Indian Business Case Studies Volume II

V. P. Pawar
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/indian-business-case-studies-volume-ii-v-p-pawar/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Indian Business Case Studies Volume I Sandeep Pachpande

https://ebookmass.com/product/indian-business-case-studies-
volume-i-sandeep-pachpande/

Indian Business Case Studies Volume III Lalit Kanore

https://ebookmass.com/product/indian-business-case-studies-
volume-iii-lalit-kanore/

Indian Business Case Studies, Volume 4 Priti Pachpande

https://ebookmass.com/product/indian-business-case-studies-
volume-4-priti-pachpande/

Selected Essays, Volume II: Studies in Theology Andrew

Louth

https://ebookmass.com/product/selected-essays-volume-ii-studies-
in-theology-andrew-louth/
Business Ethics: Case Studies and Selected Readings
Marianne M. Jennings

https://ebookmass.com/product/business-ethics-case-studies-and-
selected-readings-marianne-m-jennings/

Building Honor in Academics: Case Studies in Academic

Integrity Valerie P. Denney

https://ebookmass.com/product/building-honor-in-academics-case-
studies-in-academic-integrity-valerie-p-denney/

Studies on the Derveni Papyrus, volume II Glenn W. Most

(Editor)

https://ebookmass.com/product/studies-on-the-derveni-papyrus-
volume-ii-glenn-w-most-editor/

Strategic Leadership for Business Value Creation:

Principles and Case Studies Don Argus

https://ebookmass.com/product/strategic-leadership-for-business-
value-creation-principles-and-case-studies-don-argus/

Business Ethics: Case Studies and Selected Readings,

10th Edition Marianne M. Jennings

https://ebookmass.com/product/business-ethics-case-studies-and-
selected-readings-10th-edition-marianne-m-jennings/
Indian Business Case Studies
 Indian Business
Case Studies
Volume II

V P PAWA R
B HAG YA SH R E E K U N T E
SR I N I VA S T UM U LU R I

Indian Case Studies in Business Management

 Great Clarendon Street, Oxford, ox2 6dp,
United Kingdom
Oxford University Press is a department of the University of Oxford.
It furthers the University’s objective of excellence in research, scholarship,
and education by publishing worldwide. Oxford is a registered trade mark of
Oxford University Press in the UK and in certain other countries
© ASM Group of Institutes, Pune, India 2022
The moral rights of the authors‌have been asserted
First Edition published in 2022
Impression: 1
DISCLAIMER: ASM Group of Institutes and the Series Editors including the Individual Volume
Authors of the Title Indian Business Studies Volumes hereby declare that the business Case Studies
in the title are developed and as included in this Case Volume are based on Information, event details
and the names of protagonists, issues, the tables and graphic representations are from published
data available in public domain as appearing in daily national and/or regional news media. There
are no sensitive issues included in the contents of the Titles and there are no Intensions to hurt any
Professional/Business/Religious/Social sentiments of individuals, society or organizations and any
regulative machinery.
All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in
a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means, without the
prior permission in writing of Oxford University Press, or as expressly permitted
by law, by licence or under terms agreed with the appropriate reprographics
rights organization. Enquiries concerning reproduction outside the scope of the
above should be sent to the Rights Department, Oxford University Press, at the
address above
You must not circulate this work in any other form
and you must impose this same condition on any acquirer
Published in the United States of America by Oxford University Press
198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America
British Library Cataloguing in Publication Data
Data available
Library of Congress Control Number: 2022938091
ISBN 978–​0–​19–​286938–​8
DOI: 10.1093/​oso/​9780192869388.001.0001
Printed in India by
Rakmo Press Pvt. Ltd.
Links to third party websites are provided by Oxford in good faith and
for information only. Oxford disclaims any responsibility for the materials
contained in any third party website referenced in this work.
 Dr R.R. Pachpande
[1947–​2009]

‘Education is the Soul of our society’

The series editors and the volume authors of the case volumes titled as
‘Indian Business Case Studies’ published by Oxford University Press have
a deep sense of gratefulness while dedicating these case volumes to the
memory of Dr Raghunath R. Pachpande, the founder of ASM Group of
Institutes Pune, India.

It was with the untiring efforts and strategic vision of Dr R.R. (as he was
known to his close friends and colleagues) which has been instrumental in
ASM group adopting case methodology as a unique element in its pedagogy
which motivated the faculty and students of ASM group of institutes to
develop business case studies on Indian Businesses and use them to teach
management subjects in all branches of Business Management studies.

Dr R.R. Pachpande was a leader beyond parlance and ahead of time in

establishing educational institutes more so in higher studies in business
management specifically in the industrial belts in the state of Maharashtra
with a view to providing best of experiential learning to its students
through closer interactions with business Units around.
Today ASM Group continues the great legacy of Dr R.R. Pachpande under
the leadership of his successors and who have succeeded in taking ASM
Group to global recognition as a unique group of institutes offering world-​
class education in all branches of Business Management.

This case volume is dedicated to the memories of late Dr R.R. Pachpande.

 Contents

Preface  xiii
Acknowledgements xvii
About the Series Editors  xix
About the Volume Authors  xxi
The How and Why of Case Methodology  xxv

SE C T IO N I : C A SE ST U D I E S I N
H UM A N R E S OU R C E S
1. The Culture vs Strategy  3
Learning Objectives  3
Synopsis  4
About Bosch  4
Bosch Company History  5
About Bosch in India  5
Bosch Strike: Talks with Management on 17 September 2014
to Resolve Issues  7
Striking Bosch Workers in India Defy State Government
Ban in October 2014  7
Conclusions  13
Case Questions  13
2. Tata’s Air India ‘Take Over to Take Off ’—​A Cultural
Conundrum  15
Learning Objectives  15
Synopsis  15
Case Details  16
The Hunt for Talent (Change of Guards)  16
The Attitudinal Change  19
Service Standards  20
Inflight Refreshments  21
The Urgent Renovations  21
The Legacy  21
A Major Handicap  22
Engineering Services  22
Mounting Operational Losses  23
viii Contents
Conclusions  23
Case Questions  24
3. Beyond the Bootstrap  25
Learning Objectives  25
Synopsis  25
Case Details: Kurlekar Precision Engineering Pvt Ltd  26
Industry Shift from Mumbai to Pune  27
Internal Chaos and Consequences  28
Conclusions  33
Case Questions  34
4. Starbucks—​The ‘Coffee House’ Experts  35
Learning Objectives  35
Synopsis  35
The History of Starbucks  36
Motivation  37
Equal Treatment  38
Listen to Employees  39
Good Welfare Measures  39
Teamwork  40
The Strategies to Keep Well Relationship  40
A Goal of Public Welfare  41
Conclusions  41
Case Questions  42
5. Great Thought—​Difficult for Business  43
Learning Objectives  43
Synopsis  43
What Vedanta Claims  44
Our Approach  44
Our Strategy  45
Our Sustainability Model  45
Community at the Centre  46
A Fresh Perspective  47
Some Food for Thoughts on Sustainable Management  49
Costs of the Conflict  49
Free Prior and Informed Consent  50
Coexistence and Benefit-​Sharing  51
Case Questions  52
 Contents ix
SE C T IO N I I : C A SE ST U D I E S I N
F I NA N C E M A NAG E M E N T
6. Turmoil in the Banking Landscape  55
Learning Objectives  55
Synopsis  55
Introduction  56
Changing Scenario  57
Talent to Compete  57
Legacy Drag  58
Baby Steps  59
Future Imperfect  61
Conclusions  61
Case Questions  62
7. Information Technology and Banking Industry  63
Learning Objectives  63
Synopsis  63
Use of Information Assets in Strategic Decision Making  65
The Future Imperfect  65
Conclusions  66
Case Questions  66
8. ING Vysya Bank vs Kotak Mahindra Bank  67
Learning Objectives  67
Synopsis  67
Case Details  68
Indian Banking Industry  69
M&A Activity in Indian Banking Sector  69
About Kotak  70
Kotak Mahindra Bank  70
About ING  71
Merger Deal  71
Questions to Discuss  74
9. The Ghost of NPAs  75
Synopsis  75
The Case Background  76
How Grim Is the Situation?  76
What Possibly Led to This Situation?  77
The Path Followed  77
Stressed Assets  78
The Reality  79
Effects of Inadequate Capital  79
Effects of NPA’s  80
x Contents
Conclusions  80
Case Questions  80

