Forms and Structure in Plato's

Metaphysics Anna Marmodoro

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/forms-and-structure-in-platos-metaphysics-anna-mar
modoro/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Metaphysics: An Introduction to Contemporary Debates

and Their History Anna Marmodoro

https://ebookmass.com/product/metaphysics-an-introduction-to-
contemporary-debates-and-their-history-anna-marmodoro/

EXPLORING GREGORY OF NYSSA : philosophical,

theological, and historical. Anna Marmodoro And Neil B.
Mclynn

https://ebookmass.com/product/exploring-gregory-of-nyssa-
philosophical-theological-and-historical-anna-marmodoro-and-neil-
b-mclynn/

Mahler's Seventh Symphony (Studies in Musical Genesis,

Structure, and Interpretation) 1st Edition Anna Stoll
Knecht

https://ebookmass.com/product/mahlers-seventh-symphony-studies-
in-musical-genesis-structure-and-interpretation-1st-edition-anna-
stoll-knecht/

Models of Leadership in Plato and Beyond Dominic Scott

https://ebookmass.com/product/models-of-leadership-in-plato-and-
beyond-dominic-scott/
Virtue and law in Plato and beyond First Edition Julia
Annas

https://ebookmass.com/product/virtue-and-law-in-plato-and-beyond-
first-edition-julia-annas/

Psychology and Value in Plato, Aristotle, and

Hellenistic Philosophy Fiona Leigh (Editor)

https://ebookmass.com/product/psychology-and-value-in-plato-
aristotle-and-hellenistic-philosophy-fiona-leigh-editor/

Oxford Studies in Metaphysics Karen Bennett

https://ebookmass.com/product/oxford-studies-in-metaphysics-
karen-bennett/

Christology and Metaphysics in the Seventeenth Century

Richard Cross

https://ebookmass.com/product/christology-and-metaphysics-in-the-
seventeenth-century-richard-cross/

Typicality Reasoning in Probability, Physics, and

Metaphysics Dustin Lazarovici

https://ebookmass.com/product/typicality-reasoning-in-
probability-physics-and-metaphysics-dustin-lazarovici/
Forms and Structure in Plato’s
Metaphysics
Forms and Structure in
Plato’s Metaphysics
A N NA M A R M O D O R O

1
 3
Oxford University Press is a department of the University of Oxford. It furthers
the University’s objective of excellence in research, scholarship, and education
by publishing worldwide. Oxford is a registered trade mark of Oxford University
Press in the UK and certain other countries.

Published in the United States of America by Oxford University Press

198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America.

© Oxford University Press 2021

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in

a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means, without the
prior permission in writing of Oxford University Press, or as expressly permitted
by law, by license, or under terms agreed with the appropriate reproduction
rights organization. Inquiries concerning reproduction outside the scope of the
above should be sent to the Rights Department, Oxford University Press, at the
address above.

You must not circulate this work in any other form

and you must impose this same condition on any acquirer.

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

Names: Marmodoro, Anna, 1975– author.
Title: Forms and structure in Plato’s metaphysics / Anna Marmodoro.
Description: New York, NY, United States of America : Oxford University Press, [2021] |
Series: Oxford scholarship online |
Includes bibliographical references and index.
Identifiers: LCCN 2021007930 (print) | LCCN 2021007931 (ebook) |
ISBN 9780197577158 (hb) | ISBN 9780197577172 (epub) |
ISBN 9780197577189 (online) | ISBN 9780197577165 (updf) |
Subjects: LCSH: Plato. | Form (Philosophy) | Anaxagoras.
Classification: LCC B 398 . F57 M37 2021 (print) | LCC B 398 . F57 (ebook) |
DDC 184—dc23
LC record available at https://lccn.loc.gov/2021007930
LC ebook record available at https://lccn.loc.gov/2021007931

DOI: 10.1093/​oso/​9780197577158.001.0001

1 3 5 7 9 8 6 4 2
Printed by Integrated Books International, United States of America
 Contents

Acknowledgements  vii

Introduction  1
1. Anaxagoras’s metaphysical foundations  12
1.1. Introduction  12
1.2. What there is  13
1.3. Opposite properties and their causal efficacy  19
1.4. Like causes like  27
1.5. Gunky Opposites  29
1.5.1. The Opposites exist as unlimitedly divided into parts  29
1.5.2. The Opposites are homoeomers  32
1.6. Closing remarks  34
2. Making things up  35
2.1. Introduction  35
2.2. Presence and preponderance of Opposites  38
2.3. A bundle theory of objects  43
2.4. Seeds of structure  45
2.5. The world is one  47
2.6. The role of nous  53
2.7. Closing remarks  59
Appendix: What are Plato and Aristotle complaining about?  61
3. Plato’s Forms as powers  65
3.1. Introduction  65
3.2. The Eleatic Principle  66
3.3. The Forms as causes  72
3.4. Transcendent powers  77
3.5. Closing remarks  81
4. Forms in objects  83
4.1. Introduction  83
4.2. Being present in versus belonging to an object  84
4.3. Presence or communion?  86
vi Contents

4.4. The non-​recurrence of Forms  88

4.5. The Forms’ uniqueness  92
4.6. The Paradox of Smallness  94
4.7. Is self-​predication self-​predication?  96
4.8. Quantitative or functional parts of Forms?  104
4.9. Closing remarks  108
5. Parts, or no parts?  114
5.1. Introduction  114
5.2. The Forms as logical fusions  115
5.3. Being monoeides versus being a homoeomer  138
5.4. Platonic hylomorphism  141
5.5. Composite by becoming: the Third Man Argument  148
5.6. Closing remarks  154
6. Overlap, relations and relatives  156
6.1. Introduction  156
6.2. Plural partaking: joint-​partaking and parallel-​partaking  159
6.2.1. Symmetric ‘relations’ as joint-​partaking  159
6.2.2. Asymmetric ‘relations’ as parallel-​partaking  164
6.2.3. Multigrade ‘relations’  172
6.3. Necessity as plural partaking  174
6.4. Regresses of Great Kinds  176
6.5. Building the paradeigma  178
6.6. Closing remarks  179
Appendix: Reifying relatives: the Forms of Master and Slave  179
7. The paradeigma shift  182
7.1. Introduction  182
7.2. The Third Man Argument resolved  187
7.3. Being, becoming, and time  192
7.4. Transcendent necessity  193
7.5. The Demiurge and the paradeigma  195
7.6. Geometrical chemistry  197
7.7. Top-​down and bottom-​up structure  199
7.8. Closing remarks  201
Conclusion  203

Bibliography  207
Index Locorum  217
Index  219
 Acknowledgements

I am very grateful to the editor Peter Ohlin for his unfailing encour-
agement, and to the Press’s anonymous readers for raising the bar
high with their comments on the manuscript. It has been a pleasure to
work with Oxford University Press through the process that led to this
book’s publication. I also thank here the audiences near and far who
provided feedback on talks based on the manuscript, at conferences,
departmental seminars, and other various occasions, internationally.
I gave graduate courses based on earlier versions of the manuscript
at the Università della Svizzera Italiana in Lugano, while I was a vis-
iting professor there between 2018 and 2020; I thank the students there
collectively, for teaching them was helpful in thinking through my ar-
guments. I am grateful also to Rich Neels, who read and offered com-
ments on a late version of the manuscript; and to Udit Bery and Chiara
Martini, who were writing with contagious gusto their BPhil theses
under my supervision in Oxford in the Spring of 2018, when I started
working on this book project.
This book is dedicated to my Mum and Dad, whom I thank for their
heuristically divergent philosophies of life.
 Introduction

This book investigates the thought of some of the greatest metaphys-

icians of antiquity, in relation to something they were after, but that
repeatedly eluded them. It is an account of their quest to discover, reify
in their ontologies, and explain what structure is. Structure is to be
found in the natural world, in our mental life, in any work of crafts-
manship and art: a plant, an intention, an engine are all instances of
structured entities; at the origin of life itself, there are structured phys-
ical processes. The universe as a whole is called cosmos on account of
the beauty of its structure. Is structure ineliminably part of the founda-
tions of the world? And how is it to be explained, ontologically?
The investigation of the metaphysics of structure drives the develop-
ment of three among the main philosophical systems of antiquity: that
of Anaxagoras, of Plato, and of Aristotle. It is a trait d’union between
their different metaphysical views about reality. I start here with an
investigation of Anaxagoras’s ontology,1 which will serve as a foil for
understanding the development of Plato’s views concerning structure,
and their impact on those of Aristotle.2 In c­ hapters 1 and 2 I show that

1 Chapters 1 and 2 of this book draw substantially, and in certain sections verbatim, on

Marmodoro (2017b), although there is also new material on Anaxagoras here presented.
It is part of my overarching argument here that Plato develops his own metaphysics in
(critical) engagement with that of Anaxagoras. It is therefore essential to present to the
reader a detailed account of Anaxagoras’s views (as I interpret them) where relevant to
those of Plato examined here; for this reason, I make such account here available, even if
some readers might be already familiar with it.
2 Although the issue of the relation between Plato’s and Anaxagoras’s metaphys-

ical systems has been hardly investigated in modern scholarship, there are some not-
able exceptions. Among the most recent literature, a helpful point of reference is Mann
(2000). Mann’s work is helpful not only because of the ‘comparative’ approach it takes to
Anaxagoras’s, Plato’s, and Aristotle’s systems, and the discussion of philosophical issues
that span these three systems, but also, specifically, because it provides references to an-
cient sources who saw philosophical connections between Anaxagoras and Plato, and
to the modern literature, up to the very late 1990s (in Mann 2000: 118, ft. 75). Among
modern studies, Denyer (1983) also deserves a special mention as a milestone in the de-
bate concerning Anaxagoras’s influence on Plato.

