What the Cat Dragged In Kate

Mcmurray
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/what-the-cat-dragged-in-kate-mcmurray-3/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

What the Cat Dragged In Kate Mcmurray

https://ebookmass.com/product/what-the-cat-dragged-in-kate-
mcmurray-3/

What the Cat Dragged In Kate Mcmurray

https://ebookmass.com/product/what-the-cat-dragged-in-kate-
mcmurray-2/

What the Cat Dragged In (Whitman Street Cat Cafe #2)

1st Edition Kate Mcmurray

https://ebookmass.com/product/what-the-cat-dragged-in-whitman-
street-cat-cafe-2-1st-edition-kate-mcmurray/

Chasing Your Tail Kate Mcmurray

https://ebookmass.com/product/chasing-your-tail-kate-mcmurray-2/
Chasing Your Tail Kate Mcmurray

https://ebookmass.com/product/chasing-your-tail-kate-mcmurray/

Like Cats and Dogs Kate Mcmurray

https://ebookmass.com/product/like-cats-and-dogs-kate-mcmurray/

Like Cats and Dogs Kate Mcmurray

https://ebookmass.com/product/like-cats-and-dogs-kate-mcmurray-2/

What Lies in the Woods Kate Alice Marshall

https://ebookmass.com/product/what-lies-in-the-woods-kate-alice-
marshall/

The Last Stars In The Sky Kate Hewitt

https://ebookmass.com/product/the-last-stars-in-the-sky-kate-
hewitt/
Also by Kate McMurray

Whitman Street Cat Café Series

Like Cats and Dogs

What the Cat Dragged In

Thank you for downloading this Sourcebooks

eBook!

You are just one click away from…

• Being the first to hear about author happenings

• VIP deals and steals

• Exclusive giveaways

• Free bonus content

• Early access to interactive activities

• Sneak peeks at our newest titles

Happy reading!

CLICK HERE TO SIGN UP

Books. Change. Lives.

Copyright © 2022 by Kate McMurray

Cover and internal design © 2022 by Sourcebooks

Cover design by Dawn Adams/Sourcebooks

Cover illustration by Elizabeth Turner Stokes

Sourcebooks and the colophon are registered trademarks of

Sourcebooks.

All rights reserved. No part of this book may be reproduced in any

form or by any electronic or
mechanical means including information storage and retrieval
systems—except in the case of brief

quotations embodied in critical articles or reviews—without

permission in writing from its publisher,

Sourcebooks.

The characters and events portrayed in this book are fictitious or are
used fictitiously. Any similarity

to real persons, living or dead, is purely coincidental and not intended

by the author.

All brand names and product names used in this book are
trademarks, registered trademarks, or trade

names of their respective holders. Sourcebooks is not associated with

any product or vendor in this

book.

Published by Sourcebooks Casablanca, an imprint of Sourcebooks

P.O. Box 4410, Naperville, Illinois 60567-4410

(630) 961-3900

sourcebooks.com

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

Names: McMurray, Kate, author.

Title: What the cat dragged in / Kate McMurray.

Description: Naperville, Illinois: Sourcebooks Casablanca, [2022] |

Series: Whitman Street Cat Café; 2 |

Identifiers: LCCN 2021028412 (print) | LCCN 2021028413 (ebook)

Subjects: GSAFD: Love stories.

Contents

Front Cover

Title Page

Copyright

Chapter 1

Chapter 2

Chapter 3

Chapter 4

Chapter 5

Chapter 6

Chapter 7

Chapter 8

Chapter 9

Chapter 10

Chapter 11

Chapter 12

Chapter 13

Chapter 14
Chapter 15

Chapter 16

Chapter 17

Chapter 18

Chapter 19

Chapter 20

Chapter 21

Chapter 22

Chapter 23

Chapter 24

Chapter 25

Epilogue

Excerpt from Like Cats and Dogs

Chapter 1

About the Author

Back Cover

Chapter 1

Paige had stopped listening two minutes ago, choosing instead to

focus on the bowl of green curry in

front of her. It was excellent, mildly spicy with a rich coconut flavor,
and she wanted to pick up the
whole bowl and drink it, but instead, she took dainty sips as her date
went on about…something.

When Paige had checked out, he was talking about some band he’d
seen at BAM last weekend.

This had to stop. Well, the food was good, but this was the third time
this month she’d gone on a

date with a guy she had zero in common with. This one was twenty-
eight, had some unfulfilling office

job to pay for his passion—which seemed to be avant-garde sculpture

made with found objects,

though he’d made zero money from this—and he lived in an

apartment over an ice cream parlor with

two roommates. He had such a “Down with the Man” attitude that
Paige was afraid to admit she’d

once worked for a bank.

“So what do you do?” he asked. His name was Trevor, and despite his
age, he had a full Tom

Selleck mustache just like Paige’s father. Never a fan of facial hair,
Paige had resigned herself to

beards because it seemed like 75 percent of the men her age in

Brooklyn had them, but mustaches?

She sighed. “I’m the events manager at the Whitman Street Cat
Café.”

“Oh, that’s cool! I’ve walked by that place a bunch of times but never
gone in. It’s right up the block
from the Petrified Cow Skull.”

“The what now?”

“It’s a punk bar. They have live music on Fridays and Saturdays. You
should come check it out with

me sometime. Friday is indie night, kind of an open mic night for

punk bands, but you sometimes see

some really great undiscovered bands.”

Undiscovered punk bands sounded like a lot of loud noise. Paige had
been game for that kind of

thing ten years ago, but she was staring down her thirtieth birthday.
At this point in her life, she

preferred a good cocktail and friendly company to live music. Of the

bars on Whitman Street, she

much preferred Pop, a martini bar down the street from the Cat Café
where they played music at a

level low enough that she could have a conversation with her friends
without raising her voice. She

said, “What other bars do you like on Whitman Street?”

“Oh, there’s that German place, Lautemusik. I hesitate to call it a

biergarten, because there’s no

real garden element to it. They don’t even have an outside seating
area.”

Given that the place was literally called “loud music,” if Paige
remembered her German correctly,
she suspected she and Trevor would not see eye to eye on this, so
she asked, “What about Pop?”

