Relational Vulnerability: Theory, Law

and the Private Family 1st Edition Ellen

Gordon-Bouvier
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/relational-vulnerability-theory-law-and-the-private-fam
ily-1st-edition-ellen-gordon-bouvier/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Private Law and Practical Reason: Essays on John

Gardner's Private Law Theory (Oxford Private Law
Theory) Haris Psarras (Editor)

https://ebookmass.com/product/private-law-and-practical-reason-
essays-on-john-gardners-private-law-theory-oxford-private-law-
theory-haris-psarras-editor/

Oxford Studies in Private Law Theory: Volume I Paul B

Miller (Editor)

https://ebookmass.com/product/oxford-studies-in-private-law-
theory-volume-i-paul-b-miller-editor/

Philosophical Foundations of Children’s and Family Law

Elizabeth Brake

https://ebookmass.com/product/philosophical-foundations-of-
childrens-and-family-law-elizabeth-brake/

The Theory of the Marketing Firm Gordon Foxall

https://ebookmass.com/product/the-theory-of-the-marketing-firm-
gordon-foxall/
A Relational Moral Theory: African Ethics in and beyond
the Continent Thaddeus Metz

https://ebookmass.com/product/a-relational-moral-theory-african-
ethics-in-and-beyond-the-continent-thaddeus-metz/

Private Capital Investing: The Handbook of Private Debt

and Private Equity (Wiley Finance) 1st Edition Ippolito

https://ebookmass.com/product/private-capital-investing-the-
handbook-of-private-debt-and-private-equity-wiley-finance-1st-
edition-ippolito/

Cryptocurrencies in Public and Private Law David Fox

(Editor)

https://ebookmass.com/product/cryptocurrencies-in-public-and-
private-law-david-fox-editor/

Chatbots And The Domestication Of AI: A Relational

Approach 1st Edition Edition Hendrik Kempt

https://ebookmass.com/product/chatbots-and-the-domestication-of-
ai-a-relational-approach-1st-edition-edition-hendrik-kempt/

Twitter, the Public Sphere, and the Chaos of Online

Deliberation 1st ed. Edition Gwen Bouvier

https://ebookmass.com/product/twitter-the-public-sphere-and-the-
chaos-of-online-deliberation-1st-ed-edition-gwen-bouvier/
PALGRAVE SOCIO-LEGAL STUDIES

Relational
Vulnerability
Theory, Law and the
Private Family

Ellen Gordon-Bouvier
Palgrave Socio-Legal Studies

Series Editor
Dave Cowan
School of Law
University of Bristol
Bristol, UK
The Palgrave Socio-Legal Studies series is a developing series of monographs
and textbooks featuring cutting edge work which, in the best tradition of
socio-legal studies, reach out to a wide international audience.

Editorial Board
Dame Hazel Genn, University College London, UK
Fiona Haines, University of Melbourne, Australia
Herbert Kritzer, University of Minnesota, USA
Linda Mulcahy, University of Oxford, UK
Rosemary Hunter, University of Kent
Carl Stychin, University of London, UK
Mariana Valverde, University of Toronto, Canada
Sally Wheeler, Australian National University College of Law, Australia.

More information about this series at

http://www.palgrave.com/gp/series/14679
 Ellen Gordon-Bouvier

Relational
Vulnerability
Theory, Law and the Private Family
Ellen Gordon-Bouvier
School of Law
Oxford Brookes University
Oxford, UK

Palgrave Socio-Legal Studies

ISBN 978-3-030-61357-0 ISBN 978-3-030-61358-7 (eBook)
https://doi.org/10.1007/978-3-030-61358-7

© The Editor(s) (if applicable) and The Author(s), under exclusive license to Springer Nature Switzerland
AG 2020
This work is subject to copyright. All rights are solely and exclusively licensed by the Publisher, whether
the whole or part of the material is concerned, specifically the rights of translation, reprinting, reuse
of illustrations, recitation, broadcasting, reproduction on microfilms or in any other physical way, and
transmission or information storage and retrieval, electronic adaptation, computer software, or by similar
or dissimilar methodology now known or hereafter developed.
The use of general descriptive names, registered names, trademarks, service marks, etc. in this publication
does not imply, even in the absence of a specific statement, that such names are exempt from the relevant
protective laws and regulations and therefore free for general use.
The publisher, the authors and the editors are safe to assume that the advice and information in this book
are believed to be true and accurate at the date of publication. Neither the publisher nor the authors or
the editors give a warranty, expressed or implied, with respect to the material contained herein or for any
errors or omissions that may have been made. The publisher remains neutral with regard to jurisdictional
claims in published maps and institutional affiliations.

Cover illustration: Contributor: Stone Bay Photography/Alamy Stock Photo

This Palgrave Macmillan imprint is published by the registered company Springer Nature Switzerland AG
The registered company address is: Gewerbestrasse 11, 6330 Cham, Switzerland
For my family
 Acknowledgements

This book builds on and develops the research that I carried out for my Ph.D.
at the University of Birmingham. My supervisor, Rosie Harding, provided me
with invaluable support and guidance and I remain very grateful to her for
this and to my examiners, Anne Barlow and Lisa Webley for their helpful
comments on how my research could be taken forward.
I also want to thank my colleagues at Oxford Brookes University for their
support and friendship when writing this book. Thanks to various conversa-
tions and discussions, I have been able to develop and refine many of the ideas
in this book. In particular, I want to thank Lucy Vickers, Peter Edge, Beverley
Clack, Chris Lloyd, Scott Morrison, Tobi Kliem, Aravind Ganesh, Yue Ang,
Sonia Morano-Foadi, and Chara Bakalis for the helpful conversations that I
have had with them about my research. I also want to thank the members of
the Centre for Diversity Policy Research and Practice for inviting me to their
events and lunches, especially Anne Laure Humbert, Heather Griffiths, Kate
Clayton-Hathaway, Alexis Still, and Meike Tyrrell.
I received some very helpful feedback on the ideas that formed the basis of
this book at the SLSA conference in 2019 in a vulnerability-themed stream
organised by Jess Mant, Roxanna Dehaghani, and Daniel Newman from
Cardiff University. I have also had useful discussions about vulnerability with
Fae Garland, Jane Krishnadas, Donna Crowe-Urbaniak, and Anna Heenan,
prompting me to think about new angles to some of the issues raised in the
book.

vii
viii Acknowledgements

I had been due to spend three weeks as a visiting scholar at the Vulner-
ability and Human Condition Initiative at Emory University in April 2020.
Sadly, the COVID-19 pandemic prevented this from going ahead. However, I
would like to thank the members of the Initiative, especially Martha Fineman
and Mangala Kanayson, for their help and assistance with organising the visit.
As I hopefully make clear in this book, Professor Fineman’s work has inspired
me hugely, and I hope to be able to visit Emory at some point in the future.
Finally, I am very grateful to the series editor, Dave Cowan, for his helpful
and incredibly constructive comments on draft book proposals, and the edito-
rial support that I have received from Palgrave Macmillan, especially from
Josie Taylor and Liam Inscoe-Jones.