Forms and Structure in Plato’s Metaphysics. Anna Marmodoro, Oxford University Press.
© Oxford University Press 2021. DOI: 10.1093/​oso/​9780197577158.003.0001
2 Introduction

Anaxagoras reifies in his ontology two types of entity: properties (the

so-​called Opposites) and structure (the so-​called seeds).3 He posits
properties and structures as distinct types of constituents of things. The
Opposites are physical properties, such as being hot or being heavy.
I argue that for Anaxagoras, such properties are causal powers; how-
ever, they are causal powers that are tailor-​fit to meet the strictures
on change that Anaxagoras inherits from Parmenides. Anaxagoras’s
causal powers do not get activated by interacting with other powers;
they are continuously exercising their powerfulness, without passing
from a state of inactivity to a state of activation. Crucially, they also
have a distinctive type of causal efficacy, which I call constitutional
causation. For Anaxagoras, an object is qualified by an Opposite (e.g.,
as hot) by coming to have within its own constitution shares or parts
of that Opposite (e.g., the Opposite Hot).4 In this sense, things in the
world overlap constitutionally with the Opposites that qualify them. So,
constitutional overlap between properties and the objects they qualify
is the ‘mechanism’ that Anaxagoras introduces in his system to ex-
plain how objects come to have the properties they have. What makes
Anaxagoras’s stance, that parts of properties are parts of objects, remark-
able to the modern reader is that this idea is at the centre of today’s
metaphysical debates. David Lewis, for instance, writes that ‘universals
or tropes are non-​spatiotemporal parts of ordinary particulars that in
turn are parts of worlds’ (1986b: 86). For the scholar of ancient phil-
osophy, on the other hand, the significance of Anaxagoras’s stance is
that it is pivotal for understanding Plato’s metaphysics of objects and
properties, as I will show, in ways that haven’t been investigated before.
In the central chapters of the book, I examine Plato’s
Anaxagoreanism, by which I mean the significant ways in which Plato
is influenced by Anaxagoras’s metaphysics in developing his own. The
case for Plato’s Anaxagoreanism is twofold: on the one hand, it rests
on how much Plato engages, critically, with Anaxagoras’s ideas (as

3 I capitalize ‘Opposites’ to refer to them under the unique conception Anaxagoras

has of them, by analogy to how Plato’s Forms are standardly capitalized to capture their
unique features and distinguish them from Aristotle’s forms.
4 Because of other assumptions of Anaxagoras, we will see (in section 2.2 of ­chapter 2)

that only properties whose parts or shares are in preponderance in an object qualify the
object.
 Introduction 3

I show in c­ hapter 4); and on the other, it rests on the breakthroughs

Plato achieves by applying and extending Anaxagoras’s idea of consti-
tutional overlap, to solve challenging metaphysical problems beyond
those addressed by Anaxagoras (which I discuss in c­ hapter 6).5 Within
the context of presenting and examining Plato’s Anaxagoreanism,
I begin by discussing in ­chapter 3 the topic of the powerfulness or
causal efficacy of Plato’s Forms. I submit that, following Anaxagoras,
and more generally the Ionian tradition, Plato posits that the ‘building
blocks’ of reality are causal powers; his so-​called Eleatic Principle states
that being powerful is the criterion for being. For Plato however the
building blocks of reality include, in addition to the physical proper-
ties identified by Anaxagoras (such as the hot and the wet), other types
of (opposite) properties (such as the beautiful and the just), as well as
some structural properties (such as equality). Further, for Plato, the
building blocks of reality do not have the physical status they have in
Anaxagoras’s ontology; they are instead transcendent entities—​they
are the Forms. Yet, Plato follows Anaxagoras in treating his Forms as
having a constitutional causal efficacy. As the reader might expect, in
Plato’s metaphysics the outcome is a surprising one: sensible objects
are, e.g., hot, by having within their constitution a part of the Form
of Heat, which is a non-​physical, transcendent power. I argue that in
taking this position, Plato achieves a milestone in the history of meta-
physics, which has not been hitherto identified in the scholarly litera-
ture. This is Plato’s conception of transcendent powers, and the nature
of their normativity on the world, which I will explain and justify in
­chapter 3, from Plato’s perspective.
Plato’s Anaxagoreanism goes further than conceiving of the Forms
as powers exercising constitutional causal efficacy, as Anaxagoras
conceives of his Opposites. My overarching argument in the middle
part of the book is that Plato endorses the explanatory value of
treating properties as constituents of things, and aims to extend
Anaxagoras’s use of constitutional overlap, to account for a number

5 The reader might find surprising, vis-​à-​vis my interpretative thesis, that Plato and

Aristotle register in their work disappointment with Anaxagoras, instead of acknow-

ledging the positive influence he had on them. I discuss the relevant evidence in the
appendix to c­ hapter 2.
4 Introduction

of core issues in Plato’s own system: how objects are qualified by

properties, how objects relate to other objects (and Forms relate to
other Forms), how necessity governs property possession, and how
structure is ‘embodied’ in objects.
In ­chapters 4 and 5 I examine how Plato addresses the issue of how
objects are qualified by properties: How can two or more objects have
the very same property, if the property is not single and one? And how
can a property be one, even if multiple objects have it? Studying Plato’s
approach to this issue will bring into relief how his thinking evolves
‘in dialogue’ with that of Anaxagoras. In ­chapter 4, I lay out some dif-
ficulties Plato raises (and the subsequent innovations he introduces)
for the model of property possession by constitutional overlap in gen-
eral, and in particular when combined with his theory of Forms. The
analysis of such difficulties reveals to us how much Plato engages with
Anaxagoras’s thought (even without referring to Anaxagoras directly
or by name). Further, the difficulties raised by Plato indicate which
constraints and requirements the Anaxagorean model of constitu-
tional overlap places on Plato’s own theory of Forms. In a nutshell, the
(formidable) metaphysical challenge that emerges for Plato is how a
Form can have parts and yet be one, in the sense of being unique and
incomposite. Plato rises to the challenge by breaking through new
ground in mereology—​the study of part–​whole relations. I argue that
one of Plato’s most important breakthroughs consists in introducing
in the history of metaphysics an account of what I call logical fusion,
namely a type of mereological composition such that the resulting
whole is one, made out of parts but having no parts. I show that con-
ceiving of Forms as fusions is Plato’s innovative solution to the dif-
ficulty of giving a metaphysical account of each Form as one and as
having parts. I examine the difficulty and its solution in c­ hapter 5, in
the context of a broader investigation of the Forms’ metaphysical com-
plexity vis-​à-​vis their being monoeides and homoeomers.
In ­chapter 6 I argue that Plato offers us a thoroughly different way of
conceiving of relations than the way we, post-​Russellian philosophers,
understand them. We (generally speaking) primitively assume that,
whereas monadic properties (Fx), only qualify their subjects, poly-
adic properties, aka relations (xRy), somehow both qualify their relata
and additionally relate them. How polyadic properties can perform
 Introduction 5

these two different metaphysical functions (in contrast to monadic

properties, which perform only one function) is left unaccounted for
in modern metaphysics. Plato does not make such a (metaphysically
unjustifiable, I submit) assumption.6 Making a departure from the re-
ceived scholarly view, I argue that Plato holds that Forms only qualify
their partakers, and I show how they do so individually and plurally
(through two different types of partaking in them). There is no meta-
physical ‘mechanism’ by which the Forms could additionally relate
their partakers to each other, nor did Plato assume there is one. My
general interpretative proposal is that (pre-​Timaeus) for Plato Forms
qualify their partakers by overlapping constitutionally with them (as
the Opposites do in Anaxagoras’s system). In examining the issue
of relations, I argue that the key insight with which Plato enriches
Anaxagoras’s model (and modern metaphysics, too) is that two or
more sensible objects may overlap with a certain Form together, and
only together, thereby coming to possess jointly a single part of that
Form. This innovative conception of plural partaking eliminates the
need to posit relations in the ontology, and yet it captures the inter-
dependence of related entities. To illustrate: for Plato, stones of equal
size and shape are not each equal to the other; they are equal with each
other, in the way that you and I are two, not individually, but only to-
gether. That is to say, they are not related to one another by a relation of
equality; rather, they are jointly qualified as equal, by sharing between
them a part of the Forms of Equality/​the Equals.7 Following this inter-
pretative line, in c­ hapter 6 I investigate how Plato extends and enriches
Anaxagoras’s original model of constitutional overlap, by developing
different types of overlap, which I call joint-​partaking and parallel-​
partaking, to account respectively for what we call symmetric and
asymmetric relations. Plato’s ontology is very parsimonious: for him,
there are only ways the world is qualified; being related (in symmetric
or asymmetric ways) is for Plato possessing a qualification jointly or
in parallel with something else, which is cashed out in terms of the

