The Co-production of Public Services:

Management and Evaluation Denita

Cepiku
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/the-co-production-of-public-services-management-an
d-evaluation-denita-cepiku/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Co-Production of Public Services and Outcomes 1st ed.

Edition Elke Loeffler

https://ebookmass.com/product/co-production-of-public-services-
and-outcomes-1st-ed-edition-elke-loeffler/

Research Co-Production in Healthcare Ian D. Graham

https://ebookmass.com/product/research-co-production-in-
healthcare-ian-d-graham/

Co-cultivation of Isochrysis galbana and Marinobacter

sp. can enhance algal growth and docosahexaenoic acid
production Ying-Ying Wang

https://ebookmass.com/product/co-cultivation-of-isochrysis-
galbana-and-marinobacter-sp-can-enhance-algal-growth-and-
docosahexaenoic-acid-production-ying-ying-wang/

Primary Care Medicine: Office Evaluation and Management

of the Adult Patient – Ebook PDF Version

https://ebookmass.com/product/primary-care-medicine-office-
evaluation-and-management-of-the-adult-patient-ebook-pdf-version/
Technology and Creativity: Production, Mediation and
Evaluation in the Digital Age 1st ed. Edition Jesper
Strandgaard Pedersen

https://ebookmass.com/product/technology-and-creativity-
production-mediation-and-evaluation-in-the-digital-age-1st-ed-
edition-jesper-strandgaard-pedersen/

Contracting for Design and Construction Services in the

Public Sector John O. Adler

https://ebookmass.com/product/contracting-for-design-and-
construction-services-in-the-public-sector-john-o-adler/

The Diabetes Textbook: Clinical Principles, Patient

Management and Public

https://ebookmass.com/product/the-diabetes-textbook-clinical-
principles-patient-management-and-public/

Public Administration: Understanding Management,

Politics, and Law in the

https://ebookmass.com/product/public-administration-
understanding-management-politics-and-law-in-the/

Production and Operations Management 5th Edition S. N.

Chary

https://ebookmass.com/product/production-and-operations-
management-5th-edition-s-n-chary/
The Co-production of
Public Services
Management and
Evaluation

Denita Cepiku
Marta Marsilio
Mariafrancesca Sicilia
Milena Vainieri
The Co-production of Public Services
 Denita Cepiku • Marta Marsilio
Mariafrancesca Sicilia • Milena Vainieri

The Co-production
of Public Services
Management and Evaluation
Denita Cepiku Marta Marsilio
Department of Management and Law Department of Economics,
University of Rome Tor Vergata Management and
Rome, Italy Quantitative Methods
University of Milano
Mariafrancesca Sicilia Milan, Italy
Department of Management
University of Bergamo Milena Vainieri
Bergamo, Italy Management and Health Laboratory
Scuola Superiore Sant’Anna
Pisa, Italy

ISBN 978-3-030-60709-8    ISBN 978-3-030-60710-4 (eBook)

https://doi.org/10.1007/978-3-030-60710-4

© The Author(s), under exclusive license to Springer Nature Switzerland AG 2020

This work is subject to copyright. All rights are solely and exclusively licensed by the
Publisher, whether the whole or part of the material is concerned, specifically the rights of
translation, reprinting, reuse of illustrations, recitation, broadcasting, reproduction on
microfilms or in any other physical way, and transmission or information storage and retrieval,
electronic adaptation, computer software, or by similar or dissimilar methodology now
known or hereafter developed.
The use of general descriptive names, registered names, trademarks, service marks, etc. in this
publication does not imply, even in the absence of a specific statement, that such names are
exempt from the relevant protective laws and regulations and therefore free for general use.
The publisher, the authors and the editors are safe to assume that the advice and information
in this book are believed to be true and accurate at the date of publication. Neither the
publisher nor the authors or the editors give a warranty, expressed or implied, with respect
to the material contained herein or for any errors or omissions that may have been made. The
publisher remains neutral with regard to jurisdictional claims in published maps and
institutional affiliations.

This Palgrave Macmillan imprint is published by the registered company Springer Nature
Switzerland AG.
The registered company address is: Gewerbestrasse 11, 6330 Cham, Switzerland
 Contents

1 Introduction  1
1.1 Co-Production Definitions  1
1.2 The Resurgence of Co-Production in Public Services  4
1.3 Book Aims and Outline  5
References  6

2 Research Aim and Methods 11

2.1 Research Aim 11
2.2 Research Methods 13
2.3 Enhancing the Understanding of Co-production:
A Comprehensive Framework 15
References 17

3 Activation of Co-Production: General Context and

Antecedents 21
3.1 Introduction 21
3.2 General Context 22
3.3 Antecedents of Co-Production 24
3.3.1 Antecedents Related to Lay Actors 24
3.3.2 Antecedents Related to the Regular Service Provider  34
3.3.3 Antecedents Related to the Co-Produced Service 36
3.4 Concluding Remarks 37
References 43

v
vi CONTENTS

4 Implementing and Managing Co-Production 51

4.1 Introduction 52
4.2 Co-Production Management Levers 53
4.2.1 Institutional Arrangements 55
4.2.2 Planning 59
4.2.3 Communication Strategies 59
4.2.4 Management of Lay Actors 61
4.2.5 Management of Professionals 64
4.2.6 Leadership 66
4.2.7 Accountability and Performance Management 67
4.3 Concluding Remarks 69
References 73

5 Co-production Evaluation 81
5.1 Introduction 81
5.2 Lay Actor Co-production Outcomes 82
5.2.1 Satisfaction 83
5.2.2 Empowerment 87
5.2.3 Awareness 87
5.2.4 Learning 88
5.2.5 Lay Actor Costs 88
5.2.6 Externalities 89
5.3 Regular Service Provider Co-production Outcomes 89
5.3.1 Cost Efficiency 90
5.3.2 Effectiveness 92
5.3.3 Impact on Workforce 93
5.3.4 Uncertainty 93
5.3.5 Trust 94
5.4 Co-production Outcomes for the Community 94
5.4.1 Value to Community 95
5.4.2 Value to Society 96
5.4.3 Social Economic Impact 97
5.5 Co-production Impact on Public Value 97
5.6 Concluding Remarks 99
References104
 CONTENTS vii

6 Conclusions113
6.1 A Comprehensive Framework on Co-production114
6.2 Future Research Agenda117
6.3 Implications for Policy and Practice119

Appendices121

Index145
 List of Figures

Fig. 2.1 PRISMA flow chart 14

Fig. 2.2 The comprehensive framework of co-production activation,
management and evaluation 16
Fig. A.1 The timeline overview of the papers dealing with coproduction 121

ix
 List of Tables

Table 3.1 Overview and summary conceptualisation of motivational

factors for co-production 28
Table 3.2 Synthesis of the antecedents of co-production 40
Table 4.1 Synthesis of managerial levers of co-production 70
Table 5.1 Synthesis of the outcome of co-production 100
Table A.1 The distribution of papers in terms of methodology applied
and sector 122
Table A.2 The journals that hosted co-production articles 123

xi
 List of Boxes

Box 3.1 Parents’ Co-Production on the Education of Their Children

During COVID-19 33
Box 3.2 Co-Production in the Municipality of Rimini (Italy): The Ci.Vi.
Vo. Project 38
Box 4.1 Lay Actor Selection: The Capacity-Representativeness Trade-Off 56
Box 4.2 Management of Lay Actors: An Example in Healthcare 63
Box 4.3 Co-Production in Australian Museums and the Influence of
Professional Bodies 65
Box 4.4 Performance Evaluation in a Pilot Neighbourhood
Co-Production Project in the City of Tampere, Finland 67

xiii
 CHAPTER 1

Introduction

Abstract This chapter presents the concept of co-production and the

main classifications developed in the literature. It discusses the reasons for
the resurgence of interest in co-production among scholars and practitio-
ners. Finally, the main aims of the book and its contents are outlined.

Keywords Co-production definitions • Co-production research gaps •

Co-production framework

1.1   Co-Production Definitions

Co-production has received attention from both academics and practitio-
ners working in the public sector since the 1970s. The concept of co-­
production was originally developed in a workshop on ‘Political Theory
and Policy Analysis’ at Indiana University in 1973. Co-production drew
great interest among public administration scholars in the US in the 1970s
and 1980s (Parks et al. 1981). It was also studied in the context of indus-
trial and service markets and, in the 1990s, in consumer markets, where
the emergence of the ‘customising consumer’ who takes an active role in
the production process was witnessed (Abeysekera et al. 2015). More
recently, the work of Prahalad and Ramaswamy (2000, 2002, 2004a, b)
and Vargo and Lusch (2004, 2006) on value co-creation and the service
dominant logic of marketing has driven the idea of co-production.