SE C T IO N I I I : C A SE ST U D I E S I N
M U LT I D I S C I P L I NA RY A R E A S I N M A R K E T I N G ,
S T R AT E G Y, A N D O P E R AT IO N S
10. ‘Innovation and the Entrepreneurial Urge’  85
Learning Objectives  85
Synopsis  85
Case Facts  86
Entrepreneurs—​Take the Bull by the Horn Attitude  86
The Test of Uncertain Times  87
The Track Record 1996–​2004  87
The Organizational Structure  88
The Product  89
The Process  89
The Market  90
The Strategic Plans  90
The Challenges  90
Conclusions  91
Case Questions  91
11. Chasing the ‘Long Tail’  93
Learning Objectives  93
Synopsis  93
Product Is the Hero  94
Kitsch Is the King  95
Conclusions  97
Case Questions  98
12. The Price of Owning a ‘Cheetah’ (The Jaguar)  99
Learning Objectives  99
Synopsis  99
The Tata’s Status  101
Critical Appraisal of the Takeover of JLR by Tata Motors  102
For the Ford Motors  102
For Tata Motors Ltd  103
Where Are the Synergies?  104
The Ambiguities in the Deal  105
Case Questions  105
13. Liar, Liar—​Is ‘Apple’ on Fire?  107
Learning Objectives  107
 Contents xi
Synopsis  107
Case Details  108
Apple and Microsoft  109
Burying the Hatchets  111
Steve Jobs Era  112
Post-​Steve Jobs Era  114
The Criticism on Apple  115
Apple’s Strategy to Re-​Establish Customer’s Satisfaction  116
Is It Enough?  118
Conclusions  118
Case Questions  119
14. The Indian Telecom Distress  121
Learning Objectives  121
Synopsis  121
Case Details  122
Moratorium Not Enough  123
Rare Situation  124
Conclusions  125
Case Questions  126
15. Who Created the Mess?  127
Learning Objectives  127
Synopsis  127
Indian Automobile Industry  129
Mahindra Takes Control of Reva Cars  129
There Are Lot of Development Was Done in the Year 2017  131
Response from Automobile Sector  131
Fact Lies in Electrification  132
Company Strategies  133
Case Questions  134
16. Coca-​Cola: ‘Taste the Controversy’  135
Learning Objectives  135
Synopsis  135
Rumours, Myths, and Truth  136
Ethical Waters  137
Drinking Obesity?  140
Creating Doubt: Comparisons with Big Tobacco  142
The End of the Coke Era?  143
‘The Days of Coke Being the World’s Biggest Brand
Are over Forever’  145
The Move to Master the Brand  146
Case Questions  149
xii Contents
17. Holding On and Letting It Go  151
Learning Objectives  151
Case details  151
Infosys India’s Most Admired Company  152
Mr Vishal Sikka Became the CEO  152
Conflict between Narayana Murthy and Vishal Sikka  154
Back to Mr Salil Parekh in His Office  155
Case Questions  156
18. Microsoft’s Acquisition of Nokia  157
Learning Objectives  157
Synopsis  157
Strategic Imperatives for M&A  158
Microsoft’s Story towards Acquisition of Nokia  158
Failure of Microsoft and Nokia M&A  160
Future Prospects of Nokia  161
Case Questions  162
19. The Pains of Separation  163
Learning Objectives  163
Synopsis  163
Back to Basics  164
Look before You Split  167
Conclusions  168
Case Questions  169
20. What Went Wrong?  171
Learning Objectives  171
Synopsis  171
Implementation Details  172
Customer Expectations  174
Reputation  175
Meeting Standards  175
Costs  175
Why Is Branding Important?  176
Conclusions  177
Case Questions  177
 Preface

Many universities and management institutes across the globe have

adopted the case study methodology for teaching almost all branches of
management studies since several decades. This trend has been seen in
India also, wherein the Indian Institutes of Management (IIMs) and pro-
gressive management institutes in private sector have implemented case
methodology as an important pedagogical tool in business management
education.
However, there is a severe shortage in Indian business case studies
faced by the B-​schools in India and those global institutes associated with
Indian academia. Majority of the case studies studied at IIMs and other
A-​grade B-​schools in India are from situations in industries in foreign
countries and have very little or no relevance to Indian business situ-
ations. This acts as a major gap for faculty and students engagement in
business management studies both at UG and masters level (PG) studies,
where in for clarification of theoretical concepts is possible mainly
through use of case methodology which enables insight into business
real-​life business situations.
Besides, the objectives and purposes for which case studies are de-
veloped abroad are much different from course of studies in Indian B-​
schools. Therefore, the dependence on foreign case studies for Indian
students does not provide any real situational insight on Indian business.
Although the curriculum requires taking the students through case study
methodology, there are not many Indian case studies for this purpose.
The main objectives of using case-​based teaching as a major pedagog-
ical tool in B-​schools are as follows:

1. To facilitate students’ concept development capabilities through ex-

posure to real-​life problems in industries.
2. To enable students to correlate theoretical topics with the tech-
niques used in analysing complex issues in business situations.
xiv Preface

3. To develop skills using which students can develop application ma-

trix for the theoretical topics for real-​life problem analysis and reso-
lution techniques.
4. Help the students of B-​schools to develop orientation towards the
important attributes and attitudinal requirements for effective
handling of complex situations at the workplace.
5. To develop a clear understanding of the techniques used for
problem analysis, situation analysis, and decision analysis and ap-
propriate understanding of the difference between problems and
situations in management.
6. To develop the group-​based approaches to solving problems and
challenges at the workplace by appropriate coordination of and col-
laboration with all related aspects of a situation.
7. To develop a reference manual for recording the problems tackled
and the essential lessons learnt from past incidences for use in fu-
ture eventualities of recurrence of issues.
8. To develop the preventive steps that must be initiated to ensure the
problems resolved once do not recur in the immediate future.

Business case studies are basically oriented towards developing the eval-
uative and analytical skills of students towards industry situations. Such
case studies draw the attention of participants of the case resolution
methodology on the in-​depth correlative evaluation of the issues in the
case study with the various related topics that the students have to study
about in their classrooms. These case studies could be on issues related
to human resources, industrial relations, product and process, marketing
and finance management areas in business management.
The academic environment across the world too is facing a major dis-
ruption on account of the global pandemic Covid-​19 forcing the offline
education system to switch over to online/​blended versions of teaching
and learning process. And use of case methodology and simulation exer-
cises are the main in gradients for sustaining effective ways of delivering
experiential learning through use of case and case lets in an online mode
of teaching ensuring student engagements and online interactive ways of
knowledge dissemination.
Oxford University Press in association with ASM Group of Institutes
Pune, India is publishing for the first time a comprehensive case volumes
 Preface xv

as series of eight volumes with case studies on Indian businesses selected

from all aspects of business functions like HR, finance marketing, and
operations providing an exciting and long waited opportunity to fac-
ulty and students across the globe to access Indian business case studies
through these case volumes.
We are very confident that the case volumes will receive very good re-
sponse and will be of utmost use to the readers.
 Acknowledgements

The series editors wish to acknowledge with thanks the contribution of

data for the case studies from ASM’s Academic Associates the CETYS
University Mexico—​Dr Francisco Velez, Dean of Colleges and Dr Faviola
Villegas Prof in marketing for case studies on Apple and Coca Cola as
also several senior faculty from ASM Group of Institutes for their help in
proofreading and editing of the case studies.
We also acknowledge the numerous reporters and of daily newspapers
in business and economics scenarios in India which have been rich and
authentic secondary data sources for design and development of case
studies for the case volumes.
 About the Series Editors

Dr Sandeep Pachpande, Chairman,

ASM Group of Institutes, Pune, India
Prof J.A. Kulkarni, Professor,
ASM Group of Institutes, Pune, India
Both the series editors have decades of experience in business case design and
development and also implementation of case methodology of teaching for the
faculty and students of business schools in India and abroad.
The series editors have to their credit of authoring three major
books on business case studies published by globally known publishers
and in conducting workshops for case design and development.
The series editors have a very good network with leaders and stalwarts in
business management studies across the globe and popular as keynote
speakers in many national and international conferences. They have a very
rich experience in organizing national and international conferences and case
competitions.
Currently the series editors are busy completing a unique case
analysis and resolution methodology programme which is under copyright
considerations.