6 Nor did Aristotle, for reasons sketched in Marmodoro and Yates (2016: 3–​7).
7 Plato uses different expressions to refer to this Form, which is a metaphysically sig-
nificant fact which we will examine in section 6.2.1 of c­ hapter 6.
6 Introduction

constitutional overlap of two or more objects together with the rele-

vant properties.
Plato further discovers that some joint or parallel qualifications are
necessary (e.g., being hot and being circular are necessarily different
properties). However, since all types of qualification in his system (pre-​
Timaeus) are accounted for in terms of constitutional overlap, it fol-
lows for Plato, as I show in ­chapter 6, that overlap not only qualifies,
but in some cases qualifies by necessity; that is to say, overlap regu-
lates patterns of necessary co-​qualification of entities (e.g., 3 and half-​6
are necessarily co-​qualified as equal). Plato reifies necessary qualifica-
tion by introducing in the Sophist second-​order Forms, the so-​called
Great Kinds (e.g., the Form of Sameness), and a different kind of
overlap, which I call permeation. (At this point, Plato has thus enriched
Anaxagoras’s original model with three new types of overlap: joint-​
partaking, parallel-​partaking, and permeation.) Interestingly, Plato
does not develop his account of the Great Kinds further, beyond the
Sophist. My conjecture is that he realizes that the Great Kinds intro-
duce problems, just as much as they solve problems in his system; I il-
lustrate some of the problems in c­ hapter 6.
It is at this stage, I argue, that Plato realizes that structure has to play
a role in his system, which it did not do in the hitherto parsimonious
ontology of Forms of opposites, e.g., the Hot and the Just. Anaxagoras
did not think that structure is a property; Plato does. Plato thinks of
structure as a property, but of a type that is fundamentally different
from the Forms of opposite properties. Opposite properties (e.g., the
Hot) are uniform, while structures (e.g., the Triangular) are not, be-
cause structures are intrinsically complex. We saw that pre-​Timaeus,
for Plato, objects become qualified by opposite Forms by overlapping
constitutionally with them; but, as Plato discovers, this model cannot be
applied without qualification to the case of structural properties (that
is, structural Forms in his system). Constitutional overlap can qualify
objects with structural properties only if the Forms’ parts are under-
stood as operating functionally, and even so formidable difficulties still
remain open, regarding the role of the parts and the uniformity of the
Forms (discussed in the sections 4.8 of c­ hapter 4 and 5.2 of c­ hapter 5).
At this point in his metaphysical development, Plato tries to address
the issue of structure by running what we might call ‘metaphysical
 Introduction 7

experiments’—​one in the Sophist with the Great Kinds and one in the
Timaeus with the paradeigma—​which are not fully worked out meta-
physical accounts, but pointers towards directions to explore further.
The transition from the Great Kinds to the paradeigma marks a
fresh metaphysical start for Plato. The fundamental ontology changes,
from being a system of separate individual Forms (before the Sophist);
via becoming a system in which Forms overlap in new and complex
ways with other Forms and with second-​order Forms (in the Sophist);
to being a system wherein there is a single structured über-​Form that
comprises all the Forms there are, the paradeigma. I argue that the so-​
called paradeigma Plato introduces in the Timaeus is the ‘ontological
successor’ of the Great Kinds of the Sophist. But the Timaeus repre-
sents the starting point, not the end result, of Plato’s rebuilding of his
system—​which he will never be able to complete. Notwithstanding its
unfinished status, the Timaeus account is incredibly rich in metaphys-
ical intuitions concerning how structure can do explanatory work in
an ontology with no relations.
In the final part of the book, I investigate why and how Plato moves
forward from the Anaxagorean position he has held throughout most
of his metaphysical development, with respect to the metaphysics of
participation. Before turning to that, a brief résumé of the overarching
argument as sketched thus far might be helpful to the reader.
My argument is that overlap is at the core of both Anaxagoras’s
and Plato’s systems, as a ‘mechanism’ that accounts for how a prop-
erty is distributed to its participants/​the objects that are qualified by it.
For Anaxagoras, objects overlap constitutionally with properties; the
properties are physical entities, like the Hot or the Dry, whose parts
literally constitute objects. Plato is motivated to endorse Anaxagoras’s
model, because he finds it metaphysically explanatory—​it provides an
intuitive ‘mechanism’ for property distribution, and facilitates a par-
simonious ontology, of Forms and sensible particulars (which, also,
partly overlap with each other.) In Plato’s system (pre-​Timaeus) con-
stitutional overlap between objects and Forms accounts for the objects’
qualification, resemblance, for what we in modern metaphysics posit
as relations, and further, for necessity. Thus, constitutional overlap is
the fundamental metaphysical ‘tool’ for Plato, which he extends and
enriches in ways that yield a number of metaphysical breakthroughs, at
8 Introduction

least, as we will see, until he discovers insoluble difficulties with it that

require a fresh start in the Timaeus.
Anaxagoras holds not only that parts of properties are parts of ob-
jects, but also that structure is likewise a constituent of objects. The
Opposites and the seeds are for Anaxagoras physical entities that enter
the constitutional make-​up of objects. But while Anaxagoras reifies
structure as seeds, Plato does not make provisions in his ontology for a
different type of entity other than Forms of opposites (e.g., Hot, Just),
for qualifying sensible particulars. Why not? My conjecture is that if
types of structure are reified as Forms, sensible particulars cannot be/​
become qualified by them, because constitutional overlap does not
allow for it;8 and yet, (pre-​Timaeus) Plato hasn’t endorsed any alter-
native ‘mechanism’ for property possession/​acquisition other than
constitutional overlap between objects and properties, and has no al-
ternative way to reify types of structure in his ontology other than as
Forms. I take this to be the reason why Plato does not reify structure
in his (pre-​Timaeus) ontology, but only tentatively, with the Form of
Twoness, the Form of the Equals, and the Form of Bed, all of which
will be discussed at length in what follows. This generates a very un-
satisfactory impasse for Plato. However, when the Anaxagorean model
of property distribution by constitutional overlap by parts collapses in
the Sophist, Plato reassesses his position on structure, and once again
addresses the difficulties that his theory faces with metaphysically cre-
ative innovations.
When Plato comes to see constitutional overlap by parts as an un-
tenable account for how objects are qualified by properties, he en-
deavours to treat property qualification as due to imitation (which is
metaphysically primitive), or later in his work through the operation
of an ad hoc divine agent in the Timaeus, the so-​called Demiurge.9
Metaphysically speaking, neither imitation nor the Demiurge’s oper-
ations are as explanatory as the original Anaxagorean model with re-
spect to property qualification in general. On the other hand, there is a
specific but significant metaphysical gain to be had for Plato here: both

8I explicate this point in c­ hapter 5.

9Constitutional overlap becomes now qualitative overlap; I differentiate the two types
in section 4.1 of ­chapter 4, and in the later chapters.
 Introduction 9

imitation and the Demiurge’s operations can account for the objects’
possession of structure—​e.g., an object comes to ‘resemble’ a triangle,
or is ‘crafted’ as a triangle. In ­chapter 7, I articulate the metaphysical
innovations that Plato introduces in the Timaeus, with respect to his
theory of Forms and participation in the Forms, with special focus
on the problem of structure; his (hitherto unacknowledged) solution
to the Third Man Argument; and the additional developments in his
metaphysics concerning how geometry and necessity enter the fabric
of nature and govern it.
The conclusion of the book is forward-​ looking. The pathway
from Anaxagoras’s metaphysics to Aristotle’s metaphysics, via
Plato’s, is through reconceiving structure from being a physical en-
tity (Anaxagoras’s seeds), to being a transcendent property (Plato’s
paradeigma), to being an abstract entity (Aristotle’s substantial forms).
Aristotle will learn two crucial metaphysical lessons from Plato: that
structure is an abstract entity, to be treated as a property (neither of
which Anaxagoras held); and that, nevertheless, objects do not become
qualified by part-​taking of structure as if it were an ‘ordinary’ property.
How then do structures qualify objects? Aristotle needs to innovate
metaphysically, in his turn, and he does: for him, I argue, structure has
a double metaphysical role: it serves as subject of a substance’s proper-
ties, and as essence qualifying that substance; so, for example, Socrates
is essentially structured as a human being, and his structure, which or-
ganizes him as ‘human being’, is also the subject of Socrates’ properties.
This is the crux of Aristotle’s metaphysics of objects, and as such, it has
been greatly interesting as well as greatly challenging to scholars and
metaphysicians alike—​and it remains vigorously debated today in the
current resurgence of ‘neo-​Aristotelian’ metaphysics.10
Before concluding this introduction, now that the overarching
thesis of the book and its contents have been laid out, a note on the

10 I do not expand on Aristotle’s theory of substance in the book, to keep to its main

argument, but the reader who might want to learn more about the interpretation I argue
for in relation to Aristotle’s hylomorphism, might be interested in one or more of the set
of papers where I develop it, which include: Marmodoro (2013, 2020, and ‘Instantiation’,
unpublished manuscript).
10 Introduction

book’s aims and methodology is in order.11 This book is a piece of re-

visionary philosophical historiography, tracing and revealing the de-
velopment of an internally coherent metaphysics12 from a series of
Platonic passages, most of them already widely discussed, but a few
of them tellingly somewhat neglected by the mainstream. In thus de-
familiarizing Plato’s metaphysics as we know it, and redrawing the
map of its affinities with his predecessors and successors alike (in par-
ticular, Anaxagoras and Aristotle), the book aims to motivate fresh
interest in Plato’s thought, both from metaphysicians and historians of
metaphysics.
The reader might wonder whether this is a book about Plato’s meta-
physics or about a modern-​day development of a Platonic metaphysical
theory. My answer is that the book aims at contributing to a fuller and
deeper understanding of Plato’s metaphysics, which can be achieved
only by ‘closing the gap’ that exists between him and us. In other words,
I believe that we can access Plato’s philosophical thought only by means
of building bridges between where we, philosophers of today, stand,
and where Plato stands, within the philosophical milieu of his time.
Further, in reconstructing Plato’s thought as I interpret it, I built on the
hints and clues of explanatory insight that we can find embedded in
the very complex structure of Plato’s arguments. This overall approach
goes beyond accessing Plato’s thought, in the sense that it also aims at
bringing it to bear as potentially fruitful on philosophical questions
that engage us today.
With regard to its methodology, this book aims to discuss Plato’s
metaphysics, and in so doing it focuses primarily on the arguments
that underpin his thinking, subordinating to that goal (or sidelining,
one might say) attention to the dialogical form of the texts, as of mainly
stylistic rather than philosophical interest. I select and concentrate on
stretches of argument from different dialogues, on account of their
being relevant to how Plato develops his metaphysical thinking and