“That place? So dull. I’d much rather hear live music. I heard this
great band last week at the Way

Station on Washington. You know, that nerd bar? They have live
music on Saturdays, and once a

month this alt-rock band plays, and they are amazing. They’re
called…”

Paige concentrated on her food as she half-listened to the rest of his

story. She liked music but

didn’t share Trevor’s passion for hearing it live. She tried to change
the subject a handful of times,

but Trevor spent the time between when she signaled the waiter for
the check and when he asked, “Is

it cool if we go Dutch?” talking about some other band that played

something he referred to as “punk

bluegrass.” When she mentioned that the last concert she’d been to
had been at the Barclays Center,

Trevor said, “Ugh, how could you even set foot in that place? It’s so
mainstream,” and Paige knew

they would never be seeing each other again. Anytime Trevor

disdained something as dull or

mainstream, Paige realized she was dull and mainstream. She was
fine with that, but Trevor clearly

wasn’t.
After they each paid their half of the bill, they walked outside. “My
place is a few blocks from here,

if you wanna…” Trevor said with a wink.

“I need to get home. I’m opening the Cat Café tomorrow. But this
was fun.”

She waited for his departing figure to disappear around a corner

before she set off for home on foot.

She spent the entire walk home telling herself she was done with
dating for a while, although she said

this after every bad date. She joked with her friends that she had to
kiss some frogs before she met her

prince, but New York City seemed to be all frogs lately. So maybe it
was time to give it a rest, at least

for a little while. Paige’s friend Lauren had told her several times that
love would find her when she

stopped looking, which was basically what had happened to Lauren,

so there might be some truth to

it.

But Paige was tired of being single, too. Surely there was some single
man in this city with whom

she would be compatible? How hard could he be to find?

***

Landing a job at a high-powered corporate law firm was not all it was
cracked up to be.
At eight o’clock, Mr. Provost’s paralegal carried a stack of files into
Josh’s office. Josh glanced

outside. He had an office, at least. The internship he’d finished at

Davis, Cash, and Lee the summer

between his second and third years had ensured that he’d been
offered a good job at a great salary

upon graduating from law school and passing the bar, which he’d
done last summer. Josh certainly

couldn’t complain on that front; his salary was adding a lot of

padding to his bank account right now.

Unfortunately, he never got to spend any of it because he spent

every waking hour at this very desk.

“Mr. Provost wants a summary of the Donaldson depositions before

he has to be in court at ten on

Thursday.”

“Yeah, no problem. I’ll just squeeze that in between the Appleton

case and the O’Dwyer

paperwork.”

The paralegal winced and left the office.

Josh sighed and gazed out the window. His office faced Sixth Avenue,
about three blocks south of

Rockefeller Center. He could see roving bands of tourists walking up

and down the street, the lights

on the signs of the bodegas and souvenir stores and clothing shops
and grab-and-go lunch spots across
the street. He’d been so absorbed in what he’d been working on that
day that he hadn’t noticed the sun

setting.

New York City had a lot of lawyers, but it also had a lot of ex-lawyers,
and Josh was starting to

understand why.

When he finally left the office close to midnight, he took advantage of

the company car service

account and got a ride home. His apartment was in a massive high-
rise in Downtown Brooklyn, and

given that he’d started work at DCL about a week after he’d moved
to the city, he hadn’t had time to

decorate or, well, furnish the apartment yet, despite living there for
almost six months. The bed, the

old sofa, and the kitchen stuff had come from his apartment in
Georgetown, but most of his books

were still in boxes, his refrigerator was empty except for energy
drinks and an expired bottle of milk,

and the desk he intended to set up was still packed in a long, slim
box, waiting to be assembled.

On the way into the building, he stopped to say hello to Bill, the
doorman. He’d picked this building

because it was about eight blocks down Whitman Street from the Cat
Café where his sister worked
and had an upstairs apartment. When he’d signed the lease, he had
a vision of popping down there on

weekends to say hi and hang out. He spent his weekends now mostly
sleeping or working.

Something had to give. Josh was fucking tired.

As he brushed his teeth, he thought idly about Megan and what she
might be up to now. Was she just

as busy at her new firm in Chicago? Although he still felt a pang in

his chest whenever he thought of

her, maybe it was just as well that they’d broken up. Working a
schedule like this, he’d never see her

anyway.

He finished the summary of the Donaldson deposition and brought it

to Greg Provost the next

morning. Provost was a bit of a snake, but he was a partner in the

firm, a widely respected attorney,

and Josh’s boss. He spent the bulk of his time defending the firm’s
corporate clients against

accusations of fraud and other financial crimes. Since Josh had spent
the better part of the last twelve

hours reading through depositions, he felt confident concluding that

the fraud charge in this particular

case was bullshit. So he handed over the summary and was getting
ready to leave again when Provost

gestured toward an empty chair and said, “Have a seat.”

Provost had a corner office on the fifty-fourth story of the sleek high-
rise the law firm occupied. He

wore expensive suits and worked reasonable hours and Josh had to
remind himself that paying his

dues now was how he would eventually get to this place. He took a
deep breath and waited for

Provost to speak. Provost asked for an assessment of what he’d put

together, so Josh gave him the

bottom line.

Provost smiled. “Good work. I had a hunch, but I’m glad the rest of
the evidence bears that out.

Hopefully this stays out of court.” Provost set Josh’s summary aside.
“You got that done rather

quickly. I only gave that to Allison last night.”

“I worked quite late.”

“And I appreciate that. You show a lot of promise, Mr. Harlow. I want
to give you some additional

help on the Appleton case. Let’s get another associate on it and a

couple of paralegals. Would that

help?”

“Yes, sir. That would be a huge help.”

“Great. Hopefully that will free up time for one of the firm’s other
initiatives.”
Oh, great. Just when Josh could almost taste free time, Provost was
going to pull him into something

else. He knew he had no right to complain; based on all the venting

that went on in the private

Facebook group for his law school class, his classmates were all going
through the same thing right

now. This was paying his dues and being rewarded handsomely for it.
But at the same time…he

missed sleep. And reading novels and watching garbage television

and eating home cooked meals. He

missed going for runs in the park and going on dates and having art
on the walls of his apartment.