Ellen Gordon-Bouvier
 Contents

1 Introducing Relational Vulnerability 1

Being Vulnerable: The Inherent Human Condition 3
Expanding the Boundaries of the Universal Model 5
A Theory of Relational Vulnerability: Core Claims 10
Chapter Summaries 14
Conclusion 18
Bibliography 19

2 Embodiment, Temporality, and the Private Family 23

Embodied Vulnerability: Temporality and Rhythms 24
Embodied Vulnerability and Relationality 28
Frozen in Time: The Autonomous Liberal Subject 32
The Private Family: A Cloak for Dependency-Work 37
Conclusion 45
Bibliography 46

3 Relational Vulnerability: Economic, Psychological, Spatial 51

Relational Vulnerability: Its Nature and Temporality 52
The Three Strands of Relational Vulnerability 53
Economic Harms 54
Psychological Harms 57
Spatial Harms 64
Conclusion 72
Bibliography 73

ix
x Contents

4 Vulnerability, Law, and the Married Family 81

Law’s Influence on Marriage 82
Marriage, Divorce, and the Restrained State 84
Tracing the Evolution of the Dependency-Worker’s Role 88
A New Era: The Autonomy Turn 94
Conclusion 102
Bibliography 104

5 Vulnerability, Law, and the Unmarried Family 107

Dependency-Work in Cohabiting Relationships: The Legal
Framework 108
The Commitment to Autonomy 112
Emotional and Rational Voices: Conflicting Legal Narratives 116
The Private Family’s Influence: Gender and Sentimentality 119
The Male Claimant: Commercialising the Personal 126
Conclusion 131
Bibliography 132

6 Theorising Resilience 135

The Origins of Resilience: Overcoming Hardship 136
Neoliberal Interpretations of Resilience: Invulnerability
and Personal Responsibility 138
A New Vision of Resilience: The ‘Responsive State’ 141
Towards a Theory of Resilience for Dependency-Workers 144
Temporal Aspects of Resilience 156
Conclusion 157
Bibliography 159

7 Imagining the Responsive State 163

A Preliminary Question: Distinguishing Between Married
and Unmarried Families 164
Response 1: Redistribution of Resources 167
Response 2: State Subsidy for Dependency-Work 171
Response 3: Deferred Community of Property 178
The Need for a Holistic Approach 184
Conclusion 185
Bibliography 186
 Contents xi

8 Concluding Thoughts 189

The Vulnerability Perspective 189
A Global Crisis and the Need for Urgent Reform 195
Bibliography 197

Index 199
 Table of Cases

Abbott v Abbott [2007] UKPC 53

Adekunle v Ritchie [2007] 2 P&CR DG 20
Burns v Burns [1984] Ch 317
Clutton v Clutton [1991] FCR 265
Cobbe v Yeoman’s Row [2008] UKHL 18
Coombes v Smith [1986] 1 WLR 808
Crabb v Arun District Council [1976] Ch 179
Crossley v Crossley [2007] EWCA Civ 1491
Culliford and another v Thorpe [2018] EWHC 426
Curran v Collins [2013] EWCA Civ 382
Curran v Collins [2015] EWCA Civ 404
Davies and Another v Davies [2016] EWCA Civ 463
Dobson v Griffey [2018] EWHC (Ch) 1117
Eves v Eves [1975] 1 WLR 1338
F v F (Ancillary Relief: Substantial Assets) [1995] 2 FLR
Foskett v McKeown [2001] 1 AC 102
Gallarotti v Sebastianelli [2012] EWCA Civ 865
Geary v Rankine [2012] EWCA Civ 555
Gissing v Gissing [1971] AC 886
Grant v Edwards [1986] Ch 638
Greasley v Cooke [1980] 3 All ER 710
Hammond v Mitchell [1991] 1 WLR 1127
Hyde v Hyde and Woodmansee (1866) 1 P&D 130

xiii
xiv Table of Cases

Hyman v Hyman [1929] AC 601

James v Thomas [2007] EWCA Civ 1212
Jennings v Rice [2002] EWCA Civ 159
Jones v Kernott [2011] UKSC 53
K v K (Ancillary Relief: Pre-Nuptial Agreement) [2003] 1 FLR 120
Lawrence v Gallagher [2012] EWCA Civ 394
Lloyds Bank v Rosset [1991] 1 AC 107
Martin v Martin [1978] Fam 12
Matthews v Matthews [2013] EWCA Civ 1874
Mesher v Mesher [1980] 1 All ER 126
Miller v Miller;McFarlane v McFarlane [2006] UKHL 24
N v N (Jurisdiction) [1999] 2 FLR 745
Radmacher v Granatino [2010] UKSC 42
RC v JC [2020] EWHC (Fam) 466
Rubin v Dweck [2012] BPIR 854
SA v PA [2014] EWHC 392
Smith v Bottomley [2013] EWCA Civ 953
SS v NS (Spousal Maintenance) [2014] EWHC (Fam) 4183
Stack v Dowden [2007] UKHL 17
Suter v Suter and Jones [1987] Fam 111
Thompson v Hurst [2012] EWCA 1752
Thomson v Humphrey [2009] EWHC 3576
Thorner v Major [2009] UKHL 18
Tinsley v Milligan [1993] 1 WLR 126
V v V (Prenuptial Agreement) [2011] EWHC (Fam) 3230
Wachtel v Wachtel [1973] Fam 72
Waggott v Waggott [2018] EWCA Civ 727
Wayling v Jones [1995] 2 FLR 1029
White v White [1999] Fam 304
White v White [2001] 1 AC 596

Canadian Cases
Lac Minerals v Corona [1989] 2 SCR 574
Pettkus v Becker [1980] 2 SCR 834
Rawluk v Rawluk [1990] 1 SCR 70
 Table of Cases xv

Australian Cases
Muschinski v Dodds [1985] 160 CLR 583
Baumgartner v Baumgartner [1967] 164 CLR 137
West v Mead [2003] NSWSC 161
 Table of Legislation

England and Wales

Care Act 2014
Civil Partnership Act 2004
The Civil Partnership (Opposite Sex) Regulations 2019
Divorce Dissolution and Separation Act 2020
Divorce and Financial Provision Bill 2014-15
Divorce and Financial Provision Bill 2016-17
Divorce and Financial Provision Bill 2017-19
Equality Act 2010
Family Law Act 1996
Legal Aid Sentencing and Punishment of Offenders Act 2012
Marriage Same Sex Couples Act 2013
Matrimonial Causes Act 1973
Matrimonial and Family Proceedings Act 1984
Matrimonial Proceedings and Property Act 1970

Scotland
Family Law (Scotland) Act 2006

South Africa
Matrimonial Property Act No. 88 of 1984

xvii
 1
Introducing Relational Vulnerability

Over the past decade, a new discourse of human vulnerability has emerged
in socio-legal and critical studies, providing a novel lens through which
to analyse law and state policy. This ‘vulnerability-theory’ is rooted in the
notion that, as humans, we all share an inherent vulnerability that is ulti-
mately grounded in our embodied nature. As the theory’s leading proponent,
Professor Martha Fineman (2008, p. 9) argues, the human condition is
susceptible to “the ever-present possibility of harm and injury from mildly
unfortunate to catastrophically devastating events”. As a result of our embod-
iment, Fineman (2017, p. 134) asserts that we are also “dependent upon,
and embedded within, social relationships and institutions throughout the
life course”. Being vulnerable, Fineman argues, is a constant and unavoid-
able state and, try as we might, we can no more escape being vulnerable than
we can escape our own bodies. Therefore, the theory does not seek to elim-
inate vulnerability (because such a thing would be impossible), but instead
calls for a more responsive and engaged state, one that will acknowledge the
reality of the embodied and embedded human condition and, through its
various institutions, provide the resources, or resilience, necessary to reduce
the risk of harm, rather than its current practice of stigmatising dependency,
regarding it as a failure to attain autonomous personhood (Fineman 2010).
It is difficult to do justice in relatively few words to the full impact that this
‘vulnerability-turn’ has had on legal scholarship, both in the UK and glob-
ally. The past five Law and Society Association annual meetings have featured
numerous paper sessions and roundtable discussions centred around vulner-
ability. Fineman’s own Vulnerability and the Human Condition Initiative

