High Culture: Drugs, Mysticism, and the

Pursuit of Transcendence in the

Modern World Christopher Partridge
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/high-culture-drugs-mysticism-and-the-pursuit-of-trans
cendence-in-the-modern-world-christopher-partridge/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

The Pursuit of Dominance: 2000 Years of Superpower

Grand Strategy Christopher J. Fettweis

https://ebookmass.com/product/the-pursuit-of-
dominance-2000-years-of-superpower-grand-strategy-christopher-j-
fettweis/

World Medievalism: The Middle Ages in Modern Textual

Culture (Oxford Textual Perspectives) Louise D'Arcens

https://ebookmass.com/product/world-medievalism-the-middle-ages-
in-modern-textual-culture-oxford-textual-perspectives-louise-
darcens/

The Palgrave Handbook of Masculinity and Political

Culture in Europe 1st Edition Christopher Fletcher

https://ebookmass.com/product/the-palgrave-handbook-of-
masculinity-and-political-culture-in-europe-1st-edition-
christopher-fletcher/

The Archaeology and Material Culture of Queenship in

Medieval Hungary, 1000–1395 1st Edition Christopher
Mielke

https://ebookmass.com/product/the-archaeology-and-material-
culture-of-queenship-in-medieval-hungary-1000-1395-1st-edition-
christopher-mielke/
Arš■ma and his World: The Bodleian Letters in Context:
Volume III: Arš■ma's World Christopher J. Tuplin

https://ebookmass.com/product/arsama-and-his-world-the-bodleian-
letters-in-context-volume-iii-arsamas-world-christopher-j-tuplin/

ISE A History of Europe in the Modern World R.R. Palmer

https://ebookmass.com/product/ise-a-history-of-europe-in-the-
modern-world-r-r-palmer/

The House of Sciences: The First Modern University in

the Muslim World Ekmeleddin Ihsanoglu

https://ebookmass.com/product/the-house-of-sciences-the-first-
modern-university-in-the-muslim-world-ekmeleddin-ihsanoglu/

Revolusi: Indonesia and the Birth of the Modern World

David Van Reybrouck

https://ebookmass.com/product/revolusi-indonesia-and-the-birth-
of-the-modern-world-david-van-reybrouck/

Cultures of Diplomacy and Literary Writing in the Early

Modern World Tracey A. Sowerby

https://ebookmass.com/product/cultures-of-diplomacy-and-literary-
writing-in-the-early-modern-world-tracey-a-sowerby/
i

High Culture
ii
iii

High Culture
Drugs, Mysticism, and
the Pursuit of Transcendence in
the Modern World
z
CHRISTOPHER PARTRIDGE

1
iv

1
Oxford University Press is a department of the University of Oxford. It furthers
the University’s objective of excellence in research, scholarship, and education
by publishing worldwide. Oxford is a registered trade mark of Oxford University
Press in the UK and certain other countries.

Published in the United States of America by Oxford University Press

198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America.

© Oxford University Press 2018

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in

a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means, without the
prior permission in writing of Oxford University Press, or as expressly permitted
by law, by license, or under terms agreed with the appropriate reproduction
rights organization. Inquiries concerning reproduction outside the scope of the
above should be sent to the Rights Department, Oxford University Press, at the
address above.

You must not circulate this work in any other form

and you must impose this same condition on any acquirer.

CIP data is on file at the Library of Congress

ISBN 978–​0–​19–​045911–​6

1 3 5 7 9 8 6 4 2
Printed by Sheridan Books, Inc., United States of America
v

For Alex, Crossy, and Jeff

vi
vi

Contents

Acknowledgments xi

Introduction 1

1. Technologies of Transcendence 9
Technologies of the Self 9
Psychedelic Gnosis and the Transcendence of Ordinary
Consciousness 12
Perennialism and the Experience of Oneness 17
Shamanism and Ekstasis 19
Concluding Analysis: The Drug Problem? 23

2. Opium Dreams 30
Opium in Britain in the Early Nineteenth Century:
Some Background Notes 30
The Art of Dreaming 34
The English Opium-​Eater 38
Opium and the Orient: Fear and Fascination 46
Concluding Comments 56

3. Anesthetic Revelation 60
A Ladder to the Heaven of Heavens 61
Syntax, Surgery, and Celestial Visions 68
Benjamin Blood’s Anesthetic Revelation 71
Anesthesia and the Society for Psychical Research 74
Concluding Comments 84
vi

viii Contents

4. Hashishdom 88
Cannabis and Clinical Research in the Nineteenth Century 89
The Old Man of the Mountain and the Assassins 95
Artificial Paradises 102
The American Hashish-​Eater 107
Concluding Comments 121

5. Occultism in the Late Nineteenth and Early Twentieth Centuries 125

Mesmerism, Hashish, and Somnambulism 126
Dowameskh, the Orient, and Neoplatonic Esotericism 136
Abstinence and Ambivalence 144
Theosophical Reflection 150
Discourses of Decadence 155
W.B. Yeats, Maud Gonne, Drugs, and Fin de Siècle Occultism 159
The Highs and Lows of a Drug Fiend 166
A Note on Drugs and Post-​Crowleyan Thelemic Thought 182
Concluding Comments 186

6. The Antipodes of the Mind 191

Psychedelic Research: Some Background Notes 192
A Mystic and a Scientist 201
Mysticism, Sacred, and Profane 213
Concluding Comments 224

7. Revolution in the Head 225

Adventures in the Chemistry of Consciousness 226
A Religious Set and Setting 240
Notes on the Counterculture 249
Millbrook and Psychedelic Religion 252
The Neo-​American Church 261
The Psychedelic Sacrament 271
Turning On and Turning East 273
Concluding Comments 284

8. Psychedelic Shamanism 288

Archaic Techniques of Ecstasy 289
The Long Trip and the Origin of Religion 291
ix

Contents ix

The Sorcerer’s Apprentice? 308

Alien Dreamtime 318
Concluding Comments 334

Notes 343
Index 437
x
xi

Acknowledgments

This is one of those books that had a long gestation period. Had it not
been for a sabbatical granted by the Faculty of Arts and Social Sciences at
Lancaster University, it would still be a series of scattered notes, annotated
texts, and half-​baked ideas. Likewise, I am thankful to the staff of Lancaster
University library for their help in securing some relatively obscure material.
I am grateful to Cynthia Read at Oxford University Press for her encourage-
ment. I also want to extend my gratitude to Joan Kleps and members of the
Original Kleptonian Neo-​American Church for their generous assistance.
Finally, my understanding of psychedelic mystical states has been greatly
assisted by those who have, over the years, generously shared their profound
and often life-​changing experiences with me.
xi
1

Introduction
Who will ever relate the whole history of narcotics?—​It is
nearly the history of “culture,” of our so-​called high culture!
—​F riedrich Nietzsche 1

