The Fundamentals of Phlebology:

Venous Disease for Clinicians, Second

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/the-fundamentals-of-phlebology-venous-disease-for-c
linicians-second/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Fundamentals of Phlebology: Venous Disease for

Clinicians 2nd Edition

https://ebookmass.com/product/fundamentals-of-phlebology-venous-
disease-for-clinicians-2nd-edition/

Memory Loss, Alzheimer's Disease and Dementia: A

Practical Guide for Clinicians 3rd Edition Andrew E.
Budson Md

https://ebookmass.com/product/memory-loss-alzheimers-disease-and-
dementia-a-practical-guide-for-clinicians-3rd-edition-andrew-e-
budson-md/

(eTextbook PDF) for Fundamentals of Human Resources in

Healthcare, Second Edition

https://ebookmass.com/product/etextbook-pdf-for-fundamentals-of-
human-resources-in-healthcare-second-edition/

A Guide to the Standard EMDR Therapy Protocols for

Clinicians, Supervisors, and Consultants, Second
Edition 2nd Edition, (Ebook PDF)

https://ebookmass.com/product/a-guide-to-the-standard-emdr-
therapy-protocols-for-clinicians-supervisors-and-consultants-
second-edition-2nd-edition-ebook-pdf/
Essentials of Hospital Medicine:A Practical Guide for
Clinicians (Ebook PDF)

https://ebookmass.com/product/essentials-of-hospital-medicinea-
practical-guide-for-clinicians-ebook-pdf/

Atlas of Endovascular Venous Surgery 2nd ed. Edition

Almeida

https://ebookmass.com/product/atlas-of-endovascular-venous-
surgery-2nd-ed-edition-almeida/

Fundamentals of Industrial Instrumentation and Process

Control, Second Edition William C Dunn

https://ebookmass.com/product/fundamentals-of-industrial-
instrumentation-and-process-control-second-edition-william-c-
dunn/

Dermatology for Advanced Practice Clinicians 1st

Edition, (Ebook PDF)

https://ebookmass.com/product/dermatology-for-advanced-practice-
clinicians-1st-edition-ebook-pdf/

STEM-H for Mental Health Clinicians Marilyn Weaver

Lewis

https://ebookmass.com/product/stem-h-for-mental-health-
clinicians-marilyn-weaver-lewis/
Another random document with
no related content on Scribd:
VI.

Puoli tuntia ennen Ave Mariaa Roma oli pukeutunut hyvin

yksinkertaiseen päällystakkiin ja hattuun ja pannut tumman harson
silmilleen sekä lähtenyt Colosseumiin. Sotamiehiä seisoi
rakennuksen ympärillä, ja suuri joukko väkeä oli jo sisällä. Se oli
köyhää, huonosti puettua joukkoa, joka tuoksui sipulille ja lialle. »Se
on kumminkin hänen väkeään», ajatteli Roma ja voitti
vastenmielisyytensä.

Pilvi, joka oli liidellyt kaupungin yli koko päivän, oli kuin kattona
amfiteatterissa, ja yön saapuessa kävi alin osa rakennusta pimeäksi
ja kylmäksi. Tulisoihdut sytytettiin ja asetettiin näkyville paikoille
pitkien, vaatteella tai ruskealla paperilla päällystettyjen soihtukeppien
päähän. Ihmiset olivat kärsivällisiä ja iloisia, mutta saadakseen ajan
kulumaan he alkoivat laulaa. Ne olivat enimmäkseen työlauluja,
mutta eräs mies alkoi laulaa Te Deum'ia ja koko joukko yhtyi siihen.
Se oli kuin meren kohina synkkänä päivänä, kun hyökyaallot
huuhtovat hiekkaista rantaa.

Vähän ajan kuluttua kuului etäinen kohina ulkoa. Kulkue lähestyi.

Se tuli kuin suuri aalto ja vyöryi tuon laajan paikan yli pimeän
tullessa tuoden mukanaan satoja tulisoihtuja.
 Ei viipynyt puolta tuntiakaan, ennenkuin vanha amfiteatteri oli
täpösen täynnä väkeä ylhäältä alas saakka. Sinistä savua leijaili
ihmisten päiden yli, ja vanhat kivet välähtivät soihtujen oikullisessa
valossa.

Ihmislauma kohotti Roman melkein ylös lattiasta. Hän tunsi, että

joku takaapäin työnsi väkeä pois tehden tilaa hänelle. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän huomasi, että kesken äänien surinaa joku
hänen lähellään koetti aloittaa puhetta.

Ihmiset lakkasivat puhumasta, ja sitten kuului kova kättentaputus,

jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Silloin kajahti kirkas, värähtelevä ääni
sanoen: »Roomalaiset! Veljet!» ja tuhat ääntä vastasi
tervehdykseen.

