King of the World Matt Waters

Visit to download the full and correct content document:

https://ebookmass.com/product/king-of-the-world-matt-waters/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

King of the World: The Life of Cyrus the Great Matt

Waters

https://ebookmass.com/product/king-of-the-world-the-life-of-
cyrus-the-great-matt-waters/

Simply Responsible: Basic Blame, Scant Praise, and

Minimal Agency Matt King

https://ebookmass.com/product/simply-responsible-basic-blame-
scant-praise-and-minimal-agency-matt-king/

Kings of Shadow and Stone: World of Aureum Series, Book

Two Anastasia King

https://ebookmass.com/product/kings-of-shadow-and-stone-world-of-
aureum-series-book-two-anastasia-king/

Bosom Friends: The Intimate World of James Buchanan and

William Rufus King Thomas J. Balcerski

https://ebookmass.com/product/bosom-friends-the-intimate-world-
of-james-buchanan-and-william-rufus-king-thomas-j-balcerski/
Vow of the Shadow King (Bride of the Shadow King Book
2) Sylvia Mercedes

https://ebookmass.com/product/vow-of-the-shadow-king-bride-of-
the-shadow-king-book-2-sylvia-mercedes-3/

Vow of the Shadow King (Bride of the Shadow King Book

2) Sylvia Mercedes

https://ebookmass.com/product/vow-of-the-shadow-king-bride-of-
the-shadow-king-book-2-sylvia-mercedes-2/

Vow of the Shadow King (Bride of the Shadow King Book

2) Sylvia Mercedes

https://ebookmass.com/product/vow-of-the-shadow-king-bride-of-
the-shadow-king-book-2-sylvia-mercedes/

Behind the Scenes Karelia Stetz-Waters

https://ebookmass.com/product/behind-the-scenes-karelia-stetz-
waters/

Conservative Governments in the Age of Brexit Matt

Beech

https://ebookmass.com/product/conservative-governments-in-the-
age-of-brexit-matt-beech/
King of the World
 King of the World
The Life of Cyrus the Great
MATT WATERS
 Oxford University Press is a department of the University of Oxford. It furthers the
University’s objective of excellence in research, scholarship, and education by publishing
worldwide. Oxford is a registered trade mark of Oxford University Press in the UK and
certain other countries.
Published in the United States of America by Oxford University Press
198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America.
© Oxford University Press 2022
All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval
system, or transmitted, in any form or by any means, without the prior permission in
writing of Oxford University Press, or as expressly permitted by law, by license, or under
terms agreed with the appropriate reproduction rights organization. Inquiries concerning
reproduction outside the scope of the above should be sent to the Rights Department,
Oxford University Press, at the address above.

You must not circulate this work in any other form and you must impose this same
condition on any acquirer.
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
Names: Waters, Matthew W. (Matthew William), author.
Title: King of the world : the life of Cyrus the Great / Matt Waters.
Other titles: Life of Cyrus the Great
Description: New York, NY : Oxford University Press, 2022. |
Includes bibliographical references and index.
Identifiers: LCCN 2021058974 (print) | LCCN 2021058975 (ebook) |
ISBN 9780190927172 (hb) | ISBN 9780190927196 (epub) | ISBN 9780197584316
Subjects: LCSH: Cyrus, the Great, King of Persia, -530 B.C. or 529 B.C. |
Achaemenid dynasty, 559 B.C.–330 B.C. | Iran—Kings and
rulers—Biography. | Iran—History—To 640.
Classification: LCC DS282 .W38 2022 (print) | LCC DS282 (ebook) |
DDC 935/.05092 [B]—dc23/eng/20220121
LC record available at https://lccn.loc.gov/2021058974
LC ebook record available at https://lccn.loc.gov/2021058975
DOI: 10.1093/oso/9780190927172.001.0001
 Contents

Preface
Chronological Table
Timeline

1. Introduction: The Kings of Anshan

2. An Irresistible Force
3. On the March
4. The Chosen One
5. The Imperial Project
6. Legacies

Appendix A: On Sources
Appendix B: Translation of the Cyrus Cylinder
Appendix C: Teispids and Achaemenids
Notes
Bibliography
Index
 Preface