© The Author(s) 2020 1

D. Cepiku et al., The Co-production of Public Services,
https://doi.org/10.1007/978-3-030-60710-4_1
2 D. CEPIKU ET AL.

According to Ostrom (1996), co-production is the process through

which input—used to provide a good or a service—is contributed by indi-
viduals who are not in the same organisation. It has been used with a large
variety of meanings and is considered a relatively heterogeneous concept
(Verschuere et al. 2012).
With respect to the ‘co-’ side of co-production, Nabatchi et al. (2017)
identified state actors (i.e., government agents serving in a professional
capacity) and lay actors (i.e., members of the public, serving voluntarily as
citizens or users) as working together in any phase of the public service
cycle (i.e., commissioning, design, delivery, and assessment). In particular,
they distinguish three levels of co-production: individual, group and col-
lective. The main differences between these three levels of co-production
are related to the role played by lay actors and the type of benefits they
generate and receive through co-production (Nabatchi et al. 2017).
Individual co-production implies that a state actor and a lay actor (a
client or a customer) work directly with each other. The benefits of the
co-production activity tend to be personal for the lay actor (see also
Brudney and England 1983) but there may also be social benefits for the
wider community.
Group co-production is characterised by the presence of one or more
state actors working directly and simultaneously with a specific cluster or
category of lay actors who share common interests.
Collective co-production is defined as one or more state actors (within
a single organisation or across multiple organisations) working directly
and simultaneously with several lay actors to address one or more related
issues. Differently from group co-production, where lay actors are defined
as a specific segment of the population, which leads to personal benefits
for the group members, collective co-production involves diverse mem-
bers of the community such as citizens, volunteers, and non-governmental
entities (see also Alford 2014; Bovaird 2007) and benefits are shared by
the entire community (see also Brudney and England 1983).
Another classification based on the ‘co-actors’ side was proposed by
Alford (2014). He distinguishes three kinds of co-producers: consumers,
suppliers, and partners. Consumers stand at the end of the service delivery
process and act as co-producers in their secondary role, whereas suppliers
and partners do so as part of their primary role.
With respect to the ‘production’ side of co-production, it is possible to
distinguish four types of co-production according to the specific phase of
the service cycle in which state actors and lay actors work together.
 1 INTRODUCTION 3

Co-commissioning is defined as the identification and prioritisation of

the necessary public services, outcomes, and users. It is thus prospective,
such as in the identification of budget priorities in order to allocate specific
amounts of resources in participatory budgeting experiences (Barbera
et al. 2016; Bovaird 2007).
Co-design involves users and communities participating in the creation,
planning or arrangement of public services (Bovaird and Loeffler 2012),
similarly to an approach based on direct citizen participation (Nabatchi
and Amsler 2014; Nabatchi and Leighninger 2015). It can be prospective
or concurrent, such as in the case of a professional social services unit
working with elderly people to create opportunities for “interdependent”
living (Bovaird and Loeffler 2012; Willis and Bovaird 2012). It includes
user innovation (Bonomi Savignon and Cepiku 2018; De Rosis et al. 2020).
Co-delivery is related more to the traditional view of co-production
and consists of joint activities between the government and lay actors,
aimed at providing or improving public services (Alford and O’Flynn
2012; Thomas 2013), it is thus concurrent in nature. Examples include
students helping to organise university welcome days (e.g., Brandsen and
Honingh 2016), young people working as peer educators in schools (e.g.,
Bovaird and Loeffler 2012), and the involvement of patients in healthcare
services (Guglielmetti et al. 2016; Sorrentino et al. 2017).
Co-assessment involves the government and lay actors working together
to monitor and evaluate public services, and assess service quality, prob-
lems and/or areas for improvement (Bovaird and Loeffler 2012). It is thus
retrospective in nature. At the practical level it involves, for example, with
parents working with special education auditors to assess services for their
children (Sicilia et al. 2016), or with residents of social housing complexes
as “tenant inspection advisors” for the government (Bovaird and
Loeffler 2012).
Other definitions considered the resources brought by professionals
and users/communities, or at the type of interaction. In the former, co-­
production may be seen as substitutive (replacing local government input
with input from users/communities) or additive (adding more user/com-
munity input to professional input or introducing professional support to
previous individual self-help or community self-organising) while the type
of co-production interaction is described as either relational or transac-
tional (Loeffler 2009).
Among the various definitions, Brandsen and Honing (2018) identified
three common features, that (a) they constitute a part of the process of
4 D. CEPIKU ET AL.

producing services, (b) they refer to collaboration between professional

service providers and citizens/users, and that (c) active input by citizens is
needed to shape the service (Brandsen and Honingh 2018).
All co-production definitions thus emphasise that citizens are not
merely the recipients of services, but can act as co-producers at different
stages of the production process for public services. This is quite an impor-
tant feature in order to understand how to set up a co-production arrange-
ment and how to control it.

1.2   The Resurgence of Co-Production

in Public Services

Since the first definition by Elinor Ostrom in the 1970s, co-production

has developed through different waves (the 1970s, 1980s, and 1990s) and
several disciplinary streams of research (public administration and contem-
porary public management; sociology; welfare economics and public
choice; urban studies; consumer psychology, marketing and services man-
agement, and the third sector). The interest of public management schol-
ars in the co-production of public services has waxed and waned (Fugini
et al. 2016); recently, this concept has attracted renewed attention from
both scholars and practitioners, generating a vibrant field of study and
practice with several ad-hoc study groups, think tanks, and EU funded
projects, conferences and publications investigating co-production in sev-
eral public services (OECD 2011, 2018).
The interest in co-production was due to various reasons that were
synthesised by Bovaird and Loeffler (2017) into five issues. The first is
public scepticism and concern, as well as increased dissatisfaction or frus-
tration on the part of some citizens, about the legitimacy of public deci-
sions and a low level of citizen trust of in government, which led
governments themselves to involve citizens in public decision-making.
Secondly, there is a belief that an increase in the knowledge and expertise
of citizens (learning) will improve the quality of public decisions and pub-
lic services. Thirdly, there is awareness that some important and some-
times hard decisions can be taken more effectively, and also be perceived
as more legitimate, if the point of view of citizens is considered in advance,
and at an early stage of the decision-making process. Forth, some groups
of citizens, especially those with specific interests (i.e., those hit by specific
diseases), have asked to participate in decisions affecting them and their
 1 INTRODUCTION 5

wellbeing. Fifth, there is increasing government awareness that the

involvement of service users can contribute to improving public services.
For some scholars, the co-production of public goods and services is
also linked to the austerity policies that OECD countries have been expe-
riencing (Grimshaw 2013; Bracci et al. 2015; Nabatchi et al. 2017), as
well as the increase in demand for complex services in response to wicked
problems (Head and Alford 2015). According to other scholars, co-­
production can help to provide public services that are better targeted and
more responsive towards users (Duffy 2007), and it can increase the effi-
ciency and effectiveness of service delivery, as well as spurring public sector
innovation (Nabatchi et al. 2016; Osborne et al. 2013; Cepiku and
Giordano 2014). Others see co-production as a way to respond to demo-
cratic and citizenship deficiencies (Pestoff 2009). From this perspective,
co-production may offer a way to reallocate roles and responsibilities
across government, civil society, and individuals (Nabatchi et al. 2016); it
can provide instrumental value for citizens in terms of satisfaction, need
fulfilment, and empowerment (Levine and Fisher 1984; Needham 2008;
Cepiku and Giordano 2014; Sancino 2016); and it can enhance services
and allow for greater sustainability (Boyle and Harris 2009; Dunston et al.
2009). It can also provide normative values for society with reference to
its relevance to promoting higher citizenship and democratic governance
(Dunston et al. 2009), greater empowerment and participation (Boyle
and Harris 2009; Brudney and England 1983; Dunston et al. 2009;
Needham 2008; Ostrom 1996), improved social capital (Jakobsen 2013;
Marschall 2004; Meijer 2011; Schneider et al. 1997), and greater account-
ability (Ostrom 1996).