“All right,” he said.

“We at Davis, Cash, and Lee believe that giving back to the
community is something every

employee should be a part of. As such, we ask all of our associates to

volunteer for something.”

Right, of course. Someone had mentioned this to Josh when he

interviewed for the job. The

associates had to volunteer a set number of hours per quarter. Most

of the partners just donated money

to good causes, which could be translated into volunteer hours via

some elaborate equation. Josh

nodded to seem game.

“I’m not picky about what you volunteer for, although my assistant
Jane has a list she keeps of

organizations we’ve done work for in the past if you want some
suggestions. I only ask it be a long-

term project and not just a charity event that takes place once a
year.”

“No problem. My sister works with a lot of animal shelters. She

probably knows of some good

volunteer opportunities.”

The words were out of Josh’s mouth before he realized what he was
saying, although it was true

that his sister Lauren managed a cat café that did a lot of work with
local animal shelters in Brooklyn.

It was the path of least resistance—if he asked Lauren, he could find

a project easily and wouldn’t

have to waste a lot of time researching it.

“Splendid!” said Provost. “Jane’s got a form for you to fill out.”

Josh arrived back at his own office fifteen minutes later with a form
to fill out recording his

volunteer hours. He added it to the mound of paper on his desk and

wondered if all law firms killed

this many trees.

Chapter 2
As Paige wiped down the tables after the Whitman Street Cat Café’s
monthly book club meeting, she

heard the bell ring. Startled, she dropped the cleaning cloth, and as
she bent to pick it up, she heard

her friend and boss, Lauren, who’d been cleaning up front, hit the
buzzer to let in whoever was at the

door. Paige set the cloth aside and left the cat room to investigate.

Mitch walked in. Mitch was an old friend of Lauren’s who ran an
organization that captured and

spayed feral cats.

“Hi, sorry I’m so late,” he said to Lauren with a bashful nod toward
Paige. Paige didn’t like to

assume, but she was fairly certain Mitch had a crush on her. He was a
nice enough guy, but a good

fifteen years older than Paige and really not her type.

“It’s fine, Paige and I were just cleaning up after book club. You have
flyers for me?”

“Yeah.” Mitch carried a medium-size box to the table closest to the

counter and put it down. He

opened it to show rows of brochures. “A buddy of mine just opened a

copy shop in my neighborhood.

He let me print these in color for free.”

Lauren took one out and looked it over. “Wow, these are nice.”
Sadie, the feline café manager, hopped up on the table and sniffed
the box. Occasionally, Mitch

brought by boxes that had cats or kittens in them, and Sadie was
clearly deeply skeptical of this box.

“Not everything needs to be inspected by you,” Lauren said.

Sadie meowed in response.

Paige walked over. “Are these for the next rescue night?”

“Yes,” said Mitch. “We heard from the mayor’s office that there’s been
something of a cat

population explosion in certain Brooklyn neighborhoods, so we’re

trying to hold these events more

often. I updated the brochure to show we’re meeting every other

week instead of once a month for

now. Our next one is next Thursday. You should come.”

It was an idle invitation, one Mitch made every time he saw her, but
Paige had been meaning to say

yes one of these days. As the Cat Café’s events manager, she’d made
it a point to get to know all of

the animal rescue organizations in the region, because many of them

worked with the Café to help cats

find forever homes. Paige periodically volunteered at a no-kill shelter

in Park Slope, but she hadn’t

done a shift with Mitch’s group yet. She was free next Thursday—she
was certainly done trying to fill
Another random document with
no related content on Scribd:
 Kuitenkin hän eräänä iltana ajaa Kulhiaan. Ei tänä vuonna
arvatenkaan lunta tulekaan, syksyinen tuuli vain tuivertelee ja ilma
on läpipääsemättömän musta. Tulet tuikkivat Linnan kartanosta,
kirkkaat ja itsetietoisen näköiset tulet niinkuin rikkailla ainakin, mutta
mökkiryhmän valkeat ovat himmeät ja vaivaisen näköiset.

"Minä ajattelen", sanoo herra kruununvouti, "että häät pidettäisiin

juhlien vaiheilla, ehkäpä jouluaattona."

Kulhian patruuna katselee sikariaan.

"Kuinka vain", vastaa hän. "Mutta jouluaattona… eikös pappien

silloin, ymmärtääkseni, pidä valmistautua juhliin. Mutta kuinka
tahdotte, en osaa siihen sanoa sinne, en tänne."

Patruuna on kodikas mies ja luo katseensa vaimoonsa ikäänkuin

kysyäkseen, että "kuinkasta sinä, äiti, olet tämän asian itse tykönäsi
harkinnut." Mutta Kulhian patrunessa on iso ja leveä ja käskemään
tottunut, hän pyörittelee vain lihavia, valkeita käsiään eikä vastaa
mitään; hyvä on, että asia tulee järjestykseen ja hyvä on, että
kartanoon saadaan kunnollinen vävy.

"Vaikka", jatkaa herra kruununvouti, "eihän tämä asia yksinomaan

minusta riipu eikä teistäkään."

Eivätkö Kulhian tyttären silmät, jotka ovat olleet kuin tyven,

selittämätön meri pilvisäällä, eivätkö ne hetkeksi välähdä niinkuin
järvenpinta silloin, kun aurinko haihtuvaksi tuokioksi heittää sille
säteensä ja eikö tummaan, verhottuun ääneen ole tullut kuin
helähdys salatusta ilosta.
 "Miten vain tahdot, kruununvouti", vastaa hän. Ja sitten: "Sanoitko
jouluaattona? Olkoon sitten jouluaattona."

Mutta ei herra kruununvouti ole sen iloisempi, kun hän syyspimeän

läpi ajaa kotiinsa, eikä hänen mielensä tule sen valoisammaksi,
vaikka hän käskee sytyttää valot kaikkiin huoneisiinsa ja antaa
pianon soida.

Herra kruununvouti on yksinäinen, hänellä on virkansa, pienet

rikkautensa ja suuri, laaja huoneustonsa eikä mitään muuta.
Muutamana iltana oli hän puhunut siitä Kulhian tyttärelle ja Kulhian
tytär nyökäyttää vaaleaa päätään ja luo häneen pitkän katseen
sinisistä silmistään.

