The Girl Who Knew Too Much Tiffany

Brooks
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/the-girl-who-knew-too-much-tiffany-brooks-3/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

The Girl Who Knew Too Much Tiffany Brooks

https://ebookmass.com/product/the-girl-who-knew-too-much-tiffany-
brooks/

The Girl Who Knew Too Much Tiffany Brooks

https://ebookmass.com/product/the-girl-who-knew-too-much-tiffany-
brooks-2/

Time for Me: Self Care and Simple Pleasures for Women
Who Do Too Much Helene Lerner

https://ebookmass.com/product/time-for-me-self-care-and-simple-
pleasures-for-women-who-do-too-much-helene-lerner/

The Girl Who Wasn't There Penny Joelson

https://ebookmass.com/product/the-girl-who-wasnt-there-penny-
joelson/
The Girl Who Wasn't There Penny Joelson [Joelson

https://ebookmass.com/product/the-girl-who-wasnt-there-penny-
joelson-joelson/

Nobody’s Girl Friday: The Women Who Ran Hollywood J.E.

Smyth

https://ebookmass.com/product/nobodys-girl-friday-the-women-who-
ran-hollywood-j-e-smyth/

The Little Girl Who Could Not Cry Lidia Maksymowicz &
Paolo Rodari

https://ebookmass.com/product/the-little-girl-who-could-not-cry-
lidia-maksymowicz-paolo-rodari/

They Knew Lincoln John E Washington

https://ebookmass.com/product/they-knew-lincoln-john-e-
washington/

She Too Eve Thomson

https://ebookmass.com/product/she-too-eve-thomson/
Thank you for downloading this
Sourcebooks eBook!
You are just one click away from…
• Being the first to hear about author
happenings
• VIP deals and steals
• Exclusive giveaways
• Free bonus content
• Early access to interactive activities
• Sneak peeks at our newest titles

Happy reading!
CLICK HERE TO SIGN
UP
Books. Change. Lives.
Copyright © 2018, 2022 by Tiffany Brooks
Cover and internal design © 2022 by Sourcebooks
Cover design by Casey Moses
Cover image © Luke Gram/Stocksy
Internal design by Ashley Holstrom/Sourcebooks
Sourcebooks and the colophon are registered trademarks of
Sourcebooks.
All rights reserved. No part of this book may be reproduced in
any form or by any electronic or mechanical means including
information storage and retrieval systems—except in the case
of brief quotations embodied in critical articles or reviews—
without permission in writing from its publisher, Sourcebooks.
The characters and events portrayed in this book are fictitious
or are used fictitiously. Any similarity to real persons, living or
dead, is purely coincidental and not intended by the author.
All brand names and product names used in this book are
trademarks, registered trademarks, or trade names of their
respective holders. Sourcebooks is not associated with any
product or vendor in this book.
Published by Sourcebooks Fire, an imprint of Sourcebooks
P.O. Box 4410, Naperville, Illinois 60567-4410
(630) 961-3900
sourcebooks.com
Originally published as Reality Gold in 2018 in the United
States of America by Dunemere Books.
Cataloging-in-Publication data is on file with the Library of
Congress.
 Contents

Front Cover
Title Page
Copyright
1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
12
13
14
15
16
17
18
19
20
21
22
23
24
25
26
27
28
29
30
31
32
33
34
35
36
37
About the Author
Back Cover
 Dedicated to my father, who introduced me to Tolkien, but,
even more importantly, who paid all my overdue library fines
without complaint;
to my mother, who proudly framed my first poem and hung it
inside our front door for all the world to see as if it were a
masterpiece (it was not);
and to James, who has supported and encouraged me, mostly
by repeating over and over, with varying degrees of love and
exasperation, “Just finish it.”
Reality Gold Team Rosters

Sol Team … … . Huaca Team

Alex … … … … . AJ
Chloe … … … . . Annika
Cody … … … …London
Justin … … … … . Lucas
Murch … … … … Maddie
Porter … … … … . Maren
Rohan … … … … . Oscar
Taylor … … … … . Rachel
Willa … … … … . Riley
Zander … … … … Sean
 1