Dr Sandeep Pachpande
Prof J.A. Kulkarni
Another random document with
no related content on Scribd:
häneen… En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sinä häntä siinä
määrin halveksit! Ansaitseeko hän tosiaankin sen?

— Jos käyn hänen luonaan, niin siihen minulla saattaa olla omat
syyni, siinä on kyllin sinulle. Mitä taas sukulaisuuteen tulee, niin
pikemmin hän on veljesi tai itse isäukkosi kautta sukua sinulle kuin
minulle. No, nyt olemme perillä. Mene mieluummin keittiöön. Ai! Mitä
täällä, mitä tämä on? Olemmeko myöhästyneet? Mutta eiväthän he
ole voineet syödä niin pian? Ovatko täällä taas Karamazovit jotakin
rötöstäneet? Varmaankin. Kas tuossahan on isäsikin ja Ivan
Fjodorovitš hänen jäljessään. He ovat syöksyneet ulos igumenin
luota. Kas tuolla isä Isidor huutaa portailta jotakin heidän jälkeensä.
Ja sinun isäsi huutaa myös ja huitoo käsillään, nähtävästi riitelee.
Ohoo, tuollahan on Miusov vaunuissaan menossa pois, näetkö, hän
ajaa! Ja tuossa juoksee tilanomistaja Maksimov — täällähän on
tapahtunut skandaali! ei päivällisiä ole ollut! Kunhan eivät vain olisi
pieksäneet igumenia? Tai ehkäpä he itse ovat saaneet selkäänsä?
Sepä olisi ollut paikallaan!

Rakitin ei huudahdellut suotta. Oli todellakin tapahtunut skandaali,

ennenkuulumaton ja odottamaton. Kaikki oli tapahtunut
»innostuksessa».

8.

Skandaali

Kun Miusov ja Ivan Fjodorovitš jo olivat astumassa sisälle

igumenin luo, niin Pjotr Aleksandrovitšissa, kuten todella
kunnolliselta ja huomaavaiselta mieheltä sopi odottaakin, tapahtui
tavallaan herkkä prosessi: häntä alkoi hävettää vihastumisensa. Hän
tunsi mielessään, että ala-arvoista Fjodor Pavlovitšia hänen
oikeastaan olisi pitänyt pitää niin vähäarvoisena, että hänen tähtensä
ei olisi kannattanut menettää mielentyyneyttään luostarinvanhimman
kammiossa ja siinä määrin kiivastua, kuin hänelle oli tapahtunut.
»Ainakaan munkit eivät tässä ole syypäitä mihinkään», päätti hän
äkkiä igumenin portailla, »ja jos täälläkin on kunnon väkeä (tuo isä
Nikolai, igumeni, lienee myös aatelissukua), niin miksi en olisi heitä
kohtaan ystävällinen, rakastettava ja kohtelias?… En rupea
kiistelemään, vieläpä olen samaa mieltäkin kuin he, kiehdon heidät
rakastettavuudella ja… lopuksi osoitan heille, että minun seuraani ei
ole tuo pilkkakirves, tuo narri, tuo Pierrot, ja että minä olen joutunut
välikäteen aivan samoin kuin hekin kaikki…»

Riidanalaiset hakkuupaikat metsässä ja tuon kalanpyyntipaikan

(missä ne kaikki olivat, sitä hän ei itsekään tietänyt) hän päätti
luovuttaa heille lopullisesti, kerta kaikkiaan, jo tänään, sitäkin
suuremmalla syyllä, kun kaikki tämä maksoi sangen vähän, sekä
antaa kaikkien haasteittensa luostaria vastaan raueta.

Kaikki nämä hyvät aikomukset vielä vahvistuivat, kun he astuivat

igumenin ruokasaliin. Ruokasalia tällä muuten ei ollut, sillä
oikeastaan igumenilla oli koko rakennuksessa vain kaksi huonetta,
jotka tosin olivat paljon isommat ja mukavammat kuin
luostarinvanhimman. Mutta huoneitten kalusto ei ollut erikoisen
mukava: huonekalut olivat nahalla päällystetyt, mahonkiset,
kaksikymmentäluvun vanhaa tyyliä, ja lattiatkin olivat
maalaamattomat. Sen sijaan kaikki hohti puhtautta, ja ikkunoilla oli
paljon kalliita kukkasia. Mutta komeinta oli tällä hetkellä tietenkin
ylellisesti katettu pöytä, vaikka luonnollisesti tämäkin on käsitettävä
suhteellisesti: pöytäliina oli puhdas, astiat kiilsivät. Oivallisesti
paistettua leipää oli kolmea lajia, kaksi pulloa viiniä, kaksi pulloa
luostarin mainiota mettä ja iso lasikannu täynnä luostarin kaljaa, joka
oli kuuluisaa koko paikkakunnalla. Viinaa ei ollut ollenkaan. Rakitin
kertoi myöhemmin, että päivälliseksi oli tällä kertaa laitettu viisi
ruokalajia: sterlettilientä kalapiirakoiden kanssa, sitten pehmeäksi
keitettyä kalaa, joka oli valmistettu jollakin erikoisella ja erinomaisella
tavalla, sitten sampikotlettia, jäätelöä ja hilloketta ja lopuksi
kermahyytelön tapaista kiisseliä. Kaiken tämän Rakitin sai selville,
hän kun ei malttanut olla kurkistamatta igumenin keittiöön, jossa
hänellä myös oli suhteita. Hänellä oli kaikkialla suhteita, ja kaikki tuli
hänen korviinsa. Hänellä oli sangen levoton ja kateellinen sydän.
Huomattavista lahjoistaan hän oli täysin tietoinen, mutta omassa
mielessään hän niitä hermostuneesti yliarvioi. Hän tiesi varmasti,
että hänestä tulee omalla tavallaan huomattava henkilö, mutta
Aljošaa, joka oli häneen hyvin kiintynyt, kiusasi se, että ystävä
Rakitin oli epärehellinen eikä ollenkaan huomannut sitä itse, vaan
päinvastoin piti itseään mitä rehellisimpänä miehenä, koska tiesi
itsestään, että hän ei varastaisi pöydälle jätettyjä rahoja.
Tämmöiselle miehelle ei Aljoša eikä kukaan muukaan voinut mitään.