© The Author(s) 2020 1

E. Gordon-Bouvier, Relational Vulnerability, Palgrave Socio-Legal Studies,
https://doi.org/10.1007/978-3-030-61358-7_1
2 E. Gordon-Bouvier

at Emory University, USA, was founded in 2008, and organises sympo-

siums, conferences, and discussions across the world. Thus, it is clear to
see the theory’s impact, uniting scholars across a range of socio-legal disci-
plines through the common thread of recognising vulnerability as a universal
condition. This has led to a substantial reinvigoration and reconceptualisa-
tion of debates in a range of legal areas, including transgender rights (Dietz
and Pearce 2020), disability law (Clough 2017), bioethics (Thomson 2018),
and criminal justice (Dehaghani and Newman 2017).
This book is an expansion of, and contribution to, the existing scholar-
ship on vulnerability. Using Fineman’s notion of universal vulnerability as
a foundation, I build upon it by putting forward a new model of what I
term relational vulnerability that I apply in the specific context of English
law’s treatment of unpaid work when performed in the context of the
private married or unmarried family. In doing so, I also want to develop a
more nuanced understanding of universal, embodied vulnerability, empha-
sising its inherently temporal nature, marked by both unpredictability and
inevitability. My approach builds on Fineman’s notion of human relational
and institutional embeddedness, exploring how the relational structures in
which we are all inevitably situated can expose us to harms rather than
providing resilience. The existing universal model of vulnerability has been
accused of focusing excessively on vulnerability that is biological in origin,
arising from the embodied human condition (see Mackenzie et al. 2014).
By contrast, this book’s context-specific theoretical approach distinguishes
between vulnerability that occurs as a result of embodiment and is therefore
unavoidable, and that arising from other sources, which is often preventable.
I argue that it is not just our bodies that expose us to the risk of harm, but
that additional disadvantages can also arise as a result of how the state and its
institutions, including law, respond to our embodiment and relationality.
The setting for the book is the legal regulation of the private family and
specifically English law’s response to the various disadvantages that flow from
gendered role specialisation during marriage or cohabitation. While there
already exists substantial feminist literature on this topic (e.g., Thompson
2015; Barlow 2015; Garland 2015), the vulnerability lens allows me to
examine the issues from a novel perspective and to take the debate in a
new direction. I argue that the state and law, driven by increasingly neolib-
eral1 policies and motivations, structures the private family to function as

1 Inthis book, I use neoliberalism as a loose term to describe the prevalence of state policies that
promote personal responsibility, market freedom, and individual economic self-sufficiency (see Harvey
2007). Neoliberal policies are based on the classic liberal theories of personhood that I discuss
throughout the book.
 1 Introducing Relational Vulnerability 3

a mask for the inevitable dependency-work that is necessary to sustain the

human life course. This term, which has been employed by a number of
feminist scholars (see e.g., Fineman 2000; Kittay 1999), is given a broad defi-
nition in this book, encompassing all forms of socially reproductive labour,
including (but not limited to) caring for children and adults, providing the
support necessary for adults to engage in the workforce, and performing
the work necessary to produce and maintain the home as the locus of the
private family. Dependency-work’s concealment within the family (where it is
predominantly assigned to its female members) allows the state to promote an
artificial, disembodied version of personhood, one that permits it to remain
restrained and unresponsive to vulnerability. This comes at the direct expense
of those who perform the work (termed ‘dependency-workers’ in this book),
who are exposed to a range of avoidable harms throughout their lives.
While I argue that the relational vulnerability affecting dependency-
workers exposes them to various preventable disadvantages, I also recognise
that relational vulnerability is inextricably tied to the embodied ‘ordinary’
vulnerability that affects us all. The relational vulnerability I explore in this
book arises because the state wishes to imagine that we are disembodied,
atomistic, and invulnerable, and relies on hidden and unpaid labour to
uphold this image. Legal and policy reform not only must address the harms
currently suffered by dependency-workers but must also acknowledge the
embodiment, fragility, and embedded relationality of humanity.

Being Vulnerable: The Inherent Human

Condition
Discourses of vulnerability have historically been employed when advocating
for special protections for identifiable groups thought to possess particular
sensibilities, such as ‘the elderly’, or ‘persons with disabilities’ (Formosa 2014).
For instance, Goodin (1985) calls for collective societal responsibility for
protecting those that are especially vulnerable owing to their dependency on
others. Equally, in other fields where a vulnerability discourse has traditionally
been employed, including medicine, social psychology, and child protec-
tion, terms such as ‘vulnerable patient’ or ‘vulnerable child’ connote some
special need or weakness that falls outside the expected norm. By instead
emphasising vulnerability as a constant and shared , rather than extraordi-
nary, state of being, Fineman’s universal model moves away from potentially
negative connotations of victimhood (see Clough 2017). This demonstrates
vulnerability theory’s radical and transformative potential in a range of fields,
4 E. Gordon-Bouvier

encouraging a fundamental reordering of the state and its institutions, one

that has the potential to achieve social justice on a substantially broader
scale than the somewhat hollow call for anti-discrimination measures for
marginalised ‘vulnerable groups’, which rests on the assumption that the
norm is invulnerability (Fineman 2012).
Vulnerability theory criticises and challenges the problematic and flawed
conceptions of personhood proffered by classical liberal legal and philosoph-
ical theories, which underpin modern, increasingly neoliberal, state policies.
It argues that these are modelled on a hypothetical autonomous liberal subject
that is self-sufficient, rational, and disembodied (Barclay 2000; Grear 2011).
In very generalised terms, the liberal legal and political theories that vulnera-
bility theory critiques are based on the assertion that humans possess innate
free will and inner moral agency, which the state has a duty to protect. Exam-
ples of this include Kant’s (1996) theory of internal moral law, Rawls’ (1971)
theory of justice, Raz’s (1986) notion of liberal perfectionism, and Dworkin’s
(1988) theory of individual freedom. From a critical feminist perspective,
these theories promote a problematic and unrealistic version of personhood
that struggles to explain relationships of affection, dependency, and care.
Liberal theories of personhood fail to acknowledge that, in intimate and
familial unions, people frequently make decisions that do not appear to be
in their own interests, motivated or dictated by their relational connections.
Liberal theory’s lack of engagement with relationality sometimes depicts these
decisions as indicating an absence of rationality or autonomy on the part
of the decision maker, for example in the case law governing the doctrine
of undue influence in contract law, where dependency on another person
can be viewed as evidence of lack of free will (see Auchmuty 2002). Liberal
and neoliberal accounts tend to pathologise vulnerability and dependency as
weaknesses, symbolic of a failure to attain autonomous personhood (Chan-
dler and Reid 2016). Questions of relationality, affection, and emotion are
thought to lie beyond legal and state concern and are instead consigned to an
imagined ‘private realm’, into which the state does not interfere (O’Donovan
1985).
Vulnerability theorists call for the state to abandon its reliance on liberal
versions of personhood, moving towards a “responsive state”, which is one
that:

Recognises that it and the institutions it brings into being through law are
the mean and mechanisms whereby individuals accumulate the resilience
or resources that they need to confront the social, material and practical
implications of vulnerability (Fineman 2013, p. 17)
 1 Introducing Relational Vulnerability 5