Samassa tusina tulisoihtuja kohosi ilmaan ja puhuja seisoi

kaikkien näkyvissä keskellä valopiiriä. Se oli Davido Rossi. Hän
seisoi paljain päin korkealla kivellä, ja hänen kasvonsa olivat aivan
kalpeat. Hän oli puettu väljään puseroon työmiehen tavoin, ja Bruno
seisoi hänen vasemmalla puolellaan kohottaen lippua korkealle.
Hänen oikealla puolellaan oli kaksi muuta miestä, jotka osittain
peittivät hänet joukon näkyvistä. Roma huomasi seisovansa juuri
alapuolella heitä, parin kolmen askelen päässä.

Vähän ajan perästä huudot lakkasivat eikä muuta ääntä kuulunut

kuin hiljainen, nopea hyssytys. Sitten Rossi alkoi puhua.

»Ensiksi ja ennen kaikkea», sanoi hän, »pyydän, että pysytte

rauhallisina. Yksi ainoa askel harhaan tänä yönä saattaa tuhota
kaiken. Vihollisemme tahtoisivat nimittää meitä kapinallisiksi. Ketä
vastaan me kapinoisimme? Kapinoida ei voi muuta kuin kansaa
vastaan. Kansa on oikea hallitsija, ja ne vain ovat kapinallisia, jotka
sortavat kansaa. Kantakootpa he sotamiehen univormua tai
ministerin hovipukua, ovat he kapinallisia, elleivät ole kansan
alamaisia ja kansan palvelijoita. Tämä on syvä totuus, jota kukaan ei
voi kieltää.»

Hyväksymisen sorinaa kuului joukossa, ja Rossi vaikeni hetkeksi

ja katsoi sotilaihin.

»Roomalaiset», sanoi hän, »älkää antako valtion aseellisten

kapinoitsijain houkutella teitä väkivaltaan. He tekisivät sen
mielellään. Älkää pettykö. Te olette tulleet tänne heidän pyssyjensä
ja painettiensa eteen osoittamaan, että te ette pelkää kuolemaa.
Mutta minä pyydän, että pelkäätte väärää tekoa. Te olette täällä
minun vastuullani, enkä minä elämässäni voisi antaa anteeksi
itselleni, jos te annatte pienintäkään syytä verenvuodatukseen.

»Minä pyydän teitä niin hartaasti kuin jos lähimmät ja armaimmat

omani olisivat teidän seassanne vaarassa joutua sotamiesten
pyssyjen uhriksi, ettette anna mitään aihetta väkivaltaan. Pyydän
teitä vannomaan, ettette vastusta pahaa. Vannokaa!»

Väki vastasi heti ja teki valansa. Roma kääntyi katsomaan

sotamiehiä. Himmeässä valossa hän näki heidän seisovan hiljaa
piirissään, pyssyt vieressään.

»Roomalaiset», sanoi Rossi taas, »kuukausi sitten me panimme

vastalauseemme väärää veroa vastaan, jolla tahdottiin tärkeintä
elinehtoa kallistuttaa. Vastaus on: kuusikymmentä tuhatta aseellista
miestä meitä ympäröimässä! Siksi me olemme kokoontuneet tänne
tänään vedotaksemme maailman mahtavimpaan voimaan, joka on
vahvempi kuin mikään parlamentti tai kuningas — siveellisen
osanoton ja yleisen mielipiteen voimaan koko maailmassa.»
 Nyt kuului hyvä-huutoja ja hiukan käsien taputusta.

»Sorron ylläpitäjät kysyvät, miksi te tarvitsette siveellistä

osanottoa, kun teillä on kansaa edustava hallitus, vaaliuurnanne ja
äänestysvaltanne. Sanokaa heille, että kansan edustajat voivat
joutua etuoikeutettujen luokkien palvelijoiksi eikä äänivallasta ole
mitään apua. Jos kansalaisilla olisi oikeuden mukaan järjestetty
äänivalta, olisi kansa hallitsijana kaikkialla koko maan päällä.

»Juuri siitä syystä, että äänivalta ei ole oikeudenmukaisesti

järjestetty, on melkein kaikkialla vanhoillisia hallituksia, jotka
verottavat köyhiä monta vertaa enemmän kuin rikkaita ja antavat
maan, joka on koko ihmiskunnan oma, muutamien harvojen käsiin,
suuren enemmistön vahingoksi, ja pääoma, jonka tulisi olla kaikkien
työpalkkana, on pankkien ja liikerenkaitten etuoikeutena.»

»Hyvä! Hyvä! Hyvä!» kuului joka taholta.

»Juuri siitä syystä, että äänivalta ei ole oikeudenmukaisesti

järjestetty, on vanhoillinen Italian hallitus voinut pidättää meiltä
taivaallisimman perintömme — ihmisjärjen perinnön. Polvi polvelta
olemme saaneet elää tietämättömyyden pimeydessä, jotta
hallitsevien luokkien kapinalliset voisivat sitä helpommin alentaa
meidät kuormajuhtien tasalle. Minä kiitän hyvää, armollista Jumalaa
siitä, ettei tuo kumminkaan ole kokonaan onnistunut heille. Ihminen
on taivaallinen, hän on Jumalan kuva, eikä Kaikkivaltias anna
pahimpien sortajienkaan alentaa häntä eläinten tasalle.»