Cyrus the Great, the founder of the Achaemenid Persian Empire,

reigned from 559 to 530 bce. He was a transformational figure in
world history, and many things to many people. To the early Persians
and Elamites, Cyrus was an exceptional leader who launched them
onto a world stage stretching from Central Asia to Anatolia and
beyond, a visionary responsible for a dramatic rise in their fortunes,
both figuratively and literally. To the ancient Babylonians, he was
cast as a king in the frame of Hammurabi; although of foreign origin,
he was represented as fully vested in their traditions. To the ancient
Judeans, he was a foundational figure responsible for their freedom
from Babylonian domination, literally termed a messiah figure, who
facilitated the rebuilding of the Temple of Solomon and inaugurated
what today is called the Second Temple period. To ancient Greek and
Roman writers, Cyrus was a model ruler, in whom were crystallized
the highest qualities of leadership and ingenuity, but who could also
be a relentless and ruthless general. In modern times the same
superlatives are also applied to Cyrus, who remains for many a
nationalistic symbol that encapsulates the glory of the earliest
periods of Iranian history.
What made him so “great”? Beyond the epithet “Great King,” of
course, which was a title claimed by a host of kings in antiquity, but
one that did not often stick after their reigns. For that matter, the
epithet “great” has been applied to a number of people throughout
history, often (but certainly not always) assigned after their lifetimes:
a function of being remarkable in their physical characteristics or
outstanding in their abilities or accomplishments. These all applied to
Cyrus, the particulars of which will be explored throughout this book.
Cyrus the individual remains elusive, however, as he left no surviving
testimony beyond a handful of royal inscriptions. We must sift
several, often disjointed, ancient perspectives to get a sense of the
man. Nonetheless, Cyrus was an object of fascination even in
antiquity, among several peoples, and it is remarkable that he
attained, and maintained, such positive press in almost all sources,
across cultures and across centuries. Cyrus thus remains a worthy
object of attention for the imprint he left on world history, anywhere
the ancient Achaemenid Empire touched in antiquity, and its
extensive but sometimes subtle legacy thereafter. Unless noted
otherwise, references to “Cyrus” are to be understood throughout
this book as referring to Cyrus II, in other words, Cyrus the Great.
There were other Cyruses, notably Cyrus the Great’s grandfather,
who when discussed will be referred to as Cyrus I. Another
prominent Cyrus dates from the late fourth century, Cyrus the
Great’s great-great-great-grandson, called Cyrus the Younger in
modern literature. The name “Cyrus” is, of course, anglicized from
the Latin spelling of the name; in Greek it was Kuros, in Hebrew
Koresh, in Elamite and Babylonian Kurash, and in Old Persian
Kurush.
The title of this book is taken from one of the royal epithets from
Cyrus’ few extant inscriptions, dedicated shortly after his conquest of
what had been the Babylonian Empire in 539 bce. The Babylonian
title šar kiššati, the “King of the World,” as it applied to Cyrus both
implied and indicated just that. (The š is pronounced “sh” in
English.) The word kiššati meant totality, encompassing everything,
and indeed some modern translations prefer the translation
“universe” to relay that sense. The translation “world” seems
sufficient here to demarcate Cyrus’ rule over the realm of humans as
distinct from that of the gods. The title šar kiššati was not new, but
when Cyrus became “King of the World,” it was closer to a literal
reality than for any ruler before him in history.
But even then Cyrus did not rule Egypt, for centuries part of the
same world, the ancient Near East, the region referred to as the
Middle East today. And, of course, the title did not allow for lands
beyond the Indus Valley or especially beyond the Himalayas.
Nonetheless, Cyrus’ dominion dwarfed the largest empire that
preceded him, the Assyrian Empire, and within two generations after
his death his successors Cambyses (Cyrus’ son), Darius I (married to
Atossa, one of Cyrus’ daughters), and Xerxes (Cyrus’ grandson) had
added additional territories, including Egypt and other parts of
northeastern Africa as well as the Indus valley (this is shown in Map
1). This, the Achaemenid Persian Empire, was eclipsed only briefly
by Alexander the Great upon his conquest of it, and only matched
again by the height of the Roman Empire a few centuries later.
For a figure of such historical import, the record on Cyrus is
unfortunately thin. This in turn is no doubt part of the reason Cyrus
has not received as much airtime in modern times, especially when
considered with other famous conquerors who followed in his
footsteps, such as Alexander the Great, Julius Caesar, or Chinggis
Khan. Cyrus may be matched with any of these, though books
dedicated to him are far fewer in number than for any of the
preceding. Several academic conferences and museum exhibitions
have raised the profile of Cyrus and the Achaemenids in recent
years. For Cyrus himself, the importance of the inscription called the
Cyrus Cylinder continues to reiterate his historical importance during
the last generation. The loan of the artifact, usually housed in the
British Museum, to the National Museum of Iran in 2010 and,
subsequently, a museum tour of the United States in 2013 served as
the impetus for several publications and an international conference
commemorating Cyrus himself. Important tributes and articles
relevant to these events have been published in Curtis 2013, Finkel
2013, Daryaee 2013, and Shayegan 2019.
History is context and interpretation, and that certainly applies to
historical reconstruction from a thin, and at times contradictory,
record. This treatment of Cyrus is written for the general reader; it
examines Cyrus’ life from birth to emperor as it may be tracked from
a variety of documentary, archaeological, and art historical evidence.
I have endeavored to present a balanced view of what we know,
what we do not know, and (at least as of the present writing) what
we cannot know: to acknowledge uncertainties or instances where
there are multiple interpretations of the varied evidence. Primary
source references and allusions to the wide-ranging scholarly
literature—discussing the particulars of numerous contested
interpretations and the related caveats—are for the most part
relegated to endnotes and the bibliography, wherein the interested
reader may find references to a variety of Cyrus-related topics. For
the reader new to this material, I recommend first consultation of
the brief timeline and chronological table, and especially Appendix A
on the ancient source material and its difficulties, to get some initial
orientation into the diverse and complex world that was the ancient
Near East in the mid-first millennium bce.
This book is a distillation of scholarly work that has occupied
much of my research focus for close to three decades. The ideas and
syntheses from several articles and parts of two books—revisited,
reconsidered, and rewritten for an introductory audience—find
expression here. My own fascination with Cyrus, and the
Achaemenid Empire, stems from its unrivaled place as the
preeminent geopolitical power for more than two centuries in the
ancient world, heirs to and innovators within several streams of
tradition, and diverse cultures, in the ancient Near East. The written
records of these civilizations reach back centuries before the Persian
Empire’s genesis. Somewhat ironically, we still rely on the Persians’
contemporaries, the ancient Greeks, for narrative material describing
what they knew, or thought they knew, about Cyrus. Despite the
Greeks’ own foundational place in the Western tradition, it is
important to remember that during Cyrus’ time many of them were
subject peoples on the western fringe of the Achaemenid Empire.
Translations of most documentary sources herein are my own,
unless otherwise noted. Translations from the Hebrew Bible are
adapted from The New Oxford Annotated Bible with the Apocrypha.
Where used in the endnotes, abbreviations follow those in The
Oxford Classical Dictionary and in The Assyrian Dictionary of the
University of Chicago, a multivolume work more commonly called the
Chicago Assyrian Dictionary or, just simply, CAD. The English spelling
of the names of various ancient authors and actors (and, for that
matter, places and other names) is not always consistent. This is an
unavoidable issue in normalizing words from different languages and
scripts, and there is thus significant variety of spelling in modern
works. Herein, more recognizable names from ancient Near Eastern
history are generally spelled in their Latinized form, for example,
Cyrus (rather than Kurush, or Kurash) or Darius (rather than Dareios
or Darayavaush). Other names approximate standard usage in
modern works, for example, Ashurbanipal.
Several individuals deserve acknowledgment and deep thanks for
their help along the way. I thank Stefan Vranka for first proposing
this project to me in spring 2017, and his sage guidance during its
progression along a meandering path, often subjected to other
responsibilities that intruded. I thank also Timothy DeWerff, Leslie
Anglin, and OUP staff for their copy-editing acumen, James Perales
for the cover design, as well as Suganya Elango and the team at
Newgen for guiding this work through the various production stages.
Anonymous reviewers—of both the book proposal and the
manuscript itself—gave me much food for thought and saved me
from a few howlers. For images, maps, permissions, advice, and
consistent support on all matters Achaemenid, I deeply thank Rémy
Boucharlat, Beth Dusinberre, Mark Garrison, Dan Potts, Karen
Radner, Chessie Rochberg, and Margaret Root. In particular I wish to
acknowledge David Stronach, to whose memory and influence this
work is dedicated. David’s work will be cited frequently throughout
the volume for his seminal contributions as excavator at Cyrus’
capital, Pasargadae, for his fundamental publications on Cyrus’
career, and not least for his interest and support of my own work. He
is missed. Finally, and the last shall be first, my thanks and
appreciation to my wife Michelle, the embodiment of patience.
Map 1 The Achaemenid Empire, c. 500 bce (reign of Darius I), after The Oxford
Handbook of the State in the Ancient Near East and Mediterranean, ed. P. Bang
and W. Scheidel, 2013.
Chronological Table
 Timeline

Major chronological markers and kings referenced in this book (all

dates bce):
1000–609 Assyrian Empire
721–705 Reign of Sargon II, King of Assyria
717–699 Reign of Shutruk-Nahhunte II, King of Elam
705–681 Reign of Sennacherib, King of Assyria
681–669 Reign of Esarhaddon, King of Assyria
c. 680– Mermnad Dynasty of Lydia (last king was Croesus)
540s
669–630 Reign of Ashurbanipal, King of Assyria
664?–653 Reign of Te’umman, King of Elam
c. 650 First evidence of Persian military activity in Elam
646 Assyrian sack of Elamite Susa
c. 640 Cyrus I, King of Parsumash (Anshan) pays homage to Ashurbanipal;
Cyrus’ son Arukku sent to Assyrian court at Nineveh
626–539 Babylonian Empire
c. 620– Height of Median power
550
612 Sack of Nineveh by Medes and Babylonians
587/586 Sack of Jerusalem by Babylonians (Nebuchadnezzar II)
559–530 Reign of Cyrus (II) the Great
556–539 Reign of Nabonidus, King of Babylon
550 Cyrus defeats Astyages, King of the Medes
540s Cyrus conquers Anatolia and defeats Croesus, King of Lydia
539 Cyrus conquers Babylonia; Cyrus Cylinder dedicated shortly thereafter
538 Cyrus and Cambyses II take part in the New Year Festival rites at the
Marduk temple in Babylon
538 Death of Cyrus’ primary wife, Queen Cassandane
530s– Main construction at Pasargadae
510s
530 Death of Cyrus the Great
530–522 Reign of Cambyses II
525–522 Cambyses conquers Egypt
522 Death of Cambyses II in April. Reign of Bardiya (6 months) and
usurpation of Darius I
522–486 Reign of Darius I
520–519 Bisotun Inscription of Darius I
510s Darius I’s campaigns into Europe (Balkans) and Indus Valley
499–493 Persians quell Ionian revolt
490 Persian expedition to Eretria and Attica; Battle of Marathon
486–465 Reign of Xerxes
484 Revolts in Babylonia
480–479 Xerxes’ invasion of Greece
 1
Introduction
The Kings of Anshan

I am Cyrus, King of the World, Great King, Strong King, King of Babylon,
King of the Four Quarters, the son of Cambyses, Great King, King of
Anshan, grandson of Cyrus, Great King, King of Anshan, great-grandson of
Teispes, Great King, King of Anshan, of an eternal line of kingship.
—Cyrus Cylinder, lines 20–21, 539 bce

Scope and Scale: The Cusp of the First World

Empire
Two million square miles. That is the estimated expanse of the
Achaemenid Empire at its height c. 500 bce. It included terrain of all
types and climes: mountains, plateaus, flood plains, wide rivers and
seas, forbidding deserts, vast steppes, and thick forests. From its
core in Parsa, the modern Iranian province of Fars, the Empire
encompassed the known world from the western spurs of the
Himalayas and modern Kazakhstan to the Sahara Desert and modern
Libya and Sudan, from the Indus Valley to the Balkans (Map 1). Most
of this territory was conquered by Cyrus the Great, the founder of
the Empire, who reigned from 559 to 530 bce, the fourth king in his
dynastic line as relayed in the opening quote from the Cyrus
Cylinder, a foundational text for the study of Cyrus shown in Figure
1.1 and that will be referenced many times in this book. His
conquests included the three major powers of his time: the Medes in
northern Iran, the kingdom of Lydia in Anatolia, and the Babylonian
Empire that encompassed Mesopotamia as well as much of the
Levant. Cyrus’ military and organizational accomplishments were
without rival in world history to that point, and one seldom
surpassed since. The Achaemenid Persian Empire as a geopolitical
unit lasted from c. 550 to 330 bce, from the reign of Cyrus the Great
to Darius III, whose death in 330 marked for all intents and
purposes the formal passing of the throne to Alexander III (“the
Great”) of Macedon. The word “Achaemenid” is both a dynastic and
a periodizing label. It stems from the name Achaemenes (Old
Persian Haxāmaniš), the eponymous ancestor from whom Darius I (r.
522–486) traced his lineage and to whom he also linked the lineage
of the Empire’s founder, Cyrus.