"Hyvä on", sanoo hän, "tiedän, mihin aiotte tulla. Minä rupean
toveriksenne teidän yksinäisyyteenne".

Sellaista se oli ollut. Oliko se kenties jonkunlaista sääliä? Herra

kruununvouti lyö loppuakordit ja huoahtaa. Sotaherrana hänen
oikeastaan pitäisi kirota.

Seuraavana aamuna, varsin varhain, hän saa vieraan. Se vieras

on hieno mies, vaikka tuoksahtaakin hiukan väkeville. Mutta muuten
kai hän ei voisi puhua. Jos herra kruununvoudilta jälkeenpäin
tiedusteltaisiin, minkä näköinen kävijä oli, niin hän ei voisi antaa
tyhjentävää selvitystä. Jotakin tummaa siinä vain oli ja jotakin
niinkuin erämaasta.

"Istukaa", sanoo herra kruununvouti.

"Kiitos", vastaa vieras, muttei istuudu. "Minä olen Kautisten

kartanosta, tiedättehän."
 "Tiedän", sanoo herra kruununvouti, muttei saa terästetyksi
katsettaan.

"Ja minä tulin vain katsomaan, minkä näköinen te olette", jatkaa

vieras. "Sitä ette panne pahaksenne".

"En."

"Lisäksi minä tahdoin sanoa teille, että kyllä kai te nyt olette
onnellinen."

Herra kruununvouti nousee seisomaan. Hän ojentautuu koko

pituuteensa. Pitääkö hänen sanoa: "Tuossa on ovi, herra". Mutta
mies ei ole tullut pilkalla, nyt hän jo nähtävästikin ajattelee jotakin
muuta ja kääntyy lähteäkseen.

"Tämän minä vain tahdoin sanoa teille, kruununvouti", lopettaa

hän.
"Hyvästi".

"Hyvästi", vastaa herra kruununvouti soinnuttomasti.

Sen päivän ehtoolla ei kruununvoudin talo ole valaistu eikä piano

soi. Hän istuu työhuoneessaan ja joskus hän nousee ja kävelee läpi
pimeitten huoneitten rakennuksen päästä päähän.

"Illallinen olisi katettu", sanoo emännöitsijä.

Herra kruununvouti herää kuin jostakin unesta.

"Kiitoksia", vastaa hän, "mutta minä en syö illallista tänään".

"Onpa tämä kummallista", ajattelee vanha ja kokenut

emännöitsijä. "Ensin käy Kautisten nuori herra, sitten kapteeni
kuljeskelee pimeässä eikä syö illallista. Alkaakohan totisakki pian
taas kokoontua?"

Mutta totisakki ei ala kokoontua, ei ainakaan vielä. Herra

kruununvouti ajattelee vain, että hänestä on viime aikoina tuntunut
siltä kuin aurinko olisi paistanut yölläkin ja kuin aavistettava, tuskin
huomattavissa oleva pilvi nyt juuri olisi vetäytynyt sen eteen. Mutta
kun hän tulee kauemmaksi ajatuksissaan, naurahtaa hän niille
itsekseen. Aurinko, mikä helvetin aurinko yöllä paistaisi tälle
pallonpuoliskolle! Tähti se on, joka on tuikkinut, kirkas ja
välkehtelevä tähti, joka juuri senvuoksi näyttää niin kauniilta, että se
on niin kaukana ja korkealla.

Sitten hän aikoo sekoittaa itselleen grogin, mutta lopultakaan hän

ei sitä tee. Miksi hän ottaisi grogin? Hänhän voisi menettää
miehekkään tasapainonsa ja kirjoittaa tunteellisen kirjeen. Eikä se
sovi hänelle.

Ja hän menee taas pimeän huoneen ikkunan luo, jonne tulet

paljaaksi riistetyn puiston läpi tuikkivat kylältä ja Linnan kartanosta.
Mutta vaikka hän kuinka vetää kulmakarvansa ryppyyn ja puristaa
huulensa yhteen, ei hän voi olla itsekseen huoahtamatta:

"Miksikä tämän teit, Kulhian valkoinen tytär?"

*****

Vaikka eihän Kulhian vaalea, äänetön tyttö ole hänelle mitään

tehnyt.
Hänen omatuntonsa saattaa kyllä hyvinkin kestää tarkastuksen.
 Mutta eräänä aamuna se tulee. Herra kruununvouti on juuri silloin
asettunut pöytänsä ääreen virkatoimiinsa ja on syrjäisestä hyvinkin
juhlallinen nähdä. Ulkona on sateista ja harmajaa ja ikkunat valuvat
vettä, mutta työhuoneessa on lämmintä ja viihtyisää ja uunissa palaa
tuli. Ja herra kruununvouti istuu ja kirjoittaa.

Silloin Kulhian renki vääntyy sisälle.

"Täällä olisi muuan pieni paketti", sanoo hän, "ja kirje. Patruuna
lähetti."

"Patruunako lähetti"? kysyy herra kruununvouti varmuuden vuoksi

ja tuntee piston rinnassaan.

"Niin, patruuna."

"Sanoiko hän, tuleeko vastausta."

"Ei se siitä puhunut mitään."

"Hyvä on. Pankaa ne tuohon pöydälle."

Sitten mies saa mennä.

Herra kruununvouti kirjoittaa virkakirjeensä loppuun, kirjoittaa

uhallakin. Hän juontaa kasvonsa koviksi ja tunteettomiksi, mikä on
mennyt, se on mennyt. Hänhän on antanut parhaan ikänsä mennä
työssä ja asiallisessa toiminnassa, miksi hän nyt rupesikaan…

Sorein kynänvedoin herra kruununvouti allekirjoittaa

virkakirjeensä, panee sen laskoksille ja sulkee kellertävään kuoreen.
Mutta sydäntä vihlaisee, niinkuin hän muistelee joskus nuorempana
tapahtuneen.
 Vaikk'eihän hän vielä tiedä, mitä Kulhian lähetys sisältääkään.
Ohimennen, kuin varkain, ottaa hän kirjeen ja paketin pöydältä ja
menee sisähuoneisiin. Varovaisesti leikkaa hän kuoren auki ja ottaa
esille kirjeen, joka on Kulhian patruunan hiukan kankeaa käsialaa.
Eikä se pitkä olekaan.