Rossin värisevä ääni oli kohonnut melkein huudoksi ja syvä »ah!»

kuului vastauksena väkijoukosta.
 »Ja mitä kirkko on tehnyt koko tuon pitkän sortoajan kuluessa?
Kirkko on kansan oma. Sen perustaja oli kansan mies. Häntä
sanottiin Ihmisen Pojaksi. Hän syntyi köyhänä, eli köyhänä ja sääli
tuota suurta joukkoa. Onko kirkko asettunut kansan puolelle? Mikä
on se elämän sana, jonka kirkko sanoo sairaalle ja kärsivälle
maailmalle? Kirkko käskee meitä tyytymään osaamme, olemaan
kärsivällisiä, kunnioittamaan lakeja ja hallintoa ja uskomaan, että
yhteiskunnalla on juuri se leima ja luonne, jonka Jumala itse on
siihen painanut.

»Kirkko sanoo, ettemme koskaan saa olla kapinallisia, että meidän

tulee harrastaa uskontoa ja että meidän tulee uskoa saavamme
tulevassa maailmassa palkkamme tämän maailman
koettelemuksista. Jos olemme rikkaita, tulee meidän antaa almuja
köyhille. Jos olemme köyhiä, tulee meidän alistua rikkauden
käskettäviksi. Ja olimmepa rikkaita tai köyhiä, tulee meidän totella
piispoja ja polvistua paavin edessä. Sellainen on se elämän sana,
jonka kirkko antaa sairaalle maailmalle hallitsevan paavin suun
kautta. Tyydyttekö tuohon? Kiven te saitte, kun pyysitte leipää!»

Tuskan huuto pääsi kansan suusta, mutta puhuja ei vaiennut.

»Onko totta, että paavi aina on ollut ja aina tulee olemaan

ruhtinaitten ja valtaistuinten rinnalla? Onko totta, että valtaistuimet ja
ruhtinaat katoavat, mutta kansa pysyy iäti? Onko totta, mitä
piispanne sanovat, että yhteiskunnallinen kansanvaltaisuus on
yhteiskunnallinen pahe ja poliittinen kansanvaltaisuus uskonnollinen
rikos?»

Omituinen valo tuli Rossin silmiin, ja hän kohotti äänensä melkein

huudoksi.
 »Mitä on kansanvaltaisuus?» huusi hän. »Kansanvaltaisuus on
sama kuin niitten sulkujen murtaminen, mitkä erottavat ihmisen
ihmisestä. Se on yhdenvertaisuuden lain täyttämys, ei ainoastaan
ruumiiden, vaan myöskin sielujen välillä. 'Lähestyköön sinun
valtakuntasi niin maassa kuin taivaassa.' Kansanvaltaisuus on koe
tuon rukouksen toteuttamiseksi käytännössä. Kansanvaltaisuus
uskoo, että Jumalan ylevä ääni puhuu kansassa. Kansanvaltaisuus
tunnustaa ihmisten veljeyden. Kansanvaltaisuus ei näe muuta kuin
yhden eroavaisuuden ihmisten välillä — hyviä ihmisiä ja pahoja
ihmisiä, oikeutta harrastavia ja vääryyttä harrastavia, Jumalan lain
seuraajia ja vastustajia. Se on kansanvaltaisuutta ja kaikki muu on
taikauskoa ja valhetta.»

Väki puhkesi hyväksymishuutoihin, mutta Davido Rossi ei nytkään

odottanut, vaan jatkoi:

»Miksi kirkko ei huomaa kansanvaltaisuuden tosi uskonnollista

luonnetta? Miksi se ei näe, että kansanvaltaisuus on kristinuskoa,
että kristinusko on kansanvaltaisuutta ja että ei ole olemassa mitään
toiseen kohdistuvaa määritelmää, joka ei sisältäisi myöskin toista?

»Muistakaa erään kuuluisan maanmiehemme sanat: 'Kun

Kristuksen käsivarret, jotka vieläkin ovat ojennettuina ristillä, kerran
irtautuvat syleilemään koko ihmisperhettä, silloin ei enää ole oleva
mitään italialaisia eikä ranskalaisia eikä englantilaisia eikä
amerikkalaisia, ei rikkaita, ei köyhiä, ei kuninkaita, ei kerjäläisiä, vaan
ainoastaan ihmisiä.»

Syvä »ah!» kuului taas joka taholta. Se oli kuin koko kansan
huokaus, ja Rossin täytyi vaieta hetkeksi.
 »Roomalaiset! Veljet», alkoi hän taas. »Jumalan säädöksen
mukaan, jonka ihmiskunnan historia on meille ilmoittanut, maailma
kulkee kansanvaltaisuutta kohti. Kansanvaltaisuus on Jumalan
tahdon tosi kehitys luonnonlakien avulla. Siitä syystä se on
vastustamaton. Se vie maailmaa eteenpäin uusia päämääriä kohti
yhtä varmasti kuin maapallo liikkuu radallaan. Se on luonnon laki,
vaikka me kaikki koettaisimme olla näkemättä ja ymmärtämättä
sitä.»