That humanity at large will ever be able to dispense with

Artificial Paradises seems very unlikely . . . . The urge to
transcend self-​conscious selfhood is . . . a principal appetite
of the soul.
—​A ldous Huxley 2

Who has not, from time to time, longed to “transcend self-​conscious

selfhood”? Surely we can all recognize what Allen Ginsberg referred to as
the “gnostic impulse,” the urge to leave everyday life behind and slip through
the looking glass into another world of immersive experiences.3 Many people
have found the use of psychoactive drugs an effective method of opening up
new meaning-​making spaces. This is a book about their experiences. It traces
key moments in psychedelic history from the turn of the nineteenth century
up to the present day.
While people take drugs for a number of different reasons, some of which
are complex, it needs to be borne in mind that underlying the high culture of
modernity are, as Aldous Huxley put it, men and women who “lead lives at the
worst so painful, at the best so monotonous, poor and limited that the urge
to escape, the longing to transcend themselves if only for a few moments” has
become “one of the principal appetites of the soul.”4 As Leslie Iversen, visiting
professor of neuropharmacology at Oxford University, noted, “As a species,
we have a unique propensity to seek out mind-​altering chemicals . . . . People
in both rich and poor countries seem to have a constant desire to alter their
state of consciousness . . . and to forget the troubles of everyday life.”5 While
accurate figures are almost impossible to obtain, it is clear that recreational
drug use is rising. For example, between 1998 and 2008, users of opiates rose
2

2 High Cult ure

from 12.9 million to 17.35 million, users of cocaine rose from 13.4 million to
17 million, and users of cannabis rose from 147.4 million to 160 million.6 High
culture is often also a culture of tragic misadventure.7 As the Czech psychia-
trist and psychedelic researcher Stanislav Grof found, “a consuming need for
transcendence seems to be the core problem of alcoholism and narcotic drug
addiction.”8 The problem is that “for a hurting individual who is desperately
looking for help and is incapable of accurate discrimination, the resemblance
[between mystical states and inebriation] seems close enough to seduce him
or her into systematic abuse.”9 Grof, we will see, made a distinction between
altered states induced by psychedelics, which he understood to be genuinely
mystical and psychologically beneficial, and states induced by alcohol and
opiates, which are fundamentally detrimental to physical, psychological, and
spiritual health.
This brings us directly to the subject of this book. Psychoactive substances
induce states of transcendence that frequently are invested with mystical sig-
nificance. As Robert Masters and Jean Houston found during their research
in the early 1960s:

When we examine those psychedelic experiences which seem to be

authentically religious, we find that during the session the subject has
been able to reach the deep integral level wherein lies the possibility
of confrontation with a Presence variously described as God, Spirit,
Ground of Being, Mysterium, Noumenon, Essence, and Ultimate
or Fundamental Reality. In this confrontation there no longer is any
question of surrogate sacrality. The experience is one of direct and
unmediated encounter with the source level of reality, felt as Holy,
Awful, Ultimate, and Ineffable.10

Drug-​induced states of transcendence, of course, need not be interpreted in

this explicitly religious sense. Certainly they are not all interpreted in terms of
a relationship to a single transcendent reality. Nevertheless, such experiences
of transcendence, whether induced by drugs or not, do tend to lead to a suspi-
cion that, to quote Peter Berger, “there is an other reality, and one of ultimate
significance for man, which transcends the reality within which our everyday
experience unfolds.”11 We will see that William James, for example, following
his inhalation of nitrous oxide in the 1880s, was persuaded that “the world of
our present consciousness is only one out of many worlds of consciousness
that exist, and that those other worlds must contain experiences which have a
meaning for our life also.”12 In using the slippery term “transcendence,” I am
3

Introduction 3

not simply referring to encounters with deities, or to those experiences that

lead individuals to “the impression that they are in contact with something
boundless and limitless, which they cannot grasp, and which utterly surpasses
human capacities.”13 Although these understandings typically inform the
interpretation of drug-​induced states of transcendence, my starting point is
simply the meaning-​making experience itself, the experience of that which is
Other, of that which is beyond the ordinary, the finite, and the everyday.

The lure of that which is beyond the ordinary is conspicuous within

human culture. Central to what might be understood as a bias toward
enchantment is “occulture.” Like culture, occulture is part of everyday lived
experience. Much as in premodern magical cultures, in modern societies
occulture typically includes nonsecular discourses that thrive beyond the
privileged cultures of “official” religion. Occultural ideas are “occulted” in the
sense that they are othered as profane, ephemeral, or irrational by the dom-
inant discourses of both secular and nonsecular institutions. Occulture also
refers to the everyday processes by which particular nonsecular meanings
emerge, are disseminated, and become influential in societies and the lives of
individuals.14
Whether one considers the paranormal phenomena encountered by char-
acters in popular literature, television series, or films, or the patchwork of
ideas circulated within popular music, or simply urban legends and shared
anomalous experiences, the everyday culture of modernity is saturated with
discourses that transgress the secular. Popular culture circulates occultural
content and opens up spaces within which new constructions of the nonsecu-
lar emerge. Psychedelic occulture—​often central to “high culture”—​has been
particularly fertile in this respect.
This can be related to Howard Becker’s discussion in his 1953 essay on can-
nabis use, in which he argued that users “learn to be high.”15 That is to say,
the user “learns to smoke it in a way that will produce real effects . . . learns to
recognize the effects and connect them with drug use,” and “learns to enjoy
the sensations he perceives.”16 The point here is that it’s not simply a case of
recognizing that a particular drug has altered one’s perception, which would
be difficult for even the most inattentive mind to ignore, but rather that one
learns that this is what this drug does.17 As we will see, while there are always
a number of available interpretations of the effects of powerful psychoactive
substances, these are typically informed by what, as Becker says, could “prop-
erly be called a drug culture, a widely shared body of knowledge about what
[a particular drug] is, how to use it effectively, what experience that might
4

4 High Cult ure

produce, which results you should enjoy,” and so on.18 This is high culture,
which is important, because not only does it reduce the incidence of unpleas-
ant effects, but it does so by providing a vocabulary and an interpretative
framework that help users both to expect certain experiences and to make
sense of them. Moreover, not only are techniques, technologies, and interpre-
tations shared within high culture, but psychedelic occulture constructs the
experience as enchanted reality. As we will see in Chapter 1 and particularly
Chapter 7, this type of thinking is often discussed in relation to the “set” (the
user’s mind-​set) and the “setting” (the physical and sociocultural environ-
ment within which the drug is taken).

