An Advocate Persuades 1st Edition –

Ebook PDF Version

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/an-advocate-persuades-1st-edition-ebook-pdf-version
/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Introduction to 80×86 Assembly Language and Computer

Architecture – Ebook PDF Version

https://ebookmass.com/product/introduction-to-8086-assembly-
language-and-computer-architecture-ebook-pdf-version/

Urban Ecology: An Introduction, 1st Edition – Ebook PDF

Version

https://ebookmass.com/product/urban-ecology-an-introduction-1st-
edition-ebook-pdf-version/

Medical Humanities: An Introduction 1st Edition – Ebook

PDF Version

https://ebookmass.com/product/medical-humanities-an-
introduction-1st-edition-ebook-pdf-version/

Public Relations Campaigns: An Integrated Approach 1st

Edition – Ebook PDF Version

https://ebookmass.com/product/public-relations-campaigns-an-
integrated-approach-1st-edition-ebook-pdf-version/
Microbiology: An Introduction 12th Edition – Ebook PDF
Version

https://ebookmass.com/product/microbiology-an-introduction-12th-
edition-ebook-pdf-version/

Corrections: An Introduction 5th Edition – Ebook PDF

Version

https://ebookmass.com/product/corrections-an-introduction-5th-
edition-ebook-pdf-version/

Principles and Practice of Psychiatric Rehabilitation,

Second Edition – Ebook PDF Version: An – Ebook PDF
Version

https://ebookmass.com/product/principles-and-practice-of-
psychiatric-rehabilitation-second-edition-ebook-pdf-version-an-
ebook-pdf-version/

The Cultural Landscape: An Introduction to Human

Geography (11th Edition – Ebook PDF Version) – Ebook
PDF Version

https://ebookmass.com/product/the-cultural-landscape-an-
introduction-to-human-geography-11th-edition-ebook-pdf-version-
ebook-pdf-version/

Theatre Histories: An Introduction, 3rd Edition – Ebook

PDF Version

https://ebookmass.com/product/theatre-histories-an-
introduction-3rd-edition-ebook-pdf-version/
 V. Fundamental Appellate Concepts
A. Appellate Jurisdiction and Justiciability
B. Preservation of Error and Plain Error
C. Harmless Error
D. Right for the Wrong Reason
E. Standards of Review
1. Rulings on issues of law
2. Factual findings
3. Discretionary rulings
4. Mixed questions of fact and law
5. No articulated standard of review
Practice Points
Chapter 6 · Themes for Persuasive Arguments
I. The Purpose of a Theme
II. Developing a Theme
A. Based on Procedural Law
B. Based on Substantive Law and Its Underlying Policy
C. Based on a Social Good or Value
D. Based on Undisputed Law, Facts, or Values
III. When to Develop a Theme
Practice Points
Chapter 7 · Organizing Persuasive Arguments
Section 7.1 · Organizing Claims and Arguments
I. Organizing Multiple Claims
A. Order Your Claims
B. Tell the Reader the Order of Your Claims
II. Organizing Multiple Legal Arguments Within a Single
Claim
A. Order the Arguments Within a Claim
1. Elements
2. Steps
3. Factors
B. Use a Roadmap Section to Tell the Reader the
Order of Your Arguments
1. Conclusion
2. Governing rule
3. Disposing of uncontested elements or factors
4. Mapping the remaining arguments
 5. Final conclusion
III. Introducing Sub-Arguments
IV. Organizing a Single Legal Argument
Practice Points
Section 7.2 · Structuring Analogical Arguments
Practice Points
Section 7.3 · Structuring Rule-Based Arguments
I. A Simple Rule-Based Argument
II. Statutory Construction Arguments
III. Policy Arguments
IV. Syllogisms
Practice Points
Section 7.4 · Using Rule-Based and Analogical
Arguments Together
Practice Points
Section 7.5 · Structuring Factor Analyses
I. Factors Analyzed as a Single Legal Argument
II. Factors Analyzed in Multiple, Distinct Legal Arguments
III. Choosing an Organizational Structure for a Factor
Analysis
Practice Points
Chapter 8 · Developing Persuasive Arguments
I. Begin with Your Conclusion
II. Explain the Law Persuasively
A. Rules
1. Explain existing rules from your client's
perspective
2. Develop rules that advance your client's argument
3. Acknowledge unfavorable rules in a favorable way
B. Case Illustrations
1. Highlight helpful facts
2. Create hooks for your case illustrations
3. Acknowledge unfavorable cases in a favorable
way
III. Apply Your Persuasive Explanation of the Law to the Facts
A. Developing Your Application
B. Responding to Your Opponent's Analysis
IV. End with a Final Conclusion
 Practice Points
Chapter 9 · Refining Persuasive Arguments
I. Core Concepts
A. Assert Your Point. Then, Provide Details.
B. Use Location to Your Advantage
C. Be Explicit
II. Persuasion Through Point Headings
A. Create Assertive Point Headings
B. Coordinate Your Point Headings
C. Use Short Point Headings
D. Divide the Text into Readable Chunks
E. Use a Professional, Easy-to-Read Format
III. Paragraph-Level Persuasion
A. The Thesis Sentence
B. The Middle of the Paragraph
C. Final Sentences
D. Coherence Throughout
IV. Sentence-Level Persuasion
A. Beginning, Middle, and End
B. Subjects and Verbs
1. Place the subject and verb close together and at
the beginning of the main clause
2. Prefer the active voice
3. Prefer evocative verbs
4. Avoid “it is” and “there are”
5. Use a noun instead of “it”
C. Dependent Clauses
D. Short Sentences
V. Persuasion through Quotations
A. Quote When Specific Words Matter
B. Quote for Emphasis
C. Avoid Block Quotes, but If You Must Use Them, Assert
Your Point First
VI. Persuasion through Citations
A. Build Credibility Through Citations
B. Emphasize the Weight of Authority
C. Show a Trend Through Citations
D. Use Explanatory Parentheticals Effectively
 Practice Points
Chapter 10 · Constructing Motions and Supporting
Memoranda of Law
I. Your Audience: The Trial Judge
II. The Motion
A. Caption
B. Statement of the Relief Requested
C. Legal Grounds for the Relief Requested
D. Signature
III. The Memorandum of Law
A. Caption
B. Introduction
C. Statement of Facts
D. Argument
E. Conclusion
F. Signature
Practice Points
Chapter 11 · Constructing Appellate Briefs
I. Appellant's Brief
A. Cover
B. Table of Contents
C. Table of Authorities
D. Statement of Jurisdiction
E. Issue (or Question) Presented
1. The components of an effective issue presented
2. One or more sentences?
3. Incorporating the standard of review
F. Statement of the Case
G. Summary of the Argument
H. Argument
I. Conclusion and Relief Sought
II. Respondent's Brief
III. Appellant's Reply Brief
Practice Points
Chapter 12 · Statements of Fact and of the Case
I. Statements of Fact vs. Statements of the Case
II. Present the Conflict and Your Client
A. Frame the Conflict
 B. Cast the Characters
III. Decide Which Facts to Include
A. Include All Legally Significant Facts
B. Include Enough Background Facts to Provide Context
C. Include Emotional Facts Selectively
D. Include Procedural Facts
E. Weed Out Irrelevant Facts
IV. Organize Your Statement of Facts
A. Create an Opening Paragraph that Provides Context
and Draws the Reader In
B. Choose a Logical Organization
C. Use Point Headings to Guide Your Reader
D. Close Your Statement of Facts
V. Create a Persuasive Statement of Facts
A. State Facts Accurately
B. Maintain a Reasonable Tone
C. Use Strong Thesis Sentences When Appropriate
D. Highlight Good Facts and Minimize Unfavorable Facts
1. Use location to your advantage
2. Give more airtime to favorable facts
3. Pair unfavorable facts with favorable facts
E. Choose Your Words Carefully
1. Choose vivid detail
2. Choose strong verbs
F. Provide Clear, Accurate Citations to the Record
G. Let the Facts Determine the Length
H. Draft and Re-Draft
Practice Points
Chapter 13 · Editing and Polishing for Persuasion
I. Check Your Procedural and Local Rules
II. Your Argument
A. Edit for Focus
1. Review your thesis sentences
2. Review your point headings
3. Integrate your theme
B. Edit for Emphasis
1. Review your explanations of the law
 2. Compare your explanation of the law to your
application
3. Address your weaknesses
C. Edit for Flow
1. Provide roadmaps
2. Smooth transitions
D. Polish for Clarity
1. Bring subject and verb close together and toward
the front of the sentence
2. Minimize passive voice
3. Minimize nominalizations
4. Look for and revise unwieldy sentences
E. Polish for Credibility
1. Check your procedural and local rules (again)
2. Proofread
3. Check citations
4. Check the format
III. Statements of Fact (or of the Case)
IV. If You Are Drafting a Motion and Supporting Memorandum
of Law
A. Edit Your Introduction
B. Edit All Remaining Sections
C. Polish Your Introduction and All Remaining Sections
V. If You Are Drafting an Appellate Brief
A. Edit Your Issue Presented
B. Edit the Summary of Your Argument
C. Edit All Remaining Sections
D. Polish the Question Presented, Summary of the
Argument, and All Remaining Sections
VI. Customize Your Editing Checklist
Chapter 14 · Oral Argument
Section 14.1 · The Purpose of Oral Argument
I. The Court's Goals
A. Clarify Factual and Legal Points
B. Determine the Practical Impact of a Ruling
II. The Advocate's Goals
A. Ensure that the Court Understands Your Argument
B. Correct Misapprehensions and Address Concerns
 C. Respond to Claims That You Did Not Address in the
Briefs
Practice Points
Section 14.2 · Preparing for Oral Argument
I. Create a Strong Foundation
A. Review the Briefs
B. Know the Record
C. Know the Law
D. Review the Court's Rules
II. Prepare Your Argument
A. Determine “Where the Game Will Be Played”
B. Determine the Strengths and Weaknesses of Your
Position and Your Opponent's Position
C. Know the Boundaries of Your Position
D. Anticipate Every Question the Court Will Ask and
Prepare Responses
E. Involve Others
III. Prepare Written Materials
A. Script Your Opening
1. Movant's or appellant's opening
2. Respondent's opening
B. Create Lectern Materials
IV. “Where Do I Park?” and Other Practical Matters
A. Visit the Courtroom
B. Investigate Court Protocol
C. Choose Your Attire
Section 14.3 · Presenting Oral Argument
I. Your Frame of Mind
II. Inhabit Your Space Confidently
III. Leave Your Baggage Behind
IV. Make Eye Contact
V. Speak Slowly and Simply
VI. Have a Conversation
VII. Use Humor with Care
VIII. Assert Conclusions, Not Your Beliefs
IX. Deliver Your Opening
X. Respond to Questions from the Bench
A. Stop Talking and Listen
B. Pause
 C. Ask for Clarification, If Necessary
D. Respond with “Yes” or “No”; Then Explain Your
Answer
E. Never Praise a Judge's Question
F. Always Answer a Question When It Is Asked
G. Embrace Hypotheticals
H. Recognize Friendly Questions
I. Admit When You Do Not Know the Answer
J. Do Not Ask Any Other Questions
K. Recognize the Logical End of an Answer
L. After Answering the Court's Question, Return to
Your Planned Argument or Adjust as Necessary
XI. Conclude
XII. Listen When the Court Questions Opposing Counsel
XIII. Rebuttal
Practice Points
Section 14.4 · Trial Courts vs. Appellate Courts
I. Arguing Before Trial Courts
A. Jurisdictional Variation
B. Your Audience: One Judge
C. Busy Dockets
D. Shorter Timelines to Oral Arguments
E. Addressing the Court
F. Typical Questions from the Trial Court's Perspective
G. Time Allotted for Oral Argument
II. Arguing Before Appellate Courts
A. Jurisdictional Variation
B. Your Audience: A Panel of Judges
C. Appellate Courts Have More Time to Prepare
D. Longer Timelines to Oral Arguments
E. Addressing the Court
F. Typical Questions from the Appellate Court's
Perspective
G. Time Allotted for Oral Argument
Practice Points
Appendix A · Moot Court Arguments
Appendix B · Prakash v. Starr Publishing Corp.
I. Summary of the Arguments
 II. Skills and Techniques
III. The Documents
A. Defendant's Motion for Summary Judgment
B. Memorandum of Law in Support of Defendant's Motion
for Summary Judgment
C. Memorandum of Law in Opposition to Defendant's
Motion for Summary Judgment
Appendix C · State v. Lynwood Appellate Briefs
I. Summary of the Arguments
II. Skills and Techniques
III. The Briefs
A. Appellant's Opening Brief
B. Respondent's Answering Brief
Index
Acknowledgments