Joukosta kuului jotain eläköön-huudon tapaista, mutta Rossi

kohotti kättään, ja joukko hiljeni heti.

»Ja mikä on meidän velvollisuutemme?» sanoi hän. »Meidän

velvollisuutemme ihmisinä on puoltaa kansan ylivaltaa vääryyden ja
sorron edessä. Meidän velvollisuutemme ihmisinä on hävittää —
siveellisellä voimalla, ei väkivallalla — kaikki hallitukset, jotka eivät
ole kansan asettamia, kaikki parlamentit, jotka ovat vihamielisiä ja
turmeltuneita, kaikki kuninkaat ja valtaistuimet ja itsemuodostuneet
käskijät. Meidän velvollisuutemme ihmisinä on poistaa kaikki esteet
kansan tieltä, ja jos paavikunta osoittautuu yhdeksi noista esteistä,
niin älkäämme Jumalan nimessä säikähtäkö tuota haamua. Kirkon
sielu ja kirkon ruumis ovat kaksi eri asiaa. — Kirkon sielu on kansan
puolella. Se on taivaallinen ja iankaikkinen. Jos kirkon ruumis on
kansaa vastaan, niin myrsky lakaisee sen pois.»

Viitta oli pudonnut pois Rossin hartioilta, ja hänen käsivartensa

liikkuivat kiihkeästi oikealle ja vasemmalle. Syntyi hetken
äänettömyys, ja sitten kajahti korvia järisyttävä huuto. Oli vaikea
ensin käsittää, tarkoittiko tuo hyväksymistä vai vastustusta. Puhuja
oli iskenyt kovasti ajan epäjumaliin, ja kansan huuto oli kuin tuskan
huokaus yksinäisen meren povesta.
 Hälinän kestäessä Bruno astui Rossin eteen suojaten häntä.
Roma luuli pyörtyvänsä, mutta huudot hiljenivät vähitellen, ja
ennenkuin hän ennätti tointua, oli Rossi työntänyt Brunon syrjään ja
alkanut puhua taas.

»Mikä on meidän velvollisuutemme roomalaisina?» sanoi hän.

»Velvollisuutemme roomalaisina on tuottaa kunniata suurelle
nimelle, joka on pyhä kansojen seassa ja takeena maailman
kunnioituksesta ja rakkaudesta, sekä asettautua Jumalan ja
ihmiskunnan palvelukseen. Tässä paikassa on tänä iltana muutakin
kuin nääntyvää, leipää anovaa kansaa. Tässä on ihmiskunta, joka
anoo oikeutta. Meidän tehtävämme on suuri, sillä meidän tulee
todistaa maailmalle, että ihmiskunta on yksi ainoa ja että kaikki
ihmiset ovat Jumalan lapsia ja veljiä Hänessä. Tämän hiljaisen
Campagnan laidassa, missä kansakuntien tomu on jalkaimme alla,
me autamme uuden ajan aamuruskoa koittamaan. Me luomme
uudestaan Ikuisen kaupungin, joka on oleva ihmiskunnan Panteon,
valon enkeli kansojen seassa, maailman valtaistuin ja hovi.»

Nyt ei ollut kysymystäkään erimielisyydestä — ei kuulunut muuta

kuin syvää hyväksymistä.

»Roomalaiset! Jos kyyneleet kostuttavat leipäänne tänään, niin

muistakaa, minkä voiman kärsimys antaa, ja olkaa vahvat. Ajatelkaa
näiden vanhojen seinien historiaa. Ajatelkaa Kristuksen sanoja: Ketä
profeetoista eivät teidän isänne kivittäneet? Ihmiskunnan profeetat
ovat kaikki olleet marttyyrejä, ja Jumala on valinnut teidät maailman
marttyyrikansaksi. Kärsimys on se pyhä tuli, joka pyhittää
ihmissielun. Rukoilkaa Jumalalta voimaa kärsimykseen, ja Hän
siunaa teitä taivaan korkeudessa.»

Kansanjoukossa moni itki.

 »Veljet! Te näette nälkää, ja minä sanon nämä sanat teille sykkivin
sydämin. Teidän lapsenne näkevät nälkää, ja minä lupaan Jumalan
edessä, että tästä päivästä lähtien minä näen nälkää heidän
kanssaan. Jos tähän saakka olenkin syönyt kaksi veroa päivässä,
syön tästä lähtien vain yhden. Antakaa hallitsijoittanne panna kaikki
voimansa liikkeelle pahuuteen. Jos he vangitsevat teidät siksi, että te
vastustatte heidän mielivaltaansa, niin toiset täyttävät paikkanne. Jos
he surmaavat johtajanne, kohottaa Jumala teille toisen ja
voimakkaamman johtajan. Luvatkaa tässä vanhassa marttyyreille
pyhitetyssä Colosseumissa, että käyköönpä kuinka tahansa, te ette
alistu vääryyteen.»

