LGBT Victorians: Sexuality and Gender

in the Nineteenth-Century Archives

Simon Joyce
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/lgbt-victorians-sexuality-and-gender-in-the-nineteenth
-century-archives-simon-joyce/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Victorians and Numbers: Statistics and Society in

Nineteenth Century Britain Lawrence Goldman

https://ebookmass.com/product/victorians-and-numbers-statistics-
and-society-in-nineteenth-century-britain-lawrence-goldman/

Affect, Gender and Sexuality in Latin America Cecilia

Macón

https://ebookmass.com/product/affect-gender-and-sexuality-in-
latin-america-cecilia-macon/

Scholarly Virtues in Nineteenth-Century Sciences and

Humanities

https://ebookmass.com/product/scholarly-virtues-in-nineteenth-
century-sciences-and-humanities/

Yemoja: Gender, Sexuality, and Creativity in the

Latina/o and Afro-Atlantic Diasporas

https://ebookmass.com/product/yemoja-gender-sexuality-and-
creativity-in-the-latina-o-and-afro-atlantic-diasporas/
Discovering Human Sexuality 4th Edition Simon Levay

https://ebookmass.com/product/discovering-human-sexuality-4th-
edition-simon-levay/

Discovering Human Sexuality 4th Edition Simon Levay

https://ebookmass.com/product/discovering-human-sexuality-4th-
edition-simon-levay-2/

Tactical Publishing: Using Senses, Software, and

Archives in the Twenty-First Century Alessandro
Ludovico

https://ebookmass.com/product/tactical-publishing-using-senses-
software-and-archives-in-the-twenty-first-century-alessandro-
ludovico/

Gender and Sexuality in Stoic Philosophy 1st Edition

Malin Grahn-Wilder (Auth.)

https://ebookmass.com/product/gender-and-sexuality-in-stoic-
philosophy-1st-edition-malin-grahn-wilder-auth/

Gender, Sexuality, and Intelligence Studies: The Spy in

the Closet 1st ed. Edition Mary Manjikian

https://ebookmass.com/product/gender-sexuality-and-intelligence-
studies-the-spy-in-the-closet-1st-ed-edition-mary-manjikian/
LGBT Victorians
 LGBT Victorians
Sexuality and Gender in the
Nineteenth-Century Archives

S I M O N J OY C E
 Great Clarendon Street, Oxford, OX2 6DP, United Kingdom
Oxford University Press is a department of the University of Oxford. It furthers the
University’s objective of excellence in research, scholarship, and education by publishing
worldwide. Oxford is a registered trade mark of Oxford University Press in the UK and in
certain other countries
© Simon Joyce 2022
The moral rights of the author have been asserted
First Edition published in 2022
Impression: 1
All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval
system, or transmitted, in any form or by any means, without the prior permission in
writing of Oxford University Press, or as expressly permitted by law, by licence or under
terms agreed with the appropriate reprographics rights organization. Enquiries concerning
reproduction outside the scope of the above should be sent to the Rights Department,
Oxford University Press, at the address above
You must not circulate this work in any other form and you must impose this same
condition on any acquirer
Published in the United States of America by Oxford University Press
198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America
British Library Cataloguing in Publication Data
Data available
Library of Congress Control Number: 2022932834
ISBN 978–0–19–285839–9
ebook ISBN 978–0–19–267420–3
DOI: 10.1093/oso/9780192858399.001.0001
Printed and bound in the UK by TJ Books Limited
Links to third party websites are provided by Oxford in good faith and for information only.
Oxford disclaims any responsibility for the materials contained in any third party website
referenced in this work.
 Acknowledgments

If part of the purpose here is tell the origin story of the book, it has
more than one, and perhaps as many as three points of departure.
The most direct of these is that I see LGBT Victorians as a delayed
follow-up to Victorians in the Rearview Mirror, in which I charted
some of the afterlives of the nineteenth century in the culture and
politics of the subsequent century. In that book I tried to understand
and counter some of the hostility of twentieth-century modernism
and highlight some still-positive aspects of the Victorian period. Its
blind spot, as some reviewers pointed out, was its tendency to
accept more or less at face value that on issues of gender and
sexuality the Victorians have little to teach us. Correcting that
assumption is one of the points of origin for LGBT Victorians. While
I’m thinking about the relationship between the two projects, let me
also clarify something else they share, and that might trouble
readers: in both cases, I use the term “Victorian” quite loosely, to
designate a set of interlinked debates and competing positions
through which we can come to understand a larger cultural
formation. These can and do involve people who did not strictly live
during the years of monarchical reign (including Anne Lister, who
lived only a few years into the literal Victorian period) and
sometimes in places other than the United Kingdom (such as the
influential sexological writer Karl Heinrich Ulrichs, who lived mostly in
what is now Germany). Even more than the earlier book, I also want
the word “Victorian,” with all of its everyday connotations, to jar
when set against the more contemporary—but these days already
slightly outmoded—acronym “LGBT,” about which I say more in the
introduction. One early working title was “Learning from the
Victorians about Sex,” because I wanted (and still want) readers to
wonder if—of all topics—this is the last thing we can expect to learn
about by studying the nineteenth century. If that’s the case, I hope
you think differently by the time you’re finished.
I’ve been fortunate and grateful to find a widening circle of
people who like to think about such questions as well, sometimes in
ways that I do and sometimes not. Some of these people are more
interested in the relation between the Victorians and the modernists,
some in the history of sexuality, some in aspects of LGBTQIA+
studies (to use a more up-to-date term), some in the individuals who
are the focus of particular chapters of this book. Without trying to
parcel out subgroups, I want to begin by registering my sincere and
unending gratitude to the following fellow travelers: Cassius Adair,
Joe Bristow, Colette Colligan, Renee Fox, Dustin Friedman, Ardel
Haefele-Thomas, Lisa Hager, Diana Maltz, Kristin Mahoney, Deborah
Morse, Mary Mullen, and Suzanne Raitt, who have all given me
significant help and insights throughout the many years I’ve been
working on this book. My deepest gratitude also to Cathryn Steele at
OUP, who has been a patient and considerate editor in these
pandemic times, and three anonymous readers who made excellent
suggestions for sharpening and clarifying parts of my argument that
have all made this a stronger book.
My second point of origin might register that this work for me has
involved learning, and sometime re-learning, how to think in
different disciplinary subfields than those in which I’ve tended to
locate myself—in particular, a reorientation to a field of queer/lesbian
and gay studies that bears little resemblance to the one I knew well
back in the 1980s and ’90s. In many ways, this book is a sorting
through and coming to terms with those changes, and besides the
people already named I want to express my gratitude to some
institutional supports. Two important William and Mary colleagues,
Tom Heacox and Terry Meyers, retired as I was writing this book, but
their bold steps to break down the reflex conservatism of a Southern
liberal arts college allowed my own work to happen with a minimum
of friction by having already fought and won battles I didn’t need to
engage. I also want to thank the many students (but especially the
queer, trans, and nonbinary ones) from whom I learned so much
while I was teaching and working through this material, especially
Meg Anderson, Kate Avery, Joel Calfee, Silvia Greer, Sam McIntyre,
Cristina Sherer, and Halla Walcott.
Because this work required more time in various archives than I
would typically need, I also want to acknowledge the institutional
support provided by William and Mary, in research funds made
available through the Margaret Hamilton professorship, the Plumeri
Award for Faculty Excellence, and the Sara and Jess Cloud
professorship, as well as a generous faculty sabbatical program. I
have greatly appreciated the help, kindness, and expertise of the
staff at the Kinsey Institute (Indiana University), the Public Records
Office (Kew), the Edward Carpenter archives (Sheffield), Shibden
Hall (Halifax), and all of those who are working on the Anne Lister
diary transcription project, which continues to transform the ways
we have thought about Lister. Many of these people also helped with
supplying images for the book; others are reproduced here thanks to
Lawrence Senelick, the Essex Record Office, the National Portrait
Gallery, and the Henry Sheldon Museum. Between researching Lister
and Edward Carpenter, I ended up spending a lot of thoroughly
enjoyable time in Yorkshire; for making those trips so memorable, I
want to thank Charlotte Booth and Tim Joyce, who has been almost
like a brother to me for so many years now.
I also want to pay tribute to two wonderful teachers and mentors
who died while I was completing this book and have influenced it in
ways I can hardly count. The courageous and politically engaged
example set by Alan Sinfield was a crucial gift from my years at the
University of Sussex that is visible in the many ways that LGBT
Victorians argues with, against, and alongside his later work. The
baton of mentorship transferred to Roy Roussel when I moved to the
University of Buffalo in the late-’80s. Chapter 6 is (among other
things) a very belated coming to terms with and putting into practice
things he taught my about erotic literature thirty years ago. I deeply
wish that he was still around to read it.
 A final point of origin. Living with and loving a trans child has
been a lifechanging experience without which this book would not
exist; among many other joys, it has upended most of what I
thought I knew about gender, sexuality, and the ways that they
intersect each other. Supporting and advocating for trans kids has
not been easy in these years of remarkable progress and vicious
reaction, but it is an experience that feeds into everything I am
trying to say in these pages. Others will, I’m sure, disagree with my
arguments and interpretive choices, but I like to think they are the
result of that distinctive lived experience as much or more than they
are the product of particular kinds of textual or archival reading. To
focus on experience in this way places a weight on what
distinguishes us in what is an ever-extending list of letters that get
strung together in an LGBTQ+++ alliance; in that sense, one insight
of sexology, that we might each have our distinctive identities that
could just as well end up carrying our own names (like sadism and
masochism do), feels true. The other part of such a thought,
however, is that coalitional alliances by their nature presume a
commonality of experience, perspective, and will—and none of us
(but especially trans kids) can afford to reject allies these days,
especially when they are sometimes to be found in unlikely places.
There is a lot of attention that’s rightly paid to the chosen family
over the biological one in queer studies, and we’ve definitely had our
share of these: people to advocate with, celebrate (pre-COVID)
Thanksgivings with, to cheerfully grow older around. But my
greatest fortunate is that my most immediate family is also my
queerest one, in the sense that it keeps teaching me new and better
ways to be and to be with others. My best love and biggest thanks,
then, now and always, goes out to Charley, Jenny, and Sam, who
have lived this book and lived with me while I conceived and wrote
it.
May the road rise with you all.
Parts of the introduction originally appeared as “The Perverse
Presentism of Rainbow Plaques: Memorializing Anne Lister.” In
Nineteenth-Century Contexts 41:5 (December 2019). An earlier
version of chapter 5 first appeared in Victorian Review 44:1 (Spring
2018), pp. 83–98. Copyright © 2018 Victorian Studies Association of
Western Canada.
 Contents