This book would not exist without all those who read A Lawyer
Writes and encouraged us to write a second book, one focused
on the advocate. So, we must begin by thanking every professor
who has adopted A Lawyer Writes and encouraged us to write
again. The three of us who wrote A Lawyer Writes, want to
welcome Bob Rocklin, who joined us for this second journey and
contributed his experience as an advocate and writer and his
ever-present sense of humor to the task.
We depended on many others as we wrote. Our legal writing
colleagues read initial drafts and provided us with invaluable
feedback. Particular thanks go to Susan Bay (Marquette), Liz
Frost (Oregon), Alison Julien (Marquette), Megan McAlpin
(Oregon), Judith Miller (Lewis & Clark), and Suzanne Rowe
(Oregon), for their willingness to contribute their time and
energy to improve the quality, scope, and organization of this
book.
Other colleagues provided us with thoughtful comments and
enduring support. A hearty thank you goes to Lewis & Clark
colleagues Steve Johansen, Daryl Wilson, Toni Berres-Paul, Bill
Chin, Anne Villella, Judith Miller, Aliza Kaplan, and Hadley Van
Vactor Kroll; to Wake Forest Colleagues Jarrod Atchison, Maureen
Eggert, Tracey Coan, Miki Felsenburg, Steve Garland, Barb Lentz,
Hal Lloyd, Catherine Irwin-Smiler, Sally Irvin, Elizabeth Johnson,
Chris Knott, Ruth Morton, Abigail Perdue, and Vanessa Zboreak;
and to our friend, colleague, and expert legal writer, Lora
Keenan.
The University of Oregon School of Law, Lewis & Clark School
of Law, and Wake Forest School of Law also provided financial
support for this work through summer research and writing
grants. We also thank the Deans and Associate Deans who
encourage our scholarship.
The examples within the book play a critical role in helping
students see how to create an effective a work product. We
thank our colleagues—practicing lawyers and legal writing
professors—who provided us with materials and examples: Laura
Anderson, Luellen Curry (Wake Forest), Sue Grebeldinger (Wake
Forest) Laura Graham (Wake Forest), John Korzen (Wake Forest),
Leslie Oster (formerly, Northwestern), Terri Pollman (UNLV), Linda
Rogers (Wake Forest), Jordan Silk, and Anne Villella (Lewis &
Clark).
Research assistants helped us develop material and review
drafts. Kamay LaFalaise, Christine Meier, Stephen Pritchard, and
Ashley Sadler researched and prepared materials that assisted in
ideas that developed into Chapter 1, The Nature of Persuasion.
Rachel Tricket and Michael Goetz conducted the research that
became Chapter 2, The Ethical, Professional Advocate. Jaime
Garcia, David Giffin, and Shirley Smircic researched, developed
materials, and reviewed drafts that became Chapter 3, The
Litigation Process, and Chapter 13, Editing and Polishing Your
Persuasive Brief.
Other students who read early drafts also provided valuable
feedback. Noah Gordon, Corbett Hodson, Garrett Leatham,
Kathryn Napier, and Shirley Smircic provided insightful ideas and
candid suggestions as we revised each chapter. Lauren Boyd,
Beth Ford, Corbrett Hodson, and David Mintz edited later drafts.
We hope we have not introduced too many typographical errors
since their review.
Our work, without question, draws upon the research and
scholarship of respected professors and authors in our field.
Again we find ourselves standing on the shoulders of giants.
Michael Smith, Ruth Anne Robbins, Brian Foley, Kathy Stanchi,
Ellie Margolis, Mary Beth Beazley, Linda Edwards, Ken Chestek,
and Steve Johansen are but a few of the people whose words and
works influenced this text. We continue to marvel at the depth
and breadth of ideas offered by members of our national legal
writing community. Undoubtedly, many of those ideas
contributed to this book in some way. Although we have
attempted to acknowledge everyone whose work contributed to
this book, if we have missed someone, please forgive our
unintentional error.
Several judges have substantially contributed to our
understanding of persuasive writing and oral argument. Among
others, we would like to acknowledge Senior Oregon Court of
Appeals Judge David Schuman, Senior Oregon Supreme Court
Justice Virginia Linder, Oregon Supreme Court Justice Jack
Landau, and Federal Magistrate Judge John Acosta.
Once again, great thanks go to our families who sacrificed their
time for this project, either by reading chapters or by carving out
time for us to write and edit. In particular, Tom Malmud and Rick
Coughlin read drafts and, drawing upon their experience as
lawyers and readers, helped us improve our work. Others in our
families adjusted their schedules, postponed events, stayed with
babysitters, or just made their own suppers so that we could
have more time to write, edit, or have a conference call.
Finally, we would like to thank Carolina Academic Press and the
wonderful people who work there. The folks at CAP are truly our
publishing family—they guided us, encouraged us, and helped us
maneuver every bumpy road. Special thanks must go to Linda
Lacy, our editor, and Tim Colton, the most patient typesetting
expert around, for all that they did in getting this book to press.
We could not have done this work without you.
Introduction

Lawyers, in representing their clients, often ask a court to act.