Figure 1.1 The Cyrus Cylinder from Babylon, BM 90920, 539 bce.

© Trustees of The British Museum.

 Cyrus the Great is one of the most pivotal, yet underappreciated,
figures in history. He nonetheless remains an enigma in many ways,
viewed through multiple traditions in which he still looms large. But
before we consider Cyrus himself, attention is due to the milieu in
which he lived, the influences upon him, those nations and peoples
beyond his own with whom his forefathers interacted. This involves
assessment of a broad range of documentary, archaeological, and
art historical evidence, as well as their manifold problems of
interpretation (see Appendix A). In other words, this book is more
than a simple narrative of what Cyrus did while on military
campaign. Cyrus’ empire may be considered the culmination of
2,000 years of ancient history. His military and diplomatic acumen
resulted in a unification of all the major kingdoms that encompassed
the ancient Near East: broadly defined, the widely diverse
populations of Iran (ancient Elam and various Iranian kingdoms,
including the Medes), of Anatolia (ancient Urartu, Phrygia, and
Lydia), and of Greater Mesopotamia and the Levant. The only
exceptions to these sprawling conquests were northeastern Africa—
the kingdom of Egypt and territories stretching into Libya, the
Sudan, and Ethiopia—and the Indus Valley; these were conquered
by his son Cambyses and by his son-in-law Darius I in the two
decades after Cyrus’ death in 530.
Cyrus’ conquests in Anatolia in the 540s included several Greek
city-states, those Ionian and Dorian Greeks who had colonized
several important cities in the western part of what is now Turkey.
Cyrus’ extension of Persian power in these municipalities, separated
by the Aegean Sea but still closely linked to their mother-cities in
Greece, laid the foundations for the so-called Persian wars fought by
Darius I and Xerxes in the early fifth century bce. To the Persians, of
course, these were Greek wars, campaigns unto the far western
fringes of their empire, the impetus for which was both retribution
and imperialism, which brought Cyrus’ grandson Xerxes into Europe
and the Greek peninsula. The infamous battles of Thermopylae and
Salamis are touchstones of the Western tradition, the tipping points
of traditional, historical narratives that symbolize the epitome of a
free people fighting to remain so. These battles remain such
powerful symbols that they overshadow Xerxes’ successful campaign
in the sacking (twice!) of Athens and the receipt of tribute from
many city-states of Greece, itself symbolic of their inclusion in the
Empire. That perspective frames the narrative from the Achaemenid
point of view.
The extent of Cyrus’ conquests, and the staying power of the
Achaemenid Empire, can be difficult to grasp, especially considered
in light of the previous era. For the periods before 500 bce, detailed
chronological tables organized by regions such as Mesopotamia,
Egypt, Anatolia, and Iran usually indicate a distinct dynasty or
kingdom for each region, occasionally one that overlaps its
immediate geographic neighbors. Less frequently, a single power will
fill multiple sections of the table, for example, Egypt in the
fourteenth century or Assyria in the eighth and seventh centuries. In
the time of Cyrus and his successors, almost all the timeline’s
sections are subsumed under one power, Achaemenid Persia. The
rapid pace and efficiency with which Cyrus spread Persian rule laid
the foundations for an empire that endured for more than two
centuries, one that left an indelible, if not always traceable, impact
on its successors (see Chronological Table).
To study Cyrus is also to study the Persian imperial impetus, the
seminal, if often overlooked, impact of the Empire on many subject
and peripheral peoples, not just Greeks. To take yet another
example, within the biblical tradition, Cyrus was, literally, the
anointed one, a messiah figure—termed as such in the Book of
Isaiah.1 He was Yahweh’s chosen one to unite the lands and to lay
the foundations for the so-called Second Temple period of Judean
history. Jerusalem had been sacked, the Temple of Solomon
destroyed, and many of its people (including the royal house)
removed to Babylon by the Babylonian king Nebuchadnezzar II in
587–586. After Cyrus’ conquest of Babylonia in 539, these Judean
exiles were allowed to return home. This resulted in the
reconstruction of the Temple and inaugurated its renewal under
Persian aegis. These returning exiles arrived bearing Cyrus’ message
of liberation and incorporated it into their own traditions (see
Chapters 4 and 6).
To frame Cyrus’ life, conquests, and empire, it is fitting to start
with a series of questions that have spurred modern historians for
generations. Pierre Briant in the prologue to his monumental work
on Achaemenid history, From Cyrus to Alexander, framed them as
appropriate to the entire Achaemenid dynasty but particularly
apropos to Cyrus’ rise in the mid-sixth century bce:

How can we explain this sudden outburst into history by a people and a state
hitherto practically unknown? How can we explain not only that this people
could forge military forces sufficient to achieve conquests as impressive as
they were rapid, but also that, as early as the reign of Cyrus, it had available
the technological and intellectual equipment that made the planning and
building of Pasargadae possible?2

This book aims to broach these same questions, as it frames

Cyrus the Great’s place in history. He was more than a successful
general and charismatic leader. He deserves a place in the reckoning
of other famous leaders and conquerors in world history who came
after him: from Alexander the Great, for whom Cyrus served in many
ways as a model (Chapter 6), to Julius Caesar and beyond. In fact, it
is not until the time of Chinggis Khan that a comparable case may be
fielded, one who, like Cyrus, built his empire from modest
beginnings and, so it may seem to the present-day observer,
exploded onto the world stage with little warning.3 That Cyrus was
able to conquer so much territory, and yet receive almost universally
positive press as an individual and as a ruler in both contemporary
and later sources—Babylonian, Hebrew, Greek, Roman, and Persian
—is a stunning testimony to the man and to the king.
Cyrus’ legacy in modern times can be conflicted, especially within
Iran itself and among the Iranian diaspora after the 1979 revolution
and the foundation of the Islamic Republic of Iran. In no small part,
this conflicted legacy stems from his near absence in the indigenous,
ancient Iranian documentary tradition after the Achaemenid period;
this phenomenon poses several problems in studying such a major
historical figure, problems that will be discussed in more detail in
Chapter 6. In the twentieth century, Cyrus the Great became a
nationalistic symbol of the Pahlavi dynasty, which privileged Iran’s
pre-Islamic (especially the Achaemenid) heritage over the Islamic.
Indeed, this pre-Islamic history—to the exclusion of a millennium
and a half of Iran’s more recent Islamic heritage—was the
centerpiece of the Pahlavi view of Iranian national identity. This
adaptation culminated in 1971 with an over-the-top celebration of
the 2,500th anniversary of Iranian monarchy, held at Persepolis and
sponsored by Mohammad Reza Shah, complete with a full-scale
parade and a lavish recreation of Achaemenid court spectacles. The
criticisms of this event, prominent among them by the exiled
Ayatollah Khomenei who had accused the Shah of indifference to
Islam, were quite fierce.4

An Achaemenid Renaissance
In consideration of the scale of his achievements and the dearth of
surviving information about him, Cyrus the Great remains a larger-
than-life legend. With the rediscovery of several ancient Near
Eastern languages over the last roughly 150 years, we have a better,
but still evolving, sense of the whole of ancient Near Eastern history.
The languages recorded by various cuneiform scripts, including the
main ones of the Achaemenid Empire’s royal inscriptions and
administration, were lost to memory: Old Persian, Elamite, and
Akkadian were only deciphered in the later nineteenth century. Study
of these sources, their translation, and interpretation of those
already in museum collections worldwide, let alone those awaiting
discovery, remains a work-in-progress. Extant sources in the other
main language of the Empire, Aramaic, though the language itself
was never lost, are minimal. Most of these documents were
parchment, and as such, with few exceptions, they rarely stood the
test of time. It is only within the last few decades of modern
scholarship that the traditional picture of Achaemenid history—one
almost entirely reliant on ancient Greek sources like Herodotus and
Ctesias, with the occasional spicing from material in the Hebrew
Another random document with
no related content on Scribd:
 — Onko sitten ilkeitäkin?