Rakitinia, joka oli vähäpätöinen henkilö, ei ollut voitu kutsua

päivälliselle, mutta sen sijaan oli kutsuttu isä Josef ja isä Paísi sekä
heidän mukanaan vielä eräs pappismunkki. He odottivat jo igumenin
ruokailuhuoneessa, kun huoneeseen astuivat Pjotr Aleksandrovitš,
Kalganov ja Ivan Fjodorovitš. Syrjemmällä oli odottamassa myös
tilanomistaja Maksimov. Isä igumeni astui vastaanottamaan vieraita
keskelle huonetta. Hän oli pitkä, laiha, mutta vielä vahva vanhus,
jonka mustissa hiuksissa oli paljon harmaata ja jolla oli pitkät,
tekopyhät ja arvokkaat kasvot. Hän kumarsi vieraille ääneti, mutta
nämä lähestyivät tällä kertaa ottamaan vastaan siunausta. Miusov
uskalsi yrittää suudella hänen kättänsäkin, mutta igumeni veti
jotenkin kätensä oikeaan aikaan pois, niin että suutelemisesta ei
tullut mitään. Sen sijaan Ivan Fjodorovitš ja Kalganov tällä kertaa
saivat täydellisen siunauksen, t.s. he suudella mäiskäyttivät aivan
vilpittömästi ja rahvaan tapaan kättä.

— Meidän täytyy suuresti pyytää anteeksi, teidän korkea-

arvoisuutenne, — aloitti Pjotr Aleksandrovitš kohteliaasti hymyillen,
mutta kuitenkin arvokkaasti ja kunnioittavasti, — pyytää anteeksi,
että saavumme yksin, ilman teidän kutsumaanne seuralaistamme
Fjodor Pavlovitšia. Hänen oli pakko kieltäytyä tulemasta pöytäänne
eikä syyttä. Arvoisan isä Zosiman kammiossa hän kiihtyi
onnettomasta perheriidastaan poikansa kanssa ja lausui muutamia
sanoja, jotka eivät ensinkään olleet paikallaan… sanalla sanoen
aivan sopimattomia… josta, niinkuin näyttää (hän katsahti
pappismunkkeihin), teidän korkea-arvoisuudellanne jo on tieto. Sen
vuoksi hän tunnustaen syyllisyytensä ja vilpittömästi katuen tunsi
häpeätä, jota ei voinut voittaa, minkä vuoksi hän pyysi meitä, minua
ja poikaansa Ivan Fjodorovitšia, esiintuomaan teille vilpittömän
valittelunsa, pahan mielensä ja katumuksensa… Sanalla sanoen hän
toivoo voivansa ja tahtoo hyvittää kaiken myöhemmin, mutta nyt hän
pyytäen siunaustanne toivoo teidän unohtavan sen, mikä on
tapahtunut…

Miusov vaikeni. Päästyään sanatulvansa loppuun hän oli itseensä

niin tyytyväinen, että äskeisestä ärtyneisyydestä ei ollut jäänyt
jälkeäkään hänen sieluunsa. Hän rakasti taas ihmiskuntaa
täydelleen ja vilpittömästi. Igumeni, joka oli kuunnellut häntä
arvokkaasti, taivutti hiukan päätään ja lausui vastaukseksi:
 — Valitan sydämestäni poisjäämistä. Kenties poistunut
pöydässämme olisi mieltynyt meihin, samoin kuin me häneen. Terve
tuloa, hyvät herrat, aterialle!

Hän asettui jumalankuvan eteen ja alkoi ääneensä rukoilla. Kaikki

kumartuivat kunnioittavasti, ja tilanomistaja Maksimov asettui
sitäpaitsi erikoisesti eteen ja pani hartaasti kätensä ristiin.

Juuri silloinpa Fjodor Pavlovitš löikin viimeisen valttinsa.

Huomattavaa on, että hän todellakin aikoi lähteä pois ja todellakin
tunsi, että hänen oli viimeisen häpeällisen esiintymisensä jälkeen
luostarinvanhimman kammiossa mahdotonta mennä igumenin luo
päivälliselle aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Eipä silti, että hän
niin kovin olisi hävennyt ja syyttänyt itseään. Kenties asian laita oli
aivan päinvastoin. Joka tapauksessa hän tunsi kuitenkin, että ei ollut
sopivaa mennä päivälliselle. Mutta heti kun majatalon oven eteen
tuotiin hänen rämisevät rattaansa ja hän jo alkoi nousta niihin, hän
äkkiä pysähtyi. Hänelle muistuivat mieleen hänen omat sanansa
luostarinvanhimman luona: »Niinpä minusta juuri aina tuntuukin, kun
menen ihmisten pariin, että minä olen huonompi kaikkia ja että kaikki
pitävät minua narrina, — ja niinpä: annahan kun tosiaankin
heittäydyn narriksi, sillä te olette jok'ikinen tyhmempiä ja katalampia
kuin minä.» Hänessä virisi halu kostaa kaikille oman
ruokottomuutensa tähden. Hän muisti nyt yht'äkkiä, kuinka häneltä
kerran jo entisinä aikoina oli kysytty: »Miksi te niin vihaatte sitä ja sitä
henkilöä?» Hän oli silloin vastannut narrimaisen
hävyttömyydenpuuskan vallassa: »Seuraavasta syystä: hän ei tosin
ole tehnyt minulle mitään, mutta sen sijaan minä olen tehnyt häntä
kohtaan erään tunnottoman ja ilkeän teon ja heti sen tehtyäni aloin
vihata häntä.» Muistettuaan nyt tämän hän naurahti hiljaa ja ilkeästi
ja mietti hetkisen. Hänen silmänsä välähtivät ja huuletkin alkoivat
vavista. »Kun kerran aloin, niin lopetankin», päätti hän yhtäkkiä.
Hänen salaisimman tunteensa tällä hetkellä olisi voinut ilmaista
seuraavin sanoin: »Enhän nyt enää voi korjata asioitani entiselleen,
annapa kun vielä syljen heidän päälleen häpeämättömästi: näytän,
että en häpeä heitä, siinä kaikki!» Hän käski ajomiehen odottaa ja
palasi itse nopein askelin luostariin suunnaten kulkunsa suoraan
igumenin luo. Vielä hän ei itsekään tietänyt, mitä aikoi tehdä, mutta
hän tiesi, että ei enää voinut hillitä itseään, ja pienikin sysäys sai
hänet samassa menemään iljettävyyden äärimmäisille rajoille, —
muuten vain iljettävyyden eikä ollenkaan rikoksen tai sellaisen
kepposen, josta tuomioistuin voi rangaista. Viimeksimainitun
laatuisessa tapauksessa hän osasi aina hillitä itsensä ja ihmetteli
toisinaan itsekin tätä. Hän ilmestyi igumenin ruokasaliin juuri sillä
hetkellä, kun rukous päättyi ja kaikki siirtyivät pöytää kohti.
Pysähtyen kynnykselle hän silmäili seuraa ja alkoi nauraa pitkää,
julkeata, ilkeätä naurua katsellen kaikkia rohkeasti silmiin.

— Hepä luulivat minun lähteneen pois, mutta tässäpä mies on! —

huudahti hän kuuluvasti.

Hetken ajan olivat kaikkien katseet kiintyneet häneen ja kaikki

olivat vaiti, mutta äkkiä kaikki tunsivat, että kohta tapahtuu jotakin
inhoittavaa, järjetöntä, ehdoton skandaali. Pjotr Aleksandrovitšin mitä
hellin mieliala muuttui äkkiä mitä rajuimmaksi. Kaikki, mikä hänen
sydämessään oli sammunut ja tyyntynyt, heräsi yht'äkkiä eloon ja
nousi pinnalle.

— Ei, minä en voi kestää tätä! — huudahti hän. — En ollenkaan

voi… enkä… mitenkään voi!

Veri tulvahti hänen päähänsä. Hänen puheensakin sekaantui,

mutta nyt ei ollut aika puhua, ja hän tempasi hattunsa.
 — Mitä hän oikein ei voi? — huudahti Fjodor Pavlovitš. — »Ei
mitenkään voi eikä ensinkään voi?» Teidän korkea-arvoisuutenne,
saanko astua sisälle vai enkö? Otatteko vastaan pöytätoverin?

