Criminal Law 1st Edition Worrall Test

Bank
Go to download the full and correct content document:
https://testbankdeal.com/product/criminal-law-1st-edition-worrall-test-bank/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Policing 1st Edition Worrall Test Bank

https://testbankdeal.com/product/policing-1st-edition-worrall-
test-bank/

Criminal Law 1st Edition Russell Brown Test Bank

https://testbankdeal.com/product/criminal-law-1st-edition-
russell-brown-test-bank/

Criminal Law 11th Edition Joel Test Bank

https://testbankdeal.com/product/criminal-law-11th-edition-joel-
test-bank/

Criminal Law 12th Edition Samaha Test Bank

https://testbankdeal.com/product/criminal-law-12th-edition-
samaha-test-bank/
Policing 2nd Edition Worrall Test Bank

https://testbankdeal.com/product/policing-2nd-edition-worrall-
test-bank/

Essential Criminal Law 2nd Edition Lippman Test Bank

https://testbankdeal.com/product/essential-criminal-law-2nd-
edition-lippman-test-bank/

Criminal Law and Procedure 8th Edition Scheb Test Bank

https://testbankdeal.com/product/criminal-law-and-procedure-8th-
edition-scheb-test-bank/

Criminal Procedure Law and Practice 10th Edition Carmen

Test Bank

https://testbankdeal.com/product/criminal-procedure-law-and-
practice-10th-edition-carmen-test-bank/

Criminal Evidence 1st Edition Lippman Test Bank

https://testbankdeal.com/product/criminal-evidence-1st-edition-
lippman-test-bank/
Another random document with
no related content on Scribd:
 "Siitä on hyvin pitkä aika; tähän oli tehty kaunis risti sen
onnettomuuden muistoksi, mutta eräänä myrsky-yönä pahat henget
sen kaatoivat suohon. Vielä siitä näkyy vähä päätä. Jos kukaan
onneton pysähtyy tähän yöksi, niin hän ei suinkaan pääse täältä
ennen päivän tuloa. Astukoonpa hän miten kauan hyvänsä, niin ei
siitä ole muuta kuin turhaa vaivaa; vaikka hän astuisi sata
peninkulmaa tässä metsässä, joutuisi hän kuitenkin samaan
paikkaan takaisin."

Germainin mielikuvitukseen tarttui vastoin hänen tahtoansakin,

mitä hän kuuli, ja pelko, että jokin onnettomuus saattaisi tapahtua
mummon tarinan vahvistukseksi, täytti niin kokonaan hänet, että hän
tunsi kylmiä väreitä koko ruumiissaan. Luopuen yrityksistään saada
mummolta parempaa selkoa, nousi hän jälleen hiirakolle selkään ja
alkoi ratsastella metsässä, huutaen kaikin voimin Petteriä; hän
vihelteli, läjähytteli piiskaa ja katkoi oksia, tehdäkseen vain niin
paljon ääntä kuin mahdollista. Sitte hän välistä aina kuunteli, tulisiko
mistään päin vastausta, mutta eipä kuulunut muuta kuin lehmäin
kellojen kalinaa joka taholta ja sikojen äkäistä röhkinää tapellessa
tammen terhoista.

Viimein kuului hevonen laukkaavan takana ja keski-ikäinen,

päivettynyt, vahvajäseninen mies, puoliherran puvussa, huusi häntä
pysähtymään. Germain ei ollut koskaan nähnyt Ormeauxin isäntää,
mutta vaistomainen viha sanoi hänelle heti, että se juuri oli hän.
Germain käänsi ratsunsa, tarkasti häntä kiireestä kantapäähän ja
odotti, mitä miehellä oli sanomista hänelle.

"Oletteko nähnyt viisi- tai kuusitoista-vuotisen tytön kulkevan tästä

pikku pojan kanssa?" kysyi tuo vieras mies välinpitämättömästi,
vaikka hän nähtävästi oli hyvin kiihtynyt.
 "Ja mitä te heistä tahdotte?" vastasi Germain koettamattakaan
salata vihaansa.

"Minä voisin sanoa, että se ei koske teihin, hyvä herra; mutta

koska minulla ei ole syytä pitää sitä salassa sanon minä, että minä
tuntematta pestasin hänet paimentytöksi. Kun hän tuli, näytti hän
minusta liian nuorelta ja heikolta minun työhöni. Minä en ottanut
häntä vastaan ja aioin maksaa hänelle korvausta hänen matkastaan,
mutta kun käänsin selkäni, meni hän suutuksissaan tiehensä.
Hänellä oli niin kiire, että unhotti osan omistakin tavaroistaan, jopa
kukkaronsakin, jossa varmaankaan ei ole paljoa! Kun minun
kuitenkin oli ratsastaminen tätä tietä, luulin saavuttavani hänet ja
voivani antaa hänelle omat tavaransa ja sen aikomani korvauksen."