— Useita, melkeinpä kaikki.

— Tukkipoikienkin joukossa?

— Hyvin usein.

— Silloin lähden. Sano minulle kuitenkin nimesi.

— Nimeni on Sultana.

— Ja minun Spilca. Ja miksi ajattelet, etten ole ilkeä.

— Siksi, että menet aina menojasi välittämättä naisten

huutelemisesta.

»Tämä Sultanan vastaus oli minulle kovin mieleen. En sanonut

enää mitään, työnsin lauttani irti rannasta ja solutin sen virran
vietäväksi, Sultanan hymyillessä minulle.»

*****

»Siitä lähtien en enää ollut entinen mies. Elämäni oli ollut tyyntä:
kuin puu, jonka ainoakaan lehti ei liikahda. Nyt oli tuuli yht'äkkiä
alkanut puhallella. Ja Bistritza muutti tykkänään näköä: näin koko
maailman eräiden kasvojen läpi. Kauneus ei kadottanut rahtuakaan
loistostaan, mutta näköni ei ollut entinen.

»En kärsinyt. En vielä tänä päivänä tiedä, mitä on rakkauden kipu,

joka pitelee sydäntä rautapihdein.

Rakastin Sultanaa, kuten lapsi rakastaa häkkilintuaan, joka on sen

ainoa ajatus. Tuo hento olento, joka jäi yksin uhmaamaan
raakalaista, valloitti minut kokonaan. Hän tiesi, etten ollut ilkeä. Hän
oli uhmannut silmiensä voimalla minun lihasteni voimaa ja oli
voittanut. Minun täytyi ajatella Sultanaa ja vain häntä. Onko
vähänarvoista ajatella rakastamatta ja kärsimättä? Ehkäpä muille,
niille, jotka rakastavat ja kärsivät helposti. Minulle tämä oli uutta. Se
järkytti koko olemustani. Tuskin olin eronnut hänestä, kun jo halusin
nähdä hänet jälleen, ja tämä halu karkoitti kaikki muut, kiusasi
minua, sai minut luopumaan tottumuksistani. En enää herättyäni
laulellut, vaan ajattelin Sultanaa. En enää nähnyt puita, eläimiä ja
taivaanrantaa: näin niiden sijasta Sultanan. Minusta oli aivan
yhdentekevää laskinko myötävirtaan vai nousinko ylämaahan. Koko
tässä avarassa ja kauniissa maailmassa kiinnitti vain yksi paikka
mieltäni: Sultanan kotiseutu. Ja yht'äkkiä alkoi muistini pettää,
jollaista ei koskaan ennen ollut minulle sattunut; aloin unohtaa
tehtäviäni, mikä aiheutti paljon ikävyyksiä minulle ja muille.

»Spilca ei enää ollut vapaa mies. Kului muutamia viikkoja, joiden

aikana minä toivoin, että nuo vilpittömät sinisilmät jättäisivät minut
rauhaan. Niin ei käynyt. Pieni vaalea pää syöpyi yhä
yksityiskohtaisemmin mieleeni. Silloin ajattelin:

— No niin, Spilca, kohtaloaan ei voi paeta. Jonakin päivänä

kohtaa itsekukin tiellään kiven, joka antaa hänen matkalleen toisen
suunnan. Etsikäämme tuo kivi. Sittenpähän näemme, mitä se oikein
tahtoo.

Niinpä loppukesällä, pyhän Marian päivänä, pukeuduin

pyhävaatteisiin ja läksin kävelemään Sultanan pientä kotikylää kohti.
Se oli vuoristokylä, joka kyyrötteli kahden kukkulan lomassa,
vuoristopuron partaalla. Lähistöllä oli satavuotisia kuusikoita. Pienet,
valkoiset asumukset merensinisine ikkunoineen olivat hajallaan siellä
täällä kuin valkeat päivänkakkarat. Vaikka ne olivatkin siistit,
hymyilevät, hiljattain tuoreella kalkkivärillä valkaistut, kertoivat niitten
lahoneet ja sammaltuneet kattohirret maalaiskansan puutteesta.
Tämä ei ihmetyttänyt minua. Elettiin orjuuden ja hädän synkkää
aikakautta, joka vallitsi Turkin yliherruuden loppupuolella. Tiedettiin
vuorten suojaamien seutujen säästyneen jossain määrin
hävitykseltä. Vain mies, joka saattoi olla ilman kanssaihmisten
seuraa, nousta vuorille ja elää karhujen parissa, vältti beilicin [=
verotyö], ruoskaniskut ja raskaat verot.

»Saavuin kylään jumalanpalveluksen aikana. Kaikki asukkaat

olivat kirkossa. Minäkin menin sinne ja rukoilin hyvänä kristittynä,
jollainen olin aina ollut. Se teki minulle hyvää. Pappi ja lukkari lukivat
ja messusivat kumpikin paikaltaan täynnä hartautta ja uskoa
hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa.

»En voinut nähdä kirkossaolijoiden kasvoja, sillä olin pysähtynyt

ovensuuhun. Kun väki alkoi poistua kirkosta, saatoin sensijaan
mukavasti etsiä joukosta kaipaamiani kasvoja. Sultanalla oli
seurassaan vanha, pieni nainen, jonka arvelin olevan hänen äitinsä,
ja hänellä oli yllään vaatimaton valkoinen pusero ja hame sekä
musta, hiukan kirjailtu catrintza. Hänen kulkiessaan ohitseni
kumarsin hänelle hiukan hämilläni. Hän vastasi tervehdykseeni
kohteliaasti ja tyynesti osoittamatta lainkaan hämmästystä tai
mielenliikutusta.

»Muukalaisen ilmestyminen pieneen kylään herättää aina

huomiota. Oli nähty meidän tervehtivän toisiamme. Se riitti antamaan
aihetta kuiskailuihin, silmäyksiin, juoruilemiseen itse Herran huoneen
kynnyksellä. Tämä loukkasi aikeitteni puhtautta ja pakoitti minut
ottamaan varman kannan. Tein ripeän päätöksen mennä pyytämään
Sultanan kättä.»

*****

»Aloin seurata molempia naisia. He poistuivat kylästä, nousivat

rinnettä ja menivät taloon, joka sijaitsi puolitiessä vuoren kupeella.
Tällä matkalla ei kumpikaan heistä ollut katsonut taakseen. Tämä
rehtiys herätti minussa luottamusta. Nousin heidän jälessään ja
koputin ovelle. Sultana tuli avaamaan.

»Hän ei hämmästynyt nähdessään minut, mikä seikka sai minut

hämille. Samoinkuin kaksi kuukautta aikaisemmin Bistritzan rannalla
hän nytkin teki minulle melkein saman kysymyksen:

— Hyvää päivää, Spilca! Mikä tuuli tuo sinut luoksemme? Jos

ajatuksesi ovat rehelliset, käy sisään!

— Rehelliset, Sultana, sen vannon Jumalan edessä: tulen

kysymään sinulta, tahdotko Spilcan puolisoksesi…

»Silloin näin punan leviävän hänen kasvoilleen, kun hän sanoi:

— Käy sisään… Neitosta ei kosita kynnyksellä!

»Sitten hän huusi äänekkäästi vanhukselle:

— Täti! Se on eräs Bistritzan tukkilainen, nimeltä Spilca.

»Täti loi minuun ihmettelevän katseen ja kehoitti istuutumaan.