List of Illustrations
Introduction

PART ONE: COALESCING CONCEPTS

1. On or About 1820: Modalities of Lesbian Emergence

2. Ulrichs’ Riddles

PART TWO: VICTORIAN SEXOLOGY AND THE PROBLEM OF

EFFEMINACY

3. John Addington Symonds and the Problems of Ethical

Homosexuality
4. Toward an Intermediate Sex: Edward Carpenter’s Queer
Palimpsests

PART THREE: GAY MEN/TRANS WOMEN

5. Two Women Walk into a Theater Restroom: The Trial of Fanny

and Stella
6. Bodies in Transition: Trans-Curiosity in Late-Victorian Pornography
Coda: “And I? May I Say Nothing, My Lord?”

Works Cited
Index
 List of Illustrations

1. Two plaques commemorating Anne Lister, August 2018 and March 2019
(author’s photographs).
2. Google N-gram depicting uses of (from top to bottom) “lesbian,” “bisexual,”
“transgender,” and “LGBT” between 1994 and 2008.
3. Silhouette of Charity Bryant and Sylvia Drake (Collection of Henry Sheldon
Museum of Vermont History, Middlebury, Vermont).
4. “The Rt Honble Lady Eleanor Butler and Miss Ponsonby ‘The Ladies of
Llangollen,’” lithograph by Richard James Lane, 1836 (courtesy of National
Portrait Gallery).
5. The published text of Homogenic Love, overwritten with corrections,
deletions, and amendments in Carpenter’s hand and then repurposed as “The
Homogenic Attachment” (a chapter in The Intermediate Sex), Edward
Carpenter Collection. Image courtesy of Sheffield City Archives.
6. Title page, reflecting new title and opening, Edward Carpenter Collection.
Image courtesy of Sheffield City Archives.
7. Stella Boulton, photographed by Olivier Sarony (Laurence Senelick Collection).
8. Stella and Charles Pavitt, photographed by Frederick Spaulding (Essex
Records Office).
9. Lord Arthur Clinton, Fanny, and Stella, photographed by Frederick Spaulding
(Essex Records Office).
10. Stella, photographed by Napoleon Sarony (Laurence Senelick Collection).
11. Stella/Ernest Byne, photographed by Napoleon Sarony (Laurence Senelick
Collection).
12. Two images of Stella by Napoleon Sarony (both Laurence Senelick Collection).
 Introduction

In the summer of 2018, as I was beginning to write this book, a

surprising number of people in Britain became unusually animated
about what to call someone who was born over two centuries earlier
and died three years into the reign of Queen Victoria. The argument
concerned Anne Lister, who is one of the subjects of my first chapter
and whose diaries have been variously described as the “Dead Sea
Scrolls” or the “Rosetta Stone” of lesbianism.1 The story of the
diaries, particularly the roughly 40 percent written in a code that
Lister called a “crypthand,” has intersected at various points with the
larger history of LGBTQ+ people in Britain. The code was first
deciphered by a descendent and closeted gay man named John
Lister, who inherited Anne’s Yorkshire estate in 1867 and began the
transcription of the diaries in the 1890s, only to put them back
where he found them behind wood panels, likely fearing that the
“Wilde decade” was not the moment for Anne to leave the closet.2
John’s friend Arthur Burrell provided a key to deciphering the coded
passages in the 1930s, but a local librarian who put it to use
similarly decided against any public disclosure less than a decade
after Radclyffe Hall’s The Well of Loneliness had been banned as an
obscene publication. Transcriptions only began appearing in the late
1980s, beginning with the publication of Helena Whitbread’s I Know
My Own Heart: The Diaries of Anne Lister, 1791–1840 in 1988; by
2011, however, the diaries had received sufficient attention that they
were added to a Unesco “Memory of the World” register, one of only
twenty items from the United Kingdom on the list, and Lister was
more recently the subject of a BBC/HBO series, Gentleman Jack.
So why, given all this prestigious recognition, was she generating
new controversy? To initiate a series of LGBTQ-focused “rainbow
plaques” marking key sites of Britain’s heritage, the York Civic Trust
decided to commemorate Lister’s 1834 sharing of the sacrament
with a lover and neighbor Ann Walker at Holy Trinity Church in York
as an anticipation of marriage equality. The plaque placed outside
the church termed it a celebration of “marital commitment, without
legal recognition,” but the controversy was more concerned with the
language that was—and wasn’t—used to describe Lister herself:
“Gender-nonconforming entrepreneur.” What struck many observers
was the absence of the word “lesbian” to describe the woman who
just a short time earlier had been supposed to have written
lesbianism’s “Dead Sea Scrolls,” and a petition was begun to protest
what it termed an effort to “erase this iconic woman from our
history.”3 The York Civic Trust promised a new plaque with a wording
they hoped would “reflect as accurately as possible Anne’s own view
of herself” and “be based on the words Anne chose to describe
herself, her actions and her lifestyle.”4 In March 2019, seven months
after their first try, they unveiled this replacement, now celebrating
Lister as a “Lesbian and Diarist” (see Figure 1).
Figure 1. Two plaques commemorating Anne Lister, August 2018
and March 2019 (author’s photographs).