Rossin kasvoissa näkyi tuolla hetkellä melkein yliluonnollinen ilme.

Hän kohotti oikean kätensä päänsä yli ja huusi korkealla äänellä:
»Luvatkaa!»

Kansa lupasi sen kohotetuin käsin ja kovalla äänellä.

Rossi astui alas, ja kiihko oli ääretön. Tuo lukematon joukko näytti
voimakkaasti lainehtivalta mereltä. Rooman herkkäsydäminen kansa
ei voinut hallita tunteitaan.

Käsittämätön voima näkyi johtaneen heidät tänne, mutta he olivat

kuulleet toivon sanaa ja iloitsivat ja itkivät kuin lapset. Miehet
puristivat toistensa käsiä ja eräs köyhä nainen kiersi kätensä Roman
kaulaan ja suuteli häntä.

Joukko hälveni ja poistui laulaen. Rossi ja häntä ympäröivät

ystävät olivat menneet, kun Roma kääntyi lähteäkseen pois. Hänkin
huomasi itkevänsä ja laulavansa, vaikka toisesta syystä. Vaara oli
ohi, kaikki oli hyvin!
 Mennessään erään pilarin ohi hän huomasi, että joku astui hänen
viereensä. Äkkiä hän kuuli äänen sanovan:

»Ette taida tuntea minua täällä pimeässä, Donna Roma?»

Se oli Charles Minghelli. Häntä oli käsketty pitämään huolta Donna

Romasta. Saako hän saattaa neidin kotiin?

»Ei kiitos», vastasi Roma ja ihmetteli itsekseen, ettei hän tuntenut

mitään vastenmielisyyttä.

Hänen sydämensä oli kevyt, suuri paino oli poistunut siitä, ja hän
tunsi myötätuntoisuutta kaikkea kohtaan. Kukkulalta hän löysi
ajurinvaunut, ja kun hän siinä ajoi alas leveätä katua, joka johtaa
menneiden vuosisatojen kaupungista elävien ihmisten kaupunkiin,
kääntyi hän katsomaan Colosseumiin. Se oli kuin unelmaa. Liikkuvat
valot — suuret varjot vanhoilla muureilla — vyöryvät ihmisjoukot —
tuhansien suiden eläköön-huudot. Mutta sähkövaunujen kilinä
saattoi hänet takaisin todellisuuteen, ja sitten hän huomasi, että lunta
oli alkanut sataa.

*****

Bruno avasi käsivarsillaan tien Davido Rossille, ja he saapuivat

vihdoin kotiin.

»Täällä te olette, Jumalan kiitos!» sanoi vanha garibaldilainen

kohottaen lakkiaan.

»Te luulitte, että siellä ammuttaisiin», huusi Bruno, »mutta me

toimme hänet ihka elävänä kotiin.»
 »Kiitos siitä Pyhälle Neitsyelle ja kaikille pyhille!» sanoi vanha
vaimo, ja sitten Rossi koetti vastata, mutta hänen äänensä oli aivan
sortunut ja hän saattoi kuiskata vain.

Elena seisoi Davido Rossin huoneen ovella kasvot kiihkeinä.

»Kaikki hyvin, Elena!» huusi Bruno portailta. »Oletteko nähneet

Giuseppea?» kysyi Elena.

»Giuseppea?»

»Minä avasin ikkunan katsoakseni, näkyikö teitä, ja samassa

silmänräpäyksessä hän hävisi. Tämmöisenä yönä ei ole hyvä
kenenkään olla kadulla.»

»Oliko hänellä vielä ne vaatteet yllään?» kysyi Bruno.

»Oli, ja nyt se paha poika on rikkonut lupauksensa ja hänen täytyy

saada vitsaa.»

Miehet katsoivat toisiinsa.

»Donna Roma?» sanoi Rossi.

»Minä menen katsomaan», sanoi Bruno.

»Kyllä minun täytyy hankkia vitsa», sanoi Elena.

»Välttämättä.»
VII.

Roma saapui kotiin ilon huumaamana. Hän tiesi, että Rossi tulisi
hänen luokseen hänen käskystään. Heidän täytyi yhdessä syödä
päivällistä tänään. Kaikki kellot ulkona löivät nyt seitsemän, ja
antaakseen Rossille aikaa tulla määräsi hän päivällisen kello
kahdeksaksi. Kreivitär tahtoi syödä omassa huoneessaan, ja siis
Roma ja Rossi saivat olla kahdenkesken. Roma ei ollenkaan enää
välittänyt seuraelämän säännöistä.

Mutta hänen täytyi ensin pukeutua ja ehkä kylpeäkin.