11 I am grateful to the Press’s anonymous readers for their helpful comments con-

cerning how to present the approach I take to Plato’s metaphysics; I borrowed their
words here.
12 By radically different I mean here different from how Plato’s metaphysics is trad-

itionally interpreted, but also different from any other metaphysical theory that has been
‘mapped out’ so far.
 Introduction 11

to how they can enable us to gain a richer understanding of Plato’s

thought, irrespectively of who is speaking in the dialogue and in what
dialectical context, across dialogues and periods. These are methodo-
logical choices, motivated by my goal of bringing the overarching line
of Plato’s thought into relief, so that others may continue to explore it
further.
Another random document with
no related content on Scribd:
 — Oliko tämmöistä edellisenkin luostarinvanhimman Varsonofin
aikana? Kerrotaan, että hän ei pitänyt mistään koreasta, hypähteli ja
pieksi kepillä naisväkeäkin, — huomautti Fjodor Pavlovitš
noustessaan portaita.

— Luostarinvanhin Varsonofi oli todellakin toisinaan aivan kuin

hiukan kaistapäinen, mutta paljon puhutaan joutaviakin. Kepillä hän
ei ole koskaan ketään lyönyt, — vastasi munkki. — Nyt, hyvät herrat,
odottakaa hetkinen, minä ilmoitan tulonne!

— Fjodor Pavlovitš, muistutan viimeisen kerran sopimuksesta.

Käyttäytykää ihmisiksi, muuten minä teille näytän! — ennätti Miusov
vielä kerran kuiskata.

— On aivan käsittämätöntä, mikä noin suuresti kuohuttaa

mieltänne, — huomautti Fjodor Pavlovitš pilkallisesti, — vai synnitkö
teitä peloittavat? Hänhän, kuulemma, huomaa jo silmistä, mitä
kenelläkin on omallatunnollaan. Ja miten suuressa arvossa
pidättekään heidän mielipidettään, te, tuollainen pariisilainen ja etevä
herra! Ihanhan te saatte minut hämmästymään!

Mutta Miusov ei ennättänyt vastata tähän pistopuheeseen, sillä

heitä pyydettiin astumaan sisälle. Hän meni sisälle jonkin verran
ärtyneenä.

»No, nyt tiedän itseni jo etukäteen! Olen ärtynyt ja rupean

riitelemään… en voi olla kiivastumatta — häpäisen itseni ja aatteen»,
välähti hänen päässään.

2.
 Vanha narri

He astuivat huoneeseen melkein samaan aikaan kuin

luostarinvanhin, joka heidän saapuessaan samassa tuli
makuukomerostaan. Kammiossa oli jo ennen heitä odottamassa
vanhuksen tuloa kaksi erakkomajojen pappismunkkia, toinen näistä
kirjastonhoitaja ja toinen isä Paísi, sairas, vaikka ei vanha mies ja,
kuten hänestä kerrottiin, hyvin oppinut. Sitäpaitsi odotti nurkassa
seisoen (ja jäikin sinne koko ajaksi seisomaan) — nuori, näöltään
noin kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen mies, joka oli
siviilipuvussa, seminaarilainen ja tuleva jumaluusoppinut, jota
luostari ja veljeskunta jostakin syystä suosi. Hän oli jokseenkin pitkä,
hänellä oli terve kasvojen väri, leveät poskipäät ja älykkäät sekä
virkeät pienet ruskeat silmät. Hänen kasvoissaan oli kunnioittava
ilme, joka kuitenkin oli sopiva eikä liehakoiva. Sisään astuville
vieraille hän ei edes kumartanut tervehdykseksi, koska ei ollut
heidän vertaisensa henkilö, vaan toisten vallan alainen ja
riippuvainen.

Zosima tuli sisälle palvelijamunkin ja Aljošan seurassa.

Pappismunkit nousivat seisomaan ja tervehtivät häntä syvään
kumartaen ja koskettaen sormillaan maata, minkä jälkeen he saivat
hänen siunauksensa ja suutelivat hänen kättään. Siunattuaan heitä
vanhus vastasi heille jokaiselle yhtä syvällä kumarruksella
koskettaen sormillaan maata ja pyysi myös itselleen heidän
kummankin siunausta. Kaikki nämä menot suoritettiin hyvin
vakavasti eikä ollenkaan jokapäiväisen toimituksen tavoin, vaan
miltei tunteikkaasti. Miusovista kuitenkin tuntui, kuin tuo kaikki olisi
tehty määrätynlaisen mielentilan synnyttämiseksi. Hän seisoi
kaikkien samalla kertaa huoneeseen tulleitten toveriensa edessä.
Olisi pitänyt — hän oli jo edellisenä iltana sitä harkinnut — kaikista
aatteistaan huolimatta jo pelkästä kohteliaisuudesta (koska kerran
täällä oli semmoiset tavat) astua vanhuksen luo ja antaa siunata
itsensä, ainakin ottaa vastaan siunaus, vaikka ei olisikaan suudellut
kättä. Mutta nähdessään nyt kaikki nämä kumarrukset ja
pappismunkkien suutelemiset hän silmänräpäyksessä muutti
päätöstään: hän teki arvokkaasti ja vakavasti jokseenkin syvän
kumarruksen maalliseen tapaan ja siirtyi tuolin luo. Samalla tavoin
menetteli myös Fjodor Pavlovitš, joka tällä kertaa aivan kuin apina
matki Miusovia. Ivan Fjodorovitš kumarsi hyvin arvokkaasti ja
kohteliaasti, mutta piti myös kätensä sivuilla, mutta Kalganov joutui
niin hämilleen, että ei kumartanut ollenkaan. Vanhus laski
vaipumaan kätensä, jonka oli jo kohottanut siunaamaan, kumarsi
heille toistamiseen ja pyysi heitä istumaan. Veri tulvahti Aljošan
poskiin. Häntä hävetti. Hänen pahat aavistuksensa näyttivät
toteutuvan.

Vanhus istuutui mahonkipuusta tehdylle, nahkalla päällystetylle

pikku sohvalle, joka oli hyvin vanhanmallinen, ja sijoitti vieraat, paitsi
molempia pappismunkkeja, kaikki neljä vieretysten vastapäisen
seinän luo neljälle mahonkipuiselle tuolille, joiden nahkapäällys oli
pahasti kulunut rikki. Pappismunkit istuutuivat sivulle, toinen oven ja
toinen ikkunan luo. Seminaarilainen, Aljoša ja palvelijamunkki jäivät
seisomaan. Koko kammio oli ahdas ja tympeän näköinen.
Huonekalut ja tavarat siinä olivat karkeatekoisia, köyhän näköisiä, ja
siellä oli vain kaikkein välttämättömintä. Kaksi kukkaruukkua
ikkunalla, nurkassa paljon pyhäinkuvia — niistä yksi hyvin
suurikokoinen Jumalan äidin kuva, joka luultavasti oli maalattu jo
paljon ennen lahkolaisuuden aikaa. Sen edessä paloi pieni lamppu.
Sen vieressä kaksi muuta pyhimyskuvaa kimaltelevine
päällyksineen, sitten niitten vieressä luonnottomia pikku kerubeja,
posliinimunia, katolinen risti norsunluusta ja sitä syleilevä Mater
dolorosa sekä muutamia ulkomaisia piirroksia menneitten
vuosisatojen suurten italialaisten maalarien teoksista. Näitten
hienojen ja kallisarvoisten kaiverrusten vieressä loisti muutamia
kaikkein halpahintaisimpia venäläisiä kivipainoskuvia pyhimyksistä,
marttyyreista, piispoista y.m., jommoisia myydään muutamasta
kopeekasta markkinoilla. Oli myös muutamia kivipainosmuotokuvia
nykyisistä ja entisistä venäläisistä piispoista, mutta ne olivat muilla
seinillä. Miusov vilkaisi nopeasti kaikkeen tähän »viralliseen
puoleen» ja kiinnitti sitten läpitunkevan katseen vanhukseen. Hän piti
arvossa omaa mielipidettään, se heikkous hänellä oli, minkä saattoi
antaa anteeksi hänelle ottaen huomioon, että hän oli jo
viidenkymmenen vuoden ikäinen, — siis siinä iässä, jossa älykäs,
taloudellisesti riippumaton maailmanmies aina alkaa enemmän
kunnioittaa itseään, joskus tahtomattaankin.

Vanhus teki häneen ensi hetkellä epämiellyttävän vaikutuksen.

Ukon kasvoissa oli todellakin jotakin sellaista, mikä ei olisi
miellyttänyt monia muitakaan paitsi Miusovia. Hän oli pienikokoinen,
köyryselkäinen mies, jonka jalat olivat hyvin heikot. Kaiken kaikkiaan
hän oli vain kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta sairaus
teki hänet ainakin kymmentä vuotta vanhemman näköiseksi. Hänen
hyvin kuihtuneen näköiset kasvonsa olivat täynnä pieniä ryppyjä,
joita oli erityisen paljon silmien seuduilla. Silmät olivat pienet, vilkkaat
ja kirkkaat muistuttaen kahta loistavaa pistettä. Harmaita hiuksia oli
enää vain ohimoitten kohdalla, hyvin pieni suippo parta oli harva, ja
huulet, jotka usein hymyilivät, olivat ohuet kuin kaksi nyöriä. Nenä ei
ollut pitkä, mutta terävä kuin linnun nokka.

