A Breath of Mischief Marcykate

Connolly
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/a-breath-of-mischief-marcykate-connolly/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Hollow Dolls Marcykate Connolly

https://ebookmass.com/product/hollow-dolls-marcykate-connolly/

Hollow Dolls Marcykate Connolly

https://ebookmass.com/product/hollow-dolls-marcykate-connolly-3/

Hollow Dolls Marcykate Connolly

https://ebookmass.com/product/hollow-dolls-marcykate-connolly-2/

Lost Island Marcykate Connolly

https://ebookmass.com/product/lost-island-marcykate-connolly/
Lost Island Marcykate Connolly

https://ebookmass.com/product/lost-island-marcykate-connolly-2/

To Take a Quiet Breath Fearne Hill

https://ebookmass.com/product/to-take-a-quiet-breath-fearne-hill/

Every Last Breath Juno Rushdan

https://ebookmass.com/product/every-last-breath-juno-rushdan/

Le Pacte de l'étrange John Connolly [Connolly

https://ebookmass.com/product/le-pacte-de-letrange-john-connolly-
connolly/

Every Last Breath Juno Rushdan

https://ebookmass.com/product/every-last-breath-juno-rushdan-2/
 Thank you for downloading this
Sourcebooks eBook!

You are just one click away from…

• Being the first to hear about author
happenings
• VIP deals and steals
• Exclusive giveaways
• Free bonus content
• Early access to interactive activities
• Sneak peeks at our newest titles

Happy reading!

CLICK HERE TO SIGN UP

Books. Change. Lives.

Copyright © 2023 by MarcyKate Connolly
Cover and internal design © 2023 by Sourcebooks
Cover design by Maryn Arreguín/Sourcebooks
Cover illustration © Yuta Onoda
Sourcebooks and the colophon are registered trademarks of
Sourcebooks.
All rights reserved. No part of this book may be reproduced in any
form or by any electronic or mechanical means including information
storage and retrieval systems—except in the case of brief quotations
embodied in critical articles or reviews—without permission in writing
from its publisher, Sourcebooks.
The characters and events portrayed in this book are fictitious or are
used fictitiously. Any similarity to real persons, living or dead, is
purely coincidental and not intended by the author.
Published by Sourcebooks Young Readers, an imprint of Sourcebooks
P.O. Box 4410, Naperville, Illinois 60567–4410
(630) 961-3900
sourcebooks.com
Cataloging-in-Publication Data is on file with the Library of Congress.
 Contents

Front Cover

Title Page

Copyright

Chapter 1

Chapter 2

Chapter 3

Chapter 4

Chapter 5

Chapter 6

Chapter 7

Chapter 8

Chapter 9

Chapter 10

Chapter 11
Chapter 12

Chapter 13

Chapter 14

Chapter 15

Chapter 16

Chapter 17

Chapter 18

Chapter 19

Chapter 20

Chapter 21

Chapter 22

Chapter 23

Chapter 24

Acknowledgments

About the Author

Back Cover
For my favorite mischief makers, Logan and Xavier.
 Chapter 1

All my life I’ve lived with the Wind. I was swaddled in blankets with
threads woven from clouds, and when I cried, the Wind would pelt
the earth with a rainstorm to lull me sleep. The birds and flying
beasts in the castle aviary became my friends and companions, while
the Wind scoured the lands, as was their duty. But the Wind always
came home at a moment’s notice if I needed them. All I had to do
was ring a little silver bell, and soon a breeze would wash over me,
and I’d know they were there.
The Wind claims me as their daughter, their windling, heir to their
estate in the clouds. There is nowhere I’d rather be. We float over
the earth, the little villages passing below us, the people as tiny as
ants. Sometimes the Wind lets me stir the rain clouds until they spill
over, and once, to my breathless delight, they even let me throw a
lightning bolt.
The world below is interesting to be sure, but I’ve watched it all
unfold from above, seen more than ever would’ve been possible if I
lived on the ground. We’ve traveled far and wide as our cloud castle
floats along over every part of the world. I know every river and
mountain like the back of my hand. Besides, the Wind is a collector.
On their journeys, they always find fascinating books and baubles,
something new to amuse me and my companions. I suspect our
library is unrivaled by any other in the whole world.
 In short, I love it here. And today I get to do one of my favorite
things—fly on the back of my gryphling companion, Gwyn. She’s still
young like me. The Wind brought her home to our aviary two years
ago after she was injured in an attack by humans on her parents’
nest. We nursed her back to health and have been inseparable ever
since. She has the body of a lion and the head, neck, front legs, and
wings of a golden eagle. When the sun strikes her feathers and fur,
they glimmer like precious metal.
Today we soar around the high ocean cliffs, Gwyn occasionally
dipping her toes in the water. I laugh at the salty sea spray. The
Wind joins in the fun, blowing so hard that waves crest higher and
higher and crash pleasingly against the rocky red cliffs. Our castle
floats on a large cloud high above, and many of the birds from the
aviary dash into the water to catch fish and soar on the wild winds.
“I wish the dragons were here,” Gwyn says wistfully. “They’d love
this.”
Sometimes the larger flying beasts like rocs and dragons come to
visit—they all know the Wind well—but it has been a long time since
we’ve seen the dragons. They had shimmering blue wings and scales
as hard and shiny as diamonds. But one night, a young dragon had
a bad dream and accidentally toasted a couple of the other flying
creatures, and they haven’t been back since.
“They would!” I agree. “Maybe we can ask the Wind if we can visit
them since they won’t come to us.”
“Yes!” Gwyn chirps. When she settles on the top of the cliff, we
watch the Wind send the waves into a frothing frenzy, water hitting
the rocks hard enough that we can feel the rumble under our feet.
A sudden urge overcomes me. I flash a grin at Gwyn. “Catch me,” I
say.
Then I leap off the cliff.
 “Aria!” Gwyn grumbles as she takes off after me.
She knows I won’t fall headlong like others might. I am a windling,
after all.
Instead, I float.
I can’t fly like the birds, but I drift down slowly, never worrying
that I’ll crash. The air is where I belong.
When Gwyn swoops beneath me, I grasp her neck feathers and
seat myself on her back again. The Wind, watching all the while,
laughs, and it echoes back to us. I send a smile and a wave into the
sky.
“I hate it when you do that,” Gwyn says.
“I know, but it’s just so much fun,” I say.
“You know, someday I may not catch you. Then what will you do?”
Her feathers are ruffled now, but I try to smooth them over.
“I will be fine. I’ll float down and maybe grab on to an edge of the
cliff. Besides, the Wind is here. They’d never let anything happen to
me. I’m always safe.”
Gwyn shakes her head and doesn’t say anything else. She flies me
back to the cliff—this time a much safer distance from the edge. The
Wind joins us, whirling up the red sand to briefly take on a swirling,
smiling humanlike form.
“Let us go home,” the Wind says. And we do.