A lawyer might ask the court to set bail, exclude certain
evidence at trial, order that one party compensate another
party, or review a legal decision from a lower court. When asking
the court to do something, the underlying question is this: How
do you persuade a court to act in a way that benefits your client?
This book answers that question. It explains how to marshal
law and facts in the way that will most likely persuade a court
that the outcome you seek is justified. In other words, it teaches
you how to advocate for your client, in writing and orally.
Before reading on, always remember this: Persuasive writing is
not so very different from objective writing. Objective writing
seeks to persuade a colleague that your legal analysis is correct.
To achieve that end, your arguments must be well organized,
make a clear point, and be supported by the law and facts. In
addition, your colleague will be more receptive to your
arguments if your arguments are presented in a polished,
professional-looking document. So, too, with persuasive writing.
When writing to a court, your arguments must also be well
organized, make a clear point, and be supported by the law and
facts. Moreover, a judge, like any other lawyer, will be more
receptive to your arguments if they are polished and comply with
the court's rules. Thus, when writing as an advocate, you will rely
on all the skills you learned when writing objectively.
Accordingly, this book builds on your existing ability to
objectively analyze a client's legal question. Here, you will learn
about the subtle shift from objective analysis to persuasive
argument. For example, persuasive writing usually takes the
form of a brief or motion, rather than an objective memorandum
of law. The briefs and motions are also directed at a different
audience—judges and their law clerks. Writing for this different
audience will require you to present both facts and law in a
slightly different way, highlighting your strong points and
explaining why weaknesses, ultimately, do not undermine your
argument.
 To help you make the shift from objective analysis to
persuasive argument, this book begins by providing some
background. In the initial chapters, this book explains what
makes an argument persuasive, describes the ethical and
professional responsibilities of an advocate, provides an
overview of the litigation process, and introduces you to trial
motions and appellate briefs.
The book then walks you through the steps necessary to build
a trial motion or appellate brief and to expertly revise and polish
your work. The last chapter explains how to prepare for and
present oral arguments before trial and appellate courts.
Finally, the appendices provide advice if you are competing in
a moot court competition and additional examples of trial
motions and appellate briefs. Through these chapters, An
Advocate Persuades provides a step-by-step guide to producing
arguments that can persuade a court to act in your client's favor.
Chapter 1

The Nature of Persuasion

I. Principles of Persuasion
A. Source and Ethos
B. Content and Logos
C. Audience and Pathos
II. Using the Principles Together

Persuasion has been defined in various ways, but for our

purposes, to persuade is to prevail on a person or persons to do
something or to believe something.1 For example, a lawyer may
persuade a judge to issue a discovery order—that is, to prevail
on the judge to do something. Similarly, as part of a brief, a
lawyer might persuade an appellate court that the law should be
interpreted or applied in a certain way. A lawyer might, for
example, argue that the First Amendment does not prohibit
states from restricting judges' ability to solicit campaign funds.
The lawyer might then argue that the appellate court should
affirm the lower court's ruling. In that case, the lawyer has
convinced the judges to believe something and then argued that
a course of action should follow from that belief. Oral persuasion,
too, aims to prevail on the court to believe something or to do
something.
To persuade a judge or a panel of judges, the advocate must
transfer the view of the universe in the advocate's head into the
head of the judge or judges before whom the advocate is
appearing. Only then—when the court perceives the universe as
the advocate does—will the court be moved to act in the
advocate's favor.
I. Principles of Persuasion
To bring the court around to your view of the universe, your
argument must take into account the three parts of persuasion:
the source of the message, the content of the message, and the
audience that receives the message. By understanding those
three components of persuasion, and by putting each to use, you
can determine how best to persuade a court. This chapter
explains how the source of a message, the content of a
message, and the audience hearing the message each play a
part in whether a message—such as your legal argument—will
be persuasive.
Source, content, and audience are not, however, the only ways
to think about persuasion. The field of classical rhetoric
recognizes three modes of persuasion: ethos, logos, and pathos.
Logos is the appeal to the logic and reasoning of the listener.
Ethos is an appeal based on the credibility and trustworthiness of
the material and the author. Pathos is an appeal to the emotion
or passion of the listener. To effectively persuade, you will use all
three principles in varying degrees depending upon your
audience and the purpose of the communication.
This chapter explains the relationship between the ideas of
source, content, and audience on the one hand and ethos, logos,
and pathos on the other. It concludes by examining how those
different modes of persuasion can be used in combination to
persuade judges.

What Is Classical Rhetoric?

Originating in Greece around 450 B.C., classical rhetoric involved the
comprehensive and systematic study of the art of persuading through written
and verbal expression. In fact, Aristotle—one of the first and best known of the
classical rhetoricians—defined rhetoric as the power “of discovering in the
particular case what are the available means of persuasion.”

Michael R. Smith, Advanced Legal Writing: Theories and

Strategies in Persuasive Writing 11 (3d ed. 2012) (footnotes
omitted).
A. Source and Ethos
As mentioned above, the source of a message plays an
important role in persuasion. In persuasive legal writing and oral
argument, you are the source of the message. Thus, you must
ask yourself, what about you will enhance, or detract from, the
persuasive force of your message? The short answer is this: your
credibility.
Credibility is the “quality, capability, or power to elicit belief.”2
That is to say, whether the source of a message persuades
depends on whether that source is credible to the audience. You
enhance your credibility as a source by using the persuasive
method of ethos from classical rhetoric.
A number of factors influence the audience's perception of the
source's credibility. In some instances, you may be able to
immediately influence your audience's perception of your
credibility, perhaps based on the professional look of your work
or by your status as a lawyer in the community. In other
instances, you must wait and allow the acquisition of time and
experience to develop your credibility before your audience.
Whether or not you can take immediate action to increase your
credibility, you should be aware of all the factors that will affect
it.
The first factor that influences the audience's perception of the
source is the source's status or position. Imagine, for example,
that you are a judge. You read a brief stating that no court
anywhere in the country has held that distinctions based on
sexual orientation are subject to strict scrutiny for purposes of
the Equal Protection Clause of the Fourteenth Amendment to the
United States Constitution. On the cover of the brief, you note
the name of the attorney who wrote the brief, and you note the
attorney's bar number. The bar number shows that he is newly
admitted to the bar. You then turn to an opposing brief stating
that a number of intermediate state appellate courts have held
the opposite—that sexual orientation classifications are subject
to strict scrutiny. That brief, you observe, was written by a noted
constitutional scholar.
Without doing any research, which source are you likely to find
more credible? The constitutional scholar, you might agree, will
have greater initial credibility and his brief will, at the outset, be
more persuasive. Has the constitutional scholar done anything to
enhance his credibility by what he wrote? No—he is highly
credible simply because of his status.
Although you may not be able to change your status or
position overnight, you can do other things as you interact with
the court that will enhance your credibility. In classical rhetoric,
the three components of ethos are character, intelligence, and
good will. By demonstrating each of those three components, a
source uses ethos to create credibility.3
For example, you can employ ethos by demonstrating your
good character. As an advocate, you establish your good
character when you are consistently honest, candid, and
trustworthy in all professional interactions. You must always
explain the law accurately, which requires you to acknowledge
any weaknesses in the facts or law that may support the other
party's argument. You should also pay attention to details.
Submit documents that are grammatically correct, are properly
cited, and conform to court rules. Those details establish your
reliability in small things and will lead the court to assume that
you are also reliable in the larger issues of explaining the law
and why that law supports the outcome you seek.

Ethos—Establishing Credibility
Amicus curiae (friend of the court) briefs in the United States
Supreme Court must include a statement of the amicus's interest
in the case. In that section, most amici use ethos to establish
their credibility. Consider, for example, this excerpt from a brief
filed by the American Bar Association (ABA). In it, the ABA uses
the breadth of its membership to establish its credibility:
The ABA is the leading association of legal professionals and one of the largest
voluntary professional membership organizations in the United States. Its
membership comprises nearly 400,000 attorneys in all fifty states, the District of
Columbia, and the U.S. territories, and includes attorneys in private firms,
corporations, non-profit organizations, and government agencies. Membership
also includes judges, legislators, law professors, law students, and non-lawyer
associates in related fields.
Since its founding in 1878, . . .

Brief of Amicus Curiae American Bar Association In Support of

Petitioners in Obergefell v. Hodges (No. 14-556).
As a judge, aren't you likely to say to yourself, “Gee, these
folks must know what they're talking about”?
 Portraying good character is vital for an audience to accept
your argument:
If a reader believes that a writer is, to use Aristotle's word, a
rascal, that is, if a reader believes that a writer is not above
lying, cheating, deceiving, or misleading, then the reader will
view the writer's arguments with skepticism and doubt.
Conversely, if a reader believes that a writer possesses good
character—or at least if the reader has no reason to question
the writer's character—then the reader will be more
receptive to the writer's arguments and assertions.4
Thus, to persuade, begin by establishing and maintaining your
good character.
In addition to developing a reputation as a trustworthy lawyer,
you can also influence the court's perception of your credibility
by demonstrating your intelligence. You can demonstrate your
intelligence to the court by showing a comprehensive knowledge
of the governing law and the facts of your case.5 Such
comprehensive knowledge will lead the court to believe you and
to have confidence in your work product.