»Kaikista tunnusmerkeistä päättäen häijy ja pikkumaisen pöyhkeä

sielu», ajatteli Miusov. Yleensä hän oli hyvin tyytymätön itseensä.
 Kellon lyönti auttoi keskustelun alkuun. Halpahintainen pieni
seinäkello, jossa oli luodit, löi nopeasti kaksitoista.

— Täsmälleen määräaika, — huudahti Fjodor Pavlovitš, — mutta

poikaani Dmitriä ei vielä kuulu! Pyydän anteeksi hänen puolestaan,
pyhä luostarinvanhin! (Aljoša aivan hätkähti kuullessaan sanat »pyhä
luostarinvanhin».) Itse minä aina olen täsmällinen, teen kaikki
minuutilleen muistaen, että säntillisyys on kuninkaitten
kohteliaisuutta…

— Mutta ettehän te sentään ole kuningas, — mutisi Miusov

voimatta enää hillitä itseään.

— Aivan niin, minä en ole kuningas. Ja ajatelkaahan, Pjotr

Aleksandrovitš, kun minä sen tiesin itsekin, jumaliste! Aina sanani
sattuvatkin niin epäonnistuneesti! Teidän arvoisuutenne! — huudahti
hän äkillisen paatoksen valtaamana. — Te näette edessänne
todellisen narrin! Semmoisena esittäydynkin. Voi, sen tekee vanha
tottumus! Ja kun joskus lavertelen joutavia, niin se tapahtuu ihan
tarkoituksella, tarkoituksella naurattaa ja olla miellyttävä. Pitäähän
olla miellyttävä, eikö totta? Saavuinpa noin seitsemän vuotta sitten
erääseen kaupunkipahaseen, oli siellä asioita toimitettava, ja minä
jouduin eräitten kauppamiesten pariin. Menemme ruununvoudin luo,
sillä täytyy pyytää häneltä minkä mitäkin ja kutsua hänet kanssamme
aterialle. Ruununvouti tulee esille, pitkä, paksu, vaaleaverinen ja juro
mies, — kaikkein vaarallisimpia olioita tämmöisissä tapauksissa:
semmoiset ovat sapekkaita. Minä sanoa tokaisen hänelle suoraan ja,
ymmärrättehän, maailmanmiehen luontevuudella: »Herra vouti,
olkaa», sanon, »meidän Voutilaisemme, niin sanoakseni!» Näen heti,
ennenkuin puoli silmänräpäystä on kulunut, että asia ei luonnistunut,
sillä hän seisoo vakavana, vetää vastaköyttä. Sanon hänelle. »Minä
tahdoin laskea vähän leikkiä kaikkien ratoksi, sillä herra Voutilainen
on tunnettu kapellimestari, ja me tarvitsemme juuri yrityksemme
harmonisuuden vuoksi myös ikäänkuin jonkinlaista
kapellimestaria»… »Ja viisaastihan minä selitin ja vertasin, eikö
totta?» »Suokaa anteeksi», sanoo hän, »minä olen ruununvouti enkä
salli laiteltavan virkanimestäni sanakompia». Hän kääntyy pois ja
lähtee menemään. Mutta minä riennän hänen jälkeensä ja huudan:
»Niin, niin, te olette ruununvouti ettekä Voutilainen!» — »Ei», sanoo
hän, »kun kerran niin on sanottu, niin minä siis olen Voutilainen». Ja
ajatelkaahan, asiamme meni myttyyn. Ja aina minä menettelen noin,
aina käy noin. Pakostakin minä ystävällisyydelläni vahingoitan
itseäni! — Kerran, monta vuotta sitten, sanon eräälle
vaikutusvaltaiselle henkilölle: »Teidän vaimonne on helposti
nokkautuva nainen», tarkoittaen tällä sitä, että hän oli arka
kunniastaan ja herkkä, niin sanoakseni, moraalisessa suhteessa.
Mutta mies sanoi minulle tähän äkkiä: »Oletteko sitten pistänyt
nokkanne hänen asioihinsa?» En malttanut, vaan päätin äkkiä olla
leikkisä ja sanoin: »Kyllä, olen pistänyt.» No, kylläpä silloin mies
antoi minua nokalle…! Tästä on sentään kulunut jo pitkä aika, niin
että ei ole häpeä sitä kertoa. Näin minä aina vahingoitan itseäni!

— Te teette sitä nytkin, — mutisi Miusov inhoten.

Luostarinvanhin katseli vuoroon heitä kumpaakin.

— Tokkohan! Ajatelkaahan, tiesinpä tämänkin, Pjotr

Aleksandrovitš, ja aavistin, että te ensimmäisenä minulle tästä
huomautatte. Niinä sekunteina, jolloin huomaan, että minulta ei leikki
luonnistu, alkavat, teidän arvoisuutenne, molemmat poskeni kuivua
kiinni ikeniin ja joudun kuin suonenvedon valtaan. Näin on ollut
nuoruudestani asti, jolloin elin aatelisten armoilla ja armoleivän
syönti oli elinkeinoni. Minä olen narri alunperin, syntymästäni saakka
olen, teidän arvoisuutenne, oikeastaan löylynlyömä. En kiistä sitä,
että minussa kenties myös asustaa paha henki, pientä kaliberia
muuten, sillä suuriarvoisempi olisi valinnut itselleen toisen asunnon,
ei kuitenkaan teitä, Pjotr Aleksandrovitš, sillä tekin olette
huononpuoleinen asunto. Mutta sen sijaan minä olen uskovainen,
minä uskon Jumalaan. Vain viime aikoina olen alkanut epäillä, mutta
nytpä istun ja odotan suuria ilmoituksia. Minä, teidän arvoisuutenne,
olen niinkuin filosofi Diderot. Onko teille, pyhä isä, tunnettua, kuinka
filosofi Diderot saapui metropoliitta Platonin luo keisarinna Katariinan
aikana? Hän astuu sisälle ja tokaisee heti: »Ei ole Jumalaa.» Silloin
suuri kirkonpaimen nosti sormensa ja vastasi: »Mieletön sanoo
sydämessään: ei Jumalaa olekaan!» Silloin toinen samassa
heittäytyi hänen jalkoihinsa: »Uskon», huutaa hän, »ja otan vastaan
kasteen!» Siinä samassa hänet kastettiinkin. Ruhtinatar Daškov oli
sylikummina ja Potjomkin risti-isänä.

— Fjodor Pavlovitš, tämä on sietämätöntä! Tiedättehän itse, että

valehtelette ja että tuo typerä kasku ei ole tosi! Mitä te kekkuloitte?
— sanoi Miusov värisevällä äänellä voimatta enää ollenkaan hillitä
itseään.

— Olen koko elämäni ajan tuntenut, että se ei ole totta! —

huudahti Fjodor Pavlovitš innostuneena. — Sanon teille, hyvät
herrat, sen sijaan koko totuuden. Suuri luostarinvanhin! Antakaa
anteeksi, tuon viimeisen jutun Diderot'n kastamisesta keksaisin itse
juuri nyt, aivan tällä hetkellä, kun kerroin, eikä se ennen ole koskaan
tullut päähänikään. Tekaisin sen, koska tahdoin jotakin pikanttia.
Siksipä juuri kekkuloinkin, Pjotr Aleksandrovitš, jotta olisi
miellyttävämpää. Muuten toisinaan en itsekään tiedä, miksi niin teen.
Mitä taas Diderot'hon tulee, niin tuon »mieletön sanoo
sydämessään» olen kuullut parikymmentä kertaa täkäläisten
tilanomistajien suusta jo nuorella iälläni, kun asuin heillä, ja muun
muassa olen sen kuullut teidän tädiltänne, Pjotr Aleksandrovitš,
Mavra Fominitšnalta. Kaikki he ovat tähän saakka olleet vakuutettuja
siitä, että jumalaton Diderot tuli metropoliitta Platonin luo
väittelemään Jumalasta…