Day One
I’ve got my own version of Murphy’s Law, and it goes like
this: if there’s something that will make a bad situation even
worse, I’ll do it. My ex-friends called it Riley’s Law, and it’s
the best explanation for why I was now crammed shoulder to
shoulder with nineteen other teens on one of those ominous-
looking military-style helicopters that always show up in
disaster movies when the worst stuff is about to go down.
Why—why—had I thought doing a reality show was the
answer to all my problems? Would I ever learn to leave things
alone?
My back bounced against the cold metal wall. All the
players were wiggling and vibrating against one another like a
batch of lottery balls about to be released. I scanned the
opposite row of my new rivals’ faces, yet not a single other
person looked scared, sick, or even mildly nervous.
Keep it together, Riley.
Somehow, a stupid mistake from eight months ago had
snowballed into this: me, hurtling toward a deserted island off
the coast of Brazil, about to compete in a nationally televised
reality show. Back in October, which felt like a lifetime ago,
my friend Izzy and I did something dumb. I got suspended.
Izzy got expelled. My sentence was lighter because my role
was trivial, but my progressive San Francisco classmates who
were always on alert for signs of inequity decided the school
had gotten it wrong and our misdeeds were identical. The only
reason I was still around, they argued, was because my parents
were big donors to our school, and Izzy had been ousted
because she was a scholarship kid. There was a petition
submitted to the headmaster, demanding my expulsion. The
school declined, and the only wreckage would have been my
own hurt feelings if I’d left everything alone.
But because of Riley’s Law, I didn’t. I couldn’t.
Instead, I decided I had to defend myself in an op-ed on the
school website. The essay was well-written and impeccably
argued. No one noticed any of that though, because within
hours, the San Francisco Chronicle had picked the article up
and decimated it. Decimated me. There’s a whole
gentrification thing going on in the city right now, and my
words were twisted and held up as proof of the spoiled
mentality of the Bay Area’s one percent. Their warped
interpretation: WEALTHY PRIVATE SCHOOL STUDENT
DEMANDS SPECIAL TREATMENT.
That was definitely not what I’d said, but it didn’t stop
people in all corners of the internet from flooding my
Facebook page and raiding my Instagram, suggesting I go kill
myself, but before I did, I should get surgery to move my eyes
closer together, start a diet to fix my fat face, and grow some
boobs.
It was bad enough when it felt like my friends and
classmates hated me, but suddenly the whole world was
screaming about how worthless I was.
Some creative snake even managed to download some
photos of me before I made everything private. He slapped
some Marie Antoinette–style comments on them, and they
went viral. Birthed by the internet and tended to by trolls, this
warped version of myself showed up everywhere. The meme
of the girl in the red velvet party dress, holding her white-
gloved hands out in disgust, under the caption You bought that
on sale? I can’t even! That was me when I was ten, taken at
my middle school’s annual holiday dance. It had been a really
fun night; the dress was a gift, and when I twirled, the skirt
puffed up like a bell. I felt like a princess. That sour
expression had probably only flashed across my face for a
second or two, and it was nothing more than an exaggerated
reaction to the DJ playing “Oops!… I Did It Again,” which I
secretly loved.
Now when I hear that song or think of that night, the shame
hits me all over again.
The helicopter suddenly banked right, hitting a rough patch
of air. Across from me, two girls wearing tiny shorts and with
hair longer than their crop tops clutched each other and
screamed. The one with the deep red hair looked familiar, but I
couldn’t think of why, which was bugging me because I
usually remembered things like that.
They were so casually entwined, as if they were best friends
already. Once, that might have been me. If I’d been doing this
show a year ago, I probably would have been right there next
to them, commiserating over the awkwardness of it all, asking
the girl with the red hair where she was from and
complimenting the blond girl’s gold clover necklace.
But now my instinct was to hold back. Becoming the butt of
a national joke left me unsure of whom I could trust. After the
bad publicity prompted the headmaster to start making noise
about how it “might be better for everyone” if I enrolled
somewhere else, I withdrew and hid in my room while being
homeschooled for the remainder of the year. At least that’s
what my mother called the rotation of counselors and tutors
who cycled through our house. My father didn’t call it
anything. By then, he had basically washed his hands of me.
And now September was coming in three short months,
bringing with it a new school for my senior year and a chance
for a fresh start. I wanted my future classmates to know
something about me besides that garbage online, but
countering a rumor is nearly impossible. As my tutor liked to
say: A lie can travel halfway around the world before the truth
can get its boots on. But then I heard about this show. It was
the perfect solution. Me, on television every week. The real
me, looking friendly and nice and normal and nothing at all
like an evil narcissist who bathes in champagne and the tears
of poor people.
For that tactic to succeed though, I had to put myself out
there. Be friendly. The girl sitting on my left, who’d
introduced herself as Taylor, seemed like an easy person to
start with; she’d been chattering away nonstop with nearly
everyone else already. But when I leaned toward her to say
something, we hit more turbulence, and my forehead smacked
squarely into hers.
“Hey!” She pulled back, pressing her fingers into the bridge
of her nose. The exclamation was hardly fair. I obviously
hadn’t done it on purpose.
Nevertheless, I apologized. “Sorry,” I said sheepishly,
internally cursing myself for the false start. Doing this show
badly would be worse than not doing it at all.
“Hang in there!” Deb, the producer, shouted. She was tiny,
but she had a big presence with her loud voice and a wild flash
of dark, curly hair. “The wind currents always get
unpredictable near the island, but it won’t be too much longer
in the air. Are you ready?”
There were a lot of nods, some more enthusiastic than
others.
“Are you guys dead or what? A little spirit, please. I’ll ask
again: Are you ready?”
This time, there were shouts and cheers. A guy in bright red
Bermuda shorts near the back door put his fingers in his mouth
to whistle, although the wind rush inside the helicopter was so
loud I couldn’t hear it from that far away. He had short dirty-
blond hair, looked very preppy, was named Parker or Porter—
one of those first name/last name kind of names. Cute. We’d
met at the airport when we’d both arrived at the door at the
same time and had a couple of rounds of polite but awkward
“You first,” “No, you.” Too bad I’d watched him later trying to
catch the eyes of the pair of new best friends huddled across
from me.
“Much better,” Deb said. “Now listen up, because I’ve got a
surprise.”
Oh no. I’d binge-watched enough reality shows in the last
few months to know that last-minute bombshells never
brought good news. Even more worrisome was how the film
crew had suddenly jumped into action, swinging cameras onto
their shoulders and scattering among the players to take up
their filming positions.
One of them knelt in front of me, so close I could see dark
patches of stubble along his cheeks and a few loose threads
unraveling from the neck of his black T-shirt. If I could see
him in so much detail, his lens must be capturing my every
pore.
 I swallowed nervously. I had definitely underestimated how
unnerving it was to feel this level of scrutiny again.
For a second, the aperture in the center of the lens opened
up, and a reflection of my face flashed in the glass. I didn’t see
any features, just fear.
Breathe, Riley.
There’s a game I play when my anxiety starts to kick in.
Since it was a suggestion from my therapist, I resisted at first,
but now I use the question game all the time. It takes up excess
mental energy and forces me to be in the moment. It also feels
way more productive than plain old deep breathing. Here it is:
describe something in opposing ways, and then figure out
which description is correct.
My participation in this show: ballsy attempt to rehab my
reputation, or a ginormous mistake that would lead to round
two as the internet’s favorite punching bag?
Me: misunderstood girl, or spoiled internet brat?
I’d find out soon enough.
 2

“Try to ignore the cameras,” Deb advised, which was virtually

impossible. I could practically feel the lens touching me, the
sensation of being stared at was that strong.
I didn’t know the names of any of the cameramen, and I
wasn’t about to ask. Part of Deb’s welcome at the airport had
included the fact that the camera crew was off-limits.
“Don’t talk to them, engage them, or worst of all, try to bribe
them,” Deb had told us. With what? I’d wondered before
deciding I probably didn’t want to know much more about
what that implied. She’d obviously meant sex or something
illicit, because we had virtually no possessions to bribe them
with. We were hardly allowed to bring anything to the island,
just the two bags we’d been supplied: the duffel for clothes
and a smaller nylon square bag Sharpie’d with each of our
names that we’d been told to stuff with our most important
personal items.
Deb clapped her hand against the back of her clipboard,
eager to reveal her big surprise. “Hey, come on. Can I have
you look over here, please?”
I must not have been the only one transfixed by the camera,
which was reassuring. I gave Deb my attention, glad to have
something else to focus on.
Another random document with
no related content on Scribd:
olisi joutunut tämmöisiin käsiin! Herra Babinicz olisi voinut kuljettaa
minua vaikkapa tuomiopäivään asti ympäri Liettuan, sillä hän ei
pelännyt mitään!