— Tätini on kuuro, sanoi Sultana, ja alkaa myöskin »tulla jälleen

lapseksi». Hänen kanssaan ei sinun ole helppo puhella. Naisparka
on ollut kauan leskenä. Kolme vuotta sitten hän näki ainoan
poikansa heittävän henkensä tappelussa. Syynä mustasukkaisuus.
Poika oli hänen koko elämänsä, hänen vanhuuden päiviensä ainoa
tuki. Silloin hän möi talonsa ja muutti meidän luoksemme; isäni ja
äitini elivät vielä tuohon aikaan. He kuolivat seuraavana vuonna. Nyt
olemme yksin. Elämme joten kuten kättemme työllä. Kuten näet,
Spilca, ei täällä näytä kovin iloiselta… Eikä se kuitenkaan ole
pahinta.

»En voinut vastata mitään. Hän oli puhunut näistä 'ei kovin
iloisista' asioista melkein hymyillen. Tyttö, joka seisoi edessäni, ei
ollut arka eikä ujo kuten tytöt yleensä, vaan voimakassieluinen ja
onnettomuuksien karaisema. Ja kuitenkin lempeä.

»Silmäys, jonka olin luonut sisään astuessani, riitti todetakseni,

että tätä kotia pidettiin kunnossa. Se ei ollut tuollainen maalaiskoti,
joka, milloin se ei ole suorastaan talli, on niin vihamielisen siisti ja
ankaran järjestyksellinen, että vieraan tulee tukala olla. Isosta
tindasta, missä maalaisperhe viettää koko elämänsä, vei ovi kahteen
kamariin. Leveitä ja korkeita vuoteita, joissa kussakin oli kelta- ja
valkojuovaiset peitot ja niissä leveät, melkein maahan ulottuvat
pitsireunustat. Joka sängyn päänpuolessa kömpelösti maalattu
senduk, joka melkein katosi peittojen, verhojen ja tyynyjen taa.
Kaikkialla vuoteen takaisella seinustalla kirjailtuja tyynyjä, paksuja,
monenvärisin kuvioin somisteltuja mattoja. Lattialla niinikään mattoja,
mutta lajiltaan halvempia. Joka huoneessa iso peili valkoisella
puupöydällä, jota peitti kudonnaltaan vuodepeitteiden kaltainen liina.
Maalattuja puutuoleja. Maalaiselämää esittäviä piirroksia.
Idänpuolisissa nurkissa ikooneja, joiden edessä paloi lamppu.
Ikoonit, taulut ja peilit olivat koristellut pitsireunustaisilla verhoilla,
joihin oli uhrattu paljon työtä ja silkkiä. Ikkunoissa liinaverhot, jotka
olivat melkein yhtä kauniit kuin pöytäliinatkin. Ja kummassakin
huoneessa kuteilla oleva kangas.

»Sultanan kodissa oli kaikkea sitä, mitä tavataan jokaisessa

meikäläisessä maalaiskodissa, johon kurjuus ei ole astunut. Ei sen
enempää. Mutta jokainen esine, koko järjestely kantoi lempeän
käden leimaa, joka oli saanut syntymään kodikkuuden, jollaista
harvoin tapaa maalaiskodeissa, joissa 'siistien' huoneitten somistelu
kylmää vierasta ja herättää hänessä epäviihtyisän tunteen ja pelon,
että hän saa aikaan häiriötä.

»Tunsin viihtymystä kuten muinoin vanhempieni luona, jotka olin

kadottanut, kun vielä olin lapsi. Ja sanoin heti Sultanalle mitä
ajattelin:

— Sultana, täältä puuttuu vain voimakas käsivarsi. Kas tässä se

on, ja kaikki käy hyvin!

Hän katsoi minua tiukasti silmiin, ja hänen katseensa tunkeutui

sisimpääni, mutta minä kestin sen, sillä ajatukseni oli vilpitön.

— Spilca, hän sanoi minulle kirkkaalla äänellä, kaikki

onnettomuutemme eivät ole siinä, mitä kerroin sinulle, ja mikä kuuluu
menneisyyteen. On muutakin. En tahtoisi puhua siitä sinulle. Mitäpä
se hyödyttäisi? Ne, jotka olisivat halunneet naida minut, kuten sinä
nyt, eivät ole päässeet sen pitemmälle, vaikka ovatkin tietäneet sen.
On parasta alistua kohtaloonsa».

»Jäin mietiskelemään: Hyvä Jumala, mistähän on kysymys? Joku

maankiertäjä on varmaankin narrannut tyttöparkaa, nauranut hänelle
ja hylännyt hänet sitten. Ehkäpä hänelle on jäänyt syliin
pienokainenkin! Entä senjälkeen? Minä sanoin:
 — Sultana, älä luule minua niin epäinhimilliseksi. Tiedäthän, että
maailma hyökkää nuoren tytön kimppuun. Minä en ajattele kuten
maailma ajattelee. Jos tuossa on koko syysi, koko murhe, joka estää
muita naimasta sinua, voimme me viettää häitä viikon päästä, jos
vain sinä tahdot sitä, kuten minä».

»Nämä sanat kuullessaan näin hänen suoristautuvan tuolillaan.

Hänen loistavat silmänsä räpyttelivät kiivaasti:

— Spilca, sinun epäilyksesi ovat aiheettomat. En ole syypää

mihinkään eikä minun tarvitse soimata itseäni mistään. Olen nyt
kaksikymmenkaksivuotiaana sama kuin maailmaan tullessani.
Onnettomuus on suurempi kuin jos olettamuksesi olisi tosi, vieläpä
suurempi kuin sekin, että minulla olisi »lehtolapsi».

»Odotin hänen sanovan, mikä tuo onnettomuus oli, mutta hän

pysyi vaiti, kääntämättä minusta avointa katsettaan, joka oli kuulas
kuin elokuun taivas.

»Täti tuli pyytämään meitä aamiaiselle. Sultana otti häntä kädestä

ja huusi hänen korvaansa:

— Täti! Spilca pyytää minua vaimokseen. Mitä sanot siihen?

Kumarainen, valkohapsinen vanhus, jonka kasvoihin isorokko oli

jättänyt pahat jäljet, katseli minua hetken säälien ja vastasi:

— Vahinko!… Poika-parka… Siitä ei tule mitään… Kuka uskaltaisi

astua logofatin tielle?

— Kuka on tuo logofat? kysyin minä. Ja mitä tekemistä hänellä on

tämän asian kanssa?
 »Tämä kysymys nostatti katkeran ilmeen Sultanan kasvoille;
hänen katseensa synkistyi. Hänen valkoinen, tyyni otsansa, jota
kehysti sileästi taapäin kammattu tukka, kävi kalpeaksi, kun hän
sanoi tukahtuneella äänellä:

— Se on logofat Costaki, jonka julmuuksista ja tihutöistä olet ehkä

kuullut puhuttavan. Me, kuten kaikki seudun asukkaat, olemme
riippuvaisia hänestä: hän voi antaa meidän elää tai voi tappaa
meidät, aivan kuten haluaa. Ja neitonen, johon hänen huomionsa
kiintyy, on mennyttä kalua. Hänellä on valittavana joko häpeä tai
perheensä perikato. Kaksi vuotta sitten tuo raakalainen mieltyi
minuun onnettomaan. Senjälkeen ei minulla ole ollut rauhaa. Tähän
saakka olen onnistunut pitämään puoliani. Mutta vaara on minulle
ylivoimainen, sillä tuolla miehellä ei ole sydäntä eikä häpyä. Hän on
meidän herramme. Ennemmin tai myöhemmin on minulla edessäni
valinta. Valintani on tehty. Oli aika, jolloin minussa eli toivo, että
aviopuoliso voisi suojella minua. Kukaan ei uskalla uhmata
hirmuvaltiasta. Minua pidetään pacostena [= maanvaiva, vitsaus]. Ja
niitä vastassa, jotka ovat tulleet kaukaa naidakseen minut ja
viedäkseen minut kotiseudulleen, on toinen este: tätini ei tahdo tulla
mukanani. Kaikki hänen vainajansa ovat haudatut tänne, ja hän
tahtoo painaa päänsä lepoon heidän vierelleen. Spilca, nyt tiedät
kaiken, joskaan et tunne tätä kauheutta yksityiskohtaisesti. Kiitän
sinua hyvistä aikeistasi. Siinä olisi pelastukseni. Mutta kuten tätini jo
sanoi, ei siitä tule mitään. Minä tuottaisin sinulle onnettomuutta. Ja
miksi uhmata häntä, kun kerran sanon, ettei siitä olisi mitään hyötyä?
Minun on varmaankin sovitettava jokin pahatyö? Hyvä, minä sovitan
sen.