***

Later that evening, as the wind chimes that hang in the aviary tinkle
sleepily throughout the house, I settle into my hammock. The Wind
brushes a kiss gently across my forehead. “Good night, Aria,” they
whisper.
“Good night, Wind. Will you sing me to sleep?”
 The Wind whirls a bit of cloud puff into a smile—one that appears
to be laughing. “You are getting old for lullabies,” they say.
“But I love lullabies,” I respond. “Yours always help me fall asleep.”
“Someday, you will grow up, and you will not need me anymore,
not even for my music.”
“But I’ll still want to hear it,” I say.
“Then how can I say no?” the Wind asks.
The song begins as it usually does: mournful yet sweet, almost a
howl to the moon and a whisper in my ear. Then it rises in tempo
and tone until it ends on a peaceful chord.
“Good night, Aria,” the Wind says again, then disappears into the
clouds below. “I’m being called to the west. Tomorrow I must fly
away, but I will see you again soon.”
I can’t help thinking that the timbre of the Wind’s voice is a bit
strange. It seems sadder than usual. But the Wind has already
whisked themself away, so I make a mental note to ask them later,
then let my heavy eyelids fall and pull me into slumber.
 Chapter 2

It’s much quieter than usual when I wake, but it always is while the
Wind is away. The wind chimes still make a pleasant melody that can
be heard throughout our little aerial realm. Gwyn and I peer over the
edge of the cloud, watching the village below as we float along. The
village is flanked by a thick forest, and the treetops hop with birds.
The people below move about their daily lives with no idea they’re
being watched. Sometimes we hover over the same village long
enough to get a sense of the personalities inside it, but usually we
only see them as we drift along, all the faces blending into one
another. We’ve seen this village before. I recognize the mother and
her young twin sons playing in the yard of a house on the outskirts.
She’s hanging laundry to dry while they play beneath her, jumping to
reach the clothing that flutters in the breeze. One of the little boys
yanks the leg of a pair of pants too hard, and the whole clothesline
comes down. The mother scolds them while trying to hold in a
laugh.
I snicker and so does Gwyn.
The gryphling sighs next to me. “Do you ever wonder what it
would be like to remain in one place, Aria?” she asks.
I wrinkle my nose. “Goodness, no. The world is so big. The fact we
get to travel is a gift. If we stayed in a village like the one below,
we’d never see the rest of the world.” I shake my head. “Or can you
imagine traveling by foot? Walking everywhere would take ages!”
Gwyn chirps approvingly. “That’s true. Flying is much more
efficient.”
“And fun,” I say, rubbing a hand over her neck feathers.
When the village disappears from view, we return to the castle and
greet our friends in the aviary. While most birds make their nests in
the trees below, many choose to visit the cloud castle’s aviary for
companionship they can’t find elsewhere. Since she’s part bird
herself, Gwyn particularly enjoys talking with them. I nestle into
some pillows in one corner of the aviary and curl up with a book
while listening to their chatter. I may not be able to understand
regular birds, but Gwyn is special. Her kind is magical, and I
suppose, as a windling, I’m somewhat magical too.
My hair is very pale and has a faint bluish tinge. So does my skin in
the right light. Try as I might to keep it in check, my hair always
seems to be moving as if wind rustles through it. And my bones are
featherlight, which is why I can float instead of dropping like a rock.
The birds are normal animals and thus only visiting. Gwyn and I
are permanent residents. Gwyn never talks about her family, and
I’ve never wanted to pry, but when she arrived here, she was old
enough that she should’ve remembered them. I’m not entirely sure
where I came from, to be honest. I’ve always been the Wind’s, and
there is no doubt in my mind that I belong here and only here. The
Wind and Gwyn and our delightful visitors are all the family I
require.
But Gwyn’s question still circles my brain. Why would I wish to
leave the cloud castle anyway? Where else can I find a palace to call
my own? Crafted of the finest, softest, yet sturdiest clouds, it has
high turrets and winding halls, a library filled with the books the
Wind brings me as gifts, and even a blooming greenhouse, watered
by the rain before it falls to the earth. Not to mention the aviary and
the castle grounds, with walkways through gardens filled with sweet
little flowers that only bloom on clouds like ours, never seen by
human eyes. Between the paths and flower beds, statues made from
gray storm clouds stand tall, only holding their shape by the will of
the Wind.
It’s a paradise and it is mine.
“Aria,” Gwyn calls, gesturing with her beak that I should join her
and a black crow who is perched on one of the aviary’s branches.
“Come here.”
I go to her side. She looks concerned. “What is it?” I ask.
“This crow has the strangest tale.” The crow squawks in
confirmation. “He says he came here because he wanted to see if
the Wind was all right.”
I laugh. “Of course the Wind is fine. Why wouldn’t they be?”
“Well, the crow was nesting in the woods to the north when there
was a sudden torrential downpour. Lightning, thunder, floods. Then,
a few minutes later, it ended just as suddenly.”
I frown. “That is odd. But the Wind may have decided a storm
didn’t strike their fancy any longer.” I shrug. “They do change their
mind frequently.”
The crow squawks again, flapping his wings. Gwyn tilts her head.
“I suppose that’s true. Still, rather odd behavior. The crow said he’d
never seen anything like it.”
I smile at the crow and run a hand over his shiny black feathers.
“Thank you for coming all this way and sharing your story with us.
That was kind of you.”
The bird preens, and I return to my cushions and my book,
promptly forgetting all about the exchange.
 ***

In the middle of the night, I wake unexpectedly. It takes me a few

moments to realize no loud noise woke me. Instead, it’s the utter
lack of sound that must have pulled me from my slumber.
The soft chimes that always tinkle in the breeze and fill the castle
with music have stopped playing. A strange, uncomfortable feeling
washes over me, but I brush it off. There are days when the wind
lulls here and there. This must be one of those times. I’m sure the
chimes will sing again in the morning as the breeze returns to push
the castle in a new direction. It always does and it always will.
The Wind is the one constant in my life. I have no reason to
believe that will ever change.
 Chapter 3

Gwyn’s panicked squawking yanks me from sleep in the morning.