The idea of the responsive state represents a radical departure from the liberal
models of law and citizenship that regard state power as potentially harmful to
the expression of individual autonomy (see, e.g., Mill 1869). Liberal theories
idealise a minimalist or ‘night-watchman’ state, whose role is restricted to
upholding individual freedoms but does not seek to interfere further into
the lives of its citizens (Nozick 1974). Yet, it is this restraint that has led to
substantial societal inequality, with those who are unable to live up to the
self-sufficient ideal being blamed for what is in fact an inevitable part of the
human condition.
While the universal model refutes the idea of varying degrees of vulner-
ability (in the sense that some individuals or groups are more vulnerable
than others), it very clearly recognises that not all individuals experience their
inherent embodied vulnerability the same way. This, Fineman (2010) argues,
is not due to differences in levels of vulnerability, but rather the degree of
resilience (i.e., the ability to withstand the impacts of vulnerability) that an
individual possesses. I will return to the concept of resilience in more detail
in Chapter 6 but, broadly, the universal thesis conceives of it as encompassing
access to a range of resources controlled by the state and its institutions,
including material wealth, social networks, as well as environmental assets
(Fineman 2013, pp. 22–23). Resilience is inherently relational, with the indi-
vidual’s experience of the embodied condition being directly influenced by
her place within institutional and interpersonal structures (Fineman 2014;
Lewis and Thomson 2019).

Expanding the Boundaries

of the Universal Model
Although the theoretical framework that I develop in this book draws
substantially on the universal model of vulnerability discussed above, it also
makes a novel contribution to the scholarship by offering an expansion on
the theory in its current form. As well as developing a theoretical frame-
work of vulnerability in the specific context of English family law, I also
wish to engage with and respond to some of the critiques that other scholars
have levelled at the universal model of vulnerability. Thus, in this section, I
will outline some of vulnerability theory’s current limitations, which must be
addressed to produce a robust model that is useful not only at an abstract
level but can also prompt shifts in law and policy. My own position is that
the universal model serves as a starting point rather than a complete solution,
a foundation for further development and analysis of the different ways that
Another random document with
no related content on Scribd:
Jumalan sijainen täällä, mutta ihmisenä hän on nöyrä, vaatimaton ja
ystävällinen. Unohtakaa, että hän on hallitsija ja paavi, ja ajatelkaa
häntä ainoastaan hellänä, rakastavana ystävänä. Kertokaa hänelle
kaikki. Älkää salatko mitään. Ja jos teidän täytyy paljastaa toistenkin
salaisuuksia, niin muistakaa, että paavi on Hänen edustajansa, joka
tietää kaikki salaisuutemme.»

»Mutta isä…»

»Mitä?»

»Hänen pyhyytensä jo saattaa minut pelkäämään.»

»Älkää sanoko niin. Hänen isällinen sydämensä ottaa osaa

kaikkien hänen lastensa suruihin.»

»Mutta hän on niin korkea, niin pyhä, niin yläpuolella maailmaa ja

sen kiusauksia…»

»Älkää sanoko niinkään, tyttäreni. Pyhä isä on ihminen hänkin.

Hän on jokaisen isä, ei ainoastaan siksi, että hän on erehtymätön,
vaan myöskin siksi, että hän tietää mitä synti ja anteeksianto on…
Kerronko teille hiukan hänen elämästään? Maailma tuntee sen
ainoastaan huhuna, mutta te saatte kuulla totuuden, ja kun olette
sen kuullut, menette hänen luokseen kuin lapsi isänsä luo ettekä
pelkää enää.»
II.

»Kolmekymmentä viisi vuotta sitten», alkoi isä Pifferi, »ei pyhä isä
uneksinutkaan tulevansa milloinkaan paaviksi. Hän oli erään
roomalaisen pankkiirin ainoa lapsi ja asui palatsissa tuolla
vastapäätä piazzaa. Vanha paroni tosin toivoi rikkauksiensa avulla
kasvattavansa pojastaan korkean kirkonmiehen, mutta nuo toiveet
olivat turhia eikä nuori mies kannattanut niitä. Hän ei pyrkinyt
korkeaan hengelliseen asemaan, vaan maalliseen. Hän tahtoi ruveta
sotilaaksi, ja kulkeakseen hiukan keskitietä hän pyrki paavin
ylimyskaartiin.»

Vanha munkki pisti kätensä viittansa povitaskuun ja katsoi ylös

kattoon jatkaessaan.

»Tämä ei ole ollenkaan mikään salaisuus, mutta se, mikä nyt

seuraa, on vähemmin tunnettua. Nuori soturi, jolla oli miellyttävä
ulkomuoto, vietti samanlaista elämää kuin muutkin Rooman
jalosukuiset nuorukaiset käyden kahviloissa, konserteissa,
teattereissa ja tanssiaisissa. Silloin hän tutustui köyhään
kansannaiseen ja rakastui häneen. Se oli hyvä tyttö, suloinen ja
hellä, sydän kultaa ja sielu tulta. Nuori mies oli jalo mies ja aikoi
naida tytön ja hän naikin hänet kirkon menojen mukaisesti, mitä
enempää uskonto ei vaadi.»

Roma nojautui eteenpäin ja hengitti puristuneiden huuliensa läpi.

»Onnetonta kyllä, jumalaton hallitus oli erottanut kirkollisen

avioliiton siviiliavioliitosta, ja toinen ilman toista on arvoton. Vanha
paroni kuuli, mitä oli tapahtunut, ja koetti estää asiaa. Oli juuri
nimitetty kardinaali Australiaan, ja jonkun ylimyskaartin upseerin tuli
lähteä sinne viemään nimityskirjaa ja virkamerkkejä. Paronin
pyynnöstä hänen poikansa määrättiin tähän toimeen ja lähetettiin
matkaan kiireellisesti.»

Roma saattoi tuskin hillitä itseään.

»Kun nuori aviomies oli mennyt, rupesi isä puhuttelemaan vaimoa.

Hän toivoi yhä vielä näkevänsä kerran poikansa kirkonmiehenä, ja
avioliitto oli paha este. Rikkaalla miehellä oli monta keinoa, eikä
paroni aina valinnut keinojaan. Hän koetti liikuttaa tytön omaatuntoa,
sillä tyttö oli puhdas ja hyvä. Paroni sanoi, ettei tuo avioliitto ollut
laillinen ja että tytöllä oli vastassaan valtakunnan lait Lopuksi hän
vetosi tytön rakkauteen miestään kohtaan ja osoitti, että hän oli
esteenä miehensä edistymiselle. Paroni ei ollut paha mies, mutta
hän rakasti poikaansa enemmän kuin totuutta ja oli valmis
uhraamaan sen naisen, joka oli tullut heidän väliinsä. Tyttö suostui
uhrattavaksi. Hän tahtoi kadota, jottei olisi esteenä miehelleen. Hän
hukutti itsensä Tiberiin.»

Roma ei voinut enää hallita itseään, vaan huudahti hiljaa.