Miusov nousi seisomaan, sillä hän ei ollut vain menettänyt

kärsivällisyyttään, vaan hän oli miltei suunniltaan. Hän oli raivostunut
ja tunsi olevansa itse senvuoksi naurettava. Kammiossa tapahtui
todellakin jotakin aivan mahdotonta. Tähän samaan kammioon oli
kenties jo neljänkymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluessa, jo
entisten luostarinvanhinten aikana, kokoontunut kävijöitä, mutta aina
mitä syvimmällä hartaudella eikä muuten. Melkein kaikki, jotka saivat
pääsyn kammioon, ymmärsivät siihen astuessaan, että heille täten
annettiin suuri suosionosoitus. Monet lankesivat polvilleen ja olivat
siinä asennossa koko käyntinsä ajan. Monet »korkeimmistakin»
henkilöistä ja monet oppineimmista sekä muutamat vapaa-
ajattelijatkin, jotka saapuivat sinne joko uteliaisuudesta tahi muusta
syystä, pitivät astuessaan kammioon toisten kanssa tahi saadessaan
kahdenkeskisen keskustelun ensimmäisenä velvollisuutenaan, aivan
jokainen, syvän kunnioituksen ja huomaavaisuuden koko
vastaanoton aikana, etenkin kun tässä ei raha tullut kysymykseen,
vaan oli toiselta puolen vain rakkautta ja armoa, toiselta puolen
katumusta ja harrasta halua saada ratkaistuksi jokin vaikea sielun
kysymys tai vaikea kohta oman sydämen elämässä. Niin että
sellainen pilanteko, jota Fjodor Pavlovitš äkkiarvaamatta harjoitti ja
joka oli aivan sopimaton tässä paikassa, synnytti läsnäolijoissa,
ainakin muutamissa heistä, hämmästystä ja ihmettelyä.
Pappismunkit eivät yhtään muuttaneet kasvojensa ilmettä, vaan
odottivat totisina ja tarkkaavaisina, mitä luostarinvanhin sanoisi,
mutta näyttivät olevan valmiit nousemaan niinkuin Miusovkin. Aljoša
oli purskahtamaisillaan itkuun ja seisoi pää alas painettuna.
Omituisinta hänestä oli se, että hänen veljensä Ivan Fjodorovitš,
ainoa, johon hän oli pannut toivonsa ja jolla yksin oli sellainen
vaikutusvalta isään, että olisi voinut saada hänet lopettamaan, istui
nyt aivan liikkumattomana tuolillaan silmät alas luotuina ja odotti
jonkinmoisen tiedonhalua osoittavan uteliaisuuden vallassa, miten
tämä kaikki päättyy, aivan kuin hän itse tässä olisi ollut ihan syrjäinen
henkilö. Rakitiniin (seminaarilaiseen), jonka Aleša hyvin tunsi ja joka
oli melkein hänen ystävänsä, Aljoša ei voinut katsahtaakaan: hän
tiesi hänen ajatuksensa (vaikka ne tiesi koko luostarissa ainoastaan
Aljoša).

— Antakaa minulle anteeksi… — alkoi Miusov puhua kääntyen

luostarinvanhimman puoleen, — että minä kenties näytän teistä
myös olevan osallisena tässä arvottomassa ilveilyssä! Minun vikani
on se, että uskoin sellaisenkin kuin Fjodor Pavlovitšin tullessaan näin
kunnianarvoisen henkilön luo tahtovan ymmärtää velvollisuutensa…
En tullut ajatelleeksi, että voin joutua pyytämään anteeksi juuri sitä,
että saavun hänen seurassaan…

Pjotr Aleksandrovitš ei lopettanut lausettaan ja aikoi aivan

hämillään jo poistua huoneesta.

— Älkää olko millännekään, pyydän! — sanoi äkkiä

luostarinvanhin nousten istuimeltaan heikkojen jalkojensa varaan, ja
Pjotr Aleksandrovitšin molempiin käsiin tarttuen hän painoi hänet
jälleen istuimelleen. — Olkaa rauhallinen, pyydän! Minä erityisesti
pyydän teitä olemaan vieraanani! — ja hän kumarsi, kääntyi ympäri
ja istuutui taas sohvalleen.
 — Suuri vanhus, sanokaa, loukkaanko teitä vilkkaudellani vai
enkö! — huudahti yht'äkkiä Fjodor Pavlovitš tarttuen molemmin
käsin tuolinsa reunoihin ja aivan kuin valmistautuen hyppäämään
siitä pois sen mukaisesti, millainen vastaus on.

— Minä pyydän hartaasti teitäkin, että ette ole levoton ettekä

millännekään! — sanoi hänelle vanhus vakavasti. — Älkää
kainostelko, olkaa aivan kuin kotonanne! Ja ennen kaikkea älkää niin
paljon hävetkö itseänne, sillä siitä juuri kaikki johtuukin.

— Aivan kuin kotona? Toisin sanoen aivan luonnollinen? Oi, se on

paljon, liian paljon, mutta — liikutettuna otan kehoituksen vastaan!
Tiedättekö, siunattu isä, älkää te vaatiko minua olemaan
luonnollisessa olotilassani, älkää olko niin uhkarohkea…
luonnolliseen olotilaani asti en itsekään mene. Varoitan suojellakseni
teitä. No, kaikki muu on vielä kätketty tietämättömyyden pimeyteen,
vaikka muutamat jo tahtoisivatkin minut tuomita. Tämän minä sanon
teille, Pjotr Aleksandrovitš, mutta teille, pyhä olento, on minun
sanottava: en voi olla purkamatta ihastustani! — Hän nousi
seisomaan ja lausui kohottaen kätensä: — Siunattu olkoon kohtu,
joka on sinua kantanut, ja nisät, jotka ovat sinua ruokkineet, nisät
erityisesti! Huomautuksellanne: »ei pidä niin paljon hävetä itseään,
sillä siitä kaikki johtuukin», — tuolla huomautuksellanne te heti
ikäänkuin tunkeuduitte lävitseni ja luitte mitä sisälläni on. Niinpä
minusta juuri aina tuntuukin, kun menen ihmisten pariin, että minä
olen huonompi kaikkia ja että kaikki pitävät minua narrina, ja niinpä:
»annahan kun tosiaankin heittäydyn narriksi, en pelkää teidän
mielipiteitänne, sillä te olette jok'ikinen katalampia kuin minä!»
Siksipä juuri minä olenkin narri, häpeästä narri, suuri vanhus,
häpeästä. Ainoastaan epäluuloisuus saa minut reuhaamaan. Sillä
jos vain ihmisten joukkoon mennessäni olisin varma siitä, että minua
heti pidetään mitä miellyttävimpänä ja järkevimpänä miehenä, niin —
voi hyvä Jumala, kuinka hyvä mies silloin olisinkaan! Opettaja! —
hän lankesi äkkiä polvilleen. — Mitä minun on tehtävä periäkseni
iankaikkisen elämän?

Vaikeata oli nytkin päättää, tekikö hän pilaa vai oliko todellakin niin
liikutettu.

Vanhus nosti silmänsä häneen ja lausui hymyillen:

— Itse olette jo ammoin tietänyt, mitä on tehtävä, sillä järkeä on

teillä kyllin: älkää antautuko juoppouteen ja hillittömyyteen, älkää
antautuko hekumaan ja varsinkaan rahan jumaloimiseen, ja
sulkekaa kapakkanne, jos ette voi kaikkia, niin edes kaksi tai kolme.
Mutta tärkeintä, kaikkein tärkeintä on: älkää valehdelko!

— Koskeeko tämä tuota juttua Diderot'sta, vai kuinka?

— Ei, se ei koske Diderot'ta. Pääasia on, että ette valehtele

itsellenne. Se, joka valehtelee itselleen ja kuuntelee omaa
valhettaan, menee niin pitkälle, että hän ei enää erota mitään
totuutta itsessään eikä ympärillään ja johtuu näin epäkunnioitukseen
itseään ja muita kohtaan. Mutta kun hän ei kunnioita ketään, niin hän
lakkaa rakastamastakin, ja viihdyttääkseen itseään ilman rakkautta
sekä huvittaakseen itseään hän antautuu himojen ja karkeitten
nautintojen valtaan ja vaipuu aivan eläimellisyyteen paheissaan,
mutta kaikki tämä johtuu yhtämittaisesta valehtelemisesta ihmisille ja
itselleen. Se, joka valehtelee itselleen, saattaa helpommin kuin muut
loukkaantuakin. Onhan toisinaan erittäin mieluisaa loukkaantua, eikö
niin? Ihminenhän tietää, että kukaan ei ole häntä loukannut, vaan
hän on itse keksinyt loukkauksen ja valehdellut kaunistellakseen, itse
liioitellut luodakseen kuvan, tarttunut irralliseen sanaan ja paisuttanut
kärpäsestä härkäsen. Hän tietää sen itse, mutta loukkaantuu
kuitenkin ensimmäisenä, loukkaantuu, koska se on miellyttävää ja
tuottaa suurta mielihyvää, mutta siitä johtuu sitten todellinen viha…
Nouskaa toki, käykää istumaan, pyydän sitä hartaasti, nuohan kaikki
ovat myös valheellisia eleitä…

— Pyhä mies! Sallikaa suudella kättänne! — huudahti Fjodor

Pavlovitš ja mäiskäytti nopeasti suudelman vanhuksen laihalle
kädelle. — Juuri niin, loukkaantuminen on miellyttävää! Sen te
sanoitte niin hyvin, että en ole semmoista vielä kuullut. Aivan niin,
minä olen koko elämäni ajan loukkaantunut, koska se tuntui
miellyttävältä, loukkaantunut esteettisistä syistä, sillä ei ole vain
miellyttävää, vaan myös kaunista toisinaan olla loukattu. Kas tämän
te unohditte, suuri vanhus: se on kaunista! Tämän minä kirjoitan
muistiin! Minä olen valehdellut, valehdellut, aivan koko elämäni ajan,
joka päivä ja hetki. Totisesti minä olen valhetta ja valheen isä! Ehk'ei
sentään valheen isä, minä aina sekaannun tekstissä, vaan,
sanokaamme vaikkapa valheen poika, sekin riittää. Mutta… te olette
enkelini… on lupa toisinaan lasketella Diderot'sta! Diderot ei
vahingoita, mutta jokin muu pikku sana vahingoittaa. Suuri vanhus,
olin vähällä unohtaa, että jo kolmatta vuotta sitten päätin tiedustaa
täältä, nimenomaan tulla tänne ja vakavasti ottaa selville ja kysyä
(älkää vain antako Pjotr Aleksandrovitšin keskeyttää). Tätä kysyn:
onko totta, suuri isä, se mitä jossakin paikassa pyhäinmiesten
elämäkerrastossa kerrotaan jostakin pyhästä ihmeittentekijästä, jota
kidutettiin uskon tähden, että kun häneltä lopulta hakattiin pää pois,
niin hän nousi, nosti päänsä ja »rakkaasti sitä suuteli» ja kulki kauan
kantaen sitä käsissään ja »rakkaasti sitä suuteli» — onko tämä totta
vai ei, kunnialliset isät?