In doing so, the Trust set itself an impossible task, because

Lister’s “view of herself” included terms and ideas that would now
seem incompatible with each other and she had no stable descriptive
language available to define herself—much less the modern concept
of a “lifestyle.” As Anna Clark has put it, she “had no access to a
cultural discourse that defined a lesbian” as “an exclusive love for
women that was her authentic self,” and instead “actively created
her own identity out of the cultural materials available to her” in an
improvised bricolage I examine in Chapter 1.5 The Civic Trust’s
retreat into a fantasized historical fidelity reads like a turning away
from the equally messy problem of anachronism, which it had
acknowledged in an earlier statement recognizing that the two terms
that were being placed in opposition (lesbian and gender-
nonconforming) had both “taken on their current meaning since the
time of Anne Lister.…and so neither term can be claimed to be a
perfect fit.” In response to the protest petition’s charge that referring
to Lister as “gender-nonconforming…has nothing to do with
sexuality,” which posed the issue as a zero-sum game in which a
person is either defined by their gender or their sexuality, the
statement helpfully clarified some forms of intersection: “trans
people can be lesbian, and lesbians can be trans,” it declared. “They
are not mutually exclusive: we do not accept the viewpoint that to
be a lesbian you must be assigned female at birth, nor that to be a
lesbian you must only be attracted to women assigned female at
birth.”6 By extension, Lister might be what some might now want to
claim as a trans man (but more likely genderqueer) and at the same
time a lesbian—a possibility that writers such as Patrick Califia and
Nan Anamilla Boyd have explored.7 If that was the Trust’s
understanding, however, it’s not clear why such a possibility could
not have been registered on either version of the plaque.
The Trust was implicitly admitting what was recognized by all the
participants in the controversy: that “gender-nonconforming” was
functioning as a substitute term for “transgender” and that the
debate about a Regency-era diarist was a proxy in an increasingly
tense set of battles between trans activists and a brand of radical
feminism typically referred to in Britain as “gender-critical feminism.”
Sometimes derided as “Trans-Exclusionary Radical Feminists” (or
TERFS), supporters of the latter position have found a rhetorical
counterweight to the stress on exclusion in their warnings that public
gestures like the first Lister plaque signal a desire for “lesbian
erasure.” The chief executive of the York Civic Trust would have done
little to allay such apocalyptic fears in a clumsily-phrased defense of
the original wording that claimed the intent had been to be “factual
and ‘future-proofed’ so it’s understandable into the future without
changes in social connotations.”8 Imagining a future audience that
somehow will grasp the meaning of “gender-nonconforming” but not
“lesbian” perfectly resonated with fears of “lesbian erasure” and
would thus have done little to de-escalate tensions.
There is a larger context here that is worth briefly considering.
The Lister debate unfolded against the backdrop of proposed
changes to the 2004 Gender Recognition Act, in which the ruling
Conservative government in Britain indicated an openness to moving
to a system of self-identification to replace the existing protocol
requiring documentation of a diagnosis of gender dysphoria and
ongoing medical treatment—a change they have subsequently
decided not to implement.9 For anyone familiar with arguments
concerning transgender people’s bathroom access or participation in
sports in the United States it may seem strange to see such ideas
emanating from a conservative party, and it is just as jarring to read
about feminist opposition to the proposed changes, even if gender-
critical views are actually in the minority and more likely to be held
by men.10 Echoing positions commonly advanced by evangelicals
and conservatives in the U.S., this opposition has conjured images of
predatory men disguised as transgender women intent on invading
safe spaces, with locations such as rape crisis centers replacing
restrooms as the privileged sites of these imagined violations. As the
Lister controversy was erupting, some gender critical feminist groups
campaigning against the principle of self-identification offered
disturbingly reactionary arguments, with one statement declaring
that “Women don’t have penises. This is not hate speech; it is not
transphobia. It is a simple argument of biological fact.”11 In such a
rhetorical context, proclaiming Lister as gender-nonconforming was
being read as another provocation in a perceived war against
women, one with trans women in its vanguard.
This discussion of how to celebrate and what to call Anne Lister
helps to introduce some key issues that I will be exploring in this
book. Most obviously, it points to a gap between past and present
concepts of LGBTQI+ identity that can be hard to bridge, and which
means that historical recovery work inevitably faces the same
difficult choices as the York Civic Trust: either to proceed
anachronistically, trying to find the best equivalence for historical
actors among a broad range of modern identity concepts and labels,
or respect the past’s difference from the present—as is implied by
the search for what Anne Lister might have termed herself—at the
risk that what emerges is incoherent to modern readers even after
its decoding. On the complicated issues of language and
terminology, some historical studies try to stay consistent with
concepts and identity labels that were available at a particular time,
sharing the Trust’s fantasy of understanding the past on its own
terms, while others are more focused on finding equivalences with
the options available today. In describing historical figures in this
book, I have used my best judgment about which terms are most
suited to which person, in part to sidestep what are often political or
interpretive arguments that masquerade as being simply about
historical realities. I discuss some of these arguments in the chapters
that follow, particularly about when and in what circumstances it is
appropriate to apply a label such as “lesbian” to nineteenth-century
people and about whether the existence of transgender individuals
pre-existed twentieth-century technologies enabling gender-
confirmation surgery. I readily admit, however, that my own
language is something of a “nonce taxonomy” (to use Eve
Sedgwick’s evocative phrase) and as such, I have not been overly
concerned about consistency or historical authenticity: sometimes I
have found it more useful to be self-consciously anachronistic in
calling somebody like Edward Carpenter (for example) a “gay man,”
whereas at other points it has made more sense to deploy an older
language and talk about Urnings or Uranians instead.12
The difficulties of hindsight have been foregrounded in a variety
of forms of politicized recovery work and modes of critical thinking,
from E. P. Thompson’s famous caution against exercising “the
enormous condescension of history” to Michel Foucault’s equally
well-known positing of genealogical reconstruction as “the history of
the present” which is different from “writing a history of the past in
terms of the present.”13 The difficulties they highlight are
interconnected: if it’s hard to imagine a project of reconstruction
being undertaken except from the vantage point of the
contemporary moment, it is just as hard to do so without inevitably
privileging current concerns and streamlining the heterogeneity of
the past so that only its anticipatory aspects come to matter.14 If
interest in a figure like Anne Lister stems from her capacity to
preview (however incompletely) recognizable forms of modern
lesbian identity, including but not limited to a form of committed
same-sex partnership that looks like marriage, it is inevitable that
other aspects of her life will be downplayed—her efforts to square
her desires with her religious beliefs, for instance, or her opposition
to electoral reform. In the process, however, there’s a risk of making
her into only a precursor figure, a proto-lesbian whose tendencies
towards gender-nonconformity can be made to seem historically
residual. This is the implicit claim that Terry Castle made in her
review of the first volume of the diaries, in which she speculated
concerning Lister’s masculine identification that “[i]n a society that
typically ghosts or occludes images of women desiring women, the
homosexually inclined woman will inevitably be attracted to the next
best thing: to images of men desiring women.”15 Cross-gender
identification is reduced on this account to what Jack Halberstam
has termed “a stand-in for a properly female desire for women,” and
thus rendered irrelevant now for understanding Lister’s sense of
identity.16 To return to the terms of the plaque controversy, Castle
might be said to be reversing the fault of the original wording by
occluding gender presentation as somehow irrelevant and
inauthentic in comparison to what she sees as Lister’s defining
quality: a same-sex desire that was not yet available as the ground
of her self-identity.
Two paths out of the problems of hindsight and presentism
suggest themselves, and each works by weakening the apparent
fixity of past and present so as to place them in a more dynamic and
mutually illuminating relationship. In his study of hindsight, Simon
Dentith suggests that one reason to recover the past is to
understand how “historical otherness…can operate upon us in our
present moment, and loosen up the deadening grip of the
utopianism of the present—our sense that we are the terminus of
historical development—to suggest other possibilities and
alternatives.”17 Dentith is thinking mainly about sexuality and how
what Foucault famously termed “the repressive hypothesis” operates
through the binary opposition between Victorian ignorance and
repression, on the one hand, and modern liberatory enlightenment
on the other. But another example he gives suggests the potential of
past alternatives to reassert themselves in the present. In an
analysis of William Morris’ Utopian novel News From Nowhere
(1890), Dentith highlights its focus on the finite supply of natural
resources that has recently forced itself into public consciousness as
a consequence of climate change. If, as he argues, “the increasing
intensity of our current ecological concerns leads us to re-evaluate
Morris’s writing, and in some instances to re-write it as anticipating
our very present vocabularies,” this is to do something other than
the interpretive violence that the charge of presentism typically
carries; instead, its value lies in “making Morris speak, partly in
terms which are historically other to our own, to the very matter of
ecological crisis which set the whole process off in the first place”
(142). Historically, Morris’ readers have focused attention elsewhere,
on his blueprint for socialist reconstruction, his advocacy of a
Ruskinian aesthetic of handicraft production, or his problematic
sexual politics. Now there’s a way to think about natural resources
that he could not have predicted would be useful to a future
moment, but that helps unsettle the teleological presupposition that
it is only at our own point in time—and on our terms—that we can
contemplate alternative ways of thinking and acting.
Halberstam has something similar in mind with the concept of
“perverse presentism,” in which we apply “what we do not know in
the present to what we cannot know in the past.”18 The focus again
is less on the present as a moment of confident certainty than on its
ongoing problems and deficiencies. In relation to the Lister
controversy, we might say that what we don’t know is how to
understand the current relationship between groups of people that
define their identities primarily in terms of gender and those that
primarily define them in terms of sexuality, even as they exist as
components of an established political alliance (LGBTQI+). This
uncertainty has partially motivated—and also complicated—the
desire to celebrate a precursor figure like Lister, but the other side of
Halberstam’s equation (“what we cannot know in the past”) would
stress the radical unknowability of her own self-understanding.19
Shuttling between these two forms of unknowing has the potential
to establish the dynamic relationship of past and present for which
Dentith is calling, which would have to refuse either the reified
solidity of the past (“Anne’s own view of herself”) or the assertive
superiority of the present (that, like Castle, we simply know her to
have been a lesbian on the basis of two centuries of accumulated
wisdom). Indeed, Lister’s apparent gender-nonconformity—as
expressed in clothing choice, nicknaming, and references to typically
male body parts and social roles—works like Morris’ ecological
consciousness, signaling an aspect of the text which seemed
relatively insignificant (certainly to readers in the 1990s such as
Castle and Clark) but has now risen to claim—however
controversially and temporarily—top billing in a retrospective
commemoration of Lister’s life.
The phrasing in the previous paragraph about identities primarily
defined in terms of sexuality or gender was intended to reiterate the
point made by the York Civic Trust, that the two don’t need to be
counterposed in a zero-sum antagonism, and indeed, that “trans
people can be lesbian, and lesbians can be trans.” LGBT Victorians
approaches this question historically, tracing how the idea of a
sexual identity emerged from and through a language of gender
nonconformity. This relationship feels like a question to which we
have recently returned without acknowledging that it is in fact a very
old one. As a snapshot of its apparent novelty, Figure 2 is a Google
N-gram that graphs use of the umbrella term “LGBT” against some
of its constituent terms—“lesbian,” “bisexual,” and “transgender”—in
the years 1994–2008.20
Another random document with
no related content on Scribd:
päärakennuksenkin. Islantilainen talo on sen vuoksi vähän sen
näköinen kuin kappale pienen kaupungin katua. Siinä luulisi olevan
monta pientä mökkiläisasumusta yhdessä ryhmässä, vaikka kaikki
rakennukset kuuluvatkin samaan talouteen. Eräässä ulkohuoneessa
säilytetään kaikenlaisia ulkotalouskapineita, toisessa on paja, joka ei
koskaan puutu islantilaisesta — sen enempää kuin
suomalaisestakaan — talosta. Lehmi- ja lammasnavetat sekä talli
tavallisesti ovat jonkun matkan päässä asuinrakennuksesta ja
kalankuivaushuoneet niinikään. Varakkaampien talot ovat tavallisesti
pihoineen ylt'ympärinsä turveaidalla ympäröidyt. Islantilaisen koti ei
siis meikäläisiin oloihin verraten ole kovin tilava eikä viihdykäskään.
Se on lisäksi sangen kostea. Mutta puitten puute ja maan
järkkyminen estävät parempia taloja rakentamasta. Pohjoisrannalla
ja itärannalla on kuitenkin käytetty enemmän puuta, sillä niille
rannoille merivirta kuljettaa paljon ajopuita, jotka luultavasti ovat aina
Siperiasta kotoisin. Siperian suuret joet niitä kevättulvilla purkavat
Jäämereen mahdottomia ryteikköjä, merivirta kuljettaa puut navan
poikki, ja osa lopulta päätyy Islannin ja Grönlannin rannoille. Ne ovat
merimatkansa suorittaneet saman virtauksen mukana, joka toi
Nansenin »Framin» navan ohi Atlantin meren pohjoisosiin.