She usually spends the night in the aviary where she’s more
comfortable, but this morning she’s in the hall right outside my door.
“Aria! Come quick!”
I rub my eyes and open my cloud-white door in my pajamas.
“What’s the matter?” I ask.
“Get on and I’ll show you.”
I swing my leg over her back and throw my arms around her neck.
Gwyn wastes no time taking off down the hall, but she can’t spread
her wings to their full width inside. Once we pass through the front
door of the castle, she skids to a stop.
I gasp, unable to believe my eyes.
Instead of our usual dawn-filled view of morning, grass and hills
roll before us as far as the eye can see.
The Wind’s castle is on the ground.
I’m speechless, but Gwyn certainly is not.
“It must’ve happened while we slept. I don’t understand how. But
that’s not all that’s wrong with the castle. Do you hear it?” Gwyn’s
golden eyes stare intensely at me.
“Hear what?” I ask, unable to process that we’re no longer soaring
above the earth. My skin tingles, and I can’t help wondering if I’m
still dreaming.
 “Exactly,” she says, and her feathers stick out from her neck.
At my confusion, she sighs. “The chimes. They’re gone.” She points
a claw at the castle. “The chimes that hung in the aviary are
missing.”
Horror flashes over me in a wave of heat. “Last night…I woke up
because it was too quiet. I couldn’t hear the chimes, but I chalked it
up to a lull in the wind.”
“That was no lull. Someone stole them right from under our
noses.” Gwyn glares in the direction of the aviary as if that might
give the culprit a change of heart.
“How could they possibly be stolen? Only birds and flying beasts
could ever hope to reach our castle.” I frown. “Besides, what would
anyone want our wind chimes for?”
“What are we going to do?” Gwyn flaps her wings. “We must get
the castle airborne again!”
“I don’t know that we can on our own. But I know who can help.” I
reach into my pocket and pull out my little silver bell. The Wind gave
it to me long ago and told me that if I ever needed them and they
weren’t home, I could ring it once and they’d return immediately.
I’ve only used it once or twice, but I always carry it with me—just in
case.
I unhook the clapper and ring the bell.
It chimes pleasingly. But the Wind does not appear.
“Maybe it’s broken? Ring it again,” Gwyn suggests.
I ring it a second time. Still no Wind.
That same strange feeling from last night comes over me again. I
don’t like it at all.
“It’s supposed to work. It always works,” I say, a little out of
breath.
“Well, it isn’t working today,” Gwyn says gloomily.
 I stare at the bell and then at a nearby tree. Something looks odd
about the tree. A terrible thought strikes me.
“Gwyn, could you take me up over the forest beyond the hills? I
need to see something.”
I climb onto her back, and we fly as fast as we can to the woods.
The gryphling circles over the tops of the trees while I gaze down,
feeling dizzy.
“What do you see?” she asks. “It looks like a regular forest to me.”
“There’s no wind. None. Not a single leaf moves below us.”
Gwyn squawks mournfully in response. Then she takes us back
down to the castle. When I dismount, I notice something else: I no
longer float! I didn’t realize it when we first left the castle, but now
that the situation is sinking in, it’s clear something is very wrong.
“I can’t float, Gwyn,” I tell her, almost in tears. My friend examines
me carefully with her beady golden eyes.
“Your hair. It’s not rustling anymore either. It’s…flat.”
I run my hand through my hair as if that could change anything.
“The Wind…the Wind is gone,” I say.
I can hardly believe the words, but it’s the only reasonable
explanation. Something terrible has befallen the Wind. My parent,
my protector. They left their castle in my charge, but I failed them.
“We must find out what happened. Maybe the Wind is hurt and
needs help.”
Gwyn tilts her head at me. “The Wind? Hurt? I’ve never heard of
such a thing.”
“I’ve never heard of all trace of the Wind vanishing either, so it
seems the impossible is probable today.”
Gwyn and I circle the castle. It’s very strange for the structure of
fluffy white clouds to be stuck on the ground. Even the statues in
the garden have unraveled without the Wind to hold their shape. A
fog hangs over everything today and shows no sign of lifting. The
mist makes Gwyn’s feathers slick and dampens my hair and clothes.
“Maybe we can try to give it a push to get it back in the air?” I
suggest. We try our hardest at each corner, but the cloud castle is
surprisingly heavy and determined to remain grounded. We’re lucky
it settled while we were floating over the plains and didn’t get
tangled in a forest canopy instead.
We spend the rest of the morning examining every inch of the
castle, hoping for some clue or hint for how to return it to the sky
where it belongs. Every so often, I ring my little silver bell, hoping
against hope that the Wind just didn’t hear it the first twenty times.
But it’s no use. The Wind does not return, and we come up empty-
handed in our hunt.
We’re eating lunch in the kitchen when we hear shouting outside.
My blood runs cold.
“Someone’s found the castle,” I say. We race back to the entryway
and peek outside. Humans—men—are wandering through the cloud
garden and stomping all over the sweet flowers that grow there.
“We must get rid of them,” Gwyn growls.
“There’s more of them than there are of us,” I say.
“I can peck their eyes out, scratch them with my talons,” Gwyn
says helpfully as she brandishes her claws.
“They’re curious. We shouldn’t hurt them,” I say. “But we could
scare them away.” An idea begins to form in the back of my brain.
“Why don’t you go to the aviary and tell the birds we’re going to
need their help…”
Setting our plan in motion, Gwyn flies off, and I take a deep
breath, steeling myself to step outside and face the men. I’ve only
spoken to humans once or twice before. I open the front doors to
the castle, and they swing wide, catching the attention of the men.
I’m not very tall, but I pull myself up as much as possible.
“Greetings. For what reason do you trespass on my domain?” I try
to emulate the Wind when their voice is big and booming, but
instead it comes out sounding a bit odd. It doesn’t have the desired
effect on the group either. Most gawk, and a few of them laugh.
“Your domain?” asks one of the men, who steps forward. “This
castle belongs to you? Or did you find it and want a place to play?”
I scowl at him. “I live here. You’re ruining the front garden. We
would appreciate it if you would leave.”
He steps closer again, and this time the rest of the group follows
suit. “Who is we?”
“Me and my family,” I say. At my cue, Gwyn and all the birds in the
aviary—more than a hundred—swarm from all sides of the castle,
diving at the men. They duck and cry out as the birds fly closer and
closer, and the ones who notice my majestic gryphling friend gawk
before ducking and running too. Soon the birds have chased them all
back into the woods, hopefully scurrying home to whatever village
they came from.
I breathe out a sigh of relief, but my chest still feels tight.
We may have scared them away this time, but I’ve read enough
books, seen enough scenes play out in villages as we pass, to know
the nature of men. They will return. Next time there will be more of
them, and they will be better prepared to fight.
Another random document with
no related content on Scribd:
vähitellen lakkaa olemasta ja siirtyminen kommunistiseen
yhteiskuntaan käy ihan itsestään. Näitä ajatuksia kehitellessään
kirjoitti Lenin komeasti, että mikäpä meidän on diktatuuria pitäessä,
kun meitä — diktatuurin harjoittaja — on 9/10 osaa koko maan
väestöstä ja muita — siis diktatuurin alaisia — vain 1/10.

Suuren oppi-isän laskuihin oli kuitenkin pujahtanut pieni erehdys.

"Meitä" osottautui olevan paljon vähemmän. Venäjällä on kyllä suuri
joukko työläisiä ja vielä enemmän talonpoikia, mutta edellisestä jo
lienee selvinnyt, että viimemainituille oli diktatuuri, samoinkuin
muutkin teoreettiset viisastelut täydellistä hebreaa; he kyntivät
maataan ja rikastuivat välittämättä vähääkään "diktaattorin"
valtaistuimesta. Talonpoika tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan
vihdoinkin nylkeä tarpeekseen kaupunkilaista, jonka edessä hän
ennen normaaliaikoina oli saanut niin usein nöyrtyä. Työläinen taas
rupesi hyvin pian katselemaan karsain silmin diktaattoritoveriaan,
joka muutaman leipätaikinan aineksista vei hänen viimeiset
housunsa. Mitään yhteisymmärrystä ei näitten diktatuuria
hoitelemaan määrättyjen yhteiskuntakerrosten välillä syntynyt. Eikä
ollut tarpeellistakaan, sillä työväestö huomasi pian, ettei ollut
kysymystäkään mistään luokkahallinnasta, vaan
komissaaridiktatuurista, yhden ainoan puolueen, vieläpä sen
muutamien yksilöjen rajattomasta vallasta.

Työmies sai havaita, että, jos hän on puolueeton, s.t.s. ei-

kommunisti, jommoisia valtavan suuri osa Venäjän työläisistä on, niin
on hän kommunistijohtajien mielestä sama kuin
vastavallankumouksellinen. Mutta kun hän on yhteiskunnalle tuiki
tarpeellinen, niin ei häntä pistetä telkien taakse muuta kuin
pahimmassa tapauksessa, mutta sananvaltaa ei hänellä missään
yhteiskuntaa koskevissa kysymyksissä ole, vaikka perustuslaki sen
hänelle takaakin.

Siinä onkin juuri kipein kohta. Kommunistit istuvat nimittäin

kahdella tuolilla. Heillä on olemassa perustuslaki, vieläpä hyvin
"liberaalinen", joka takaa kansalaisille melkoisen joukon oikeuksia ja
vapauksia, mutta sitä ei yritetäkään noudattaa. Kommunistit olisivat
paljon rehellisempiä, jos he suoraan sanoisivat, että perustuslaki on
kyllä olemassa, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, niinkauankuin
maassa löytyy yksikään kommunistiseen puolueeseen kuulumaton
henkilö. Se on vasta sitä olotilaa varten, jossa "meitä" todellakin on
9/10 koko kansasta. Siihen asti hallitsemme me diktatuurin
oikeudella ja keinoilla.