1.3   Book Aims and Outline

This book aims to provide scholars and practitioners with a comprehensive
framework that can help to strengthen the understanding and analysis of
co-production and its outcomes. The proposed framework includes four
macro pillars commonly identified in the wider collaborative governance
literature: (i) general context, (ii) antecedents, (iii) collaboration manage-
ment, and (iv) outcomes. These macro pillars are discussed in order to
consider the distinctiveness of co-production. In particular, the fact that
co-production involves the relationship between lay actors and state actors
affects the characteristics of each these elements. Existing literature on co-­
production in both the public and private sector has therefore been
6 D. CEPIKU ET AL.

reviewed and analysed. Research focusing on the private sector was par-
ticularly included, as co-production has been extensively researched in the
business sector. Taking into due account context specificities, this volume
provides valuable insights into developing a comprehensive framework
and in identifying areas in need of further research in the public sector
field. The book is of interest for both students interested in better under-
standing the dynamics of co-production, and for practitioners engaged in
improving public service delivery through citizens and community
collaboration.
The book is structured as follows: Chap. 2 illustrates the research aims
and the method deployed to design the comprehensive theoretical frame-
work in more detail. It also illustrates the overall framework. The follow-
ing three Chapters (3, 4 and 5) focus on the macro pillars of the framework
and the related components. In particular, Chap. 3 illustrates and dis-
cusses the general context and the antecedents of co-production, Chap. 4
presents the levers of collaboration management, and Chap. 5 classifies the
findings related to the outcomes of co-production. Chapter 6 concludes
the book by suggesting implications for both scholars and practitioners.

References
Abeysekera, R., D. Patton, and A. Mullineux. 2015. Co-Production in Business
Counselling in Microfinance Setting: A Conceptual Approach. Journal of
Enterprising Culture 23 (03): 299–319. https://doi.org/10.1142/
S0218495815500107.
Alford, J. 2014. The Multiple Facets of Co-Production: Building on the Work of
Elinor Ostrom. Public Management Review 16 (3): 299–316. https://doi.
org/10.1080/14719037.2013.806578.
Alford, John, and Janine O’Flynn. 2012. Rethinking Public Service Delivery:
Managing with External Providers. Basingstoke: Palgrave Macmillan.
Barbera, C., M. Sicilia, and I. Steccolini. 2016. What Mr. Rossi Wants in
Participatory Budgeting: Two Rs (Responsiveness and Representation) and
Two Is (Iteration and Inclusiveness). International Journal of Public
Administration 39 (13): 1088–1100. https://doi.org/10.1080/0190069
2.2016.1177839.
Bonomi Savignon, A., and D. Cepiku. 2018. Utenti che innovano: un’analisi
empirica nella tutela della salute. Azienda Pubblica. ISSN: 1127–5812.
Bovaird, T. 2007. Beyond Engagement and Participation: User and Community
Co-Production of Public Services. Public Administration Review 67 (5):
846–860. https://doi.org/10.1111/j.1540-6210.2007.00773.
 1 INTRODUCTION 7

Bovaird, T., and E. Loeffler. 2012. From Engagement to Co-Production: The

Contribution of Users and Communities to Outcomes and Public Value.
Voluntas: International Journal of Voluntary and Nonprofit Organizations 23
(4): 1119–1138. https://doi.org/10.1007/s11266-012-9309-6.
Bovaird, Tony, and Elke Loeffler. 2017. From Participation to Co-Production. In
The Palgrave Handbook of Public Administration and Management in Europe,
ed. Edoardo Ongaro and Sandra van Thiel, 403–423. London: Palgrave
Macmillan.
Boyle, David, and Michael Harris. 2009. The Challenge of Co-Production: How
Equal Partnerships Between Professionals and the Public Are Crucial to Improving
Public Services. London: Nesta.
Bracci, E., C. Humphrey, J. Moll, and I. Steccolini. 2015. Public Sector
Accounting, Accountability and Austerity: More Than Balancing the Books?
Accounting, Auditing and Accountability Journal 28 (6): 878–908. https://
doi.org/10.1108/AAAJ-06-2015-2090.
Brandsen, T., and M. Honingh. 2016. Distinguishing Different Types of
Co-Production: A Conceptual Analysis Based on the Classical Definitions.
Public Administration Review 76 (3): 427–435. https://doi.org/10.1111/
puar.12465.
Brandsen and Honing. 2018. Definitions of co-production and co-creation. In
Co-Production and Co-Creation, eds. T. Brandsen, T. Steen, and B. Verschuere.
New York and London: Routledege Taylor & Francis Group.
Brudney, J.L., and R.E. England. 1983. Toward a Definition of the Co-Production
Concept. Public Administration Review 43 (1): 59–65. https://doi.
org/10.2307/975300.
Cepiku, D., and F. Giordano. 2014. Co-Production in Developing Countries:
Insights from the Community Health Workers Experience. Public Management
Review 16 (3): 317–340. https://doi.org/10.1080/14719037.2013.822535.
De Rosis, S., D. Cerasuolo, and S. Nuti. 2020. Using Patient-Reported Measures
to Drive Change in Healthcare: The Experience of the Digital, Continuous and
Systematic PREMs Observatory in Italy. BMC Health Services Research 20
(315). https://doi.org/10.1186/s12913-020-05099-4.
Duffy, S. (2007). The Economics of Self-Directed Support. Journal of Integrated
Care 15 (2): 26–37.
Dunston, R., A. Lee, D. Boud, P. Brodie, and M. Chiarella. 2009. Co-Production
and Health System Reform—From Re-Imagining to Re-Making. Australian
Journal of Public Administration 68 (1): 39–52. https://doi.
org/10.1111/j.1467-8500.2008.00608.x.
Fugini, Mariagrazia, Enrico Bracci, and Mariafrancesca Sicilia. 2016. Co-Production
in the Public Sector. Experiences and Challenges, PoliMI SpringerBriefs. Cham:
Springer International Publishing.
8 D. CEPIKU ET AL.

Grimshaw, Damian. 2013. Austerity, Privatization and Levelling Down: Public

Sector Reforms in the United Kingdom. In Public Sector Shock: The Impact of
Policy Retrenchment in Europe, ed. Daniel Vaughan-Whitehead, 576–626.
Cheltenham/Geneva: Edward Elgar/ILO.
Guglielmetti, Chiara, Silvia Gilardi, Marta Marsilio, and Maddalena Sorrentino.
2016. Managing the Co-Production Puzzle in Healthcare Sector: Filling the
Blanks. In Co-Production in the Public Sector. Experiences and Challenges, ed.
M. Fugini, E. Bracci, and M. Sicilia, 77–95. Cham: Springer.
Head, B.W., and J. Alford. 2015. Wicked Problems: Implications for Public Policy
and Management. Administration and Society 47 (6): 711–739. https://doi.
org/10.1177/0095399713481601.
Jakobsen, M. 2013. Can Government Initiatives Increase Citizen Co-Production?
Results of a Randomized Field Experiment. Journal of Public Administration
Research and Theory 23 (1): 27–54. https://doi.org/10.1093/jopart/mus036.
Levine, C.H., and G. Fisher. 1984. Citizenship and Service Delivery: The Promise
of Co-Production. Public Administration Review 44: 178–189. https://doi.
org/10.2307/3380451.
Loeffler, E. 2009. Why Co-Production Is an Important Topic for Local Government.
Local Authority Research Councils Initiative.
Marschall, M.J. 2004. Citizen Participation and the Neighborhood Context: A
New Look at the Co-Production of Local Public Goods. Political Research
Quarterly 57 (2): 231–244. https://doi.org/10.1177/
106591290405700205.
Meijer, A.J. 2011. Networked Co-Production of Public Services in Virtual
Communities: From a Government-Centric to a Community Approach to
Public Service Support. Public Administration Review 71 (4): 598–607.
https://doi.org/10.1111/j.1540-6210.2011.02391.x.
Nabatchi, T., and L.B. Amsler. 2014. Direct Public Engagement in Local
Government. American Review of Public Administration 44 (4): 63–88.
https://doi.org/10.1177/0275074013519702.
Nabatchi, Tina, and Matt Leighninger. 2015. Public Participation for 21st Century
Democracy. San Francisco: Jossey-Bass.
Nabatchi, T., T. Steen, M. Sicilia, and D. Brand. 2016. Understanding the
Diversity of Co-Production: Introduction to the IJPA Special Issue.
International Journal of Public Administration 39 (13): 1001–1005. https://
doi.org/10.1080/01900692.2016.1177836.
Nabatchi, T., A. Sancino, and M. Sicilia. 2017. Varieties of Participation in Public
Services: The Who, When, and What of Co-Production. Public Administration
Review 77 (5): 766–776. https://doi.org/10.1111/puar.12765.
Needham, C. 2008. Realising the Potential of Co-Production: Negotiating
Improvements in Public Services. Social Policy and Society 7 (2): 221–231.
https://doi.org/10.1017/S1474746407004174.
 1 INTRODUCTION 9