Paljon hankaluutta tuottaa islantilaisille se seikka, että polttoaineita

on niin niukalti ja että ne ovat niin huonoja. Uuneja ei taloissa siitä
syystä ole ensinkään, avoimet liedet vain. Kun ajopuita harvoissa
paikoissa saadaan riittävästi eikä poltettavaksi pätevää koivumetsää
ole juuri ensinkään, niin polttaa islantilainen suoturvetta. Mutta
hänen suoturpeensa ei ole yhtä hyvää, kuin Tanskan ja Pohjois-
Saksan. Usein se on rikkipitoista ja lämmittää huonosti. Apuna
poltetaan hevosen- ja lehmänlantaa, vaikka sen kautta maanviljelys
menettää tärkeän lannotusaineen, jota se kovin hyvin tarvitsisi.
Lehmänlanta levitellään niityille, saa olla niillä koko talven ja keväällä
kuivaneena tuodaan taloihin poltettavaksi. Semmoisilla polttoaineilla
ei tietenkään voida pitää huoneita yhtä lämpöisinä kuin meillä
Suomessa, jossa uuneissa päivät pitkät palaa kovia kuivia halkoja.
Mutta vielä paljon huonommin on köyhien kalastajien lämmityksen
laita. Heillä kun on hyvin vähän kotieläimiä, niin ei ole edes lantaa
polttaa. Kalastajat sen vuoksi kokoavat rannikolta mitä suinkin
palavaa löytävät, kalantotkuja, luita, maalle ajautuneita kuivaneita
merileviä, sieniä. Vestmannasaarilla ei aina ole sitäkään. Siellä
enimmäkseen poltetaan kuivattuja lintuja — samoin kuin monessa
paikoin pääsaarellakin, milloin ei muuta polttoainetta ole. Varsinkin
lunneja ja myrskylintuja poltetaan. Lunnin rintapuoli leikataan pois ja
suolataan syötäväksi, muu osa kuivataan ja poltetaan. Myrskylinnun
pää, siivet, kynnet, ja sisälmykset sekotetaan lehmänlantaan, seos
kuivataan ja poltetaan. Helppo on arvata, minkälaista käryä
semmoisesta polttoaineesta lähtee, etenkin kun ei ole kunnollisia
liesiä. Mutta lämpö on aina suloista, ja kahta suloisempaa niin
kolkossa, tuulisessa ja kosteassa maassa kuin Islanti on.

Ruuasta ei Islannissa sitä vastoin ole niinkään puutetta, vaikk'ei

meikäläinen heidän ruokiaan juuri kiittäisi. Meri ja joet antavat
kalaista karjaa. Laitumilla on joka talolla sadottain lampaita ja hyvät
ovat lehmikarjatkin. Mutta hevosen lihaa ei Islannissa enää syödä.
Leipää syödään vähän, sillä se on kaikki ostettava. Leivän sijasta
purraan suolaamatonta kapakalaa, joka on kuivaushuoneissa
kuivattu. Kuiva kala sinään piestään kivellä mureaksi ja sekotetaan
sitten suolattomaan, käymistilassa olevaan voihin. Mutta maitoa
onneksi saadaan runsaasti ja voita niinikään. Ainoastaan kalastajat
ovat senkin puolesta huonommalla osalla. Voin asemesta he
sekottavat ruokaansa höysteeksi talia ja traania. Viljaleivän
asemesta syödään jäkälästä laitettua hätäleipää. Mutta viime
aikoina, viljanhinnan halvennuttua ja merenantimien hinnan
kohottua, on oikea jauholeipä alkanut päästä Islannissa yhä
enemmän käytäntöön. Maassa itsessään ei kuitenkaan vielä tänä
päivänäkään leiväksiä kasva. Mutta Islannin jäkälä ei kuitenkaan ole
halveksittava ravintoaine. Se sisältää kokonaista 80 pros. samoja
ravintoaineita kuin ruiskin. Se kootaan, kuivataan, jauhetaan
jauhoksi ja leivotaan leiväksi. Mutta tavallisempaa on, että se
keitetään velliksi. Toisin ajoin on kansa semmoisissa seuduissa,
joissa tätä jäkälää on runsaasti, elänyt yksinomaan sillä pitkiä aikoja.
Ja kun se kunnolla valmistetaan, niin siitä tuleekin sekä
hyvänmakuinen että varsin ravitseva ruoka. Islannin jäkälää
(Cetraria islandica) kasvaa Suomessakin. Se ei ole sama kuin
poronjäkälä (Cladonia rangiferina). Muitakin jäkäliä köyhät
islantilaiset ovat tottuneet hädän aikana syömään. Väinönputken
(Archangelica officinalis) juurta he pitävät herkkuna ja se on jo
monen eksyneen matkamiehen hengenkin pelastanut karuilla
ylämailla. Paitsi juuria syödään itse putketkin, jonka vuoksi tätä
kasvia viljelläänkin. Merileviäkään ei halveksita. Erästä merilevää
liotellaan kuukausmääriä suolattomassa vedessä. Lehdille tällöin
kokoontuu pieniä valkoisia rakeita, jotka maistuvat varsin hyviltä.
Levä sitten yhdessä jäkälän kanssa keitetään velliksi ja syödään.
Toisinaan sitä kuivattuna syödään paljaaltaan. Ennen vanhaan leviä
syötiin vielä paljon yleisemmin kuin nykyään.

Tarkkaan on islantilainen siis tottunut hyväkseen käyttämään

karun maansa luonnontuotteita.

Ennen vanhaan lienee Islannissa viljelty joku määrä viljaa, mutta

pian huomattiin viljan viljelys kannattamattomaksi ja se on sitten
kokonaan unhotukseen jäänyt. Se mikä islantilaisella talonpojalla on
muokattua ja lannotettua maata, on heinämaana. Lannotetuista
maistaan hän saa parhaat heinänsä talven varaksi. Se heinä, joka
luonnonniityiltä korjataan, syötetään lampaille. Luonnonniityistä
alavammilla hetemailla sijaitsevat ovat hyviä, mutta suurin osa on
jotenkin karua kivensekaista maata, jota osaksi käytetään
laitumenakin. Soiltakin, jotka Islannissa ovat laajat, korjataan
melkoiset määrät heinää. Viime aikoina on ruvettu sekä niittyjä että
soita keinotekoisesti kastelemaan, ja sen kautta on' niitten
kasvuvoimaa paljon parannettu. Tunturien kupeilla ja vuoristoon
nousevissa tunturilaaksoissa ovat varsinaiset laidunmaat.

Islannin tärkein elinkeino on karjanhoito. Viljaa kasvattamaan maa

on liian kylmä — vihanneksia ja perunoita kuitenkin viljellään —
mutta heinää se tuottaa runsaasti ja laitumet ovat harvaan
asutukseen nähden laajat. Lammas, joka muualla alkaa jäädä pois
kotieläinten luvusta, on Islannissa muita tärkeämpi, koska se tulee
toimeen huonoimmalla laitumella. Lammas lämpöisine
villaturkkineen saa toisinaan olla vuoden umpeensa ulkona
laitumella ja itse etsiä ravintonsa, sillä Islannin talvi on verraten leuto.
Tosin lampaita silloin usein tapaturman kautta menetetään, joko ne
eksyvät tuntureille ja hautaantuvat lumeen, putoilevat kallioitten tai
jäätiköitten rotkoihin, taikka joutuvat ketun, Islannin pahimman
petoeläimen saaliiksi. Lapset ja puolikasvuiset tytöt paimentavat
laumoja, älykkäät koirat apunaan. Semmoisilla laitumilla, jotka ovat
taloista etäämpänä, on turpeesta ja kivestä rakennetut paimenmajat
ja karjansuojat. Kun laumat ulkolaitumilla kulkevat sekasin, niin saa
jokainen lammas, ennenkun sitä laitumelle lasketaan, korvaansa
omistajansa merkin.

Tunturilaitumilla lammaslaumat usein hajaantuvat ja eksyvät, ja

sen vuoksi on tapana, että joka talosta, joka on laitumeen osallinen,
kesässä moniaan kerran lähtee mies paimenten avuksi kokoomaan
hajaantunutta laumaa. Syksyllä laumat ajetaan alas laaksoihin.
Myrskyjen, lumituiskujen ja pakkastenkin vuoksi voi laumain
kerääminen silloin olla vaarallinenkin tehtävä. Erinomaisen
vaivalloista se aina on, sillä kaiken kesää omissa hoteissaan oltuaan
lampaat ovat käyneet aroiksi ja tahtoisivat mieluummin vapautensa
säilyttää kuin palata alas taloihin. Syksyllä on sen vuoksi
tunturilaitumilla paljon väkeä puuhassa, lampaat kootaan eri
suunnilta kiviaitauksiin, joissa ne korvamerkkinsä mukaan erotellaan,
niin että kukin saa omansa. Kun lampaat on erotettu, niin ne ajetaan
alas laaksoihin ja käyvät sitten talojen lähiseuduilla laitumella, niin
kauan kun suinkin voivat lumen alta etsiä ravintonsa. Ainoastaan
pahimmilla myrskyillä ne pääsevät navettaan ja lunta liiaksi kartuttua
saavat kuivia heiniä. Mutta jos lumi tulee aikaiseen, niin sattuu usein,
että talon heinävarat loppuvatkin kesken ja silloin täytyy
kevättalvesta karjaa vähentää.