»Sitten nuori aviomies palasi. Hän oli matkustanut yhtämittaa

saamatta ainoatakaan kirjettä vaimoltaan. Mutta Roomassa häntä
odotti kirje, jossa ilmoitettiin mitä vaimo oli tehnyt. Kaikki oli silloin
lopussa. Sitä ei enää voinut auttaa, ja hän oli kauhun vallassa. Hän
ei voinut moittia kuollutta tyttöraukkaa, sillä tämä oli tehnyt tekonsa
rakkaudesta Eikä hän voinut moittia itseään, sillä hän ei ollut
solminut kirkollista avioliittoa väärässä tarkoituksessa ja hän oli
kiirehtinyt kotiin solmiakseen myöskin siviiliavioliiton. Eikä hän voinut
moittia isäänsäkään, sillä paronin käytös, jonka seuraukset olivat
kamalat, oli johtunut rakkaudesta poikaansa. Mutta Jumalan käsi
näytti lepäävän hänen päällään, ja hänen sielunsa oli järkyttynyt
juuriaan myöten. Siitä alkaen hän luopui seuraelämästä ja kaikista
maallisista iloista. Kahdeksan päivää hän paastosi ja rukoili.
Yhdeksäntenä päivänä hän liittyi kapusiinilaisten noviisiluostariin San
Lorenzossa. Nuori, iloinen, kaunis, hienoston suosima upseeri rupesi
munkiksi.»

Vanha kapusiinilainen katsoi hellästi Romaan, jonka silmissä ja

hehkuvissa poskissa hän luuli näkevänsä osanottoa.

»Niinä päivinä, tyttäreni, Teklan nunnat hoitivat Santo Spiriton

löytölasten kotia.»

Roma näytti pelästyneeltä ja häntä pyörrytti.

»Oli tavallista, että joku munkkikuntamme jäsenistä asui

sairashuoneessa, jossa hän risti lapset ja ripittä sairaita kuolevia.
Tuo toimi oli meillä vuoroon. Kukin viipyi siellä vuoden tai pari tai
kolmekin ja palasi sitten luostariin. Minä olin itse Santo Spiritossa
sitä varten juuri kysymyksessä olevana aikana ja vasta kolme vuotta
myöhemmin tulin veljeskuntamme johtajaksi ja palasin San
Lorenzoon. Siellä löysin tuon nuoren ylimyskaartin upseerin ja — en
tiedä menettelinkö viisaasti vai tyhmästi — kerroin hänelle uuden
luvun hänen omaa elämäänsä.»
 »Oli jäänyt lapsi, eikö niin?» sanoi Roma oudolla äänellä.

Kapusiinilainen kumarsi. »Sen hän tiesi jo siitä kirjeestä, jonka

hänen vaimonsa oli hänelle jättänyt. Äiti oli aikonut surmata lapsen
yhdessä itsensä kanssa, ja nuori upseeri luuli, että niin oli käynytkin.
Mutta nähtävästi oli sääli viimeisellä hetkellä vallannut äitiraukan.
Hän oli vienyt lapsen löytölasten seimeen Santo Spiritoon ja
pelastanut sen hengen ennenkuin surmasi itsensä.»

Kapusiinilainen pani jalkansa ristiin, ja toinen, paljas, sandaalin

peittämä jalka pisti esiin viitan alta.

»Poika ristittiin, ja me annoimme hänelle sen nimen, jonka äiti oli

kirjoittanut hänen ranteeseensa kiinnitettyyn paperiin, ja tämän
nimen yhtäläisyys nuoren upseerin nimen kanssa paljasti minulle
asianlaidan. Luonto on voimakas, ja kuullessaan mitä kerroin, nuori
munkki kävi levottomaksi ja onnettomaksi. Miehen vaisto alkoi
taistella uskonnollista tunnetta vastaan, ja vihdoin hän jätti luostarin
täyttääkseen velvollisuutensa lastaan kohtaan.»

»Eikö hän löytänyt lasta?»

»Hän tuli liian myöhään. Tavanmukaisesti poika oli lähetetty

hoidettavaksi Campagnalle. Hänen kasvatusvanhempansa siirsivät
hänet toisiin käsiin, ja lapsi oli kadonnut teille tietymättömille.»

Roma koetti puhua, mutta ei voinut sanoa sanaakaan.

»Sitten seurasi pitkä juttu. Vanha paroni kuoli, ja nuori munkki peri
ruhtinaallisen omaisuuden. Jonkun ajan perästä hänet vihittiin
papiksi. Hänen ensimmäinen työnsä oli hoitokodin perustaminen
Roomaan orporaukkoja varten. Hän kulki kaduilla hakemassa heitä
ja kantoi heitä omin käsin kotiinsa. Hänen maineensa hyväntekijänä
kasvoi nopeasti, mutta hän tiesi vallan hyvin, miksi hän noin
menetteli. Hän haki pientä, isätöntä poikaa, jonka suonissa virtasi
hänen verensä ja jolla oli hänen nimensä.»

Roma istui pää kumarassa, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

»Viisi vuotta kului, ja lopulta hän pääsi pojan jäljille ja sai selvän,
että hänet oli lähetetty Englantiin. Onneton isä pyysi siirtoa
Lontooseen. Siellä hän teki samanlaista työtä kuin täälläkin ja käytti
suuren omaisuutensa samaan tarkoitukseen. Viisi vuotta hän vielä
turhaan haki kadonnutta lastaan, etsien häntä yöt ja päivät pienten
poikasten joukosta, jotka soittivat posetiivia kaduilla. Mutta sitten hän
luopui toivosta ja palasi Roomaan. Hänen päänsä oli valkoinen ja
hänen sydämensä nöyrä, mutta huolimatta hänen omasta
tahdostaan hän nousi arvosta arvoon, kunnes vihdoin vanhan
paronin ylpeimmät unelmat täyttyivät. Suuren armeliaisuutensa ja
vielä suuremman hurskautensa tähden hänet nimitettiin piispaksi,
sitten seitsemän vuoden perästä kardinaaliksi ja nyt hän on paavi
Pius kymmenes, pyhimys, kansansa pelastaja, tuo entinen
myrskyjen runtelema, surujen sortama mies…»

»Davido Leone?»

Kapusiinilainen kumarsi. »Se oli pyhän isän nimi. Hän ei ollut

tehnyt syntiä eikä häntä voitu mistään moittia, mutta joka
tapauksessa hän ymmärtää mitä lankeeminen ja nouseminen on,
mitä tuska ja voima on. Sanokaa, tyttäreni, onko mitään, mitä ette
voisi hänelle uskoa?»

»Ei mitään! Ei mitään!» huudahti Roma, ja kyyneleet tukahduttivat

hänen äänensä.
 Valtaistuinsalin ovi avautui taas, ja joukko kardinaaleja astui
salaiseen käytävään puhellen kävellessään. He olivat vanhoja
miehiä sinipunervissa puvuissa, useat heikon ja väsyneen näköisiä.
Seuraavana hetkenä pappi astui sisään pyytämään Romaa paavin
luokse.

»Pyhä isä on valmis vastaanottamaan teidät heti», sanoi hän

pelokkaasti, kunnioittavasti kuiskaten, ja Roma nousi ja seurasi
häntä.
III.

Paavi oli juuri vapautunut arvokkaasta juhlamenosta. Komeassa

valtaistuinsalissa, joka oli koristettu punaisella ja kullalla, hän istui
sametilla päällystetyllä valtaistuimellaan, jonka ylle oli asetettu
kirjailtu kunniakatos. Hänellä oli yllään punainen, runsaasti koristeltu
senaattorin viitta, päässä nahkareunainen päähine, kaulassa
patriarkan risti ja sormessa piispan timanttisormus. Näin hän
vastaanotti pyhän kollegion, patriarkat, arkkipiispat, piispat, papit,
kamariherrat ja upseerit sen tapahtuman vuosipäivänä, jolloin hänet
kruunattiin hallitsevaksi paaviksi ja Rooman piispaksi.