Epämääräinen likaisuuden tunne, jota hän ei voinut voittaa, oli
seurannut häntä tuon loistavan kokouksen jälkeen. Häntä hävetti,
mutta hän ei sittenkään päässyt siitä, ja hän sanoi itselleen: »Ne
olivat hänen väkeään», mutta siitä huolimatta hän oli iloinen
riisuessaan pois ne vaatteet, joita hän oli käyttänyt Colosseumilla.

Hänelle tuotti melkein aistillista nautintoa pukeutua uudestaan sinä

iltana. Viimeisten päivien jännitys oli ohi, eikä hän aavistanut piilevän
mitään vaaraa tulevaisuudessa.

Ennenkuin parlamentti lopetti istuntonsa oli hän tuleva Davido

Rossin vaimoksi eikä kukaan voinut käyttää häntä aseena Rossin
vahingoittamiseksi. Hän nautti jo tulevaisesta onnestaan ja antautui
koko sielullaan sille.

Punaposkisena liikunnon ja kylvyn jälkeen hän oli suloisempi sinä

iltana kuin koskaan ennen. Innostus ja onnistuminen enensivät
hänen kauneuttaan, ja hänellä oli se tunne, että hän oli onnellisesti
päättänyt luvun sielunsa elämässä. Veri tykki hänen suonissaan,
hänen rintansa kohosi ja laski, ja hänen silmänsä säteilivät rakkautta
silmäkulmien mustan kaaren alla. Hän tunsi olevansa kaunis, ja tuo
tunne teki hänet heti ylpeäksi ja onnelliseksi.

Hän kampasi mustat kiharansa, otti ylleen väljän teepuvun ja

punaiset tohvelit, katsahti vielä kerran kuvastimeen ja meni sitten
saliin, jossa hän uneksien asettui ikkunan luo odottamaan. Lunta
satoi vielä suurin hiutalein, mutta kaupunki kohisi ja piazza tuolla
alhaalla oli täynnä väkeä.

Vähän ajan perästä ulko-oven sähkökello soi, ja Roman sydän

alkoi tykkiä kovemmin. »Se on hän», ajatteli hän ja käsivarret
kohotettuina syleilyyn hän riensi häntä vastaan.

Mutta kun ovi aukeni, astuikin huoneeseen paroni Bonelli. Hän oli
iltapuvussa, kaulassa musta kravatti ja mustat paidannapit rinnassa.
Hän näytti kylmältä ja tyyneltä kuten tavallista.

»No», sanoi hän istuttuaan tuolille.

»No», vastasi Roma, tuskin koettaenkaan peittää pettymystään.

Villakoira, joka oli nukkunut valkean edessä, heräsi, venyttelihe,

tunsi paronin ja tuli hänen luokseen hyväillen, mutta paroni työnsi
sen pois.
 »Olen pahoillani», sanoi hän, »että meidän täytyy puhua
kiusallisesta asiasta».

»Kuten tahdotte», vastasi Roma istuutuen tuolille uunin eteen ja

nojaten kyynärpäitään polviinsa sekä katsoen suoraan eteensä.

»Eilisiltainen kirjeesi sai aikaan juuri sen vaikutuksen, jota tahdoit.

Lähetin hakemaan Commendatore Angelellia, keksin sopivia syitä ja
peruutin edelliset käskyni. Samoin lähetin hakemaan Minghelliä ja
annoin hänelle käskyn pitää huolta sinusta vaarallisella matkallasi.
Asia on siis siihen saakka päättynyt toiveesi mukaan ja otaksun, että
olet tyytyväinen.»

Roma nyökäytti päätään kääntymättä ympäri, ja hänen

käytöksensä ilmaisi vihamielisyyttä.

»Mutta on aivan välttämätöntä, että me nyt ymmärrämme

toisemme», jatkoi paroni. »Sinä olet koetellut minua kovasti, lapsi.
Huolimatta kaikesta hellyydestäni sinua kohtaan minun täytyy puhua
suoraan. Toivoin voivani säästää tunteitasi, mutta sinä et salli sitä.»

Hänen puheensa terävyys vaikutti kuin jääpuikkojen putoileminen,

ja
Roma tunsi kalpenevansa kamalan aavistuksen vallassa.

»Omien suunnitelmiesi mukaan Rossi tulee ottamaan sinut

vaimokseen viikon kuluttua, vaikka hän kuukausi sitten julkisesti
kutsui sinua huonoksi naiseksi. Tahtoisitko olla hyvä ja selittää
minulle kuinka tuo ihme on tapahtunut?» —

Roma nauroi ja koetti pysytellä rohkeana.

»Jos se on ihme, niin kuinka minä sen voisin selittää?»

 »Salli siis minun selittää se. Hän aikoo ottaa sinut vaimokseen
siitä syystä, ettei hän enää ajattele samoin kuin kuukausi sitten ja
siksi että hän otaksuu olleensa väärässä silloin ja tahtoo poistaa
tekemänsä pahan kokonaan.»