Mutta tätä eivät kommunistijohtajat sano. Heillä on omat

menettelytapansa. Olen itse ollut läsnä vaalikokouksessa, joka oli
kutsuttu valitsemaan Pietarin neuvoston jäseniä eräästä työpaikasta.
Vaalit nimittäin tapahtuvat työpaikoittain. Siinä laitoksessa oli
työläisiä noin 3,000. Kokouksessa esitettiin kaksi listaa, toinen
kommunistien ja toinen puolueettomien taholta. Kommunisteja oli
koko laitoksessa 20 kappaletta, joten vaalin tulos olisi ollut heille
varma häviö. Kokouksen myötätunto olikin selvästi puolueettomien
listan kannalla. Se kävi selville pidetyistä puheista. Silloin ilmoitti
kommunistien johtava puhuja, että heidän ryhmänsä poistuu
kokouksesta. Hänen puheenvuoronsa perästä nousi "instruktori",
jollainen henkilö kommunistisen puolueen keskuskomitean toimesta
on kaikkialla vaalitoimitusta seuraamassa, ja ilmoitti, että hän katsoo
kokouksen hajoitetuksi, koska kommunistinen ryhmä on poistunut.
Kokous ei siis voinut toimittaa vaalia, sen ei-kommunistinen osa jäi
kyllä koolle panemaan vastalauseensa hajoitusta vastaan, mutta
kommunistien 20-henkinen ryhmä valitsi toisessa huoneessa
työpaikan edustajat Pietarin neuvostoon.

Tällainen on menettely kaikkialla pitkin maata. Valita saa vapaasti

vain siinä tapauksessa, että suostuu kommunistien ehdokkaisiin,
muutoin riistetään äänioikeus. Vaalit tapahtuvat avoimesti, joten
minkäänlaisia yllätyksiä ei voi sattua.

Pitkin koko vaalikauden — kaksi kertaa vuodessa — on

diktatuurimiesten lehdissä seisovana otsikkona kauhean suurin
kirjaimin: kommunistit kaikkialla maassa loistavasti voitolla, ja sitten
seuraa numeroita. Tämä tapahtunee ulkomaita varten, sillä tuskinpa
koko valtakunnassa lienee yhtään lukutaitoista henkilöä, joka ei
hymähtäisi tälle ilveilylle. Kommunisteilla on nimittäin tapana ottaa
listoilleen muutamia siivoja puolueettomia puhtaasti näön vuoksi.
Samanlainen farssi esitetään tuolloin tällöin jonkun sisä- tai
ulkopoliittisen kysymyksen yhteydessä. Kaikissa työpaikoissa
ilmoitetaan mielenosoituskokous määrätyksi tunniksi vähää ennen
työajan loppua. Sitten asetetaan kaikille uloskäytäville asestetut
vahdit määräyksellä olla päästämättä ketään ulos ja ajetaan koko
henkilökunta yhtenä laumana johonkin suureen saliin, jollaisia
jokaisessa virastossa löytyy. Siellä joku kommunistijehu puhuu ja
lukee päätöslauselman, jonka johdosta ei lainkaan keskustella.
Samana iltana lähettävät hallituksen radioasemat ympäri maailman
"kaikille, kaikille, kaikille" huimaavia tietoja Venäjällä tapahtuvista
jättiläismielenosoituksista sen ja sen asian johdosta. Luonnollisesti ei
unohdeta lähettää mukaan yksimielisesti (!) hyväksyttyjä ponsia.

Niitä Leninin "meitä" oli kommunistisen puolueen

kukoistavimmillaan ollessa 600,000 (nyt ehkä 3— 400,000) Venäjän
samaan aikaan 130-miljoonaisesta kansasta. Heistäkin työläisiä
kaikkein pienin prosentti, enin osa oli ulkomailta importeerattuja
emigrantteja ja kaikenlaisia sekavissa oloissa pinnalle liukuneita
epämääräisiä aineksia. Työläisen oli vaikeinta kommunistisessa
puolueessa menestyä, sillä hän oli joskus ottanut asian vakavalta
kannalta ja huomattuaan kaiken ilveilyksi, ei hän voinut pysyä
mukana. Hän tuli ehkä joskus sanoneeksi poikkitelaisen sanan
jollekin itseoikeutetulle johtajalle ja siitä hetkestä lakkasi
kommunistisen puolueen jäsenkirja olemasta hänelle kaikki
mahdollisuudet avaava taikakapine.

Koko kommunistisen puolueen muodostaminen on tapahtunut

tavallisuudesta suuresti poikkeavien lakien mukaan. Yleensähän
puolueet syntyvät siten, että joku samoin ajatteleva ryhmä
muodostaa puolueen tai puolueosaston, joka sitten valitsee itselleen
johtajan. Venäjän kommunistien keskuudessa on asianlaita aivan
päinvastainen. Ensin ilmestyy johtaja ja hän luo itselleen johdettavan
joukon. Niinpä hän sitten katsookin itsensä päätä pitemmäksi
alaisiaan. Hän sälyttää toisille velvollisuudet, itsellään hänellä on
vain oikeuksia.

Muistuu tässä mieleen muuan Venäjän uudestaanrakennuspuuha

joku vuosi sitten. Kommunistinen puolue velvoitti silloin kaikki
jäsenensä n.s. lauantaitalkoihin. Joka lauantai-ilta piti puolueen
jäsenten kokoontua työskentelemään muutamiksi tunneiksi. Näistä
talkoista kirjoitettiin kokonaisia teoksia, niiden avulla piti
rakennettaman se uusi yhteiskunta. Jonkun aikaa nähtiinkin
kommunistisia rivimiehiä heilumassa rakennustyössä, mutta johtajia
ei näkynyt missään. Työn tuottavaisuus taisi kuitenkin olla niin
vähäinen, että talkoot pian lakkasivat.
 Syvimpänä ilmeni johtajien ja tavallisten puolueen jäsenten välinen
juopa mobilisointikysymyksissä. Oli nimittäin tapana, että vihollisen
kovasti ahdistaessa mobilisoitiin kommunistisen puolueen jäseniä
rintamille esimerkillään puna-armeijalaisia kiihoittamaan. Vaikka
puolueen keskuskomitean määräyksen mukaan oli lähetettävä
kokeneimmat ja varmimmat kommunistit, oli lähtijäin joukko
tavallisesti kokoonpantu nuorista, juuri liittyneistä aineksista ja
työläisistä. Johtajat suosikkeineen pysyivät mukavissa
nojatuoleissaan ja lähettivät diktatuurivallallaan pienemmät tekijät
tuleen. Ja kuitenkin uhkasi kommunistista valtiota monesti
suoranainen perikato.

"Köyhälistön diktatuuri" Venäjällä onkin, kuten sanottu, pohjaltaan

selvää yksilöjen diktatuuria. Jokaisen neuvoston toimeenpanevan
komitean puheenjohtaja on herra alueellaan. Päättäköönpä neuvosto
mitä tahansa, hänen sanansa merkitsee sentään enemmän. Samoin
hoitaa jokaisen viraston komissaari "putiikkiaan" verrattain
itsevaltaisesti. Hän on täydellinen byrokraatti, jolle alaisensa
palveluskunta on tyhjää ilmaa. Muistanpa kuinka kerran, kun erään
viraston sairaille henkilöille pyydettiin yhteisanomuksella
komissaarilta sopivaa ravintoa, tämä vastasi: "kuolkoon puolet heistä
nälkään, niin toinen puoli oppii paremmin työskentelemään." Ja
yhtäkaikki oli kysymys työläisistä, jotka olivat koettaneet
mahdollisimman tunnollisesti palvella "köyhälistövaltaa". Niin,
työläinen oli ennen ollut tämä komissaarikin, mutta hänelle oli
mahtavuus kasvanut viran mukana. Eikä tämä komissaari ollut
mikään yksinäinen ilmiö, koskapa sanomalehdistössä ja
hallituksenkin piirissä monet kerrat puhuttiin neuvostobyrokratismin
poistamisesta. Puhuttiin — toimeen ei ryhdytty.
 Mutta samaan aikaan seisoi suuri, lapsellinen Venäjän kansa
jonossa leipäpuotien edustalla haukkuen vallanpitäjiä, niinkuin se oli
tehnyt aina ennenkin toisten miesten ollessa ohjaksissa. Siinä saivat
kuulla kunniansa suuretkin johtajat, sekä Zinovjevit että Trotskit,
mutta virren viimeinen värssy oli aina: jos Lenin tämän tietäisi, niin
paha perisi kansan sortajat. Kuinka monta kertaa ennen oli sanottu
Nikolai-vainajasta: jospa tsaari tämän tietäisi, mutta kun ne kurjat
ministerit pitävät häntä pimeydessä!
XII.