Germain oli siksi liian rehellinen, että joutui vähän arvelemaan,

kun kuuli tuon kertomuksen, joka tosin ei ollut hyvinkään
todennäköinen, mutta kuitenkin mahdollinen. Hän katsoi tuikeasti
Ormeauxin isäntään, joka kesti sen tarkastuksen levollisesti,
tapahtuiko se sitte suuresta hävyttömyydestä vaiko uskottavasta
rehellisyydestä.

"Minun täytyy ottaa tästä selko", ajatteli Germain ja sanoi,

vihaansa hilliten: "Se tyttö on meidän puolelta, minä tunnen hänet.
Hän on luultavasti täällä. Lähtekäämme yhdessä etsimään, niin kyllä
me hänet löydämme."

"Te olette oikeassa", sanoi toinen. "Etsikäämme yhdessä, mutta

jos emme löydä häntä siihen asti, kuin pääsemme metsän laitaan,
luovun minä, sillä minun täytyy kääntyä sieltä toiselle taholle."

"Ohoh", ajatteli Germain, "en minä päästä sinua näkyvistäni,

vaikka minun täytyisi kiertää Pirunsuota sinun kanssasi neljäkolmatta
tuntia."

"Malttakaas!" sanoi hän äkisti ja katsoi tarkkaan erästä vesakkoa,

joka liikkui niin omituisesti. "Hohoi! Petter, oletko se sinä, poikaseni?"

Kun Petter tunsi isänsä äänen, hyppäsi hän pensastosta esiin kuin
nuori kili; mutta nähtyään myöskin Ormeauxin isännän pysähtyi hän
ikään kuin peljästyen.

"Tule, tule, pikku Petter, minähän se olen!" kehoitti Germain,

ratsasti lähemmäksi, hyppäsi maahan ja sulki pojan syliinsä. "Missä
on pikku Marie?"

"Tuolla piilossa; hän pelkää tuota rumaa mustaa miestä ja minä

myöskin."

"Ole huoletta, minähän nyt olen tässä. Marie, Marie, tule pois!"

Marie hiipi esiin ja nähtyään Germainin tarttui häneen kuin

isäänsä, sanoen: "Hyvä Germain, te puolustatte minua, teidän
luonanne minä en pelkää."

Germain vapisi mielihyvästä ja katseli Marieta: hän oli kalpea ja

hänen vaatteensa olivat repeilleet vesakossa hänen juostessaan
etsimässä piilopaikkaa kuin metsämiestä pakeneva peura. Mutta
hänen kasvoistansa ei näkynyt epätoivoa eikä häpeää.

"Isäntäsi tahtoo puhua kanssasi", sanoi Germain, yhä katsellen

häntä.

"Isäntänikö?" sanoi Marie ylpeästi. "Tuo mies ei ole minun isäntäni

eikä tule siksi koskaan! Te minun isäntäni olette, Germain, ja, minä
tahdon, että viette minut kanssanne kotiin; minä palvelen teitä
ilmaiseksi."

Ormeauxin isäntä oli tällä välin tullut lähemmäksi ja sanoi

kärsimättömyyttä teeskennellen:

"Teiltä unhottui jotakin meille, pikku ystävä, ja tässä se on."

"En minä ole mitään unhottanut", vastasi pikku Marie, "eikä minulla
ole mitään puhuttavaa teidän kanssanne."

"Kuulehan, minulla sitä vastoin on jotakin sanottavaa sinulle. Tule

pois minun kanssani! Älä pelkää. Pari sanaa vain."

"Ne saatatte puhua julki. Ei minulla ole mitään salaisuuksia teidän

kanssanne."

"Tulkaa ainakin ottamaan rahanne."

"Mitkä rahat! Ette te ole mitään velkaa minulle, Jumalan kiitos."

"Sen kyllä arvasin", sanoi Germain puoli ääneen. "Eihän tuossa

mitään vaaraa ole, Marie; kuule vain, mitä hän sanoo, minäkin olen
utelias kuulemaan ja minulla on omat syyni. Sitte saatat kertoa
minulle, mitä hän sanoo. Mene hänen luoksensa, minä kyllä pidän
vaaria sinusta."

Marie astui kolme askelta miehen luo, joka kumartuen eteen päin
sanoi hänelle hiljaa:

"Tästä saat kauniin kultakolikon, pikku ystävä! Älä puhu mitään,

kuulitko! Minä sanon, että sinä näytit minusta liian heikolta olemaan
minun työssäni. Älkäämmekä nyt enää puhuko siitä asiasta. Minä
tulen tervehtimään teitä jonakuna päivänä, ja, jos siihen asti et ole
mitään puhunut, saat enemmän. Ja jos maltat mielesi ja tulet
järkeväksi, niin sano vain suoraan. Minä otan sinut kanssani jälleen
kotiin taikka tulen puhelemaan sinun kanssasi hämärissä niityllä.
Millainen lahja minun silloin pitää tuoda?"