— Ei ole totta, — sanoi vanhus.

 — Mitään tuollaista ei sisällä koko pyhäinmiesten elämäkerrasto.
Mistä pyhimyksestä sanotte siinä olevan niin kirjoitetun? — kysyi
toinen pappismunkki, isä kirjastonhoitaja.

— En tiedä itsekään kenestä. En tiedä enkä tunne. Minua on

puijattu, on kerrottu. Olen kuullut ja, tiedättekö, kuka kertoi? Juuri
Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka äsken suuttui Diderot'sta, hän juuri
kertoi!

— En ole koskaan kertonut sitä teille, enhän koskaan puhukaan

mitään kanssanne!

— Tosin ette ole kertonut minulle, mutta kerroitte seurassa, jossa

minäkin olin, neljättä vuotta sitten. Siksi juuri sen mainitsin, koska te
tällä hullunkurisella kertomuksella järkytitte uskoni, Pjotr
Aleksandrovitš. Te ette tästä tietänyt ettekä sitä aavistanut, mutta
minä palasin kotiin järkytettynä uskossani, ja siitä saakka se on yhä
enemmän järkyttynyt. Niin, Pjotr Aleksandrovitš, te olette ollut syynä
suureen lankeemukseen. Se on toista kuin Diderot!

Fjodor Pavlovitš tulistui pateettisesti, vaikka kaikille olikin aivan

selvää, että hän taas teeskenteli. Mutta se loukkasi kuitenkin kipeästi
Miusovia.

— Mitä roskaa, kaikki tämä on roskaa, — mutisi hän. — Kenties

todellakin olen joskus puhunut… mutta en teille. Minulle itselleni on
niin kerrottu. Kuulin Pariisissa eräältä ranskalaiselta, että meillä
muka luetaan pyhäinmiesten elämäkerrastosta tuota
päiväjumalanpalveluksessa… Kertoja on hyvin oppinut mies, joka on
erityisesti opiskellut Venäjän statistiikkaa… asunut pitkät ajat
Venäjällä… Minä itse en ole lukenut pyhäinmiesten
elämäkerrastoa… enkä aiokaan lukea… Vähänkö sitä tulee
lörpötetyksi päivällisillä?… Me söimme silloin päivällistä…

— Niin, te söitte silloin päivällistä, mutta minultapa meni usko! —

härnäili Fjodor Pavlovitš.

— Mitä tekemistä minulla on teidän uskonne kanssa! — oli Miusov

huudahtamaisillaan, mutta hillitsi äkkiä itsensä ja sanoi halveksivasti:
— te aivan sananmukaisesti tahraatte kaiken, mihin vain kajoatte.

Vanhus nousi äkkiä paikaltaan.

— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että jätän teidät vähäksi aikaa,

vain muutamaksi minuutiksi, — lausui hän kääntyen kaikkien
tulleitten puoleen! — mutta minua odottavat jo ennen teitä tulleet.
Mutta te, älkää missään tapauksessa valehdelko, — lisäsi hän
kääntyen Fjodor Pavlovitšin puoleen iloisen näköisenä.

Hän lähti kammiosta. Aljoša ja palvelijamunkki riensivät auttamaan

häntä portaissa. Aljoša läähätti, hänestä oli mieluisaa poistua, mutta
hän oli iloissaan siitäkin, että vanhus ei ollut loukkaantunut ja että
hän oli iloinen. Vanhus suuntasi kulkunsa kuistiin siunatakseen niitä,
jotka siellä odottivat häntä. Mutta Fjodor Pavlovitš kuitenkin
pysähdytti hänet kammion ovella.

— Siunattu mies! — huudahti hän tunteikkaasti. — Sallikaa minun

vielä kerran suudella kättänne! Ei, teidän kanssanne vielä voi puhua,
voi elää! Luuletteko minun aina näin valehtelevan ja esiintyvän
narrina? Tietäkää, että minä teeskentelin koko ajan tahallani
koetellakseni teitä. Tunnustelin koko ajan, voiko kanssanne elää.
Onko minun nöyryydelläni sijaa teidän ylpeytenne rinnalla? Annan
teille kiitosmaininnan: teidän kanssanne voi elää! Mutta nyt olen vaiti,
kaiken aikaa. Istuudun nojatuoliini ja olen vaiti. Nyt saatte te, Pjotr
Aleksandrovitš, puhua, teistä on nyt tullut päähenkilö… kymmeneksi
minuutiksi.

3.

Uskovaiset eukot

Alhaalla puisen katoksen luona, joka oli laitettu muurin ulkoseinän

yhteyteen, oli tällä kertaa vain naisia, parikymmentä eukkoa. Heille
oli ilmoitettu luostarinvanhimman vihdoinkin tulevan, ja he olivat
kokoontuneet odottamaan. Katoksen suojaan olivat tulleet myös
tilanomistajattaret Hohlakovit, jotka myös odottivat vanhusta, mutta
säätyläisnaisille varatussa huoneistossa. Heitä oli kaksi: äiti ja tytär.
Äiti, rikas ja aina aistikkaasti puettu rouva, oli vielä verraten nuori ja
sangen hauskannäköinen, hieman kalpea, silmät hyvin vilkkaat ja
melkein pikimustat. Hän oli vain kolmenkymmenenkolmen ikäinen ja
oli jo ollut viisi vuotta leskenä. Hänen neljäntoista vuoden ikäisellä
tyttärellään oli halvaus jaloissa. Tyttö-parka ei puoleen vuoteen ollut
voinut kävellä, ja häntä kuljetettiin pitkässä lepotuolissa, joka oli
pyörillä. Hänen kasvonsa olivat ihanat, hieman taudin laihduttamat,
mutta iloiset. Jotakin veitikkamaista vilahteli hänen suurissa
tummissa silmissään, joissa oli pitkät ripset. Äiti oli jo keväästä asti
ollut puuhassa viedä hänet ulkomaille, mutta lähtö viivästyi kesällä
maatilalla suoritettavien järjestelytöiden takia. He olivat jo viikon
olleet kaupungissamme, enemmän asioitten takia kuin rukoilemassa
Jumalaa, ja olivat jo kerran, kolme päivää sitten, käyneet
luostarinvanhimman luona. Nyt he olivat äkkiä tulleet uudelleen,
vaikka tiesivätkin, että vanhus ei enää voinut ottaa vastaan juuri
ketään, ja pyysivät hartaasti vielä kerran »onnea saada nähdä suuri
terveeksitekijä». Luostarinvanhinta odotellessaan äiti istui tuolilla
tyttären lepotuolin vieressä, ja parin askelen päässä hänestä seisoi
vanha munkki, joka ei ollut tästä luostarista, vaan oli tullut kaukana
pohjoisessa olevasta, vähän tunnetusta luostarista. Hänkin tahtoi
saada luostarinvanhimman siunauksen. Mutta katoksen luo
saapunut luostarinvanhin meni ensin suoraan rahvaan luo.
Väkijoukko kerääntyi sisäänmenopaikkaan, jossa oli kolme porrasta,
mitkä yhdistivät matalan katoskäytävän ketoon. Vanhus asettui
ylimmälle portaalle, puki ylleen messukasukan ja alkoi siunata
ympärillään tunkeilevia naisia. Hänen luokseen talutettiin
molemmista käsistä eräs riivaajaisen vaivaama. Kun tämä vain näki
vanhuksen, niin hän alkoi heti omituisen järjettömästi vikisten
nikotella ja väristä kuin kouristusten vallassa. Vanhus asetti hänen
päänsä päälle messukasukan ja luki hänen puolestaan lyhyen
rukouksen, ja nainen vaikeni ja rauhoittui heti. En tiedä, miten on nyt,
mutta lapsuudessani näin usein maalla ja luostareissa tuollaisia
riivattuja. Heidät tuotiin jumalanpalvelukseen, he vikisivät tai
haukkuivat koirien tavoin, niin että koko kirkko kaikui, mutta kun
sakramentit tuotiin esille ja heidät vietiin sakramenttien luo, niin
»riivaus» lakkasi heti ja sairaat rauhoittuivat täydellisesti joksikin
aikaa. Minua, lasta, tämä suuresti hämmästytti ja ihmetytti. Mutta
samaan aikaan kuulin eräiltä tilanomistajilta ja varsinkin
kaupunkilaisilta opettajiltani, kun kysyin heiltä asiaa, että tuo kaikki
oli teeskentelyä siinä tarkoituksessa, että pääsisi tekemästä työtä, ja
että semmoisesta aina voi tehdä lopun asianmukaisella
ankaruudella, minkä vahvistukseksi sitten kerrottiin erilaisia juttuja.
Mutta myöhemmin kuulin ihmeekseni lääkäreiltä, jotka olivat
spesialisteja, että tässä ei ollut mitään teeskentelyä, vaan että se oli
kauhea naisten tauti, joka näyttää esiintyvän erityisesti meillä
Venäjällä ja joka todistaa meidän maalaisnaistemme kohtalosta,
tauti, jonka aiheuttavat näännyttävät työt, joita on tehtävä liian pian
vaikeitten, epäsäännöllisten, ilman minkäänlaista lääkärinapua
tapahtuneitten synnytysten jälkeen. Lisäksi sen aiheuttajina ovat
lohduton murhe, pieksämiset y.m., jota useat naisluonteet eivät,
enemmistön tavoin, kuitenkaan voi kestää. Riivatun ja reuhtovan
naisen omituinen ja silmänräpäyksessä tapahtuva paraneminen taas
heti, kun hänet vietiin sakramenttien luo, mikä minulle oli selitetty
teeskentelyksi ja lisäksi vielä silmänkääntäjätempuksi, jonka
melkeinpä »klerikaalit» itse järjestivät, tapahtui luultavasti myös
aivan luonnollisella tavalla, ja eukot, jotka veivät sairaan
sakramenttien luo sekä, mikä on tärkeintä, sairas itse uskoivat
täydellisesti aivan varmana totuutena, että sairaan valtaansa saanut
paha henki ei voi kestää sitä, että sairas viedään sakramenttien luo
ja annetaan hänen kumartaa niitä. Senpä vuoksi aina tapahtuikin (ja
täytyi tapahtua) hermostuneessa ja tietysti myös henkisesti
sairaassa naisessa ehdottomasti jonkinmoinen järkytys koko hänen
elimistössään sillä hetkellä kuin hän kumartui sakramenttien eteen,
järkytys, jonka sai aikaan ihmeellisen tervehtymisen odotus ja varma
usko, että niin tapahtuu. Ja niin tapahtui, vaikkapa vain hetken
ajaksi. Samoin tapahtui nytkin heti, kun luostarinvanhin oli peittänyt
sairaan messukasukalla.