— Herran tähden! — huudahti Sakowicz. — Sanokaa minulle

edes, minkä vuoksi ette tahdo lähteä Preussiin!

Mutta Anusia alkoi itkeä ja olla epätoivoisen näköinen.

— Minut otettiin vangiksi kuin mikäkin tataarilaistyttö, vaikka olen

ruhtinatar Gryzeldan kasvatti eikä kenelläkään ole oikeutta minuun.
Otettiin ja kuljetetaan, väkisin viedään meren taakse maanpakoon,
pian aikaan poltetaan tulikuumilla pihdeillä. Oi, Jumalani!

— Pelätkää edes tuota Jumalaa, jota huudatte avuksenne! —

huudahti
Sakowicz. — Kuka teitä aikoo polttaa tulikuumilla pihdeillä?

— Auttakaa minua, kaikki pyhimykset! — toisti Anusia

nyyhkyttäen.

Sakowicz ei tietänyt mitä tekisi. Hän oli tukehtua raivoon ja vihaan.

Joinakin hetkinä hänestä tuntui, että hän menettää järkensä tahi että
Anusia on tullut mielenvikaiseksi. Viimein hän lankesi tytön jalkoihin
ja vakuutti jäävänsä Taurogiin. Silloin tyttö alkoi pyytää häntä
lähtemään, jos pelkää, ja sai hänet lopullisesti aivan toivottomaksi,
niin että hän nousi pystyyn ja sanoi poistuessaan:

— Hyvä! Me jäämme Taurogiin! Kohta nähdään myös, pelkäänkö

minä
Billewiczejä!
 Samana päivänä hän kokosi Butzowin joukon jäännökset ja omat
miehensä ja läksi lähiseuduilla majailevia Billewiczejä vastaan.
Nämä eivät odottaneet mitään hyökkäystä, koska Taurogin
ympäristössä oli jo useita päiviä puhuttu, että sotaväki lähtisi pois
Taurogista. Siksi Sakowicz yllätti ja voitti heidät. Itse miekankantaja,
joka oli joukon johtajana, pääsi hengissä taistelusta, mutta kaksi
Billewicziä suvun toista haaraa kaatui sekä kolmas osa sotilaista.
Muut pakenivat eri tahoille. Muutamia kymmeniä vankeja Sakowicz
toi mukanaan Taurogiin ja surmautti heidät, ennenkuin Anusia
ennätti pyytää heille armoa.

Taurogin jättämisestä ei enää ollut puhetta, eikä se ollut

tarpeellistakaan, sillä tämän uuden voiton jälkeen pysyttelivät
kapinoitsijat taas edempänä.

Sakowicz tuli taas rohkeaksi ja kehui, että jos Lewenhaupt

lähettäisi hänelle tuhat hyvää ratsumiestä, niin hän kukistaisi kapinan
koko Samogitiassa. Mutta Lewenhaupt ei enää ollut niillä mailla.
Anusia taas suhtautui hänen kerskumisiinsa ilkeästi.

— Suoriutuminen herra miekankantajasta, — sanoi hän, — kävi

helposti… Mutta jos siellä olisi ollut se, jota sekä ruhtinas että te
pakenitte, niin luulenpa, että te olisitte hyvin mielellänne mennyt
Preussiin meren taakse ilman minuakin.

Tämä puhe loukkasi pahasti Sakowiczia.

— Ensiksikään, — sanoi hän, — älkää kuvitelko, että Preussi on

meren takana, sillä meren takana on Ruotsi, ja toiseksi: ketä me,
ruhtinas ja minä, sitten pakenimme?

— Herra Babiniczia! — vastasi tyttö niiaten juhlallisesti.

 — Kunhan vain saan hänet joskus sapelin ulottuville!

— Niin sapeli on kahvaa myöten sisällänne! Älkää kutsuko sutta

metsästä!

Sakowiczilla ei todellakaan ollut halua kutsua tuota sutta metsästä,

sillä niin rohkea mies kuin hän olikin, niin hän viimeisen sotaretken
jälkeen tunsi jonkinmoista pelkoa Babiniczia kohtaan. Ei voinut
myöskään tietää, miten pian saisi taas kuulla tuon peloittavan nimen.

Mutta ennenkuin sitä alettiin mainita kaikkialla Samogitiassa, tuli

eräänä päivänä sanoma, joka toisista oli riemullisin, mitä saada voi,
mutta herätti Sakowiczissa pelkoa. Koko valtakunnassa sitä
toisteltiin:

— Varsova on valloitettu!

Maa näytti lipuvan pois petturien jalkain alta ja koko ruotsalaisten

taivas romahtavan alas heidän päälleen kaikkine jumalineen, jotka
siellä tähän saakka olivat loistaneet kirkkaina kuin aurinko. Oli
melkein uskomatonta, että kansleri Oxenstierna oli vankina, Erskine
vankina, Lewenhaupt vankina, samoin Wrangel ja itse suuri
Wittenberg, joka oli valellut verellä koko Puolan ja valloittanut siitä
puolet jo ennen Kaarle Kustaan tuloa. Ja kuningas Jan Kasimir oli
nyt voittaja ja ryhtyi tuomitsemaan syyllisiä!

Tämä uutinen sai kaikki Taurogissa unohtamaan Sakowiczin

äskeisen voiton. Äsken niin peloittava Sakowicz pieneni kaikkien
silmissä, omissaankin. Kapinalliset alkoivat taas käydä ruotsalaisten
joukkojen kimppuun. Billewiczit olivat tointuneet viime tappiostaan ja
lähestyivät taas lisätyin voimin.
 Sakowicz ei tietänyt itsekään, mihin ryhtyisi ja mistä etsisi
pelastusta. Pitkiin aikoihin hän ei ollut saanut mitään tietoja ruhtinas
Boguslawista ja vaivasi turhaan päätään saadakseen selville, missä
tämä oli. Toisinaan valtasi hänet suuri levottomuus, ja hän pelkäsi
ruhtinaankin joutuneen vangiksi.

Tämä otaksuma, jonka monet hyvin varmasti lausuivat julki, sai

Sakowiczin epätoivoon, sillä ensiksikin hän piti ruhtinaasta, ja
toiseksi hän tiesi, että tuon hänen mahtavan suojelijansa kuoltua
pahin villipeto säilyttäisi henkensä Puolassa paremmin kuin hän,
joka oli ollut petturin oikea käsi.