— Terve tuloa kaikesta sydämestä, — vastasi igumeni. — Hyvät

herrat! Uskallanko pyytää, — lisäsi hän äkkiä, — teitä sydämestäni
jättämään tilapäiset riitanne ja yhtymään rakkaudessa ja
sukulaissovussa Jumalaa rukoillen rauhallisessa ruokapöydässäni…

— Ei, ei, se on mahdotonta! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš ollen

aivan kuin suunniltaan.

— Jos kerran Pjotr Aleksandrovitšille on mahdotonta, niin

minullekin on mahdotonta enkä minäkään jää. Sillä ehdolla tulinkin.
Olen tästä lähin kaikkialla Pjotr Aleksandrovitšin kanssa: jos te, Pjotr
Aleksandrovitš, menette pois, niin minäkin menen, jos te jäätte —
niin minäkin jään. Sukulaissovulla te, isä igumeni, häntä pahimmin
pistittekin: hän ei tunnusta itseään sukulaisekseni. Eikö niin, von
Sohn? Tässä seisookin von Sohn. Terve, von Sohn!

— Mi… minuako te? — mutisi hämmästyneenä tilanomistaja

Maksimov.

— Tietysti sinua, — huudahti Fjodor Pavlovitš. — Ketä muuta

sitten? Ei suinkaan isä igumeni ole von Sohn.

— Enhän minäkään ole von Sohn, minä olen Maksimov.

— Ei, sinä olet von Sohn. Teidän korkea-arvoisuutenne, tiedättekö,

mikä on von Sohn? Oli semmoinen rikosjuttu: hänet tapettiin
porttolassa, — niin kaiketi noita paikkoja teillä nimitetään, — tapettiin
ja ryöstettiin ja kunnioitettavasta iästään huolimatta tungettiin
laatikkoon ja lähetettiin pakaasivaunussa Pietarista Moskovaan,
numerolappu päällä. Ja samaan aikaan kuin laatikkoa nakuteltiin
kiinni, haureliaat tanssijattaret lauloivat lauluja ja soittivat kanteleita,
toisin sanoen pimputtelivat fortepianoa. Tämä tässä on juuri sama
von Sohn. Hän on noussut kuolleista, eikö niin, von Sohn?

— Mitä tämä oikein on? Kuinka tämä on ymmärrettävä? — kuului

ääniä pappismunkkien ryhmästä.

— Menkäämme! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš kääntyen

Kalganovin puoleen.

— Ei, sallikaahan! — keskeytti Fjodor Pavlovitš vinkuvalla äänellä

astuen vielä askelen huoneeseen. — Sallikaa minunkin lopettaa.
Siellä kammiossa minulle toitotettiin, että muka käyttäydyin
epäkunnioittavasti nimenomaan siinä suhteessa, että mainitsin
rantatöröistä. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, sukulaiseni, pitää siitä,
että puheessa on plus de noblesse que de sincérité, mutta minä
päinvastoin pidän siitä, että puheessani olisi plus de sincérité que de
noblesse, ja hiiteen koko noblesse! Eikö niin, von Sohn! Sallikaa, isä
igumeni, vaikka minä olenkin narri ja esittäydyn narrina, niin olen
kunnian ritari ja tahdon sen lausua julki. Niin, minä olen kunnian
ritari, mutta Pjotr Aleksandrovitšissa on loukattu itserakkaus eikä
mitään muuta. Ehkäpä minä äsken tulinkin tänne katsomaan ja
puhumaan suuni puhtaaksi. Täällä on poikani Aleksei pelastusta
etsimässä. Minä olen isä, minä huolehdin ja velvollisuuteni on
huolehtia hänen kohtalostaan. Minä kuuntelin ja teeskentelin kaiken
aikaa ja katselin kaikessa hiljaisuudessa, mutta nyt tahdon esittää
teille näytelmän viimeisenkin näytöksen. Millaista onkaan meillä? Jos
meillä mikä lankeaa, niin se jääkin makaamaan. Mikä meillä on
kaatunut, se saakin ikänsä maata. Eipä niinkään! Minä tahdon
nousta. Pyhät isät, te olette saattaneet minut raivoon. Rippi on suuri
sakramentti, jota kohtaan tunnen suurta kunnioitusta ja jonka edessä
olen valmis lankeamaan maahan, mutta täällä kammiossa ovat
yht'äkkiä kaikki polvillaan ja ripittäytyvät kaikkien kuullen. Onko lupa
ripittäytyä toisten kuullen? Pyhät isät ovat määränneet korvaripin,
vain silloin rippinne on sakramentti, ja näin on ollut ammoisista
ajoista. Kuinka minä voin hänelle selittää kaikkien kuullen, että minä,
esimerkiksi, olen sitä ja sitä… no, se on sitä ja sitä, ymmärrättekö?
Toisinaan on säädytöntä sanoakin. Tämähän on skandaali! Ei, isät,
teidän kanssanne täällä kenties joutuu ruoskijain uskonlahkoon…
Minä kirjoitan ensi tilassa synodiin ja otan poikani Aleksein kotiin…

Tässä pieni huomautus. Fjodor Pavlovitš tunsi kielikellojen jutut.

Aikoineen kierteli ilkeämielisiä juoruja, jotka saapuivat piispankin
korviin (ei vain meidän luostaristamme, vaan muistakin luostareista,
joissa oli luostarinvanhin), että luostarinvanhimpia muka liiaksi
kunnioitetaan, niin että igumenin arvokin siitä kärsii, ja että muun
muassa luostarinvanhimmat väärinkäyttävät ripin sakramenttia y.m.,
y.m. Järjettömiä syytöksiä, jotka aikoinaan raukesivat itsestään niin
meillä kuin kaikkialla muuallakin. Mutta typerä piru, joka oli saanut
kynsiinsä Fjodor Pavlovitšin ja kiidätti häntä hänen omilla
hermoillaan jonnekin yhä kauemmaksi ja kauemmaksi häpeälliseen
syvyyteen, kuiskasi hänen korvaansa tämän vanhan syytöksen, josta
Fjodor Pavlovitš itse ei ymmärtänyt luotuista sanaakaan. Eikä hän
edes osannut lausua sitä oikeassa muodossa, varsinkin kun tällä
kertaa ei kukaan vanhuksen kammiossa ollut langennut polvilleen
eikä ripittäytynyt kaikkien kuullen, niin että Fjodor Pavlovitš ei ollut
voinut itse nähdä mitään semmoista, vaan puhui ainoastaan
vanhojen huhujen ja juorujen mukaan, joita sattui jossakin määrin
muistamaan. Lausuttuaan tyhmyytensä hän tunsi lasketelleensa
järjetöntä hölynpölyä, ja silloin hänen mielensä heti teki osoittaa
kuulijoille ja ennen kaikkea itselleen, että hän ei ollut puhunut
ensinkään pötyä. Ja vaikka hän varsin hyvin tiesi, että jokainen uusi
sana lisäisi jo lausuttuun pötyyn yhä uutta ja järjettömämpää, niin
hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan syöksyi siihen päistikkaa.

— Millaista halpamaisuutta! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš.

— Anteeksi, — sanoi äkkiä igumeni. — On sanottu vanhastaan:

»Ja hän alkoi minua vastaan puhua paljon ja monenlaista ja
saastaisiakin asioita. Mutta minä kuultuani kaiken sanoin itselleni: se
on Jeesuksen lääkitsemistointa ja hän on lähettänyt sen
parantamaan ylpeilevää sieluani.» Ja siksi mekin nyt kiitämme teitä
nöyrästi, kallis vieras!

Ja hän kumarsi syvään Fjodor Pavlovitšille.