Concerning the terminology: Although the discussion begins

at the turn of the nineteenth century, I have doggedly stuck with “psyche-
delic,” coined in 1956 by the British psychiatrist Humphry Osmond in a letter
to Huxley. While the Greek ψυχή (psyche) refers to “soul” as well as aspects
of “the self,” he defined it more broadly as “mind-​manifesting.”19 This is help-
ful, I think, in that analyses of drug-​induced altered states often slip easily
between the worlds of psychology, psychiatry, and religion.
It is preferable to that other increasingly popular term, “entheogen,”
which, as Terence McKenna opined, is “a clumsy word freighted with theolog-
ical baggage.”20 Regardless of whether or not it is a “clumsy word,” there is no
doubt that its relationship to particular “theological” currents within occul-
ture limits its usefulness. It was coined in 1979 by a small group of scholars—​
Carl Ruck, Gordon Wasson, Jeremy Bigwood, Danny Staples, and Jonathon
Ott—​several of whom had become well known for their work in seeking to
trace continuities among religion, mythology, ancient cultures, and ethno-
botany. Led by Ruck, the group settled on the elision of ἔνθεος (entheos, “full
of god, inspired, possessed”) and γενέσθαι (genesthai, “to become”) to pro-
duce a portmanteau that meant something along the lines of “to generate god
within.” Of course, as Wouter Hanegraaff has noted, the word makes no ref-
erence to drugs, strictly speaking—​just as “psychedelic” does not.21 However,
its standard meaning is directly related to a belief that one is “ ‘filled,’ ‘pos-
sessed’ or ‘inspired’ by some kind of divine entity, presence or force.”22 This
definition was confirmed by its inclusion in the Oxford English Dictionary in
June 2007: “a psychoactive substance which is used in a religious ritual or to
bring about a spiritual experience.” So McKenna was right: in a way that “psy-
chedelic” does not, “entheogen” theologizes chemically induced experiences
of transcendence.
5

Introduction 5

Furthermore, it is perhaps worth noting why it was thought necessary to

introduce yet another neologism. It was the direct result of a feeling of unease
arising from conservative prejudice. Wasson in particular wanted to distance
his interest in psychoactive substances from the countercultural quest for
altered states. The principal problem with the word “psychedelic,” the group
argued, was that it was “associated with the behavior of deviant or revolution-
ary groups.”23 They bemoaned that it had “become so invested with conno-
tations of the pop culture of the 1960s” that they could no longer refer to “a
shaman’s taking of a ‘psychedelic’ drug.”24 The rationale for the argument is of
course flawed, as all arguments founded on prejudice tend to be. There is no
reason one cannot use the same term to refer to the same type of substance
used by different people for similar reasons in different cultural contexts. In
disagreeing with this, however, Wasson exposed his prejudice: “We should
treat the ‘entheogens’ with the respect to which they were richly entitled. As
we undertake to explore their role in the early history of religions, we should
call them by a name unvulgarized by hippy abuse.”25
There were, of course, a number of other, less “vulgar” terms that might
have been used—​and, of course, which might have been used in this book
instead of “psychedelic.” However, many of these were coined within clinical
contexts and therefore tended to pathologize rather than theologize. (This
was, as we will see, also a concern of some nineteenth-​century occultists,
such as the Spiritualist Louis-​Alphonse Cahagnet.) “Hallucinogen” is a good
example.

We commonly refer . . . to the alteration of sensory perceptions as “hal-

lucination” and hence a drug that effected such a change became known
as an “hallucinogen.” . . . The verb “hallucinate,” however, immediately
imposes a value judgment upon the nature of the altered perceptions,
for it means “to be deceived or entertain false notions.” . . . How can
such a term allow one to discuss without bias those transcendent and
beatific states of communion with deity that numerous peoples believe
they or their shamans attain through the ingestion of what we now call
“hallucinogens”?26

This highlights a problematic bias in the use of the term “entheogen.” If “hal-
lucinogen” carries too much baggage of one variety, “entheogen” carries too
much of another variety, referring as it does to “the condition that follows
when one is inspired and possessed by the god that has entered one’s body.”27
6

6 High Cult ure

Interestingly, while “entheogen” was originally intended to be used in the

narrow sense of “only those vision-​producing drugs that can be shown to have
figured in shamanic or religious rites,” Ruck, Wasson, Bigwood, Staples, and
Ott suggested that it might have a wider application.28 Presumably because
they were keen to see “psychedelic” replaced by “entheogen,” they argued
that the latter term should be used of “other drugs, both natural and artifi-
cial, that induce alterations of consciousness similar to those documented
for ritual ingestion of traditional entheogens.”29 It was not surprising, then,
that the term “entheogen” soon found its way into the psychedelic occul-
ture from which those who coined it had sought to distance themselves. By
the end of the 1990s, a neo-​hippie entheogenic high culture emerged that
focused on indigenous traditions and the sacramental use of natural hal-
lucinogens. And so almost everything Wasson found distasteful about the
word “psychedelic” currently applies to “entheogen.” Even within popular
music, artists across a range of genres, from ambient to black metal, have
embraced the terminology to promote the spiritual use of hallucinogens.30
While the term seems to have retained its original reference to broadly sha-
manistic paranormal experiences, it is informed by meanings drawn from
psychedelic occulture. So why not just stick with “psychedelic”? We all know
what it means!
Unlike “entheogen” or “hallucinogen,” the term “psychedelic” has been
widely used for more than sixty years within scientific, clinical, religious, cre-
ative, and recreational contexts. As such, it is not encoded in the same narrow
way with particular meanings. While it does, of course, retain countercul-
tural baggage from the 1960s (as “entheogen” now does from the 1990s), it
is a far more flexible term.31 This is important for the scholarly analysis of
psychoactive substances, because the modern history of psychedelic experi-
ences is a history that transgresses the boundaries we like to erect between
the worlds of psychiatry, psychology, spirituality, creativity, and recreation.
Exploring the borderlands opened up by psychoactive substances requires a
term more capacious than either “hallucinogen” or “entheogen.” Just as the
term “states of transcendence” encourages consideration of the breadth of
experience induced by psychoactives, so the term “psychedelic” does not
blinker analysis.
It should also be noted that while I want to apply the term “psychedelic”
to all drug-​induced mystical states, not all drugs used to induce such states are
“psychedelics.” Opium, for example, is not. While the majority of the book
does concern the principal psychedelics, such as LSD, psilocybin, DMT, and
mescaline, the discussion is not limited to this class of drugs.
7