"Tyttäreni pyynnöstä lähetän tämän. En minä ollenkaan ymmärrä,

mistä tämä nyt tuli. Mutta minä toivon hartaasti, että aika tasoittaa
sen. mitä mahdollisesti on ollut välissä. Käykää talossa."

Herra kruununvouti hymähtää, mutta hän ei tiedä, että veret

samalla pakenevat hänen kasvoiltaan. Turhaan Kulhian patruuna
kirjoittaa melkein kuin anteeksipyytäen, — Kautisten poika, se
puolihupsu, tuli ja vei. Siinä ei ole sen enempää puhumista.

Polkaistako jalkaa, kirahtaako! Se kannattaisi, mutta se ei

parantaisi tapahtunutta tosiseikkaa. Onko hän rakastanut? On,
omalla hiljaisella tavallaan, itsekseen, toiselle sitä näyttämättä. Ja se
kai oli päivä päivältä kasvanut hänen itsensä siitä tietämättä.

Tuliko hän tunteelliseksi, eikö hänestä tuntunut kuin jokin hänen

sisässään itkisi. Häntähän tukehdutti ja pakahdutti. Pois se, hän ei
ollut enää niitä miehiä, jotka poimivat lähtiä taivaalta. Sitä
tehdäkseen täytyy olla runoilija, runoilija millä tavalla tahansa.

Mitä hän viitsii avata kääröä. Hän tietää, että sileä, kultainen
sormus sieltä pyörähtää lattialle. Mutta hän avaa sen kuitenkin.

"Tässä se siis on", sanoo hän ja hänen ensi ajatuksensa on

viskata se jonnekin.

Sitten hän alkaa katsella omaa kiiltävää sormustaan.

 "Minun kai olisi lähetettävä tämä takaisin", ajattelee hän ja ottaa
sen jo sormestaan, mutta asettaa sen taas entiselle paikalleen.

"Ruoka olisi pöydässä", ilmoittaa emännöitsijä.

Herra kruununvouti ei sitä kuule. Hän istuu tunti tunnin jälkeen ja

tarkastelee sormuksia ajattelematta mitään, mutta joka hermollaan
tuntien. Alkaa jo hämärtää.

"Nyt olisi jo päivällisen aika", ilmoittaa emännöitsijä toistamiseen.

"Pankaa puita pesään, minulla on kylmä", sanoo herra

kruununvouti.

Häntä palelee todellakin, sillä ulkona sataa ja kylmä viima tulee

järveltä käsin. Mutta kun emännöitsijä tuo puita, sanoo hän uskotun
palvelijan suulaudella:

"Kulhian tytär ja Kautisten poika siellä taas näkyivät ajelevan

Linnasta käsin."

"Vai niin", vastaa herra kruununvouti hiljaisesti.

"Kun tarkenevatkin tällaisella jumalanilmalla".

"Hm", sanoo herra kruununvouti.

Ja hän tarkastelee edelleenkin välkkyviä sormuksia.

"Kun Kautisten poikaa ei sinulla enää ole", sanoo hän itsekseen,

"niin tule silloin hakemaan omasi, minun omani tai molemmat. Yön
uni, tähden lento, — mikä meni, se meni, mutta toivomasta ei
kukaan kiellä."
 Mutta kun herra kruununvouti asettaa molemmat sormukset
laatikkoon, eivät taivaankannella kimmeltele tähdet. Sade piiskaa
ikkunaruutuja ja pimeys on läpäisemätön eikä kruununvoudin talosta
kuulu pianonsoitto, vaan ikkunat ovat mustat ja pimeät ja kahlekoira
ulvoo koppinsa edustalla, mutta muuten on talossa autiota ja
yksinäistä niin kuin asuisi siellä suru.

Viimeinen harha-askel

Vieras maa ja vieraat ihmiset ja vieraat, oudot rakennukset

ympärillä. Monessa maassa ja monessa kaupungissa hän on käynyt,
muttei milloinkaan tässä. Ja monia, monia vieraita ihmisiä hän on
nähnyt, muttei milloinkaan näitä.

Kirkkojen kellot soivat ja sade putoaa maahan, lempeä ja lämmin

sade, ja Kautisten poika kulkee kadulta kadulle ja puistosta puistoon.

Sateisena sunnuntaipäivänä, valkenipa tuo päivä missä tahansa,

elämä aivan kuin hetkeksi seisahtuu. Mietitään sitä mikä on mennyt
tai ei mietitä mitään, jotkut ovat tehdyn tai teeskentelemättömän
hartaita ja ajattelevat pelolla, että joskus on itsekunkin kuoltava.
Ilman sitä pelkoa ei ylimalkaan mitään hartautta olisikaan, ei tehtyä
eikä teeskentelemätöntä.

"Mikä päivä nyt on?" kysyy Kautisten poika ensimmäiseltä

vastaantulijalta.

"Saastattoman sikiämisen."
 "Hm, kiitos", murahtaa Kautisten poika ja koettaa palautella
mieleensä jotakin. Mutta sellaista päivää hän ei muista, sellainen ei
kuulu meidän uskontoomme.

Ja hän kulkee taas eteenpäin ja sairaus polttaa suonissa. Hän ei

tahdo miettiä eikä hän tahdo ajatella sitä, mikä on saavuttamatonta,
hän tahtoo vain mennä eteenpäin ja unohtaa.

Ja kirkkojen kellot soivat.

Mitä on ylimalkaan tämä mainen vaelluksemme. Me synnymme

kuollaksemme, siinä vanha totuus. Toiselta elämä sujuu
raskaammin, toiselta helpommin, mutta vaikka miten suuria
puuhaisimme, ei maailma siitä muutu ja hauta on edessä joka
tapauksessa.

"Niin vainkin, Kautisten vanhin ja ainoa poika."

Hän painaa hatun syvemmälle päähänsä ja jouduttaa askeleitaan.