"Tämän lahjan te minulta saatte!" vastasi Marie kovalla äänellä ja

heitti kultarahan hänelle vasten silmiä niin kovasti, kuin jaksoi.
"Kiitoksia paljon, ja kun tulette meitä tervehtimään, niin olkaa hyvä,
ilmoittakaa edeltä päin; kaikki kotikylän rengit tulevat sitte ottamaan
teitä vastaan, sillä siellä meillä ollaan hyvin ihastuneet herroihin,
jotka tahtovat pettää köyhiä tyttöjä! Saattepahan nähdä, että teitä
kyllä odotellaan."

"Te valehtelette ja puhutte tyhmyyksiä", sanoi mies vihoissaan ja

nosti uhkaavasti keppinsä. "Te koetatte uskotella ihmisille jotakin,
jota ei ole koskaan tapahtunut; mutta ette te saa minulta narratuksi
enempää rahaa, kyllä teidät ja teidän kaltaisenne tunnetaan!"

Marie oli kauhistuen hypähtänyt taa päin, mutta Germain juoksi

esiin, tarttui hevosen suitsiin, pudisti niitä vihoissaan ja sanoi:

"Nyt olemme kuulleet kylliksi ja nyt näemme selvään, mistä on

puhe.
Alas! Tulkaa maahan, niin puhelemme me pari sanaa keskenämme."

Ormeauxin herra ei ollut halukas ryhtymään riitaan, hän kannusti

hevostaan, päästäkseen irti, ja tavoitti kepillään Germainin käsiä;
mutta hän vältti iskun, tarttui jalkaan ja veti hänet pois satulasta, niin
että hän putosi sanajalkojen sekaan, sekä kaatoi hänet maahan,
vaikka ensin nousi seisaalleen ja puolustautui urhollisesti. Saatuaan
hänet allensa sanoi Germain:
 "Sinä pelkuri konna, minä saattaisin piestä sinut vaivaiseksi, jos
tahtoisin! Mutta minä en mielelläni tee kellekään pahaa eikä sinun
omatuntosi tule yhtään paremmaksi, vaikka saisit selkääsi kuinka
paljon hyvänsä. Mutta sinä et pääse tästä ennen, kuin polvillasi
pyydät anteeksi tältä tytöltä."

Ormeauxin herra ei ollut ensi kertaa tällaisessa seikkailussa;

nytkin hän yritti kääntämään asiaa leikiksi, sanoen, että hänen
rikoksensa ei ollut kovinkaan suuri, koska se oli tapahtunut vain
sanoilla, ja hän tahtoi mielellään pyytää anteeksi, jos vain tyttö
suostui antamaan hänelle suutelon; sitte saattoivat he muka lähteä
juomaan lasin viiniä lähimmässä ravintolassa ja erota hyvinä
ystävinä.

"Sinä ihan inhotat!" vastasi Germain ja käänsi hänen kasvonsa

maahan päin. "Minulla on kiire päästä näkemästä sinun kelvotonta
naamaasi. Häpeä, jos osaat, ja laita niin, että teet suuren kierroksen,
milloin tiesi vetää sinua meidän kylämme ohitse."

Hän otti miehen rautatammisen kepin, katkasi sen polveaan

vasten, näyttääkseen käsiensä voimaa, ja heitti kappaleet kauas
pois.

Sitte hän otti toisella kädellään poikaansa ja toisella pikku Marieta

kädestä ja läksi suuttumuksesta vavisten hevosensa luo.
XIII.

Paluu kotiin.

A Neljännestunnin kuluttua oli kanervakangas jo jäljellä. He

ratsastivat suurta maantietä ja hiirakko hirnui joka esineelle, kuin hän
tunsi. Pikku Petter kertoi isälleen, mitä oli käsittänyt tämän päivän
tapauksista.

"Kun me menimme sinne", sanoi hän, "tuli tuo mies heti

puhuttelemaan pikku Marieta lammasnavettaan, jonne me heti
menimme katselemaan kauniita lampaita. Minä olin nurkassa
leikkimässä eikä mies nähnyt minua. Hän sanoi Marielle hyvää
päivää ja suuteli häntä."

"Annoitko sinä hänen suudella itseäsi, Marie?" kysyi Germain

suutuksissaan mieheen.