Neuvosto-vallan virkakoneisto.

Venäläistä neuvostorakennelmaa johtava koneisto on

mahdollisimman mutkikas. Edellä on siitä jo näkynyt muutamia
vilahduksia. Venäjä, joka ennenkin on ollut virkavallan luvattu maa,
ei suinkaan ole tässä suhteessa uuden komennon aikana
menettänyt mitään entisestä maineestaan. Päinvastoin on
bolshevikivalta kohottanut virkakoneiston aivan tolkuttomaan
määrään. Yksistään Moskovassa oli vuonna 1920 virkamiehiä
enemmän kuin ennen koko Venäjällä yhteensä. Ja kumminkin on
otettava huomioon, että tsaarin aikainen Venäjä oli huomattavasti
suurempi nykyistä, sillä monet rajamaat, niinkin suuret kuin Puola,
ovat Venäjästä eronneet. Mainittakoon esimerkkinä virkamiesluokan
tavattomasta laajenemisesta, että ennen oli m.m. erään rautatieosan
piirihallituksessa kahdeksan virkailijaa, ja nyt siellä oli viidensadan
vaiheilla, eikä liikennettä ole kymmenettä osaa entisestään. Samoin
oli Pietarin läänissä, kuten ennen on mainittu, elintarvevirkailija
jokaista 60—70 asukasta kohti. Jos lasketaan mukaan kaikkien
muitten eri alojen virkamiehet, jotka läänin kansalaisten asioita
hoitavat, saadaan hyvinkin virkamies jokaista kymmentä asukasta
kohti.

Kaikki kaupunkien kansalaisethan, työväestöä lukuunottamatta,

jota nykyisin on sangen vähän, kun tuotantolaitokset seisovat, ovat
virkamiehiä. Siihen johtaa välttämättömyys, sillä muita elinkeinoja,
kuin valtion virkamiehenä palveleminen, ei kommunistisella Venäjällä
viime aikoihin saakka ole saanut harjoittaa.

Neuvostojärjestelmä lienee jo Suomessakin siksi hyvin tunnettu,

ettei siihen tarvitse lähemmin kajota. Mainittakoon vain muutamia
olennaisimpia piirteitä.

Yleisvenäläinen toimeenpaneva komitea ja sen asettama

kansankomissaarien neuvosto tietävät yleensä hyvin vähän, mitä
maan sydämessä tapahtuu. Keskushallitus julkaisee kyllä
dekreettejä, joita yleensä ei noudateta, ne kun eivät sovi
käytännölliseen elämään. Olen kuullut läänin toimeenpanevan
komitean puheenjohtajan sanovan, kun hänen edessään dekreettiin
vedottiin: "dekreetti dekreettinä, mutta me teemme niinkuin parhaiten
soveltuu". Ja täytyy myöntää, että tavallisimmin soveltuu tehdä ihan
eri tavalla kuin dekreetti määrää. Tietysti löytyy sellaisiakin
lääninkomiteoita, jotka yrittävät alueellaan toimia keskusvallan
määräysten mukaan, mutta siinä puuhassaan eivät he useimmiten
onnistu. Ainakin löytää jo ujesdi (= kihlakunta) komitea aivan
omintakeisen menettelytavan, puhumattakaan enää volosti (= pitäjä)
ja kyläkuntakomiteoista, jotka eivät tiedä dekreettejä olevan
olemassakaan. Vaikea olisi keskusvallan paikallisia
neuvostokomiteoita nuhdellakaan itsenäisyyspyrkimyksistä, sillä
perustuslain mukaan niillä on eräänlainen paikallinen
lainsäädäntöoikeus, eikä yksin toimeenpanovalta.
 Jos korkeimman vallan käyttelijät vielä ovatkin "tehtävänsä
tasalla", niin on jo läänien komiteoissa — usein enemmistökin —
sellaisia jäseniä, joilla, niin puhdasoppisia kommunisteja kuin
luulottelevatkin olevansa, on yhtä hämärä käsitys aatteestaan kuin
tehtävästäänkin. Heillä on usein kirjoitustaito niin puutteellinen, ettei
heidän määräyksistään saa selvää kirjanoppinutkaan. Näitten
määräysten toimeenpanijat istuvat väliin pitkät ajat suurennuslasi
kädessään tutkimassa asiapaperin laitaan piirrettyjä koukerolta ja
toimivat — arviokaupalla.

Kuta alemmaksi mennään, sitä surullisempia "virkaherroja" sieltä

löytyy. Volosti- ja kyläneuvostoissa on jo täydellisesti luku- ja
kirjoitustaidottomia. Kyläneuvostoja ei, kuten ennen on ollut puhe,
valita, vaan kyläläiset järjestävät vain päivystyksen vuoronperään
neuvoston kansliassa. Pietarin läänissäkin saattaa tavata sellaisia
kyläneuvoston puheenjohtajia, jotka ovat liimanneet kaikki
saapuneet asiapaperit seinälle, josta asianomainen, jos lukea osaa,
saa niihin tutustua. Jos sellaisen virkailijan allekirjoitusta tarvitaan,
sanoo hän: kirjoita itse, ja lyö leiman osottamaasi kohtaan. Näin voisi
hän leimata vaikka oman kuolemantuomionsa, sillä paperien
sisällöstä hän ei voi saada selvää.

Kuvataksemme virkakoneiston mutkikkaisuutta ja hidasta

toimintaa, ottakaamme tarkastettavaksemme vaikka läänin
elintarvekomissariaatti. Siinä on seuraavia osastoja: yleinen kanslia,
hankintaosasto, kuletusosasto, varasto-osasto, kontrolliosasto,
jakeluosasto, tilastollinen osasto, kirjanpito- ja raha-asiain osasto
j.n.e., pienempiä mainitsematta. Koko komissariaatin toimintaa
johtaa kollegio, joka käsittelee melkein kaikki asiat, välistä
pienimmätkin, aiheuttaen siten suurta viivytystä. Komissaari, niin
itsevaltias kuin hän saattaa ollakin, äystää henkilökunnan kanssa ja
pitää huolta omasta ja suosikkiensa hyvinvoinnista ratkaisematta
arvovallallaan ammattiasioita. Sen lisäksi pyrkii jokainen osasto
mahdollisimman suureen itsenäisyyteen, sillä, jos sattuu joku
kommellus — ja sellaisia mutkikkaan koneiston käynnissä sattuu
usein — täytyy aina voida puhdistautua. Niinpä sitten virastoon
saapunut kirjelmä kiertelee pitkät ajat, ennenkuin sen aiheuttamiin
toimenpiteisiin voidaan ryhtyä, sillä se viedään joka osastolla sekä
tuleviin että meneviin diarioihin.

Hankintaosasto lähettää asiamiehensä hankkimaan elintarpeita.

Kun tältä saapuu tieto, että hän on saanut hankituksi sitä tai tätä,
ilmoittaa mainittu osasto — kaikki tapahtuu aina kirjeellisesti
omankin viraston keskuudessa — kuletusosastolle, että nyt olisi
sieltä ja sieltä saatavana sitä ja sitä. Kuletusosasto, jolla on
asiamiehiä pitkin rautatietä vaunuja "rasvaamassa" ("natshajun"
avulla), ne kun muuten helposti juuttuvat kiinni asemille, ryhtyy
toimiin. Saatuaan tavaran määräpaikkaan ilmoittaa se varasto-
osastolle, että nyt on lasti tullut. Tämä taas korjattuaan saapuneen
tavaran varastoihinsa tiedoittaa jakeluosastolle, että nyt sitä on
jakamista.

Tavarain siirtyminen kuluttajain käsiin on vielä hankalampi.