Introduction 7

The “chemical generation” was a term used of the drug-​fueled

youth culture of the 1990s, having been initially applied to a group of writ-
ers whose work betrayed an intimacy with that particular high culture.
Trainspotting, Irvine Welsh’s surreal and scabrous tale about Scottish junk-
ies, is perhaps the most well-​known example.32 However, as with the term
“the psychedelic sixties,” this isolation of a specific period and a specific sub-
culture is misleading. Drug use isn’t limited to the odd decadent decade or
to certain impious groups that periodically coalesce in societies. As Richard
Davenport-​Hines has commented, “Intoxication is not unnatural or deviant.
Absolute sobriety is not a natural or primary human state.”33 Every generation
is a chemical generation. We are a chemical species. Whether one consults the
recent findings of the Global Drug Survey, the work done by agencies such
as the European Monitoring Centre for Drugs and Drug Addiction, or the
many excellent social histories of drug use, it is clear that humans have a com-
plex and inextricable relationship with psychoactive substances.34 It is hardly
surprising that a bewildering array of books and articles have been written on
the history of drug-​taking, the effects of drugs on human behavior, the nature
of addiction, drug policy, the drug trade, the science of drug-​induced subjec-
tive experiences, pharmacology, the cultural significance of drugs, and so on.
It is a little odd, therefore, that comparatively little analysis of the psychedelic
experience has been provided by scholars of religion. A number of excellent
studies have been written since the 1960s, with several worthwhile contribu-
tions in recent years, but there is still much work to be done.35 Indeed, this is
the first overview of the modern period from the turn of the nineteenth cen-
tury focusing explicitly on induced transcendent states from the perspective
of religious studies.
It should be noted that while there are numerous religious communities
that make use of psychoactive substances, such as Santo Daime, the Native
American Church, and Rastafarianism—​on which there has been some
excellent research—​this book focuses on the development of psychedelic
mystical thought primarily through an analysis of the accounts of individuals.
For example, while I have published research on Rastafarianism, I have only
briefly discussed its sacramental use of cannabis.36 This is not to say that there
is no discussion of organized religion in the book. There is. But it is not a
book about “new religions” and psychoactive substances. In terms of its scope
and approach, to some extent it can be read as a “religious” companion to
Sadie Plant’s Writing on Drugs or Marcus Boon’s The Road of Excess.37
Finally, I am also fully aware that I have not discussed every significant
thinker to have recorded a drug-​induced experiences of gnosis since the turn
Another random document with
no related content on Scribd:
paheksumisensa, jos jokin taideteos ei ollut hänen mieleensä.

Luutnantti Launo ei lopulta saanut paljonkaan aikaa taulujen

katselemiseen, hänen täytyi alituisesti seurata katseellaan tuota
reipasta ja elämäniloista pientä olentoa, joka kieppui västäräkkinä
hänen edessään.

Edelfelt-salin keskellä oli sohva, ja he kävivät siihen istumaan.

Vahtimestarit olivat äkkiä kadonneet, ja mitään muuta yleisöä kuin he
tuskin galleriassa näin arkipäivänä olikaan.

Luutnantti painautui hyvin likelle tyttöä ja osoitti hänelle seinällä

riippuvia naisten muotokuvia.

— Tiedättekö te, että te olette minulle paljon elävämpi kuin kaikki

nämä ihanat naiset tässä ympärillä. Teidän punaiset huulenne ovat
monta vertaa houkuttelevammat kuin heidän maalattu hymyilynsä.
Te olette minusta monta vertaa kallisarvoisempi kuin kaikki nämä
kallisarvoiset taideteokset täällä. Teidän silmänne, jotka kimaltelevat
kuin elävät tähdet, teidän poskenne, jotka punoittavat kuin hienot
omenat, teidän ruskea tukkanne…

Kyllevi katseli häneen suurin, ihmettelevin silmin. Tuolla tavoin ei

kukaan mies ollut hänelle vielä puhunut! Tämähän kuulosti ihan kuin
runolta, niin kaunista se oli. Ja luutnantin ääni väreili niin pehmeänä
ja kiehtovana. Se ääni soi Kyllevin korvaan melkein kuin musiikki.

Mutta sitten luutnantti kietoi kätensä tytön vyötärön ympäri, ja

hänen huulensa lähentelivät tytön huulia. Lähentelivät ja lähentelivät,
kunnes oli vain pari millimetriä jäljellä.

Silloin Kyllevi äkkiä riuhtaisi itsensä irti.

 — Joku varmaan tulee. Kuulin askelia. Veikko-Ilmari heristi
korviaan.
Ei kuulunut askelia.

Hän tavoitteli uudelleen tyttöä.

— Kyllevi!

Kyllevistä tämä oli niin oudon juhlallista, ettei hän tiennyt, pitikö
hänen itkeä vai nauraa. Hän päätti nauraa.

— Hahahaa! Mitäs vielä, sanoi puotipoika ja pani taas sokeria

suuhunsa!

— Mutta Kyllevi, kuulkaahan toki.

Luutnantin ääni oli rukoileva.

— Kyllevi, tiedättekö te, että parin viikon perästä minä matkustan

ja…

— Niinkö? No, jos ikävä tulee, niin paiskatkaa postikortilla.

— Mutta minä lähden…

— Kirjeet vastataan kirjeillä ja valokuvat valokuvilla, jatkoi Kyllevi

säälimättömästi.

— Mutta minä lähden lentokoneella, ja siitä voi tulla aika

vaarallinen matka.

Kyllevi kävi äkkiä vakavaksi.

 — Mitä? Ette suinkaan vain tarkoita, että voi sattua jokin
onnettomuus?

— Kuka sen tietää! Täytyy aina olla valmistunut kaikkeen. Ja mitä

tavatonta siinä olisi, jos jotakin sattuisikin. Yhden luutnantin henki ei
ole niin kovin kallisarvoinen kapine, että sitä kannattaisi surra. Jos
joskus syöksyn alas, niinkuin epäilemättä ennemmin tai myöhemmin
teenkin, niin tuskin siitä kukaan välittääkään.

Luutnantin ääni oli hyvin, hyvin murheellinen.

— Ei, se ei saa tapahtua, minä en tahdo! Hyi, kuinka te olette

häijy, kun puhutte tuollaisia. Minä rupean itkemään.

Kyyneleet kohosivat jo Kyllevin silmiin.

Silloin Veikko-Ilmari hätääntyi.

— Älkää nyt sentään huoliko. Enhän minä sitä tarkoittanut.

Naurakaa taas, niin en koskaan enää puhu näin.

— Lupaatteko?

— Lupaan. No, kas noin.

Tyttö hymyili taas veikeästi.

Luutnantti taivutti tytön luokseen, huulet lähenivät taas huulia, pari

millimetriä oli taas vain väliä…

Silloin kaikuivat taas askeleet, tällä kertaa todelliset, proosalliset

vahtimestarin askeleet.

— Kello on neljä. Galleria suljetaan.

 He olivat molemmat kavahtaneet pystyyn. Kyllevi katsoi
rannekelloaan.

— Juupeli sentään! Noin paljon. Ja minun kun piti puoli neljältä…

Nyt minä lähden lavistamaan, ja ihan viivana!

— Odottaakahan nyt, minä tulen saattamaan.

— Kittiä vielä! Minun täytyy lähteä oikein sassiin nyt. Älkää

unohtako tädin syntymäpäivää ylihuomenna. Hei!

Kyllevi huristi jo portaita alas. Äkkiä hän kääntyi ja huusi ylöspäin:

— Minulla on nähkääs möötti yhden toisen pojan kanssa nyt.

Fazerilla.
Moints.

8.

— Oho, olettepa te nyt myrtyneen näköinen, sanoi Kyllevi ja

istuutui hieman hengästyneenä marmorilevyisen pöydän ääreen
eräässä Fazerin ikkunakomerossa.