Eteenpäin hänen täytyy.

Me synnymme kuollaksemme, ja siinä Kautisten ja Kulhian

rajamailla syntyi myöskin jotakin kuollakseen. Sikisi ja syntyi
saastattomasti. Ja kuoli, koska se oli kuollakseen syntynytkin. Se
täytyi tietää ja ymmärtää edeltäpäin.

Sade hellittää hetkeksi, aurinko pilkahtaa esiin ja Kautisten poika

tuntee itsensä synkäksi ja kuin kaikkien katselemaksi. Mutta pian
alkaa taas sataa. Kunhan päivä nyt vain menisi ja tulisi pimeys.

Vaan se ei mene. Vain harmaus, sade ja raskaus antavat aavistaa

pimeyden, joka on tuleva, tähdettömän pimeyden. Ihmiset kulkevat
ohitse ja joku luo häneen ohimennessään välinpitämättömän
katseen.

Ei Kautisten poika muista hänen nimeänsäkään, lieneekö hän sitä

milloinkaan kuullutkaan. Hän muistaa vain totisen metsän, maantien
ja jotakin sinistä ja ihmeellisen vaaleaa.

Oliko hän silloin, tämän ihmeellisen vaaleuden kohdatessaan

kenties jotakin tietoisesti tai tiedottomasti suunnitellut, jotakin, joka
ehkä oli tekemisissä edessäpäin olevan elämän kanssa? Ei hän
tiennyt, ei tiennyt, mutta sen hän tiesi, ettei hänellä siihen ollut
oikeutta ja ettei hän ainakaan ollut siitä mitään puhunut. Tuskin he
olivat puhuneet muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi. Hänen
velvollisuuksiinsa kuului antaa ihmisten olla rauhassa. Vieläkin
enemmän: parempi oli, ettei hän heitä lähestynytkään.

Kautisten poika puree yhteen hampaitaan ja kiroilee itseään nyt

niinkuin monesti ennenkin. Kulhia on siellä kaukana ja vanhemmat
myöskin ja hän itse täällä. Mutta oma syy, oma syy, älä yritä vierittää
sitä kenenkään toisen niskoille. Kävele vain täällä ja odota
välttämättömästi tulevaa.

Ja Kautisten poika huokaisee ja huomaa, että hänen on enää

suotta kirota itseään. Että hän jo muutamia aikoja sitten on kirottu.
Että pimeyteen tuomitut voivat katsella tähtiä vain kaukaa. Ja että
se, mikä oli tapahtunut Kautisten ja Kulhian rajamailla, oli ollut vain
tähden katselemista.

"Hyvä on", koettaa hän tyynesti ja paatuneesti ajatella, "mikä on

mennyt, se ei tule takaisin. Kastuukin tässä. Pitäisi mennä
ravintolaan lämmittelemään ja syömään."
 Liput satamassa riippuvat märkinä ja surkeina pitkin tankoja eikä
Kautisten poika löydä mitään sopivaa ravintolaa.

Hän paaduttaa vieläkin mieltänsä.

"On tämäkin merkillinen kaupunki", sanoo hän itsekseen. "Vain

yhtä juhlaa ja hymistystä."

Näin hän sanoo, mutta koko ajan hän ajattelee jotakin Kautisten ja
Kulhian rajamailta, ajattelee kaukaisesti, taltutellen ja vältellen. Ja
vilunpuistatukset yltyvät.

Kautisten poika hymähtää ja kohauttaa olkapäitään. Kirkkoon kai

tässä on mentävä, se näkyy kuuluvan tämän kaupungin tapoihin.

Mutta kirkko on miltei tyhjä. Taustalla kukitetut alttarit ja sivuilla

mustaverhoiset rippituolit, siellä täällä joku rukoileva, ja kaiken yllä,
kuin avaruudesta kuuluvana, hiljainen urkujenhyminä. Kautisten
poika ottaa hattunsa ja aikoo lähteä.

"Jos tahdotte rukoilla, on täällä oikeus viipyä. Ja kyllä muutenkin."

"Anteeksi, mutta minä en kuulu tähän uskontokuntaan", vastaa

Kautisten poika ja pyörittelee hattuaan. "Olen vain muuten
katselemassa."

"Tuolla ylhäällä", sanoo mies lempeästi, "eivät uskontokunnat

mitään merkitse."

"Aivan oikein", myöntää Kautisten poika asiallisesti, "se on

hyvinkin mahdollista. En ole sitä asiaa tarkemmin harkinnut. Mutta
mitä te minusta oikein tahdotte?"
 Hän tuntee olonsa rauhallisemmaksi ja viihtyisämmäksi kuin
pitkään aikaan, ja itsestään hän tulee ajatelleeksi, että pelkurit ja
raukat viimeisillä hetkillään turvautuvat uskontoon. Hän ajattelisi
eteenpäin, muttei ehdi, kun toinen hänet keskeyttää.

"En halua teiltä mitään, mutta jos teillä on jotakin sydämellänne,

niin kuuntelen kernaasti."

Kenelläpä ei jotakin olisi sydämellään. Kautisten pojalla on

kokonainen pitkä rekisteri, jonka hän Kulhian ja Kautisten vaiheilla
olisi tahtonut saada olemattomaksi. Mutta mikä on ollut, se jää. Ehkä
ei olisi aiheetonta kertoa kaikkea tuolle tuntemattomalle,
ventovieraalle papille vieraalla maalla. Ehkä se, ellei juuri helpoittaisi,
niin ainakin antaisi uusia suuntaviivoja.

Näin hän ajattelee, mutta kysyy siitä huolimatta:

"Oletteko te jesuiitta?"

Mies hymähti.

"En juuri sitä", vastaa hän, "mutta kenties jotakin sinne päin."

Kautisten poika miettii, sitten hän ratkaisee.

"No, voittehan sen saada tietää, koska se teitä huvittaa", sanoo

hän vihdoin. "Minä rakastan muuatta naista, mutten voi häntä
saada."

"Ihminen rakastaa ja haluaa tässä maailmassa paljonkin, mitä ei

voi saada. Mikä tässä on esteenä?"