OECD. 2011. Together for Better Public Services: Partnering with Citizens and
Civil Society. Paris.
———. 2018. Co-Production - Enhancing the Role of Citizens in Governance and
Service Delivery. Dossier No. 4, May.
Osborne, S.P., Z. Radnor, and G. Nasi. 2013. A New Theory of Public Service
Management: Towards a (Public) Service-Dominant Approach. American
Review of Public Administration 43 (2): 135–158. https://doi.
org/10.1177/0275074012466935.
Ostrom, E. 1996. Crossing the Great Divide: Co-Production, Synergy, and
Development. World Development 24 (6): 1073–1087. https://doi.
org/10.1016/0305-750X(96)00023-X.
Parks, R.B., P.C. Baker, L. Kiser, R. Oakerson, E. Ostrom, V. Ostrom, S.L. Percy,
M. Vandivort, G.P. Whitaker, and R. Wilson. 1981. Consumers as Co-Producers
of Public Services: Some Economic and Institutional Considerations. Policy
Studies Journal 9 (7): 1001–1011. https://doi.
org/10.1111/j.1541-0072.1981.tb01208.x.
Pestoff, V. 2009. Towards a Paradigm of Democratic Participation: Citizen
Participation and Co-Production of Personal Social Services in Sweden. Annals
of Public and Cooperative Economics 80 (2): 197–224. https://doi.
org/10.1111/j.1467-8292.2009.00384.x.
Prahalad, C.K., and V. Ramaswamy. 2000. Co-Opting Customer Competence.
Harvard Business Review 78: 79–87.
———. 2002. The Co-Creation Connection. Strategy and Business 27: 51–60.
———. 2004a. Co-Creation Experiences: The Next Practice in Value Creation.
Journal of Interactive Marketing 18: 5–14. https://doi.org/10.1002/
dir.20015.
Prahalad, Coimbatore Krishnarao, and Venkatram Ramaswamy. 2004b. The Future
of Competition: Co-Creating Unique Value with Customers. Boston: Harvard
Business School.
Sancino, A. 2016. The Meta Co-Production of Community Outcomes: Towards
a Citizens’ Capabilities Approach. Voluntas: International Journal of Voluntary
and Nonprofit Organizations 27 (1): 409–424. https://doi.org/10.1007/
s11266-015-9596-9.
Schneider, M., P. Teske, M. Marschall, M. Mintrom, and C. Roch. 1997.
Institutional Arrangements and the Creation of Social Capital: The Effects of
Public School Choice. American Political Science Review 91 (1): 82–93.
https://doi.org/10.2307/2952260.
Sicilia, M., E. Guarini, A. Sancino, M. Andreani, and R. Ruffini. 2016. Public
Services Management and Co-Production in Multi-Level Governance Settings.
International Review of Administrative Sciences 82 (1): 8–27. https://doi.
org/10.1177/0020852314566008.
10 D. CEPIKU ET AL.

Sorrentino, M., C. Guglielmetti, S. Gilardi, and M. Marsilio. 2017. Healthcare

Services and the Co-Production Puzzle: Filling in the Blanks. Administration
and Society 49 (10): 1424–1449. https://doi.org/10.1177/
0095399715593317.
Thomas, J.C. 2013. Citizen, Customer, Partner: Rethinking the Place of the
Public in Public Management. Public Administration Review 73 (6): 786–796.
https://doi.org/10.1111/puar.12109.
Vargo, S.L., and R.F. Lusch. 2004. Evolving to a New Dominant Logic for
Marketing. Journal of Marketing 68 (1): 1–17. https://doi.org/10.1509/
jmkg.68.1.1.24036.
Vargo, Stephen L., and Robert F. Lusch. 2006. Evolving to a New Dominant
Logic for Marketing. In The Service Dominant Logic of Marketing, ed. Stephen
L. Vargo and Robert F. Lusch, 3–28. New York: M.E. Sharpe.
Verschuere, B., T. Brandsen, and V. Pestoff. 2012. Co-Production: The State of
the Art in Research and the Future Agenda. Voluntas: International Journal of
Voluntary and Nonprofit Organizations 23: 1083–1101. https://doi.
org/10.1007/s11266-012-9307-8.
Willis, M., and T. Bovaird. 2012. Commissioning for quality and outcome. In
Glasby J. Commissioning for Health and Well-Being: An Introduction. Bristol:
The Policy Press.
Another random document with
no related content on Scribd:
urhoolliselta ja uskolliselta sotilaalta, joka on säilyttänyt sydämensä
avoimena isänmaansa mittaamattomille kärsimyksille ja löytänyt
niille vaikuttavan, usein suurpiirteisenkin ilmaisun. Krasnov on
teoksellaan luonut Venäjän kärsimysten eepoksen.
J. ANKER LARSENIN "VIISASTEN
KIVI".

On inhimillisen luonteen mukaista, että kun joku kirja saa 70,000

kruunun palkinnon, niin sen arvosta pian ilmenee mitä erilaisimpia
mielipiteitä ja kernaimmin sellaisia, joiden mukaan
palkintolautakunnan vaali on mitä arvoituksellisin. Niin on käynyt
äsken J. Anker Larsenin laajalle romaanille "De Vises Sten", joka
Gyldendalske Boghandelin kilpailussa sai ensi palkintonsa hyvässä
kruunuvaluutassa. On tahdottu epäillä palkintolautakunnan sekä
hyvää makua että hyvää päätä. Myöskin puolustajia on ilmestynyt ja
heidän mukanaan hälinää teoksen ympärille, joten kustantaja kaiken
kaikkiaan voinee olla tyytyväinen tulokseen. (Sillä tuskinpa lienevät
aivan väärässä ne, jotka ovat käsittäneet kustantajan palkintorahan
vain siksi pikkukalaksi jolla pyydystetään monin verroin suurempaa
kalaa.) "Viisasten kivestä" on tullut teos, josta pohjoismaissa
puhutaan tämän jouluisten (1923) kirjamarkkinain aikana.

Näiden rivien kirjoittaja ei puolestaan kuulu niihin, jotka yleensä

asettavat monipäisen komitean kirjallisena tuomarina korkealle.
Kuulen mieluummin yksityisen kirjallisuudenharrastajan mielipiteen
jostakin teoksesta kuin luen pöytäkirjan otetta, missä neljästä
viidestä mielipiteestä on muodostettu kuudes, joka ei vastaa
kenenkään käsitystä arvosteltavasta teoksesta, mutta josta
lautakunnan jäsenet ovat "sopineet". Ymmärrän hyvin sen kannan,
joka jo ennakolta suhtautuu epäilevästi kirjallisten lautakuntien
arvosteluihin. Mutta koska sanotaan, että sokeakin kana voi joskus
löytää jyvän, niin eihän ole mahdotonta, että sama ihme voisi sattua
myös kirjalliselle komitealle. Niin on nähdäkseni tapahtunut
Gyldendalske Boghandelin arvostelulautakunnalle. "De vises sten"
on pienestä muodollisesta avuttomuudestaan huolimatta
mieltäkiinnittävä, omintakeinen, osaksi syvällinenkin teos ja olisi
ansainnut paremmankin kohtalon kuin tulla rummutetuksi yleisön
tietoisuuteen Sun Maidrusinain amerikkalaista reklaamia
muistuttavalla väellä ja voimalla.

"De Vises Sten" alkaa kuin kyläkertomus, mutta kasvaa vähitellen

kehitysromaaniksi, hiukan samaan tapaan kuin Kellerin "Der grüne
Heinrich" tai Rolland'in "Jean-Christophe". Tanskalaiselta romaanilta
puuttuu kuitenkin molempien viimeksimainittujen tietoinen
aiheenkeskitys yhden päähenkilön elämänkohtaloiden ympärille.
"Viisasten kiven" tekijä seuraa parinkymmenen henkilön vai— heitä
niin tasaisesti jakautuneella mielenkiinnolla, ettei ole helppo kohta
sanoa, kuka tai ketkä ovat hänen päähenkilöltänsä. Kun kuitenkin
lukkarin pojan Jensin ja papin pojan Christianin kehityksen kuvaus
on saanut osakseen useimmat kirjan luvuista, lienee lupa pitää heitä
päähenkilöinä. Silti eivät he ole teoksen plastillisesti
havainnollisimmat yksilöt. Monet kirjassa esiintyvistä naisista —
Tine, Katharina, Helen, Nanna — sekä kuritushuonevanki Holger
Enke jäävät ihmiskuvauksina elävämpinä lukijan mieleen kuin Jens
ja Christian, jotka kaikista ulkonaisista ja sisäisistä kokemuksistaan
huolimatta elävät kuin unissakulkijan epätodellisessa maailmassa.
He ovat molemmat kuin medioita, joiden kautta elämä puhuu ilman
että he itse ymmärtävät sen kieltä. Se niinsanoakseni kirkkaampi tai
tummempi, aina arkista keskipäivää karttava valohämy, missä tekijä
esittää meille Jensin ja Christianin, on sopusoinnussa kirjan koko
hengen ja ajatusmaailman kanssa. J. Anker Larsenin mukaan kaikki
syvällinen ja ratkaiseva ihmiselämässä tapahtuu sielun tiedottomissa
syvyyksissä, vaistojen hämärässä maailmassa. Se mitä ihmiset
tuntevat ja vaistoavat on monin verroin tärkeämpää kuin se mitä he
tietoisesti ajattelevat tai toimivat. Tämä käsityshän ei ole missään
suhteessa uusi — voimakkaimmin, johdonmukaisimmin on sen
esittänyt Leo Tolstoi suurissa romaaneissaan mutta "Viisasten kiven"
tekijä on osannut usein antaa sille ihmiskuvauksessaan
omintakeisen, vaikuttavan ilmaisun. Tässä kirjassa on
elämäntunnelmaa. Vaikka tekijä vain suhteellisen harvoin antaa
konkreettisia, ulkonaisiin aistimiin vetoavia kuvia tai esittää
tarkkapiirteisiä tapahtumia, herättää hän kuitenkin lukijassa
sielullisen mielenkiinnon henkilöitään kohtaan.