Ensio Vaahti puhalsi taiturimaisen savukiehkuran ilmaan.

— Tuskittelen vain sitä, että minun kelloni näkyy ruvenneen

käymään niin perhanasti edellä…

— Hyi, kuinka te voitte käyttää noin rumia sanoja naisen

läsnäollessa, nuhteli Kyllevi ystävällisesti. — Voin muuten ilmoittaa
teille, että olin Ateneumissa, joten minä tuota noin olen taasen
tiedoissa ja taidoissa vähän edistynyt, jos niin passaa sanoa. Minä
nimittäin aionkin ruveta lukemaan taidehistoriaa.

— Mitä hittoa! sanoi Ensio Vaahti. — Jos kerta muutatte alaa, niin
ruvetkaa sitten lukemaan lääketiedettä. Se vasta jotakin on.

— Pyh pihkaa, sanoi Kyllevi.

Mutta Ensio Vaahti innostui.

— Vakuutan teille, että te sopisitte erinomaisesti lääkäriksi. Te

olette päättäväinen ja tarmokas, teillä on tarkka huomiokyky ja hyvä
supliikki. Ja ajatelkaa, miten mielenkiintoisille aloille lääketiede viime
aikoina on ulottanut tutkimuksensa. Psykoanalyysi esimerkiksi on
jotakin tavattoman hauskaa. Ja suggestioni-ilmiöt sitten! Suggestioni
on tulevaisuuden taidetta, jos niin saa sanoa. Tulkaapas, neiti Selin,
ylihuomenna minun kanssani kuuntelemaan tohtori Lo Mahran
esitelmää suggestionista ja katselemaan, miten koko Helsinki
antautuu hänen kokeiltavakseen. Vakuutan, että se on
mielenkiintoisempaa kuin mikään taidenäyttely konsanaan.
Tulettehan?

Kyllevi oli Vaahdin kaunopuheisten sanojen aikana hajamielisesti

silmäillyt ulos Kluuvikadulle. Näytti siltä, kuin hänen kavaljeerinsa
innostunut puhe olisi mennyt kokonaan ohi hänen korviensa.
Vähitellen hän irroitti katseensa vastapäätä katua olevan
kellokaupan kylttikellosta ja suuntasi hajamielisen haaveilevat
silmänsä Vaahtia kohti.

— Sanoitteko te jotakin?
 Ensio Vaahti hymyili enkelimäisen kärsivällisesti.

— Kysyin, haluatteko tulla kanssani ylihuomenna tohtori Lo

Mahran esitelmää kuuntelemaan.

— Ylihuomenna? sanoi Kyllevi uneksivalla äänellä. — Ei, silloin

minä en voi tulla.

— Niinkö? sanoi Vaahti surullisesta, ja hänen kauniit kasvonsa

synkkenivät. Hän oli hemmoitellun lapsen näköinen, jolta kielletään
namusia.

Syntyi hetken vaitiolo. Kyllevi silmäili taas itsepintaisesti

Kluuvikatua. Ja Ensio Vaahti poltti savukettaan maailmantuskainen
ilme suupielissään.

Ylä-Fazerin kaikilta pöydiltä kuului kuppien kilinää ja iloisten

äänten sorinaa. Mutta eräässä ikkunakomerossa vallitsi haaveellinen
hiljaisuus.

Vihdoin Vaahti katkaisi äänettömyyden.

— Tahdotteko te kahvia vai suklaata? kysyi hän.

— Suklaata luonnollisesti, vastasi Kyllevi. — Sen te muuten varsin

hyvin tiedätte.

— Minulla on muuten jo vähän kiire, sanoi Ensio. — Pitäisi mennä

luennolle.

— Kiire! sanoi Kyllevi halveksivaisesti. — Jumala loi aikaa eikä

puhunut kiireestä mitään. On muuten epäkohteliasta, että herroilla
on kiire, kun he ovat ulkona naisseurassa.
 Kyllevi avasi palttoonsa napit ja pani turkiskauluksensa
tuolinselustalle. Sitten hän otti muhvistaan käsilaukun ja
käsilaukustaan pienen peilin ja rupesi järjestelemään hatun alta
esiinpistäviä kiharoitaan. Näytti siltä, kuin hän olisi aikonut
asettautua asumaan Ylä-Fazerille loppupuoleksi päivää.

Ensio katseli häntä silmät onnettoman rukoilevina.

— Mitä varten te ärsytätte minua?

— En minä ärsytä.

— Juu.

— Ei.

Keskustelu päättyi uudelleen. Kyllevi katsoi taas ulos ikkunasta.

Hän ei oikein voinut käsittää, miksi hänen ajatuksensa koko ajan
kieppuivat sen Ateneumin Edelfelt-salin ympärillä. Hänen silmissään
väikkyi koko ajan jotakin sinistä, hän näki edessään sinisen lentäjän-
univormun ja uskollisen siniset silmät, jotka anoivat ja pyysivät…

Sitten hän äkkiä havahtui, kun tarjoilijatar asetti suklaakupin hänen

eteensä ja leivostenmyyjätär lähestyi kukkuroillaan olevan
tarjottimensa kanssa. Ei, hiisi vieköön koko haaveilemisen. Ei nyt
ollut sellaiseen aikaa.

Hän katseli Ensiota ja huomasi, että tämäkin oli ruvennut

silmäilemään ulos ikkunasta. Silloin hän raivostui. Nuoret tytöt
tahtovat kyllä mielellään istua ja katsella unelmoiden ulos ikkunoista.
Mutta he suuttuvat vallan kauheasti, jos heidän kavaljeerinsa
menettelevät samoin. Ja Ylä-Fazerilla on kavaljeerilla kaikkein
vähimmin lupa olla hajamielinen ja haaveksivainen.
 Siksi Kyllevi tähtäsi murhaavimman katseensa Ensiota kohti ja
sanoi ääni oikeutetusta kiukusta ja ivasta väristen:

— Teille taisi varmaankin jäädä puheenkerä taskuun, herra

lääketieteen kandidaatti.

— Mitä varten te olette tänään noin julmettuneen tuppisuu, jos

saan luvan kysyä?

Ei vastausta. Ensio Vaahti silmäili vain yhä tarkkaavaisemmin

Kluuvikatua.

Silloin Kyllevi löi nyrkkinsä pöytään, niin että lusikat kilahtivat ja

kermavaahto läikkyi kupista teevadille.

— Mitä te oikeastaan mulkoilette, häh?

Ensio käänsi hitaasti silmänsä Kylleviä kohti ja katseli levollisesti,

joskin samalla hieman hajamielisesti hänen kiukusta punoittavia
kasvojaan.

— Seurasin vain neidin taidehistoriallisen katseen viitoittamaa

suuntaa. Ja minun täytyy ihmetyksellä tunnustaa, että Kluuvikatu on
todellakin satumaisen kaunis juuri tässä valaistuksessa. Nuo
ihmeelliset valöörit, nuo valojen ja varjojen vaihtelut…

Nyt Kyllevin kärsivällisyys räjähti kokonaan.