Tuo komea seurue oli seisonut hänen ympärillään leveänä

sinipunervana ja mustana vyönä, kardinaalit edessä muodostaen
puoliympyrän, jossa oli vanhoja kuihtuneita miehiä väljine viittoineen,
ja heidän takanaan ylimyskaartin nuoret, komeat miehet loistavissa
univormuissaan.

Kun paavin jalkoihin oli nostettu tyyny ja pyhän kollegion jäsenet

olivat käyneet suutelemassa pyhän isän sormessa olevaa sormusta
tai hänen kenkänsä kärkeen asetettua ristiä, astui vanhin kardinaali
esiin ja luki adressin. Hän oli yhdeksänkymmenvuotias, silmät
himmeät ja ääni kulunut.
 »Siunattu isä», sanoi hän, »pyhä kollegiomme on iloinen
voidessaan onnitella teidän pyhyyttänne tänä riemuisana
merkkipäivänä.

»Näihin aikoihin, pyhä isä, kun pyhän istuimen vapautta ja

itsenäisyyttä on loukattu, kun Rooma, tämä Jeesuksen Kristuksen
valtakunnan pääkaupunki, on joutunut epäkirkollisen hallituksen
valtaan, kun miehiä nousee, jotka julkisesti osoittavat tahtovansa
hävittää sekä paavin maallisen vallan että myöskin koko kirkon arvon
ja uskon, me kiitämme Kaikkivaltiasta siitä, että katolisen kirkkomme
etunenässä on pyhä paavimme Pius kymmenes.

»Nämä ovat pahoja päiviä, teidän pyhyytenne, ja keskellä

kapinallisuutta ja kaikkea kurjuutta, joka hävittävän myrskyn lailla
kulkee kaikkien kansakuntien yli, me muistamme, että Vatikaani ei
ole ainoastaan vankila, vaan Sinai, josta erehtymätön sana on
lausuttu, ja me katsomme teihin, kaikkien uskovaisten isään, joka on
vievä maailman jälleen sen velvollisuuksiin ja jonka huulilta me
saamme kuulla johtavia sanoja. Oi kirkas lamppu, joka loistat tällä
pyhällä kukkulalla! Oi taivaasta lähetetty valo, valaise nyt
kansakuntia! Oi Jumalan ääni maan päällä! Oi maailmaa
järkähyttävä ääni, puhu kansallesi, joka rakastaa pyhää paaviaan!

»Pyhä isä, teidän pyhä kollegionne tietää hyvin, kuinka hartaasti

sydämenne toivoo, että Rooma kerran tulisi maailman
pääkaupungiksi rauhan ja rakkauden voimalla. Me luotamme siihen
ja uskomme vahvasti, että tämä toive kohta toteutuu ja että se
profeetallinen näky, jossa te olette tuon kaiken nähnyt, jo on alkanut
käydä toteen maan päällä. Iankaikkinen Herra on sanonut
edustajalleen: »Minä asetan sinun istuimesi yli kaikkien maallisten
istuinten», ja luottaen siihen, että teidän pyhyytenne kallis elämä
säästyy, kunnes saatte nähdä tuon lupauksen täyttymisen, me
pyydämme teitä vastaanottamaan pyhän kollegionne nöyrän
onnittelun ja suomaan meille apostolisen siunauksenne.»

Vanha kardinaali luki adressin pysähtyen usein, ja tuontuostakin

piti kamariherran tarjota hänelle vettä lasista. Kun hän oli lopettanut,
nosti paavi päätään ja vastasi siihen.

»Kunnianarvoisat veljet», sanoi hän täyteläisellä, värähtelevällä

äänellä, joka kerran varmaan oli ollut uljas soinnultaan. »Ystävällinen
liikutus ja isällinen rakkaus täyttää sydämemme nyt
vastaanottaessamme rakkautenne osoituksia.

»Herra kardinaali viittasi meidän lähimpää ympäristöämme

koskeviin huoliin ja murheisiin, jotka käyvät yhä vakavammiksi päivä
päivältä. On niitä, jotka eivät tahdo ymmärtää, että paavi, jonka
taivaallinen oikeus on asettanut ylemmäksi kaikkia ihmissäädöksiä,
ei voi olla minkään ihmisen alamainen ja että Rooman paavin
maallinen valta on välttämätön, jotta hän voisi vapaasti harjoittaa
apostolista tehtäväänsä. Mutta jokaisen täytyy nähdä, että pyhää
isää on pidetty vankina Vatikaanissa, että hänen alttareitaan
hävitetään, hänen kirkkojaan häväistään ja hänen omaisuuttaan
ryöstetään.

»Kunnianarvoisat veljet! Sekä kirkkoa, että valtiota on

vallankumous uhannut jo ammoiset ajat, ja niitä on vainonnut
vallankumouksien päämies, perkele. Mutta näinä onnettomina
päivinä me näemme synkkiä tulevaisuuden enteitä, jotka kirkon
täytyy ottaa huomioon. Kommunismi, sosialismi, salaiset seurat ja
uskontoa vastustavat yhdistykset ovat paheita, joita vastaan on
taisteltu paljon ja jotka on helposti todistettu vääriksi. Mutta meidän
päivinämme on noussut uusi uskonto, joka käyttäen pyhiä nimityksiä
ja raamatun kieltä koettaa myrkyttää itse kristinuskoa ja hävittää
yhteiskunnallisen järjestyksen. Miehet, joiden mieli ei ole
tasapainossa, ottavat uskonnon aseekseen, rakentavat tuulentupia,
jotka olisivat naurettavia, elleivät ne pakottaisi meitä itkemään,
uskottelevat yleisen veljeyden astuvan paavikunnan ja keisarikuntien
sijaan ja uneksivat, että Rooma tulee tuon haavemaailman
keskustaksi.

»Häväisten kristikuntaa, pidellen evankeliumia kuin demokratian

unikirjaa, väännellen pyhää sanaa mielensä mukaan ja erottaen
Kristuksen opetukset toisistaan nuo miehet ovat luoneet uuden
Jumalan, keksineet uuden jumalanpalveluksen ja tehneet itsensä
tuon uuden jumaluuden paaveiksi ja profeetoiksi. Ihminen on tuon
uuden uskonnon jumala, ja työn, aineellisen toimeentulon ylistys on
hymni, jota tuolle jumalalle lauletaan. Kansat ovat muka hallitsijoita,
ja siitä syystä valtio ei ole mitään.

»Kunnianarvoisat veljet. Onko tarpeellista, että pyhä isä opettaa

teille, kuinka väärä ja vaarallinen sellainen jumalaton oppi on, joka
tekee ihmisen jumalaksi ja saattaa hänet ihailemaan itseään tuossa
kokonaisuudessa, jota sanotaan ihmiskunnaksi? Nuo
surmaatuottavat kansanyllyttäjäin opit ovat pahan hengen johtamia,
ja niiden tarkoitus on uskonnon ja kirkon hävitys. Vapaus ja
demokratia ovat ainoastaan kauniita sanoja, ja useimmiten ne
voidaan vaihtaa sanoihin: vallankumous ja kuninkaanmurha. Se on
samaa kuin Kaifas profeettana ja Juudas saarnaamassa
evankeliumia. Se on sotaa luonnollisen ja taivaallisen välillä. Se on
perkeleen tavallinen temppu, jolla hän kääntää ihmisten ajatukset
katoavaan leipään ja saa heidät unohtamaan sakramentin leivän,
elämän leivän. Se on koe, joka tahtoo hävittää paavin pyhän vallan,
tukahduttaa kristinuskon ja poistaa yhteiskunnallisen järjestyksen.
 »Herra kardinaali! Te kysytte sanaa, joka maailmalle osoittaisi,
mihin suuntaan katolisen maailman toiminta olisi johdettava kaiken
tuon anarkismin keskellä. Neuvomme siis, että papisto koettaisi
vapahtaa kansaa villitsijäin vallasta, kieltää sitä kuulumasta
seuroihin, joilla on tuo kamala tarkoitus päämääränä. Monesta
sellaisesta seurasta on ilmoitettu pyhälle istuimelle, ja yksi niistä on,
surkeata kyllä, saanut suuren vaikutusvallan ympäri Eurooppaa. Se
on tutkittu ja havaittu kuuluvaksi niiden seurojen joukkoon, jotka
sotivat kirkkoa vastaan ja jota siis uskovaisten tulee välttää kaikkialla
maailmassa.