Tosin ei J. Anker Larsenissa taiteilija ole yhtä voimakas kuin

psykologi. Yksikin sivu Tolstoin tai Dostojevskin romaaneista
luettuina "Viisasten kiven" ohella riittää osoittamaan, mitä suuri
taiteilija ihmiskuvauksen alalla olisi voinut tehdä Larsenin aiheesta.
Tanskalaisen romaanin aihe lähentelee nimittäin suurten venäläisten
kertojain aiheita. "Viisasten kiveä" voisi sanoa uskonnollisen tunteen
romaaniksi. Kaikki kirjan henkilöt ovat kuvatut ennen muuta
suhteessaan uskontoon. On jotakin suorastaan teoloogista siinä
tavassa, millä tekijä panee henkilönsä ajatuksissa ja puheissa
pohtimaan "viimeisiä kysymyksiä" ja selvittämään suhdettaan
tajunnan takaiseen maailmaan. Saattaa kysyä, eikö tämä
yksipuolinen mielenkiinto ole vaikuttanut epäedullisesti m.m. kirjan
lapsikuvauksiin, jotka nekin ovat suoritetut tekijän
abstraktisteoloogisesta näkökulmasta. On kuin tekijä edellyttäisi
niinhyvin lapsilta kuin eräiltä primitiivisiltä ihmistyypeiltään melkein
liian tietoista probleemin-asettelua suurissa uskonnollisissa
kysymyksissä. Mutta vaikka näin epäilemättä on asianlaita, on teos
kuitenkin samalla tämän uskonnollisen "orienteerauksensa" johdosta
saanut luonteenomaisimmat piirteensä, ne, jotka ennen muuta
tekevät siitä päivän kirjan. Sillä tuskinpa erehtyy, jos olettaa, että
Larsen ennen muuta on tahtonut kuvata juuri nykyhetken
uskonnollista kaipuuta ja etsintää. Se kirjan henkilöistä, jonka tekijä
tässä mielessä on ensi sijassa kuvannut ajankohtamme edustajaksi,
on Jens Dahl.

Dahlin elämää hallitsee kokonaan hänen uskonnollinen kaipuunsa,

joka uskonnottomasta ajasta turhaan hakee tyydytystä. Ei teologia,
jota hän yliopistossa harrastaa, eikä teosofia okkultisine oppeineen,
joiden vaikutuksen alaiseksi hän joutuu, anna hänelle hänen
etsimäänsä elämänselitystä ja sielunrauhaa. Hän ei löydä mitään
varmaa kiinnekohtaa pyrkimyksilleen, hänen sielunsa ja ruumiinsa
rappeutuvat hänen vajotessa yhä syvemmälle teosofian
salaoppeihin. Todellisuuden ja unen rajat himmenevät hänen
tajunnassaan, hänestä tulee henkiennäkijä ja hän liukuu lopulta
elämästä kuolemaan tavalla, joka vain liian suuresti muistuttaa
Goethen tunnettua "Der Fischer"-ballaadia vaikuttaakseen
persoonalliselta elämänkohtalolta. Hänen passiivinen, voimaton
luonteensa, joka kohtalokkaalla tavalla ilmenee hänen suhteessaan
naisiin, tuntuu tuominneen hänet siihen epätodelliseen
varjoelämään, jota hän elää. Hän ei ole suinkaan luonteena
erikoisen mieltäkiinnittävä romaanisankari eikä hänen merkitystään
nykyhetken nuorison edustajana ole syytä liioitella. Voi kuitenkin
olettaa, että Jens Dahl-tyyppi on tällä hetkellä tavallisempi
Skandinavian maissa kuin Suomessa, jonka nuoriso on elänyt
toisenlaisissa historiallisissa oloissa kuin esim. Tanskan ja Norjan.
 Rinnan Jens Dahlin kohtalon kanssa kuvaa tekijä hänen
ystävänsä Christian Barnesin vaiheita, jotka nekin kulkevat monen
Skyllan ja Karybdiksen välitse, mutta johtavat lopulta onnellisempaan
tulokseen. Pelastavan enkelin osaa näyttelee Barnesin elämässä
eräs amerikkalainen maailmanparantaja-neitonen, joka ottaa
rappiolle joutuneen tanskalaisen ylioppilaan matkatavaransa mukana
Amerikkaan, missä hän jättää hänet erään cowboy-jättiläisen
käsiteltäväksi. Ja niinkuin Jumala loi ihmisen maantomusta omaksi
kuvakseen, niin luo tämä voimamies niistä alkuaineista, joista
tanskalainen ylioppilas on kokoonpantu, uuden olennon, miehen
omien mittojensa mukaan. Muodonmuutos ei voisi olla täydellisempi.
Christian Barnes antaa kohta Köpenhaminaan palattuaan fyysillisesti
nyrkeillään ja moraalisesti elämänvaelluksellaan ihmisten ymmärtää,
että välimatka hänen entisen ja uuden minuutensa välillä ei ole
ainakaan pienempi kuin se, joka erottaa uuden ja vanhan mantereen
toisistaan. Tässä hiukan naivissa episodissa Anker Larsen
epäilemättä psykologina ottaa itselleen vapauksia, jotka kuuluvat
filmintekijöille, mutta eivät romaanikirjailijalle.

Mutta vaikka "Viisasten kiven" tekijä ei osoitakaan suurempaa

kykyä luonteenkehityksen kuvaajana, enempää kuin yleensä
eepillisesti etenevien tapahtumasarjojen esittäjänä, niin puhuvat
sensijaan hänen yksityiset mieliala- ja situatsioni-erittelynsä
hienoista psykologisista vaistoista. Ei vain uskonnollisten, vaan myös
eroottisten tunteiden, ja varsinkin näiden molempien alkuperäisten,
toisiinsa yhtyneiden vaistojen kuvaajana on Larsen luonut kirjansa
parhaat sivut. Vielä suuremmassa määrässä kuin Jens Dahlin ja
Christian Barnesin elämykset tällä alalla kiinnittävät lukijan mieltä
Holger Enken syvät uskonnolliset kokemukset ja se moraalinen
viisaus, jonka tämä oppimaton kansanmies niistä johtaa. Tämän
alkuperäisesti uskonnollisen miehen kärsimyksissä ja itsekurissa
kirkastunut maailmankuva sisältää Larsenin kirjan suuren,
kannattavan idean. Romaanin monista uskonnollisista etsijöistä on
tämä entinen kuritushuonevanki ainoa, joka löytää "viisasten kiven"
ja joka kykenee ojentamaan auttavan kätensä myös toisille. Häntä
säestää tekijän alter ego, "kandidaatti", jolle romaanissa on annettu
käsitteitä selvittävän filosoofin ja huomioidentekijän osa.

Kuvatessaan nuoria miehiä ja naisia, joihin — kuten hän sanoo —

"uskonnollisuus oli iskenyt ikuisuuskouransa", on Larsen epäilemättä
tavannut yhden aikamme ominaisimmista, syvimmistä piirteistä. En
tunne mitään pohjoismaista romaania, jossa tämä puoli aikamme
etsinnästä ja kaipuusta olisi yhtä selvästi havaittu ja kuvattu kuin
"Viisasten kivessä". Tämä on Larsenin kirjan olennaisin ansio ja sen
takia unohtaa kernaasti, että romaani taiteellisessa suhteessa antaa
aihetta hyvinkin painaviin huomautuksiin. "De vises sten" on
kaikessa papillisessa vakavuudessaan samalla kuin muistutus siitä,
että kertomataiteen tulee myös kuulla mitä syvällä ajan hengessä,
pinnalta näkymättömissä, tapahtuu ja kantaa siitä runouden
kirkastavaa sanomaa sadoille ja tuhansille, jotka taistelevat
tiedottomina itsestään ja toisistaan.
BIRGER SJÖBERGIN "FRIDAS BOK".