Kuluttajajärjestöjen asiamiehet oleskelevat yhtämittaa
komissariaatissa "norkkailemassa", jos mitä sattuisi heille
pirahtamaan. Heillä on aina mukanaan koko joukko omien
komissarioittensa allekirjoittamia "ordereita", tosin vain "blankkoina",
sillä kukaan ei tiedä, mitä huominen päivä muassaan tuo. Mutta tuo
joka paikassa niin välttämätön leima niissä on ja asianomainen
asiamies täyttää ne tarpeen vaatiessa itse.
 Sattuu sitten niin, että jonkun asiamiehen edustamalle järjestölle
jaetaan kymmenen puutaa (n. 160 kg.) perunoita. Tämän kuultuaan
menee hän kontrolliosastoon, johon jättää selonteon edellisen
saannoksen jakelusta. Siitä saa hän asianomaisen todistuksen,
johon kuitenkin on leima haettava vallan toiseen paikkaan
asettuneelta sihteeriltä. Tämän toimituksen jälkeen, joka muuten on
aivan hyödytön, sillä jaon kontrolli on vain numerollinen, eikä sen
todenperäisyyttä kukaan voi tarkistaa, menee hän jakeluosastolle,
johon jättää täyttämänsä "orderin" ja kontrollitodistuksen, saaden
sieltä, kahtena kappaleena, määräyksen varasto-osastolle antaa
mainittu tavara ulos. Varasto-osasto kirjoittaa kolme julman suurta
"plakaattia" ja käskee asiakkaan mennä kirjanpito-osastolle
hinnoitteluttamaan perunansa Kun tämä on tehty, lähetetään
asiamies kassaan maksamaan. Sitten menee hän taas varasto-
osastolle näyttämään että rahat on suoritettu, ja saa siitä jonkinlaisen
merkinnän. Tämän jälkeen on vielä mentävä jakeluosastolle, joka
antaa kuljetustodistuksen toiselle paikkakunnalle. Näin varustettuna
saa asiamies lähteä jostain kaupungin toisella puolella sijaitsevasta
varastosta hakemaan perunasäkkiänsä.

Kun ottaa huomioon, että kaikki osastot sijaitsevat eri kerroksissa,

niin että hakija saa juosta viisikerroksista taloa ylös ja alas, ja että
vastuunalaiset toimitsijat, joitten täytyy allekirjoittaa paperit,
useimmiten ovat hyvin "ylösotettuja", joten allekirjoituksia saa
tuntikaupalla vartoilla, ja kun eivät kirjurineitosetkaan pidä kiirettä, on
hyvin ehditty, jos koko tämän kiertokulun saa tehdyksi kahdessa
päivässä. Ja tuloksena on kokonaista kymmenen puutaa perunoita
jaettavaksi suurelle kuluttajajoukolle.

Siinä järjestössä, jonka hoteisiin kysymyksessä oleva tavara

joutuu, on sen käsittely yhtäläisten takausten takana. Siellä on vielä
senkin seitsemät metkut, ennenkun varsinainen kuluttaja saa
perunanaulan hyppysiinsä.

Kaikissa virastoissa on asiain toimitus yhtä vaivaloista.

Juoksutetaan huoneesta huoneeseen, kukaan ei tiedä mitään ja
lopulta sanotaan, että tulkaa viikon perästä.

Virastot ovat väärällään virkailijoita, jotka työn puutteessa juovat

teetä ja lörpöttelevät, mutta siitä huolimalta vedotaan aina siihen,
ettei ole työvoimaa. Tämä väite ei pidä paikkaansa. Syy on itse
järjestelmässä, joka on laadittu liian monimutkaiseksi, ja järjestävän
kyvyn puutteessa, mikä Venäjällä jokaisella askeleella silmään
sattuu.

Muuten pitää jokainen virkailija velvollisuutenaan kohdella

asiakkaita mahdollisimman töykeästi. Byrokraattisuudessa ei
neuvostovirkamies jää yhtään jälelle tsaarinaikaisesta
virkaveljestään, pikemmin on hän nykyisen komennon aikana vielä
edistynytkin tässä suhteessa.

Hirvittävä on se paperin paljous, joka neuvostovallassa tuhlataan.

Mitään asiaa ei toimiteta muuten kuin kirjallisesti. Ennenkuin
pieninkin pyyntö on täytetty, kertyy anojalle kunnioitettava pinkka
asiapapereita, joista hän, lukutaidoton kun usein on, ei itse ymmärrä
hölynpölyä. Varsinkin kylissä, joissa virkailijat ovat kirjoitustaidoltaan
yhtä puutteellisia kuin tavalliset kansalaisetkin, syntyy usein
kummallisia selkkauksia.

Voisipa melkein sanoa, että jokaisen nuppineulan tai

tulitikkulaatikon valmistusta, hoitoa ja kuluttajain käsiin toimittamista
varten löytyy kokonainen virasto, mutta vielä senkin lisäksi
perustelee neuvostohallitus tuolloin tällöin erinäisiä komiteoita,
milloin mitäkin tarkoitusta varten. Näillä komiteoilla, joitten pitäisi olla
vain virastojen välisiä, on suuri taipumus muodostua "valtioksi
valtiossa" ja hankkia mahdollisimman suuri valta ja auktoriteetti.
Niitten puheenjohtajat, jotka kenties eivät ole onnistuneet saamaan
muulla alalla tarpeellista huomiota, pyrkivät näissä komiteoissa
"meriittejään" lisäämään. He paisuttavat komiteoitansa siihen
määrään, että niistä vihdoin tulee uusia virastoja. Näin sitten,
huolimatta välistä ilmenevistä keskityspyrkimyksistä, järjestelmä
haarautuu yhä monipäisemmäksi.

Neuvostokoneisto on ollut monien muokkausten alaisena, mutta

joustavammaksi se vain ei ole tullut. Milloin on eri virastoja
yhdistetty, milloin taas eroitettu. Usein ei virasto vielä ole ehtinyt yhtä
muunnosmääräystä toimeenpanna, kun jo tulee toinen aivan
päinvastainen. Monet komiteat pohtivat alinomaa koneiston
yksinkertaistuttamista, mutta tuloksia ei ole näkynyt. Tuontuostakin
annetaan dekreettejä, joitten mukaan virastojen työvoimaa on
vähennettävä milloin neljänneksellä, milloin puolella, mutta
paikalliset komissaarit, jotka ovat tulleet vakuutetuiksi, että heillä
nykyiselläänkin on liian vähän väkeä, osaavat kyllä dekreetit kiertää.
Työvoiman puute on alituisena valitushuutona
neuvostokomissaareilla, vaikka heidän virkatalojensa seinät
virkailijoista repeävät.

Mutta kun ei kyetä mitään tekemään, on helppo ja ainoa

mahdollinen puolustus: njekomu rabotatj — ei ole ken työn tekisi.
XIII.

Viimeisen kerran tshekan kynsissä.

Oli elää retuutettu v. 1920 syksyyn. Täytymys oli opettanut

tottumaan maan tapoihin, sillä tien pää kotimaahan ei auennut.
Mitään virallista yhteyttä Suomen kanssa ei ollut ja lähteä noin
summamutikassa rajan yli oli liian uskallettua. Siitä olisi voinut
kiinnijoutuessa seurata nappi otsaan. Viisainta vartoilla, kun vielä
aika-ajoin liikkui huhuja rauhan mahdollisuudesta.