"Minä luulin sitä vain ystävyydeksi, sen seudun tavaksi ottaa

vastaan uusia palvelijoita, niin kuin anoppinnekin suutelee uusia
piikojansa, näyttääkseen, että hän ottaa heidät perheen jäseniksi ja
kohtelee heitä kuin äiti."
 "Ja sitte", jatkoi pikku Petter, ollen muka suurikin mies, koska tiesi
jotakin kertoa, "sanoi se mies sinulle jotakin pahaa, jota sinä kielsit
minua koskaan lausumasta ja koskaan muistamasta; minä
unhotinkin sen heti. Mutta jos isä tahtoo, niin minä kerron hänelle,
mitä se oli."

"Ei, Petter, en minä huoli sitä kuulla etkä sinä saa koskaan
muistaa sitä."

"Kyllä minä sen heti unhotan", sanoi poika. "Ja sitte näytti se mies
pahastuvan, koska Marie sanoi lähtevänsä pois. Hän lupasi antaa,
mitä vain Marie tahtoi, vaikka sata francia! Mutta silloin pahastui
myöskin pikku Marie. Mies meni hänen luoksensa ikään kuin
tekemään hänelle jotakin pahaa. Minä peljästyin, juoksin Marien luo
ja tartuin häneen ja huusin. Silloin se mies sanoi: Mitä tämä on?
Mistä tuo poika tuli? Aja pois hänet! Ja hän nosti keppinsä,
lyödäkseen minua, mutta pikku Marie esti ja sanoi näin:
Saammepahan sitte puhua; nyt minun täytyy saattaa tämä pikku
poika Fourcheen ja sitte sieltä palaan minä. Heti kuin se mies meni
pois navetasta, sanoi Marie minulle: Tule pois Petter, meidän pitää
heti joutua pois täältä, sillä tuo mies on häijy ja hän tekisi vain pahaa
meille. Me astuimme latojen taitse pienen niityn poikki ja tulimme
Fourcheen sinua etsimään. Mutta sinä et ollut siellä eivätkä ne
antaneet meidän jäädä odottamaan sinua. Silloin se mies ratsasti
meidän jäljestämme mustalla hevosella ja me juoksimme kauas pois
ja kätkeydyimme metsään. Ja hän tuli sinnekin, ja kun me kuulimme
hänen tulevan, menimme me piiloon metsään. Ja kun hän ratsasti
ohitse, aloimme me taas juosta, päästäksemme kotiin, ja sitte tulit
sinä ja löysit meidät. Niin se kaikki tapahtui. Sanos, pikku Marie,
olenko minä unhottanut mitään."
 "Et, Petter, se on ihan ilmeinen tosi. Nyt te, Germain, saatte olla
minulla todistajana ja sanoa kaikille ihmisille siellä kotona, että jos en
voinut pysähtyä Ormauxiin, niin se ei tapahtunut rohkeuden eikä
työhalun puutteesta."

"Ja sinä, Marie", sanoi Germain, "ajattele tarkkaan, onko

kahdeksankolmatta ikäinen mies liian vanha puolustamaan naista ja
rankasemaan hävytöntä lurjusta. Olisipa hauska tietää, tokkohan
Bastien tai kuka muu kaunis poika hyvänsä, joka on niin rikas, että
on kymmenen vuotta nuorempi minua, olisi voinut kurittaa sitä
mustaa miestä, kuten pikku Petter sanoo, vai mitä sinä luulet?"

"Minä luulen, Germain, että te teitte minulle suuren hyväntyön ja

että minun tulee olla siitä kiitollinen teille koko ikäni."

"Siinäkö kaikki?"

"Isä", sanoi poika, "minä en muistanutkaan sanoa pikku Marielle

sitä, kuin lupasin sinulle. Minulla ei ollut aikaa, mutta kyllä minä siitä
puhun kotona ja puhun myöskin mummolle."

Tämä pikku pojan lupaus saattoi Germainin ajattelemaan. Nythän

oli selitettävä asia appivanhuksille ja kerrottava, minkä tähden hän
oli tyytymätön Guerinin leskeen, vaan jätettävä sanomatta, mitkä
muut aatteet hänet olivat tehneet tarkkanäköiseksi ja vaativaiseksi.
Jos ollaan onnellinen, tuntuu helpolta saada toisetkin vahvistamaan
sitä onnea; mutta jos ollaan hyljätty toisella ja moitittu toisella taholla,
niin eipä se tunnu juuri hauskalta.

