löydetään keskiväliltä;
tässä tapauksessa se olisi sananmukaisesti väärin. Luultavinta on,
että hän edellisessä tapauksessa oli vilpittömästi jalo ja
jälkimmäisessä tapauksessa yhtä vilpittömästi alhainen. Miksi? Juuri
siksi, että meillä on leveä, karamazovilainen luonto, — siihen minä
puheellani pyrinkin, — luonto, johon mahtuu samalla kertaa
kaikenlaisia vastakohtia ja joka kykenee samalla kertaa näkemään
molemmat pohjattomat syvyydet, yläpuolellamme olevat kaikkein
korkeimmat ihanteet ja allamme ammottavan syvimmän ja
haisevimman lankeemuksen kuilun. Maistanette loistavan ajatuksen,
jonka äsken lausui koko Karamazovien perhettä syvästi ja läheltä
tarkannut nuori havaintojen tekijä herra Rakitin: »Lankeemuksen
alhaisuuden tunteminen on näille epäsiveellisille, hillittömille
luonteille yhtä välttämätön kuin korkeimman jalouden tunteenkin
tunteminen», — ja se on totta: he tarvitsevat nimenomaan tuota
luonnotonta sekoitusta aina ja lakkaamatta. Kaksi pohjatonta
syvyyttä, kaksi syvyyttä, hyvät herrat, aivan samalla hetkellä, —
ilman niitä me olemme onnettomia emmekä saa tyydytystä,
olemisemme ei ole täydellistä. Me olemme leveitä, leveitä niinkuin
emomme Venäjä, me sisällytämme itseemme kaiken ja tulemme
toimeen kaiken kanssa! Olemme nyt, herrat valamiehet, sattuneet
hipaisemaan noita kolmeatuhatta ruplaa, ja minä otan itselleni
vapauden mennä asioissa hiukan edelle. Ajatelkaahan vain, että
hän, tämä luonne, saatuaan silloin nuo rahat, vieläpä sillä tavoin,
semmoisen häpeän kautta, niin häpeällisesti ja äärettömän
alentavalla tavalla, — ajatelkaahan vain, että hän muka samana
päivänä kykeni erottamaan niistä puolet, ompelemaan rintapussiin ja
olemaan sitten kokonaisen kuukauden ajan niin luja, että kantoi niitä
kaulassaan huolimatta kaikista kiusauksista ja suuresta
rahantarpeesta! Ei juovuspäissään reuhatessaan ravintoloissa, ei
silloinkaan, kun hänen piti kiitää pois kaupungista hankkiakseen
Jumala tiesi keneltä rahaa, jota hän välttämättömästi tarvitsi
viedäkseen lemmittynsä pakoon kilpailijan, isänsä viettelyiltä, — hän
uskalla kajota tuohon pussiin. Mutta jo yksistään siitä syystä, ettei
jättäisi lemmittyään alttiiksi ukon houkutuksille, jolle hän oli niin
mustasukkainen, hänen olisi pitänyt avata pussinsa ja jäädä kotiin
vartioimaan lakkaamatta lemmittyään, odottaen sitä hetkeä, jolloin
tämä sanoo lopultakin hänelle: »Minä olen sinun», jolloin hän olisi
kiitänyt tämän kanssa pois jonnekin kauas nykyisestä onnettomasta
ympäristöstä. Mutta ei, hän ei kajoa taikakaluunsa, ja millä
tekosyyllä? Alkuperäinen tekosyy, sanoimme sen, oli nimenomaan
se, että kun hänelle sanottaisiin: »Minä olen sinun, vie minut minne