Neuvostovalta oli pannut "koko programmin toimeen." Kaikki oli

syöty ja hävitetty, missään ei löytynyt mitään. Koko ajan oli käyty
sotaa milloin milläkin kulmalla valtakuntaa, olipa välistä vihollinen
ollut melkein pääkaupunkien porteilla. Joka puolelta oli ahdistettu,
mutta aina oli neuvostohallitus selvinnyt voittajana, ei suinkaan
vahvuuttaan, vaan yksinkertaisesti siksi, että toiset olivat vielä
heikompia. Entente avusti seikkailevia kenraaleja vaatteilla ja aseilla,
mutta ei auttanut kaikesta tärkeimmällä: miehillä ja sotataidolla.
Neuvostohallitus oli luonut itselleen vakinaisen armeijan entisten
vapaaehtoisten joukkojen sijaan, kouluttanut sen, vieläpä miten
kuten varustanutkin. Kaikki mitä valtakunnasta suinkin irti saatiin,
uhrattiin sotaväelle. Siviliväestö — paitsi tietysti komissaarit — ei
merkinnyt mitään. Kommunistihallitus piti tarkkaa vaaria
sotilaskarkureista. Tuskin kului sitä iltaa, ettei jotain teatteria tai
muuta väen kokoontumispaikkaa piiritetty sotapalvelusta karttavien
etsimistarkoituksessa. Yhä uusia ikäluokkia kutsuttiin aseisiin ja
armeija paisui päivä päivältä. Vastustajien joukot sitävastoin olivat
kokoonpantuja aivan satunnaisista aineksista, usein vailla
alkeellisintakin kouluutusta. Valkoisia armeijoja melkein poljettiin
maasta, mutta edes nykyaikaisessa sissisodassakaan, jommoiseksi
Venäjän pitkällinen kansalaistaistelu muuttui, niillä ei ihmeitä tehty.

Kaiken lisäksi harjoittivat kommunistit taitavaa agitatsonia

sotaväkensä keskuudessa. Puna-armeijalaista mairiteltiin kaikin
keinoin; tuskin sitä lempinimeä löytyi, jolla häntä ei olisi mainittu.
Hänelle jaettiin palkintoja ja lisättiin muonaa. Valtion teattereitten
taiteilijoita komennettiin antamaan näytäntöjä toimivassa armeijassa.
Konsertteja ja luentotilaisuuksia järjestettiin ahkeraan. Agitaattorit
kulkivat joukko-osastosta toiseen selvittämässä "työväenvallan"
suojelemisen tärkeyttä. Turvaudutuinpa viime tingassa pieneen
vilppiinkin. Kun Judenitshin joukot lähestyivät Pietaria v. 1919
syksyllä, pakenivat puna-armeijan joukot sekasorrossa vihollisen
parin tankin edestä. Silloin keksi sotanäyttämölle parahiksi ehtinyt
"marsalkka" Trotski oivallisen keinon. Hän maalautti tynnyreitä
tankkien värisiksi, sovitti ne taitavasti rattaille ja pani suojukseen
kätketyn luotetun miehistön työntämään näin aikaansaatuja
"hirviöitä" sotanäyttämölle. Samaan aikaan ilmestyi rintamalle
runsaasti jaettaviin Pietarin lehtiin uutinen, että Putilovin tehtaalla
valmistetut neuvostotankit ovat juuri lähetetyt rintamalle. Tarkoitus
saavutettiin loistavasti, sotilaat innostuivat ja kävivät omien
"tankkien" turvin rohkeasti vihollista vastaan. Kansalaissota välistä
osoittaa humoristisiakin puolia.
 Armottomasti kohteli hallitus alamaisiaan viime vuosina. Tsheka
osasi terrorisoida ihmiset äärimmäisyyteen saakka. Kuta
kireämmälle hallitus kulloinkin joutui, sitä villimmin riehui tsheka. Sen
autot kiitivät öisin pitkin katuja keräten Gorohovajan suojiin
hallituksen "vihollisia". Ihmisten hermosto ärtyi mielipuolisuuden
rajoille. Pahaa kolinaa ja puhketta pitävän auton jonnekin lähistölle
seisattuessa hypättiin yöllä ylös vuoteista ja alettiin jännityksellä
kuunnella soiko ovikello. Vasta auton poistuva puhina palautti
yörauhan, eikä näin säikähtäneen kansalaisen lainkaan tarvinnut
sairastaa omantunnon soimaa. Salaliittoja myös keksittiin tuon
tuostakin. Silloin tshekan toiminta vielä tavallisestaankin vilkastui.
Kerran ilmestyi lehtiin vaaksanmittaisin kirjaimin tieto, että on
paljastettu suuri kadettisalaliitto. Jotain perää taisi tässä jutussa olla,
mutta paljon aivan viattomia ihmisiäkin joutui tshekan ajojahdin
uhriksi. Mainittu laitos, joka uskollisesti on hoitanut vanhan
santarmiston peruja, haki esille edeltäjänsä luettelot kadeteista, ja
kerran päätettyään tehdä heistä puhdasta, kulki santarmien
aikoinaan muistiin merkitsemien osotteiden mukaan asunnolta
asunnolle vangiten niitten isännät. Nyt oli kuitenkin välillä ehtinyt
muutamia vuosia vierähtää ja vuokralaiset vaihtua, joten tshekan
suojiin joutui enemmän muuta väkeä kuin kadetteja.

Kerran komennettiin Pietariin kuuluisa rauhoittaja Peters. Saattoi

olla juuri tuon äsken mainitun kadettisalaliiton paljastumisen perästä.
Hänen piti tehdä Pietarista kiltti kaupunki, Moskovan ja erinäisiä
muita paikkoja oli hän jo aikaisemmin siistinyt. Tämä suuruus kuulutti
julki, että kaikki aseet on tuotava hänelle määräajan kuluessa. Sitten
lähdettiin niitä hakemaan talo talolta. Hermostus oli suuri, mutta
leikkikin pistäytyi esille sen alta. Tarkastuksen ohimentyä puhelivat
pietarilaiset toinen toisilleen: tiedätkö, meidänkin talosta löytyi valkea
kenraali. — — — Elä ihmeessä! — Juu-u, vieläpä sängyn alta. —
Aa, nyt äkkään. Lienee selvyyden vuoksi tarpeellista huomauttaa,
että erästä tärkeätä välinettä, jonka paikka öisin on sängyn alla,
kutsutaan Venäjällä kenraaliksi. Sen värikin lienee useimmassa
tapauksessa valkoinen.

Vielä yhden kerran osoitti tsheka tämän kirjoittajalle huomiotaan.

Se tapahtui vuonna 1920 syyskuun 14 päivänä. Olin kuuden vuoden
aikana tottunut joka vuosi olemaan vapautta vailla, seitsemäs oli
luiskahtanut ilman linnaa, joskin se oli minua kaksi kuukautta
vuoteessa kiduttanut. Nyt aloin jo tuudittautua siihen luuloon, että
olin vallan päässyt koko ikävästä istumisen tavasta. Tsheka kuitenkin
herätti minut näistä itserakkaista unelmista. Asuin mainittuun aikaan
Pavlovskin huvilakaupungissa 30 virstan päässä entisestä
pääkaupungista. Sieltä pääsi junalla monta kertaa päivässä, mutta
tsheka oli lähettänyt minua hakemaan oikein autolla ja neljän miehen
voimalla Pietariin. Vangitsijat saapuivat kello 1/2 8 aamulla, muuan
heistä esitti "orderin", jolla oli annettu hänelle "oikeus oman
harkintansa mukaan toimeenpanna kotitarkastuksia ja niitten
tulosten perusteella vangitsemisia". Tällä miehellä oli siis lupa ilman
muuta tunkeutua jokaisen kansalaisen asuntoon. Paperin nähtyäni
minä kehoitin vieraita ryhtymään etsintään. Heidän johtajansa
huomautti kuitenkin, ettei sellainen ole tarpeellista, minun oli vain
pukeuduttava ja lähdettävä mukaan. Hänen menettelynsä tuntui
minusta hiukan epäjohdonmukaiselta, "orderihan" nimenomaan pani
pääpainon kotitarkastukselle, mutta eipä Neuvosto-Venäjällä juuri
käy vetoaminen tällaisiin juridisiin ongelmiin.