*****
 »Salakarit, joita kohtalo siroittelee elämän merelle, pakoittavat
ihmiset puikkelehtimaan pienissä aluksissa varovasti rantoja pitkin.
Spilca, Bistritzan tukkipoika, tunsi karit ja välitti niistä vähät. Ja
mieluummin kuin että olisi uponnut nenäänsä myöten suohon hän
heittäytyi aaltojen vietäväksi.

»Minulle ei ole yhdentekevää, millä tavoin kuolen. Minulla on

siihen nähden mielihaluni. Niinpä siis läksin seuraavana sunnuntai-
iltapäivänä lainkaan epäröimättä uhmaamaan salakaria, jota niin
monet voinicit pelkäsivät.

»Ylpeä moldaulainen hora, oli käynnissä kolmen mustalaisen

pitäessä huolta tahdista. Kolmisenkymmentä neitosta, niiden
joukossa Sultana. Parisenkymmentä nuorukaista. Hikoiltiin hiukan,
sillä aurinko paahtoi, mutta siitä eivät tanssijat huolineet. Pidellen
toisiaan sormenpäistä, joita varmemmaksi vakuudeksi eroittivat
toisistaan kirjaillut nenäliinat (säädyllisyyden vuoksi ja myöskin siksi,
että tahdottiin olla mieliksi vanhemmille, jotka valvoivat heitä), tuo
kaunis piiri syöksyy keskustaa kohti. Eräs voinic huutaa: paikoillaan,
paikoillaan! Pienet jalat ja isot jalat iskevät kuin rakeet tannerta,
karheat kourat heilauttavat pikku kätöset korkealle päiden tasalle ja
jälleen alas polviin saakka, sitten kehä laajenee, jolloin tanssijat
loittonevat toisistaan, niin että käsivarret ojentautuvat suoriksi, ja nyt
tuo ihmisseppel juoksee muutaman askeleen oikealle, sitten jälleen
vasemmalle. Kaikki jalat polkevat paikoillaan, paikoillaan!

»Hengähdetään hiukan ja aletaan uudelleen. Se on romanialainen

»hora». Voidakseen rakastaa sitä on oltava romanialainen ja
maalainen. Se ei ole monimutkainen, mutta eloisa ja värikäs kuin
sateenkaari. Siinä häilähtelevät kaulaliinat, jotka ovat joko keltaiset
tai valkoiset riippuen siitä, millainen on ollut silkkiäismato, jota niin
äidillisellä huolella on hoideltu. Lumivalkeasta liinasta valmistetut liivit
ja hameet. Mustat sametti- tai villaesiliinat. Ja sitten kirjailuja ja
pitsejä, jotka ovat nähneet kyyneleitä ja kuulleet huokauksia. Naurua
ja lauluja ei myöskään ole puuttunut, sillä on hauska vaihtaa
kyyneleet nauruksi.

»Kaunis, vähemmän kaunis tai ruma, 'horan' neitonen on aina

miellyttävä poikien silmissä. He tietävät, että hän on siellä etsiäkseen
itselleen puolisoa, sensijaan kuin he tulevat paremminkin etsimään
naista, harvoin aviovaimoa. Tästä johtuu se suuri tarkkaavaisuus,
jolla tytön äiti seuraa tanssijoiden liikkeitä ja kuiskailuja. Pojat ovat
tietoisia tästä vartioinnista, ja siinä onkin selitys nenäliinalle, joka
eroittaa toisistaan kädet, tyydyttää vanhemmat, ja josta ei ole muuta
hyötyä kuin että se korkeintaan kiihdyttää halua.

»Kirjaillussa zabunissaan, valkoisissa housuissa, päässään

leveälierinen, kolmivärisillä nauhoilla somistettu huopahattu on
nuorukainen ennen kaikkea ylpeä sukupuolestaan. Tämä on kovin
neitosen mieleen, joka ei vähääkään epäile olevansa kaunis.
Viimemainitun varovaiseen ja hiukan harkitsevaan vilpittömyyteen
hän vastaa varomattomalla, selvällä lupauksella, joka ei merkitse
hänelle mitään. Jos se tepsii, sitä parempi. Jollei, niin hän taipuu lain
edessä, astuu ikeeseen, perustaa kodin ja hänestä tulee
järkkymätön tapojen vartia, etenkin silloin, kun hän on nuorten
tyttöjen isä, jotka vuorostaan lähtevät 'horaan' etsimään itselleen
aviomiestä.

»'Horat' vietetään aina carciuman lähettyvillä. Se onkin

luonnollista, sillä siitä saa lämpimän ja silloin on hyvä juoda
lasillinen. Ja juodessa puhutaan siksi, että on jotakin sanottavaa, tai
vain siksi, että tahdotaan reuhata. Vain satavuotisen pähkinäpuun
varjossa istuvat valkohapsiset vanhukset juovat muistoille, puhuvat
ystävyydestä ja seuraavat ikäänkuin kaukaa sen elämän kiihkeää
poljentoa, joka ei enää herätä heidän intohimojaan.

»Näin oli minunkin saapuessani. Tutkivista katseista, joita minuun

luotiin, huomasin, että uutinen Sultanan ja minun kihlautumisestani
oli levinnyt kylään. Antaakseni vahvistuksen tälle huhulle menin
tervehtimään morsiantani ja hänen tätiään, minkä jälkeen menin
yksin päärynäpuiden alla olevan yksinäisen pöydän luo, tilasin okan
viiniä ja seurasin rauhassa tanssia ja kapakan edustalla olevien
juomaveikkojen keskusteluja.

»Olin tarpeeksi etäällä viimemainituista, jotta he saattoivat 'horan'

aiheuttaman melun aikana puhella minusta, samalla kun olin
tarpeeksi lähellä kuullakseni osan heidän pakinastaan. Heidän
puheensa eivät olleet pahansuopia minuun nähden. Jotkut
vakuuttivat: 'hän tulee aivan varmaan', 'hän tietää'. Hän oli logofat
Costaki, minun salakarini, koko seudun kauhu. 'Tulkoon vain!',
ajattelin minä.

»Hän tuli. Hevosen kaviot nostattivat tomupilven ilmaan, ja

humaus kävi läsnäolijoiden joukossa. Sekä juomaveikot että tanssijat
ja soittoniekat kääntyivät huolestuneen näköisinä katsomaan
ratsastajaa, joka 'horaa' lähetessään antoi ratsunsa tanssia. Kaikki
ihailivat eläintä. Minäkin ihailin sitä vilpittömästi. Tuollainen juoksija
olisi ansainnut paremman isännän.

»Tuo pieni, tummaihoinen, vilkasliikkeinen mies heitti ohjat

katkaistun akasian rungolle ja hypähti keskelle nuorten parvea.
Kaikki hatut kohosivat ilmaan tervehdykseksi. Hänet ympäröi heti
joukko suosikkeja, jotka kiiruhtivat ilmoittamaan hänelle minun
läsnäolostani. Silloin käännyin ja katsoin häntä arkailematta päin
naamaa. Tahdoin pelata selvää peliä.

»Laihasäärinen logofat kuunteli hajamielisenä puhujien

sanatulvaa. Aika ajoin hän vilkaisi salaa minuun päin, sitten kuulin
yht'äkkiä karhean äänen sinkauttavan uhkauksen, joka oli tarkoitettu
minulle:

— On paras katkaista koivet kuljeskelevilta muukalaisilta!

»Vastasin tähän suoranaiseen taisteluhaasteeseen menemällä

suoraa päätä tanssipaikalle, missä karkelo oli jälleen käynnissä.
Tartuin Sultanan käteen, jota hänen ystävättärensä piteli, ja aloin
tanssia molempien neitosten välillä. Se oli rehellistä peliä; logofat
sensijaan menetteli vähemmän rehellisesti.