Onneksi pikku Petter nukkui kotiin saapuessa ja Germain laski

hänet herättämättä vuoteelle. Sitte hän antoi kaikki selitykset, kuin
suinkin osasi. Maurice ukko istui kolmijalkaisella tuolillaan oven
suussa ja kuunteli vakavasti, ja vaikka hän olikin tyytymätön matkan
päätökseen, kun Germain kertoi lesken vehkeilemisistä ja kysyi
apeltaan, oliko hänellä aikaa käydä siellä liehakoimassa joka
sunnuntai yli koko vuoden, sitte ehkä saadakseen rukkaset, niin
ukko arvelematta vastasi: "siinä teit oikein, Germain, se ei olisi
käynyt päinsä." Ja kun Germain sitte kertoi, miten hänen oli täytynyt
tuoda pikku Marie takaisin kotiin niin pian kuin mahdollista
kärsimästä häijyltä isännältä loukkauksia, ehkäpä väkivaltaakin,
nyökkäsi ukko vielä kerran, sanoen: "siinä teit ihan oikein, Germain,
niin oli tehtäväkin." Kun Germain sai selitellyksi kaikki syynsä ja
lopetti kertomuksensa, katsahtivat appivanhukset toinen toistansa
silmiin ja huokasivat syvään, vaikka taipuvaisesti välttämättömään
kohtaloon. Sitte nousi perheen isä ja sanoi: "Niin, tapahtukoon
Herran tahto. Tunteita ei voi käskeä."

"Tule syömään illallista, Germain", sanoi anoppi. "Ikävä kyllä, ett'ei

käynyt paremmin, mutta se ei liene ollut Jumalan tahto, kuten
näyttää. Saammepahan katsella toiselta taholta."

"Niin", yhtyi siihen ukkokin, "sinä olet oikeassa, saatamme katsella

toiselta taholta."

Hiljaisuus vallitsi sitte huoneessa, ja kun pikku Petter seuraavana

aamuna heräsi yht'aikaa leivojen kanssa päivän koitteessa eikä
enää ollut näkemässä edellisten päiväin merkillisiä tapauksia, vaipui
hän jälleen pienten talonpoikais-poikasien tavalliseen
ajattelemattomuuteen, unhotti kaikki ne asiat, jotka olivat tuottaneet
hänelle niin paljon ajattelemista, eikä enää huolinut muusta kuin
leikistä veljiensä kanssa sekä härkäin ja hevosten ajamisesta.

Germain koetti myöskin unhottaa ja kiintyä työhön, mutta tuli niin

alakuloiseksi ja hajamieliseksi, että kaikki ihmiset sen huomasivat.
Hän ei puhutellut pikku Marieta eikä edes katsonutkaan häneen, ja
kuitenkin hän mihin päivän aikaan hyvänsä varsin hyvin tiesi, millä
niityllä hän oli tai mitä tietä hän oli astunut. Hän ei ollut uskaltanut
pyytää appivanhuksia ottamaan häntä palvelukseen talveksi, ja hän
kuitenkin tiesi, että tyttö jäisi puutetta kärsimään. Mutta sitä Marien ei
tarvinnut. Guillette ei käsittänyt, mitenkä hänen pieni puuvarastonsa
ei ollenkaan vähennyt ja miten lato oli aamulla täynnä, vaikka illalla
jäi tyhjäksi. Samoin oli viljan ja perunain laita. Joku hiipi vinnin
luukusta sisään ja kaatoi säkin täyden lattialle, herättämättä ketään
ja jättämättä mitään merkkiä jälkeensä. Guillette tuli siitä sekä
iloiseksi että levottomaksi ja kehoitti tytärtänsä olemaan puhumatta
koko asiasta, sillä jos saataisiin kuulla tuo ihme, niin luultaisiin häntä
noidaksi. Hän tosin itse luuli pahan hengen olevan osallisena noissa
vehkeissä, mutta ei kiirehtinyt häntä suututtamaan eikä kirkkoherraa
lukemaan manausta hänen asunnossansa; hän ajatteli, että ehtiihän
tuon tehdä sittekin, kuin saatana tulee vaatimaan hyvistä töistään
korvaukseksi hänen sieluansa.

Pikku Marie tiesi paremmin, miten asia oikeastaan oli, mutta ei

uskaltanut puhua siitä äidilleen eikä Germainillekaan, kun näet
pelkäsi, että hän siten ehkä taas johtuisi kosimisajatuksiinsa; sen
tähden Marie, milloin tapasi Germainin, oli olevinaan, kuin ei olisi
mitään huomannut.
XIV.

Maurice mummo.

Eräänä päivänä Maurice mummo, ollen kahden kesken Germainin

kanssa hedelmäpuutarhassa, sanoi hänelle ystävällisesti: "rakas
vävy, te ette luullakseni ole oikein terve. Te ette syö yhtä vahvasti
kuin ennen, te olette lakannut nauramasta ja tulette yhä
äänettömämmäksi. Onko kukaan täällä kotona tai olemmeko ehkä
me itse tietämättämme ja tahtomattamme tehneet vastoin
mieltänne?"