"Olen sairas."
 Nyt pappi luo häneen pitkän, tutkivan katseen.

"Nuoruutenne ylitsekäymisiäkö?" kysyy hän.

Kautisten poika punastuu, sitäkin ensimmäisen kerran pitkästä

aikaa.

"Niin", myöntää hän. "Sitäkin ja paljon muuta lisäksi."

"Mutta", jatkaa hän hetken kuluttua, "tiesinhän, ettette voisi minua

auttaa. Olette nyt kuitenkin kaiken kuullut, ja siihen, mitä olen
sanonut, sisältyy koko elämäni ja koko synnintunnustukseni."

"Se on todellakin paljon, hyvin paljon", sanoo pappi ja nyökäyttää

ajeltua päätänsä. "Entä minne nyt aiotte mennä?"

"Eteenpäin, aina vain eteenpäin, kunnes välttämätön piste tulee."

"Niin. Ja ajattelette mea culpa, mea maxima culpa, omalla syylläni,

omalla suurella syylläni. Se on hyvä."

"En ymmärrä teitä."

"Tarkoitan, että teillä on syyllisyydentunto ja katumus, ja se on

aina hyvä merkki. Herramme käyttää ihmeellisiä teitä halutessaan
kääntää syntisiä puoleensa: te ette ollut huomannut syntistä
vaellustanne ennenkuin olitte tavannut naisen, josta kerroitte, ettekä
silloinkaan vielä huomannut syntiä synniksi, vaan kadutte ainoastaan
sitä, että olitte hankkinut itsellenne parantumattoman taudin…"

"Herra!" keskeytti Kautisten poika kiivaasti.

Mutta pappi jatkoi rauhallisesti ja järkähtämättömästi:

 "Ja sentähden loppuvaelluksenne tulee olemaan tarkoituksetonta
kiertämistä paikasta toiseen, ainaista tunnonvaivaa, ainaista
itsensäsyyttelemistä ja ainaista sen halajamista, jota ette koskaan
voi saada. Mutta minä rukoilen ja uskon, että te löydätte kirkkauden
ja rauhan. Misereatur tui omnipotens Deus… Armahtakoon teitä
Kaikkivaltias ja antakoon teille teidän syntinne anteeksi."

Niin se oli sanottu. Askeleet kajahtavat autiossa kirkossa, kynttilät

jumalanäidin kuvan edessä lepattavat ja kukat tuoksuvat ja taas
kuuluu kaiken yli urkujen hyminä kuin avaruudesta tulevana. Siinä
seisoo siis Kautisten vanhin ja ainoa poika. Ei hän ensin älyä, oliko
tämä äskeinen unta vai tapahtunutta, mutta lopulta hän havahtuu
ikäänkuin horroksista ja horjuu suonet polttavina kadulle.

*****

Ulkona on sade jo tauonnut ja katulyhdyt sytytetty. Ilma on kostea

ja raaka, ja Kautisten poika värisee viluissaan, mutta sitä hän ei
huomaa. Sen näköisenä kuin olisi loppuunajettu istahtaa hän
lähimmälle eteensattuvalle penkille.

Viimat yltyvät, lakkaavat sitten taas ja tulee yö. Mutta Kautisten

poika ei huomaa sitäkään, hän vain istuu siinä, missä istuu ja
ajattelee Kulhian tytärtä ja muutamia myöhäissyksyn päiviä.

"Ne eivät tule enää koskaan takaisin enkä minä enää koskaan
teitä näe, neiti, mutta ajattelemasta teitä ja rakastamasta teitä, —
niin, siitähän ei kukaan voi minua estää. Eikä kukaan sitä tahdokaan,
ette edes te. Kenties, kentiespä te, siellä Kulhian yläkerrassa
nähdessänne Kautisten vanhan päädyn hiukan muistatte minuakin…
Ainaista vaellusta, niinhän se sanoi…"
 Äkkiä hän tuntee kyynelhelmen kuumentavan poskeaan ja nousee
seisaalleen, mutta horjahtaa takaisin.

"Mitä helv…", pääsee häneltä, "olenko minä tunteellinen?"

Ajatus pysähtyy tähän rientääkseen taas Kulhian tyttöön ja sitä

tietä ajatukseen rauhasta ja kirkkaudesta. Sitähän se pappi, prelaatti,
mikä hän lienee ollut, puhui. Misereatur tui…

Tähän Kautisten pojan tajunta sammui. Ja oli yö.

*****

Kun hän avaa silmänsä, ei hän tiedä, missä hän on. Hänen
ympärillään on vain vaaleat seinät ja yhdellä seinällä jokin verho.
Eikä mitään muuta.

"Toivon, etten olisi herännyt", sanoo hän.

"Ellette olisi herännyt, missä sitten nyt olisitte?"

Kautisten poika ei jaksa vastata. Hän kuulee vain hiljaisen,

lempeän naisäänen, muttei näe kysyjää. Hetken kuluttua hän jälleen
avaa silmänsä.

"Olenko minä sairas?"

"Hyvin sairas."

"Mikä?"

"Kuume."

"Entä muuta?"
 Kotvan hiljaisuuden jälkeen vastataan tukahtuneesti:

"Se mikä teitä aina seuraa."

Kautisten poika luulee purevansa hampaitaan yhteen, mutta sitä

hän ei itse asiassa kykene tekemään.

"Neiti", sanoo hän taas.

"Niin".

"Kestääkö tätä kauan?"

Nyt Kautisten poika kuulee sydämensä lyönnit. Huoneessa

vallitsee pitkä, odottava hiljaisuus.

"En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa sitä teille", kuuluu viimein
vienosti ja epäröiden, "mutta ehkä teidän olisi hyvä tietää se."

"Niin, sanokaa vaan."

"Te ette, ellei ihmettä tapahdu, tule koskaan siitä nousemaan."

"Prelaatti siis erehtyi", sanoi Kautisten poika viimein melkein

kovasti.

"Miten erehtyi?"

"Hän sanoi minun tulevan tarkoituksettomasti vaeltamaan… ja

paljon muutakin."

"Rukoilkaa ihmettä."

"Ihmeitten aika on ohi. Sitäpaitsi siitä ei kenellekään olisi hyötyä."