Hänestä tuntui, että ei ollut enää muuta tehtävissä kuin

välittämättä
Anusian vastarinnasta paeta Preussiin etsimään leipää ja työtä.

— Mutta miten käy, — ajatteli hän usein, — jos vaaliruhtinaskin

taipuu
Puolan kuninkaan vihaa peläten ja luovuttaa kaikki pakolaiset?

Ei ollut muuta keinoa pelastua pulasta kuin mahdollisesti pako

meren taakse Ruotsiin.

Kun tätä epävarmuutta ja näitä sieluntuskia oli jatkunut viikon

verran, saapui onneksi Boguslawin lähetti tuoden ruhtinaalta pitkän
omakätisen kirjeen. Ruhtinas kirjoitti:

"Varsova on valloitettu ruotsalaisilta. Kuormastoni ja tavarani olen

menettänyt. Myöhäistä on jo recedere, sillä kiihtymys minua
vastaan on niin suuri, että amnestiaa ei ole ulotettu minuun. Minun
mieheni on Babinicz lyönyt aivan Varsovan portilla. Ketling on
vankina. Ruotsin kuningas, vaaliruhtinas ja minä Stenbockin
kanssa menemme kaikkine joukkoinemme pääkaupunkia vastaan,
missä päätaistelu tapahtuu. Carolus vannoo sen voittavansa,
vaikka Jan Kasimirin taitava sodankäyntitapa tuottaa hänelle suurta
haittaa. Elämme siinä toivossa, että nostoväki, jota Kasimirilla on
muutamia kymmeniä tuhansia, hajaantuu koteihinsa tahi että sen
ensi-innostus laimenee ja taistelukyky huononee. Suokoon Jumala,
että jokin hajaannus tapahtuisi tuossa joukossa, silloin saattaisi
Carolus tuottaa sille suuren tappion, vaikka mahdotonta on tietää,
mitä sitten seuraa. Meidän kenraalimmekin kuiskuttelevat
keskenään, että tuo kapina on kuin hydra, jolle kasvaa yhä uusia
päitä. Heidän voimiensa yhä kasvaessa meidän voimamme vain
vähenevät. Ei ole millä voisi aloittaa uuden sodan. Vaaliruhtinas on
vaiti, kuten aina mutta ymmärrän hyvin, että jos kärsimme tappion
taistelussa, hän ryhtyy seuraavana päivänä taistelemaan
ruotsalaisia vastaan päästäkseen Kasimirin suosioon. Suokoon
vain Jumala minun selviytyä tästä hengissä ja saada edes jonkin
verran omaisuudestani pelastetuksi. On syytä pelätä pahinta.
Senvuoksi myykää omaisuudestani kaikki, mitä voi rahaksi
muuttaa, vaikkapa sitä varten pitäisi salaa ruveta kauppoihin
liittoutuneitten kanssa. Menkää itse kaikkine joukkoinenne Birzeen,
joka on lähempänä Kuurinmaata. Neuvoisin teitä menemään
Preussiin, mutta siellä on piakkoin vaarallista olla, sillä heti
Varsovan valloituksen jälkeen Babinicz sai määräyksen mennä
Preussin kautta Liettuaan järjestämään kapinaa, ja hän polttaa ja
hävittää kaikki matkan varrella. Tiedätte, että hän pystyy sen
tekemään. Tahdoimme Bugin luona ottaa hänet kiinni, ja Stenbock
lähetti häntä vastaan huomattavan joukon, mutta se on kadonnut
jäljettömiin. Älkää antautuko tekemisiin Babiniczin kanssa, vaan
kiiruhtakaa Birzeen. Kuumeestani olen kokonaan päässyt, sillä
täällä on kaikkialla kuivia ylätasankoja eikä sellaisia soita kuin
Samogitiassa. Jätän teidät Jumalan huomaan."

Vaikka Sakowicz ilostuikin kuultuaan ruhtinaan olevan elossa ja

terveenä, niin tuon ilon saivat kuitenkin kirjeen huolestuttavat uutiset
haihtumaan. Jos kerran ruhtinas aavisti, että voitto päätaistelussa ei
kuitenkaan voisi parahtaa ruotsalaisten huonoja asioita, niin mitä
saattoi odottaa tulevaisuudessa? Kenties ruhtinaan jotenkuten
onnistuu pelastua viekkaan vaaliruhtinaan avulla ja hän, Sakowicz,
pääsee ruhtinaan turviin, mutta mitä oli tehtävä nyt? Mentäväkö
Preussiin?

Sakowicz ymmärsi ilman ruhtinaan neuvojakin olla asettumatta

Babiniczin tielle. Siihen puuttui häneltä sekä voimia että halua.
Jäljellä oli meno Birzeen, mutta sekin oli jo myöhäistä. Matkan
varrella oli Billewiczien joukko ja monia muita kapinallisten joukkoja,
jotka olivat valmiit yhtymään toisiinsa ja lyömään hänen joukkonsa
perinpohjin, mutta yhtymättäkin tekisivät koko matkan yhtämittaiseksi
taisteluksi. Oliko siis jäätävä Taurogiin? Sekin oli vaarallista, sillä
tulossa oli Babinicz hirmuisen tataarilaisjoukon kanssa. Kaikki
liittyvät häneen, ryntäävät Taurogiin ja kostavat niin kamalasti, että
sellaista ei ole ennen kuultu.

Ensikerran tuo äsken vielä itseensä luottava staarosta tunsi, että

hän ei keksinyt mitään neuvoa, että hän oli heikko ja avuton.

Seuraavana päivänä hän kutsui neuvotteluun

Bützowin, Braunin ja muutamia muita upseereita.

Päätettiin jäädä Taurogiin ja odottaa uutisia Varsovasta.

 Mutta Braun meni tästä neuvottelukokouksesta heti toiseen,
nimittäin
Anusian luo.

Kauan he neuvottelivat keskenään. Viimein tuli Braun ulos, ja

mielenliikutus kuvastui hänen kasvoillaan. Anusia taas riensi kiireesti
Oleńkan luo.

— Oleńka, hetki on tullut! — huudahti hän jo kynnyksellä. —

Meidän on paettava!

— Milloin? — kysyi toimelias tyttö kalveten hiukan, mutta nousten

samassa seisomaan valmiina lähtemään vaikka heti.

— Huomenna, huomenna! Braun on päällikkönä ja Sakowicz

nukkuu kaupungissa, jonne herra Dzieszuk on kutsunut hänet
pitoihin. Herra Dzieszuk on liitossa kanssamme ja sekoittaa jotakin
hänen viiniinsä. Braun sanoo lähtevänsä itse ja vievänsä mukanaan
viisikymmentä ratsumiestä. Oi, Oleńka, Oleńka, miten onnellinen
olen!