The Pitfalls of Being Perceived as a “Rascal”

An advocate's inaccurate statements in a brief can cause
judges to become skeptical of the source of the message:
JUSTICE SOTOMAYOR: I—I have a real problem with whatever you're reading,
because I'm going to have to go back to that article. I am substantially disturbed
that in your brief you made factual statements that were not supported by the
cited . . . sources and in fact directly contradicted.
I'm going to give you just three small examples among many I found. So
nothing you say or read to me am I going to believe, frankly, until I see . . . with
my own eyes the context, okay?
Oral Argument in Gross v. Glossip, 135 S. Ct. 2726 (2015).

Finally, you can establish your credibility by showing “good

will” toward others.6 Attorneys show good will toward others in
how they refer to parties, opposing counsel, the judges, or the
jury. A respectful tone toward all players when writing or
speaking to a court establishes your good will toward others
involved in the litigation. A condescending, insensitive, or overly
Another random document with
no related content on Scribd:
 Liina ilostui ja yritti jo lähtemään kertomaan sitä ilo-uutistansa
Kaisalle. Mutta samassa johtui hänelle mieleen, että Kaisahan olikin
siellä ahkerassa työssä eikä varmaankaan pitäisi lukua hänen
ilostaan, käskisi ehkä sittekin vain kirjaa hakemaan, kuten aina
ennenkin oli tehnyt, milloin ei tahtonut leikkiä. Tämän ajatuksen
johdosta hän pysähtyi juoksustaan ovelle ja sanoi valittavalla
äänellä:

"Mutta Kaisa ei viitsi leikkiä, patistaa vain yhä jankuttamaan."

Rovasti arvasi Kaisan olevan työn puuhassa, kuten ahkera

emännöitsijä ainakin, ja toisaalta myöskin huomasi Liinalla olevan
ikävän yksinään, ilman ikäistänsä leikkikumppania. Hänelle johtui
mieleen, että lähimmän naapuritalon Notkolan Kalle olisi juuri sopiva
huvittelijaksi: siivo poika ja ijältäänkin vasta kahdeksan vuoden mies.

"Älä nyt huoli häiritä Kaisaa", sanoi hän lepytellen ja lohdutellen.

"Odotahan huomiseen ja lue nyt tänään kiltisti yksinäsi, jos huvittaa."

"Eipä minulla ole muuta kirjaa kuin aapinen; sen minä osaan jo
ulkoa."

"Ota salin kaapista!"

Siitäkös Liina vielä enemmän ilostui. Se kaappi oli juuri ollutkin

ainoa kielletty paikka; isä vain joskus oli sen avannut, näytelläkseen
kuvia sen korukantisista kirjoista, joita kaikkia hän ei itsekään ollut
lukenut, vanhemmat lapset kun olivat siihen koonneet paljon omin
päinsäkin.

Liina juoksi kaapin luo, tempasi oven auki ja pysähtyi arvelemaan,

minkä tuosta nyt ottaisi. Ennen oli hänen mielensä aina tehnyt erästä
suurta kirjaa, jonka saranat kokonaan kullalta hohtivat. Mutta nytpä
olikin mielessä muuta; lukeminen, tuo uusi taito, tuntui viehättävän
enemmän kuin korean katseleminen. Tyttönen sieppasi sivulta
pienen kirjasen ja istahti kaapin viereen, avasi saaliinsa ja ryhtyi
lukemaan. Kankeasti se ensin kävi, vaan kertomus oli vilkas ja Liina
kiintyi siihen kokonaan.

Illan suussa rovasti läksi kävelemään ja astui Notkolaan, tapasi

isännän ja kysyi, eikö Kalle saisi tulla pappilaan leikkikumppaniksi
Liinalle. Isäntä, vähän vastusteli, että olisihan sillä Kallella työtä
kotonakin, ell'ei muuta, niin pikku Pekko-veljensä soudattelemista ja
hoitelemista; mutta tahtoen olla pahastuttamatta rovastia, joka sen
virkamahtavuutensa lisäksi oli vielä likeinen naapurikin, suostui hän
viimein, että Kalle sai käydä pappilassa, milloin vain suinkin kotoa
jouti, ja siihen lupaan rovasti tyytyi, vaikka tullessaan olikin aikonut
toista.

Illallisen aikana ruvettiin kaihoamaan Liinaa. Kaisa oli jo kauan

kummastellut, niihin tyttö joutui, kun ei ollut enää vastuksina, ja
vaikka hän onnen useinkin oli mielessään toivotellut: "jospa tuosta
kerrankin pääsisi rauhaan!", alkoi hän nyt, oltuaan vähän aikaa
rauhassa, jo aivan hätäytyä, kunnes mennessään salin kautta
kutsumaan rovastia ruoalle ja samalla ilmoittamaan, että Liina oli
kateissa, huomasi hänet lukien istumassa. "Täälläkö sinä…" yritti
hän torumaan. "Isä antoi luvan", puolustihe Liina, silmiään
kääntämättä, ja siihen Kaisa rauhoittui. Rovastille hän vielä yritti
huomauttamaan, että "osaako se jo nyt omin neuvoin lukea?" ja
"eikö olisi parempi luettaa vielä katkismusta?"; mutta kun rovasti
siihen vastasi vain "hm", täytyi Kaisan luopua opastamisaikeistaan,
ainakin mikäli ne rovastia tarkoittivat.
 Tyttönen oli tällä välin kirjastaan saanut koko joukon uusia tuttavia.
Hän mieltyi heihin koko sydämmestään ja leikki heidän kanssansa
ihan kuin tosissaan, niin että hän tuskin vain olisi malttanut
syömäänkään lähteä, vaikka kyllä jo tuntui nälkä olevan. Onneksi se
sattumalta aivan viaton pikku lastenkirjakin samalla loppui juuri
paraiksi.

Miten Liinan yö kului, on turha kertoa; sen arvaa jokainen, ken

lapsena on illalla kuullut jännittävän sadun tai muun kertomuksen
taikkapa itse lukenut sen: Liina näki koko tapauksen ilmi elävänä
uudestaan, olipa vielä itsekin mukana.

Tytön ennestäänkin vilkas mielikuvitus oli päästetty lentoon,

vapaasti liitelemään.

Isosti Liina riemastui, kuin Kalle seuraavana päivänä ensi kerran

tuli muutamaksi tunniksi ihan kuin varta vasten jatkamaan hänen
yöllisiä uniansa. Kyllä heillä iloa riitti.

Mutta Kalle tietysti ei joutanut päiviä päästänsä pappilassa

oleksimaan. Ensi päivänä hän kun, päästyään herrasleikin makuun,
ei muistanut palata siihen aikaan, kuin kotona odoteltiin, annettiin
hänelle toria ja uhattiin olla enää laskemalta koko pappilaan, jos ei
paremmin pitänyt ajasta vaaria. Ja Kalle oli siksi järkevä, että päätti
ennemmin nauttia vapautta vähitellen kuin kerrassaan ahmimalla
lopettaa sen. Eikä hänen sitte tätä muka viisasta päätöstään
tarvinnut katuakaan, sillä hauska, ihmeen hauska hänestä
pappilassa oli. Liina osasi siellä peuhata niin hullunkurisen
vallattomasti, eikä kukaan kiellellyt, jos Kalle itsekin joskus yltyi
pauhaamaan hurjemmastikin.
 Tästä olostaan pappilan "ryökkinän" seurakumppanina kasvoi
Kalle mielestään aika sankariksi. Muiden talonpoikais-lasten
seurasta hän vähitellen kokonaan luopui eikä ollut millänsäkään
heidän pilkastansa, pitipä päin vastoin kunnianaankin tuota "pappilan
Kalle"-nimitystä, jota he hänelle hokivat. Ahkeraan hän kotona oli
työn puuhassa, mutta mieli yhä enemmin paloi pappilaan.

Paljopa sentään oli Liinalla aikaa yksinkin olla. Siitä asti, kuin Kalle
alkoi käydä häntä huvittelemassa, hän ei enää kiusannut palvelijoita,
ei, heidän huvittelunsa ei ollenkaan enää viehättänyt, eivät he olleet
niin sukkelat hyppimään kuin Kalle. Oli hänellä nyt sentään jo
toinenkin keino saada aikaansa kulumaan ja ikäväänsä haihtumaan:
hän lueskeli, kirjan toisensa perästä, ensin pienimpiä, sitte vähitellen
yhä suurempia. Itse hän aina salin kaapista otti, mikä kirja milloinkin
sattui käteen.

Palvelijat tietysti olivat hyvillään, että saivat olla tytöltä rauhassa,

kaikki muut paitsi Kaisa, joka hellästi rakasti Liinaa. Ensi päivinä hän
ei tytön poissa oloa luotansa suuresti huomannutkaan, tuntui niin
helpolta rauha hänestäkin ja suloiselta, tieto, että lapsella oli hauska
ikäisensä kumppanin seurassa. Mutta kun Liina ei kumppanin poissa
ollessakaan enää turvautunut Kaisaan, alkoi tämä vanha palvelija
ikävystyä ja itsekseen toivotella tyttöä luoksensa vaikkapa kiusaakin
tekemään. Leikkihuvittelua hän mielellään soi tytölle, vaan nuo kirjat,
jotka lapsen kokonaan vieroittivat pois hänestä, niitä hän alkoi
kadehtia, ja samassa rupesi hänestä tuntumaan koko tuo Liinan
luvun into oudolta, luonnottomalta ja vaaralliselta, vaikka hän ei
osannutkaan oikein selittää, minkä tähden siltä tuntui.