[Birger Sjöberg: Fridas bok. Ord och toner. Småstadsvisor om Frida

och naturen, om Döden och Universum. 1921.]

Suuren nousukautensa jälkeen 90-luvulla ja vuosisadan

vaihteessa elää Ruotsin lyriikka tällä hetkellä eräänlaista jälkikesää,
josta kenties kaipaa syvää, alkuperäistä luomisvoimaa, mutta jonka
viilenevässä ilmastossa laulurunous yhä edelleen on työntänyt uusia
kukoistavia vesoja ja taimia. Yksi sellainen on ylempänä mainittu,
ennestään tuntemattoman tekijän laulukokoelma, josta tuli viime
vuosien suurin lyyrillinen menestys Ruotsin kirjallisuudessa ja joka
yhdellä iskulla teki runoilijansa nimen tunnetuksi. Vaikkakin on
ilmeistä, että kokoelman kirjallis-taiteelliset ansiot eivät yksinään riitä
perustelemaan sen saavuttamaa suosiota, on Sjöbergin kirjalle
kuitenkin runollisenakin tuotteena arvokkaita, harvinaisia
ominaisuuksia, jotka epäilemättä takaavat sille päivän suosion
vaihteluista riippumattoman aseman Ruotsin
kirjallisuudenhistoriassa.

Birger Sjöbergin "Fridas bok" liittyy läheisesti bellmanilaiseen

traditsioniin, ei vain siinä suhteessa että runoilija on liittänyt sävelmät
lauluihinsa, vaan myöskin näiden laulujen huumorin ja realismin
puolesta. Frödingin vermlantilais- ja Karlfeltin taalalaislyriikka tulee
niinikään usein mieleen Sjöbergiä lukiessa. Mutta näistä kirjallisista
liittymäkohdistaan huolimatta on Sjöbergin kokoelmalla oma
luonteensa ja sen tekijällä oma persoonallinen tyylinsä. Tämä tyyli
on ehkä enemmän maalailevaa ja kertovaa kuin lyyrillistä sanan
varsinaisessa merkityksessä. Niinpä ei Sjöberg laula omissa
nimissään, vaan on lainannut laulunsa erään nimittämättömän
pikkukaupunkilaisen puotiapulaisen tunteiden ja elämänviisauden
tulkiksi. Puotiapulaisen rakkaus Fridaan, joka kaupungin torin toisella
puolen askartelee hänkin puodissaan, muodostaa kokoelman
keskeisen aiheen, minkä ympärille Luonto, Kuolema ja
Maailmankaikkeus sekä elämän muut suuret kysymykset luontevasti
ryhmittyvät. Kokoelman laulaja-rakastajalla ei nimittäin ole vain
tunteellinen ja naiselliselle viehätykselle altis sydän, vaan myöskin
ajatteleva, filosoofisia kysymyksiä pohtiva mieli, joka kaupungin
lainakirjastosta ja Nordisk Familjebokin palstoilta on löytänyt monta
sattuvaa selitystä elämän ongelmiin. Ja viettäessään vapaahetkensä
rakastettunsa kanssa antaa hän tälle syvämietteisissä esitelmissä
aavistuksen kaikesta siitä ihmeellisestä, jonka perille hän luulee
päässeensä.

Kirjan miehinen päähenkilö ei ole suinkaan kuvattu ironialla tai

epäystävällisellä huumorilla. Hänen tunteensa ovat aidot ja syvät, ja
rakkauden ääni soi puhtaana hänen tunnustuksissaan Fridalle:

Den första gång jag såg dig, då glänste sommarskyn, så

bländande som svanen i sin skrud. Då kom det ifrån skogen,
från skogens gröna bryn liksom ett jubel utav fåglars ljud. Då
ljöd en sång från himmelen, så skön som inga flera; det var
den lilla lärkan grå, så svår att observera. Den första gång jag
 såg dig, då glänste sommarskyn så bländande och grann
som aldrig mera.

Paitsi Fridaansa rakastaa hän myöskin sitä pientä kaupunkia,

jonka kohtalo on antanut hänen ja Fridan rakkauden idylliseksi
ympäristöksi. Tälle kaupungille on itse Raatimies (iso alkukirjain!)
eräänä innostuksen hetkenä antanut tuon sattuvan nimityksen "pikku
Parisi". Kas tässä pieni näköala tuohon ihastuttavaan
paikallisuuteen:

Allvarsam
blickar där fram
vår kommunala Fattiggård med ankor på sin damm.
Rosigt ljus
på Sparbankens hus;
markiser fladdra vilt och skönt
vid blåstars ryck och sus.
Så lugn, förutan rök och tjut,
Fabriken sova får.
Vårt Föreläsningsinstitut
bak gröna buskar står.
Lilla Paris,
du ligger trygg och tindrande i sommarns friska bris.

Elämännautinnot tässä "pikku Parisissa" eivät ole kovin monet,

mutta sensijaan valitut ja hartaalla mielellä vastaanotetut. Sellaisia
ovat raittiusseura "Toivon kilven" kesäiset huviretket, elävien kuvien
teatteri ja miss Dassyn esiintyminen kyyhkyskuningattarena
vierailevassa "cirkus Sveciassa". Runoilija ei tarvitse aivan monta
sanaa antaakseen meille havainnollisen kuvan siitä ympäristöstä,
jossa miss Dassy suorittaa ihastuttavan ohjelmanumeronsa:
 Rödklädda stalldrängar ivriga streta, de svettas, arbeta, ty
tiden är sen. Släpa en ståltråd och hammare leta, så blanka
och heta i lampornas sken. Blek direktören, med gnistrande
ringar, ridspöt i handen helt orolig svingar. Säger så värdig:
"Alt er no fertig…" Rödklädda drängar försvinna med fart. Allt
er no klart, allt er no klart.

Fridan ja hänen ihailijansa keskustelut koskettelevat usein

maailmanarvoituksen suuria kysymyksiä. Jonakin kesäyönä,
istuessaan yhdessä puistikon penkillä, antavat he ajatustensa liidellä
m.m. Marsin kanavien varsille. Oppaana tällä retkellä on
"Familjejournalin" enemmän ehkä värikäs kuin ankaran tieteellinen
esitys, jonka Fridan ihailija on lukenut ja jota hän myös itse
synnynnäisellä mielikuvituksellaan osaa elävöittää:

Just i denna stund, när blåsten sakta fläktar

uti hattens flor — just den minut, som går,
kanske vid kanalen där en mö försmäktar
av en kärlek, gjord av samma slag som vår.

Kanske hennes stämma tunn och sällsam ljuder,

kanske att en kyss hon får i kvällen still…
"Tror du utav samma sort som Jorden bjuder?"…
Möjligt, denna sed hör Universum till!

"Kolmen muskettisoturin" lukeminen antaa aiheen romanttiseen

kuvitelmaan Richelieu'n päivistä kuutamossa välkkyvine tikareineen
ja seinäverhoihin kätkettyine salaovineen ja toinen ranskalainen
romaani panee kauppa-apulaisen sommittelemaan Fridan
kuultavaksi kokonaisen pienen mieltäylentävän kertomuksen, missä
kertoja itse näyttelee rohkean ja jalomielisen sankarin osaa. Vilkasta
ja rikasta mielikuvitusta osoittaa Fridan ihailija niinikään, kun he
kävelyretkellään löytävät hevosenkengän, onnen enteen. Hän näkee
heidän jo istuvan tulevassa kodissaan, minkä hän
mielikuvituksessaan varustaa kaikilla niillä suurilla ja pienillä
esineillä, jotka ovat omiaan säestämään onnellista perhe-idylliä, aina
gramofoonin välkkyvään torveen saakka, mistä Caruson tenori
heittää ilmoille "helmiä ja kultaa". Fridan ihailijalta ei nimittäin puutu
myöskään musikaalisia taipumuksia, vaan saa hän päinvastoin
itsekin lauluäänensä ynnä siveellisesti moitteettoman
elämänvaelluksensa perusteella sen suuren kunnian, että hänet
otetaan lauluseura "Veljessävelten" jäseneksi, tuon mustapukuisen
valiojoukon, joka rätisevine paidanrintoineen ja aina täytettyine
punssilaseineen nauttii "pikku Parisissa" yleistä arvonantoa.