»Kuten tiedetään, ei tanssiin liittyvä poika koskaan saa eroittaa

tanssijan ja hänen tyttönsä kättä. Jollei ole paikkaa kahden tytön
välillä, on hänen asetuttava kahden miehen välille. Tämä sääntö on
ehdoton ja sitä kunnioittavat kaikki, jotka eivät etsi riitaa. Logofat
Costaki näki hyväksi nousta sitä vastaan, aiheuttaen yleistä
hämmästystä. Aivan odottamattani tarttui käsi takaapäin Sultanan
puoliseen ranteeseeni. Käännyin katsomaan taakseni. Piiri pysähtyi.
Mustalaisten soitto lakkasi. Kelmeänä seisoi matelija edessäni
mitellen minua vihaa uhoavin katsein ja sanoi tukahtuneella äänellä:

— Sallitko minun tulla piiriin?

— Pyri muualta!

— Tahdon tulla tästä!

— Jos yrität tästä, niin tuosta saat!

 »Työnnälsin häntä polvellani vatsaan, niin että hän tuupertui
maahan. Voihkaisu, ja urho pyörtyi. Kukaan ei rientänyt hänen
avukseen. Kapakka tyhjeni. Naiset läksivät pakoon. Muuan vanhus
huudahti:

— Onneton juttu!

Huusin mustalaisille:

— Hyvästi ensi sunnuntaihin! Tilaan teidät soittamaan Sultanan ja

minun kihlajaisiini!

»Ja käännyin morsiameni kotia kohti. Eräs lastaan taluttava äiti

teki ristinmerkin ja sanoi:

— Jumala varjelkoon meitä onnettomuudesta! »Koko tuolla viikolla

ei Bistritzalla varmaankaan ollut toista niin onnellista tukkipoikaa kuin
Spilca. Logofat ei ollut näyttäytynyt kylässä. Joka ilta vietin
muutaman tunnin Sultanan luona, ja joka ilta hän erotessamme
sanoi minulle:

— Spilca, en voi uskoa onneen, josta uneksimme… Tuo »roisto»

ei suo sitä meille… Ja luulen, että kirous on ylläni…

»Minä upotin katseeni hänen säteilevien silmiensä kuulaaseen

sineen, suutelin hänen puhdasta otsaansa ja puhuin:

— Rauhoitu, Sultana! Taivutamme tädin muuttamaan kanssamme

kauas täältä, Sutcheavan alueelle, missä kotini on. Siellä elämme
onnellisina.

»Sultana hymyili surumielisesti:

 — Sinä et näy tietävän, mikä valta on vainajilla niihin, jotka ovat
heidät haudanneet… Täti antaisi mieluummin polttaa itsensä elävältä
kuin jättäisi hautausmaansa.

»Kihlajaissunnuntainamme ei kapakanisäntä ikävyyksien pelosta

pannut toimeen 'horaa'. Iltasoiton jälkeen menin mustalaisten
puheille ja pyysin heitä olemaan läsnä päivällisillä, jotka syötiin
läheisimpien tuttujen kesken, senjälkeen kun pappi oli kuuluttanut
meidät. Kylän nuoret ryypiskelivät ja pakinoivat laimeasti. Osa heistä
suhtautui tilanteeseen varovasti, kun taas toiset kuiskailivat minulle
salavihkaa, että 'koko seutu iloitsi läksytyksestä, jonka olin tuolle
'koiralle' antanut'…

— Hän pelkää sinua. Te tukkipojat ja metsänhakkaajat olette

vahvoja, sillä te olette vapaita miehiä, kun me taas elämme orjuuden
ikeen alla. Teidän kova ja villi elämänne suojelee teitä ryöstöltä ja
ruoskalta; meillä on talutusnuora kaulassa. Jos logofat suvaitsee
antaa meille keväisin hehtaarin kylvömaata, saamme olla onnellisia,
jollei, on meidän tehtävä päivätöitä yksinomaan hänelle. Siksi ei
kukaan rohkene nousta häntä vastaan. Kauneimmat neitomme
kulkevat ensin hänen kättensä kautta. Sitten me naimme heidät,
useinpa vielä kohtu siunattuna.

»Illalla, kun noin tusinan verran sukulaisia ja ystäviä, pappi heidän

joukossaan, istui pitkän, häikäisevän valkoisen liinan peittämän
pöydän ympärillä, nousivat heille vedet silmiin avatessani lippaan,
joka sisälsi kihlajaislahjani. Siinä oli beteala [jolla peitetään nuoren
aviovaimon kasvot], kiertäen kuin kultainen vuo jalokivillä koristettuja
korvarenkaita, jotka olin saanut perinnöksi äidiltäni; kaksi
kallisarvoista sormusta; kaksi rubiineilla ja safiireilla somistettua
rannerengasta, ja loppujen lopuksi kuuluisa salba
[talonpoikaisnaisten kaulakoriste], jossa oli kolme suurta leftiä, kaksi
Itävallan keisarillista dukaattia, neljä venetsialaista dukaattia, neljä
polin, kuusi Turkin puntaa ja kymmenen galbenia.

»Kaikki olivat liikutettuja, lukuunottamatta tätiä, joka ajatteli

rakkaita vainajiaan, ja morsiantani, joka ei uskonut onnemme
unelmiin. Valkoisiin puettu Sultana katseli kuin arka kyyhkynen
vuoroon lahjalipasta, vuoroon minun hymyileviä silmiäni. Jokainen
pani parastaan karkoittaakseen hänen synkät aavistelunsa. Pappi
luki hartaan rukouksen ja siunasi avioliittoaikeemme.
Päivällispöydässä laskettiin leikkiä. Mustalaiset soittivat. Kummitäti
kehoitti Sultanaa tuomaan nähtäväksi morsiuskapionsa. Hän teki sen
koneellisesti. Ilakoivat naiset hyökkäsivät sendukien kimppuun:
kauniisti kirjailtuja päivä- ja yöpaitoja, liinoja, tyynynpäällisiä, peittoja,
pyyheliinoja vedettiin esiin ja leviteltiin ympäri huonetta. Sultana
alistui aika ajoin hymyilemään.

»Puoliyön maissa pois lähtiessäni kysyin morsiameltani:

— Sultana, mistä nämä synkät ajatukset?

— Ne eivät ole synkkiä ajatuksia, Spilca; minä tiedän tuottavani

sinulle onnettomuutta. Näen sen tulevan.

»Painoin hänet lujasti rintaani vasten. Hän nojautui minuun täynnä

hellyyttä. Polttava kyynel putosi kädelleni. Sitten tieni peitti
kuusimetsän tuoksu ja lauha elokuinen yö.

*****

Syyskuun loppupuolesta saattoi jo päätellä, että talvi tulisi aikainen

ja ankara, ja eräänä koleana sadepäivänä saavuin kylään, joka
sijaitsi kymmenen kilometrin päässä morsiameni kodista. Paloin
halusta saada nähdä hänet kuusipäiväisen poissaolon jälkeen.
Minulla oli kaikenlaisia ostoksia tehtävänä häitä varten, jotka oli
määrätty vietettäviksi lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina.
Kuluneen kuukauden aikana ei Sultanan käytös ollut lainkaan
muuttunut. Kaikissa hänen toimissaan ilmeni varovaisuutta,
vakavuutta, innostuksen puutetta, melkeinpä kylmyyttäkin. Jollen
olisi ollut niin varma hänen vilpittömyydestään, olisin syyttänyt häntä
välinpitämättömyydestä. Mutta olin vakuutettu siitä, että hän kärsi.
Hän ei tahtonut sanallakaan houkutella vanhusta lähtemään
kotiseudultaan. Kaikki minun yritykseni tädin taivuttamiseksi olivat
turhat; hän puhui itsepintaisesti vain vainajistaan. Alistuin tähän siinä
toivossa, että hänen loppunsa ei enää olisi kaukana.

»Seikka, jota pidin ilahduttavana, oli logofatin katoaminen. Sen

päivän jälkeen, jolloin olin potkaissut häntä vatsaan, ei kukaan ollut
häntä nähnyt. Sanottiin hänen olevan sairaana. Jotkut väittivät pelon
pitävän häntä loitolla. Sultana yksin oli vakuutettu siitä, että tuo
'koira' hautoi hirvittävää kostoa.