Oudosteli sitä vähän rovastikin, mutta toisekseen ajatteli, että

eihän hyvien kirjain lukeminen voinut pahaksi olla, ja hän
umpimähkään luotti, että hänellä toki ei "huonoja" kirjoja ollutkaan.
Onnettomuudeksi hän nyt ei sattunut muistamaan omaa entistä
ohjettansa, jota oli vanhemmille lapsilleen koettanut painaa mieleen:
kaikki, kuin soveltuu kehittyneille aikaihmisille, jotka kykenevät
itsekin asioita arvostelemaan, ei sovellu lapsilla eikä
kehittymättömille aikaihmisillekään, jotka ottavat asiat
noudatettaviksi esimerkeiksi aivan sellaisinaan, kuin ne heille
esiytyvät joko tosi elämässä laikku kertomuksien kautta
mielikuvituksessa. Kenties rovasti ei tuota tullut ajatelleeksi sen
tähden, että luuli Liinaa vielä liian lapseksi ymmärtämään mitään
varsinaisesta kirjain sisällyksestä; mitäpä tuosta, jos hän sisälukua
harjoittelikin mistä kirjasta hyvänsä.

Siinä rovasti pahasti pettyi. Ei Liina sisälukua harjoitellut, se alkoi

piankin käydä rentonaan, ja aikaa myöten Liina ehti lukea koko
joukon kirjoja, niiden seassa hempeätekoisia pikku romaanejakin,
jotka olivat täynnä rakkauden liverrystä ja estävien vehkeiden surua.
Ihmeen nopeasti hänen mielikuvituksensa oppi luomaan kerrotut
kuvaukset eläviksi. Tosin kirjoissa sattui eteen monta hänen
ymmärrykselleen vielä liian vaikeatakin asiaa, mutta ne saivat jäädä
käsittämättä, ei hän niiden miettimiseen joutanut pysähtymään, hän
tahtoi vain loikkia uusien tuttujen kanssa yhä uusilla kisakentillä.
Toisia asioita hän käsitti omalla lapsellisella tavallaan, vaan eläviksi
ne siltä tulivat. Niinpä kerrottu rakkaus oli hänestä vain hyvin hyvää
tuttavuutta ja henkilöt, aikaihmisetkin, vain lapsia, jotka mielellään
leikkivät yhdessä ja huvikseen suutelivat toisiansa. Tietysti Liinasta
tuntuivat sulalta häijyydeltä ne vehkeet, joilla muut syrjäiset henkilöt
estivät kertomusten "suuria lapsia" viattomasta leikistä. Hän itki
näiden sorrettujen kanssa ja kuohui vihasta noita häiritsijöitä
kohtaan, ja se se juuri erittäin harmitti, että heitä ei käynyt komentaa,
kuten Liina oli tottunut tekemään, vaikka ne ihka elävinä olivat
tuossa aivan silmäin edessä. Tämä oli niin kiusallista, että Liina
välistä itsekseen puristi nyrkkiä ja puri hammasta kiukusta sekä
purskahti itkemään, kun ei mikään muu auttanut. Itku tosin lievitti
aina kerrakseen, mutta seuraavalla kerralla pakkautui harmi vain sitä
katkerampana kiusaamaan.

Isäänsä Liinalla ei ollut niin suurta luottamusta, että olisi tätä

mielipahaansa hänelle mennyt kertomaan. Kaisalle hän kerran tai
pari yritti valittamaan, mutta emännöitsijä ei ollut sellaisia kirjoja
koskaan lukenut eikä käsittänyt Liinan tarkoitusta, sanoi vain: "mitä
siinä nyt hulluttelet!" tai "ole hulluttelematta!" ja siitä lähtein piti Liina
surunsa itsekseen, puhumalta niistä kellekään muille kuin Kallelle,
joka ihmeissään suu auki kuunteli Liinan vilkkaita kertomuksia
leikistä levätessä.

Täten olivat asiat olleet lähes kaksi vuotta.

Johtuipa sitte Limalle eräänä päivänä mieleen tehdä Kallelle

samoin kuin kertomusten "suuret" tytöt leikkitovereillensa,
nähdäkseen vain, tuliko kukaan sitä estämään. Hän yritti
suutelemaan Kallea, tietysti muiden näkemättä, kuten oli lukenut
"suurten" lasten tehneen. Mutta olipa hän sentään vielä niin
tottumaton salailemisvehkeihin, että ryhtyi tuohon koetukseen
keskellä pappilan pihaa. Kalle vastusteli, kotonansa kun oli
tottumaton moisiin hyväilyihin, mutta sai Liina kuitenkin pitkän
temmellyksen jälkeen suudelluksi häntä poskelle ja nenään.

Rovasti katseli tuota kaikkea kammarinsa ikkunasta, olematta

ensin milläänkään. Vaan viimein hänelle välähti mieleen: "entäpä, jos
nuo rakastuvat toisiinsa, kun vielä leikkivät muutamia vuosia!" Se
ajatus ajoi rovastin muhkeana rappusille. Hän kutsui Kallen eteensä,
käski häntä heti menemään kotiinsa sekä kielsi koskaan enää
tulemasta pappilaan. Siinä rovastilta unohtui toinen oma ohjeensa
käyttämättä; neuvo ensi kerralla ja kurita vasta sitte, jos ei neuvo
auta!

"Liinahan se…" koetti Kalle puolustautua, mutta rovasti vain

jyrkästi viittasi maantielle päin. Niinpä Kallen ei auttanut muuta
arvella kuin lähteä hitaasti astua lönkyttämään kohti porttia, jonne
hänen toinen yhtä hyvä leikkikumppaninsa, suuri Musti-koira,
nähtyään rovastin äkäisenä, häntä äristen seurasi.

Liina tillahti itkemään, kun näet arvasi hupaisten leikkien nyt

loppuneen. Mutta rovasti ei sittekään enää huutanut Kallea takaisin,
kuten Liina toivoi isänsä tekevän hänen itkunsa tähden.

Näin äkisti päättyi Liinan ja Kallen seurustelu, ja Notkolan isäntä

oli siksi ylpeä mies, että, kun kuuli poikansa ajetuksi pois pappilasta,
hänkin kielsi häntä sinne enää koskaan menemästä ja itsekseen
päätti näyttää rovastille, että mies se Kallestakin tulee, ikään kuin ei
muka joka pojasta pitäisi tuleman mies eikä joka isä olisi velvollinen
kasvattamaan poikaansa mieheksi paraan taidon ja kyvyn mukaan.

Tuolla uhalla pantiin Kalle syksyn tullen kansakouluun. Ollen

hyväpäinen eikä ijältäänkään enää mikään pikku lapsen huima kävi
hän sen lävitse määräajassa ja pääsi sitte muutamaksi vuodoksi
oppikouluunkin.

Mutta eipä Notkolan isäntä sentään aikonut pojastansa varsinaista

lukumiestä, vaan kunnon maanviljelijää, hänellä kun oli hyvä ja
isonlainen tila. Hyvin oli Kallesta vastahakoista keskeyttää
oppikouluunsa ja lähteä Kurkijoelle. Pappilassa alkanut
herrastuminen kasvoi kasvamistaan, niin että jo alkoi tuntua ikävällä
antautua tuolle ruumiillisen työn alalle. Totteli hän kuitenkin, kun isä
muuten uhkasi kerrassaan katkaista kotoa juoksevan rahasuonen ja
pakottaa pojan pysymään kauniisti kotona.

II.

Silloin kuin Kalle karkoitettiin pappilasta, olisi Liinakin kyllä jo ollut

kouluijässä, vaan eipä rovasti raaskinut luopua ainoasta elämänsä
sulostuttajasta niin pitkäksi ajaksi. Sen tähden hankittiin
syksymmällä opettajatar kotiin.

Ennen hänen tuloansa ehti Liina kylliksensä ikävöidä Kallea.

Hänen aikanansa olivat kirjat niin hupaisesti leikityttäneet ja
lennätelleet häntä ja loitsineet hänen mielikuvituksena eteen yhä
uusia kuvauksia, joissa Kallekin jo ehti esiytyä kyllä kymmenenkin
muotoisena, milloin uljaana ritarina, milloin tonttu-ukkona ja milloin
repaleisena paimenpoikana, ja kaikkien niiden uusien tuttavain
seurassa oli sanomattoman hupainen ja hauska. Sitte Kallen
karkoituksen jälkeen oli ensimmältä kaikki niin kelvottoman ikävää ja
kolkkoa, että pitkään aikaan ei tehnyt mieli lukeakaan.