Anusia lensi neiti Billewiczin kaulaan ja alkoi syleillä häntä

semmoisen riemun vallassa, että Oleńka kysyi ihmeissään:

— Mikä sinun on, Anusia? Kuinka sait Braunin taivutetuksi siihen?

— Sain taivutetuksi? Sain kuin sainkin? Enkö ole sinulle vielä

puhunut mitään? Oi, hyvä Jumala! Etkö tiedä mitään? Herra
Babinicz tulee tänne! Polttaa, hävittää! Erään joukon hän on
tuhonnut viimeistä miestä myöten, on voittanut itsensä Stenbockin ja
tulee niin nopeasti kuin kiiruhtaisi! Mutta kenenkähän luo hän
mahtaa kiiruhtaa tänne? Sano, olenko minä mieletön?
 Kyynelet loistivat Anusian silmissä. Oleńka pani kätensä ristiin,
kohotti katseensa ja sanoi:

— Kenen luo hän tulleekin, niin tasoittakoon Jumala hänen tiensä,

siunatkoon ja varjelkoon häntä!
YHDEKSÄS LUKU.

Kmicicillä oli heti alussa vaikea tehtävä suoritettavanaan, kun hän

pyrki Varsovasta Preussiin ja Liettuaan, sillä jo Serockissa oli vahva
ruotsalaisjoukko, Kaarle Kustaa oli asettanut sen vartavasten sinne
häiritsemään Varsovan piiritystä, mutta kun Varsova nyt oli
valloitettu, niin ei tuolla armeijalla ollut muuta tehtävää kuin estää
niiden joukkojen eteneminen, jotka Jan Kasimir ehkä lähettäisi
Preussiin ja Liettuaan. Sen johtajana oli taitava ja kokenut kenraali
Douglas ja kaksi puolalaista petturia, Radziejowski ja Radziwill.
Näillä oli kaksituhatta miestä parhainta jalkaväkeä ja yhtä paljon
ratsuväkeä sekä tykistöä. Heti kun nämä päälliköt saivat tiedon
Kmicicin retkestä, niin he asettivat hänen tielleen verkon kolmion
muotoon Bugin luona siten, että sen yhdellä sivulla oli Serock,
toisella Zlotorya ja kärkenä Ostroleka.

Kmicicin oli kuljettava tuon kolmion läpi, sillä hänellä oli kiire, ja
siitä oli tie lyhin. Hän huomasi kohta joutuneensa verkkoon, mutta ei
pelästynyt, koska oli tottunut tämmöiseen sodankäyntiin. Hän arveli,
että verkko oli pingoitettu liian laajalle alalle ja että tarpeen tullen voi
pujahtaa sen silmukoista läpi. Ja mikä oli vielä ihmeellisempää:
vaikka häntä yhtä mittaa koetettiin pyydystää, niin hän ei vain
livahtanut pyydystäjien käsistä, vaan itsekin ahdisteli heitä. Ensin
hän meni Bugin yli Serockin luona, kulki joen rantaa Wyszkowiin ja
tuhosi Brariszczykin luona häntä kiinni ottamaan lähetetyn
kolmensadan miehen vahvuisen ratsujoukon, josta ruhtinas
Boguslaw kirjeessään mainitsi, niin perinpohjin, että siitä ei jäänyt
jäljelle ketään, joka olisi vienyt tiedon tappiosta päälliköille. Itse
Douglas kävi hänen kimppuunsa Dlugosiodlen luona, mutta hän löi
ruotsalaisen ratsujoukon pakoon ja pysytteli sen läheisyydessä ja
meni lopulta ruotsalaisten nähden uiden Narvan yli. Douglas jäi joen
rannalle odottamaan proomuja, mutta ennenkuin ne saapuivat, tuli
Kmicic yön pimeydessä taas joen yli takaisin ja sai hyökkäämällä
ruotsalaisten etuvartioita vastaan aikaan pelästystä ja sekamelskaa
koko Douglasin divisioonassa.

Vanha kenraali hämmästyi tätä tekoa, mutta seuraavana aamuna

kasvoi hänen hämmästyksensä vielä suuremmaksi, kun hän sai
tietää, että Kmicic oli kiertänyt armeijan, palannut takaisin siihen
paikkaan, josta hänet oli ajettu pois kuin villipeto, saartanut
Branszczykissa ruotsalaisten kuormaston, ottanut saalista ja kassan
ja surmannut viisikymmenmiehisen saattajiston.

Toisinaan meni useita päiviä niin, että ruotsalaiset näkivät paljain

silmin hänen tataarilaisensa näköpiirin reunassa, mutta eivät voineet
niitä saavuttaa. Sen sijaan teki herra Andrzej yhtä mittaa
hyökkäyksiään. Ruotsalaiset sotilaat uupuivat, ja puolalaiset joukot,
jotka vielä palvelivat Radziejowskia, eivät olleet luotettavia. Väestö
taas oli kokonaan kuuluisan partioretkeilijän puolella. Hänellä oli tieto
jokaisesta liikkeestä, pienimmänkin joukon toimista, jokaisesta
kuormasta, joka sattui olemaan muista hiukan erillään. Usein näytti
siltä, kuin hän leikkisi ruotsalaisten kanssa, mutta se oli tiikerin
leikkiä. Hän antoi tataarilaisten hirttää kaikki ottamansa vangit,
niinkuin muuten ruotsalaiset itsekin menettelivät kaikkialla Puolassa.
Toisinaan näytti hillitön raivo valtaavan hänet, sillä hän hyökkäsi kuin
uhkarohkeuden sokaisemana ylivoimaisia joukkoja vastaan.

— Mielenvikainen johtaa tuota joukkoa! — sanoi hänestä Douglas.

— Tahi hullu koira! — vastasi Radziejowski.

Boguslaw oli sitä mieltä, että kumpikin nimitys oli paikallaan, mutta
hänen täytyi myöntää, että tuo johtaja myös oli kuuluisa soturi.
Ylpeänä hän kertoi kaataneensa kahdesti omin käsin maahan tuon
ritarin.

Häntä vastaan Babinicz rajuimmin hyökkäilikin. Hän aivan

silminnähtävästi etsi ruhtinasta ja vainottunakin vainosi.