Islannissa ennen vanhaan pidettiin suuria nautakarjoja, mutta ne

ovat vähentymistään vähentyneet ja lammasten hoito, saaren
ilmastoon sopivampana, on voittanut alaa. Lehmiä pidetään sen
verran kuin talon omat tarpeet vaativat, lampaita sitä vastoin niin
paljon, että niiden tuotteita riittää myydäkin. Islannin lehmärotu on
voimallista, hyvin kehittynyttä ja lypsää hyvin. Kun se koleana
vuodenaikana pidetään navetoissa, niin on se paremmin säilynyt
kuin hevonen ja lammas, jotka vähitellen ovat ilmaston koleuden
vuoksi vähentyneet ja karvaansa muuttaneet. Islannin hevoset olivat
vanhain viikinkien aikana parhaita sotiratsuja, mitä pohjoismaissa oli.
Niitä hoidettiin suurella huolella ja pidettiin suuria laumoja. Tapana oli
panna toimeen kilpa-ajoja ja myös hevostaisteluita, jotka olivat
saarella yleisiä vielä monta vuosisataa sen jälkeenkin, kun Islanti oli
itsenäisyytensä menettänyt. Mutta aikain kuluessa on muinoinen
sotiratsu paljon muotoaan muuttanut. Siitä on tullut pieni ja
takkuinen, mutta erinomaisen sitkeä ja älykäs eläin, joka kiipeilee
tuntureilla ketterään kuin vuohi ja on islantilaiselle tuiki välttämätön,
jos mieli tehdä vähänkin pidemmän matkan. Islantilaisessa talossa
sen vuoksi pidetään paljon hevosia. Tavallisesti saa jokainen
nimikkonsa, heti kun hän on tullut siihen ikään että hevosen selässä
pysyy. Kun talonväki sunnuntaina lähtee kirkkoon, niin tapahtuu se
ratsain. Nuoret ja vanhat, miehet ja vaimot, isäntäväki ja palvelijat,
kaikki ratsastavat hevosellaan, toisinaan kilpaakin ajaen. Ja kun
talosta lähdetään vierailemaan johonkin naapuritaloon — talojen
välimatkat ovat pitkät — niin tapahtuu se ratsain. Kun isäntä lähtee
kauppapaikkaan myymään maansa ja karjansa tuotteita, niin
kuljettaa hän tavaransa hevosen selässä ja hevosia on silloin koko
lauma mukana. Samoin hän hevosen selässä tuo, mitä sieltä ostaa.
Kaikki kuljetus yleensä tapahtuu hevosen selässä, sillä teitä ei
saareen ole rakennettu kuin aivan viime aikoina enimmin kuljetuille
väleille. Islantilaisessa talossa on sen vuoksi kotieläinten suhde
toinen kuin muualla maailmassa. Voidaan pitää 6—8 lehmää, 200
lammasta ja 12—16 hevosta.

Mutta vaikka Islannissa hevonen on niin välttämätön, niin saa se

kaikista kotieläimistä huonoimman hoidon osakseen. Ainoastaan
parhaat, isännän ja emännän nimikot, pidetään kotona vuodet
umpeensa ja talvella tallissa. Suurin osa talon hevosista kiertelee
kesän pitkän kaukana ylämaan laaksoissa ja tunturien rinteillä, jossa
ne viihtyvätkin erinomaisesti. Mutta talvella niitten toimeentulo on
kylläkin vaikea, ja moni hevonen silloin joutuu turmioon. Ei
huonommillakaan säillä niitä voida kauaa tallissa pitää, sillä
heinävarat ovat pienet. Heti kun suinkin ilma myöden antaa, niiden
tulee lähteä laitumelle kuopimaan lumen alta ravintonsa. Vaikein on
hevosten toimeentulo keväällä. Silloin niitten usein täytyy tyytyä
levään, jota meri on rannalle vierittänyt, ja nälkään nääntyäkin. Viime
aikoina on hevosia aljettu yhä enemmän kasvattaa maasta
vietäviksi. Niitä viedään Skotlantiin ja Englantiin, jossa niitä
käytetään hiilikaivoksissa.

Tämmöistä on siis nykyisin jokapäiväinen elämä Islannissa.

Saarensa luonnonvarain turviin jätettynä väestö on melkoisesti
muuttunut entisestään. Sen on täytynyt oppia taistelemaan
ankarampaa luontoa vastaan kuin melkeinpä minkään muun kansan
maanosassamme, lappalaisia lukuunottamatta. Sen on täytynyt
oppia tarkalleen käyttämään hyväkseen kaikkea, mitä karu luonto
tarjoo, ja toisilla tuotteilla korvaamaan semmoisia, joita melkein
kokonaan puuttuu, Tuskin voi siitä kuvaavampaa esimerkkiä mainita
kuin sen, että polttopuitten asemesta poltetaan kuivatuita lintuja.
Entinen sotainen rajuus on talttunut. Nykyinen islantilainen on
hiljainen, rauhallinen, jossain määrin umpimielinen, niinkuin
Suomenkin asukas, luonteensa pohjalla paljon surumielisyyttä. Mutta
siltä ei häneltä suinkaan puutu rohkeutta. Harvapa muu kansa
pienillä avoimilla veneillä ansaitsisi elatuksensa niin levottomalla
merellä.

Mutta vaikka islantilainen onkin vanhastaan muuttunut, niin on

hänessä vielä paljon samojakin ominaisuuksia kuin saaren
ensimäisissäkin asukkaissa. Runoutta suositaan vielä tänä päivänä
samoin kuin silloinkin, Ja Islannissa on jotenkin ennallaan säilynyt se
vanha kielikin, jolla Eddat ja muu sankarikirjallisuus on kirjotettu.

Islantilainen on keskikokoa, jotenkin lujarakenteinen, hartiat leveät,

lonkat kapeat, tukka vaalea ja silmät siniset. Näistä tunnusmerkeistä
hänet tunteekin germaaniksi, mutta rotu ei suinkaan ole puhdasta.
Se on enemmän sekaantunut kuin Skandinavian niemimaalla, sillä
islantilaiset hankkivat paljon orjia, varsinkin Irlannin kelttiläisiä, jotka
myöhemmin sekaantuivat heihin. Sen vuoksi tapaa saarella
monenlaista ulkonäköä. Kauniita eivät ole naiset sen enempää kuin
miehetkään, vaikka poikkeuksia tietenkin on. Miehillä ei ole
varsinaista kansallispukua, mutta yleinen vaateparsi kuitenkin on,
leveät housut, liivit ja lyhyt musta sarkatakki. Tämä puku tekee
muukalaiseen melkeinpä 'synkän vaikutuksen, mutta saaren mustien
laavakenttien ja harmaitten kallioseinämien kanssa se on kylläkin
sopusoinnussa. Varakkaammat käyttävät ulkomaalaisia kankaita.
Omituisin osa miesten puvusta on kengät. Ne valmistetaan
parkitsemattomasta lampaan nahasta, yhdestä ainoasta
kappaleesta; ne ovat kuin lötöt ja sidotaan nauhalla nilkan ympäri.
Naiset käyttävät yleiseen kansallispukua, varsinkin juhlapäivinä.
Päässä on arkena sekä kotona että ulkona pieni musta lakki, josta
riippuu pitkä tupsu. Liivi on tumma ja piukka, mutta edestä jotenkin
alas auki leikattu, niin että valkoinen paidanröyhelö kohoo esiin.
Tämä avoliivi antaa islantilaisille naisille reippaan ja soman ryhdin.
Mutta juhlapäivinä Islannin naiset pitävät päässään korkeata
valkoista hattua, johon on kiinnitetty valkoinen huntu. Vyötäillä
pidetään kallisarvoista, hopealla ja kullalla helattua vyötä, joka
kulkee perheessä perintönä polvesta polveen.

Islannin eteläkärki on jotenkin samalla leveysasteella kuin Vaasa.

Pääkaupunki Reykjavik on Kokkolan tasalla. Pohjoisrantaa hipaisee
napapiiri, se siis on Rovaniemen tasalla. Islanti on siis kylläkin
pohjoinen maa, mutta meidän käsityksiemme mukaan ei kuitenkaan
niin pohjoinen, etteikö siellä voisi metsä menestyä. Meillähän metsää
kasvaa Lapin äärimmäisiä perukoita myöden. Varmaan Islannin
metsättömyyteen siis on toisia syitä. Niin tosiaan onkin. Metsän
viihtyminen vaatii, että kesällä tulee olla kolme tai neljä kuukautta
verraten lämmintä säätä, s.o. näiden kuukausien keskimäärän yli
+10°; muut kuukaudet saavat sitten olla kylmiä. Kesälämpimillä
metsä kasvaa ja voimistuu. Monenlaisine itsekehittämine
suojakeinoineen se sitten kestää pitkänkin talven pakkaset.