Laulukuoron jäsenyyden mukana tulee kauppa-apulaiseemme

jotakin anakreontista ja juhlallista ja hän kääntää selkänsä "Toivon
kilven" elämääkieltäville ihanteille. Mutta huolimatta niistä
elämäniloisista kielistä, jotka hän tällöin liittää lyyraansa, soi siitä
kuitenkin syvemmällä se vakavuus, mikä muodostaa hänen
pohjoismaisen luonteensa pohjavärin. Ja keskellä kaikkia elämänsä
suuria ja pieniä iloja kuvittelee hän kuolinhetkeään:

Ja, du kommer till slut, bleka dödens minut, då med granris

min port blir prydd, då min fönstergardin utav blommig satin
blir på mitten ihopsydd, då min hand har en ros i förvar, om
vars doft ingen aning jag har. Ja, du kommer till slut, bleka
Dödens minut, då jag vilar så gömd och skydd. —

Birger Sjöbergin kokoelma, josta ylläolevat otteet antanevat jonkin

käsityksen, ei kiinnitä mieltä yksinomaan lyyrillisenä tuotteena vaan
myöskin siihen sisältyvän ihmiskuvauksen puolesta. Kirjansa
nimettömässä päähenkilössä on Sjöberg luonut uuden tyypin, joka ei
tietääkseni muistuta mitään edeltäjäänsä Ruotsin runoudessa, niin
paljon kuin sille voikin löytää kirjallisia vertauskohtia. Fridan kuva on
sensijaan värittömämpi ja ylimalkaisempi. Muutamissa kuvauksissa
pikkukaupungin elämästö on taas kuin henkäys todellisesta, vielä
kirjoittamattomasta eepoksesta.

Mikä arvo on annettava Sjöbergin lauluille lyyrillisinä tuotteina?

Nähdäkseni olisi väärin rinnastaa niitä parhaan kanssa, mitä Ruotsin
lyriikan suurimmat ovat tuottaneet, mestarit, joista vielä Heidenstam
ja Karlfelt ovat elossa ja joiden rinnalla Anders Österling nuoremman
polven edustajana vaatii itselleen huomattavan sijan. Persoonallisen
lyriikan hienoimmat ja ylevimmät äänet puuttuvat Sjöbergin
realistisesta, maalailevasta runoudesta. Hänen säetekniikastaan,
jonka puutteita laulu-esityksessä runoilijan omatekoiset sävelmät
luonnollisesti ovat omiaan peittämään, kaipaa myös usein taiteellista
hienostusta. Niinikään haluaisin sanoa, että ne proosaselitykset, joita
tekijä on katsonut tarpeelliseksi liittää runotekstiinsä, eivät kohota
kirjan taiteellista kokonaisvaikutusta, sitä vähemmän, kun runot
ilmankin tekijän selityksiä ovat täysin ymmärrettävät. Mutta joskaan
ei tahdo joka suhteessa yhtyä ruotsalaisten arvostelijain kaikkein
kiittävimpiin lausuntoihin, niin on mielestäni joka tapauksessa
myönnettävä, että Birger Sjöberg on kokoelmallaan hankkinut
itselleen nimen, joka ansaitsee tulla tunnetuksi myöskin
Pohjanlahden tälläpuolen. Hänen äänensä erottautuu joukosta,
hänen tulevaa kehitystään on syytä seurata.
III
MONTAIGNEN "TUTKIELMAT".

Ne monenlaiset mietelmät, joita guyenneläinen aatelismies kirjoitteli

Montaignen linnan hiljaisessa tornikamarissa kolme ja puoli sataa
vuotta sitten, keskellä myrskyistä aikaa, ovat osoittautuneet
elinvoimaisiksi meidän päiviimme saakka. [Montaigne: Tutkielmia,
1922.] Niitä ei ole vienyt jälkiaikaan mikään suuri intohimo eikä
mikään voimakas runoilijafantasia, ei mikään suuri luonne, joka
herättäisi ihailuamme, ei myöskään mikään voimakkaasti
yksilöistynyt persoonallisuus, jonka profiili eroaisi jyrkästi ihmisten
enemmistöstä — hänen "Tutkielmiensa" elinvoiman salaisuus on
yksistään niiden viisaudessa, niiden kylmässä
ennakkoluulottomuudessa, joka ei ollut poikkeuksellinen vain siinä
ajassa, missä Montaigne eli, vaan joka on jotakin harvinaista ja
vierasta ihmissuvulle yleensä. Voltaire tuntuu hänen rinnallaan
sokealta intoilijalta ja Goethe mystikolta. Hänestä voisi tuskin sanoa,
että hän olisi syvällinen, mutta hänen on helppo saada lukijansa
vakuutetuksi siitä, että hän on väitteissään, millä alalla ne
liikkunevatkin, oikeassa. Hänen pintapuolisuudessaankin on jotakin,
joka muistuttaa neroutta. Hän ei tee itselleen syvempiä probleemeja
kuin mitä hän voi ratkaista. Hänen ajatuksensa juoksee kevein jaloin
ja jokaiseen ilmansuuntaan. Se ei ehdi kauas, mutta se on täysin
koteutunut siihen ympäristöön, missä tavallisen ihmisen elämä
liikkuu.

Ollakseen filosoofi sanan varsinaisessa mielessä puuttui

Montaignelta johdonmukaisuutta ja intohimoa, ollakseen runoilija
puuttui häneltä mielikuvitusta ja intohimoa. Montaigne ei ollut mikään
julistajaluonne. Hän on ajatellut ajatuksensa itseään varten, ja jos
niistä on hyötyä ja huvia myöskin muille, johtuu se siitä, että me
voimme saada hyötyä ja olla huvitettuja samoista asioista kuin
Montaigne itsekin. Hänen valpas ajatuksensa on nähnyt kaiken
suhteellisuuden ja hän leikkii ihmisten erehdyksillä ja uskomuksilla,
mutta hän varoo tekemästä epäilyksestään mitään opinkappaletta.
Hän ei edes kiellä merkillisimpiäkään ihmeitä, koska sellainen
kieltäminen jo olisi sukua uskontoimitukselle. Hän ei puhu puoleen
eikä vastaan eikä hän yleensä myönnä ihmisellä olevan mitään
mahdollisuutta tuntea totuutta. Meidän tieteemme on joukko
epävarmoja olettamuksia, meidän moraalimme paljous tapoja, jotka
vaihtelevat eri kansoilla ja eri aikoina, meidän filosofiamme on
aivojen tyhjää hälinää. Tiede itse ajaa meidät tietämättömyyden
syliin. Eri filosoofien käsitykset ovat keskenään ristiriitaiset kaikissa
tärkeimmissä kysymyksissä eikä voi väittää mitään niin hullunkurista,
ettei joku filosoofi jo olisi tuhlannut neroaan sen oikeaksi
todistamiseen. Ja Montaigne tuntee "kiitollisuutta" sitä
miletolaistyttöä kohtaan, joka nähdessään filosofi Thaleen alituisesti
pitävän katseitaan kohotettuina ylöspäin pani hänen tielleen jotakin
saadakseen hänet kompastumaan, huomauttaen siten, että olisi aika
viipyä pilventakaisissa asioissa sitten, kun oli ensin pitänyt huolen
siitä, mitä oli jalkain juuressa.