Viimein kyllästyttyään ikävöimiseen ryhtyi hän taas katselemaan

salin kaapin aarteita ja varsinkin kuvia. Siinä hänelle sattumalta
joutui käteen Piplian historia, mutta hyvin pahaan aikaan. Katsellen
kuvia selaili hän lehtiä. Kiintyivätpä siinä silmät erääsen kohtaan,
jossa kerrottiin Jaakobista ja Esausta, mitenkä Jaakob petti isänsä ja
vanhemman veljensä ja miten Rebekka oli avullisena hänen
vehkeensä toimeenpanossa. Nykyisessä kiukkuisessa
mielentilassaan Liina käsitti meille opiksi annetun ja muistiin
kirjoitetun tapauksen vain hupaiseksi seikkailuksi. Hän itsekseen
nauroi Iisakin neuvottomuutta, ja tuollainen lystikäs petos tuntui
oikein viehättävältä. Mitäpä hän tiesi sen syvemmistä aiheista ja
siinäkö hänellä oli aikaa muistaa kymmentä käskyä tai edes sitäkään
niistä, jossa kielletään valehtelemasta, tai sitä, jossa käsketään
vanhempia kunnioittamaan. Jopa ne ehkä olivat perin unhottuneetkin
koko käskyt siitä asti, kuin hän lakkasi Kaisan johdolla lukemasta, no
kun olivat silloinkin tulleet muistiin ainoastaan ulkoläksynä, sillä
eihän Kaisalla ollut taitoa tehdä niin syvällistä viisautta eläväksi.

Tuo Jaakobin onnistunut seikkailu kiihdytti Liinan uteliaisuutta.

Hän lueskeli sieltä täällä, etsien toisia yhtä hauskoja tapauksin. Niitä
ei sattunut löytymään ja sen tähden Liina, katseltuaan kuvat, pisti
koko kirjan pois ennen luettujen ja katseltujen joukkoon sekä luopui
sillä kertaa enemmästä haeskelemisesta.

Illempana Liina sitte hämmästytti isäänsä kysymyksellä, minkä

tähden
Isak ei huomannut karvaisia nahkoja Jaakobin käsistä ja kaulasta.

Rovasti, ollen syvissä mietteissään saarnan valmistuksessa,

vastasi ajattelematta vain lyhyeen:

"Se oli Jumalan tahto. Et sinä vielä sitä käsitä. Kunhan uusi täti
tulee, niin hän kyllä selittää."

Liinan täytyi tyytyä siihen vastaukseen, mutta mieleen jäi hänelle

kuitenkin hämärä ajatus, että Jumalakin toisinaan "tahtoo" petosta.

Sitte Liina luki erään pikku kirjan, jossa vallaton poika itse
hullunkurisesti kertoi, mitä kaikkia kepposia hän teki. Ne tarttuivat
Liinan mieleen kuin tappurat tervaan, eihän hänellä siinä ollut aikaa
ottaa huomioonsa kirjan oikeaa tarkoitusta, joka oli pahankurisuuden
vitsominen, ei, hän päin vastoin itsekseen jo edeltä päin riemuitsi,
miten hauska tulee kiusata uutta tätiä, jota nyt odoteltiin. Ei hän
sentään tuota riemuinnut häijyydestä, vaan yksinomaan huvin
halusta.

Joutuipa viimein päivä, jona opettajattaren piti illan suussa

tuleman. Liina oli suuressa odotuksen touhussa uteliaisuus kun näet
voitti kaikki muut halut, yksin kirjainkin katselemisen ja sitä paitsi
tuntui ihan kuin erityistä vetoa tekemään jotakin erityistä kepposta,
jolle saisi kyllikseen nauraa ja ilakoida.

Viimein saapui täti ja Liina juoksi isänsä edellä ottamaan häntä

vastaan. Hyvät ystävät heistä heti näytti tulevan ja rovasti oli
hyvillään, kun Liina niin paikalla rupesi tutuksi opettajattarelle. Mutta
tyttönen katseli häntä tutun silmillä ainoastaan siitä syystä, että oli jo
niin kauan edeltä päin varustautunut sitä uutta huvia kokemaan ja
näkemään.

Illallisen jälkeen rovasti vielä hetkisen puheli perheen uuden

jäsenen kanssa. Liina sill'aikaa pujahti opettajattaren kammariin,
jossa Kaisa jo oli tilan valmiiksi antanut, käänsi suurella vaivalla
peitteen päällimmäisine lakanoineen sievästi kaksin kerroin jaloksiin
päin, veti alalakanan kaksin kerroin ylös tyynylle asti ja, oiaistuaan
jälleen peitteen, sovitti alalakanan reunan peittoon reunan päälle.
Tosin ei tila enää näyttänyt niin sievätekoiselta kuin Kaisan jäljellä,
mutta "kukapa sitä niin tarkkaan tutkii", lohdutteli Liina mieltänsä…
Palattuaan työstänsä kävi hän sanomassa isälleen hyvää yötä ja
saattoi uutta tätiä kammarinsa ovelle saakka, vaan ei uskaltanut
mennä sisälle, kun jo siinäkin täytyi väkisin purskahtaa nauramaan
ajatellessa, mihin pulaan täti oli joutuva. Sen tähden hän karkasi
tiehensä, ehtimättä kunnolla edes toivottaa hyvää yötäkään.

Opettajatar tosin vähän kummasteli Liinan naurun puuskaa, vaan

tietysti ei voinut arvata asiaa silloin eikä vielä sittemminkään, vaikka
joutuikin pieneen pulaan maata pannessaan, kun jalat eivät
päässeetkään alemmaksi kuin lakanan pohjukkaan puolisänkyyn
asti; sillä hän näet luuli tuon vain vahingossa tapahtuneen tilaa
tehdessä eikä voinut edes aavistaakaan Liinan kykenevän sellaista
vehkeilemään.

Seuraavana aamuna Liina ei malttanut olla ilvehtivän näköisenä

kysymättä tädiltä, miten hän oli maannut ja oliko tila hyvä.

Silloin opettajatar heti arvasi asian, mutta, huolimatta pahastua

leikistä ja tahtomatta torumisella heti ikävystyttää oppilastansa, sanoi
hän vain hyvin ystävällisesti ja ikään kuin ihmetellen: "vai olet sinä jo
niin sukkela!"

Liina sen käsitti muka suureksikin kiitoslauseeksi ja alkoi siis sitä

uutterammin ajatella uutta koetuskeinoa. Ja kekseliäs hän oli
panemaan toimeen kaikki, mitä oli kirjoista itse lukenut tai Kallelta
kuulemalla oppinut.

Milloin opettajattaren pöydän laatikossa kömpi ja rapisi paperissa

eräitä kovakuoriaisia, milloin oli hänen tilalleen kylvetty lyhyiksi
leikeltyjä jouhia, jotka pistelivät ja polttivat pahemmin kuin mitkään
itikat ja ytykät, ja milloin oli oven kääkä noettuna, ja opettajatar siitä
tuhrautuneella kädellään nokesi silmänsä.

Näiden ja lukemattomain muiden kujeiden antoi opettajatar

tapahtua muka ihan hänen huomaamattansa, että Liina ei saisi
nauraa, kuten niillä tarkoitti, ja sen tähden viimein itsestänsä
kyllästyisi ja lakkaisi niistä. Se keino auttoikin pian; ikäväksihän se
käy yksipuolinen ilo.
 Vaikeampi oli ohjata Liinaa lukemisessa. Uusi täti pian huomasi,
että Liinalla oli oma päänsä oppimisessa kuten kaikessa muussakin.
Hän sitä koetti hellävaraan taivutella, mutta turhaan; eikä hän
kovuutta ollenkaan ryhtynyt käyttämään, kun näet huomasi, että se
olisi vastoin rovastin mieltä, ja sitä paitsi pelkäsi, että kuritta niinkin
isoksi kasvanut tyttö nyt kurista ehkä vain paatuisi ja pahenisi. Niinpä
Liina luki mitä luki oman mielensä ja halunsa mukaan.

Sai opettajatar hänelle sentään selittelemällä kootuksi muistiin

minkä mitäkin tietoja, kunnes muutamien vuosien kuluttua kyllästyi
tuohon mielestänsä varsin hedelmättömään työhön ja ilmoitti
rovastille huomanneensa Liinalle olevan parasta päästä johonkin
varsinaiseen kouluun ja sen tähden nyt itse päättäneensä lähteä
pois.

Vaikea oli rovastin luopua tyttärestänsä, mutta täytyipä sentään

järjen voittaa tunteet.

Vastenmielinen oli Liinasta itsestäänkin tuo kotoa pois lähdön

ajatus. Siitä ikävissään hän Kaisan varustellessa hänen
matkatarpeitaan ryhtyi taas pahaan aikaan lukemaan.
Ensimmäisessä kirjassa, jonka hän sattui saamaan käteensä,
puhuttiin vain nuoresta lapsentytöstä, joka väsyksissä nukahti;
sill'aikaa lapsi putosi kätkyestä ja tyttö sen tähden ajettiin pois
palveluksesta. "Se oli parahiksi hänelle!" ajatteli Liina; "miksipä hän
nukkui!" Samassa hänelle johtui mieleen, että olihan hänkin kerran
pienempänä pudonnut sängystään, ja Kaisaa oli siitä kovasti toruttu.
Sitä muistellessaan hänen aivan täytyi koettaa otsaansa, vieläkö
siinä oli kuhmu jäljellä. Jo se toki oli ammoin pois painunut, mutta
"eiköhän pitäisi sittekin lähettää Kaisa etsimään paikkaa muualta?"
päätti hän mietelmänsä, muistamatta, että hän itse kaikkein
vähimmin olisi tähän asti tullut ja vastakaan tulisi toimeen Kaisatta.