Islannissapa ei ole niin lämpösiä kesäkuukausia, vaikkei ilmanalan

keskilämpö olekaan alhaisempi kuin vastaavan leveysasteitten
Suomessa. Islannin kesä on viileä, kolkko ja tuulinen. Ainoastaan
syvissä laaksoissa ja vuonojen pohjukoissa on kesällä lämpöisiäkin
päiviä, mutta ne lyhyeen päättyvät, sillä Islannin taivas on paljon
pilvisempi kuin Suomen. Etelärannan keskilämpö on sama kuin
Suomen etelärannan, noin +5°. Pohjoisrannan keskilämpö on
jotenkin sama kuin Lapin eteläosien. Mutta kesällä on Lappi
lämpöisempi maa kuin ainoakaan osa Islannista. Talvella tosin
Islanti, jonka kahden puolen Golf-virta työntelee vettään pohjoista
kohti, on Lappia lämpöisempi, yhtä lämpöinen kuin meidän maamme
lauhkeimmat osat, mutta talven Iauhkeus ei korvaa kasvikunnalle
sitä, mitä se kesän viileyden kautta menettää. Kuitenkin kasvoi
Islannissa siihen aikaan, kun se ensimäiset asukkaansa sai, nykyistä
enemmän metsää, mutta metsät hävitettiin, eivätkä ne ole päässeet
sen jälkeen uudestaan kasvamaan. Islantilaiset itse luulevat, että
saaren ilmasto on jonkun verran huonontunut historiallisella ajalla.

Islannin vallitsevat tuulet ovat itätuulet, ja ne ovatkin saaren

verraten lauhkean ilmanalan ehto. Mutta usein sattuu myös pitkällisiä
pohjoistuulia ja länsituulia, ja ne ovat sitä kylmemmät. Pohjoistuulet
kuljettavat joka talvi paljon jäitä Islannin rannikolle, sekä ajelehtivaa
merijäätä että jäävuoria, ja usein sattuu kesälläkin, että suuret
jäälautat moneksi ajaksi saartavat koko pohjoisrannan. Silloin on
sillä puolella kesä tavallistakin viileämpi ja ainaiset sumut peittävät
maan ja sama ilmastonmuutos vaikuttaa, vaikka vähemmässä
määrässä, saaren muittenkin osien ilmastoon. Nälänhätä ja puute
ovat silloin lähellä. Vuoden keskilämpö saattaa toisina vuosina olla
neljääkin astetta tavallista alempi.

Islannin ilmanala olisi kuitenkin siedettävä, ellei se samalla olisi

niin tuulinen. Tyynet auringonpaisteiset päivät ovat poikkeuspäiviä.
Usein tuulet kiihtyvät kamaliksi myrskyiksi. Keskellä kesääkin
saattaa saaren äkkiä yllättää myrsky, jonka kamalasta voimasta
meikäläisen on vaikea saada käsitystäkään. Varsinkin länsirannalla
on vuonoja, joitten pohjukassa myrskyllä on sanomaton raivo.
Semmoinen vuono on Reykjavikin pohjoispuolella Hvalfjördur, ja
varsinkin sen pohjukassa oleva Thyrill-vuoren seutu. Eräs
matkustaja kuvaa seuraavalla tavalla myrskyä, johon hän niillä
seuduin joutui kesäkuun puolivälissä: »Kuvauksemme tuntuisi
uskomattomalta, elleivät edellisetkin matkustajat olisi nähneet
samanlaisia myrskyjä. Jo aamulla, meidän matkaan suoriutuessa, oli
tuuli kova, mutta kun puolen päivän aikaan saavuimme vuonon
vedenjakajalle, niin tuuli yltyi niin kamalaksi, että sen rajuutta on
mahdoton sanoin kuvata. Tuskin pääsimme paikastakaan ja hengitys
kävi tukalaksi. Tilamme kävi suuressa määrin vaaralliseksi, kun
aloimme jyrkkää vuorenrinnettä laskeutua vuonon pohjaan. Myrsky
puhalsi kaakosta semmoisella voimalla, että se kiskasi erään
saattajamme satulasta ja uhkasi nakata hänet äkkijyrkänteen
partaan yli syvyyteen. Koko vuonon pinta muuttui myrskyn repimänä
hienoksi vesipölyksi, joka pilvenä kiiti tuulen mukana ja meille, jotka
olimme 600 metriä korkealla vuoren kupeella, tuntui hienona
sateena. Tässä tuulen nostamassa pilvessä häälyi mitä ihanin
sateenkaari, joka sillan tavoin liitti yhteen vuonon molemmat rannat.
Vielä iltapäivänkin myrsky raivosi samalla voimalla, illalla se vasta
alkoi asettua. Mutta noin neljän peninkulman päässä tästä vuonosta
oli rannikolla aivan tyyni.»
 Varsinaisia hirmumyrskyjäkin sattuu, mutta onneksi kuitenkin
harvoin. Niitten voimasta kerrotaan, että ne kohottavat merestä
suuria vesipatsaita, paisuttavat rannat, patoavat jokia, niin että ne
alkavat juosta taaksepäin, pieksävät järvissä veden tomuksi,
kaatavat huoneita, nakkaavat kulkijan nurin ja pakottavat hänet käsin
ja jaloin, kynsin ja hampain pitämään maasta kiinni, jottei myrsky
veisi mukanaan.

Sangen haitallinen on eräänlainen pyörretuuli, joka paljaista

ylämaista tupruttaa ilmaan hiekkaa, pölyä, hohkakiveä ja vulkanista
tuhkaa ja ajaa sitä paksuina pilvinä asuttuihin rantaseutuihin ja
laaksoihin. Koko ilma pimenee mustaksi tai ruskahtavaksi, tuskin
eteensä näkee. Pöly tarttuu vaatteisiin, sitä tulee silmiin, suuhun, sitä
asettuu paljaille ihopaikoille ja tunkeutuu suljettuihin astioihinkin, sillä
se pääsee melkein näkymättömistä raoista sisään. Se turmelee
islantilaisen niukat ruokavarat ja muuttaa maidon hänen
maitokamarissaan iljettäväksi liejuksi. Toisinaan kova myrsky repii
tunturien kupeilta kiviäkin matkaansa, vyöryttää suuremmat alas
laaksoon ja kohottaa pienemmät ilmaan, josta ne satavat
rantamaassa laitumille.

Islannin ilmanala on verrattain sateista ja kosteaa. Syys ja talvi

varsinkin ovat sateiset, kevät ja kesä kuivemmat. Joka kolmas päivä
on sadepäivä, mutta pilvessä on taivas paljon enemmänkin. Aivan
päivänpaisteisia selkeitä päiviä on vain kesäsydännä. Sumut ovat
yleisiä; kun rannikolle ajautuu jäitä, ovat maat viikkoja yhteen mittaan
sumun kääreissä. Sumut ovat kylmät ja koleat. Mutta kun tuuli
kääntyy maan puolelle, niin ne hälvenevät. Silloin on maanrannoilla
usein kirkas sää, vaikka meri vähän matkan päässä on kauttaaltaan
usvan peitossa.
 Islannin säitten omituisuuksia on, että samaan aikaan voi eri
osissa saarta vallita aivan erilaiset säät. Sama tuuli, joka yhdessä
paikassa on maatuuli, on nimittäin vastakkaisella, rannalla merituuli.
Usein vuorijonot kahden läheisen vuononkin välillä kokonaan
kääntävät ilmat. Vuorijonon tuulipuolella myrskyää ja sataa,
tuulensuojan puolella on tyyni ja kuiva ilma. Pohjoistuulilla on
pohjoisrannalla sumuiset, koleat säät ja kesälläkin voi sataa
lumiräntää, etelärannalla sitä vastoin ovat ilmat silloin selkeät ja
tyynet. Etelätuulella taas on etelärannalla sadetta, sumua ja tuulta,
pohjoisrannalla taas selkeät ja lämpöiset ilmat. Jos Islanti olisi
lakeata maata, niin ei erotusta sanottavasti tuntuisi, vaan sama sää
kulkisi saaren poikki. Mutta Islanti on kauttaaltaan korkeata, tuulien
täytyy mereltä maalle puhaltaessaan kohota melkoisesti.
Kohotessaan ne jäähtyvät ja samalla satavat alas kosteutta,
ylämaasta taas alaspäin laskeutuessaan lämpiävät ja kuivavat.

Mutta muutoin ovat Islannin säät tavattoman vaihtelevaiset.

Kaiken kesää sateet ja auringonpaisteet vaihtelevat niinkuin
keväällä. Keväällä ja syksyllä lisäksi sataa rakeita ja lunta, ja talvella
taas käy toisinaan ukkoset.

Islantilainen on sen vuoksi tottunut tarkkaan säänmerkkejä

huomaamaan. Hänen huomionsa enimmäkseen ovat sangen
luotettavat. Mutta hänen toimeentulonsa usein riippuukin siitä, että
hän ajoissa osaa ennustaa rajuilman ja kylmät ja varsinkin korjata
heinänsä. Islannin vapausajalla oli säänennustuksen taito suurimpia
viisauden lahjoja. Ilman tieto on ylen tärkeä kalastajillekin. Heidän
täytyy voida edeltäkäsin arvata myrskyt, sillä muutoin he pienissä
aluksissaan joutuvat merellä turmioon.
 Vuodenaikain eroavaisuudet eivät ole Islannissa likimainkaan niin
jyrkät. Ennen vanhaan oli tapana vain erottaa talvi ja kesä.
Huhtikuun jälkipuoliskolla alkoi kesä, talvi lokakuun jälkipuoliskolla.
Huhtikuun 18 ja 25 päivän välistä torstaita pidettiin »ensimäisenä
kesäpäivänä», ja sitä vieläkin kautta saaren samana juhlitaan, vaikka
kesä harvoin silloin vielä on voimaansa näyttänyt ja lumimyrskyt ja
pakkaset vielä ovat tavallisia vieraita. Mainittuna torstaina on yhä
vielä tapana toivottaa toiselleen »hyvää kesää» ja antaa lahjoja,
»kesälahjoja». Silloin pannaan toimeen kaikenlaisia kisoja ja huveja
taivasalla, jos nimittäin sää on semmoista, että voidaan ulkona
oleskella.