— Suu tukkoon, ja vähän sassiin! Älkää enempi nokkaanne

naputtako!

Hän kokosi kuumeisella vimmalla kauluksensa ja muhvinsa ja

käsilaukkunsa.
 — Nyt minä lähden! Moints!

Ensiolla oli täysi työ saadessaan hänet rauhoittumaan.

— So so, sanoi hän lepyttävällä äänellä. — Älkää nyt huoliko.

Leikillänihän minä vain… Istutaan rauhassa ja puhutaan mukavia.
Eikös niin? Esimerkiksi siitä uudesta Valentino-filmistä. Mitenkäs
olisi, jos menisimme sitä tänä iltana katsomaan. Vai eikö teillä ehkä
ole aikaa?

— Valentino! — Kyllevin silmät loistivat ja hän istuutui innoissaan

uudelleen paikalleen. — Totta kai me lähdemme katsomaan
Valentinoa, ja ihan viivana vielä. Voi jukrapoo, hän on hurmaava!
Tiedättekö te, minä suorastaan jumaloin häntä, hän on minun
ihant…

Ensio naurahti ja silitteli hellästi Kyllevin kättä. Kyllevi ei ollut

mitään huomaavinaankaan, vaan antoi hänen silitellä.

— Te jumaloitte häntä, sanoi Ensio ymmärtäväisesti. —

Luonnollisesti te jumaloitte häntä. Mutta voitteko selittää minulle
miksi? Voitteko te antaa psykologisen analyysin tunteittenne
motiiveista?

— Psykologisen analyysin! Kyllä teidän kanssanne käskee. Mitä

varten teidän oikeastaan aina pitää olla niin riivatun psykologinen,
sitä en käsitä. Ettekö te tiedä, että me tytöt emme jaksa olla
psykologisia?

Ensio hymyili.

— Anteeksi. Unohdin kokonaan. Kun te tytöt ette jaksa olla edes

yksinkertaisen loogillisia, niin tietysti ette kykene olemaan
psykologisia, mikä on paljon monimutkaisempaa. Mutta antakaahan
kun yksinkertaistutun asian. Mikä teitä Valentinossa erikoisesti
viehättää?

Kyllevi tuumi hetkisen.

— Ulkonainen…

— Oletteko te todella niin pinnallinen?

— Älkää keskeyttäkö minua. Ulkonainen ja sisäinen olemus

yhdistettyinä. Hänen mystillisesti välähtelevät silmänsä, hänen
vakava ja hieno hymyilynsä, hänen joustava vartalonsa, hänen
ratsastamisensa, hänen tanssinsa ja hänen suutelemisensa. Hänen
ritarillisuutensa, hänen kuuma intohimonsa ja hänen romanttinen
surumielisyytensä. Tuo sympaattinen koruttomuus ja rehellisyys
koko hänen olemuksessaan, missä ulkonainen kuvastaa sisäistä ja
missä voi lukea sielun väreilyt kuin avoimesta kirjasta. Tuota aivan
erikoista miehekkyyden ja poikamaisuuden yhdistelmää, sitä me
tytöt rakastamme. Ymmärrättekö te mitä minä tarkoitan?

— Kiitos. Täydellisesti. Teillähän on kerrassaan loistavat retoriset

lahjat! Te olette sitäpaitsi aivan vastustamattoman suloinen, kun te
innostutte noin.

Kyllevi katsoi hetkisen kriitillisesti Ensiota.

— Teillä on muuten paljon samoja ominaisuuksia kuin hänellä,

sanoi hän kuin ohimennen.

Ension kasvot kirkastuivat.

 — Todellako? Tuo sympaattinen koruttomuus ja rehellisyys, sielun
väreilyt kuin avoimessa kirjassa, miehekkyyden ja poikamaisuuden
yhdistelmä?

— Top tykkänään! Parasta että työnnymme nyt ulos, muuten

tulette vielä enemmän itserakkaaksi kuin mitä te jo muutenkin olette.

He painuivat alas Fazerin rappusia, ja Ensio haki

päällysvaatteensa naulakosta.

— Hei hellumarei! huudahti Kyllevi. — Teillähän on uusi tyköistuva

päällystakki! Ja knalli sitten vielä. No, nytpä te vasta näytätte
filminäyttelijältä. Teihin voisi oikein pihkaantua!

Ensio suorastaan säteili. Hän saattoi Kylleviä kotiin Esplanaadia ja

Erottajaa pitkin kuin nuori lumoava satuprinssi pientä Tuhkimoansa.
Hän jutteli ja nauroi, ja hänen valkeat hampaansa kiilsivät hänen
hymyillessään. Hän oli varma siitä, että kaikki tytöt kääntyivät
taakseen ja katselivat häntä.

Hän seurasi Kylleviä sisälle porraskäytävään saakka. Siellä

hämärässä hän äkkiä kumartui Kyllevin puoleen hymyillen
vastustamatonta ja voitonvarmaa hymyilyään.

— Mitä te ajattelette? kuiskasi Kyllevi pelokkaana. — Jokuhan voi

koska hyvänsä tulla.

Mutta Ensio kietoi käsivartensa lujasti ja määrätietoisesti hänen

vyötäistensä ympäri.

— Kyllevi, äänsi hän hiljaa ja hänen silmänsä välähtivät. — Pikku

Kyllevi!
 Kyllevi pysyi hiljaa kuin hiiri hänen syleilyssään.

Hänen raikkaat, pyytävät huulensa lähenivät Kyllevin passiivisen

epävarmoja huulia, ne lähenivät lähenemistään, kunnes oli vain
muutaman millimetrin ero.

Silloin katuovi äkkiä aukesi ja joku tuli sisälle.

Kyllevi huudahti säikähtyneenä ja työnsi Ension luotaan. Sitten

hän huomatessaan kuka tulija oli syöksyi vinhaa vauhtia rappusia
ylös. Ensio tyköistuvine palttoineen ja knalleineen hävisi jonnekin
porraskäytävän hämärään.

Tulija oli Elvi.

9.

Hovineuvoksetar Lacksonin syntymäpäiväkutsuilla oli paljon

arvokkaan näköisiä ja kunnioitusta herättäviä tätejä ja setiä, joten
Kyllevi pysyi alussa hyvin hiljaisena ja harvasanaisena.
Päivällispöydässä Veikko-Ilmari istui häntä vastapäätä Elvin
vieressä, mutta hän ei uskaltanut sinne juuri vilkaistakaan. Elvin
paljonpuhuva katse oli ollut hänen kauhistuksensa sitten
toissapäivän, jolloin tuo onneton porraskäytäväkohtaus sattui.