tahdot», — niin olisi varoja millä viedä. Mutta tämä ensimmäinen
tekosyy kalpeni, syytetyn omien sanojen mukaan, toisen
ilmaantuessa. Niin kauan kuin minä, mukamas, pidän päälläni näitä
rahoja, »minä olen lurjus, mutta en varas», sillä voin aina mennä
loukatun morsiameni luo ja pannen hänen eteensä puolet häneltä
petollisesti anastamistani rahoista aina, sanoa hänelle: »Katsos,
minä join puolet rahoistasi ja osoitin sillä olevani heikko ja moraaliton
mies, ja jos niin tahdot, lurjus (minä käytän syytetyn omia sanoja), —
mutta vaikka olenkin lurjus, niin en ole varas, sillä jos olisin varas,
niin en olisi tuonut sinulle tätä jäljelle jäänyttä toista puolta rahoista,
vaan olisin anastanut senkin niinkuin edellisenkin puolen.»
Ihmeellinen asian selitys! Tämä sama hurja, mutta heikko mies, joka
ei voinut vastustaa kiusausta ottaa vastaan kolmetuhatta niin
häpeällisesti, — tämä sama mies tuntee itsessään yhtäkkiä moista
stoalaista lujuutta ja kantaa kaulassaan tuhansia ruplia uskaltamatta
kajota niihin! Sopiiko tämä ollenkaan tarkastamaamme luonteeseen?
Ei, ja minä otan itselleni vapauden kertoa teille, miten tämmöisessä
tapauksessa olisi menetellyt todellinen Dmitri Karamazov, jos hän
todellakin olisi päättänyt ommella rahat rinnalla kannettavaan
pussiin. Ensimmäisen viettelyksen hetkenä, — no, vaikkapa
huvittaakseen taas jollakin tuota uutta lemmittyään, jonka kanssa oli
juoda rilluttanut jo toisen puolen rahoista, hän olisi avannut pussinsa
ja ottanut siitä — sanokaamme aluksi vaikkapa sata ruplaa, — sillä
miksi piti viedä takaisin nimenomaan puolet, se on puolitoista
tuhatta, riittäähän tuhatneljäsataakin ruplaa; — tuloshan on sama:
»Lurjus, mutta ei varas, sillä toinhan takaisin kuitenkin
tuhatneljäsataa ruplaa, varas olisi ottanut kaikki eikä olisi palauttanut
mitään.» Sitten jonkin ajan kuluttua hän olisi taas ratkonut auki
pussin ja ottanut sieltä toisen sataruplasen, sitten kolmannen, sitten
neljännen, ja viimeistään kuukauden lopulla hän olisi ottanut pussista
viimeisen satasen: »kunhan vien yhdenkin satasen takaisin, niin
tulos on sama: Olen lurjus, mutta en varas. Yhdeksänkolmatta
sataruplasta olen juonut, mutta yhden olen sittenkin antanut takaisin,
varas ei olisi antanut takaisin.» Ja viimein hän, pantuaan menemään
viimeisen edellisenkin satasen, olisi katsellut viimeistä ja sanonut
itselleen: »Eipä todellakaan maksa vaivaa viedä pois yhtä ainoata
satasta, — minäpä juon senkin!» Näin olisi tehnyt se todellinen
Dmitri Karamazov, jonka me tunnemme! Legenda pussista, jota hän
muka kantoi rinnallaan — se on niin räikeässä ristiriidassa
todellisuuden kanssa, ettei suurempaa ristiriitaa voi esittää. Kaikkea
voi otaksua paitsi tätä. Mutta me palaamme vielä tähän. —