 "Kuolemattomalle sielullenne."

"Hm."

Aika vierii. Kautisten poika ei tiedä, mitä hänen ääressään

tapahtuu tai on tapahtumatta, ei, milloin hän on olemassa, milloin ei.
Ja kerran hän herää siihen, että suuret, siniset silmät häntä
katselevat. Nähdessään, että Kautisten poika avaa silmänsä,
kääntää nainen päänsä poispäin ja aikoo vetäytyä syrjään, mutta
potilas saa tartutuksi hänen pukunsa liepeeseen. "Tekö se olette?"

"Minä."

"Älkää väistäkö, neiti. Katsokaa minuun vielä."

"Niin mutta… minulla ei ole siihen oikeutta…"

Nainen seisoo epäröiden ja liikkumattomana. Viimein hän alkaa

vetää huntua kasvoilleen.

"Ei, ei", pyytää Kautisten poika, ja nainen antaa hunnun olla.

"Sellaiset ne siis olivat", sanoo Kautisten poika kuin itsekseen. "Ja

sellaiset… Sanokaa, neiti, olemmeko Suomessa?"

"Mahdollisimman kaukana sieltä."

"Ah, niin. Mutta te ette tiedä, ettepä tiedä sitä tietä, joka vie
Kautisten tienhaarasta Kulhian puistokujalle, kiertää Kirkkojärven ja
Linnan tilukset, ette tiedä sitä tietä ettekä mitä sillä tapahtui…
Katsokaa, kesää seuraa syksy, ikuinen kaunis syksy, ja syksyn
jälkeen
tulee kuolema, valkea ja äänetön…"
 "Te ette saa kiihoittaa itseänne maallisilla mietteillä. Ajatelkaa
sieluanne."

"Sieluani. Niin, näin paljon me emme milloinkaan puhelleet hänen

kanssansa. Me ajelimme vain, kun sade putosi maahan, ajelimme ja
sanoimme hyvää päivää ja hyvästi. Minä en edes tiedä hänen
ristimänimeään, mutta mitä minä sillä tiedolla tein. Tehän
ymmärrätte, ettei meistä milloinkaan olisi voinut mitään tulla."

"Ymmärrän", vastasi nainen soinnuttomasti ja peitti kasvonsa

käsillään.

"Ottakaa pois kätenne, neiti. Tehän sanoitte, etten milloinkaan olisi

tästä nouseva, ja se onkin minulle yhdentekevää. Saanko tietää
teidän nimenne?"

"Saatte sanoa minua miksi tahdotte."

"Hyvä on. Sinä olet siis nimetön niinkuin hänkin. Mutta hän oli
Kulhiasta, enkä tiedä, mistä sinä olet. Kuitenkin: sinä katselet
samalla tavalla kuin hänkin, vaikka kasvosi ovatkin erilaiset…"

"Te houritte. Käskenkö tänne isän antamaan teille ehtoollisen ja

viimeisen voitelun."

"Ei, minä en kuulu tähän uskontokuntaan, mutta jos tahdot, niin

rukoile sinä minun puolestani, — niin, ja jos tahdot, myöskin hänen
puolestaan, joka katseli niinkuin sinä."

"Voi teitä! Te siis tahdotte kuollakin vääräoppisena. Rukoilkaa,

rukoilkaa ihmettä."
 Kautisten pojan katse harhaili ympäri huonetta ja pysähtyi taas
naiseen.

"Suutele minua!" pyysi hän hiljaa, mutta nainen käänsi kasvonsa

hänestä.

"Se on minulle kuolemansynti", kuiskasi hän.

"Onko synti tehdä lähimmäiselleen hyvää?"

"Rukoiletteko sitten ihmettä?"

"Rukoilen."

"Ja otatte vastaan ehtoollisen ja viimeisen voitelun?"

"Otan, mutta kiiruhda."

Silloin nainen kumartui hänen ylitseen ja suuteli häntä.

*****

Oli siis määrätty, että Kautisten pojan oli kuoltavakin

kaksinkertaiseen syntiin.

Hän oli suudellut nunnaa ja rakasti sen lisäksi toista.

Kulhian tytär

Muutamana räntäisenä joulukuun päivänä alkaa Kulhian tytär niin

sanotun vaelluksensa.
 Kulhian kartanonväki sitä ei pidä niinkään ihmeenä. Jos Kulhian
tytär tahtoo kulkea, niin hänellä on siihen kieltämätön oikeus.
Sitäpaitsi: eikö juuri edellispostissa ollut saapunut tieto Kautisten
pojan kuolemasta. Ja että poika oli kuollut kaukana vieraalla maalla,
luostarissa. Se oli siis Kautisten pojan loppu, eikäpä sitä
muunlaiseksi hänen kohdalleen juuri voinut ajatellakaan.

Kun siis Kulhian kartanon tytär lähtee kävelemään, ei mikään

kohta kartanon ulkonaisessa elämässä osoita muuttumista.

Kartanon rouva sanoo vain:

"Ota kovasti yllesi, ettet vilustu."

Ja patruuna tokaisee:

"Ottaisit hevosen… Ilmakin sellainen, että hirvittää… Et nyt

parempaa kävelypäivää keksinyt…"

Huolenpito Kulhian tyttärestä ei siis millään tavalla ole vähentynyt.

Mutta Kulhian tytär vastaa vain, etteipä hän vilustu. Ja mitäpä hän
hevosellakaan, vaivaa vain ajamisessa.

Hän on ennenkin kulkenut näitä samoja teitä, niitä, jotka lähtevät

Kulhian puistokujasta ja vievät Kautisten tienhaaraan, kiertävät sitten
Kirkkojärven ja Linnan tilukset ja palaavat Saarijoen lehdon ja
myllyntammen ohi Kulhian vainioita reunustavaan puistikkoon.
Kulhian patruunan tytär on ainakin ollut vaalea, mutta nyt harvat
vastaantulijat arvelevat ohitse päästyään, että hän on käynyt
entistäänkin vaaleammaksi. Ja toiset sanoivat:

"Näittekös sen silmiä, ne ovat tulleet vieläkin sinisemmiksi".