— Tö-tö-tö! Teeskentelyä ja vanhoja fraaseja! Vanhoja fraaseja ja

vanhoja eleitä! Vanhoja valheita ja muodollisia kumarruksia maahan
asti! Me tunnemme nämä kumarrukset! »Suudelma suulle ja tikari
sydämeen», kuten Schillerin Rosvoissa. Minä en pidä petkutuksesta,
isät, minä tahdon totuutta! Mutta totuus ei ole rantatöröissä, ja sen
minä olen lausunut julki! Isät ja munkit, miksi te paastoatte? Miksi te
odotatte siitä itsellenne palkintoa taivaissa? Semmoisesta palkasta
minäkin rupean paastoamaan! Ei, pyhä munkki, olepa hyveellinen
elämässä, tuota hyötyä yhteiskunnalle sulkeutumatta luostariin
valmiin leivän ääreen ja odottamatta palkintoa siellä, ylhäällä, — kas
sepä onkin vaikeampaa. Osaanhan, isä igumeni, minäkin kauniisti
puhua. Mitä heillä täällä on varattuna? — hän astui pöydän luo. —
Vanhaa Old factory -portviiniä, Médoc-viiniä, Jelisejevin veljesten
pulloihin panemaa, onpa ne isiä! Eipä tämä näytä rantatöröiltä. Kas
vain, kun isät ovat panneet puteleita pöytään, hehehe! Kuka onkaan
tämän kaiken tänne hankkinut? Sen on tehnyt venäläinen talonpoika,
raataja, hän tuo tänne känsäisillä käsillään ansaitun roponsa, riistää
sen perheeltään ja valtion tarpeilta! Tehän, pyhät isät, imette kansaa!

— Tuo on aivan arvotonta teidän puoleltanne, — lausui isä Josef.

Isä Paísi oli itsepintaisesti vaiti. Miusov syöksyi juoksujalkaa ulos
huoneesta, ja Kalganov seurasi häntä.

— No, isät, minäkin riennän Pjotr Aleksandrovitšin jälkeen! Enää

en tule teille, pyytäkää vaikka polvillanne, niin en tule. Tuhat ruplaa
lähetin teille, siksipä te taaskin odotatte vesissä suin, hehehe! Ei,
ette saa minulta lisää. Kostan menneestä nuoruudestani, kaikesta
nöyryytyksestäni! — hän iski nyrkkiä pöytään valmistamansa
tunteenpuuskan vallassa. — Paljon on merkinnyt tämä
luostaripahanen elämässäni! Paljon katkeria kyyneliä olen sen takia
vuodattanut! Te yllytitte vaimoni, riivatun, minua vastaan. Te olette
senkin seitsemässä kokouksessa minut kironneet, levittäneet
mainettani ylt'ympäri! Riittää jo, isät, nyt on liberaalinen aika,
höyrylaivojen ja rautateitten aikakausi. Ette saa minulta tuhatta
ettekä sataa ruplaa, ette sataa kopeekkaa, ette mitään!

Taas huomautus. Meidän luostarimme ei ollut koskaan mitään

tuommoista merkinnyt hänen elämässään eikä hän ollut sen takia
vuodattanut mitään katkeria kyyneliä. Mutta hän innostui siinä
määrin teeskennellyistä kyynelistään, että hän itsekin eräänä
hetkenä oli vähällä uskoa itseään, vieläpä ruveta itkemään
liikutuksesta. Mutta samalla hetkellä hän tunsi, että oli aika pyörtää
takaisin. Kuultuaan hänen ilkeän valheensa igumeni painoi päätään
alaspäin ja lausui taas vakavasti:

— Jälleen on sanottu: »Kärsi sinuun kohdistettu ansaitsematon

häväistys ilomielin, älä suutu äläkä rupea vihaamaan häpäisijääsi.»
Näin me menettelemme.
 — Tö-tö-tö, pupatusta ja papatusta ja muuta puuta heinää!
Papattakaa, isät, mutta minä lähden. Ja poikani Aleksein otan täältä
isän oikeudella ainiaaksi. Ivan Fjodorovitš, kelpo poikani, sallikaa
minun käskeä teitä seuraamaan itseäni! Von Sohn, mitä sinä tänne
jäisit! Tule heti luokseni kaupunkiin. Minun luonani on hauskaa.
Matkaa on vain virstan verran, paastoöljyn asemesta tarjoan
porsasta puuron kera. Syömme päivällistä, panen pöytään konjakkia,
sitten likööriä, mesimarjalikööriä… Hei, von Sohn, älä päästä onnea
käsistäsi!

Hän lähti ulos huutaen ja huitoen. Juuri sillä hetkellä Rakitin hänet
näki tulemassa ulos ja näytti Aljošalle.

— Aleksei! — huudahti isä hänelle jo kaukaa hänet nähtyään. —

Muuta jo tänään luokseni kokonaan ja tuo mukanasi tyyny ja patja,
älköönkä täällä enää olko hajuakaan sinusta.

Aljoša pysähtyi kuin jähmettyneenä ja katseli ääneti ja

tarkkaavaisesti kohtausta. Sillävälin oli Fjodor Pavlovitš noussut
rattaille ja hänen jäljessään alkoi äänettömänä ja jurona niihin nousta
Ivan Fjodorovitš käännähtämättä Aljošaan edes hyvästelläkseen.
Mutta nyt tapahtui vielä eräs kohtaus, joka oli miltei uskomaton ja
ilveilyn kaltainen ja täydensi episodin. Äkkiä ilmestyi rattaitten
astuimen luo tilanomistaja Maksimov. Hän juoksi hengästyneenä
ennättääkseen mukaan. Rakitin ja Aljoša näkivät, miten hän juoksi.
Hänellä oli niin kiire, että hän malttamattomuudessaan pisti jalkansa
astuimelle, jolla vielä oli Ivan Fjodorovitšin vasen jalka, ja tarttuen
kärrykoriin hän alkoi kiivetä rattaille.

— Minäkin, minäkin tulen kanssanne! — huusi hän hypäten

rattaille ja nauraen hiljaista, iloista naurua autuaan näköisenä ja
valmiina kaikkeen. — Ottakaa minutkin mukaan!
 — No, enkö sanonut, — huudahti Fjodor Pavlovitš
voitonriemuisesti, — että tämä on von Sohn! Sehän on todellinen
kuolleista noussut von Sohn! Miten kykenitkään sieltä irtaantumaan?
Mitä Sohnin sotkua sinä siellä olet saanut aikaan ja miten sinä
saatoit lähteä pois päivälliseltä? Onpa siinä paksunahkainen mies!

Minä olen purrut hävyltä hännän poikki, mutta en toki ole sinun
veroisesi! Hyppää, hyppää pian! Päästä hänet, Vanja, tulee hauskaa.
Hän voi jotenkuten loikoa tässä jalkojen päällä. Lojutko, von Sohn?
Vai pistäisikö hänet pukille ajomiehen kanssa?… Hyppää pukille,
von Sohn!

Mutta Ivan Fjodorovitš, joka jo oli istuutunut paikalleen, töytäisi

äkkiä mitään sanomatta ja kaikin voimin Maksimovia rintaan, niin
että hän lensi sylen päähän. Sattumalta vain hän ei kaatunut.

— Antaa mennä! — huudahti Ivan Fjodorovitš vihaisesti

ajomiehelle.

— No, mitäs sinä? Mitä sinä? Miksi sinä häntä noin? — alkoi
Fjodor
Pavlovitš torua, mutta rattaat olivat jo lähteneet liikkeelle. Ivan
Fjodorovitš ei vastannut.

— Senkin mokoma! — lausui Fjodor Pavlovitš oltuaan vaiti pari

minuuttia ja katsoi karsaasti poikaansa. — Sinun keksintöäsihän oli
koko tämä luostari, sinä itse yllytit, itse hyväksyit, miksi sitten nyt olet
vihainen?

— Riittää jo roskan puhuminen, levätkää edes nyt pikkuisen, —

tokaisi
Ivan Fjodorovitš töykeästi.
 Fjodor Pavlovitš oli taas vaiti pari minuuttia.

— Nyt olisi konjakki paikallaan, — huomautti hän mietteissään.

Mutta
Ivan Fjodorovitš ei vastannut.