»Sillävälin, veljeni, koska taivaallinen Herramme on sallinut, että

ihmiskunnan tulee sovitukseksi syntiensä tähden kärsiä vääryyttä
parlamenttien taholta, jotka ovat uskontoa vastaan taistelevia
yhdistyksiä, tuomioistuimien taholta, jotka ovat turmeluksen istuimia,
poliisilaitoksen ja vankilain taholta, jotka ovat salaisen hirmuvallan
pesäpaikkoja, niin rukoilkaamme Herran armoa. Tämän
katumusviikon ajalla ja varsinkin ensi torstaina rukoilkaamme
kärsivien ihmislasten puolesta Pyhän Pietarin kirkossa,
pyytäkäämme seurakuntaa yhtymään Miserereen ja kiinnittämään
katseensa ristiin, joka yhä vieläkin on oleva maailman korkein
valtikka, joka on nöyryyttävä ylpeitä, pehmittävä kovia farisealaisia ja
lausuva murehtivalle maailmalle anteeksiannon ja rauhan pyhiä
sanoja.

»Sen verran tällä kertaa, kunnianarvoisat veljet. Mitä

tulevaisuuteen tulee, on meillä oleva ilo ensi konsistoriossa
täydentää teidän seuraanne nimittämällä viisitoista nuhteetonta
miestä kantamaan roomalaista purppuraa, siten edistääksemme
Pyhän Hengen työtä ja vaikutusta ihmiskunnassa.»
 Heti kun paavi oli lopettanut, kulkivat kardinaalit, arkkipiispat, papit
ja kamariherrat hänen ohitseen suudellen hänen kättänsä ja
jalkaansa. Sen jälkeen paavi nousi ja kohottaen kaksi sormeaan luki
apostolisen siunauksen. Sitten hän nojautuen erään kamariherran
käsivarteen poistui valtaistuinsalista.

Hetkisen kuluttua tuo komea seurue oli mennyt, ja pappi seisoi

ovella Roman kanssa. Eräs kamariherra tuli johtamaan Romaa ja vei
hänet toisen kamariherran luo viereisen odotushuoneen ovelle.
Tämä vei hänet erään monsignoren luo, joka puolestaan johti hänet
sen huoneen ovelle, missä paavi istui.

»Kun lähestytte», sanoi hän matalalla äänellä, »tulee teidän

polvistua kolme kertaa, ensin ovella, sitten puolitiessä huonetta ja
sitten pyhän isän jalkain juuressa. Oletteko terve?»

»Olen», sanoi Roma epävarmasti.

Ovi avautui, monsignor astui askeleen huoneeseen, polvistui ja

lausui:

»Donna Roma Volonna, teidän pyhyytenne.»

Roma oli polvillaan kynnyksellä. Silloin lempeä, täyteläinen ääni,

jonka hän luuli kuulleensa ennen, pyysi häntä lähestymään. Hän
nousi ja astui esiin, monsignor astui pois ja ovi hänen takanaan
sulkeutui.

Hän oli yksin paavin kanssa.

IV.

Paavi, joka nyt oli aivan valkoisessa puvussa, istui yksinkertaisella

tuolilla pienen pöydän ääressä kodikkaassa huoneessa
kirjakaappien ja muutamien entisten paavien rintakuvien
ympäröimänä. Pieniä talousesineitä oli hänen vieressään, tyhjä
liemiastia, lautanen ja lusikka. Hänen kasvonsa olivat viehättävät ja
henkevät, ja Roman lähestyessä hän kumarsi päätään ja hymyili
isällisestä Roma polvistui ja suuteli paavin sormusta ja jäi sitten
polvilleen hänen tuolinsa viereen kohottaen toisen kätensä tuolin
käsinojalle. Paavi laski kätensä Roman kädelle taputtaen sitä
ystävällisesti ja samalla katsoen häneen.

Roman hermostuminen alkoi hävitä, eikä hän nähnyt kolmen

kruunun mahtavassa kantajassa muuta kuin vaatimattoman,
rakastavan ihmisolennon. Naisellinen tunne valtasi hänet, melkein
äidillinen hellyys, ja hän toivoi voivansa tehdä jotakin tuon hyvän
vanhan miehen hyväksi. Sitten paavi alkoi puhua. Hänen äänessään
oli se sointu, joka tulee sukupuolien erotuksen tuntevan miehen
ääneen aina kun hän puhuu naisen kanssa, ja se kajahti entistä
lempeämmältä nyt.
 »Tyttäreni», sanoi hän, »isä Pifferi on kertonut teistä ja teidän
luvallanne, kuten käsitin, hän on ilmaissut minulle, mitä kerroitte
hänelle. Te olette kärsinyt, ja minä otan osaa suruunne. Ja vaikka
ette kuulu lapsieni joukkoon, lähetin teitä hakemaan, jotta minä,
vanha mies, Jumalan avulla voisin vahvistaa ja tukea teitä.»

Roma suuteli taas sormusta ja polvistui yhä vielä tuolin viereen.

»Kauan aikaa sitten, lapseni, tunsin erään, joka oli melkein

samanlaisessa asemassa, ja ehkä muisto siitä, mitä sille
vaimoraukalle tapahtui, johti minua puhumaan teille. Hän oli niitä
naisia, joista olisi voinut tulla suurten miesten äitejä… Mutta hän on
kuollut ja hänen tarinansa on kuollut myöskin. Peittäköön aika ja
luonto ne.»

Hänen äänensä värisi hiukan. Roma nosti katseensa. Syntyi

hetken äänettömyys. Sitten paavi hymyili taas ja taputti Roman kättä
vielä kerran.

»Älkää antako maailman heikontaa itseänne, lapseni, tai synnyttää

teissä epäilystä avioliittonne voimasta. Onko se hyvä avioliitto sekä
vaikutukseltaan että perustukseltaan (kun toinen teistä vielä on
kastamaton), olkoon kirkon eikä maailman päätettävä. Maailma
tuomitsee julmasti ja väärin semmoista naista, joka on joutunut
miehen uhriksi. Ei se välitä mitä viettelyksiä ja kiusauksia hänellä on
ollut. Maailman silmissä tahraantunut nainen on mennyttä kalua, ja
vääryyttä kärsinyt nainen on langennut. Asian laita on sama meidän
päivinämme kuin syntisen vaimon aikana Jerusalemissa.
Farisealaiset, jotka eivät ole niin ankaria omaan sukupuoleensa
nähden, ovat aina valmiit sanomaan: 'Mooses määräsi laissaan, että
sellaiset ovat kivitettävät.' Mutta voi pyhimmän ja puhtaimman sielun
sääliä ja hellyyttä! Jeesus kumartuu kirjoittamaan sanottavansa
santaan, ikäänkuin hän ei kuulisi heidän sanojaan.»