— Pelkään kaikkea, mutta olen varma vain onnettomuudesta;

tulkoonpa se miltä suunnalta tahansa, tiedän, että se kohtaa meidän
onneamme, ja että sinä kärsit siitä eniten.

»Noiden sanojen jälkeen olin eronnut Sultanasta edellisenä

sunnuntaina. Näkisimme toisemme jälleen vasta seuraavan viikon
lauantaina. Minut pakoitti tähän pitkään eroon suuren tukkilautan
kuljetus Bistritza-joella, sekavien tilien selvittely matkan päätyttyä
sekä eräiden tarpeiden osto, joita oli vaikea saada. Nyt olin matkalla
ylämaahan pitkin jokivartta. Minulla oli nälkä. Olin väsynyt. Kaksi
jättiläismäistä vahakynttilää, jotka kumpikin painoivat kolme okaa ja
joiden oli määrä palaa vihkimistilaisuudessa, rasittivat minua ylen
määrin. Koskaan eivät kantamani hirret olleet niin painaneet
olkapäitäni. On totta, että huoli niiden katkeamisesta oli suurena
tekijänä väsymyksessäni. Vaikka en juuri olekaan taikauskoinen,
alkoi tämä painavuus tuntua minusta epäilyttävältä. Mieleeni muistui
muuan äitini uskomus: vihkiäiskynttilä, joka 'käy painavaksi', on
onnettomuuden merkki; se aviopuolisoista, jonka kynttilä kuluu
eniten juhlamenojen aikana, kuolee ensiksi. Ja niinpä olin valmis
kuuntelemaan ties mitä sisäistä ääntä. Karkoittaakseni mustat
mietteet pysähdyin kylään levähtääkseni, murkinoidakseni, ja
ilahduttaakseni hiukan mieltäni. Ravintolanpitäjä oli tunnettu
hilpeydestään. Kas niin! Helvettiin koko taikauskoisuus!

»Niin juuri, helvettiin! Mutta elämässä käy usein niin, ettei se, mitä
ympärillämme tapahtuu, ole omiaan karkoittamaan taikauskoamme.

»Avaan kapakan oven. Huoneessa on kuusi talonpoikaa ja isäntä.

Kaikki seitsemän lakkaavat keskustelemasta ja käyvät äänettömiksi
huomattuaan minut. Olin kuitenkin ennättänyt kuulla erään heistä
sanovan:

— Poika parka! Hän on surkuteltava!

»Panen pois reppuni ja kynttilät ja kysyn:

— Kuka on surkuteltava?

»Kapakoitsija rientää leikkisänä luokseni:

— Hyvää iltaa, Spilca! Hyvääkö kuuluu?

— Hyvää, Lake, sanon minä, mutta kuka on surkuteltava?

 — Pyh! Paikkakunnalla on sattunut pieni onnettomuus: eräs vaimo
on taittanut säärensä, ja nyt saa mies tehdä vaimonsa työt.

»Minä hymähdän itsekseni. Miksi eivät toiset sano sanaakaan? Ja

miksi he katselevat niin omituisesti pöydälle laskemiani kynttilöitä?

— Mitä katselemista on noissa kynttilöissä? Vihkiäiskynttilöitä!

Luulisipa, ettette ole koskaan ennen sellaisia nähneet!

— Nepä ovat isoja, sanoo joku joukosta, karttaen katsettani.

— Ovathan ne…

— Ehkäpä raskaitakin.

— Hyvin raskaita.

»He eivät sano enää mitään. Koetan niellä hiukan leipää, juoda
tilkan viiniä. Se ei tahdo mennä alas. Nousen ja lähden.

»Ulkona on melkein pimeä. Olen levännyt, mutta kynttilät painavat

jälleen. Vaihdan lakkaamatta käsivartta ilman tulosta. Ja perille on
vielä kaksi peninkulmaa. Tie on yksinäinen ja sateen liottama.
Korvani soivat, vuoroon toinen, vuoroon toinen, mikä on merkki siitä,
että joku puhuu minusta pahaa. Vedän esiin veitseni, avaan sen ja
annan sen riippua oikealla kupeellani. Mutta kuinka väsyttävää
onkaan tähystää kaiken aikaa ympärilleen! Vyöstäni riippuva veitsi
lyö joka askeleella vasten kuvettani. Minusta tuntuu kuin se
syövyttäisi siihen reiän. Taitan veitsen kokoon ja pistän sen jälleen
vyöhöni. Juuri tällä hetkellä ilmestyy kahden askeleen päähän eteeni
pukki, yhtä musta kuin minua ympäröivä yö; se kulkee tien yli ja
katoaa. Ja vaikka hyvin tiedän, että se on pukki kuten muutkin pukit,
oikea pukki, jota sen omistaja etsii kaikkialta, sanon aivan ääneen
itsekseni:

— Se on piru!

»Kohotan oikean käteni tehdäkseni ristinmerkin. Käteni on

lyijynraskas.
Ajattelen:

— Se oli piru! Se estää minua siunaamasta itseäni! Ja nämä

kynttiläthän käyvät niin raskaiksi, etten enää tiedä, miten niitä pidellä!

»Tahdon jälleen avata veitseni, mutta peukaloni on liian heikko

voittamaan jäykkää jousta. Siinä jälleen merkki Pahan läsnäolosta!
Ja yö on niin pimeä, että silmiini koskee.

»Viimein lasken reppuni maahan ja asetan kynttilät tien vierellä

kasvavaa puuta vasten. Silloin huomaan poikenneeni väärälle tielle,
joka kulkee yhdensuuntaisesti oikean tien kanssa. Puut ovat nuoria
poppeleita, suoria ja melkein yhtä paljaita kuin kynttilät. Jälleen
kynttilöitä! Kokonainen kuja! Surkeita kynttilöitä, sammuneita ja
mustia!

— Ei, sanon itsekseni, tämä yö on viimeiseni! En kuole virran

pyörteisiin kuten kuuluisi urhealle tukkipojalle; kuolen pelosta kuin
baba!

»Lopulta onnistun avaamaan veitseni ja tekemään ristinmerkin.

Otan maasta kantamukseni. Ja huomaan rämpiväni upottavalla
pellolla, jonka poikki kuljen päästäkseni oikealle tielle. Yht'äkkiä näen
edessäni kaksi kiiluvaa silmää, jotka tulevat minua kohti. Tunnen
sydämeni pysähtyvän. Reppu ja kynttilät pääsevät käsistäni. Minä
huudan:

— Äiti!

»Bä-ä-ä, kuuluu vastaukseksi. Kiiluvat silmät katoavat.

»Myöhään yöllä pääsen perille loan ja hien peittämänä. Sultanan

asunto on kirkkaasti valaistu, paljon kynttilöitä on sytytetty palamaan.
Kaukaa näen tindan, joka on täynnä ihmisiä.

— Siinä se, sanon minä, täti on kuollut! Nyt tiedän, miksi kohtasin
kaikki nuo onnettomuuden merkit tielläni!

»Mutta enpä tietänytkään, sillä vanhus seisoi isossa huoneessa ja

hypisteli kyynelettömin silmin morsiameni pukua, morsiameni, joka
makasi valkoisen liinan peittämällä pöydällä täydessä hääasussa,
kauniimpana kuin koskaan ennen, kynttilöiden häilähtelevien liekkien
valaistessa hänen vahankalpeita kasvojaan, joihin kuolema oli lyönyt
leimansa. Pitkät, vaaleat silmäripset eivät enää koskaan liikahtelisi.
En enää koskaan saisi nähdä noita kirkkaita ja avoimia silmiä.
Sitruunapuun lehvästä kierretty seppele kaartoi hänen kalpeaa
otsaansa, jolle olin luullut seuraavana sunnuntaina saavani alttarin
edessä painaa pyhän suudelman. Valtoimet, kahtaalle jaetut hiukset
valuivat pitkin hänen jäykistynyttä ruumistaan, sekaantuen betealan
kultalankoihin. Rinnalla lepäävien käsien välissä oli nenäliina, johon
oli kääritty rahat, jotka portinvartijat vaativat kuolleilta avatessaan
heille oven toiseen maailmaan. Ylinnä käärinliina.

»Ja minä, Spilca, jään seisomaan kynnykselle ja katselemaan tätä

kaikkea kuten muutkin.»