Monet hänen ympärillään olevista naisista vuodattivat liikutuksen

ja innostuksen kyyneliä tällä vaikuttavalla hetkellä, toiset pyrkivät
suutelemaan vaikkapa vanhuksen takin helmaa, jotkut lukivat joitakin
lukuja. Vanhus siunasi kaikkia ja puheli joidenkuiden kanssa.
Riivatun hän tunsi ennestään, sillä hän ei ollut kaukaa, vain noin
kuuden virstan päässä luostarista olevasta kylästä, ja häntä oli
ennenkin käytetty vanhuksen luona.
 — Mutta tuossa on pitkämatkainen! — sanoi vanhus osoittaen
naista, joka ei vielä ollut ollenkaan vanha, mutta hyvin laiha ja
riutuneen näköinen, ja joka ei ollut päivettynyt, mutta kuitenkin
mustunut kasvoiltaan. Hän oli polvillaan ja katsoi liikkumattomin
katsein vanhusta. Hänen katseessaan oli jotakin tylsää.

— Kaukaa olen, isä hyvä, kaukaa, noin kolmensadan virstan

päästä täältä. Kaukaa, isä, kaukaa, — alkoi nainen puhua laulavalla
äänellä heilutellen omituisen sulavasti päätään puolelta toiselle ja
nojaten poskeaan kämmeneensä. Hän puhui niinkuin olisi valittanut.
Kansassa on äänetöntä ja äärettömän kärsivällistä murhetta: se
sulkeutuu itseensä ja on vaiti. Mutta on myös sydäntä pakahduttavaa
murhetta: se puhkeaa joskus kyyneliin ja purkautuu sen jälkeen
valituksiin. Näin on varsinkin naisilla. Mutta se ei ole helpompaa kuin
äänetön suru. Valitukset tuottavat huojennusta vain sikäli, että ne
vielä enemmän katkeroittavat ja raatelevat sydäntä. Tuollainen
murhe ei tahdokaan lohdutusta, se elää oman lohduttomuutensa
tunteesta. Valitukset ovat vain tarve lakkaamatta ärsyttää haavaa.

— Kuulutte kaiketi pikkuporvaristoon? — jatkoi vanhus katsoen

häneen uteliaasti.

— Kaupunkilaisia olemme, isä, kaupunkilaisia, talonpoikaista

väkeä, mutta kaupunkilaisia, asumme kaupungissa. Tulin näkemään
sinua, isä. Kuulimme sinusta, isäkulta, kuulimme. Poikani,
pienokaisen, saatoin hautaan, lähdin Jumalaa rukoilemaan.
Kolmessa luostarissa olen ollut, mutta minua neuvottiin: »Menehän,
Nastasjuška, tännekin, se on teille, ystäväiseni, teille». Tulin, eilen
olin yöjumalanpalveluksessa, ja tänään tulin luoksenne.

— Mitä sinä murehdit?

 — Pikku poikaani suren, isäkulta, kolmivuotias oli, vain kolmea
kuukautta vaille kolmen vuoden ikäinen. Poikani tuottaa minulle
tuskaa, isä, poikani. Hän oli viimeinen, neljä oli meillä kaikkiaan
Nikituškan kanssa, mutta — meillä eivät lapset menesty, eivät
menesty, armas, eivät menesty. Kolme ensimmäistä vein hautaan,
en niitä kovin paljon surrut, mutta tämän viimeisen saatoin hautaan
enkä voi unohtaa. Hän ikäänkuin seisoo edessäni, ei poistu. Sieluni
hän on näännyttänyt. Katson hänen pieniä alusvaatteitaan, hänen
pikku paitaansa, ja alan parkua. Levittelen sitä, mitä hänen jälkeensä
on jäänyt, jokaista hänen kappalettaan, katselen ja parun. Sanon
Nikituškalle, miehelleni: päästä minut, isäntä, pyhiinvaellukselle. Hän
on ajuri, me emme ole köyhiä, isä, emme ole köyhiä, harjoitamme
ajurin ammattia omaan laskuun, kaikki on omaa, sekä hevoset että
ajopelit. Mutta mitä me nyt omaisuudella teemme? Hän on alkanut
juopotella poissaollessani, Nikituškani nimittäin, se on varmasti niin,
ja semmoista oli ennenkin: kun vain käännyn poispäin, niin heikkous
saa hänessä vallan. Mutta nyt en ajattele häntäkään. Olen jo
kolmatta kuukautta poissa kotoa. Olen unhottanut, kaikki olen
unhottanut, enkä tahdo muistaa. Ja miksikä nyt olisin hänen
kanssaan? Lopussa on kaikki hänenkin kanssaan, lopussa kaikkien
kanssa. En katsoisi nyt kotiani ja omaisuuttani enkä näkisikään
kerrassaan mitään!

— Tiedätkö mitä, äiti, — lausui vanhus, — muinoin kerran suuri

pyhimys näki temppelissä samanlaisen itkevän äidin kuin sinä, ja
tämäkin suri pienokaistaan, ainokaistaan, jonka niinikään Herra oli
kutsunut luokseen. »Etkö sinä sitten tiedä», sanoi hänelle pyhä mies,
»miten rohkeita nämä pienokaiset ovat Jumalan valtaistuimen
edessä? Ei ole koko taivaan valtakunnassa rohkeampaa kuin he.
'Sinä, Jumala, olet lahjoittanut meille elämän', sanovat he Jumalalle,
'ja tuskin ennätimme sen nähdä, niin Sinä jo sen otit meiltä takaisin'.
Ja niin rohkeasti he pyytävät ja kysyvät, että Jumala heti antaa heille
enkelin arvon. Ja sentähden», sanoi pyhimys, »iloitse sinäkin, vaimo,
äläkä itke, sinunkin pienokaisesi on nyt Jumalan tykönä enkelien
joukossa». Näin puhui pyhä mies itkevälle vaimolle muinaisina
aikoina. Mutta hän oli suuri pyhimys eikä voinut sanoa vaimolle
sellaista, mikä ei ole totta. Sentähden tiedä sinäkin, äiti, että sinunkin
pienokaisesi varmasti nyt seisoo Jumalan valtaistuimen edessä ja
iloitsee ja riemuitsee ja rukoilee Jumalaa sinun puolestasi. Siksi
sinäkin itke, mutta riemuitse!

Vaimo kuunteli häntä nojaten poskeaan kättänsä vastaan ja silmät

alas luotuina. Hän huokasi syvään.

— Samalla tavalla Nikituškakin minua lohdutti, puhui sanasta

sanaan niinkuin sinä: »Ymmärtämätön», sanoi hän, »miksi itket,
poikamme varmaankin, nyt Herran Jumalan luona veisaa yhdessä
enkelten kanssa». Näin hän puhui minulle, mutta itkee itsekin, näen
minä, itkee samoin kuin minäkin. »Minä tiedän», sanon, »Nikituška,
niissäpä hän muualla olisikaan kuin Herran Jumalan luona, mutta
hänpä ei ole, Nikituška, nyt täällä meidän kanssamme, ei istu nyt
vierellämme niinkuin ennen!» Kunpa saisin vain kerran katsahtaa
häneen, yhden kerran vain nähdä hänet taas, enkä menisi hänen
luokseenkaan, en sanoisi mitään, nurkkaan piiloutuisin, kunhan vain
hetkisen saisin häntä nähdä, kuulla häntä, kuinka hän leikkii ulkona,
tulee, huutaa vienolla äänellään: »Äiti, missä sinä olet?» Kunpa vain
saisin kuulla, kuinka hän kulkee pikku jaloillaan kerran lattian poikki,
vain yhden kerran, pikku jaloillaan toptop, ja miten usein, usein,
muistan sen, hän juoksikaan luokseni, huusi ja nauroi! Kunpa vain
saisin kuulla hänen askelensa, tuntisin hänet heti, tuntisin! Tässä on
hänen pikku vyönsä, mutta häntä ei ole, enkä koskaan nyt saa häntä
nähdä enkä kuulla!…