Douglas arvasi, että tässä täytyi olla takana yksityistä vihaa.

Ruhtinas ei kieltänyt sitä, mutta ei myöskään antanut mitään

selityksiä. Hän maksoi Babiniczille samalla mitalla ja määräsi
Chowariskin esimerkkiä seuraten palkinnon hänen päästään. Kun
tästä ei ollut apua, päätti hän käyttää hyväkseen Kmicicin vihaa ja
sen avulla houkutella hänet ansaan.

— On häpeä, että puuhaamme näin kauan tuon rosvon kanssa! —

sanoi hän Douglasille ja Radziejowskille. — Hän kiertelee
ympärillämme niinkuin susi lammastarhan läheisyydessä ja livahtaa
aina käsistämme. Minä menen häntä vastaan pienen joukon kanssa,
ja kun hän hyökkää kimppuuni, pidän puoliani, kunnes te tulette
avuksi. Sitten emme enää päästä häntä livistämään.

Douglas, joka jo kauan sitten oli kyllästynyt tähän takaa-ajoon, ei

pannut sanottavasti vastaan, mutta sanoi kuitenkin, että hänellä ei
ole oikeutta eikä velvollisuutta panna yhden rosvon kiinni ottamiseksi
vaaraan niin korkea-arvoisen henkilön ja kuningasten sukulaisen
henkeä. Kun ruhtinas kuitenkin pysyi ehdotuksessaan, niin Douglas
suostui. Päätettiin, että ruhtinas lähtee liikkeelle viidensadan
ratsumiehen kanssa, joiden jokaisen selän taakse sijoitetaan
musketilla varustettu jalkamies. Tällä viekkaudella aiottiin johtaa
Babinicz harhaan.

— Hän ei voi pidättää itseään, kun kuulee, että vain viisisataa

ratsumiestä on liikkeessä, vaan hyökkää ehdottomasti kimppuun, —
sanoi ruhtinas. — Mutta kun jalkaväki ampuu heitä vasten silmiä, niin
tataarilaiset hajaantuvat kuin tuhka tuuleen. Hän itse joko kaatuu tahi
joutuu elävänä käsiimme.

Tämä suunnitelma pantiin nopeasti ja huolellisesti täytäntöön.

Kahta päivää aikaisemmin laskettiin liikkeelle tieto, että viisisataa
ratsumiestä ruhtinas Boguslawin johdolla lähtee retkelle. Kenraalit
olivat varmat siitä, että paikallinen väestö veisi tämän tiedon
Babiniczille. Niin kävikin.

Ruhtinas lähti keskellä pimeätä yötä Wasowiin ja Jelonkaan, meni

Czerewinassa joen yli, pysähdytti ratsuväen avoimelle kedolle ja
sijoitti jalkaväen sen vieressä olevaan viidakkoon, josta se voi
nopeasti hyökätä esille. Sillä välin oli Douglasin kuljettava Narvan
rantaa pitkin ollen menevinään Ostrolekaan. Radziejowskin taas oli
kevyen ratsuväen kanssa lähdettävä liikkeelle Ksiezopolesta.

Ei kukaan näistä kolmesta päälliköstä tietänyt tarkoin, missä

Babinicz tällä hetkellä oli, sillä talonpojilta ei saanut mitään tietoja
eivätkä ratsumiehet kyenneet ottamaan kiinni tataarilaisia. Douglas
otaksui Babiniczin pääjoukon olevan Sniadowin luona, ja hän aikoi
saartaa sen, jotta voisi katkaista Babiniczin paluutien, jos tämä käy
ruhtinas Boguslawin kimppuun.
 Kaikki näytti olevan suotuisaa ruotsalaisten alkeille. Kmicic oli
todellakin Sniadowissa, ja heti kun hän sai tiedon Boguslawin
retkestä, hän painautui metsään hyökätäkseen siitä ulos Czerewinan
luona.

Kääntyessään poispäin Narvasta Douglas muutamia päiviä

myöhemmin näki tataarilaisten jälkiä ja seurasi niitä kulkien siis
Babiniczin jäljessä. Helle rasitti kauheasti hevosia ja rautapukuisia
ratsumiehiä, mutta kenraali kulki eteenpäin siitä välittämättä, sillä
hän oli nyt aivan varma siitä, että hän yllättää Babiniczin joukon juuri
silloin, kun se on taistelussa.

Kaksi päivää kestäneen etenemisen jälkeen tultiin niin lähelle

Czerewinaa, että talojen savut jo näkyivät. Silloin Douglas pysähtyi,
asetti vartijat kaikille teille ja pienimmillekin poluille ja alkoi odottaa.

Muutamat upseerit tahtoivat vapaaehtoisesti lähteä heti

hyökkäämään, mutta hän pidätti heitä sanoen:

— Kun Babinicz käytyään ruhtinaan kimppuun huomaa, että hän

ei ole tekemisissä ainoastaan ratsuväen, vaan myös jalkaväen
kanssa, on hänen pakko peräytyä, eikä hän voi tulla takaisin muuten
kuin entisiä jälkiään, ja silloin hän tulee suoraan meidän syliimme.

Ei ollut siis muuta tehtävää kuin höristää korviaan ja kuunnella,

joko kohta alkaa kuulua tataarilaisten ulvontaa ja ensimmäisiä
musketin laukauksia.

Kului kuitenkin koko päivä täyden hiljaisuuden vallitessa

metsässä, aivan kuin ei yksikään sotamies koskaan olisi siihen
jalallaan astunut.
 Douglas alkoi menettää kärsivällisyyttään ja lähetti yötä vastaan
pienen tiedustelujoukon kedolle päin käskettyään sen noudattaa mitä
suurinta varovaisuutta.

Tiedustelujoukko palasi yösydännä näkemättä mitään ja saamatta

mitään toimeen. Aamun sarastaessa lähti Douglas itse koko
sotavoimansa kanssa liikkeelle.

Muutamia tunteja kuljettuaan hän tuli paikalle, joka oli täynnä

merkkejä siitä, että siinä oli ollut sotilasleiri. Löydettiin korpunpalasia,
särkynyt lasi, vaateriekaleita ja patruunavyö sitä mallia, jota
ruotsalaiset sotamiehet käyttivät. Selvää oli, että siinä paikassa oli
ollut Boguslawin jalkaväki, mutta nyt sitä ei näkynyt missään.
Edempänä suoperäisellä niityllä huomasivat Douglasin etujoukot
joukon ratsuväen hevosten jälkiä ja niityn reunalla pienempien
tataarilaisten hevosten jälkiä. Vielä edempänä oli hevosen raato,
josta sudet jo olivat vetäneet sisälmykset esille. Nähtävästi Boguslaw
oli vetäytynyt takaisinpäin ja Babinicz seurannut jäljessä. Douglas
ymmärsi, että jotakin erikoista oli sattunut.