Kyllevi huomasi kuitenkin, että Elvillä ja Veikko-Ilmarilla oli

tavattoman hauskaa keskenään. Elvi rupatteli ja nauroi koko ajan, ja
Veikko-Ilmari katseli häneen herkeämättä sivultapäin kauniine
sinisine silmineen ja suu hellässä hymyssä, kuten Kyllevistä tuntui.
Elvillä oli uusi tummansininen silkkipuku, joka puki häntä
erinomaisesti. Hänen paljaat olkapäänsä ja käsivartensa loistivat
valkeina ja täyteläisinä, hänen kapeat kasvonsa olivat hienot ja
kalpeat, hänen intelligentit silmänsä täynnä eloa ja vilkkautta.

Hänellä on kypsän naisen kaikki houkutuskeinot, ajatteli Kyllevi

katkerasti, vaikka hän kuitenkin varsin hyvin tiesi, ettei Elvi ollut kuin
kahdenkymmenenkuuden ikäinen. Mutta kun itse on vasta
seitsemäntoista vanha, niin silloin kaksikymmentäkuusi on jo kypsä
ikä.

Kyllevi huomasi, miten Mia-täti koko ajan paikaltaan pöydän

päästä katseli Elviä ja luutnantti Launoa noin erikoisen suojelevasti
ja siunaavasti, ymmärtäväinen hymy huulillaan, niinkuin vanhoilla
tädeillä usein on tapana katsella nuorta ihmisparia, joka heidän
luulonsa mukaan on »löytänyt toisensa». Mia-tädin suopea ja
myhäilevä katse raivostutti Kylleviä vielä enemmän. Hän tunsi, miten
kiukku ja mustasukkaisuus kasvamistaan kasvoivat hänen
povessaan.

Olihan Launo tosin toissapäivänä Ateneumissa yrittänyt suudella

häntä, mutta samaahan oli Vaahtikin kohta sen jälkeen yrittänyt
tehdä rouva Lacksonin paraatirapuissa. Ja Kyllevin vaisto sanoi
hänelle, että nuoret miehet ylipäänsä varsin kernaasti tahtovat
suudella pieniä kokemattomia tyttölapsia, tällaisilla suudelmilla
kuitenkaan tarkoittamatta mitään erikoisen vakavaa. Ja kun Kylleville
itselleen hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli suhteissaan nuoriin
herroihin viime aikoina menetellyt hieman häilyväisesti, niin eihän
hän saattanut olettaakaan muuta kuin että nuoret herrat tavallisesti
maksoivat tytöille samalla mitalla takaisin.

Päivällisen jälkeen, kun muut joivat kahvia salissa, Elvi vei Veikko-
Ilmarin omaan huoneeseensa hieman erilleen muista. Kyllevi seurasi
tarkasti heidän hommiaan avonaisesta ovesta. He keskustelivat
vilkkaasti ja istuutuivat molemmat vieretysten Kyllevin sohvalle.

— Noo, mitä varten pikku Kyllevi on niin miettiväisen näköinen

tänään? kysyi Mia-täti hyväntahtoisesti ja istuutui hänen viereensä.

— Minun sydämeni on kovasti ylösmurheellistutettu, sanoi Kyllevi

hieman hajamielisesti, irroittamatta katsettaan pariskunnasta Elvin
huoneen sohvalla.

— Lapsi parka, sanoi Mia-täti hellästi. Hänen alituinen hellyytensä

kiusasi Kylleviä.

— Olen nimittäin tässä jauhanut erinäisiä kysymyksiä, mutta

mitäpä minusta mullikasta on niitä asioita selvittelemään.

— Pikku Kyllevi on tainnut opiskella kovin vakavasti viime aikoina,

sanoi Mia-täti.

— Kittiä vielä, täti kulta! En minä ole opiskellut yhtään. Olen vain
istunut Fazerilla ja leffandessa kaiket päivät. Olen suuttunut koko
opiskelemiseen. Se on minusta ihan yhtä turhaa kuin että sialla on
sarvet ja torpparin hevosella kaksi häntää.

— Ei mutta Kyllevi, kuinka sinä tuolla tavalla puhut, sanoi Mia-täti

moittivasti. — Pitää harrastaa hyödyllisiä ja vakavia asioita.

— Minä harrastan Valentinoa nykyään, sanoi Kyllevi. — Täti

menisi vain kerrankin häntä katsomaan, niin täti pihkaantuisi heti
paikalla. Tietääkös täti, hänellä on sellainen autuaallinen pususuu,
niin että oikein hemasee. Justiinsa niinkuin tuolla luutnantilla tuolla
Elvin sohvassa.
 — Elvi on niin kovasti iloisen näköinen tänä iltana. Oikein sydäntä
lämmittää, kun hänen onneaan katselee, sanoi Mia-täti hempeästi.

— Mitä myrkyn pakanaa täti oikein meinaa? Minusta Elvi on aika

retkunsekainen katsella, kirjava kuin kanan kylki.

Ja Kyllevi nousi päättäväisesti seisomaan.

— Nyt minä lähden tästä travaamaan, silmät killillä katselen kaikki

mitä talossa hommataan.

Kyllevi lähti hitaasti luovimaan ympäri salia, Elvin huone salaisena

päämaalinaan.

Elvi ja Veikko-Ilmari keskustelivat juuri kaikessa rauhassa

autosuggestionista, kun Kyllevi lähestyi.

— Tohtori Lo Mahra on nero, kerrassaan nero, sanoi Elvi. —

Ihailen häntä aivan tavattomasti. Suren kovasti, etten päässyt hänen
esitelmäänsä tänään, mutta seuraavalla kerralla varmasti menen.
Varmasti sinäkin innostuisit, Veikko-Ilmari, jos vain tahtoisit.

— Tuskin, sanoi Veikko-Ilmari hajamielisesti.

Hän oli huomannut Kyllevin ovella.

— Tulisit vain kerrankin häntä kuuntelemaan, sanoi Elvi

rukoilevasti. — Minua surettaa, että sinä tässä asiassa olet niin
välinpitämätön, meillä molemmilla kun aina muuten on ollut niin
samanlaiset mielipiteet… Jassoo, Kyllevi. Haetko sinä jotakin.

— Tulin vain katsomaan tätä sinun mielenkiintoista sohvaasi, Elvi-

kultaseni, sanoi Kyllevi hieman pisteliäällä äänellä. Tahtoisin
nimittäin niin hiivatin mielelläni tietää, onko se rokokoota vai
rousseauta, vai mitä tyyliä se on.

— Se on empireä, sanoi Elvi. — Se sinun varsin hyvin pitäisi

tietää, sinä kun olet lukevinasi taidehistoriaa.

— En minä enää lue taidehistoriaa. Se on jo voitettu kanta. Olen

päättänyt muuttaa alaa ja lukea lääkäriksi.

— Niinkö? naurahti Elvi. — Kolmannen kerran tänä syksynä!

Mitähän sinä, lapsikulta, vielä ennätätkään, ennenkuin lukukausi
päättyy!

Myöskin Veikko-Ilmari nauroi.