— Kunhan tullaan perille, niin sinäkin juot.

Ivan Fjodorovitš oli yhä vaiti.

Fjodor Pavlovitš odotti vielä pari minuuttia.

— Mutta Aljoškan minä kuitenkin otan pois luostarista siitä

huolimatta, että se on teistä sangen epämieluisaa, kunnioitettava
Karl von Moor.

Ivan Fjodorovitš kohautti halveksivasti olkapäitään, kääntyi

poispäin ja alkoi katsella tielle. Sen jälkeen he eivät koko
kotimatkalla enää puhuneet mitään.

Kolmas kirja

Hekumoitsijat

1.

Palvelijainhuoneessa
 Fjodor Pavlovitš Karamazovin talo ei suinkaan ollut aivan
kaupungin keskustassa, mutta ei ihan laidassakaan. Se oli
vanhanpuoleinen, mutta ulkoapäin miellyttävän näköinen: se oli
yksikerroksinen, siinä oli ullakkokerros, väriltään se oli harmaa, ja
rautakatto oli punainen. Se saattoi muutoin tehdä tehtävänsä vielä
pitkät ajat, oli tilava ja kodikas. Siinä oli paljon monenlaisia
komeroita, erilaisia piilopaikkoja ja portaita siellä, missä niitä ei olisi
odottanut. Talossa oli rottia, mutta Fjodor Pavlovitš ei ollut niille ihan
koko sydämestään vihainen: »Onhan kuitenkin vähän rattoisampaa,
kun on yksin kotona.» Hänellä oli tosiaankin tapana lähettää
palvelijat yöksi sivurakennukseen ja sulkeutua taloon yksin koko
yöksi. Tämä sivurakennus oli pihan puolella ja oli avara sekä
lujatekoinen. Sinne oli Fjodor Pavlovitš määrännyt sijoitettavaksi
myöskin keittiön, vaikka talossakin oli keittiö. Hän ei pitänyt keittiön
hajusta, ja ruoat tuotiin pihan poikki sekä talvella että kesällä.
Yleensä talo oli rakennettu isolle perheelle, ja sekä herrasväkeä että
palvelijoita olisi siihen mahtunut viisi kertaa enemmän. Mutta
kertomuksemme aikana asuivat talossa vain Fjodor Pavlovitš ja Ivan
Fjodorovitš, kun taas sivurakennuksessa oli ainoastaan kolme
henkeä palvelusväkeä: vanhus Grigori, vanha eukko Marfa, hänen
vaimonsa, ja palvelija Smerdjakov, joka vielä oli nuori mies. Täytyy
mainita hieman tarkemmin näistä kolmesta palvelijasta. Ukko Grigori
Vasiljevitš Kutuzovista muuten olemmekin jo puhuneet tarpeeksi.
Hän oli luja ja taipumaton mies, joka itsepintaisesti ja suoraa tietä
kulki määräämäänsä pistettä kohti, jos vain tuo piste joistakin syistä
(usein ihmeellisen epäjohdonmukaisesti) oli hänen edessään
eittämättömänä totuutena. Yleensä hän oli rehellinen ja lahjomaton.
Hänen vaimonsa Marfa Ignatjevna, joka oli koko elämänsä ajan
vastaansanomatta taipunut miehensä tahtoon, ahdisteli siitä
huolimatta kovasti miestään, esimerkiksi kohta talonpoikain
vapautuksen jälkeen, kehoittamalla tätä lähtemään pois Fjodor
Pavlovitšin talosta Moskovaan ja aloittamaan siellä jotakin pientä
kaupustelua (heillä oli jonkin verran rahoja). Mutta Grigori päätti
silloin kerta kaikkiaan, että akka jaarittelee joutavia, »sillä kaikki akat
ovat epärehellisiä», ja että heidän ei pidä lähteä entisen isännän
luota, olipa tämä millainen tahansa, sillä »tämä oli nyt heidän
tällöinen velvollisuutensa».

— Ymmärrätkö sinä, mitä velvollisuus on? — kääntyi hän Marfa

Ignatjevnan puoleen.

— Velvollisuuden minä ymmärrän, Grigori Vasiljevitš, mutta mikä

velvollisuus meidän on jäädä tänne, sitä minä en ensinkään
ymmärrä, — vastasi Marfa Ignatjevna lujasti.

— Ole sitten ymmärtämättä, mutta niin tehdään. Vastedes pidä

suusi kiinni.

Niin kävikin: he eivät lähteneet pois, ja Fjodor Pavlovitš määräsi

heille pienen palkan, jonka hän maksoi säännöllisesti. Grigori tiesi
sitäpaitsi, että hänellä oli kiistämätön vaikutusvalta isäntäänsä. Hän
tunsi sen, ja asia oli niin: viekas ja itsepäinen narri Fjodor Pavlovitš,
joka oli sangen lujaluonteinen »muutamissa elämän asioissa», kuten
hänellä itsellään oli tapana sanoa, oli omaksi hämmästyksekseen
luonteeltaan suorastaan sangen heikko eräissä toisissa »elämän
asioissa». Ja hän tiesi itse, millaisia asioita ne olivat, ja pelkäsi
monia seikkoja. Muutamissa elämän asioissa täytyi olla varovainen,
ja tällöin oli vaikeata tulla toimeen ilman uskollista ihmistä, mutta
Grigori oli mitä uskollisin mies. Kävi niinkin, että Fjodor Pavlovitš
monta kertaa elämänsä aikana olisi voinut saada selkäänsä ja tulla
pahoinkin piestyksi, mutta joka kerta tuli hänelle avuksi Grigori,
vaikka joka kerta sitten nuhteli häntä jäljestäpäin. Mutta pelkkä
selkäsauna ei olisi peloittanut Fjodor Pavlovitšia: oli tärkeämpiä
tilanteita, vieläpä sangen arkaluontoisia ja monimutkaisia, jolloin
Fjodor Pavlovitš kenties ei itsekään olisi kyennyt määrittelemään sitä
erikoislaatuista uskollisen ja läheisen henkilön tarvetta, jota hän
äkkiä toisinaan käsittämättömällä tavalla silmänräpäyksessä alkoi
itsessään tuntea. Ne olivat melkein sairauden kaltaisia tapauksia:
irstas Fjodor Pavlovitš, joka hekumallisuudessaan usein oli julma
kuin ilkeä hyönteinen, tunsi toisinaan juovuspäissään sielullista
kauhua ja siveellistä järkytystä, joka niin sanoakseni tuntui myöskin
fyysillisesti hänen sielussaan. »Sieluni ikäänkuin vapisee kurkussani
noina kertoina», puhui hän toisinaan. Juuri näinä hetkinä hänestä oli
mieluisaa, että hänen vierellään, läheisyydessään tai vaikkapa
toisessa huoneessa, sivurakennuksessa, oli tuommoinen ihminen,
uskollinen, luja, aivan toisenlainen kuin hän, ei irstailija, joka kyllä
näki kaiken irstailun ja tiesi kaikki salaisuudet, mutta kuitenkin
uskollisuudessaan salli kaiken tapahtua, ei pannut vastaan eikä —
mikä oli tärkeintä — nuhdellut eikä uhannut millään enemmän tässä
kuin tulevassakaan elämässä, vaan tarpeen tullen ikäänkuin puolusti
häntä, — ketä vastaan? Jotakin tuntematonta, mutta peloittavaa ja
vaarallista vastaan. Kysymys oli nimenomaan siitä, että oli
välttämättömästi toinen ihminen, vanhastaan tuttu ja ystävällinen,
jonka saattoi sairauden hetkenä kutsua luokseen ainoastaan
katsellakseen hänen kasvojaan, ehkäpä vaihtaa jonkin aivan
asiaankuulumattoman sanankin, ja jos hän ei ole millänsäkään, ei
ole vihainen, niin on ikäänkuin helpompi sydämelle, mutta jos hän on
vihainen, no, silloin on surullisempaa. Tapahtui (muutoin sangen
harvoin), että Fjodor Pavlovitš meni yölläkin sivurakennukseen
herättämään Grigorin, jotta tämä hetkiseksi tulisi hänen luokseen.
Tämä tuli, ja Fjodor Pavlovitš alkoi puhella aivan joutavista asioista
sekä päästi hänet pian menemään, toisinaan ivaillen ja leikkiä
laskien, minkä jälkeen hän sylkäisi, kävi makaamaan ja nukkui
hurskaan unta. Jotakin tämäntapaista sattui Fjodor Pavlovitšille
silloinkin, kun Aljoša oli tullut. Aljoša »lävisti hänen sydämensä» sillä,
että »eli, näki kaikki eikä mitään tuominnut». Vieläpä enemmänkin,
hän toi tullessaan jotakin aivan uutta: täydellisen halveksimisen
puutteen häntä, ukkoa, kohtaan; päinvastoin hän osoitti aina
ystävällisyyttä ja aivan luonnollista, rehellistä kiintymystä häneen,
joka niin vähän sitä ansaitsi. Tämä kaikki oli vanhalle irstailijalle ja
perheettömälle miehelle täydellinen yllätys, aivan odottamatonta
hänelle, joka tähän asti oli rakastanut vain »saastaa». Aljošan
mentyä pois hän myönsi oppineensa ymmärtämään yhtä ja toista,
mitä tähän saakka ei ollut tahtonut ymmärtää.