"Ei kukaan, hyvä äiti", vastasi Germain, "te olette aina olleet yhtä
hyvä minulle kuin ihan oma äitini, ja minä olisin perin kiittämätön, jos
valittelisin teistä tai teidän miehestänne tai kestään kotiväestä."

"Siinä tapauksessa, poikaseni, on se surua vaimonne kuolemasta;

se se varmaan teitä rasittaa. Se surunne ei näy haihtuvan aikaa
myöten, vaan päin vastoin tulevan yhä pahemmaksi, ja teidän pitää
välttämättä tehdä, kuten appenne viisaasti neuvoi: naikaa
uudestaan!"
 "Niin, äiti, sitä minäkin olen ajatellut; mutta ne naiset, joita te olette
neuvoneet kosimaan, eivät sovi minulle. Kun näen heitä, johdun vain
yhä enemmin ajattelemaan Katarinea, enkä suinkaan häntä
unhottamaan."

"Me emme liene arvanneet oikeata. Teidän pitää siis auttaa meitä
ja sanoa, miten asia oikeastaan on. Tietysti jossakin on nainen, joka
on luotu teitä varten, sillä Herra ei ole antanut kenenkään syntyä
tähän maailmaan luomatta myöskin toista olentoa, joka on määrätty
hänelle onneksi. Jos tiedätte, missä sellainen nainen on, jota
tahdotte, niin etsikää hänet ja olkoonpa hän sitte kaunis tai ruma,
nuori tai vanha, rikas tai köyhä, niin olemme mieheni ja minä
päättäneet hyväksyä vaalinne, sillä me olemme jo kyllästyneet
näkemään teitä aina suruisena, emme me itse voi olla tyytyväiset eli'
ette tekin ole."

"Äiti, te olette hyvä kuin Jumala itse, ja anoppi samoin, mutta

teidän osanottonne ei voi parantaa miun suruani, sillä se tyttö, jonka
minä tahtoisin, ei huoli minusta."

"Varmaankin sen tähden, että hän on hyvin nuori. Järjetöntä olisi

teidän kiintyä nuoreen tytön lepakkoon."

"Niin, äiti, minä olen ollut niin tyhmä, että olen kiintynyt ihan
nuoreen tyttöön ja sitä olen katkerasti katunut. Minä kyllä kaikin
voimin koetan olla häntä ajattelematta, mutta joko olen työssä tai
levossa, kirkossa tai kotona, lasteni tai teidän kanssanne, niin aina
minä vain ajattelen häntä enkä voi muuta ajatellakaan."

"Tehän sitte olette ihan kuin noiduttu, Germain, eikä siihen ole
muuta
keinoa kuin että tyttö kääntyy toisiin ajatuksiin ja luopuu teistä.
Paras on minun ryhtyä asiaan ja katsoa, mitä minä saan tehdyksi.
Sanokaas, missä hän asuu ja mikä hänen nimensä on."

"Voi, rakas äiti, minä en uskalla, te vain pilkkaisitte minua."

"En minä pilkkaa, Germain, sillä te surette enkä minä tahdo panna
kiveä taakan lisäksi. Eikö se ole Fanchette?"

"Ei äiti, ei se hän ole."

"Taikka Rosette? Eikö? Sanokaa sitte itse, sillä minä en lakkaa,

vaikka minun pitäisi luetella kaikki seudun tytöt."

Germain painoi alas päänsä, saamatta vastatuksi.

"No, jätänpähän teidät rauhaan tänään; ehkä teillä on enempi

luottamusta huomenna taikka ehkä natonne osaa keksivämmin
kysellä."

Mummo otti korinsa ja läksi levittämään pestyjä vaatteita pensaille

kuivamaan.

Germain teki kuten lapset, jotka päättävät tehdä, mitä heiltä

pyydetään, kun näkevät, ett'ei viitsitä heitä kauemmin maanitella.
Hän astui anoppinsa luo ja mainitsi viimein vapisevalla äänellä
Guilletten pikku Marien.

Hyvin mummo kummastui; viimeksi hän toki vasta olisi ajatellut

Marieta. Mutta arkatuntoisuudessaan hän ei kummastellut kovalla
äänellä, vaan teki muistutuksensa hiljaa itsekseen. Nähtyään, että
hänen vait'olonsa saattoi Germainin yhä enemmän pahoilleen,
tarjosi hän hänelle koria sanoen: "ei teidän ainakaan sen tähden
tarvitse olla auttamatta minua tässä työssäni. Pitäkääs tätä raskasta
koria ja puhelkaamme vähän tarkemmin asiasta. Oletteko oikein
tarkkaan ajatelleet, Germain? Ja oletteko lujasti päättäneet?"