Huhtikuun lopulla on etelämaalla lumi tavallisesti sulanut

laaksoista ja ruoho alkanut orastaa. Pohjoisrannalla sitä vastoin on
silloin vielä paksut kinokset, jotka vasta kesäkuun lopulla
merenrannaltakaan katoavat. Mutta usein on kesä sangen lyhyt ja
kylmä. Talvi alkaa lokakuun loppupuoliskolla, tuoden mukanaan
myrskyjä ja lumituiskuja ja vahvat pimeät. Mutta milloin
pohjoisrannalla on kesällä, vielä elokuun lopullakin ajojäitä, silloin ei
sillä puolella ole kesää kuin nimeksi, toinen talvi melkein
huomaamatta toistaan jatkaa. Merestä on silloin usein hyvä saalis,
mutta maalla tulee kato.

Ulkomaalaiset, jotka Islannissa käyvät ja enimmäkseen ovat

kotoisin paljon eteläisemmistä maista, ihailevat saaren outoja
valaistuksia. Pohjoisrannalla aurinko juhannuksen aikaan on
vuorokauden umpeensa taivaalla, matalimmillaan ollessaan näyttää
paikallaan lepäävän meren pinnalla, viileänä ja säteettömänä,
kunnes se jälleen alkaa nousta ja lämmittää. Etelämpänäkään ei
kesällä ole yötä, iltaruskot sulavat aamuruskoihin ja päivä liittyy
päivään. Talvella on sitä mukaan pimeätä, mutta Islannin ilman
puhtaus vaikuttaa, että kuutamo talvella on erinomaisen kirkas, niin
kirkas, että sen valossa voi kirjaa lukea, ja kuu silloin vuorostaan
kiertää taivaan kantta niin, että se tuskin ennättää ensinkään
mailleen mennä. Ja pitkät hämärät jatkavat päivää, niinkuin
yleensäkin pohjoisissa maissa. Talviyöt eivät sen vuoksi ole
likimainkaan niin pimeät, kuin saattaisi luulla.

Mutta Islannin taivaalla on vielä toisia ilmiöitä, jotka täyttävät

muukalaisen ihmetyksellä. Aamuruskot ja iltaruskot ovat verrattoman
kauniit. Eräs tutkimusmatkustaja niistä kertoo: »Mutta aamu- ja
iltaruskot kieltämättä ovat Islannin ihanimpia ilmiöitä. Ei ainoastaan
se puoli taivaasta ole hehkuvissa väreissä, jolla aurinko nousee ja
laskee, vaan koko taivaankansi rusottaa kullankarvaisessa
hohteessa ja mitä ihmeellisimmät pilvimuodostukset kummine
vaihtelevine värineen vaivuttavat meidät sanattomaan ihailuun.
Tuntuu siltä, kuin luonto juhlapäivän aattona leikillä loisi taivaalle
kaikenlaisia haaveellisia ilmiöitä, huvittaakseen ihmistä milloin
väännellyillä pilakuvilla, milloin ilmavilla kaukomaisemilla. Ainoastaan
se, joka on Sveitsissä nähnyt Alppiruskon, voi saada likimain
käsityksen Islannin aamu- ja iltaruskoista. Mutta Islannin
auringonlasku on verrattoman paljon kauniimpi, sillä se ei tyydy vain
korkeimpiin vuorenhuippuihin, kuten Sveitsissä, vaan valaa
purppuraisen rusotuksen koko maisemalle ja kestää paljon
kauemmin kuin Sveitsin ilmiö. Tosin Länsi-Islannin korkein vuori,
lumen ja jään peittämä Snaefellesjökul pitkällä niemellään kohoo
vain puolet siitä kuin Gotthardin vuori, mutta sen sijaan rusottaa sen
merestä kohoova keila ylt'yleensä auringon laskiessa ja se on kaiken
kaikkiaan näkö, jonka vertaista harvassa muualla näkee.
Juhannuksen aikaan se näkyy Faxavuonoon ihanimmassa
loistossaan. Jyrkästi eroaa häikäisevän valkoisesta
Snaefellesjökulista tumma kömpelö Esja, mustan basaltin päällä
siellä täällä tähteitä talven valkovaipasta. Sen takana kohottaa
Akrafell rosoista lakeaan ja parin saaren välitse soudellessamme
näemme vielä, taaksemme katsoessamme, etelässä Reykjavikin
takaa Seltjarnarnesin pitkän aaltoilevan tunturiselänteen, kaikki
poistuvan auringon ruskoissa. Niiden kaikkien valkoiselle otsalle
päivä painaa jäähyväissuutelonsa ja katoaa sitten Esjan taa, koko
taivaankannen loistaessa ihanimmin värein. Hiljaisuus on äänetön,
äänetön kuin ainoastaan pohjolassa. Airojen herättämät kareet vain
lipottavat veneen laitaa vastaan, muuta ei kuulu, joka häiritsisi tämän
pohjanperäisen maiseman ylevää hiljaisuutta. Tällä pohjolan levolla
on joku sanomaton tenho. Sen keskellä käsitämme, kuinka Islannin
runoilijat siitä viehättyivät lauluihin, jotka ovat pohjolan runouden
jaloimpia tuotteita. Käännämme jälleen veneemme maihin päin.
Tuskin olemme jalkamme astuneet kiviselle rannalle ja kääntyneet
vielä kerran katselemaan tarumaisessa valaistuksessa uinuvaa
luontoa, niin huomaammekin tunturien hehkuvan rusotuksen jo
kaikkialta kadonneen, värikkäitten pilvien jo muuttaneen lännen
taivaalta idän taivaalle ja niitten joukosta auringon uudelleen
kohoovan taivaalle. Onkin jo aamu. Aurinko laski Esjan läntiselle
puolelle, sen itäiseltä puolelta se jälleen nousee, tuskin paria tuntia
kestäneen yön jälkeen. Ja tämä yökin oli valoisa kuin päivä.»

Monta muuta kaunista ilmiötä on Islannin taivaalla. Niistä saa

omituisen sielukkaisuuden ja ylhäisen haaveellisuuden saaren jylhä
ja synkkä luonto. Toisinaan näkyy auringon ympärillä yhdeksänkin
harha-aurinkoa kehineen ja kehänkappaleineen, usein on sekä
auringon että kuun ympärillä värikkäät sapet. Talvella ovat revontulet
harvinaisen loistavat ja suuressa määrin valaisevat talviöiden
pimeyttä. Omituinen, meillä tuntematon ilmiö on meriloisto, joka
usein näkyy rannikolla. Meren päällä silloin häälyy omituisia hohtavia
pilviä, jotka saavat valonsa meren loisteesta, fosforescensi-ilmiöstä.
Mutta islantilaiset kalastajat luulevat pilvien saavan valonsa suurien
rantaa lähestyvien silliparvien kajastuksesta. Erinomaisen kauniit
kangastukset kuuluvat niinikään Islannin luonnon viehätyksiin. Niitä
nähdään monessa paikassa sisämaassa, esim. Thingvalla-järven
seuduilla.

Olemme tähän saakka oleskelleet ainoastaan rannikolla, jossa

tunturien juurella ovat alavat ruohomaat ja asutukset. Mahtavina
muureina kohoo kapeasta rantavyöstä saaren varsinainen runko.
Koko sisämaa on laaja ylänkö, lännestä matalampi, itäpuolelta
korkeampi. Se on jotenkin yhtenäinen kappale, vaikka tosin vuonot
leikkaavatkin siihen syvälle joka puolella paitsi etelärannalla, ja
vuonojen päistä vielä laaksotkin.

Ainoastaan Lounais-Islanti on matalampaa maata. Siellä sen

vuoksi on asutuksia kauempanakin merenrannasta. Muutoin on koko
sisämaa kauttaaltaan autiota. Ilmanala, joka jo rannikolla on kolkkoa,
on sisämaassa niin kylmää, ett'eivät siellä viihdy muuta kuin kaikkein
vaatimattomimmat kasvit. Islannin sisäosat ovat autiointa, mutta
samalla ihmeellisintäkin erämaata, mitä niin pohjoisissa seuduissa
on koko maan pinnalla. Tuntureilla on laajat jäätiköt, joitten rinnalla
Norjan suurimmatkin jäätiköt jäävät vähäisiksi, ja niiden rinnalla
tulivuoria, laavaerämaita ja kuumia lähteitä. Maajää-ilmiöt ja
tuliperäiset ilmiöt ovat siellä ihmeellisemmässä yhteydessä kuin
missään muualla maan päällä.

Islanti onkin jo vanhastaan tunnettu tulivuoristaan,

laavavirroistaan, lämpöisistä lähteistään, lieju-vulkaneistaan ja
maanjäristyksistään. Ken ei olisi kuullut Heklasta ja Geisiristä. Jo
keskiajalla Islannin tulivuoret olivat maineessa kautta Europan. Niistä
oli liikkeellä mitä ihmeellisimpiä juttuja ja vanhoissa
munkkikronikoissa ja teologisissa kirjotuksissa erikoisella nautinnolla
kerrottiin niistä kamalia juttuja. Heklaa pidettiin helvetin porttina ja
luultiin sen lieskassa näkyvän tuomittujen sieluja, joita kärvennettiin
helvetin tulessa. Merimiehet väittivät nähneensä Islannin merellä
aavelaivoja mustin purjein, joissa kadotukseen tuomittuja sieluja
vietiin Heklaan. Melankhtonin vävykin kertoi vielä, että Heklan
ympäristössä penikulman piirissä saattoi kuulla, kuinka tuomitut sen
sisässä vaikeroivat pimeyden ruhtinaan heitä kiduttaessa. Heklan
liekeissä luultiin korppien ja aarnien lentelevän ja rääkyvän, ja kun
niitä näkyi, niin tiesi se sotaa tai murhaa. Tämä käsitys Islannin
tulivuorista piti kauan puoliaan, mutta saarella itsellään ne eivät ole
antaneet aihetta sanottaviin taikaluuloihin.