— Kun yliopiston tiedekunnat loppuvat, niin te kai menette

talouskouluun ja käsityökursseille, sanoi hän. — Sitenhän loppuu
niin monen siivettären yliopistollinen odysseia.

Kyllevi loi Veikko-Ilmariin vihaisen katseen. Uskaltaakin, senkin

mokoma, ajatteli hän itsekseen, mutta ei sanonut mitään. Seisoi vain
ovenpieleen nojaten ja tuijotti pariskuntaa sohvalla.

Elvi löi Veikko-Ilmaria kepeän leikillisesti poskelle.

— Herra luutnantille tietysti kelpaisi parhaiten juuri sellainen

talouskurssin läpikäynyt rouva, joka osaisi laittaa hyvää ruokaa, vai
kuinka? Mutta minäpä näytän, ettemme me naismaisteritkaan niin
vallan takapajulla ole, mitä taloudellisiin avuihin tulee. Odotahan, niin
käyn hakemassa sinulle kahvia sekä mokkatorttua, jonka todistetusti
itse olen valmistanut alusta loppuun saakka.

Elvi loi koketin silmäyksen Veikko-Ilmariin ja lähti saliin.

 Kyllevi murjotti yhä ovensuussa. Häntä harmitti, kun Veikko-Ilmari
ei puhunut mitään.

— No, mitäs varten te istutte siinä niin tuppisuuna ja killitätte

kulmienne alta? kysyi Kyllevi viimein.

— Minäkö? sanoi Veikko-Ilmari ikäänkuin äkisti havahtuen

mietelmistään.

— No te juuri, kukas muu. En suinkaan minä tässä seiniltäkään

kysellyt.

Kyllevi istuutui hänen viereensä sohvalle.

— Sanokaahan minulle, mitä te pidätte Arma Wallista, kysyi hän

hetken kuluttua.

Veikko-Ilmari katsoi häneen hieman ihmetellen.

— Arma Wallista! Kuinka niin?

— Kysyin nyt muuten vain, noin lystikseni.

— Onhan hän aika hauska tyttö, sanoi Veikko-Ilmari.

— Jaaha, sanoi Kyllevi. — Mitä te sitten pidätte Irja Heimosta?

— Kyllä hänkin minusta on noin kokolailla mukava.

— Entä Mairesta?

— Hän on suloinen. Ehdottomasti.

 — Jassoo, no hyvä! sanoi Kyllevi ja istui hetkisen totisen
näköisenä.

Sitten hän äkkiä kysyi, kuin ohimennen, mutta hieman väreilevällä

äänellä:

— Mitä te pidätte Elvistä sitten?

— Elvistä! Tietysti minä hänestä pidän. Kuinkas muuten.

— Niin mutta kenestä tytöstä te pidätte kaikkein eniten? intti

Kyllevi.

Veikko-Ilmari hymyili salaperäisesti.

— Kaikkein eniten? Tiedättekö te, sitä minä en todella osaa

sanoa. Minä pidän heistä kaikista.

— Pidättekö te kaikista? Herran pieksut sentään, silloinhan te

olette oikea don Quixote!

— Don Quixote?

— Niin juuri, ettekö te tiedä. Se espanjalainen setä, josta Mozart

on tehnyt oopperan. Kai te hänet tunnette? Minä en tosin ole nähnyt
sitä oopperaa, mutta minä luulen, että hän oli kanssa semmoinen
joka — joka — joka piti heistä kaikista!

Veikko-Ilmari nauroi täyttä kurkkua.

— Ahaa, te tarkoitatte don Juania! Kiitos kunniasta!

Elvi palasi tuoden kahvia.

 — Ole hyvä, Veikko-Ilmari, sanoi hän. — Jos sinäkin tahdot,
Kyllevi, niin saat mennä salista noutamaan. En saanut kuin kaksi
kuppia kulkemaan.

— Kiitos, Elvi kultaseni, join juuri äsken, kun istuin rakkailemassa

Mia-tädin kanssa.

Elvi nauroi.

— Saako luvan kysyä, mistä kantasanasta »rakkailla» johtuu,

kysyi hän.
— Tuleeko se sanasta rakas vai sanasta rakkari?

— Molempi parempi, sanoi Kyllevi.

Veikko-Ilmari selaili Elvin valokuva-albumia, ja Elvi nojautui

tuttavallisesti hänen ylitseen katsellen hänkin Parisin-matkalla
ottamiaan kamerakuvia.

— Muistatko, Veikko-Ilmari, tuota suloista pientä puistoa

Montmartressa? Siellä vietimme ihanan kevätillan, muistatko?
Kastanjat kukkivat ja läheisestä kahvilasta kuuluivat tangon sävelet.
Sinä olit ostanut minulle vanhalta kukkienmyyjättäreltä pienen
orvokkikimpun, joka tuoksui lumoavasti…

Kyllevi pani merkille, miten Elvin ja Veikko-Ilmarin katseet kuin

muistojen kyllästyttäminä upposivat toisiinsa.

— Ohoo, tokaisi Kyllevi, teillä näkyy olleen yhteinen menneisyys,

huomaan minä!

Elvi rypisti otsaansa, mutta Veikko-Ilmari käänsi nauravat

kasvonsa
Kylleviä kohti.

— Siitäkö tuntuu, pikku Kyllevi-neiti! Mutta ehkä sen sijasta meillä

molemmilla, teillä ja minulla, on yhteinen tulevaisuus! Mitä te siitä
arvelette?

— Hahahaa! nauroi Kyllevi täyttä kurkkua. — Kylläpä te osaatte!

Kyllevin silmät loistivat. Ja hän rupesi äkkiä innostuneena

hoilaamaan:

Hamppari loikki maantien poikki, ja lakki oli kaheliansa, juu!

— Niin meillä Joutsenlahdessa päin lauletaan, selitti hän. — Ja

sitten siellä lauletaan yhtä toista kaunista laulua, jota punakaarti aina
veisasi, nimittäin että »Köyhä Suomen kansa…» No, mitä te nyt
minuun noin tuijotatte niinkuin lehmä uutta navetanovea?

— Ehkä olet ystävällinen ja hieman hillitset itseäsi, pikku Kyllevi,

sanoi Elvi. — Kuten ehkä kuulet, soittaa Mia-täti juuri Schumannia
salissa, joten vieraittemme mielestä sinun punakaartilaislaulusi
varmasti vaikuttaisivat häiritseviltä.

— Pyh pihkaa, sanoi Kyllevi. — Sinä nyt aina olet noin nokka
solmussa, kun minä yritän pitää hauskaa.

— Älä huoli kiivastua, sanoi Elvi rauhallisesti. — Tahdoin vain

varoittaa sinua, ettet uudelleen tekisi samanlaista skandaalia kuin
silloin osakunnassa. Tai kuin toissa päivänä meidän
rappukäytävässä.

— Elvi! huusi Kyllevi ja sävähti tulipunaiseksi.