»Hän aikoo ottaa minut vaimokseen siksi, että hän rakastaa

minua», vastasi Roma kiivaasti. »Juuri siksi hän aikoo naida minut.»
Ja kiihkeä tuli silmissä hän kääntyi ympäri ja lisäsi: »Sillä hän
rakastaa minua puhtaalla ja pyhällä rakkaudella.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä sumu peitti hänen silmänsä ja

häntä pyörrytti. Vihassaan hän oli paljastanut salaisen nurkan
sydämestään, ja jotain hänen menneestä elämästään näytti
syöksyvän esiin kuin haudasta.

»Sinä et siis ole kertonut hänelle?» sanoi paroni niin hiljaa, että
tuskin saattoi kuulla hänen sanojaan.

»Kertonut hänelle — mitä?» kysyi Roma.

»Totuutta.»

Roma hengitti syvään ja vaikeni.

»Lapseni, sinä olet tehnyt onnettomasti. Teidän välillänne on nyt jo

salaisuus. Se on huono elämän perustus, ja rakkaus, joka on sille
rakennettu, on kuin hiekalle rakennettu talo.»

Roman sydän sykki rajusti, mutta hän kääntyi paroniin hehkuvin

katsein.

»Mitä te tarkoitatte?» sanoi hän ja hänen otsansa ja poskensa

kävivät tulipunaisiksi. »Minä olen kunniallinen nainen. Te tiedätte
sen.»

»Minun silmissäni olet. Paras nainen maailmassa», vastasi paroni.

Roma oli noussut seisomaan ja nojautui uuniin.

»Ymmärrä minua, lapsi», sanoi paroni hellästi. »Kun sanon, että

teet väärin, tarkoitan ainoastaan sitä, että salaat jotain siltä mieheltä,
jonka kanssa aiot mennä naimisiin. Sinun ja minun välillä… ei ole
mitään salaisuuksia.»

Roma katsoi häneen kauhuissaan.

»Minun silmissäni sinä olet suloinen ja hyvä, mutta entä toisen, jos
hän tietää? Kun mies aikoo ottaa naisen vaimokseen, on olemassa
yksi seikka, jota hän ei koskaan anna anteeksi. Täytyykö minun
sanoa, mikä se on? Ei auta vakuuttaa hänelle, että naisen sydän on
puhdas — että hänen tahtonsa silloin oli lamautunut. Joko — tahi…
muuta mies ei kysy.»

Roman kasvojen hehku muuttui kalman kalpeudeksi, ja kääntyen

paroniin hän seisoi hänen edessään korkeana kuin ruhtinatar.

»Tekö tuota sanotte minulle?» kysyi hän. »Te! te! Eikö nainen
koskaan saa unohtaa? Täytyykö toisen synnin seurata häntä koko
hänen elinaikansa? Se on julmaa! Se on armotonta… Mutta mitäpä
siitä!» lisäsi hän toisella äänellä. Ja kääntyen pois paronista hän
sanoi melkein itsekseen: »Hän uskoo kaiken mitä sanon hänelle.
Miksi surisin?»

Paroni loi häneen katseen, joka tunkeutui hänen sielunsa

sisimpään.
 »Sinä olet siis sanonut hänelle jotain, joka ei ollut totta?» sanoi
hän.

Roma puristi huulensa yhteen eikä vastannut.

»Se oli mieletöntä. Vähitellen tulee joku, joka kertoo hänelle

totuuden.»

»Mitä kukaan voisi hänelle kertoa, jota hän ei jo ole kuullut? Hän
on kuullut kaiken eikä ole siitä välittänyt.»

»Eikö kukaan voisi vakuuttaa häntä? Eikö ollenkaan kukaan?

Joku, joka ei mitenkään tahtoisi puhua pahaa sinusta?»

Roma katsoi häneen pelokkaasti.

»Te ette tarkoita, että te…»

»Miksikä en? Hän on tullut meidän väliimme. Mikä olisi

luonnollisempaa kuin että minä kertoisin hänelle?»

Kauhun ilme levisi Roman kasvoille.

»Mutta te ette voi tehdä niin», änkytti hän. »Ette voi. Se on

mahdotonta! Te tahdotte vain koetella minua.»

Paronin kasvot eivät liikahtaneet. Roma tarttui hänen

käsivarteensa.

»Ajatelkaa! Ajatelkaa toki! Ette hyödyttäisi itseänne ollenkaan. Te

voisitte estää vihkimisen — — niin! Mutta valtiollista tarkoitustanne
ette saavuttaisi. Ette voi niin tehdä! Itseänne te ette hyödyttäisi,
mutta minua te vahingoittaisitte siten. Hän rakastaa minua, ja te
järkyttäisitte hänen uskonsa minuun, ja minä kuolisin surusta ja
häpeästä.»

Hän vaikeni ja katsoi paronin kasvoihin, jotka ilmaisivat tuskaa.

»Ja minä rakastan häntä! Voi kuinka äärettömästi rakastan

häntä!»