Toisesta kirjasta hän oppi, että sopii muka vastustaa

vanhempienkin tahtoa ja halveksia heidän käyttämäänsä kuritusta,
vieläpä pilkatakin vanhempiansa. Sitä kaikkea tosin oli kirjassa
esitetty tyhmän pojan tehneen tyhmille vanhemmilleen; mutta se
molemminpuolinen tyhmyys oli niin heikosti kuvattu, että Liinasta
poika näytti aika sankarilta ja kaikki hänen tekonsa oikeilta, ja hän
sen johdosta ajatteli, että jospa vain isä yrittäisi antamaan hänelle
vitsaa, niin hän juoksisikin karkuun; eikö hän jo ollut suuri tyttö!

Vaan kolmas kirja se vasta sattui oikein Liinan mieleinen. Siinä

hän mielikuvituksessaan seurasi pari vuotta kahta "isoa" lasta, jotka
mielellään "leikkivät" yhdessä, vaan joita vanhempansa sitte
koettivat erottaa toisistaan. Mutta hepä tuttavuuden ja muka
viattoman leikin innossaan eivät huolineetkaan kuulla vanhempiensa
kieltoja eikä syitä, vaan jatkoivat leikkiänsä salaa, kunnes salaa
myöskin menivät vihille, jonka Liina käsitti merkitsevän vain, että
heitä, kuten itse sanoivat, "nyt ei mikään enää voinut erottaa"
leikistä, lisäsi Liina ajatuksissaan. Tämä oli Liinan mielestä juuri
hänelle sopiva esimerkki; hän kymmen- tai yksitoista-vuotisessa
viisaudessaan päätti, että hänenkin olisi pitänyt mennä Kallen
kanssa vihille; sittehän isän olisi täytynyt kutsua Kalle takaisin
leikkimään. Vaan nyt se jo oli liian myöhäistä, Kalle oli poissa, missä
lienee ollutkaan. Ja Liina oli pahoillaan oikein sydämmestänsä, ett'ei
ollut ennemmin tiennyt tuota keinoa; käsi ihan puristui nyrkiksi.

Tästä ja muista esimerkeistä kasvoi Liinan mieleen melkoisesti

kiukkua isää kohtaan eikä hän enää ollut niin perin vastahakoinen
lähtemään pois kotoa. Viimein alkoi uteliaisuuskin vähin autella, niin
että hän melkein iloiten nousi kärreihin, kun oli lähdettävä ajamaan
koulukaupunkiin. Renki-Heikin hän tosin olisi mieluisemmin suonut
tulevan matkakumppaniksi, "vaan yhtä ajamistahan se on isänkin
kanssa", ajatteli hän, taipuen siihen, jota ei mitenkään käynyt
muuttaa.

Näin joutui Liina uusiin oloihin ja toimiin. Koulukuriin hän oli vallan
tottumaton ja samoin myöskin oleskelemaan niin suuressa
tyttöjoukossa. Oltuaan muutamia päiviä hämillään, tahtoi hän jatkaa
kotitapojaan, komentaa kaikkia muita, ja kun muut eivät ruvenneet
tottelemaan, joutui hän riitaan kaikkien kanssa. Opettajat olivat
hänestä pääsemättömässä pulassa. He tosin huomasivat tytön
entisen kasvatuksen olleen liian löyhän, mutta eivät siltä uskaltaneet
paaduttamisen pelosta olla varsin ankarat hänelle. Monesti he
mielellään olisivat lähettäneet koko tytön takaisin kotiinsa, vaan kun
hän aina hyvästi osasi läksynsä, toivoivat he hänen aikaa myöten
tasautuvan ja viisastuvan kurituksettakin.

Viimein tuo tasautuminen tapahtuikin, vaikka ei suinkaan

viisastumisesta, kuten opettajat luulivat. Liina koetti jatkaa
vallattomuutta ja iloista leikkiä koulukumppanien kesken, mutta
kummastuksekseen huomasi heidän tekevän pilkkaa, että niin suuri
tyttö oli niin lapsellinen, kuin Liina tosiaankin oli. Se pila tuntui perin
kiusalliselta, varsinkin kuin he niin salaperäisesti juttelivat omia
salaisuuksiansa, milloin Liina yritti vallattomasti kertomaan jotakin
lukemaansa rakkausseikkailua niin kuin se olisi ollut vain tavallista
hauskaa lasten leikkiä. Ollen arka itsestään muuttui hän siitä
kerrassaan tasaiseksi ja hiljaiseksi ja sulkeutui itsekseen kuin
raakkueläin kuoreensa, jota on häiritty päivää paistattamasta. Hän
muuttui umpimieliseksi ja uneksivan näköiseksi. Täytyihän hänen
saada leikkiä, ja kun toiset tytöt olivat liian kehittyneet leikkimään
hänen kanssansa, leikki hän mielikuvituksissaan.

Nyt hän tosin jo alkoi aavistaa, että jotakin eroa ehkä lienee
"pienten" ja "suurten" lasten leikin välillä, vaan ei hän sitä vielä niin
äkisti kyennyt käsittämään. Sen tähden hän ryhtyi yhä
innokkaammin lukemaan kaikenlaisia kirjoja, joita sai rajattomasti
ottaa isänsä tiliin kaupungin kirjakaupasta. Läksyjen lukuun häneltä
ei kulunutkaan aikaa ollenkaan; osaksi hän ei viitsinyt vaivata
itseään sellaisilla joutavilla, ja osaksi hän ne osasi lukemattakin, kun
koulussa kaikki luettavat edeltä päin valmistettiin hyvästi ja hän ne jo
siitä oppi mielestänsä kylliksi. Siispä romaanien lukeminen pysyi
hänellä yksinomaisena työnä ja huvina.

Minkäänlaista tosi elämää ei ollut ohjaamassa Liinan

mielikuvituksia siitä asti, kuin hän kokonaan vetäytyi pois
kumppanien seurasta. Eipä siis kumma, että hänen kuvitelmansa ja
sovituksensa omaan elämään sattuivat muodostumaan hiukan
nurinpuolisiksi tai ainakin yksipuolisiksi.

Näin hän muun muassa oppi, että ihmisen muka pitää olla
suurellinen puolestaan ja loukkautua pienimmistäkin aiheista, eikä
suinkaan sovi antaa anteeksi mitään sellaista loukkausta, vaan
täytyy oman kunnian tähden vaatia siitä hyvitystä.

Liina alkoi heti käyttää tätä uutta ohjetta koulussa. Jos

vieruskumppani vahingossa nykäsi kirjoitustunnilla Liinan vihkoa,
nosti hän siitä välihetkellä aika metelin. Toinen koetti puolustautua
vahingollaan, mutta Liina oli muutamista kirjoista ja omista
kumppanuuden kokemuksistaan oppinut luulemaan pahaa kaikista ja
kääntämään kaikki pahaksi, ja sen tähden hän kiven kovaan väitti
toisen sysänneen tahallaan, että hänen kirjoitusvihkonsa tuhrautuisi.
Kumppanit kyllä koettivat välittää, mutta turhaan, ja silloin he
taitamattomuudessaan neuvon sijasta rupesivat Liinaa moittimaan ja
sanomaan häijyksi. Siitä Liina suuttui ja uhkasi vaatia hyvitystä koko
joukolta. Tytöt alkoivat pilkata, ja Liina muuttui yhä
umpinaisemmaksi. Mitään erittäin sopimatonta Liina ei koskaan
tehnyt, siihen hän oli yhä vielä liian lapsellinen. Kumppanit tottuivat
myöskin kärsimään hänen oikkujansa ja koettivat kaikin tavoin
karttaa hänen pahastuttamistansa. Siten hän selvisi ilman pahoja
vastuksia koulun läpi, joutumatta edes rakkaushaaveiluihinkaan,
jotka muuten koulutytöillä ovat tavalliset. Olihan hänellä siinä kylliksi,
että sai ajatuksissaan seurustella kaikenmoisten romaanisankarien
kanssa ja nauttia heidän ilojansa ja surujansa.

Kuitenkin alkoi vähitellen tuntua mielessä omituista tyhjyyttä, jota

eivät mitkään kirjat saaneet haihtumaan; päin vastoin se tuntui sitä
kolkommalta, mitä enemmän hän lueskeli. Hänelle näet kävi aivan
samoin kuin huviksensa matkustelijoille, joilla ei ole mitään muuta
pyrintöä matkustuksensa tarkoituksena: mitä enemmän he näkevät,
sitä tyhjemmältä tuntuu heistä maailma.