Mutta mitä? Siihen hän ei saanut vastausta. Douglas rupesi

miettimään.
Äkkiä hänen mietiskelynsä keskeytti eräs etujoukkoihin kuuluva
upseeri.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi hän. — Viidakossa näkyy pieni

ryhmä miehiä. He seisovat liikkumattomina ikäänkuin vahdissa.
Pysähdytin etujoukot ja tulin ilmoittamaan tästä teidän
ylhäisyydellenne.

— Ovatko ne ratsu- vaiko jalkamiehiä?

 — Jalkaväkeä, niitä on neljä tahi viisi yhdessä, ei voi aivan
tarkkaan nähdä, kun oksia on edessä.

Mutta niiden puvuissa näytti olevan keltaista niinkuin meidän

muskettisotureillamme.

Douglas kannusti hevostaan, ratsasti kiireesti etujoukkoon ja

syöksähti eteenpäin. Harvan metsikön läpi näkyi ryhmä sotamiehiä,
jotka liikkumatta seisoivat puun juurella.

— Ne ovat meikäläisiä! — sanoi Douglas. — Ruhtinaan täytyy olla

lähellä.

— Omituista! — sanoi hetken kuluttua upseeri.

— He seisovat vahdissa, mutta yksikään heistä ei sano mitään,

vaikka heidän täytyy kuulla lähestymisemme.

Tässä loppui viidakko ja alkoi metsän reuna. Siinä näkyi neljä

miestä seisomassa vierekkäin ja katselemassa maahan. Jokaisen
pään kohdalta kohosi kohtisuoraan ylös musta nuora.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi äkkiä upseeri.

— Nuo miehet on hirtetty!

— Niin on! — vastasi Douglas.

He lähtivät kulkemaan kiireemmin ja olivat pian ruumiitten luona.

Neljä jalkamiestä riippui silmukoissa vieretysten kuin neljä lintua jalat
vain tuuman päässä maasta, sillä oksa oli matalalla.

Douglas silmäsi niihin jokseenkin välinpitämättömästi ja lausui

sitten aivan kuin itsekseen:
 — Nyt tiedämme, että niinhyvin ruhtinas kuin Babiniczkin ovat
tästä kulkeneet.

Ja hän vaipui taas mietteisiin, sillä hän ei tietänyt oikein itsekään,

oliko hänen kuljettava eteenpäin tuota metsäpolkua vai mentävä
Ostrolekaan johtavalle valtatielle.

Puoli tuntia myöhemmin löydettiin vielä kaksi ruumista. Nähtävästi

ne olivat rosvoja tahi sairaita, jotka Babiniczin tataarilaiset olivat
ottaneet kiinni seuratessaan ruhtinasta.

Mutta miksi ruhtinas oli peräytynyt?

Douglas tunsi liian hyvin hänen rohkeutensa ja hänen

päällikkötaitonsa voidakseen hetkeäkään epäillä ruhtinaalta
puuttuneen päteviä syitä peräytymiseen. Jotakin oli täällä varmasti
tapahtunut.

Vasta seuraavana päivänä asia selvisi. Saapui nimittäin

kolmenkymmenen miehen suuruinen ratsumiesjoukko Bies Kornian
johdolla, jonka Boguslaw oli lähettänyt ilmoittamaan, että Jan
Kasimir oli lähettänyt Bugin yli Douglasia vastaan kuusituhatta
liettualaista ja tataarilaista ratsumiestä hetmani Gosiewskin johdolla.

— Saimme sen tietää, - sanoi herra Bies,-ennenkuin Babinicz

meidät saavutti, sillä hän läheni varovasti ja hitaasti. Gosiewski on
neljän tahi viiden penikulman päässä. Saatuaan tämän tiedon oli
ruhtinaan pakko nopeasti peräytyä yhtyäkseen herra Radziejowskiin,
joka helposti olisi voinut kärsiä tappion. Koska kuljimme nopeasti,
onnistui meidän yhtyä. Nyt on ruhtinas lähettänyt pieniä
ratsumiesosastoja — kaikkiin suuntiin ilmoittamaan asiasta teidän
ylhäisyydellenne. Paljon heitä joutuu tataarilaisten tahi talonpoikien
käsiin, mutta tämmöisessä sodassa sitä ei voi välttää.

— Missä ruhtinas ja herra Radziejowski ovat?

— Kahden penikulman päässä täältä, rannalla.

— Onko ruhtinaalla koko sotavoima mukanaan?

— Hänen täytyi erota jalkaväestä, joka on palaamassa tiheimpien

metsien läpi välttääkseen tataarilaisia.

— Sellainen ratsuväki kuin tataarilaisten kulkee kaikkein

pahimpienkin tiheikköjen läpi. Ei ole toiveita saada enää nähdä tuota
jalkaväkeä. Mutta siihen ei ole kukaan syypää, ja ruhtinas on
menetellyt niinkuin kokenut sotapäällikkö.

— Ruhtinas on lähettänyt melkoisen suuren partiojoukon

Ostrolekaan johtaakseen hetmanin harhaan. Vihollinen ryntää
viipymättä sinne luullen koko armeijamme olevan Ostrolekassa.

— Se on hyvä! — sanoi Douglas ilostuen. — Laitamme herra

hetmanille kuumat paikat!

Hetkeäkään viivyttelemättä lähdettiin liikkeelle, jotta tavattaisiin

ruhtinas Boguslaw ja Radziejowski. Nämä tavattiinkin vielä samana
päivänä herra Radziejowskin suureksi iloksi, sillä hän pelkäsi
vangiksi joutumista pahemmin kuin kuolemaa hyvin tietäen, että saisi
kalliisti sovittaa petoksensa ja kaikki valtakunnalle tuottamansa
onnettomuudet.

Nyt yhtyneessä ruotsalaisessa armeijassa oli yli neljätuhatta

miestä, joten se saattoi toivoa hyvin selviytyvänsä hetmanista. Tällä
oli tosin kuusituhatta ratsumiestä, mutta tataarilaisia — Babiniczin
miehiä lukuunottamatta — ei voitu käyttää avoimessa
hyökkäyksessä, ja itse Gosiewski, vaikka olikin taitava soturi, ei
osannut Czarnieckin tavoin innostaa joukkoaan.