Roma puhui nopeasti ajattelematta sanojensa vaikutusta:

»Sinä olet julma, lapseni», sanoi paroni puhuen arvokkaasti. »Sinä

sanot minua kovaksi ja tunteettomaksi, mutta sinä olet itsekäs ja
julma. Sinä ajattelet vain omia tunteitasi etkä vähääkään muista, että
ehkä haavoitat minun tunteitani.»

»Oh, niin, se on paha», sanoi Roma langeten polvilleen paronin

eteen. »Olettehan te ollut hyväkin minulle, ja oli osittain oma syyni,
että asiat loppuivat niin. Niin, tunnustan sen: Olin turhamainen ja
ylpeä. Tahdoin omistaa koko maailman. Ja kun annoitte minulle
kaikki ja itse olitte niin sidottu, arvelin että voisin antaa anteeksi
teille… Mutta minä olin väärässä — ei mikään maailmassa voi
puolustaa teitä — sen ymmärsin heti sitten. En ollut ajatellut sitä
ennen — mutta silloin sieluni heräsi. Ja sitten…»

Roma käänsi päänsä pois, jottei paroni näkisi hänen kasvojaan.

»Sitten lempi tuli, ja minä olin kuin nainen, joka on naimisissa

kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, jota hän ei
rakasta — on naimisissa vain turhamaisuudesta ja ylpeydestä. Mutta
lempi, oikea lempi ajoi pois tuon tunteen. Se on poissa nyt. En toivo
muuta kuin saada elää hyvää elämää, olkoonpa se kuinka
vaatimatonta tahansa. Antakaa minun tehdä niin!… Älkää ottako
häntä minulta! Älkää…»

Hän vaikeni ymmärtäen äkkiä, mitä hän nyt teki. Hän rukoili
rakastettunsa henkeä tämän viholliselta, joka sanoi rakastavansa
häntä.

»Kuinka hullu minä olen!» huudahti hän nousten seisomaan. »Mitä

te voisitte kertoa hänelle, jota hän uskoisi?»

»Minä voin kertoa hänelle, että luonnon ja järjen lain mukaan olet
minun omani», sanoi paroni.

»Hyvä on! Teidän sananne minun sanaani vastaan, eikö niin?»

»Minä voin kertoa hänelle», lisäsi paroni, »että Jumalan edessä

minä olen sinun aviomiehesi, ja jos hän tulee meidän väliimme, ei
hän voi olla muuta kuin sinun rakastajasi».

»Kertokaa vain», sanoi Roma, »niin hän heittää solvauksenne

vasten kasvojanne».

Paroni nousi ja alkoi astua huoneessa, eikä muutamaan hetkeen

kuulunut muuta ääntä kuin hänen kiiltonahkakenkiensä hiljainen
narina. Sitten hän sanoi:

»Siinä tapauksessa minun täytyisi vaatia hänet kaksintaisteluun.»

»Kaksintaisteluun!» Roman ääni oli ivallinen. »Onko se

todennäköistä? Unohdatteko, että kaksintaistelu on rikos, että te
olette ministeri ja että teidän täytyisi luopua virastanne ja saada
rangaistus?»
 Paronin pää kumartui alas. »On hetkiä miehen elämässä, jolloin
hän ei ajattele sellaisia asioita — kun persoonalliset tunteet nielevät
hänen valtiolliset tarkoituksensa. Tiedän, että maailman silmissä olen
ensimmäisiä valtiomiehiä. Mutta sinun… sinun pitäisi tietää, että
olkoonpa valtiollinen kunnianhimoni kuinka voimakas tahansa, olen
ennen kaikkea mies.»

Roman kasvot, joilla oli ollut voittoisa hymy, himmenivät taas.

»Jos joku mies loukkaa kovasti tunteitani tai kunniaani, vaadin

hänet kaksintaisteluun», sanoi paroni.

»Mutta hän ei taistele — se on hänen periaatteitaan vastaan»,

sanoi
Roma.

»Siinä tapauksessa hän ei ikinä enää voi kohottaa päätään

Italiassa. Mutta älä erehdy siinä asiassa, lapseni. Mies, jolle
kerrotaan, että se nainen, jonka hän aikoo naida, on salaisesti toisen
vaimo, joko uskoo sen tai ei usko. Jos hän uskoo sen, hylkää hän
naisen ikipäiviksi. Jos hän ei usko sitä, taistelee hän hänen nimensä
ja oman kunniansa puolesta. Ellei hän tee kumpaakaan, ei hän ole
mies.»

Roma oli palannut tuolille, nojasi taas kyynäspäillään polviinsa ja

tuijotti tuleen.

»Etkö ole ajatellut sitä?» sanoi paroni. »Jos tuo mies suostuu
kaksintaisteluun, puolustaa hän sitä, mitä olet kertonut hänelle.
Sokeassa uskossa sinun sanoihisi hän on valmis uhraamaan
elämänsä.
Aiotko sinä antaa hänen taistella valheen tähden?»