Pietarin tshekan odotushuoneen käymälässä tapasin minä

surullisen näköisen juutalaisen katselemassa alas reiästä, jonne —
sikäli kuin hän minulle syvänä salaisuutena uskoi — hän juuri oli
muljahuttanut kahdeksan karaatin timantin. Oli pelännyt sen
tarkastuksessa joutuvan viranomaisten käsiin. Nyt valitti hän
surkeuttaan minulle ventovieraalle, hän kun oli vain välittäjä ja sai
luonnollisesti maksaa jalokiven hinnan vapaaksi päästyään sen
oikealle omistajalle, joka kuului olevan neuvostokomissaari. Pian
meidät molemmat tarkastettiin, otettiin pois pikkutavarat ja kuljetettiin
sivurakennukseen, edellisestä kerrasta kokonaan uuteen uskoon
laitettuun suureen huoneeseen.

Tällä erää ei Gorohovajalla viivytty kauan. Pari vuorokautta vain,

mutta niiden kuluessa ehdin tutustua tshekan silloisiin
tutkimistapoihin. Sitten viime näkemän oli laitettu uusia
yksityissellejä, joita kutsuttiin nimellä probka (korkki). Tämä nimitys
johtui siitä, että koppien, jotka muuten olivat tavallista pienempiä,
seinät, lattiat ja laipiot oli laitettu korkista. Tätä rakennusainetta oli
käytetty siksi, että koppi saatiin mahdollisimman ilmanpitäväksi.
Parissa vuorokaudessa kuului sellaisessa mies nääntyvän puhtaan
ilman puutteessa siihen määrin, että puhuu mitä käsketään. Tämän
keksintönsä kautta lienee tsheka päässyt vanhasta
santarmihallituksesta edelle.

Toisen päivän aamuna vietiin minut kuulusteluun. Eteeni pistettiin

paperi, johon oli painettu suuri joukko kaikenkaltaisia kysymyksiä.
Siihen piti kirjoittaa täydellinen sukuluettelo y.m. yksityisasioita.
Muuta ei vielä ehditty kysyäkään, kun huoneeseen tuotiin
kalmankalpea mies — myöhemmin kuulin, että hänet oli juuri
päästetty "probkasta" — ja istutettiin viereeni. Tutkija kysyi hiukan
iroonisesti: oletteko nyt siihen määrin rauhoittunut, että voitte vastata
kysymyksiini. Vangille annettiin myös paperiarkki, johon käskettiin
kirjoittaa kaikki, mitä tietää. Ennenkuin hän ehti työhönsä ryhtyä, otti
tutkija ikkunoitten välistä ruskean paketin ja kääri sen varovaisesti
auki. Sieltä paljastui ihmisen pääkallo, muuten aivan vihreä ja
luodinreikä takaraivossa. Tutkija käänsi reikäpuolen meihin päin ja
lausui ikäänkuin molempiin katsoen: tässä on teidän kättenne työ. —
Ei minun kumminkaan, ehdin tokaista, jolloin tutkija puolivihaisesti
huomautti: en minä teitä tarkoitakaan, saatte mennä! Vahtisotamies
liittyi seuraani ja vei minut takaisin yhteisselliin. Matkalla kerkesi hän
kertoa, että tuo pääkallo on erään tshekan apulaisen, jonka äskeinen
tutkittava ja muuan oma virkatoverinsa olivat edellisenä keväänä
murhanneet ja haudanneet suohon, mistä ruumis hiljan vasta oli
löydetty.

Tämä pääkallo kelpasi vielä toiseenkin tarpeeseen, kuten sain

todeta. Saman päivän iltana kuin minua oli kuulusteltu, tuotiin
huoneeseemme kaksi nuorta miestä, toinen näistä kuitenkin siirrettiin
pian pois. Seuraavana päivänä oli meidän selliimme jääneen vuoro
joutua kuulusteluun. Hän palasi kauhistuneen näköisenä ja kertoi,
että tutkija oli näyttänyt hänelle pääkalloa ja kehunut sen olevan
hänen edellisenä päivänä yhdessä tuodun toverinsa kallon. Toveri oli
illalla ammuttu ja samoin tulisi käymään hänellekin, jollei ilmoittaisi
totuutta. Hän ei kuitenkaan ollut voinut mitään kertoa ja niin oli hänet
turhan kuulustelun jälkeen tuotu takaisin säilytyshuoneeseen. Pitkän
aikaa sain nuorukaiselle todistella, että minäkin olin nähnyt mainitun
kallon jo ennen hänen Gorohovajalie joutumistaan, ja että edellisenä
iltana ammutun miehen päästä ei olisi kerinnyt saada lihaa irti muuta
kuin keittämällä, jolloin kallo olisi jäänyt valkoiseksi, kun taas tämä oli
viheriä, ennenkuin pelästynyt naapuri selvisi kammostaan. Hänen
toveriaan ei tuotu samaan koppiin, ehkäpä oli hänellekin näytetty
pääkalloa samanlaisin peloituksin.

Vielä kerran vietiin uuteen vankilaan, Spalernajaan. Nyt se oli jo

viidestoista venäläinen tyrmä. Sekulia oli siellä seurakunta.
Nähtävästi ei enää pidetty kovin tarkkaa huolta "säätyeroituksesta".
Joku kommunistikin oli joukkoomme eksynyt. Hänellä kuului olleen
koko raskas syntiluettelo: oli ottanut lahjuksia, esiintynyt juovuksissa
virkapaikalla, kiristänyt, hiukan petkuttanutkin. Sai sittemmin viisi
vuotta ja oli iloinen. Mitäpä tuossa ihmettä, oikein ilosta kohoksi
hyppäsivät sellaisetkin, joille tuli 20 vuotta pakkotyötä. Niin
kummalliseksi ihminen muuttui tshekan hoteissa. Tutkintoaika oli
aina pahin, silloin ei ollut koskaan varma hengestään, mutta kun oli
tuomio kädessä, niin tiesi, että henki pysyy tallella. Eikähän kukaan
kahtakymmentä vuotta pakkotyötä tehnyt; vuoden, ehkä pari, sitten
kohtasi joku kaksi kertaa vuodessa — bolshevikikumouksen
vuosipäivänä ja vappuna — annettavista amnestioista.

Kuolemanrangaistus oli poistettu dekreetillä 15 päivältä

tammikuuta samaa vuotta, mutta teloituksia tapahtui sittenkin.
Spalernajan vankilan eräällä sivustalla sijaitsi n.k. osobyi nadsor
(erikoinen vartiointi), josta useimmat läksivät ikuiselle matkalleen.
Jos sinne siirrettiin mies iltasella, niin oli hän mahdollisesti jo
seuraavana aamuna vainaja. Kopista ulos kutsuttaessa ei tavallisesti
mainittu, minne viedään. Usein vapautettiin myöskin myöhään illalla.
Eräänä iltana haettiin meidän sellistämme muuatta vankia verrattain
myöhäisenä hetkenä. Kauhuissaan tarrautui hän sänkyynsä kiinni,
eikä sanonut lähtevänsä muuta kuin kantamalla. Turhaan tehtiin sillä
kertaa yleisestä säännöstä poikkeus ja tarjottiin asianomaisen
nähtäväksi "orderia", jossa seisoi: laskettava vapauteen. Hän ei edes
halunnut sitä nähdä, huusi vain hirveällä äänellä ja
puolipökerryksissä. Sinne hän jäi koppiin seuraavaan aamuun asti.
Vankien yhteisestä pyynnöstä luettiin asianomaisille tämän
tapauksen perästä, jollaisia kuului sattuneen muissakin kopeissa,
koko paperin sisältö, koskipa se sitten vapautta tai siirtoa. Yölliset
vapautukset — niinikään vangittujen pyynnöstä — myös tyyten
loppuivat.