Douglasille antoi kuitenkin paljon päänvaivaa kysymys, missä

tarkoituksessa oikeastaan Jan Kasimir oli lähettänyt hetmanin Bugin
yli. Ruotsin kuningas ja vaaliruhtinas olivat menossa Varsovaa
vastaan, ja siellä oli päätaistelu ennemmin tahi myöhemmin
tapahtuva. Vaikka Jan Kasimirilla olikin sotajoukko, joka oli
miesluvultaan suurempi ruotsalaisten ja brandenburgilaisten
armeijaa, niin kuusituhatta taistelukuntoista miestä oli sentään liian
huomattava joukko, jotta Puolan kuningas olisi ilman pakottavaa
syytä siitä luopunut.

Totta oli, että Gosiewski pelasti Babiniczin tuhosta, mutta

Babiniczin pelastamiseksi ei kuninkaan olisi tarvinnut lähettää koko
divisioonaa. Tällä retkellä oli siis jokin salainen tarkoitus, josta
ruotsalainen kenraali ei tarkkanäköisyydestään huolimatta päässyt
selville.

Ruotsin kuninkaan kirje, joka tuli viikkoa myöhemmin, ilmaisi

suurta levottomuutta, melkeinpä pelkoa tämän retken johdosta, jonka
tarkoitus siinä lyhyesti selitettiin. Kaarle Kustaan käsityksen mukaan
ei hetmania oltu lähetetty hyökkäämään Douglasin armeijan
kimppuun ja Liettuaa auttamaan, sillä siellä oli ruotsalaisten
muutenkin jo mahdoton viipyä, vaan tarkoituksena oli uhata Preussia
ja nimenomaan sen itäistä osaa, jossa ei ollut sotaväkeä.

"Heidän pyrintönään on", — kirjoitti kuningas, — "järkyttää

vaaliruhtinaan uskollisuus Marienburgin sopimusta ja Meitä
kohtaan, mikä helposti voi onnistua, koska vaaliruhtinas on valmis
samalla kertaa tekemään liiton Kristuksen kanssa perkelettä
vastaan ja perkeleen kanssa Kristusta vastaan saadakseen etuja
kummaltakin."

Kirje loppui kehoituksella Douglasille ponnistamaan kaikki

voimansa estääkseen hetmania pääsemästä Preussiin, sillä jos tämä
ei muutamaan viikkoon kykene sinne pääsemään, niin hänen on
palattava Varsovaan.

Douglas oli sitä mieltä, että hänelle annettu tehtävä ei ollenkaan

mennyt yli hänen voimiensa. Vähän aikaa sitten hän oli melkoisen
hyvällä menestyksellä vastustanut itse Czarnieckia eikä senvuoksi
pelännyt Gosiewskia. Hän ei tosin toivonut voivansa tuhota hänen
divisioonaansa, mutta oli varma siitä, että voisi estää sen
etenemisen.

Tästä lähtien alkoivat molemmat armeijat taitavasti liikehtiä

koettaen kiertää toisensa ja samalla välttää ryhtymistä lopulliseen
taisteluun. Molemmat kenraalit kilpailivat keskenään valppaudessa,
mutta Douglasilla oli sikäli yliote., että hän sai estetyksi hetmanin
pääsemästä ylemmäksi kuin Ostrolekaan. Babinicz ei ollenkaan
kiiruhtanut yhtymään liettualaiseen divisioonaan, vaan kiinnitti
huomionsa siihen jalkaväkeen, joka Boguslawin oli täytynyt jättää
jälkeensä, kun hän lähti kiireesti tavoittamaan Radziejowskia.
Paikallisten asukkaitten opastamina tataarilaiset seurasivat noita
sotamiehiä yöt päivät ja surmasivat jokaisen, joka oli varomaton tahi
jäi jälkeen. Elintarpeitten puute pakotti viimein ruotsalaiset
jakautumaan pieniin osastoihin, joiden oli helpompi hankkia
ravintonsa, mutta juuri tätä Babinicz oli odottanutkin.

Hän jakoi joukkonsa kolmeen osastoon, joista yhtä johti hän itse,
toista Akbah-Ulan ja kolmatta Soroka, ja muutamassa päivässä hän
teki lopun melkein koko ruotsalaisjoukosta. Se oli yhtämittaista
ihmismetsästystä metsissä ja viidakoissa, jotka kaikuivat huudoista,
rytinästä, laukauksista ja vaikertelusta.

Tämä teki Babiniczin nimen laajalti tunnetuksi masurilaisten

keskuudessa. Hänen joukkonsa kokoontuivat ja yhtyivät Gosiewskin
armeijaan, mutta silloin oli hetmani, jonka retki pääasiassa oli ollut
vain mielenosoitus, jo saanut kuninkaalta käskyn palata Varsovaan.
Babinicz sai vain vähän aikaa nauttia tuttujensa seurasta,
nimenomaan Zagloban ja Wolodyjowskin, jotka laudalaisten johtajina
olivat hetmanin mukana. Molemmat nuoret everstit olivat hyvin
harmissaan siitä, että eivät sillä kertaa voineet saada mitään toimeen
Boguslawia vastaan, mutta Zagloba lohdutti heitä täyttämällä
ahkeraan heidän pikarinsa ja puhuen tähän tapaan:

— Ei se mitään haittaa! Jo toukokuusta asti olen hautonut

päässäni sotajuonia, enkä minä koskaan vielä ole suotta
ponnistellut. Minulla on jo valmiina muutamia aivan erinomaisia
tuumia, mutta ei ole nyt aikaa panna niitä täytäntöön, vaan se
tapahtuu vasta Varsovan luona, jonne kaikki kiiruhdamme.

— Minun on mentävä Preussiin! — vastasi Babinicz. — En ole siis

Varsovan luona mukana.

— Luuletteko todellakin pääsevänne Preussiin asti? — kysyi

Wolodyjowski.

— Niin totta kuin Jumala on taivaassa, menen Preussiin, ja sen

lupaan teille pyhästi, että teen siellä puhdasta jälkeä. Minun
tataarilaisteni sormet syyhyvät jo täällä kovin, mutta olen uhannut
hirsipuulla jokaisesta väkivaltaisesta teosta. Preussissa sen sijaan
saa minut oma halunikin hieman riehumaan. Minäkö en pääsisi