Olen jo maininnut kertomukseni alussa, miten Grigori vihasi

Adelaida Ivanovnaa, Fjodor Pavlovitšin ensimmäistä vaimoa ja
hänen vanhimman poikansa Dmitri Fjodorovitšin äitiä, ja miten hän
päinvastoin puolusti hänen toista vaimoaan, riivattua, Sofia
Ivanovnaa, omaa herraansakin vastaan ja kaikkia vastaan, joille
saattoi pistää päähän lausua tästä naisesta paha tai kevytmielinen
sana. Myötätunto tuota onnetonta kohtaan oli muuttunut hänessä
jonkinlaiseksi pyhäksi tunteeksi, niin että vielä kaksikymmentä vuotta
myöhemmin hän ei olisi suvainnut keneltäkään epäedullista
viittaustakaan, joka koski vainajaa, vaan olisi heti torjunut
loukkauksen. Ulkonaiselta olemukseltaan Grigori oli kylmä ja
arvokas mies, ei lörpötellyt, vaan puhui harkiten eikä kevytmielisesti.
Niinikään olisi ollut mahdotonta saada hänestä selville ensi
katsauksella, rakastiko hän säyseätä, nöyrää vaimoaan vai eikö,
mutta hän rakasti häntä todellakin ja vaimo tietysti ymmärsi sen.
Tämä Marfa Ignatjevna ei ensinkään ollut tyhmä nainen, vaan oli
kenties viisaampikin kuin miehensä, ainakin hän oli tätä järkevämpi
käytännöllisissä asioissa, mutta kuitenkin hän alistui miehensä
tahtoon nurkumatta ja vastaansanomatta aivan avioliiton alusta
alkaen ja kunnioitti häntä henkisessä suhteessa korkeammalla
olevana. Huomattavaa on, että he koko elämänsä aikana puhuivat
keskenään perin vähän, vain kaikkein tärkeimmistä juoksevista
asioista. Arvokas ja juhlallinen Grigori harkitsi kaikki asiansa ja
huolensa aina yksinään, niin että Marfa Ignatjevna jo kauan sitten oli
tullut ymmärtämään, että mies ei ollenkaan kaivannut hänen
neuvojaan. Hän tunsi, että hänen miehensä pitää arvossa hänen
vaitioloaan ja pitää sitä älykkyyden merkkinä. Vaimoaan Grigori ei
koskaan lyönyt, yhden kerran vain ja silloinkin vähän. Adelaida
Ivanovnan ollessa ensimmäistä vuotta naimisissa Fjodor Pavlovitšin
kanssa olivat kerran maalla kylän tytöt ja eukot, jotka silloin vielä
olivat maaorjia, kokoontuneet herraskartanoon laulelemaan ja
tanssimaan. Aloitettiin eräs tanssilaulu »Niityllä», ja äkkiä Marfa
Ignatjevna, joka silloin vielä oli nuori nainen, hyppäsi kuoron eteen ja
alkoi lasketella »venäläistä» erikoisella tavalla, ei maalaistapaan
niinkuin eukot, vaan kuten hän oli tanssinut silloin, kun palveli
rikkailla Miusoveilla heidän kotiteatterissaan maalla, jossa
näyttelijöitä opetti tanssimaan Moskovasta tilattu tanssimestari.
Grigori näki, millä tavoin hänen vaimonsa tanssi, ja kotona
mökissään hän tuntia myöhemmin antoi tälle hiukan opetusta vetäen
häntä hiuksista. Mutta siihen kuritukset kerta kaikkiaan loppuivatkin
eivätkä enää kertaakaan toistuneet koko elämän aikana, eikä Marfa
Ignatjevnaakaan siitä lähin ollut halu vetänyt tanssimaan.

Lapsia ei Jumala heille suonut. Yksi lapsi oli ollut, mutta sekin oli
kuollut. Grigori oli ilmeisesti lapsirakas eikä salannutkaan sitä, t.s.
hän ei hävennyt tunnustaa sitä. Dmitri Fjodorovitšin hän oli ottanut
kolmivuotiaana poikana hoitoonsa, kun Adelaida Ivanovna karkasi, ja
puuhasi hänen kanssaan melkein vuoden, itse kampasi häntä, itse
pesi häntä kaukalossa. Myöhemmin hän puuhasi sekä Ivan
Fjodorovitšin että Aljošan kanssa ja sai siitä palkakseen
korvapuustin. Mutta kaikesta tästä olen jo kertonut. Oma lapsi
taasen ilahdutti häntä vain toivolla Marfa Ignatjevnan ollessa
raskaana. Mutta syntyessään lapsi täytti hänen sydämensä
murheella ja kauhulla. Tämä poika nimittäin syntyi kuusisormisena.
Sen nähtyään Grigori masentui siinä määrin, että ei ainoastaan ollut
sanaakaan puhumatta aivan ristiäisiin asti, vaan meni varta vasten
puistoon saadakseen olla puhumatta. Oli, kevät, hän kaiveli yhtä
mittaa kolme päivää lavoja hedelmätarhassa ja kukkapenkkejä
puistossa. Kolmantena päivänä oli pienokainen kastettava. Siihen
mennessä oli jokin ajatus kypsynyt Grigorin päässä. Kun hän saapui
tupaan, jonne jo olivat kokoontuneet kirkonpalvelijat ja vieraat ja
lopulta tullut itse Fjodor Pavlovitš ollakseen risti-isänä, niin hän
yht'äkkiä ilmoitti, että lasta »ei pitäisi ollenkaan kastaa», — ilmoitti
sen hiljaisella äänellä eikä monisanaisesti, vaan sanoi vaivoin sanan
kerrallaan katsellen tylsästi ja silmiään pois kääntämättä pappia.

— Miksi niin? — tiedusti pappi iloisesti ihmetellen.

— Siksi… että tämä on… traakki… — mutisi Grigori.

— Mikä ihmeen traakki? Kuinka niin?

Grigori oli jonkin aikaa vaiti.

— Luonnossa on tapahtunut sekaannus… — mutisi hän hyvin

epäselvästi, mutta sangen varmasti, eikä nähtävästi halunnut ryhtyä
tarkempiin selityksiin.

Naurettiin ja lapsi-raukka tietysti kastettiin. Grigori rukoili

kastemaljan ääressä hartaasti, mutta ei muuttanut mielipidettään
äskensyntyneestä. Muuten hän ei mitenkään häirinnyt toisten