Taas Roma suuteli paavin sormusta, ja paavi taputti hänen

kättään.

»Kuitenkin sanon teille jotakin, tyttäreni», sanoi paavi samalla

matalalla äänellä. »Toivoisin teidän kertovan kaikki miehellenne.
Ellette tee sitä, panette alttiiksi tulevaisuutenne, saatatte epäilemään
vilpittömyyttänne ja teette väärin rakkautenne henkeä vastaan.»

»Pyhä isä», sanoi Roma, »olen jo kertonut hänelle. Olin sen tehnyt
jo ennenkuin puhuin isä Pifferin kanssa, mutta ainoastaan toisten
nimien varjon alla.»

»Ja mitä miehenne vastasi?»

»Samaa kuin teidän pyhyytennekin. Hän oli rakastava ja

jalomielinen.
Sitten rohkaisin mieleni ja kerroin hänelle kaiken.»

»Ja mitä hän siihen vastasi?»

Pilvi peitti Roman kasvot. »Pyhä isä, hän ei ole vielä vastannut
mitään.»

»Eikö mitään?»

»Hän on poissa, enkä ole saanut vastausta kirjeeseeni.»

»Eikö vastaus olisi ehtinyt vielä tulla?»

»Aikaa on ollut monin kerroin, teidän pyhyytenne, mutta vastausta

ei kuulu.»
 »Ja mitä päätätte siitä?»

»Että kirjeeni synnyttivät hänessä sääliä, mutta nyt, kun hän tietää,
että minä olen se vaimo ja hän se aviomies, joista puhuin, hän ei voi
antaa minulle anteeksi, kuten hän sanoi aviomiehen tekevän, ja
hänen jalomielinen sielunsa tuntee tuskaa.»

»Tyttäreni, toivoisitteko minun puhuvan hänelle?»

Pilvi pakeni Roman kasvoilta. »Se on enemmän kuin ansaitsen,

paljon enemmän, mutta jos, pyhä isä, tahtoisitte sen tehdä…»

»Silloin minun täytyy tietää nimet — teidän täytyy kertoa minulle

kaikki.»

»Kyllä, kyllä!»

»Kuka on isänne, lapseni?»

»Isäni kuoli maanpaossa. Hän oli vapaamielinen. Pelkään, että

teidän pyhyytenne sanoo häntä vallankumoukselliseksi. Hän oli
prinssi Prospero Volonna.»

»Kuten arvasin. Kaikki jalot henget rakastavat vapautta, mutta

monella joutuu järki ristiriitaan sydämen kanssa. Kuka oli se toinen
mies?»

»Hän oli isäni etäinen sukulainen, ja minä olen äskettäin

huomannut, että hän oli pääsyynä isäni maanpakoon. Hän oli
holhoojani, ministeri ja mahtava mies Italiassa — paroni Bonelli,
teidän pyhyytenne.»
 »Juuri niin, juuri niin!» sanoi paavi polkien jalkaansa kiivaasti.
»Mitä saastaisin mies, tyttäreni. Antikristuksen pirullinen edustaja…
Mutta jatkakaa, lapseni. Kuka on miehenne?»

»Mieheni on aivan toisenlainen mies.»

»Ah!»

»Hän on tehnyt kaikki minun hyväkseni, pyhä isä — kaikki. Taivas

tietää mitä olisin ilman häntä!»

»Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon teitä molempia!»

»Tulin tuntemaan hänet mitä omituisimman sattuman kautta.

Hänkin on vapaamielinen ja parlamentinjäsen ja kerran hän puhui
hallituksen turmeluksesta ja viittasi siihen, että minä olin ministerin
rakastajatar. Se ei ollut totta, mutta minua oli solvaistu ja… ja minä
ryhdyin toimiin syöstäkseni hänet turmioon.»

»Kamala kosto, lapseni. Ainoastaan ministeri saattoi semmoista

keksiä.»

»Sitten sain selville, että viholliseni oli isäni ystäviä, uskollinen ja

jalo mies. Pyhä isä, olin alkanut vihassa, mutta en voinut vihata
häntä. Pimeys katosi sielustani, ja jotakin kirkasta ja kaunista tuli sen
sijaan. Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua. Koko
sydämellämme rakastimme toisiamme.»

»Sitten tuo toinen tuli takaisin luokseni. Minä tiesin nyt kaikki ne
salaisuudet, joita olin lähtenyt urkkimaan, mutta minä en tahtonut
niitä ilmaista, ja kun kieltäydyin, uhkasi hän minua.»

»Ja mitä teitte silloin?»

 »Minä menin naimisiin mieheni kanssa ja kestin kaikki kiusaukset.
Se ei ollut niin vaikeata, sillä minä en välittänyt mitään rikkaudesta
enkä komeudesta enää. Minä tahdoin vain olla hyvä. Jumala itse
tietää kuinka koetin.»

Paavin silmät olivat kosteat. Hän taputti nuoren naisen vapisevaa

kättä.

»Rakkaus on pelastanut teidät, tyttäreni. Jumala on rakkaus, ja

rakkaus on se silta, joka yhdistää taivaan ja maan. Vaikka olisitte
ollut kuin Magdalena, josta Kristus poisti seitsemän perkelettä,
vaikka olisitte syntiä tehnyt ja ollut ministerin eläin, olisi Jumalan
rakkaus puhdistanut ja kohottanut teidät. Siunaukseni levätköön
teidän päällänne, tyttäreni, ja ansaitkoon se mies, joka nyt on
aviomiehenne, teidän rakkautenne ja luottamuksenne.»

»Voi, hän ansaitsee sen kyllä», sanoi Roma. Hän tuskin saattoi
pidättää itkuaan. Paavin ääni, kun hän puhui rakkaudesta, oli
muistuttanut hyvin paljon erästä toista ääntä, joka pani hänet
värisemään.

»Hän oli isänne ystävä, niinkö?»

»Niin, teidän pyhyytenne, ja vaikka vasta äskettäin näimme

toisemme uudestaan, olin tuntenut hänet lapsena Englannissa.»

»Vapaamielinen, niinkö?»

»Niin, teidän pyhyytenne.»

»Ministerin vihaan oli syynä valtiollinen taistelu?»

»Niin, aluksi se vain, mutta nyt…»

 »Kyllä ymmärrän. Ja salaisuudet, joista puhuitte…»

»Ne koskevat ainoastaan parikymmentä vuotta sitten sattuneita

tapahtumia, olleita ja menneitä asioita.»

»Miehenne on siis vanhempi teitä?»

Nuoren naisen kasvoille levisi hymy, joka pani paavinkin

hymyilemään.

»Ainoastaan kymmenen vuotta vanhempi, teidän pyhyytenne. Hän

on nyt kolmekymmentä neljä vuotta.»

»Mistä hän on kotoisin ja kuka on hänen isänsä?»

»Hän on syntynyt Roomassa, mutta hän ei tiedä mitään isästään.»

»Minkä näköinen hän on?»

»Hän on… en ole koskaan nähnyt ketään niin… antaako teidän

pyhyytenne anteeksi?»

»Sanokaa mitä haluatte, tyttäreni.»

»En ole koskaan nähnyt ketään niin pyhän isän näköistä kuin
hän», sanoi
Roma vienosti.

Hänen päänsä oli vaipunut alas ja hänen sydämensä sykähti

hiukan hermostuneesti. Paavi taputti hänen kättään hellästi.

»Olenko jo kysynyt hänen nimeään, lapseni?»

»Hänen nimensä on Davido Rossi.»