Ihan itsestään viimein selvisi Liinalle, että tuo sydämmen tyhjyys

kaiketi oli vain rakkauden kaipausta, ja kohta tuli aivan varmaksi
vakuutukseksi, että hänen piti löytää joku vähän todellisempi olento
kuin nuo romaanisankarit, sellainen, jota voisi ruumiillisillakin silmillä
katsella. Mutta silloin loppuikin Liinan koulunkäynti, hän sai
päästötodistuksen käteensä.

III.

Kahdeksantoista ikäisenä palasi Liina koulusta kotiin ainiaaksi, kuten

isä ilotteli, mutta ainoastaan "kunnes…", kuten Liina itse arveli.
 Kotiin lähtiessään valitsi hän, kuten ennenkin joka kesäksi, aika
röykkiön kirjoja eväiksi; mitäpä hänellä muutakaan olisi ollut maalla
tekemistä.

Kesä kului jotenkin hauskasti, aamut makaellen lähelle puolta

päivää, keskipäivät lueskellen ja illat kävellen tai kammarin ikkunasta
haaveksivasti katsellen kohti avaruutta.

Välistä hän käveli puutarhassakin marjoja suuhunsa

poimiskelemassa, ne kun maistuivat makeammilta tuoreeltansa kuin
toisten kerääminä ja astiassa istuneina.

Vähitellen alkoi Liinasta kuitenkin olo tuntua ikävältä. Hänellä näet

ei ollut vähintäkään halua minkään työn tekoon, ei edes senkään
vertaa, että olisi itse ommellut leningistänsä irti karisseen napin
jälleen kiinni. Sehän muka oli Kaisan asia. Mistäpä Liina olisikaan
saanut työn halua, kun ei kukaan ollut häntä lapsempana koskaan
siihen opastanut eikä totuttanut.

Ikävä kasvoi, mikäli kirjakasa hupeni, ja ihmeen pian se loppuikin.

Liinalla näet olikin omituinen lukemistapa, varsinkin viime aikoina.
Hän tutki vain alun kustakin rakkausromaanista — muista kirjoista
hän ei huolinutkaan —, katseli sitte sieltä täältä kertomuksen juonta
ja lopusta viimein, tulivatko "he" onnellisiksi vaiko onnettomiksi. Muut
kertomuksen henkilöt eivät muka ansainneet tarkempaa tutkimista,
paitsi ehkä välistä joku kovasydämminen likeinen sukulainen tai muu
holhoja, joka koetti nuorten aikeita häiritä ja estellä.

Salin kaapin Liina tiesi jo ammoin moneen kertaan katselleensa.

Nyt kun eväskirjat loppuivat, kävi hän selaamassa pitäjän
lainakirjaston, löysi sieltä muutamia vanhoja repaleita ja lukea hotasi
kaikki yhtenä päivänä.
 Nyt vasta aika oikein pitkäksi muuttui. Rinnassa ammotti tukala
tyhjyys, joka aina tulee tyhjäntoimittajan osaksi ja kasvaa sitä
suuremmaksi, mitä enemmän sitä koetetaan haihduttaa yksinomaan
huvituksella, millaisella hyvänsä. Rikoshan aina maallisenkin lain
rikos kasvattaa rikkojan mieleen tyytymättömyyttä, joka ei haihdu
paatuneimmastakaan mielestä kokonaan ennen, kuin rikos on
jollakin tavalla sovitettu. Vielä suurempaa tyytymättömyyttä ja
levottomuutta tietysti kasvaa korkeimman lain rikkomisesta, kun sitä
rikosta näet ei itse kyetäkään sovittamaan ja monen, ehkäpä
jokaisenkin "vanhan ihmisen" mielestä armoon ja anteeksi
anomiseen turvautuminen tuntuu häpeälliseltä ja omaa ihmisarvoa
alentavalta. Ihmekö siis että Liinan mieli oli levoton ja tyhjän tukala,
sillä hänhän oli rikkonut molemmat osat tästä lyhyestä lainpykälästä:
"Rukoile ja tee työtä!"

Hän oli lukenut eräästä sellaisestakin onnettomasta, joka

tyhjäntoimituksestaan ja huvittelustaan oli viimein tullut hulluksi, ja
häntä alkoi pelottaa. Siinä kirjassa ei ollut sanallakaan viitattu
hulluksi tulemisen syvintä syytä eikä siis myöskään osoitettu oikeata,
eipä millaistakaan varokeinoa sitä vastaan. Kertomuksen kirjoittaja
oli kaiketi arvellut itsekunkin lukijan itsensä tekevän tapauksesta
omat johtopäätöksensä, millaiset kullekin soveltuivat. Liina oli yhtenä
esimerkkinä niistä lukemattomista, jotka eivät itse kykene tekemään
oikeita johdelmia. Ei, häntä vain pahasti pelotti, ja ihmeellisempi kuin
hänen kykenemättömyytensä arvaamaan kirjan tekijän syvällisempiä
ajatuksia, jos niitä hänellä muuten oli ollutkaan, ihmeellisempi
tosiaankin oli Liinan kestävyys, että hän ei tullut hulluksi sinä pitkänä
vuotena, joka kului koulunkäynnin päätyttyä tuon ikävän ja pelon
vaiheella.
 Kouluaikana oli edes koulussa istuminen ollut jonkinlaisena
pakkotyönä, johon kului aikaa; mutta nyt oli sekin lopussa. Kotona ei
ollut pakkoa tehdä ei niin mitään eikä Liina olisi viitsinyt mihinkään
ryhtyä käsiksi, vaikka olisi käskettykin. Hän vain hautoi ikäväänsä ja
samalla mietiskeli, että tuohon mielen kamalaan tyhjyyteen sopisi
niin hyvin täytteeksi rakkauden liekki. Mutta eipä lähitienoilla ollut
ketään sen sytyttäjää. Isä vielä itse hoiti apulaisetta papilliset
tehtävänsä ja niissä muutamissa herrastaloissa, joissa rovasti silloin
tällöin kävi, oli ainoastaan vanhahkoja tyttäriä, joiden seura Liinaa ei
ollenkaan huvittanut, he kun eivät kuuluneet osaavan muusta puhua
kuin töistään. Siispä ei muuta kuin ikävää ja pelkääviä aavistuksia ja
yhä uudestaan samaa koko pitkä vuosi.

Eräänä sateisena syyspäivänä Liina istui kammarissaan

kiikkutuolissa, johon kapineesen hän oli erittäin mieltynyt. Siitä hän
katseli pilvien rakoja, kunnes ajatukset alkoivat lennellä
romaanisankarien keralla muilla mailla.

Suruinen oli hänen mielensä ja yhä kovemmin alkoi kalvaa tuo

alinomainen haikea kaipaus. Viimein sen seasta selvisi esiin
lapsuuden muisto, Notkolan Kallen kuva. Mutta hänhän oli poissa,
kaukana, ja oli jo ollut kauan, aina siitä asti, kuin Liina lapsellisessa
viattomuudessaan yritti häntä suutelemaan. Ei Liina enää oikein
muistanut hänen näköänsäkään.

Kaiho kasvoi kasvamistaan ja Liinalle alkoi herua kyyneleitä

silmiin.

Tultiin kutsumaan päivälliselle.

Liina, säpsähtäen ajatuksistaan, läksi.

 Rovastin ruokaillessa tyttärineen tuotiin postilaukku. Vanhus heti
jätti lusikkansa, avasi laukun, työnsi sanomalehdet syrjemmäksi
pöydälle ja luki ainoan tulleen kirjeen.

Hänen otsansa vähän rypistyi, mutta sanomatta muuta kuin paljon

merkitsevän "hm!" pisti hän paperin sanomalehtikasan päälle ja
ryhtyi jatkamaan syöntiänsä.

Tuo "hm!" ei jäänyt Liinalta huomaamatta. Pöydästä noustessa

hän kysyi, mistä kirje oli ja mitä uutta se tiesi.

"Olen jo vanha", selitti rovasti, "enkä viitsisi enää itse pitää huolta
maatöistä. Kirjoitin Kurkijoelle ja pyysin sieltä luotettavaa pehtoria, ja
nyt esittävät Notkolan Kallea ja sanovat häntä taitavimmaksi
kaikista."

Liina punastui, vaan virkkoi teeskennellen:

"Mikäs sitte estää Kallea ottamasta. Tottapahan siellä paraiten

tietävät hänen taitonsa."

"Olisi tuo saattanut olla vähän etempää. Kuka tietää, eikö hän
tässä rupea enemmän hoitamaan omaa kotoansa kuin pappilaa."

Rovastilta oli jo ehtinyt kokonaan unhottua Liinan lapsuuden

aikaiset suuteluvehkeet. Jos hän ne olisi muistanut, niin tuskinpa hän
olisi pehtorikseen kutsunut Kallea, kuten nyt teki, ell'ei ehkä olisi
uskonut tytärtänsä nyt jo viisaammaksi kuin silloin lapsena.

Liina, saatuaan kuulin isänsä päätöksen, alkoi ikään kuin vähän

elpyä. Saivathan hänen halveksimisensa nyt jotakin lujaa pohjaa.
Hän kuvaili ajatuksissaan Kallea aika herraksi ja ehti sinä
kuukautena, joka vielä kului hänen tuloonsa asti, jo edeltä päin