Islannin on olemassa olostaan kiittäminen etupäässä näitä

vulkanisia voimia. Se on rakennettu vanhoista ja uusista vulkanisista
kallioisista. Merenreunassa tunturien seinämät ovat selvään
portaalliset rakenteeltaan. Ne ovat muodostuneet laavapankoista,
joita eri aikoina on valunut päällekkäin. Lähes kahdeksasosa saaren
pinnasta on niin nuorien laavavirtain peitossa, ettei niille ole juuri
mitään vielä päässyt kasvamaan. Täysi kahdeksasosa on
maajäätikköjen peitossa. Loput sisämaan ylängöstä on soramaita,
lentohietikoita, paljaita kallioita ja tuntureita. Syvänteissä on siellä
täällä järviä ja soita. Ylängöillä ovat lumituiskut kesälläkin tavalliset ja
säänmuutokset tapahtuvat äkkiä ja rajusti. Ainoastaan neljästoista
Islannin koko pinta-alasta on alankomaata.

Suurin osa Islannista on muodostunut tummasta vuorilajista, jota

sanotaan basaltiksi. Kun purjehditaan pitkin Islannin rannikkoa,
varsinkin pitkin itärantaa, niin ovat basalttitunturien muodot hyvin
silmiin pistävät. Mahtavina, noin 600 metriä korkeina muureina ne
kohoovat rantavyöstä melkein äkkijyrkkään, päältä tasaisina,
syrjässä siellä täällä rotkoja ja torneja. Nämä tunturimuurit ovat
rakennetut sadastakin vaakasuorasta tai hieman kaltevasta
kerroksesta, joita toisinaan toisistaan erottaa ohuet punaiset saumat.
Basalttikerrokset ovat aikanaan olleet kukin vuorostaan sula
laavavirta, joka on tulivuorista valunut. Punaiset saumat taas ovat
tulivuorenpurkauksissa satanutta kuonaa ja tuhkaa.
Basalttikerroksien syrjät vähän taantuvat sitä myöden kuin muuri
kohoo, niin että koko tunturiseinämä näyttää suunnattomalta
portaalta. Siitä syystä basaltteja ennen vanhaan sanottiinkin
»trapiksi», vaikka tämä sana on joutunut pois käytännöstä. Alkuaan
ovat basalttiylängöt olleet päältä aivan lakeat ja muodostaneet
tasangon, joka on hyvin monesta päällekkäin valuneesta
laavavirrasta vähitellen rakentunut. Vähitellen on meri aalloillaan
murtanut reunoja ja leikannut ne jyrkiksi. Vuonoja ja laaksoja on
muodostunut aaltojen ja jäävirtain vaikutuksesta, ja osaksi maan
vajoamisenkin kautta. Ylätasanko on sen kautta vähitellen jakautunut
teräviin selänteihin ja huippuihin, joista korkeimmilla on kesälläkin
lunta. Nämä basalttirannat ovat kolkon ja synkän näköiset, mutta
vuonoissa maiseman luonne on lauhkeampaa. Siellä on tunturien
juurella matala vyö ja mehevän vihannista niityistä loistavat talojen
valkoiset päädyt.

Toisin paikoin basalttivuorien mustia värejä keskeyttää

vaaleammat rinteet ja kellertävät tai rusottavat kukkulat. Tämä
vaaleampi väri ilmaisee toista purkautunutta vuorilajia, jota sanotaan
»liparitiksi». Sitä on basaltin välissä siellä täällä, toisin paikoin
suuriakin aloja. Basaltti on tulivuoresta valuessaan verraten vetelää.
Se leviää sen vuoksi helposti laajalle alalle, jota vastoin liparitti on
kankeata ja jää suuriksi röykkiöiksi. Liparitti on hyvin vaihtelevaa
väriltään ja semmoiset vuoret, joissa se on vallitsevana, ovat sen
vuoksi merkillisen moniväriset ja kirjavat. Missä liparitti on nopeaan
jäähtynyt, siellä se muodostaa mustaa vulkanista lasia, »obsidiania»,
missä taas vesihöyryjen vaikutuksesta hyvin hottoa ja sienimäistä,
siellä sen väri on vaaleata. Semmoinen liparitti on jokaiselle
tunnettua hohkakiveä. Liparittilaavavirrat ovat etäältä nähden kuin
suuria pikimustia kivihiiliröykkiöitä. Pinta on lasiterävää, kiiltävää ja
kimmeltävää obsidiania, jonka väri jyrkästi eroo melkein
lumivalkoisesta hohkakivikuonasta. Mutta sisältä laavavirta on
harmaata taikka punaisenruskeata, ja pinta on täynnään suuria
halkeamia, joita erottavat toisistaan terävät lasiharjanteet. Moisen
laavavirran poikki on sangen vaikea kulkea. Syviä pimeitä rotkoja ja
särmäisiä teräviä lasisärkkiä on toinen toisensa vieressä ja kynsin
hampain saa niissä tepastella yli kulkiessaan. Toisin paikoin on
liparittilaavavirroissa suuria kallionkappaleita, jotka purkaus on
puolisulaneina tuonut mukanaan syvemmistä kerroksista.
Semmoisia laavavirtoja on varsinkin itärannalla.

Keskellä Islantia on vielä kolmannen laatuista kallioista, jota

sanotaan palagonittituffiksi. Se on vanhain tulivuorien purkamaa
tuhkaa ja kuonaa, joka on kiintynyt kiveksi. Tämän kallioisen muoto
ja väri vaihtelevat suuresti. Toiset tuffit ovat hyvin hienoa, toiset
karkearakenteista kiveä. Tavallisesti ne ovat väriltään
ruskeanpunaisia tai kellertäviä. Semmoiset tunturit, jotka ovat
palagonittituffia, ovat hyvin rapautuvia. Tuuli, sade ja pakkanen niitä
helposti hajottavat. Ne sen vuoksi enimmäkseen ovat matalia ja
pyöreitä, jota vastoin basalttikukkuloilla on terävät särmät ja huiput.
Palagonittituffi kulkee leveänä vyöhykkeenä saaren keskitse
pohjoisesta etelään, ja melkein kaikki nykyiset tulivuoret ovat tässä
vyöhykkeessä. Niissä seuduin, joissa perustus on tätä kallioista, on
pinnalla sen vuoksi paljon kraatereita, tavallisesti monta samassa
jonossa, ja laavavirtoja.
 Erinomaisen vaihtelevaisia ovat kaikessa kaameudessaan ne
ilmiöt, joita Islannin sisäosissa tapaamme. Kuumia lähteitä ja ilmaan
suihkuvia geisirejä on kautta maan. Niistä ovat molemmat geisirit
saaren lounaisosassa jo vanhastaan kaikille tuttavat. Ne ovat lähellä
melkoista Hvitaata, verraten matalalla lakeudella, jonka vesi-
ilmiöissä joka puolella näkee maanalaisen tulen vaikutuksia. Maasta
kohoo valkoisia höyrypatsaita ja pieniä matalia vesisuihkuja, mutta
molemmat pääsuihkut ovat verraten harvoin toimessa ja näyttävät
aikovan kokonaan asettua. Ne maanalaiset voimat, jotka kautta
vuosisatain ja ehkä vuosituhansienkin ovat Isoa geisiriä ja Strokkuria
voimassa pitäneet, ovat uupumassa. Iso geisiri useimmiten pettää
matkailijat, jotka nykyisin sen luo tulevat, ja ainoastaan
keinotekoisella ärsytyksellä se saadaan purkautumaan. Jos nimittäin
geisirin kitaan nakataan melkoinen määrä saippuaa, niin seuraa siitä
purkaus. Nämä kuumat suihkulähteet ovat syviä kirnuja maan
pinnassa, joitten seinät ovat piittyneet sileäksi vahvaksi
kivennäiskuoreksi. Niitten vesi on pinnaltaan kiehuvaa ja sitä
kuumempaa kuta syvemmällä. Syvemmällä nimittäin päällä olevan
veden paino estää vettä höyryksi muuttumasta. Mutta kun alempien
vesikerroksien kuumuus kohoo niin korkeaksi, että sittenkin vettä
muuttuu höyryksi, niin tämä höyry kohottaa päällä olevaa
vesipatsasta. Alempien vesikerroksien kantama kuorma samalla
vähenee, ja seuraus siitä on, että suuret määrät ylikuumaa vettä
äkkiä kuin räjähdyksen kautta muuttuu höyryksi. Vesi syöksyy päällä
olevan veden läpi ja sinkoo ilmaan korkeana suihkupatsaana, taikka
lukemattomina säteinä, mukanaan suuria pyöreitä höyrypilviä.
Toisinaan säde kohoo kolmekymmentä metriä korkealle ja
korkeammallekin. Purkaus uudistuu monta kertaa yhteen mittaan,
kunnes kirnussa voimat ovat tasaantuneet ja vesi jälleen asettuu
hiljalleen poreilevaksi pinnaksi odottamaan uutta purkausta, johon