"Rakas äiti, niin minulla ei ole oikeutta sanoa; minä olisin

päättänyt, jos minulla olisi siitä mitään hyötyä; mutta koska minä vain
saisin rukkaset, niin minä olen päättänyt unhottaa kaikki tyyni, jos
vain voin."

"Entä jos ette voi?"

"Kaikella on rajansa, äiti; kun hevonen pannaan vetämään liian

raskasta kuormaa, kaatuu se, ja kun härkä ei saa syödäksensä,
kuolee se."

"Ettäkö te kuolisitte, jos ette onnistu? Herra varjelkoon, Germain.

Minusta ei ole hyvä, että sellainen mies kuin te, puhutte tuollaisista,
sillä jos te kerran sitä sanotte, niin te sitä ajattelettekin. Teillä on luja
tahto ja heikkous onkin vaarallinen voimakkailla miehillä. Kas niin,
olkaa nyt rohkea. En minä käsitä, mitenkä supi köyhä tyttö, jolle
teidän tarjouksenne on suuri kunnia, voisi antaa teille rukkaset."

"Mutta niin se kuitenkin on, hän ei huoli minusta."

"Ja mitä hän sanoo syyksi?"

"Että te aina olette tehneet hänelle paljon hyvää, että hän ja

äitinsä ovat teille suuressa kiitollisuuden velassa ja että hän ei tahdo
tehdä vastoin teidän mieltänne eikä estää minua ottamasta rikasta
vaimoa."

"Jos hän niin sanoo, niin osoittaa se jaloa mieltä ja on kunniaksi

hänelle. Mutta kun hän puhuu siten, se ei suinkaan merkitse mitään
erinomaista, Germain, sillä minä siitä huomaan, että hän samalla
pitää teistä ja tulisi vaimoksenne, jos me vain tahtoisimme."

"Ei, sepä juuri on pahin! Hän ei sano tuntevansa mitään vetoa

minun puoleeni."

"Jos hän niin sanoo, vaikka ajattelee toista, niin tekee hän sen,
saadakseen vain teitä luopumaan hänestä ja sen tähden hän
ansaitsee, että te rakastatte häntä ja että me jätämme hänen
nuoruutensa huomaamatta hänen suuren ymmärryksensä tähden."

"Niin, eikö totta?" sanoi Germain ja ihan uusi toivo alkoi välkkyä
hänelle. "Olisihan se hyvin jalosti tehty ja hyvin omaa voittoa
pyytämättömästi. Mutta minä pelkään, että hän on niin
ymmärtäväinen ainoastaan sen tähden, että minä en miellytä häntä."

"Germain", sanoi mummo, "teidän täytyy nyt luvata pysyä

levollisena koko viikko, unhottaa ikävänne, syödä, maata ja olla
iloinen kuten ennen. Minä puolestani puhun mieheni kanssa, ja jos
saan hänen suostumuksensa, niin voitte sitte kuulustella, mikä mieli
tytöllä oikeastaan on teitä kohtaan."

Germain lupasi ja koko viikko kului ukko Mauricen puhumatta

sanaakaan erityisesti hänelle eikä ukko näyttänyt edes
aavistavankaan mitään. Vävy koetti pysyä levollisena, mutta hän oli
kalpeampi ja levottomampi kuin koskaan.
XV.

Pikku Marie.

Sunnuntai-iltana kirkosta tullessa kysyi anoppi Germainilta, miten

pitkälle hän oli selvinnyt tytön kanssa siitä asti, kuin he viimeksi
puhelivat puutarhassa.

"En minä ole päässyt mihinkään asti", vastasi hän, "minä en ole
puhellut hänen kanssansa."

"Mitenkä hänet sitte saatte taipumaan, jos ette puhuttele häntä."

"Minä olen puhutellut häntä kerran", sanoi Germain. "Se tapahtui

silloin, kuin yhdessä matkustimme Fourcheen; sen jälkeen en ole
sanonut hänelle sanaakaan. Hänen vastauksensa teki minut niin
murheelliseksi, että minä mieluisimmin tahdoin päästä kuulemasta
häneltä sitä uudestaan, että hän ei huoli minusta."

"No, poikaseni, nyt teidän täytyy puhutella häntä; appenne sallii

sen. Kas niin, päättäkää nyt, sanon minä, ja minä käsken myöskin,
jos tarvitaan, sillä ei teidän käy ikäänne olla tietämättömyydessä."
 Germain totteli ja läksi Guilletten mökille alla päin ja epäröivänä.
Pikku Marie istui yksin lieden edessä niin vaipuneena ajatuksiinsa,
ett'ei huomannut Germainin tuloa. Nähdessään hänet edessään
vavahti tyttö kummastuksesta ja sävähti kasvoiltaan ihan punaiseksi.