Mainittuaan järjestyksessä kaiken, mitä oikeudellisen tutkimuksen

toimittajat tiesivät isän ja pojan välisistä omaisuutta koskevista
riidoista ja perhesuhteista, ja yhä uudestaan tullen siihen
johtopäätökseen, että erinäisistä tosiseikoista päättäen ei ole
pienintäkään mahdollisuutta päästä selvyyteen tästä perinnön jakoa
koskevasta kysymyksestä ja todeta, kuka on vienyt toiselta osuutta
ja kuka on maksanut toiselle liikaa, mainitsi Ippolit Kirillovitš noiden
kolmentuhannen ruplan johdosta, jotka lähtemättömästi
kummittelivat Mitjan päässä, mitä lääketieteellinen asianymmärtäjäin
lausunto sisälsi.

7.

Historiallinen katsaus

Lääkärien lausunto pyrkii todistamaan meille, että syytetty ei ole

täydessä järjessään ja että hän sairastaa maniaa. Minä vakuutan,
että hän on kuin onkin täydessä järjessään ja että tämä juuri onkin
pahinta: jos hän ei olisi täydessä järjessään, niin hän ehkä olisikin
paljon viisaampi. Että hän taasen sairastaa maniaa, niin siihen minä
voisin yhtyäkin, mutta vain yhdessä kohdassa, — samassa, johon
asianymmärtäjäin lausuntokin viittaa, nimittäin että syytetyn mielestä
hänen isänsä oli hänelle maksava nuo kolmetuhatta ruplaa. Mutta
kuitenkin voidaan kenties löytää verrattomasti lähempää tarjoutuva
näkökulma selittämään tuota syytetyn ainaista raivostumista noitten
rahojen johdosta kuin hänen taipumuksestansa mielenvikaisuuteen.
Omasta puolestani minä yhdyn täydellisesti nuoren lääkärin
lausumaan mielipiteeseen, että syytetty on ollut ja on henkisiltä
kyvyiltään täysin normaalinen ja on vain ollut kiihdyksissä ja
vihastunut. Siinäpä se juuri onkin: ei kolmetuhatta, ei rahasumma
sinänsä ollut syynä syytetyn joka kerta kuohahtavaan raivoisaan
vihastukseen, vaan siihen oli erikoinen syy, joka synnytti hänessä
suuttumuksen. Se syy oli — mustasukkaisuus! —

Tässä Ippolit Kirillovitš esitti laajasti syytetyn koko kohtalokkaan

intohimon Grušenjkaa kohtaan. Hän alkoi siitä hetkestä, jolloin
syytetty oli lähtenyt »nuoren naisen» luo »lyödäkseen häntä», —
käyttääkseni hänen omia sanojaan, selitti Ippolit Kirillovitš, — mutta
sen sijaan, että olisi lyönyt, jäi hänen jalkojensa juureen, — siinä on
tämän rakkauden alku. Samaan aikaan luo silmänsä samaan
naishenkilöön myös ukko, syytetyn isä, — ihmeellinen ja onneton
yhteensattumus, sillä molemmat sydämet syttyivät yhtäkkiä, samalla
kertaa, vaikka aikaisemmin kumpikin oli tuntenut ja kohdannut tuon
naisen, — ja noihin kumpaankin sydämeen syttyi mitä hillittömin,
aivan karamazovilainen intohimo. Tässä meillä on tuon naisen oma
tunnustus: »Minä», sanoo hän, »pidin pilkkanani kumpaakin». Niin,
hänen teki yhtäkkiä mieli pitää pilkkanaan kumpaakin; aikaisemmin
ei ollut tehnyt mieli, mutta nyt tämä tuuma yhtäkkiä lennähti hänen
päähänsä, — ja asia päättyi niin, että kumpikin lankesi hänen
jalkoihinsa voitettuna. Ukko, joka oli kumartanut rahoja kuin
Jumalaa, varasi heti kolmetuhatta ruplaa ainoastaan sitä varten, että
tuo nainen kävisi hänen asunnossaan, mutta pian hänet oli johdettu
niin pitkälle, että hän olisi pitänyt onnena saada laskea nimensä ja
koko omaisuutensa hänen jalkojensa juureen, kunhan tämä vain olisi
suostunut tulemaan hänen lailliseksi aviovaimokseen. Syytetyn
tragedia taas on silminnähtävä, se on edessämme. Mutta sellaista oli
nuoren naisen »leikki». Onnettomalle nuorelle miehelle ei viettelijätär
antanut edes toivoa, sillä toivoa, todellista toivoa hänelle annettiin
vasta ihan viime hetkellä, kun hän langeten polvilleen kiduttajansa
eteen ojenteli häntä kohti käsiään, jotka jo olivat hänen isänsä ja
kilpakosijansa veren tahrimat: juuri tässä asennossa hänet
vangittiinkin. »Minut, minut lähettäkää yhdessä hänen kanssaan
pakkotyöhön, minä hänet olen tähän saattanut, minä olen syyllisin
kaikista!» huuteli tämä nainen itse vilpittömän katumuksen vallassa,
kun syytetty vangittiin. Lahjakas nuori mies, joka on ottanut
kuvatakseen tämän jutun kulun, — samainen herra Rakitin, josta jo
olen maininnut, — määrittelee muutamin ytimekkäin ja kuvaavin