Montaignen oma filosofia onkin kokonaan omistanut

mielenkiintonsa sille, mikä on "jalkain juuressa" eli pohtimaan
kysymystä, miten hän, Montaigne, voisi parhaimmin,
huolettomimmin, viisaimmin elää elämänsä. Tässä pyrkimyksessään
tulee Montaigne hyvin lähelle antiikin epikurolaisia, joita hän
ahkerasti siteeraa ja joiden ajatusmaailmaan hän on täysin
perehtynyt. Hänen ehkä läheisimmät hengenheimolaisensa ovat
etsittävät roomalaisesta antiikista, missä kirjeiden ja satiirien
Horatius Flaccus on kuin hänen henkinen kaksoisveljensä.
Molemmat pitävät sisäistä vapautta onnensa ehtona ja molemmat
näkevät intohimoissa pahimman vapautta uhkaavan vaaran. Aivan
kuin Montaignen suusta ovat seuraavat Horatiuksen heksametrit:

Kell' on siis vapaus? Vain viisaimmalla, ken aina hallitsee

himojaan, ken ei kuoloa, puutetta pelkää, ken oma herransa
on sekä valtaa ja loistoa vieroo, itse on kyllin itselleen, oman
mittansa täyttää, niin että kimmahtaa hänest' iskut kohtalon
kaikki ulkoa suunnatut. — — — — —

Samoinkuin Horatiuksen on Montaignenkin moraali pohjaltaan

itsekkyyden siveysoppia. Meillä on kyllä lupa rakastaa yhtä ja toista
— isänmaata, perhettä, kunniaa — "mutta pysyväisellä rakkaudella
vain itseämme". Kuinka lähellä muukin saattaa meitä olla, ei se saa
olla yhtä meidän kanssamme eikä olla niin kiinni meissä, ettemme
kykenisi siitä irroittautumaan runtelematta nahkaamme ja
repäisemättä jotakin palasta itsestämme. "Suuriarvoisinta
maailmassa on osata omistautua itselleen." Yksinäisyys on
Montaignen mukaan ihmisen luonnollisin ja paras ympäristö. Vain
yksinäisyydessä voi ihminen tuntea itsensä vapaaksi ja vain
kahdenkeskisessä seurustelussa itsensä kanssa todella pitää
hauskaa. Mutta tämän yksinäisyyden saavuttamiseen ei riitä
ylimyksellinen eristäytyminen rahvaasta, täytyy eristäytyä omassa
itsessään asuvista alhaisista ominaisuuksista, täytyy päästä voitolle
itsestään. Oikeasta yksinäisyydestä voi nauttia myöskin keskellä
kaupunkeja ja kuningasten hoveja, jos vain on kyennyt
irroittautumaan niistä "voimakkaista kourista", jotka sitovat meidät
ihmisiin ja vieroittavat meitä itsestämme.

Mutta ihminen ei ole elämässänsä vapaa, ellei hän ole vapaa

myöskin kuoleman pelosta. Siitä ei suinkaan pääse sillä, ettei
kuolemaa ajattele, vaan päinvastoin ainoastaan siten, että pitää sitä
alituisesti mielessään, totuttaa itsensä siihen, koteutuu siihen. Siten
riistää siltä sen suurimman edun meihin nähden, joka on sen
outoudessa. Valmistautuessamme kuolemaan, valmistaudumme
vapauteen ja vain hän, joka on oppinut kuolemaan, on vapautunut
elämän orjuudesta. Ja Montaigne lainaa oman väittelytaitonsa lisäksi
Lucretiuksen kaunopuheisuuden todistaakseen, miten
yksinkertainen, luonnollinen, vähän pelottava tapahtuma kuolema
itse asiassa on. Mutta antiikin stoalaisesta kuoleman
halveksimisesta eroaa Montaignen siinä, että siitä puuttuu kaikki
ylpeä ja sankarillinen aines. Montaignen ihanne on pikemmin, kuten
Lanson on huomauttanut, talonpojan yksinkertainen alistuminen,
joka näkee kuolemassa vain jotakin jokapäiväistä ja luonnollista.
Tutkielmansa "Kuoleman halveksimisesta", jonka hän pääasiassa
rakentaa suuren roomalaisen luonnoneepoksen tekijän ajatuksille,
päättääkin Montaigne ylistämällä sitä tapaa, millä yksinkertaiset
ihmiset, talonpojat, palvelijat, kamarineitsyet, kohtaavat kuoleman.

Elää, toimia ja kuolla luonnon mukaisesti, naturae convenienter,

on viisaus, jota Montaigne ei suinkaan ole oppinut Horatiukselta,
vaikka sekin täydellisesti sattuu yhteen roomalaisen oodirunoilijan
käsitystavan kanssa. Molemmat rakastavat idylliä ja rauhaa sekä
niiden ohella nautintoja, jotka eivät kuitenkaan saa olla niin rajuja,
että ne panisivat heidän hyvinvointiaan koetukselle. Molemmat ovat
luonteeltaan vanhoillisia ja varsinkin Montaigne vakuuttaa usein
inhoavansa uudistuksia, jotka synnyttävät vain levottomuutta ja
hävittävät helposti senkin hyvän, mikä sisältyy oleviin oloihin. Ja hän
puhuu ilmeisellä mielihyvällä thurialaisesta lainlaatijasta, joka
määräsi, että jokaisen, joka tahtoi kumota jonkin vanhan lain tai
säätää uuden, tuli esiintyä kansan edessä nuora kaulassa, jotta hän
kohta voitaisiin hirttää, jolleivät kaikki hyväksyisi hänen
uudistuksiaan. Hän ymmärtää niinikään täysin vallankumouksien
vaaran: kun esivallan majesteetti kerran on alennettu korkeimmalta
huipulta keskitasolle, niin se pian luisuu keskitasolta maahan asti.
Valtiollisten mullistusten hedelmät eivät nekään jää niille, jotka ovat
kumouksen alkaneet, vaan ne myllertävät ja samentavat veden vain
toisille kalastajille. Jokainen tekee sentähden viisaimmin jättäessään
yhteiskunnan ja politiikan rauhaan ja sulkeutuessaan Tusculumiinsa
hoitamaan terveyttään ja iloitsemaan elämästä niin paljon kuin voi.
Viimeksimainittu on sitä helpompaa, jos hankkii itselleen
luonnonmukaisia tottumuksia. Myöskin tieto on hyödyllinen, ei oman
itsensä takia, vaan keinona elämisen taitoon. Varsinkin antiikin
kirjailijoilta voi saada kallisarvoisia vihjauksia siitä, millä tavalla voi
parhaiten välttää niitä vaaroja, jotka aina ja joka paikassa uhkaavat
meidän haurasta onneamme. Itse tuntee Montaigne, joka oppi
puhumaan latinaa ennenkuin ranskaa, Rooman kirjallisuuden kuin
viisi sormeaan. Hänen harvinainen tietämisensä tällä alalla on ollut
suorastaan vahingoksi hänen "Tutkielmiensa" muodolle, joka liian
tiheiden latinalaisten sitaattien takia on joskus saanut ylen
mosaiikkimaisen luonteen. Montaigne on liian mukavuutta rakastava
lähteäkseen etsimään jollekin ajatukselle omaa ilmaisua, jos hän
löytää sen jo lausuttuna jollakin antiikin kirjailijalla.

Montaignen ennakkoluulottomuus tekee hänestä kaikenlaisen

valtiollisen ja uskonnollisen suvaitsemattomuuden vastustajan, ja
keskellä inkvisitsionin aikaa puhuu hän kiivaasti kidutusta ja
julmuutta vastaan. Hän esiintyy myöskin eläinten puolustajana eikä
myönnä ihmiselle mitään erikoisasemaa edes järjen puolesta
luomakunnassa. Suuretkin filosoofit saattavat erinäisissä
tapauksissa esiintyä paljon hölmömäisemmin kuin kettu tai haikara,
ja hanhenpoikasella on yhtä suuri oikeus kuin ihmiselläkin sanoa:
"Kaikki mitä maailmankaikkeudessa on, tarkoittaa minua."

Montaigne puhuu paljon itsestään, avomielisesti, vaikka ei ilman

turhamaisuutta. Hänen teoksensa on tavallaan tunnustuskirja, mutta
siinä ei paljasteta, enempää kuin yleensäkään tunnustuskirjoissa,
oikeastaan muita puolia kuin niitä, joita tekijä jossakin mielessä on
valmis itsekin puolustamaan. Hän paljastaa ihmisen itsessään ja
iloitsee itse tästä löydöstään. Hän tuntee olevansa ihmiskunnan
edustaja, ansioineen ja vikoineen, ja hän kehoittaa lukijaansa hänen
välityksellään oppimaan tuntemaan itsensä. Hän tuntuu alituiseen
sanovan: tällainen olen minä, Michel de Montaigne — katso, lukijani,
etkö ole suuresti minun kaltaiseni!

Emerson on sanonut, että jos leikkaisimme poikki Montaignen

lauseita, niin ne tihkuisivat verta — niin elämäntäysiä ne ovat. Tämä
vertaus ei mielestäni ole erikoisen sattuva. On kyllä totta, että
Montaigne usein höystää ja elävöittää sanontaansa jokapäiväisestä
elämästä otetuilla kokemuksilla ja kuvilla, mutta hänen tyylinsä on
kuitenkin liian intohimoton, liian kevyesti juokseva ja tuskaton, jotta
se toisi mieleen veren värin. Pikemminkin tuntuvat hänen lauseensa
älyllisessä kirkkaudessaan läpikuultavilta kuin lasi, joka antaa
auringon paistaa lävitseen eikä luo mitään varjoa. Hänen teoksensa
on pään tuote, kylmien ja kirkkaiden aivojen sanelema, ja jos
sydänkin on siinä joskus saanut äänensä kuuluville, on se