"Pikku Marie", sanoi Germain, käyden istumaan hänen viereensä,

"nyt minä tulen saattamaan sinua pahoillesi ja ikävystyttämään, sen
kyllä tiedän, mutta meidän vanhukset tahtovat, että minun pitää
puhutella sinua ja pyytää sinua tulemaan minun vaimokseni. Sinä
tietysti et tahdo, arvaan minä."

"Germain", vastasi pikku Marie, "ihanko todella te rakastatte

minua?"

"Se on sinulle vastenmielistä, tiedän kyllä, mutta ei se ole minun

vikani; jos sinä voisit muuttaa mielesi, tulisin minä kerrassaan, jopa
liiankin iloiseksi, enkä minä ansaitse sellaista onnea. Katsohan
minuun, Marie, olenko minä sitte niin hirveän ruma?"

"Ette, Germain", vastasi hän hymyillen, "te olette kauniimpi kuin

minä."

"Älä pilkkaa. Älä huoli minun vanhuudestani, kyllä minulla vielä on

kaikki tukkani ja kaikki hampaani jäljellä. Silmistäni kyllä näet, että
minä rakastan sinua. Katso niihin, niissä se on kirjoitettuna, ja joka
tyttöhän osaa lukea sitä kirjoitusta."

Marie katsoi iloisesti ja levollisesti Germainia silmiin, käänsi sitte

äkisti pois päänsä ja alkoi vavista.

"Hyvänen aika, minähän pelotan sinua!" sanoi Germain, "sinä

katsot minuun, kuin olisin minä Ormeauxin herra. Älähän nyt pelkää
minua, se tekisi minulle niin hyvää. Minä en puhu sinulle mitään
pahaa enkä suutele sinua vastoin tahtoasi, ja jos tahdot, että lähden
tieheni, niin viittaa vain ovea. Pitääkö minun välttämättä lähteä, että
sinä lakkaisit vapisemasta?"

Marie ojensi hänelle kätensä päätänsä kääntämättä ja sanaakaan

sanomatta.

"Minä käsitän", sanoi Germain, "sinä surkuttelet minua, sillä sinä

olet hyväsydäminen; sinä olet pahoillasi, että teet minut
onnettomaksi, mutta et kuitenkaan voi huolia minusta."

"Miksi puhutte niin, Germain?" vastasi pikku Marie viimein.

"Tahdotteko saada minut itkemään?"

"Pikku tyttö parka, sinulla on hyvä sydän, sen kyllä tiedän; mutta
sinä et rakasta minua, sinä kätket minulta kasvosi, kun pelkäät
näyttää tyytymättömyyttäsi ja vastenmielisyyttäsi. Ja minä, enhän
minä uskalla ottaa sinua edes kädestäkään. Metsässä kun poikani
nukkui ja sinä myöskin, olin vähällä suudella sinua ihan varovaisesti.
Mutta ennen olisin kuollut, kuin pyytänyt sinulta siihen lupaa, ja minä
kärsin sinä yönä kuin paistettaissa vienolla tulella. Siitä hetkestä asti
olen minä nähnyt sinusta unta joka yö, ja miten minä olen suudellut
sinua, Marie! Mutta sinä olet koko ajan nukkunut unia näkemättä.
Tiedätkös, mitä minä nyt ajattelen? Jos sinä kääntäisit kasvosi ja
katsoisit minuun sellaisilla silmillä kuin minun ja toisit kasvosi
lähemmäksi, niin luulenpa, että minä kuolisin ilosta. Ja sinä ajattelet,
että jos mitään sellaista tapahtuisi minulle, sinä kuolisit harmista ja
häpeästä."

Germain puhui kuin unissaan, kuulematta itse, mitä sanoi. Pikku

Marie vapisi vielä, mutta Germain ei sitä enää nähnyt, koska hän itse
vapisi vielä kovemmin. Äkisti kääntyi Marie, hän itki ja katsoi vähän
nuhtelevasti. Germain parka luuli sitä armoniskuksi ja odottamatta
tuomiotansa nousi lähtemään, mutta tyttö pidätti häntä syleillen
molemmin käsin ja piilottaen päänsä hänen syliinsä sekä sanoen
itkunsa seasta:

"Voi Germain! Ettekö sitte ole käsittäneet, että minä rakastan

teitä?"

Germain olisi ehkä kadottanut järkensä, ell'ei hänen poikansa olisi

juuri silloin tullut tupaan häntä etsimään, ratsastaen keppihevosella,
seljässä pikku sisar, joka suomi ratsuansa pajuvesalla. Germain
nosti pojan käsivarrelleen, laski hänet kihlattunsa syliin ja sanoi:

"Useampia kuin yhden olet sinä tehnyt onnelliseksi sillä, että

minua rakastat."